torstai 18. huhtikuuta 2019

Inferno #167/2019

Black Mass
Warlust
Iron Shield
2,5

Mielikuvat saksalaisuudesta Black Massin kohdalla ovat vahvat, alkaahan albumi Aatu-sedän paasauksella yhdistettynä sodan ääniin. Mutta ei tässä vielä kaikki, heti intron jälkeen alkava levyn nimikappale on rätväkkää ja rullaavaa remellystä, josta käy hyvin selväksi vaikutteet teutoonithrashin kolmelta suurelta. Voivodin nimikappaleesta suoraan pöllitty kertosäe on taas hyvin todennäköisesti tribuutti ja onpahan kuitenkin jenkkiläiseksi paljastuva trio myös Motörheadinsa sekä tämän perillisiä alenevissa sukupolvissa riskisti kuunnelleet.

Muodollisesti musiikki on kaikin puolin pätevää. Se sisältää juuri oikeanlaista rienaavuutta, rosoa ja vimmaisuutta eikä biisejä tai pituutta ole liikaa. Ja siltikin musiikin kovimmasta ytimestä jää ärsyttävästi puuttumaan sellaista iskevää sisältöä, joka lunastaisi muuten vakuuttavan ulosannin. Black Mass onkin liikaa kaikille pelkästään räksyttävä sekarotuinen piski kuin tappamaan jalostettu ja napakasti aroista paikoista pureva sotakoira Musti.

Warlust on helppoa eikä ollenkaan vastenmielistä kuunneltavaa, mutta yhtä lailla sen myös unohtaa saman tien levyn loputtua. Laulut eivät jää pystyyn kuten pitäisi, vaikka adrenaalitasoissa pientä kohoumaan se pystyykin aiheuttamaan.

Dethonator
Race Against the Sun: Part One
Pavement Entertainment
4

Brittiläisen heavy metalin jo vuosikymmeniä kestänyttä rappiota on hankala ymmärtää. Miten on mahdollista että maa, joka oli yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä raskaan rockin ja metallin genreissä aina 60-luvun lopusta 80-luvun puolivälin tienoille, ei tällä perinteisellä saralla ole 30 vuoteen montaakaan uutta ja edes hidasta kasvusuhdannetta läpikäyvää tulokasta pystynyt tuottamaan.

Tässä surkeassa tilanteessa Dethonator on hyvinkin ilahduttava valopilkku. Nyt jo neljännen albuminsa julkaissut porukka ei sekään tosin ole enää mitään untuvikkoja, etenkin kun tätä aiemmin on jo ehditty julkaisemaan eri nimellä kaksi levyä. Musiikkinsa on kuitenkin pysynyt kirkasotsaisena ja suurimmilta osin myös hyvinkin traditionaalisena, vaikka kappaleista voi tarkemmalla korvalla kuunneltuna löytääkin vaikutteita niin power metalista kuin modernimmista metallista murahteluineen. Näitä ilmankin olisin tosin pärjännyt vallan hyvin, ilmaisunsa kun on aivan tarpeeksi monipuolista jo lähtökohtaisestikin hyvine melodioineen ja sopivan simppeline kertseineen.

Orkesteri kunnioittaa perinteitä myös niin rumalla kannella, että se alkaa olla jo lähes komea. Ja kyllähän kaksi levyä vaativa ilmeisen tarinavetoinen lähestymistapa kokonaisuuteen on sekin pitkälti kaikuja menneiltä ajoilta. Vaikka levyn biisit kauttaaltaan tasalaatuisen hyviä ja kokonaisuutta kannattavia ovatkin, saisi pikkuhittipotentiaalia omaavan When Lucifer Fell -avauskappaleen kaltaisia raitoja olla useampikin. Toivon mukaan arkkienkelin kunniaksi veisataan yhtä ilahduttavia hymnejä myös tämän vuoden loppuun luvatulla kakkososalla.

Ossuarium
Living Tomb
20 Buck Spin
3

Debyyttilevyllään Ossuarium rymistelee menemään jossain maanalaisissa ja synkissä hautaholveissa, josta maan päälle kumisee örinää myöten kahdeksan kappaleen verran romuluista death metalia. Yhtye ei juurikaan kiirehdi, vaan luottaa pääosin keskitempoiseen ja painavaan jyräämiseen, jossa aina välillä hidastellaan ja jopa herkistellään doom-artefaktien äärellä.

Living Tombissa on tietynlaista luolamiesmäistä charmia, joka muutaman kuuntelukerran jälkeen tuntuu vielä vähän liiankin yksinkertaiselta ja sitä myöten tympeähköltä. Salakavalasti se onnistuu kuitenkin aloittamaan ujuttautumisen hitaasti mutta varmasti pintaa syvemmälle ansaiten alkureaktioon verrattuna puolikkaan pilkkomisvälineen enemmän. On myös hyvin todennäköistä, että sen vetovoima saattaa vielä kasvaa hieman tästäkin löytäen tiensä soittimeen useamminkin pölyn alle unohtumisen sijasta.

Esikoislevylleen portlandilainen kalmakopla on jo kasannut vallan jämerät perusteet, jonka päälle on hyvä alkaa rakentamaan lisää kerroksia ja mielenkiintoa puoleensavetäviä yksityiskohtia. Tällaisenaan se tosin saattaa jo nytkin aiheuttaa Stendahlin syndrooman oireita kovakalloisimmille  death metalisteille.

Sons of Morpheus
The Wooden House Session
Czar of Revelations
2,5

Nimensä mukaisesti mökkeilysessioissa äänitetty neljäs tuotos on siitä erikoinen levy, että sen kiehtovalla tavalla pahaenteinen mutta letkeä instrumentaalialoitus Doomed Cowboy lupailee paljon ja asettaa mielentilan oudolla tavalla vääränlaiseksi kuin miltä seuraavat viisi biisiä todellisuudessa kuulostavat. Startti kuulostaakin vähän samalta kuin jos Tarantinolle ominaisella nyrjähtäneellä tavalla käynnistyvä western muuttuisi tavanomaiseksi toimintapläjäykseksi tähtenään viime aikaisissa supersankarihöttöfilkkojen jatko-osissa itsensä tunnetuksi tehnyt nuoremman sukupolven näyttelijä.

Sinällään Sons of Morpheuksen psykedeelisiä ja blues-sävyjä sisältävässä stoner-rock-jytä ei ole mitään vikaa.  Siinä on groovea, sopivan rentoa ja elävää otetta, mutta ei mitään sen kummempaa, mitä ei olisi tehty jo niin moneen kertaa aiemminkin. Ja kuten kaikissa muissakin yksinkertaisiin perusarvioihin luottavassa musiikissa ihan kivan ja hyvän ero, loistavasta puhumattakaan, on hiuksen hieno. Vikaa ei siis pelkästään ole intron ja myös levynkannen luomissa valheellisissa mielikuvissa päässäni, vaan myös itse pihvissä.

Kliseisesti sanottuna erilaisten eritteiden ja nautintoaineiden hajuisessa kuumassa keikkaluolassa live-volyymillä tuutattuna The Wooden House Sessionin materiaali olisi puolet toimivampaa. Ikävä kyllä ja toisaalta taas hyvä, että rock’n’roll usein herää elämään livenä silloinkin kun levyllä laahustellaan puolikuolleena.

Suzi Quatro
No Control
SPV
2,5

70-luvun alkupuolella Suzi Quatro oli kuuma, nahkahaalareissa bassoa soittava rokkimimmi, jolla oli useampikin hitti. Mielikuvia tuosta ajasta on säilynyt näihin aikoihin saakka, vaikka hiekkalaatikkoleikit olivatkin paljon kiinnostavampia. Näin setämiehenä taas musiikkiinsa tutustumisensa on alkanut kiinnostamaan enemmänkin, mutta tunnustettava on, että olen siltikin enemmän kuunnellut Lea Lavenin kerrassaan mainiota coveria ”On ja ei” vuodelta -73 kuin Suzin alkuperäistä ja kenties tunnetuinta Can the Can -kappaletta.

Rehelliseen isoäiti-ikään ehtinyt ilmeinen ikirokkari on yllätyksekseni julkaissut melkoisen määrän levyjä tasaisesti jokaisella vuosikymmenellä, vaikka tahti onkin aivan ymmärrettävästi hiipunut tasaisesti jo ihan musiikkibisneksen ja kulutustottumuksien muutoksen myötä.  Eipä olekaan mikään ihme, että tällaisella kokemuksella No Control on osattu täyttää hyvällä boogiella, joka tekee kuuntelukokemuksesta vallan letkeän ja vaivattoman. Jopa liiallisissa määrin.

Toinen levyn pienoisista ongelmista hissimusiikkimaisuuden lisäksi on sen laajahkolla skaalalla liikkuvat biisit. Tykimmin jytäävän No Soul/No Control sekä Going Home -avauskaksikon lisäksi levyltä löytyy torvisektiolla, urulla ja pianolla väritettyä kevytrokkia, jamaikalaiselta musiikista vaikutteita ottanutta rakkauden pohdintaa, machoilua kritisoivaa ränttätänttää kuin kepeää kapakkabluesiakin. Toteutusta ei voi moittia missään kohtaa, mutta kokonaisuus kuulostaa silti enemmän häiritsevän hajanaiselta kuin ilahduttavan monipuoliselta.

Tai sitten on vain niin, että setämiestasoni ei vielä ole tarpeeksi korkea arvostamaan No Controlia tarpeeksi.

The Backstabbers
Borderline EP
Omakustanne
3,5

Action- aka ketjulompakko-rock on pirun haastava genre. Pitäisi osata tehdä räväkkiä ja yksinkertaisia biisejä, jotka rokkaavat ja rollaavat mutta myös tarttuvat takuuvarmasti oikeisiin paikkoihin kiinni. Näistä lähtökohdista katsottuna The Backstabbers onkin kovan paikan edessä, mutta suoriutuu lähtökohtaisista epäluuloistani huolimatta oikein hyvin. Siirtyminen Rovaniemeltä enemmän kohderyhmää sisältävään tsadiin ei sekään tunnu tehneen kolmikosta etelän veteliä.

Borderline seiskalla The Backstabbersit panevat parastaan ja kappalekaksikko onkin juuri oikealla lailla konstailematon, tiukka ja vauhdikas tempaisten puoliväkisinkin mukaansa. Alle kolmeminuuttiset repäisyt eivät liiemmin toisistaan eroa, mutta mitä väliä, kun mukana on kaikki olennainen eikä mitään liikaa. Borderlinen äärimmäisen simppeli kuorohuutokertsi jää tosin aavistuksen verran paremmin mieleen kun (Got No) Control taas tykittää himpun tanakammin.

Reilussa viidessä vuodessa bändi on julkaissut yhtä monta pikkujulkaisua ja todistaa nyt viimeistään osaavansa asiansa. Seuraava haaste onkin tehdä täyspitkä albumi, joka sekin sisältäisi täyttä asiaa ilman suurempia notkahduksia. Jos poppoo tässäkin onnistuu, virvoittaa se vuosituhannen vaihteen aikaa henkiin pakottaen nostamaan hattuani kunnioituksen osoituksena.