maanantai 1. syyskuuta 2003

Hamara #3/2003

Alchemist
Austral Alien
Relapse
3/5

Toispuolelt palloa dekadin ajan taivaltanut orkesteri ei koskaan ole hötkyillyt liikoja julkaisujensa kanssa. Levy per pari-kolme vuotta julkaisutahdilla on kuitenkin saatu aikaiseksi viisi tasaisen laadukasta täyspitkää, joissa musiikillinen kehitys on ollut hyvin havaittavissa. Alkuaikojen teknillinenkin death metal henkinen rymistely on havaittavissa enää vain vaimeasti taka-alalla uudemman leijuvamman materiaalin vallatessa elintilaa jo parin levyn alan.

Orkesterin luoma transsimainen tunnelma on mielenkiintoista, mutta ehdotonta syventymistä vaativa kokemus. Kitarat työskentelevät taukoamatta merkillisesti taustalla kutoen monisäikeisiä äänimattoja rumpalin vaivuttaessa hieman tavallisuudesta poikkeavilla biiteillään kuuntelijaa hypnoosiin. Sanoja tulkitaan vaihtelevasti laulun ja puolihuudon keinoin. Vaikka vokalistin ääni ei herätäkkään suurempaa ihastusta tai ihmetystä, niin yhdessä rumpalin kanssa juuri laulut muodostavat kappaleiden perustat muiden instrumenttien koristellessa ja täydentäessä kokonaisuutta.

Alchemistin tapa lähestyä ja luoda musiikkia on kieltämättä originelli. Biisejä rakennetaan kerrosmaisesti ja ne rönsyilevätkin eteenpäin kontrolloidusti kieltäytyen noudattamasta perinteisiä kappalerakenteita. Kappaleet tahtovat kuitenkin sulautua yhdeksi tasapaksuksi massaksi, joka valuu tasaisen varmasti aivoihin sisään mutta ei tunnu jättävän jälkeensä minkäänlaisia jälkiä. Itsepintaisella toistolla valaistuksen kokeminen saattaisi kuitenkin olla hyvinkin mahdollista.



Destruction
Metal Discharge
Nuclear Blast
4/5

Vanha ei löysty eikä pehmene, vaan tykittää ehkä tiukempana kuin koskaan suoraan päin pläsiä. Albumin Slayerin malliin avaava ”The Ravenous Beast” käskyttää thrash-tykkiä siihen malliin, että puikkoihin istutettu kuuntelija on pelkkä kyyditettävä.

Vähintään 120 km/h lasissa alusta loppuun saakka etenevä paahto ei hengähdystaukoja tarjoa eikä niitä edes kaipaa. Levyn 39 minuuttia tarjoilevat jämäkintä ja teknisintä Destructionia koskaan. Uuden rumpalin Marcin mukaantulon myötä trion ulosannista on tullut entistäkin kompaktimpaa. Schmierin ääni on yhä hienossa kuosissa ja herra onnistuu ilkeällä ja repivällä tavalla sylkemään ulos kiukkuisia riimejä, joita Miken klassinen thrash-riffittely tukee loistavasti. Bändin ei todellakaan tarvitse yrittää kuulostaa aggressiiviselta, sillä se on sitä aidosti koko ajan.

Destruction ei yllätä. Mutta jos näin tasalaatuisen tiukkaa materiaalia pystyy levy levyltä tekemään, ei sen tarvitsekaan. Vaikka ”Metal Discharge”:lla ei löydykään varsinaisia todellisia hittejä ”The Antichrist”:in malliin, on se aiempiin levyihin verrattuna hitusen monipuolisempi ja tasaisempi kokonaisuus. Jälleen erittäin vahva näyttö saksalaisesta jäljittelemättömästä osaamisesta, joka pistää jauhot suuhun monelle uusio thrashin soittoniekalle.

Fu Manchu
Go For It…Live!
Steamhammer
4/5

Fu Manchun letkeän raskas mutta tarttuva poljento ei ole hyytynyt missään vaiheessa, vaikka suurimmat rosot ovatkin tasoitettu kokolailla sileiksi. Tuoreimman California Crossing –äänitteen kappalemateriaali oli tasaisen varmaa, mutta tuotantopuolella lopputulos oli jo liiankin kliininen ja sliipattu. Asia on helppo todentaa kuuntelemalla viime vuonna erinäisissä paikoissa äänitettyä tuplaliveä.

Bändi svengaa läpi setin kuin se kuuluisa kolmijalkainen hirvi. Soitossa on mukana aimo annos hyvien livelevyjen perusaineksiin kuuluvaa energiaa ja rentoutta. Bändi selvästi nauttii yleisönsä kera tuottamastaan melusta ja osa tuosta keikkatilanteen maagisesta ilmapiiristä on myös onnistuttu siirtämään levylle. Vaikka livestä puolet koostuukin kahden uusimman levyn ralleista, on ilahduttavaa huomata toisen puoliskon koostuvan varsin tasapuolisesti vanhemmista vedoista. Hitit vedetään hikisen lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa eikä setistä jaa kaipaamaan mitään yksittäistä veisua. Jokaiselle jotakin –periaate täyttyy levyn kohdalla hyvin ja niin uudet kuin vanhemmatkin fanit saavat rahoilleen varmasti vastinetta.

Vaikka aavistuksen verran rosoisemmat ja tuhdimmat saundit olisivat olleet paikallaan, riittävällä volyymillä tykitettynä löytyy levystä potkua terveen pollen verran. Tuhti tuplasetti ameriikan stoner rokkia keikkataltiointina suorastaan huutaa seurakseen kylmää ja virkistävää keskiolutta. On se suriseva sähkökitara vaan hieno asia.

Graveworm
Engraved In Black
Nuclear Blast
3/5

Melodisen black metallin tavallisimmat ansakuopat tyylillä välttänyt Graveworm tyrkkäsi ulos parin vuoden tauon jälkeen jatkoa hienolle Scourge of Malice –lätylle. Sama hyväksi havaittu resepti on käytössä yhä. Mallikasta raastavaa örinää ja räkäisempää rääkynää vedetään kitaroiden ja koskettimien maalailemien ja sahaavien riffien päälle.

Siinä missä useat alan yrittäjät luottavat liiaksi yksinkertaisen tarttuviin melodioihin biisin kantavana voimana, on Graveworm poikkeus. Biiseissä on aidosti hyvä ideoita ja monipuolisia melodioita, jotka kantavat omillaan kevyesti kyllästymispisteen yli. Vaikka sävellyskynää ei olekaan erityisesti teroitettu tätä julkaisua varten, on bändi kyky ja taito yhä tallella. Kokonaisuutena levyä tuntuu kuitenkin vaivaavan hienoinen kasvottomuuden ja tasapaksuuden suo. Tasalaatuisesta materiaalista ei tunnu löytyvän niitä huippuhetkiä, mutta silmäkkeisiinkään ei myöskään vajota. Edellisen levyn hyvällä tyylitajulla tehty Iron Maiden –tulkinta Fear of the Dark:ista on yksi hienoimmista omaperäisimmistä Maiden covereista ikinä. Tällä kertaa tulkittavaksi on valittu yllättävä REM:in Losing My Religion, joka kuitenkin osoittautuu liiankin uskolliseksi alkuperäiselle versioille.

Engraved in Black hämmentää silti mukavasti lähes seisahtunutta meloblack genreä ja kelluu sen pintavesissä. Vaikka bändi onkin pystynyt parempaan, voidaan uutukainen lukea yhdeksi loogiseksi etapiksi pitkän matkan varrella. Ei ollenkaan huono, muttei myöskään hieno.



Kotiteollisuus
Helvetistä itään
Megamania
4/5

Kotiteollisuuden viides täyspitkä on hämmentävä ja ristiriitainen levy. Vaikka Etelä-Karjalan karjutrio olisikin helposti voinut jatkaa tutuksi luomallaan junttauslinjalla, on se uskaltanut tarttua haasteisiin ja tuoda mukaan selkeitä popmusiikista tuttua tarttuvuutta ja herkkyyttä. Helvetistä itään –levyllä bändi ei kuitenkaan ole laittanut itseään kontilleen markkinavoimien eteen, vaan on kasvanut ja kehittynyt luonnollisesti seesteisempään suuntaan. Hynynen kun ei perkele vieköön taivu.

Uudet maltillisemmat ja jopa iloiset ja herkät kappaleet esittelevät uutta Kotiteollisuutta, jota ei aikaisemmin ole kuultu. Hynynen laulaa niissä paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja onnistuu itsekin kuulostamaan jopa iloiselta ellei peräti rakastuneelta. Tällaisten kappaleiden kavereina on kuitenkin ralleja, joissa bändi on rankempi ja raskaampi kuin koskaan aiemmin. Herkistelyn ja kovistelun vaihtelu luo hämmentävän ilmapiirin, jonka hahmottaminen ja sisäistäminen vaatii paljon kuuntelemista.

Hynysen sanoitukset ovat levyllä yhtä ristiriitaisia kuin itse musiikki. Päänsisäisten ajatusten ja demonien karkoitus on osittain vaihtanut arkirealistiseksi havainnoinniksi ja pohdinnaksi. Ensimmäistä kertaa luulen osittain ymmärtäväni mistä Hynynen laulaa.. Parhaimmillaan lyriikat on pelottavan koskettavia ja omaa ajatusmaailmaa lähellä olevia huomioita, jotka yhdistettynä musiikkiin saavat kropan lisäksi mukaan myös sielun. Heikoimmillaan tekstit ovat hieman hampaattomasti ajan henkeä kuvailevia ivallisia riimejä, joita on muidenkin kuultu veistelevän.

Muutaman todellisen helmen lisäksi levylle on päätynyt kappaleita, jotka ovat hieman liiankin tasapaksuja ja tyypillisiä orkesterille. ”Helvetistä Itään” on levynä monipuolisinta hyvää muttei loistavaa Kotiteollisuutta, joka onnistuu taatusti yllättämään muttei pettämään kuulijansa. Nämä ääripäät muodostavat levystä tasaisen vahvan kokonaisuuden, joka olisi kuitenkin voinut olla enemmän

Negative Reaction
Everything You Need for Galactic Battle Adventures
Psychedoomelic/Game Two
2/5


Puhdasta ja yksinkertaista sludgea/doomia vääntävä kokoonpano laahaa lopen uupuneen matkanmiehen lailla eteenpäin aina ensimmäisestä biisistä alkaen kohti matkan ja levyn väistämätöntä loppua. Tanssiaskelia ei musiikin tahdissa tee mieli juurikaan ottaa, sillä lähes virkamiesmäisellä harmaudella ja tylsyydellä pumppu musisoi. Vire niin kitaroissa kuin laulajan keuhkoissa on asiaankuuluvasti matala ja räyhäävä, mutta levystä tuntuu uupuvan kokonaan vaikeasti määriteltävissä oleva groove. Genreen kuuluvat elementit löytyvät kyllä varsin kohtalaisesti toteutettuina, mutta paikkapaikoin biisejä tuntuu vaivaavan yleinen sekavuus sekä sovitusten onnahtelu. Innolla ja voimalla saadaan aikaiseksi siedettävä paketti, mutta paljon on hikeä vuodatettava ennen kuin lopputulos alkaa todella potkimaan.

Rage
Soundchaser
Steamhammer
2/5

Niin metallissa kuin sodassakin kokeneet jermut pystyvät nuorempia useammin urotekoihin ja yllätyksiin, mutta ”Unity” –levyllä aloitettu perusmetallihyökkäys tuntuu jämähtänee uudella ”Soundchaser” –lätyllä ei-kenenkään maalle. Levyn nimen mukaisesti bändi jahtaa ääntä joita levyn kappaleista löytyykin runsaasti, mutta saalistuksen tulos jää varsin laihaksi. Poissa ovat bändit tavaramerkkeinä toimivat raskaat riffittelyt ja rullaava meno ja tilalle on tuotu keskinkertaisen tylsä ja mitäänsanomaton tilutus ja pilitys, josta ei tahdo edes valmista kunnolla syntyä. Levyn onkin kuin väljähtänyt keskiolut, periaatteessa tuttu ja turvallinen, mutta sisällöltään laimea ja ponneton.

Lukemattomien kuuntelukertojen jälkeen alkaa tunnelin päässä näkymään kuitenkin hieman valoa, joka vielä muutaman kuuntelun lähestymisellä osoittautuu ainoastaan levyn nimikkobiisiksi. Siinä yhdistyy niin levyn hyvät kuin huonotkin puolet eli kohtuullisesti mieleenpainuvat kertosäkeet, mutta täysin ideaköyhät ja tuttuakin tutummat biisien rungot. Sen verran samasta puusta on levyn biisit vielä veistetty, että mikäli CD-soitin menisi vahingossa satunnaissoitolle, ei eroa normaali kuunteluun verrattuna aivan heti huomaisi.

Metallin nykytilaan verrattuna arvosana on hieman alakanttiin, mutta rikosoikeuden periaatteiden mukaisesti vanhojen konkarien kohdalla tuomiota on syytä koventaa. Siinä missä edeltävä levy palautti uskoa orkesteriin pitkän kuuntelutauon ja heikon ”Trapped!” –levyn jälkeen, vaivuttaa ”Soundchaser” taas bändiä keskinkertaisuuden suohon Väinämöisen tavoin. Toivottavasti tällä kertaa ei vain kulu kymmentä vuotta, kun seuraavan kerran vaivaudun saksalaistrion tuotoksia kuuntelemaan.