torstai 21. marraskuuta 2019

Inferno #172/2019

Alunah
Violet Hour
Heavy Psych Sounds
3

Brittiläinen Alunah on koko 13 vuoden olemassaolonsa aika pukannut pihalle tasaisella tahdolla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään jo viides. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi sekä tyyli tehdä doom metalia, jossa on lähes alati mukana myös rokkavaa rullaavuutta. Kappaleet eivät ole sävellyksinä kovinkaan ihmeellisiä, mutta em. ominaisuuksien sekä Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ja hehkeähkön ansiosta kokonaisuus kohoaa kuitenkin keskitason paremmalle puolelle.

Horizon of the Mute
Sole Dogma
Death Shrine Offerings
4

Olen paria digi-pienjulkaisua lukuun ottamatta arvioinut koko Horizon of the Muten diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Laatu on ollut tasaista mikä ei kuitenkaan tarkoita tasapaksua, vaikka sekä yksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät käytännössä eroakaan toisistaan mitenkään merkittävästi. Mutta jos omaa harjaantunutta korvaa sekä avointa mieltä, voi näinkin minimalistisesta, perinteisen doom-death metalin rajoja mm. dronen suuntaan venyttävästä musiikista saada paljonkin irti.

Edeltävän Chiliad Riten kohdalla oli selvästi kuultavissa, kuinka sekä soundit että musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti musiikin tarkkaan harkittua tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Sole Dogman kohdalla samaa lähestymistapaa on viety vieläkin vähän pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. Musiikki ei enää yritä pelkästään kuristaa kurkusta kiinni pitäen kuoliaaksi, vaan ote on kokonaisvaltaisempi ja sitä myötä myös selkeästi nautittavampi.

Vaikka muutos sekä sävellyksellisellä että tuotannollisella puolella ovatkin sekä raskaudesta että synkkyydestä pikkaisen pois, pääsevät aiemmin turhankin taustalle hautautuneet drone ja industrial-vaikutteet nyt paljon selkeämmin ja jylhemmin esille minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan. Sole Dogma onkin monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia tähän mennessä ilman että voitaisiin puhua minkäänlaisten kompromissien tekemisestä.

Imagika
Only Dark Hearts Survive
Dissonance
2,5

Imagika on sekin jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta sieltä täältä testatut levynsä ovat aina jääneet pelkästään ihan kivoiksi. Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana mikään ei ole muuttunut: Only Dark Hearts Surviven thrash-vaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -vibat taas liian melodiaköyhää ja voimatonta. Pitkällä kokemuksella myös muista yhteyksistä tutut muusikot saavat kuitenkin lopputuloksesta aikaiseksi pikkunätit mutta nopeasti unholaan painuvan levyn.

Infirmity
Descendants of Sodom
Lost Apparitions
3

Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa 10 vuodessa palettinsa esikoislevylleen melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin EP:n ja demon verran. Ytimekäs ja niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeän särmikäs seitsemän biisin kokonaisuus pohjautuu perusmallin death metalille, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrash- ja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä. Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, niin johan alkaisi maailma täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla. 

Lapinpolthajat
Lauluja Suomesta
Stupido
3,5

Lähtökohdiltaan Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen  vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa. Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen levynnimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa sekä kansikuvaksi valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Laulaja-kitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoista huolimatta tylsemmiltä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukkaan.

Parit ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat nekin ennakkopelkoja. Soundillisesti levy kuulostaa voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä sekä Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi selkeää mitäänsanomattomuutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti lähentelevä huiskaisu. Näistä tuskin yhtään päätyy edes settilistaan.

Kaikesta edellä mainitusta natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon ilman tavaramerkkimäistä basson pömpötystäkin, harmaasta biisimassasta alkaa nousta paremmin esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! sekä Sössötys ja nouseehan vinyylin perspuolikin useampaan kertaan kuunneltuna OK-tasolle kokonaisuutena.

Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin mitä se jo punk rock -skenessä on. Se haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolle ja roisille saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajansa väärältä puolelta ja hyvä niin.

Savage Master
Myth, Magic And Steel
Shadow Kingdom
1,5

Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista mitä olen aikoihin nähnyt ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa. Myth, Magic And Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta joka tasolla. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak. Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua.

Steve Grimmett's Grim Reaper
At the Gates
Dissonance
2

Grim Reaperin kolmea 80-luvun levyä (See You in Hell, Fear No Evil ja Rock You to Hell) voidaan pitää pienimuotoisina brittiheavyn klassikkoina, vaikka arvostus tai lähinnä kulttistatus onkin ansaittu pitkälti vasta vuonna 1988 tapahtuneen hajoamisen jälkeen. Helposti tunnistettavasta ulkonäöstään tuttu solisti Steve Grimmett on 2000-luvulla yrittänyt startata toistaiseksi yhden levyn mittaiseksi jäänyttä soolouraakin, mutta ilmeisesti Grim Reaperin nimi on katsottu tutummaksi ja siksi myyvemmäksi, sillä ainoan alkuperäisen jäsenen nimen etuliitteeksi saanut porukka julkaisee nyt toista levyään 2010-luvulla.

Steve Grimmettille on pakko nostaa hattua työstään metallin parissa, sillä em. pestien lisäksi uralle mahtuu levyn mittaiseksi jäänyt tontti Onslaughtin laulajana sekä Lionsheartin perustaminen ja kolmen kohtalaista suosiota nauttineen levyn julkaiseminen 90-luvulla. Viime vuosina mies on kärsinyt myös vakavista terveysongelmista, mutta niin vain levyjä julkaistaan ja keikkoja tehdään edelleenkin. Valitettavasti vanhat meriitit eivät paljoa paina tänä päivänä eikä niistä ole At the Gatesin pelastajaksikaan, sillä levyn lähtökohdiltaan sinänsä asiallinen heavy metal on melko samasta puusta veistettyä.

Ääntä Grimmettistä lähtee vielä ihan mukavasti, vaikka pintaan nostettu laulusoundi onkin hieman kolkko ja korkeuksiin kurottelu tuntuu sekin hieman väkinäiseltä. Suurempi ongelma on kuitenkin lähes samaan tempoon menevät ja vain pienistä riffivariaatioista koostuvat biisit, joista ei löydy tarpeeksi kaivatunlaisia hyviä ja tarttuvia melodioita ketosäkeistä puhumattakaan. OK-tasolle noustaan oikeastaan vain Knock at the Doorilla lopun 45 minuuttia jäädessä pelkäksi tasapaksuksi ja standardimalliseksi väännöksi.

Sölicitör
Sölicitör RE EP
Gates of Hell
3,5

Katu-uskottavin hevi-umlautein varustettu Sölictör on saanut vauhdikkaan lähdön uralleen metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tulleen Gates of Hellin julkaistaessa uusiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-EP:n. Eikä mikään ihme, sillä yhtyeen 80-luvun Helstaria muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten. Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei karuudessaan ole kummoinen bonus verrattuna EP:n versioihin, mutta itse pienjulkaisu lataa mukavasti odotuksia ensi vuonna ilmestyvälle debyytille.

VA Rocks
I Love VA Rocks
Metalville
2,5

Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Mutta ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen hurrimimmien kakkoskiekko I Love VA Rocks on vain kivaa positiivista perusrokkia, josta kuitenkin uupuu ainakin vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä. It's a long way to the top if you wanna rock 'n' roll totesi osuvasti VA Rocksin yksi ilmeisistä esikuvista AC/DC aikoinaan, mutta onneksi trio on sentään jo nyt valtatiellä matkalla oikeaan suuntaan.