lauantai 1. joulukuuta 2007

Inferno #52/2007

Cales
Savage Blood
Metal Breath


2,5 Ihminen on luonteeltaan epäluuloinen eläin, jolle helposti ennakkoluuloja ruokkiva menneisyys voi olla meriitti tai riippakivi. Niinpä nykyisen Tsekin tasavallan vanhimpiin aktiivisiin metallibändeihin kuuluvan Rootin kanssa pitkän uran tehneen multi-instrumentalisti Blackoshin oma tarjonta Cales-nimen alla on pienoinen yllätys, joskaan ei negatiivinen sellainen.

Neljäs Cales-levy Savage Blood on nimittäin miedosti menneiltä ajoilta ja pakanuudelta tuoksahtava instrumentaali-levytys, joka tunnelmoi suhteellisen kepeästi joskin selkeän metallipainotteisesti ja sujuvasti. Kappaleet eivät sukella kovinkaan tummiin ja synkkiin tunnelmiin, vaan ovat lähinnä kaihoa huokuvia. Vaikka seassa on useampikin muikea esitys eikä loputkaan töki oikein missään vaiheessa, jää kokonaisuus turhan värittömäksi.

Levyn suurin ongelma on se, että turhan moni kappale tuntuu väkisinkin vajaalta ilman lauluja. Ratkaisuna voisi olla rohkeammat sävellysratkaisut tai musiikillisten ääripäiden venyttäminen etäämmäksi toisistaan, mutta näin vaativassa musiikinlajissa Blackien tarjonta pääsee tällaisenaan vain puolitiehen.

Cerebral Fix
Products Of Disgust 4CD
Metal Mind


2 Usein uusintajulkaisuja tituleerataan samalla kulttuuriteoiksi, mutta harva lafka suhtautuu samalla pieteetillä toimintaan kuin Puolan Metal Mind. Pulju kun on puskenut kymmeniä ja taas kymmeniä uusia painoksia erityisesti 80-luvun pienten speed- ja thrash bändien tuotannosta. tilleryn ja jossain määrin myös Defiancen diskografiat samoihin kansiin niputtavien laatikkojulkaisujen tarpeen ymmärtää, mutta brittiläisen Cerebral Fixin taas ei, vaikka historiikki kovasti yhtyettä hehkuttaakin.
Komeiden ja kattavasti informaatiota sisältävien kansien väliin on niputettu orkesterin koko diskografia pois lukien debyytti. Tämän korvaajana toimivat ykköslevyltä löytyvät pari demoa sekä treeninauha. Räkäisestä ja meluisasta crossover-räimeestä ei kuitenkaan jaksa innostua paria ennen julkaisematonta kappaletta enempää.

Tower Of Spite –kakkoskiekko (1990) esittelee tyyliltään radikaalisti muuttuneen orkesterin, jonka tyyli on hidastempoisen thrashin ja death metalin sekoitusta. Yksinkertainen ulosanti on junnaavaa ja tympeää eikä yhdestätoista kappaleesta nouse mikään toisten yläpuolelle. Lähes sama identtinen linja jatkuu vuotta myöhemmin julkaistulla Bastardsilla, ainoastaan äänimaailma on astetta selkeämpi ja keskitempo hitusen rivakampi.

Vuonna 1992 julkaistu toistaiseksi viimeinen levytys Death Erotica ei sekään tarjoa mitään radikaalia uutta tuttuun konseptiin. Jonkin verran enemmän sävyjä on orkesteri kuitenkin saanut musiikkiinsa ja astetta aiempaa rouheampi simppeli tuotanto tukee tätä hyvin. Kiekon päättävät viisi eksklusiivista raitaa vuosimallia 2007 ovat yllättävänkin pirteitä ja rullaavia. Kokoelman selkeästi parhaimpana antina ne petaavat hyvin Cerebral Fixin mahdollista comebackia keikoille ja levylautasille.

2000 kappaleeseen rajoitettu Products Of Disgust on kuitenkin turhan massiivinen julkaisu bändiltä, joka parhaimmillaankin on korkeintaan keskitasoa. Messinkisen työn sankari –pränikän on tosin ansainnut jokainen, joka kuuntelee kaikki neljä CD:n maksimimittaa hätyyttävät kiekot putkeen läpi rupiset bootleg-keikat mukaan lukien. Siihen ei eläin nimittäin pysty, die hard -fani ehkä kylläkin.


Deinonychus
Warfare Machines
My Kingdom


3,5 Marco Kehrenin käskyttämän Deinonychusin julkaisut ovat aina olleet yhdistelmä black- ja doom metalia hienoisilla death metal vivahteilla. Selkeistä peruselementeistä huolimatta lopputulos on aina kuulostanut hieman erilaiselta aiemmilla seitsemällä julkaisulla johtuen musiikillisen painotuksen vaihtelusta kahden em. genren välillä. Tästä huolimatta orkesterilla on aina ollut oma tunnistettava ilmeensä.

Warfare Machines on tunnelmaltaan enemmän väjästi määriteltyä black kuin doom metalia, vaikka sillä onkin paljon hitaita, piinaavia ja synkkiä osuuksia. Oman tumman värinsä kokonaisuuteen tuovat vahvat ja kaunistelemattomat WWII –aiheiset tekstit, joissa käsittelyssä on saksalainen tunnetusti tehokas sotakoneisto. Herra Kehrenin omalaatuisella joskin aiempaan verrattuna astetta normalisoituneella äänellä tulkittuna jälki on vakuuttavaa ja kaikkea muuta kuin tuhovoiman ihannointia.

Rapia puolituntinen levytyksen parissa tuntuu enemmänkin yhdeltä kappaleelta eri osuuksineen kuin kahdeksalta eri veisulta. Tämä on samalla levyn heikkous ja vahvuus. Ahdistava ilmapiiri pysyy koko ajan yllä musiikillisesta variaatiosta huolimatta, mutta intensiteetti ja etenkin iskevyys ei yllä missään vaiheessa aivan huipputasolle.


Empire
Chasing Shadows
Metal Heaven


4 Faktahan on, ettei hevissä ole tehty juurikaan mitään uutta ja mullistavaa viimeiseen 15 vuoteen eikä rajojen rikkominen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin –asenteella pidäkään olla itseisarvo musiikin tekemisessä. Myönnän myös täysin avoimesti olevani myös uudesta pitävä vanha hevipieru, jolla juuri nyt on erityisesti meneillään jo 80-luvulla tutuksi tulleen melodisen metallin ja hard rockin kausi. Konkarit Empiren takana ovat kuitenkin ansainneet pisteensä lahjakkuudellaan eikä allekirjoittaneen nostalgian tuntemuksilla.

Orkesterin neljänneltä albumilta on turha etsiä metallin moderneja suuntauksia tai kikkoja, mutta hieno klassinen heavy-kitaratyöskentely ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet tunnistaa kuurosokeakin vaikka otsallaan. Parilla aiemmalla levyllä aliarvostetun laulajan Tony Martinin on korvannut kuusikymppinen Doogie White ja vetää kokemuksellaan ja taidoillaan mennen tullen haulit himaan niin kuin olettaa vain voi.

Chasing Shadows on täynnä tuttuakin tutumpia elementtejä niin instrumentaatio, soitto, sovitus kuin sanoituspuolella, mutta on silti äärimmäisen viihdyttävä ja miellyttävän tummasävytteinen kuunneltava. Ei pyörää ja näemmä heviäkään kannata uusiksi lähteä keksimään, niin kauan kuin se vain rullaa mallikkaasti.

Lay Down Rotten
Reconquering The Pit
Metal Blade


4 Sanotaan, että vain lahjattomat harjoittelevat ja että tietämättömyys on auvoista. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä vaikka bändin aiemmat tiiviiseen tahtiin julkaisemat kolme täyspitkää ovatkin menneet täysin ohi korvien, on uutuuskiekko mukavan positiivinen yllätys kaikkien tasapaksujen julkaisujen seassa.

Lay Down Rotten on jylhää ja jymäkkää death metalia a’la 90-luvun loppupuolen Hypocrisy, josta hyvänä esimerkkinä intron jälkeinen suoraan kulkusille ja levyn käyntiin potkaiseva nimikkoraita. Massiivinen murina-vokalisointi miellyttää korvaa ja sama kuvaus pätee myös sahauksesta vastaavaan komppikitaravalliin, jonka varaan pieniä nyansseja on hyvin upotettu. Kun kappaleiden anti on vielä runsas ja monilukuinen, on kyseessä sitten niskanikamia rankaisevat hitaammat osuudet tai veisuja värittävät muikeat soolot, ei lopputuloksesta voi olla nauttimatta.

Peruskauraa tai ei, Reconquering The Pit on levy, joka on helppo laittaa soittimeen koska tahansa tai vaikka pyöräyttää putkeen useamman kerran. Useamman todellisen tapporallin puute estää kokonaisuutta nousemasta todellisten kovien levyjen joukkoon, mutta kyllä tämän tahtiin kelpaisi pitti pistää pyörimään yksin pienessä Sihi-juomassa kotona tai porukassa keikalla.

Mortal Sin
An Absence Of Faith
Armageddon


3,5 Vanhana partana vanhojen partojen tekemisiin suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti etenkin, jos kyseessä on kymmenienkin vuosien jälkeen paluuta yrittävät kokoonpanot. Toisaalta sitä odottaa toiveikkaana kuulevansa legendaarisille levyille hyvää jatkoa, mutta samalla skeptisesti epäilee vahvasti liiton miesten kykyjä tähän. Mortal Sinin paluu kymmenen vuotta sitten jäi pelkäksi EP:n mittaiseksi yritykseksi, mutta toinen kerta tuntuu sanovan toden alkuperäiskaksikolle solisti Mat Maurerille ja basisti Andy Eftchiounille.

Aussien debyyttikiekko Mayhemic Destruction vuodelta -86 on hieno ja omaperäinen thrash-levytys eikä seuraaja Face Of Despair sekään ole huono, vaikkakin jalostuneisuudessaan astetta geneerisempi. Menneisyyden taakastaan huolimatta paluu nykyaikaan onnistuu orkesterilta ilahduttavasti. An Absence Of Faith kuulostaa modernilta, mutta kumartaa samalla myös selvästi kohti bändin juuria. Kokonaisuus on tyylillisesti hyvässä tasapainossa ja koko orkesterin pitkän kokemuksen kautta kehittynyt näkemys kuuluu jämäkkinä ja rullaavina kappaleina.

Koko albumi on kauttaaltaan tasaisen vahvaa ja suurelta osin jopa päätä heiluttavaa peruskauraa, joka ei rajoitu pelkkään thrash-mäiskeeseen. Pessimisti ei koskaan pety, mutta tällä kertaa aiheesta ja pelkästään positiivisesti

Queensrÿche
Take Cover
Rhino


2,5 Cover- ja tribuuttilevyt ovat aina perverssillä tavalla mielenkiinnon herättäviä tapauksia, vaikka on enemmän sääntö kuin poikkeus että niiden sisältö on ollut huomattavasti antoisampaa itse soittoniekoille kuin kuuntelijoille. Queensrÿchen käsittelyssä on nippu toinen toistaan yllättävämpiä valintoja popin ja rockin saralta sekä muutama todellinen musta hevonen mm. oopperan ja elokuvamusiikin maailmasta.

Rohkeista ja omaperäisistä suuret aukot kriitikon sivistyksessä populaarimusiikin puolella osoittavista kappalevalinnoista johtuen ennakkoluuloja tulkintoja kohtaa ei juuri ole. Juuri tästä syystä voisi olettaa näinkin lahjakkaan ja pitkän uran tehneen bändin kykenevän herättämään mielenkiinnon alkuperäisiä kohtaan omalla persoonallisella ja vahvalla panoksellaan, mutta näin ei ikävä kyllä käy.

Yhdentoista kappaleen lopputulos on ihmeellisen valju, eikä edes äärimmäisen hienon äänen omaava Geoff Tate esitä kuin rutiininomaisen ja teknisesti hienon, mutta sielullisesti vajaan suorituksen. Ei yksikään versio Black Sabbathin Neon Knights mukaan lukien ole varsinaisesti huono, mutta ei levystä fiilistelyn kohteeksi ole vaan ainoastaan mukavaksi kotiaskareiden taustamusiikiksi.

Steve Moore
The Henge
Relapse


2,5 Metallista ollaan varsin kaukana Steve Mooren debyyttikiekolla, vaikka kauhuelokuvat monia karvapäitä viehättävät ja yhdistävätkin musiikin ohella. Täydellisesti aina kansia myöten kokonaisuudesta vastuussa oleva muusikko tuo levyllään selkeästi esille oman viehtymyksensä 70- ja 80-luvun kauhuleffoihin ja erityisesti italialaisiin sellaisiin. Goblinin täytyy herra Moorelle olla erityisen rakas.

Albumilla maalaillaan pääsääntöisesti pelkillä syntetisaattoreilla erilaisia ambient-musiikkimaisemia, jotka yksinkertaisessa retro-henkisyydessään ovat puhdasta soundtrack-materiaalia. Toteutus ei ole ollenkaan huono, sillä pahaenteisen odottavat tunnelmat välittyvät kelvollisesti myös ilman kuvaa kuulijalle, vaikka toivotunlainen shokkivaikutus ja niskakarvojen nouseminen pystyyn jääkin kokematta.

The Hengen suurin ongelma on, että se ei onnistu ammentamaan simppelistä ja hypnoottisesta lähestymistavastaan irti riittävän piinaavia ja tummia tunnelmia. Näin ollen levy jää pelkäksi kivaksi pimpputteluksi ja taustamusiikiksi.

Stolen Babies
There Be Squabbles Ahead
Ascendance


4,5 Nyt viedään kuuntelijaa kuin litran mittaa, mutta määränpää ei tahdo vain selvitä oikein missään vaiheessa, vaikka kuinka kuuntelisi Stolen Babiesia. On vain pakko seurata lammasmaisesti ja nyökytellä mukana, vaikka kulman takana voi odottaa teurastamo tai suuremman luokan karnevaalit.

Orkesterin debyyttialbumi on oikeasti äärimmäisen vaikeasti määriteltävä levy eikä sitä oikeastaan edes halua asettaa mihinkään lokeroon. Se flirttailee niin metallin, goottimusiikin, popin kuin rokinkin kanssa ja poukkoilee suunnitelmallisen tarkasti ja silti skitsofreenisesti suuntaan jos toiseenkin. Musiikissa on samaa rajoja rikkovaa kieroutuneisuutta ja karnevaalitunnelmaa kuin Mr. Bunglen teoksissa ja omalaatuista hengenheimolaisuutta astetta normaalimman Faith No Moren kanssa.

Solisti Dominique Persin ääni on huikea, viettelee neiti viattomia seireenin lailla tummanpuhuvalla äänellään tai hyökkäämällä seuraavassa hetkessä päin kasvoja rääkymällä kuin itse riivattu perkele. Jos siunattu hulluus alkaa joskus vaivata, olkoon sen soundtrackina There Be Squabbles Ahead.

Tourettes
Treason Songs
Armageddon


2 Vaikka musiikin arvottaminen onkin täysin puhtaasti subjektiivinen asia, tulee aina vastaan levyjä joiden tekijöiden ja julkaisijoiden motiivit pistävät aidosti mietityttämään. Toki paskallekin pitää olla tekijänsä, mutta Tourettesin kohdalla kysymys ei ole tästä. Bändin modernissa thrash-pohjaisessa mäiskeessä on kyllä kivasti groovea, mutta kappalerakenteet ja niissä käytetyt ratkaisut haraavat merkillisellä tavalla vastaan.

Albumin suurin kompastuskivi ja sitä kautta kasvava ärsytyksen aihe on totaalisen tuhnut puurosoundit. Ohuen kireä kitarasoundi tarpoo syvällä suohetteikössä yhdessä rumpujen kanssa eivätkä kappaleet tästä johtuen tahdo edetä yhtään minnekään. Irtopisteitä ei heru edes naiseudesta, vaikka vokalisti Michele Madden hyvin ja äijämäisesti käyttääkin.

Vain lopputulos merkitsee, on kyse sitten erikoisuudentavoittelusta tai puhtaasta osaamattomuudesta. Treason Songs ei siis ole puhdasta sontaa, mutta näistä palikoista olisi saatu paljon parempaakin aikaiseksi.

MASTERSTROKE -YRITYS, EREHDYS, ONNISTUMINEN

Musiikki- ja elokuvateollisuus ovat suuria viihteenaloja, mutta harvemmin bänditouhuissa rullaavat kuin elokuvissa. Tamperelaisella Masterstrokella on tästä omia karvaita kokemuksia, mutta joskus pään takominen seinään voi puhkaista siihen reiän jota kautta avautuu uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 2002 perustettu Masterstroke on reilun viiden vuoden aikana kokenut suhteellisen tyypillisen elonkaaren, miehistöä on vaihtunut ja demoja on tehty. Kolmisen vuotta myöhemmin bändi tunsi olevansa valmis äänittämään debyyttinsä, jolle löytyi jopa julkaisija. Levy saatiinkin markkinoille Japanissa ja Venäjällä 2006, muttei koskaan Suomessa. Musiikkibisnes osoitti raadollisen puolensa ja jälleen kerran taloudelliset realiteetit olivat liian armottomat.

Vastoinkäymisistä sisuuntuneena orkesteri jatkoi päättäväisesti puurtamista ja samalla musiikki alkoi kehittyä entistä aggressiivisempaan suuntaan. Esituotetusta materiaalista kiinnostui Dynamic Arts Records ja tarjosi sopimusta, jonka täyttymyksenä julkaistiin marraskuussa 2007 Sleep -täyspitkä.
Perustajajäsenet Niko Rauhala (kitara ja laulu) sekä Janne Juutinen (rummut) ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka debyytti Apocalypse osoittaa jälkikäteen tarkasteltuna selkeästi vielä kypsymättömän bändin, puolustaa se silti paikkaansa.

Janne: – Juuri tänään pistin ihan piruuttani Apocalypsen soimaan ja tuumin, että onneksi on sentään tehty tämä levy.

Niko: – Tuolloin opeteltiin yleensäkin tekemään levyjä, joka kuuluu varmasti tuotantonsa puolesta tällä uudella hyvin ja seuraavalla levyllä vielä paremmin. Toisaalta debyytti on mulle henkilökohtaisesti myös aikamoinen kiviriippa juurikin vokalisointien takia ja myös siksi, että ihmiset lokeroivat meidät sen perusteella power metaliksi. Noista lähtökohdista on ollut vähän vaikea lähteä tekemään mitään muuta, vaikka kovasti olemmekin halunneet karistaa tuon power metal –viitan pois harteiltamme.

Janne: – Onni onnettomuudessa, että levyä ei ole julkaistu monessa paikkaa (naurua). Ainut uusi selkeä power metal-biisikin tulee Japanin version bonukseksi, kappalehan on ihan tuku-tukua mun osalta, vaikka onkin muuten suhteellisen rankka. Hyvä rallihan se on, mutta heti äänitysten jälkeen huomattiin, että se ei olisi vaan sopinut muiden sekaan.

Niko: – Pakko Apocalypsestäkin on kuitenkin ylpeä olla ja onhan sillä hetkensä. Levyllä oli materiaalia niin pitkältä aikaväliltä, että sekin osaltaan selittää että se kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Nyt meillä on kuitenkin ollut sama kokoonpano viimeiset kaksi vuotta ja sitä kauttakin Sleep on enemmän bändilevy. Vaan ihmiset, mieli ja musiikkimaku muuttuvat.

Janne: – Meikeläisen musiikkimakukin on laajentunut noista ajoista niin kevyempään kuin raskaampaan suuntaa aika paljonkin ja toki se heijastuu sitä myötä myös omaan musiikkiin.

Niko: – Laulajalla on kyllä aina kaikkein vaikein paikka kuunnella omia suorituksiaan eikä niitä pysty itse koskaan täysin sulattamaan. Jos joskus tietää olevansa oikeasti hyvä, sitä muuttuu varmaan perinteiseksi laulajaksi eli ihan kusipääksi.

Janne: – Jota ei näy enää reeneissä, pelkkä kitarapiuha vaan vilahtelee jostain kamojen takaa.

MITÄ HÄH?

Jos tilulilu ja tuku-tuku ei sitten enää kuulu Masterstroken musiikissa, mistä sitten oikein on kysymys?

Janne: – Multa kysyttiin kerran asiaa ja levy-yhtiön kaveri sattui olemaan vieressä. Sanoin Pepelle, että sanoppas sinä kun kerran olet meidät kiinnittänytkin, että miltä me oikein kuulostetaan. Vastaus oli, että jotain Machine Men meets Diablo ja kyllä tuota vastausta joutui vähän aikaa sulattelemaan.

Niko: – Vaan niinhän se on, että niin monta kuin on kuuntelijaa, on myös lokeroa. Pääpointti kumminkin on, että meidän musiikki on aggressiivista ja että se tuodaan suoraan kuuntelijan naamalle. Haluaa sitä joku kutsua sitten vaikka aggressiiviseksi melodiseksi power metaliksi tai miksi vaan.

Kun aiempia tekemisiä nyt on jälkiviisaina ruodittu, oletteko sitä mieltä että vasta nyt olette oikeasti ansainneet levytyssopimuksen?

Janne: – Kyllähän levy-yhtiöt antavat nykyisin aivan liian helpolla sopimuksia bändeille.

Niko: – Antoikos meillekin?

Janne: – Joo, mutta ne kävi sentään katsomassa ensin meitä keikalla. Livenähän sitä oikeasti näkee miten kaverit vetää ja mikä niiden meininki yleensä on. Kyllähän sitä aikoinaan ihmeteltiin ekojen demojen aikaan miksi me ei saada diiliä, mutta nyt asian ymmärtää erittäin hyvin miksei niin käynyt.

Niko: – Vaan ei tämä ole pelkkä metallimusiikin ongelma, tyhmät suomalaisethan ostavat jotain helvetin Pikkuoraviakin. Ennen bändit vielä valittiin niiden mahdollisen potentiaalin ja kaverien soittotaidon mukaan. Nykyään kaikessa haisee vaan raha. On paljon bändejä, jotka paiskovat kovasti töitä ja niillä ei ole sopimusta ja sitten on bändejä, jotka levyttävät ja kuulostavat aivan samalta kuin kaikki muutkin. Eihän Masterstokekaan välttämättä kaikkien korvissa kuulosta sen kummallisemmalta kuin muutkaan, mutta itse ainakin kuullaan se niin.

Niko: – Onhan se kuitenkin myönnettävä, että vaikka melkoisia työvoittoja on saavutettu, niin kyllä meillä hyvä tuurikin on käynyt.

Janne: – Tavoitteita pitää olla ja meillähän se on aina ollut tehdä levy tavalla tai toisella. Eihän sitä lopuksi tarvitse olla kuin yksi oikea ihminen joka kuulee bändiä.

PUNAINEN LANKA

Niko: – Joku sanoi joskus mulle, että sun täytyisi tehdä sellainen hittibiisi. Onhan siihen tietynlainen kaava toki olemassa, mutta ihmisistähän se on lopulta kiinni tuleeko jostain hitti vai ei. Kyllähän radiokanavalta voidaan pakkosyöttää ihmisille mitä tahansa paskaa, siitä voi joku jopa alkaa tykätä. Faktahan kumminkin on, että musiikissa kaikki on jo kertaalleen tehty. Kysymys vaan on siitä, että miten niitä tuttuja elementtejä käyttää. Sama se loppujen lopuksi on, onko siellä kierrätetty vaikka jotain Sweet Home Alabama -sointukulkua vai ei.

Niko: – Musiikin pitää herättää jotain fiiliksiä, on ne sitten vaikka jotain vuorimaisemia ja sellaisia me olemme yrittäneet saada meidän biiseihin. Kyllä kappaleissa pitää olla fiilispohjainen punainen lanka, vaikka mahdotontahan se on tietää miten kuuntelijat ne kokevat.

Janne: – Mutta sen fiiliksen kuulee vasta esituotantovaiheessa kuuntelemalla…

Niko: – …ei silloin kun itse soittaa.

Niko: – Studiosessioihin pitää tietty jättää aina vähän pelivaraa tuoreita ideoita varten. Niin meille kävi esimerkiksi Sleep –kappaleen laulumelodioiden kanssa, jotka syntyivät vasta studiossa. Olemme jopa muuten alettu hyväksymään ajatus mahdollisesta ulkopuolisesta tuottajasta tulevaisuudessa. Aikaisemmin asiaa karsastettiin ja kuviteltiin ehkä hieman väärinkin, että tuottaja on kaveri joka puuttuu biiseihin jo niiden tekovaiheessa aina riffejä myöten.

Janne: – Olen aika varma, että kaikkien jo debyytillään vähänkin eteenpäin päässeiden bändien takana on ollut joku tuottaja.

Niko: – Lisää hyviä tuottajia siis Suomeen, jotka tekisivät hommansa vielä halvalla.

Julkaistu Inferno #52/2007

torstai 1. marraskuuta 2007

V-käyrien teoriaa

Kaikkihan ovat kuulleet kansanomaisesta käsitteestä nimeltään vitutuskäyrä (v-käyrä) ja suuri osa populaatiosta jopa henkilökohtaisesti kokeneen sen kasvamisen. Harva kuitenkaan on pysähtynyt pohtimaan, mistä tässä ilmiössä pohjimmiltaan on oikein kysymys ja kuinka se on määriteltävissä. Kyseessähän on luonnon lakeja noudattava ja jopa ihmisiä inspiroiva [1] ilmiö, johon vaikuttavat useat eri asiat kuten ympäristötekijät sekä kokijan ikä sekä luonne.

Onkin perin hämmästyttävää, ettei tähän ilmiöön ole paneuduttu kovinkaan tarkoin, vaan se on hyväksytty lähes sellaisenaan osana ihmisen elämää. Kyseessä on kuitenkin sen verran arkipäiväinen ja joillain jopa usein toistuva ilmiö, että sen lähempi tarkastelu ja sitä kautta määrittely auttaisi ymmärtämään asian luonnetta ja sitä kautta ihmislajin mielenliikkeitä paremmin.

V-käyrien (eng. Vitutation curves [2]) määrittelyn lähtökohtana on laulaja-säveltäjä Ismo Kullervo Alangon (s. 12. marraskuuta 1960, Helsinki) laulu ”Vittu kun vituttaa” [3]

”Mua itketti kun olin vauva
lapsena keljutti
sitten musta tuli nuori
ja alkoi vituttaa”

Tämän mukaan aivan infantiileilla ei V-käyriä voi esiintyä, joskin käsite nuori henkilön iästä puhuttuna ei ole kovinkaan tarkasti määriteltävissä ja näin ollen siinä ilmeneekin jonkin verran tapauskohtaista vaihtelua. On syytä myös olettaa, että V-käyrillä on suora yhteys matematiikkaan ja näin ollen niiden kuvaajat voivat olla hyvinkin erilaisia tapauksesta riippuen. V-käyrien muotoon vaikuttavien tekijöiden etsiminen sekä niiden keskinäisten suhteiden määrittely matemaattiseksi kaavaksi jätetään myöhäisempää tutkimusta varten.

V-käyrien kuvaaminen kaksiulotteisessa koordinaatistossa, jossa x-akselilla on aika ja y-akselilla voimakkuus, tuntuu luontevimmalta ja yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta. Vitutuksen voimakkuuden yksiköksi olen valinnut PO:n eli Pienen Oravan (eng. LS, Little Squirrel). Valinta pohjautuu vanhaan suomalaiseen sananlaskuun:

Vituttaa kuin pientä oravaa, jolla on hammas poikki ja käpy jäässä

Teoriassa vitutuksen voimakkuudelle on mahdotonta asettaa maksimiarvoa eli se voi olla ääretön, mutta käytännössä sille on hyvä asettaa teoreettisesti jonkin maksimiarvo esimerkiksi 10 PO:ta, joka on ihmiselle hengenvaarallinen tila. Voiko vitutukseen kuolla? –kysymystä on syytä tarkastella lääketieteen näkökulmasta lähemmin niinikään tutkimusten myöhemmissä vaiheissa. V-käyrien käyttäytymistä ajan suhteen on myös syytä tarkastella tarkemmin myöhemmissä tutkimuksissa.

Vaikka V-käyrien voimakkuus onkin täysin subjektiivisesti koettavissa oleva asia, ovat käyrät silti erittäin käyttökelpoisia esimerkiksi vertailtaessa eri ihmisten kokemuksia erilaisissa V-käyriä nostattavissa tilanteissa. Siinä missä esimerkiksi ohuen ohuiden lihaleikkeleiden täydellinen epäkäytännöllisyys voi toisella nostattaa V-käyrän huippuarvon puolikkaaseen (0,5) PO:hon ja Big Brother TV-ohjelman tuputtaminen joka tuutista jopa kahdeksaan (8) PO:hon, saattavat nämä asiat äärimmäisissä tapauksissa olla joillain henkilöillä voimakkuudeltaan nolla (0) PO:ta.

Kaiken kaikkiaan V-käyrät ovat erittäin mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, jonka tuloksilla voi olla suuri merkitys useisiin ihmistä tutkiviin tieteenaloihin kuten psykologiaan. Tutkimussarka on kuitenkin sen verran laaja, että tarkempien tulosten saaminen ja analysointi kestää parhaimmillaankin vuosikausia.


[1] Lapinlahden Linnut ”Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu”  Grrr! –albumi EMI 1992
[2] Impaled Nazarene ”Vitutation” Rapture –albumi Osmose 1998
[3] Ismo Alanko Säätiö ”Joululevy” CD-single Poko Records 1998

Julkaistu Tuhma 03/07

Inferno #51/2007

The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist


3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys, vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan kuulostaa.

On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen, junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai dekadenttia Deathstarsia.

L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta, sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan tehokeinojen iskevyyttä.  Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset.

Diabolic Force
Old School Attack
No Colours


1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom huonoimmillaan ulostivat.

Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta, jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.

Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta, lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan.

Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre


4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.

Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em. elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.

Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää, mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon hakatun madon kaltaiseksi.

Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce


3 The Crossfire on kuin suklaarasia, mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.

Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.

Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden muodostamaan laumaan saakka.

Gary John Barden
Love & War
Escape


2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.

Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin keskinkertaisuuden alapuolelle.

Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla. Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia.

Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture


3,5 Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista. Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen ja kiinnostava.

Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen, eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee. Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen vanhemman tuotannon.

Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti.

Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic


2,5
Rokata voi monella tapaa, kuka katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo 70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom rockin poluilla.

Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka lepsusti tahtia lattiaan naputellen.

Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää.

Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade


2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen 1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil levylle.

Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.

Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa, sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi ärsytyskynnyksen suhteen.

Necrodeath
Draculea
Scarlet


3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate –kiekot.

Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja vaihtelua kuin aikaisemmin.

Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys. Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi olemassa.

Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN


3,5 Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää, mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.

Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.

The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna.

Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura


0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa jopa korkeakulttuuriksi.

Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.

Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko 16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack.

Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1


3,5 Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden 2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.

Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa. Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi. Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.

Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin, jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan.

Taint
Secrets And Lies
Rise Above


2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan. Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri tällainen levy.

Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.

Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja yllättävä idea.

Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours


3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty, äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.

Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.

Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta.

UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance


Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään, jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta kait.

Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.

Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia.
 
Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music


2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna 2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei kahdentoista raidan anti nousekaan.

Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää, sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.

Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan.

LIZZY BORDEN KIRVEEN OTTI

Niin lapset kuin hevimiehet ovat hänen nimeään loruilleet leikeissään ja riimitelleet lyriikoissaan. Kirvesmurhaajan Lizzie Bordenin legenda elää yhä tänäkin päivänä vankasti niin itseään kuin orkesteriaan Lizzy Bordeniksi kutsuvan amerikkalaisen toimissa.

Lizzy Bordeniin on alusta asti lyöty glam rockin leima, mikä johtui pitkälti heidän ulkonäöstään sekä intensiivisestä keikkailusta LA:n klubiskenessä muiden meikki- ja huivibändien kanssa. Orkesterin imago ja tyyli oli kuitenkin enemmän velkaa Alice Cooperin kaltaisille shokeeraaville artisteille kuin lähempänä naista näyttäville ja niitä kainaloonsa kahmiville kauniille pojille eikä musiikissakaan juuri laulettu rakkaudesta ja läpi yön bailaamisesta. Musiikillisestikin bändi oli enemmän velkaa Iron Maidenin ja Judas Priestin kaltaiselle heavy metalille, kuin varsinaiselle kiiltokuvarockille.

Niin monen muun aikalaisensa tavoin, Lizzy Bordenin ura alkoi 80-luvun alkupuolella Los Angelesissa. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt Demo ’83 kiinnitti pari vuotta aiemmin Metal Blade levymerkin perustaneen Brian Slagelin huomion, joka oli ehtinyt tuoda runsaasti näkyvyyttä useille vielä tuolloin vailla levytyssopimusta oleville bändeille kuten Metallica, Slayer, Overkill, Trouble ja Armored Saint julkaisemalla heidän kappaleitaan sarjan Metal Massacre –nimen alla kulkeneita kokoelmalevyjä.

Lizzy Bordenin Rod Of Iron –kappale julkaistiin sarjan nelososalla ja myöhemmin uudestaan orkesterin vuonna -85 julkaistulla debyytillä Love You To Pieces. Väliin mahtui Rainbow coverin Long Live The Rock ’n’ Roll sisältänyt Give’em The Axe EP (-84), jonka senkin julkaisi Metal Blade aivan kuten tähän mennessä kaikki yhtyeen kuusi täyspitkää studiolevyä, pari EP:tä ja singleä, livelevyn sekä Best Of –kokoelman.

And gave her mother forty whacks…

Orkesterin debyytti esitteli jo tuolloin monipuolisen kokoonpanon, jonka musiikki oli samaan aikaan melodista, mutta myös rankkaa. Termillä power-metal kuvattiin yleisesti myös heidän musiikkiansa, vaikka nykyisellään se tuokin mieleen monelle aivan toisenlaisia mielikuvia. Monet pitävätkin albumia Lizzy Bordenin parhaana ja aliarvostettuna metallin klassikkona etenkin Amerikan ulkopuolella. Hehkutuksella on kieltämättä vankat perusteensa, sillä levyltä löytyy useita tarttuvia mutta mallikasta kitarointia esitteleviä kappaleita, joiden kruununa on Lizzyn omintakeiseksi ja tavaramerkiksi nousseet mutta mielipiteitä tehokkaasti jakavat korkealta ja kovaa vedetyt laulusuoritukset.

Vain vuosi debyytin ilmestymisen jälkeen bändi julkaisee niin tuplalevylle kuin videolle ja modernin teknologian mahdollistamana myöhemmin DVD:lle päätyneen The Murderess Metal Road Show –livetallenteen. Tällä kuullaan ja ennen kaikkea nähdään kaikki debyytin kappaleet sekä osa myös ensimmäisen EP:n biiseistä. Shock metal –imagoa vahvistaa Love You To Pieces -kappaleen aikana alusvaatteisillaan keikistelevän neitokaisen sullominen laatikkoon ja tämän mestaaminen milläs muullakaan kuin kirveellä. Veren kanssa lotraava Lizzy antaa myös yleisölle osansa eikä tylyltä kohtalolta säästy edes lavalle saapasteleva Joulupukkikaan Psychopath –veisun aikana. Taattua ja harmitonta viihdettä, joka saattaa ehkä naurattaa mutta samalla myös ihastuttaa ja muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista jolloin vastaavia show-numeroita vielä nähtiin metallikonserteissa.

Lizzy Borden ei levännyt laakereillaan, vaan saman vuoden -86 syyskuussa em. liven kanssa julkaistiin Menace To Society, jonka nimi kuvaa hyvin ajan henkeä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Orkesteri joutui välittömästi senaattorien ja muiden politiikan silmäätekevien vaimojen perustaman vuonna 1985 Parents Music Resource Centerin (PMRC) hampaisiin mm. Twisted Sisterin, Mötley Cruen, Venomin sekä W.A.S.P.:in kanssa, joiden katsottiin olevan haitallisia nuorisolle seksiä, väkivaltaa, alkoholin- ja huumeiden käyttöä ylistävien sanoitustensa kanssa. Vaan mikä yritetään kieltää, kohottaa vain suosiotaan ja niin kävi myös Lizzy Bordenin kanssa. Menace To Society oli vahva seuraaja debyytille, eikä varsinaisia muutoksia tyylissä kuullakaan, ainoastaan aavistuksen pidemmälle jalostettuja musiikillisia ja tekstillisiä ideoita.

When she saw what she had done…

Silloin kun metalli on kuumaa, on sitä taottava. Lizzy Borden takoi ensin Visual Lies –albumia ennakoivan Me Against The World –singlen heti perään Terror Rising EP:n ja kaikki nämä kolme julkaisua vuoden 1987 aikana. Levyllä kaikki loksahti vielä entistäkin paremmin kohdalleen aina parantuneita soundeja, Lizzyn entistäkin vakuuttavampaa laulua ja tarttuvampia kappaleita myöten. Hullunkurisesta lähes väkisinkin naurunpyrskähdyksiä aiheuttavasta kansikuvasta huolimatta levyllä on toinen toistaan parempia kappaleita. Avausraita Me Against The World on todellinen heavy metalin kapinahenkeä liehtova tunnuslaulu ja yksi orkesterin parhaiten tunnetuista ja menestyneimmistä lauluista.

Loppuunmyydyt kiertueet niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin seurasivat levyn julkaisua ja kuluikin pari vuotta, ennen kuin seuraaja Master Of Disguise ilmestyi. Suuria muutoksia ei menestyksekkääksi havaittuun kaavaan oltu haettu, ainoastaan sävellykset olivat aiempaa entistäkin monipuolisempia ja kunnianhimoisempia. Osana Metal Bladen 25 vuoden taipaleen juhlistamista  musiikkibisneksessä levy julkaistiin uudelleen yhdessä Visual Liesin kanssa bonusraidolla ja DVD:llä varustettuna. Tarjonnan on vastattava kysyntää ja vielä lähes pari vuosikymmentä alkuperäisistä julkaisuista sitä Lizzy Bordenia kohtaan riittää. Huolimatta huomattavasti suuremmasta suosiosta ja tunnettavuudesta Atlantin tuolla kuin tällä puolen, osoitti bändi viimeistään olevansa kaikkea muuta kuin pelkkä Amerikan ihme.

Mitä tämän Master Of Disguisen jälkeen tapahtui, on pienoinen mysteeri, johon suuri ja kaikkitietävä Internetkään ei etsivälle tarjoa vastausta. Bändi tuntui katoavan täydellisesti kartalta ja kysynnästä sekä toivoa paluusta antoi ainoastaan vuoden -94 The Best Of Lizzy Borden –kokoelma. Hiljaiselo kuitenkin jatkui jatkumistaan.

…She gave her father forty-one

Paholainen pitää kuitenkin huolta omistaan ja kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen vuonna 2000 orkesteri ilmoitti hieman yllättäenkin julkaisevansa uuden levyn Deal With The Devil.

Alkuperäisessä kokoonpanossa kitaristit ja basistit olivat vaihtuneet taajaan, mutta vokalistin lisäksi rumpali Joey Scott Harges oli pysynyt uskollisena ja paukuttanut nahkoja jokaisella levyllä. Vaikka levyllä soittaakin lukuisia sessiomuusikoita mm. Joey Vera, omalle tyylille oltiin uskollisia pitkästä tauosta huolimatta. Konstailematonta ja melodista nykyaikaan tuotua metallia 80-luvun hengessä, jossa tälläkin kertaa riffittely ja kitaratyöskentely oli ensiluokkaista.

Vaan eipä alkanut tästäkään levystä aktiivinen murhaaminen keikoilla ja kiertueilla. Osa syy löytyy varmasti vanhojen konkareiden halusta karistaa glam-metal viitta harteiltaan ja luoda jotain hieman uutta ja erilaista. Lizzyn nimissä tämä ei kuitenkaan ollut järkevää, joten vanha parivaljakko kasasi ympärilleen uuden kokoonpanon Starwood–nimen alle ja julkaisi vanhan yhteistyökumppaninsa Metal Bladen kautta If It Ain’t Broke, Break It –debyytin vuonna 2004. Kappalemateriaalia nojaa huomattavasti enemmän niin 70-luvun hard rockiin a’la Kiss ja The New York Dolls kuin saman genren uudemman aallon lipunkantajista kuten The Darkness ja Velvet Revolver. Kokoonpanon kakkoslevyä on valmisteltu pitkään ja hartaasti, mutta ainakaan toistaiseksi sen julkaisupäivämäärästä ei vielä ole tietoa.

Mutta eipä ole Lizzy Bordenkaan vielä haudattu, sillä lokakuussa 2007 ilmestyi taas kuin puskista bändin kuoleman kanssa teemallisesti flirttaileva kuudes studiolevy Appointment With Death. Edellislevyn tavoin mukaan oli saatu nimekäs joukko erilaisia muusikkoja aina vanhan liiton kitarasankareista George Lynchiin äärimetallin erikoisosaajaan Erik Rutaniin. Levy on vahvasti nykyajassa kiinni musiikillisia juuriaan unohtamatta, jonka tekemiseen aina kansia ja tarinaa myöten on todella panostettu. Vaikka albumi onkin vahva, tummasävytteinen ja monipuolinen näytös, ei aivan samaa vanhojen levyjen iskevyyttä kuitenkaan ole tavoitettu. Selkeä osoitus se kuitenkin on bändin elinvoimaisuudesta ja relevanttiudesta yhä lähes neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen. Lizzyn kirves heiluu yhä, ei ehkä yhtä tappavasti kuin ennen, mutta silti kylmän harkitusti. 

Julkaistu Inferno #51/2007

maanantai 1. lokakuuta 2007

Inferno #50/2007

3 Inches Of Blood
Fire Up The Blades
Roadrunner


2,5 Periaatteessa kanukkien konsepti perinteisen heavy metalin naittamisesta modernimpaan mäiskeeseen on enemmän kuin kohdallaan ja kolmannella albumilla kokonaisuus on tanakampi kuin koskaan aiemmin. Vaan joku musiikissa silti yhä edelleen mättää, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi tykätä.

Vikaa ei varsinaisesti löydy orkesterin musiikista, joka rullaa mallikelpoisesti ja mukana on ajoittain jopa oikeasti hienoja päähän iskostuvia melodioita ja riffejä. Tosiasia kuitenkin on, että suurin osa kappaleista on näennäisesti muutaman kuuntelukerran perusteella hyviä, mutta toistuvien kuuntelukertojen myötä ne myöskin pysyvät vain ihan kivoina. Tällaisia vetoja mahtuu 13 kappaleen joukkoon turhan monta ja nämä hudit tylsyttävät pahasti kansitaiteessakin ilmeisesti musiikin iskevyyttä kuvaavien tappovälineiden terää.

Kahden solistin käyttö on sekin teoriassa onnistunut, mutta käytännössä osittain ontuva ratkaisu. Vaikka persoonalliset solistit ovat nykyaikana harvassa, alkaa erityisesti Cam Pipesin taajaan käyttämä korkealta vedetty repivä laulutyyli ärsyttää. Parannusta edeltäjäänsä Advance And Vanquishiin ei tule, vaikka sitä ilmeisesti on yritetty hakea mm. palkkaamalla Joey Jordison tuottajaksi.

Agent Steel
Alienigma
Mascot


3 Vanhojen suosikkien levyjä odottaa aina pelonsekaisella jännityksellä, etenkin jos levytysten taso on ollut suuresti vaihteleva. Tunnetta korostaa entisestään kokoonpanot, jotka ovat hajonneet ja tehneet paluun vuosia myöhemmin enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Vaikka lähes jokaisen comebackin tehneen yhtyeen kohdalle kyseenalaistaakin aina motiiveja ja paluun tarpeellisuutta, elää kuitenkin aina pieni toivonkipinä kuulla jatkoa vanhoille hyville ajoille
.
Alienigma sijoittuu puolivälin tienoille tylsähköä paluulevyä Omega Conspiracy (-99) sekä hienoa Order Of The Illuminatia (-03) mitä musiikin hyvyyteen tulee. Bändin on muuttanut hieman tyyliään hitaampaan suuntaan, mutta samalla se on myös onnistunut hukkaamaan omalaatuisia speed metalin tavaramerkkejään etenkin riffittelyssä ja vokalisoinneissa. Lopputuloksena musiikki on taantunut lähemmäksi normaalia melodista ja voimakasta metallia, vaikka se yhä mallikasta, rullaa ja vauhdikasta osittain onkin.

On suorastaan sääli, että speed metal tuntuu jos ei nyt kuolleen, niin vähintäänkin kituuttavan siinä missä thrash porskuttaa taas ajankohtaisena ja tunnettuna. Helpompaa se kait on huutaa ja äristä vihaisesti kuin hätyyttää ylärekistereitä melodisesti Bleed for the Godz –lausein.

Long Distance Calling
Satellite Bay
Viva Hate


4,5 Kerrankin on ilo lukea äänitteen mukana saapuva saatekirje, joka ei sorru ylilyönteihin ja turhanpäiväiseen hehkutukseen, vaan puhuu vilpittömästi pelkkää asiaa. Ilman sanoja sitä tekee vahvasti myös Long Distance Callinging debyytin musiikki, joka noudattaa kaikkia post-rock genren tunnusomaisia piirteitä ja pioneerien asettamia suuntaviivoja onnistuen silti kuulostamaan omanlaiseltaan.

Satellite Bayn matkaan on helppo heittäytyä tunnin ajaksi jopa useita kertoja toistuvasti peräkkäin, sillä niin yksittäiset kappaleet kuin niiden muodostama kokonaisuus kasvaa ja avautuu hitaasti. Aivan kuin itse musiikilla olisi jotain salattavaa. Haikea, mutta lämminhenkinen tunnelma muodostuu ja välittyy hienosti kiitos onnistuneen tuotannon, joka hengittää syvään avarassa tilassa.

Juuri kun musiikki on saanut kuuntelijan käpertymään turvalliseen sikiöasentoon ja ajatukset vaeltamaan kauas pois kaikesta reaalimaailman hälinästä, se ärähtää varovasti ja pakottaa avaamaan silmät. Pitkästä aikaa on mukava löytää uutta musiikkia, joka pystyy luomaan vahvoja tuntemuksia sitä itseään kohtaan kaikessa yksinkertaisuudessaan ilman ylenpalttista meuhkaamista.

Manngard
Europan Cowards
Candlelight


2 Provokatiivista niin visuaalista kuin lyyristä ulosantia tarjoavan Manngardin kakkoskiekolta ei ennalta osaa yhtään sanoa mitä odottaa, mutta kaiuttimista ulos tuutattu thrash-death-black-sekasikiö on kaikessa rasittavuudessaan pettymys. Vaikka niin musiikista kuin tuotannostakin tulee vahvoja ja positiivisia mielleyhtymiä Voivodin alkupään tuotantoon, tuntuu Manngardin tapauksessa kaikki hieman itsetarkoitukselliselta yritykseltä tehdä omalaatuista musiikkia aina soundeja ja biisien rakennevammailua myöten.

Ei musiikki sinällään niin tympeää ole, mitä parit ensimmäiset kuuntelukerrat antavat ymmärtää, mutta täysin onneton ja ponneton puhtaahko kaiken muun päälle lätkäisty huutolaulu rasittaa korvia kappaleesta ja kuuntelukerrasta toiseen. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppii sanotaan ja toivon mukaan Manngardin tapauksessa kolmas kerta todemman sanoo.

The Order
Metal Casino
Dockyard1


4 Kaikkea sitä on metallin nimissä tehty, mutta että vielä kasinokin. Kaiketi Sveitsin poijjaat yrittävät vuosi sitten ilmestyneen esikoisen Sons Of Armageddonin seuraajalla saada lisää mainetta ja mammonaa tavoittelemalla jackpotia. Vaan eipä tällä kolmea kelloa vielä linjaan saada, joskin pikku voitto kyllä tulee, mikäli vahvasti 80-lukulainen melodinen Amerikan hard rock vain kolisee.

The Orderin kohdalla on turha takertua musiikissa mihinkään muuhun kuin sen viihdyttävyysarvoon ja sitä orkesterin rokista löytyy. Kappaleet ovat soundillisesti tanakoita, niissä on oikeasti groovea ja myös riittävästi kliseisyyttä aina tekstejä myöten saattamaan kuuntelijan oikeanlaiseen parinkymmenen vuoden takaiseen mielentilaan täysin positiivisessa mielessä. Ja toki mukana on pakolliset balladitkin, joiden avulla voi mitata vaikka omaa viehätysvoimaansa vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Aiempaan verrattuna musiikin rosoja on entisestään hieman siloiteltu, vaikka solistin äänestä yhä edelleen miellyttävää rahinaa löytyykin, mutta ei tämä silti mitään silkkimunille suunnattua puudelirockia edelleenkään ole. Ovatpahan vain biisit entistä tarttuvampia, monipuolisempia ja positiivisempia sekä entistä perinnetietoisempi. Pakkohan tätä on yksinkertaisesti digata.

A Perfect Murder
War Of Aggression
Victory


3 Amerikan mallin metallissa pitää olla uhoa, vaikka turhan usein homma jääkin pelkäksi pullisteluksi ilman varsinaisia tekoja. Kanadan A Perfect Murderilla on onneksi riittävän tuhteja eväitä repussaan, koska sen soittama metalcore todellakin sisältää hippusellisen hardcorea, että se jaksaa herättää kuuntelijan mielenkiinnon.

Kaikki orkesterin käyttämät elementit ja tehokeinot ovat tuttuakin tutumpia, mutta kun kappaleet ja niiden muodostama kokonaisuus on ytimekäs ja huolellisesti toteutettu, ei valittamisen aiheita tahdo löytyä ilmeistä genregeneerisyyttä lukuun ottamatta. Vaikka levy ei sisällöllään lähdekään haastamaan vastaanottajaa, on sen tarjoama pieni pieksentä kelvollinen vaihtoehto kaiken tylsän paskan joukossa.

Soul Doctor
Blood Runs Cold
Metal Heaven


4 Monen esineen rahallinen arvo laskee iän myötä, vaikka varsinaista käyttöarvoa voikin olla enemmän. Tämä ainakin pätee allekirjoittaneen motorisoituun kulkuneuvoon mallia Lada 1200S vm. -88. Aivan yhtä hyvin käyttöarvon käsitettä voidaan soveltaa myös musiikkiin, joka ei tarjoa yhtään mitään uutta ja ihmeellistä, mutta jaksaa silti hyvin tehtynä viihdyttää kerta toisensa jälkeen.

Eipä ole mikään ihme, että orkesterin jäsenillä on läheistä omakohtaista kokemusta 80-luvun melodisesta hard rockista, sillä sen verran juurevaa, rullaavaa ja tuosta aikakaudesta paljon ammentavaa Soul Doctorin musiikki on. Kaikessa yksinkertaisuudessaan orkesterin kikat purevat whitesnakemäisyydessään mallikkaasti, vaikka aivan yhtä paljon lopputulos ei kliseiltä ja testosteronilta löyhkääkään. Ammattimiehet kuten laulaja Tommy Heart kun ovat asialla, jälki on useimmiten väkisinkin laadukasta, jos vaan ideoita piisaa. Soul Doctorilla niitä riittää.

Pakko se on myöntää, levyä kuunnellessa hymyilee väkisinkin kuin idiootti. Ehkä ikä alkaa tehdä tehtävänsä, kun nuorison kieltä ei enää tahdo ymmärtää eikä ns. daddy rockin kuuntelu hävetä yhtään. Oman isän puheita nuoruuden ja hulluuden symbioosista alkaa ymmärtää entistä paremmin.

Soulless
Forever Defiant
WorldChaos


2,5 Ahkerasti puurtavia työläisiä tarvitaan aina, mutta harvoista ja valituista on johtajiksi. Tämä pätee myös musiikin puolella ja amerikkalainen Soulless kuuluu duunareihin. Ansioluetteloon on kirjattu kymmenen vuotta ja nyt kolmas täyspitkä, mutta varsinainen arvostus ja tunnettavuus puuttuvat ja näin tulee olemaan myös jatkossa. Forever Defiant on perusvarmaa, mutta täsmälleen puolivälissä arvoasteikolla, jonka päätepisteinä ovat totaalista kuraa ja äärimäistä parhautta.

Ei orkesterin musiikissa suurempia vikoja ole, kuulostaapahan vain hieman vesitetyltä versiolta At The Gatesista, bändistä, jonka ansioksi voidaan laskea ruotsalaisen uuden aallon death metalin synty. Kappaleet ovat pikkunäppäriä ja kuulostavat mukavilta yksittäisinä, mutta koska sävellykset operoivat kerta toisensa jälkeen samoilla kikoilla ja tempoilla, turruttaa 13 biisin kokonaisuus korvat jo puolen välin tietämillä. Orkesteri noudattaneekin vanhaa Ain’ laulain työtäs tee –rallatusta, mutta ei tällä albumilla vielä työnsankarin pränikkää ansaita

Tyrant
Reclaim The Flame
Listenable


2,5 Iän karttumisen myötä monet haluavat palata juurilleen, on kyse sitten kotiseudusta tai musiikista. Näin myös ruotsalainen Tyrant, joka syntyi kaljoittelun ohessa tehdystä havainnosta likaisen (Venom) ja mustan (Bathory) toimivuudesta. Ruma on kaunista –ohjenuoranaan rallit vetäistiin studiossa ykkösellä purkkiin ja miksattiin reilussa vuorokaudessa. Tällä debyytillä vanhat hyvät ajat pitäisi roihahtaa liekkeihin, mutta yritys jää ainakin toistaiseksi kytemään vielä kipinän asteelle.

Ei musiikki esikuviensa orjallista palvontaa ole, mutta rumasta rock ’n’ roll groovesta huolimatta Entombed ja Death Breathin kaltaisten mestareiden lennokas riffittely ja tarttuvien kappaleiden luominen ei Tyrantilta ole onnistunut kuin osittain. Suttuinen treenikämppätasoinen tuotanto, asenne ja yksilösuoritukset laulajaa myöten ovat toki kiehtovia, mutta etenkin useat keskitempoiset kappaleet jäävät jauhamaan liiaksi tyhjäkäynnillä.

 Valtataistelussa black-death-rock’n’rollin kuninkaan tittelistä Tyrantin on eliminoitava monta kilpailijaa miekalla tai musiikilla noustakseen perimysjärjestyksessä edes perintöprinssin asemaan.

War From A Harlots Mouth
Transmetropolitan
Lifeforce


3,5 Sarjassa pitkiä ja omituisia mutta ah niin trendikkäitä nimiä saksalainen War From A Harlots Mouth pesee ainakin Job For A Cowboyn. Vaan eipä viisikolta mielikuvitus ainoastaan orkesterin nimenkeksimiseen ole hyytynyt, kuten esimerkiksi debyytin kappaleesta If You Want To Blame Us For Something Wrong, Please Abuse This Song! voi huomata. Toisaalta onhan musiikkikin sen sortin matemaattismusikaalisten ongelmien parissa kiemurtelua, että Heavy Metal All Night Long –tyyppinen tematiikka herättäisi enemmän kummastusta.

Orkesterin musiikissa ensimmäisen asteen muuttujina toimivat niin mathcore, grindcore kuin hardcorekin ja kompleksisuutta yhtälöön tuovat toisen asteen muuttujat death metalin ja jopa jazzin puolelta. Erilaisista tekijöistään johtuen kappaleet pysyvät miellyttävän vaihtelevina tempokikkailuineen, mutta samalla myös yllättävän helposti sisäistettävinä suhteessa genren mediaaniin.

Ei WFAHM pysty mitään kovinkaan mullistavaa tarjoamaan, käyttääpähän vain edustamansa tyylilajin tyypillisiä elementtejä tehokkaasti hyväkseen. Tai sitten ajan hengen mukaisesti mikään ei vaan enää riitä, jos tuntuu että kaikki on jo tehty ja kuultu. Tästäkin huolimatta Transmetropolitan hämmentää tehokkaasti perinteisiä arvoja metallin puolella.

lauantai 1. syyskuuta 2007

Paskaa vai vaihtoehto sille?

Paska, tuo kaikkien eläväisten tuottama usein ruskeahko ja haiseva kuona-aine ja tiuhaan käytetty synonyymisana kaikille huonoille asioille on ärsyttävää. Toki isommalla tarpeella käynnin jälkeen sen putsaaminen posliinialttarin laidoista ja pohjasta jurppii ja pistää miettimään, mitä tapahtuikaan sille pönttömallille, johon mainoksen mukaan *piip* ei tartu. Tämä pienoinen ongelma on kuitenkin täysin luonnollinen osa elämän kiertokulkua ja siksi harmistuminen on täysin turhaan. Pienellä vessaharjan sipaisulla ongelma on kirjaimellisesti helposti poispyyhitty. Huomattavasti enemmän verenpainetta sen sijaan nostaa sanan paska käyttäminen huolettomana adjektiivina.

Asian kuin asian luonnehtiminen paskaksi päästää sanojan liian helpolla ja samalla myös oikeuttaa näin tiukan kritiikin tai haisevan vastalauseen jättämisen täysin ilman perusteluita. Ja kuten kaikki vähänkään kritiikkiä antaneet tai saaneet tietävät, perustelematon palaute sisällöstä riippumatta on täysin turhaa. Pikkulapsetkin leikkivät tyypillisesti iloisena omilla jätöksillään nättejä kakkuja taputellen ja osaavat yleensä pahanilkisten kummien opettamana sanoa paska ensimmäisen parinkymmenen osaamansa sanan joukossa.

Paskominen on etenkin heteroseksuaalisten urospuolisten ihmisyksilöiden mielestä sen verran suurta tyydytystä tuottava toimenpide, että siihen tulee suhtautua asiaankuuluvalla hartaudella ja kunnioituksella. Sama pätee myös tuon sanan suusta ulostamisen kanssa, sitä ei koskaan pidä roiskaista huolimattomasti ilman että on valmis saattamaan päkistyksen loppuun asti pyyhkien huolellisesti sanan tuoman kritiikin jäljet tiukoin argumentein. Eihän takalistoakaan tule jättää huonolle pyyhkimiselle tai jarrujäljet ilmestyvät vaivamaan itsensä lisäksi myös lähipiiriä aivan kuten ilmoille päästetyssä huonossa arvostelussakin.

Nykyinen ammattimaisesti mutta harrastuspohjalta hoidettu työpaikkani Pommiradio (www.pommiradio.fi) julistaa itsevarmasti olevansa vaihtoehto kaikelle paskalle. Raskaaseen ja vaihtoehtoiseen musiikin soittamiseen 24/7-periaatteella keskittyvä ainoastaan Internetin kautta kuunneltava radioasemamme on taatusti ainakin vaihtoehto mille tahansa, laatusanojen käyttämisestä on vastuussa kuuntelijat. Näkemyksemme mukaan nykyinen raskaan musiikin tarjonta radiossa on ainoastaan nopeaa helpotusta suurille massoille tarjoavaa paskaa. Hyvää, raskasta ja vaihtoehtoista musiikkia tehdään nykypäivänä sen verran paljon, että ainoastaan pelkästään takuuvarmasti kansaan uppoavien ja viimeistään loputtomalla toistolla päähän taottujen hittien soittaminen tuntuu musiikinystävästä täysin käsittämättömältä. Formaattiradiot eivät suinkaan kuse raskaamman musiikin kuuntelijoita silmään, vaan paskovat suoraan härskisti korvaan.

Meillä Pommiradiossa jutut voivat olla joskus aidosti paskoja, mutta musiikki on taatusti aina sitä itseään eli timanttia. Viiden hyvinkin erilaiset taustat ja musiikkimaun omaava toimittajajoukkiomme takaa, että missään muualla et tule kuulemaan yhtä monipuolista ja runsasta tarjontaa raskaamman musiikin saralla on kyse sitten uusista yrittäjistä, vanhoista parroista, tuntikausia kestävistä artistihaastatteluista, erikoisohjelmista tai normaalista arkiaamuihin ja päiviin tarkoitetusta viihteestä. Mihinkään suuntaan emme kumarra, koska vanha kansakin jo tiesi, että silloin vain pyllistäisi vastakkaiseen suuntaan.

Suomalaiset ovat huonoja antamaan kritiikkiä, vaikka terve, lyhyestikin perusteltu palaute olisi enemmän kuin tervetullutta myös meille Pommiradioon niin kauan kuin sen sisältö on muutakin kuin ”paskaa”. Siinä nimittäin käy helposti niin, että uloste kaatuu vain omaan niskaan. Tärkeintä meidänkin toiminnan suhteen on kuitenkin avoin suhtautuminen ja harmaiden aivosolujen käyttö. Jos tuomiosi on silti ”paskaa”, Pommiradio ei yksinkertaisesti ole sinua varten. Muuten tervetuloa Pommiryhmäläiseksi!

Julkaistu Tuhma 02/07

Inferno #49/2007

Alcest
Souvenirs D'un Autre Monde
Prophecy


3 Viattomuus, lapsuusmuistot, täydellinen harmonia ja satumaailmat harvemmin kohtaavat black metalissa, mutta niin vain Alcest väittää yhdistävänsä musiikissaan näitä tekijöitä. Musta metallin kaiut löytyvät kyllä etäisinä taustalta siinä missä hempeämmät tekijät ovat selvimmin kuultavissa etualalla. Mikstuura kuulostaa myös tasan niin hämmentävältä miltä se sanoina näyttää, mutta tästäkin huolimatta lopputulos kuulostaa yllättävänkin luontevalta.

Taustalla ohuina joskin yllättävän rauhallisina surisevat kitarat ovat se tekijä, joiden voi selvästi sanoa olevan BM-henkisiä. Niiden päällä kappaleet etenevät kuitenkin rauhallisen eteerisesti puhtaalla laululla ja koskettimilla varustettuna ja koko komeudesta tulee todellakin mieleen lapsuuden laiskat ja kuumat kesäpäivät sekä sinisen taivaankannen halki leijuvat valkeat kumpupilvet.

Karkea mutta samaan aikaan hauras yhdistelmä on lähellä kohota korkeisiin sfääreihin, mutta jokin sitä hieman väkisinkin pidättelee lähempänä maankamaraa. Kombinaation vastakohdista ei saada revittyä tarpeeksi dynamiikkaa irti eivätkä sävellykselliset ratkaisut ole riittävät rohkeita nostaakseen mielikuvitusta sen vaatimaan lentoon. Mielenkiinto pysyy onneksi helposti yllä koko levyn keston ajan.

Dublin Death Patrol
DDP 4 Life
Godfodder


4 Kaveria ei jätetä sanottiin jo sotienkin aikana. Vanhan liiton miesten kokoontuminen saman nimikkeen alle hauskanpitoon jää useimmiten juuri vain hauskanpidoksi ja sekin ainoastaan esittäjien mielestä. Dublin Death Patrol tarjoaa kuitenkin rentoa ja ennen kaikkea hyvää kuunneltavaa myös oman porukan ulkopuolelle, etenkin jos pää sattuu edelleenkin täräjämään 80-luvun metallin ja thrashin tahtiin.

DDP 4 Life –albumin hienous piilee yksinkertaisissa, mutta äärimmäisen tarttuvissa ja toimivissa kappaleissa, jotka kruunaa Chuck Billyn ja Steve ”Zetro” Souzan helposti tunnistettavat mutta samalla myös hienosti yhteensopivat äänet. Pelkistetyt kappaleet ja soundimaailma huokuvat hyväntuulisuutta olematta kuitenkaan millään tavalla hauskoja tahi iloisia ja tämä kuulostaakin erittäin pirteältä näinä moderneina aikoina, jolloin niin moni yrittää olla muita rankempi ja vihaisempi. DDP-miesten ei tarvitse todistella enää mitään, sen he ovat tehneet jo aikoja sitten omissa orkestereissaan kuten Testament, Exodus ja Laaz Rockit monista nimivieraista puhumattakaan.

Peräti kolmen lainakappaleen (Motörhead ”Iron Fist”, Thin Lizzy ”Cold Sweat” ja UFO ”Lights Out”) mukanaoloa voi toki hieman kyseenalaistaa, mutta hyvin ne kuitenkin rullaavat ja istuvat kokonaisuuteen vähintäänkin kelvollisesti. Kun omienkaan kappaleiden joukkoon ei varsinaisia huteja mahdu, on albumi tasaisen vahva ja mikä tärkeintä, miellyttävä kuuntelukokemus.

Evergreen Terrace
Wolfbiker
Metal Blade


3,5 Musiikilliset trendit ovat merkillinen asia, kuka ne luo ja ennen kaikkea löytyykö kaikille niitä seuraaville orkestereilla oikeasti kysyntää? Kiitos trendejä aina seuraavan ylitarjonnan myötä emo-käsitteestäkin on muodostunut kirosana kaikelle vesitetylle ja näennäisen rankalle musiikille, joka vetoaa korkeintaan angstisiin muotitietoisiin teineihin. Evergreen Terracen kohdalle orkesteri itse puhuu melodisista vaikutteista, joka kieltämättä paremmin määritteleekin heidän musiikkinsa.

Bändin musiikin perustana on uuden aallon amerikkalainen hardcore ja vähäisissä määrin myös punk. Kappaleissa on riittävästi genreen olennaisesti kuuluvaa aggroa aina laulua myöten ja satunnaisen melodiset osuudet ja kertosäkeet ovat huolella tehtyjä ja sovitettuja ilman minkäänlaista teennäisyyttä tai hittihakuisuutta. Lopputulos onkin helppoa ja korville miellyttävää kuunneltavaa, vaikka todellisille HC-ihmisille bändi voi liian siloteltu kuulostaakin.

Vaikka rehellisyyden määritteleminen musiikissa onkin mahdotonta, siltä orkesteri kuitenkin kuulostaa, vaikka ei varsinaisesti pystykään nousemaan musiikillaan riittävästi erilleen genren muista lukuisista yrittäjistä. Tästäkin huolimatta Wolfbiker on tasaisen vahva ja moderni peruslevy satunnaisiin kuunteluralleihin.

Hurtlocker
Embrace The Fall
Napalm


2,5 Pieksentää, ärjyntää, kaahausta, aggressiota, runnomista. Näitä kaikkia Hurtlocker yhdistää tasaisesti niin hardcoresta kuin thrash metalistakin ja kummankin genren perusteet chicagolaisilla onkin hallussa liukkaasti liikkuvissa näpeissään. Ongelma vain on, että vaikka varsinaisia soitannollisia, tuotannollisia tai sävellyksellisiä vikoja ei musiikista löydykään, on musiikki onnistuttu takomaan Gaussin käyrän huipulle täydellisen tasapäiseksi ja suhteellisen kasvottomaksi
.
Kauan ja paljon vastaavaa materiaalia kuunnelleelle Embrace The Fall on asiansa ajava, mutta pelkkä kevyt välipala raskaampaa ja maistuvampaa pääruokaa odotellessa. Porttiteoriaan uskovat voivat hyvinkin sen sijaan kuvitella ja toivoa noviisien innostuvan Hurtlockerista enemmän ja sitä kautta mahdollisesti päätyä aidosti kovempiin ja suurempaa hekumaa tarjoaviin tajunnanräjäyttäjiin.

Magnacult
Synoré
Rusty Cage


2,5 Monesti musiikissa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Magnacultin debyytti on tästä malliesimerkki, sillä jo levyn tyylikkäät digipack-kannet viestivät huolellisuudesta, tyylitajusta ja satsauksista. Metalcoren ja mukavia melodioitakin sisältävän death metalin keskitempoinen ja jyräävä ristisiitos on aggressiivista ja rankkaa aina mallikkaasti keuhkonsa pihalle huutavaa laulajaa myöten, eivätkä biisitkään ole positiivisessa mielessä heti tukkaantarttuvia. Mutta kun ei niin ei.

Biisissä kuin biisissä orkesteri tuntuu polkevan koko ajan hieman paikoillaan, vaikka kappaleet eivät todellakaan ole sitä helpointa ja suorinta perusvarmaa mättöä massoille. Näistä vaikeasti määriteltävistä seikoista johtuen Synoré onkin yksi vahvasti tasapainoisimmasta, mutta samalla myös tasapäisimmistä keskinkertaisuuksista joita vastaan on tullut.

Pienistä asioista hyttysenkin lisääntyminen on kiinni, millin kun menee vinoon, niin silmäänhän se osuu.

Mekong Delta
Lurking Fear
AFM


3,5 Kierous, teknisyys ja omalaatuisuus eivät enää ole kovinkaan harvinaisia adjektiiveja metallista puhuttaessa kuin vaikkapa vielä 15-20 vuotta sitten. Saksalainen Mekong Delta on ollut outo ja mystinen lintu levy levyltä perustamisestaan saakka ja jatkaa nytkin musiikillisesti saumattomasti siitä, mihin se kymmenen vuotta sitten julkaistulla edellisellä täyspitkällään jäi.

Bändin musiikki on progressiivista, milloin metallia, milloin thrashia ja siltikään se ei varsinaisesti ole mitään näistä ainakaan perinteisten mielikuvien muodossa. Vaikka orkesterin instrumenttityöskentely ei ole läheskään kaikista kiharimmasta päästä, ovat kappaleiden rakenteet ja erityisesti sovitukset etenkin laulupuolella omalaatuisia. Näistä tekijöistä johtuen albumin ilmapiiri muodostuukin kiehtovan häiriintyneeksi ja muukalaismaiseksi, seikka jota muutamat vahvasti klassisvaikutteiset instrumentaalit entisestään korostavat.

Lurking Fear päästää sisällensä yllättävänkin nopeasti, vaikka sen ymmärtäminen viekin huomattavasti kauemmin. Se onnistuu samaan aikaan kuulostamaan musiikillisesti ja tuotannollisesti vanhakantaiselta, mutta silti ajattomalta tänäkin päivänä, jolloin lähes kaikki alkaa musiikin saralla olla tehty. Harmi vain, että viisujen iskevyyttä ei ole saatu tiivistettyä kaikista terävimmäksi.

Obsidian
Emerging
Rusty Cage


3 Uudelleenjulkaisuja on maailma väärällään, mutta harvanpa orkesterin debyytti julkaistaan toiseen kertaan uudelleen masteroituna ja uuden murisijan lauluosuuksilla. Vaan onpa levy-yhtiökin uusi ja jos usko omaan materiaalin on kova ja näiden proseduurien jälkeen siitä on saatu entistä ehompaa, niin mikäs siinä. Onhan sitä hullumpiakin asioita on musiikkibisneksessä tehty, kuten vaikkapa 20+ vuotta vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut, joissa basso- ja rumpuraidat on korvattu kokonaan uusilla kiistojen ja rahan takia.

Nimien pudottelu arvioissa päästää kriitikon aina turhankin helpolla ja vie helposti metsään. Vertailukohteet kun on monesti täysin kuulijan korvassa. Obsidianin kohdalla mielleyhtymät kotimaiseen Amoraliin ovat kuitenkin vahvat, vaikka jälkimmäinen osaakin luoda kellontarkkaan ja rytmiseen räimeeseensä aimo annoksen kieroa groovea. Tätä hollantilaisilta uupuu ja vaikka musiikista löytyykin säästeliäästi venkoilua pehmentäviä melodioita, taantuu kokonaisuus väkisinkin ainoastaan keskitasoisen kelvolliseksi.

Remasterointikaan ei ole aivan onnistunut, sillä laulu dominoi musiikkia liiaksi kitaroiden jäädessä taustalle turhankin hentoina. Ei Obisidian silti turha tulokas ole, eväitä tuntuu niin soitto- kuin sävellyspuolellakin löytyvän jos vain musiikilliset näkemykset saadaan puettua biiseiksi entistä iskevämmin ja tehokkaammin.

The Seventh
Cursed Earth Wasteland
Shiver


3 Koolla sanotaan olevan väliä, mutta bändeistä ja niiden kotimaista puhuttaessa tämä toteamus ei ainakaan pidä paikkaansa. Instrumenttia kuin instrumenttia pitää osata käyttää oikein, jotta niillä voisi purkaa oman luovuutensa uudeksi teokseksi. Belgia ei suuruudellaan pääse kehumaan, mutta jo pidemmän aikaa maassa on vallinnut suhteellisen elinvoimainen, joskin varsin tuntemattomaksi jäänyt bändikatras.

The Seventhin debyytti täyspitkä nojaa keskitempoiseen ja melodioita viljelevään death metaliin, jossa kiemuroita ja nyppylöitä piisaa siinä missä perinteisessä suomalaisessa hiekkatiessä. Yhteneväisyyksiä Hypocrisyyn on helppo bongata vokalistin samankaltaisen äänen lisäksi myös musiikista, vaikka em. tyypillisiä yksinkertaisia ja haikeita melodiakulkuja ei Cursed Earth Wastelandilla kuullakaan. Omaa orkesterilta löytyy kuitenkin enemmän kuin selkeästi lainattua, joten uran alkutaival käynnistyy terveeltä ja hyvältä pohjalta.

Kappaleiden suurin vika on kuitenkin selkeiden tarttumapintojen harvat ja astetta turhankin vaikeat löytöpaikat. Musiikissa voisi olla enemmän tuunattua virtaviivaisuutta, kun osaamista selkeästi löytyy niin luomis- kuin soittopuolellakin. Nyt levy on tasaisen vahva, mutta runsaista muodoistaan huolimatta turhan kasvoton

Tankard
Best Case Scenario : 25 Years In Beers
AFM


4 Mallastuotteiden nauttiminen hyvän metallin kera on lyömätön vapaa-ajan harrastus ja tämän on huomannut jo Tankard aikoinaan. Suurimman osan inspiraatiostaan oluesta ammentaneet saksalaiset ovat tehneet 13 studioalbumia 25 vuoden aikana, mikä on paljon, ajattelee sitten innoituksen lähdettä tai kuluneita vuosia. Nyt julkaistu best of -kokoelma on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen, sillä sen uudelleenäänitetyt 15 kappaletta käsittävät ajanjakson vuonna -86 julkaistusta Zombie Attack –debyytistä vuoden 1995 The Tankard levyyn.

Orkesteria on aina pidetty kolmen suuren teutoonin pikkuveljenä ja B-luokan aktina, jonka ns. pulirässi on aina ollut monelle ollut aivan liian geneeristä. Tässä juuri piileekin Tankardin vahvuus, sillä vaikka biiseistä ei löydy kovinkaan kummoisia oivalluksia tai genren historiaan jääviä tapporalleja, tuovat nämä jämäkät uudelleenversioinnit esille orkesterin, jonka viihdyttävät kappaleet toimivat takuuvarmasti tilanteessa kuin tilanteessa aivan kuten keskiolutkin.

Mahdotonta on bändi olla arvostamatta, sen verran tanakka paketti parhautta on tarjolla. Reilun tunnin aikana ehtii päätä vatkaamaan ja laulamaan mukana useammassakin kappaleessa, kunhan vain muistaa pitää nestehukan loitolla milläs muulla kuin kaljalla.

TROUBLE - TUOMITTAVAA HENGELLISYYTTÄ

On orkestereita, joista puhutaan enemmän kuin olisi syytä ja orkestereita, joiden musiikillinen merkitys ja perintö on huomattavasti suurempi kuin yleinen tunnettavuus. Chicagossa 1979 perustettu Trouble niputetaan usein doom metal genreen, vaikka sen tummasävytteinen musiikki on aina ollut myös paljon muuta.

Yhtyeen syntytarina on varsin perinteinen. Vokalisti Eric Wagnerin, kitaristien Bruce Franklinin ja Rick Wartellin sekä basisti Sean McAllisterin ja rumpali Jeff Olsonin kiinnostus 60- ja 70-lukujen musiikkiin sai herrat niin monien nuorten tavoin kokoontumaan yhteen ja perustamaan bändin. Omien sävellysten syntymisen myötä bändi alkoi keikkailla kotikaupunkinsa Chicagon pienissä klubeissa ja ajan myötä orkesterista kasvoikin tunnettu nimi paikallisissa underground-piireissä. Muista aikalaisistaan poiketen herrojen ulkonäkö muistutti revittyine farkkuineen, tiukkoine t-paitoineen, hapsuineen ja pyöreine aurinkolaseineen enemmän ajastaan jäljessä olevia hippejä, kuin nahkaan ja niitteihin pukeutuvia heavy metal maanikoita.

Siinä missä heavy metalista alkoi 80-luvulla kehittyä nopeampia ja rankempia muotoja speed- ja thrash metalin muodossa, luotti Trouble vahvasti Black Sabbathin ja muiden 70-lukulaisten synkkään ja raskaaseen soundiin. Olipa mukana jo alusta asti viitteitä myös The Beatlesin kaltaisesta 60-luvun psykedeliasta, joka kuuluu erityisen selvästi orkesterin myöhemmästä 90-luvun tuotannosta ja erityisesti Plastic Green Head (-95) levyltä. Orkesterin onkin ollut yhdessä Saint Vituksen kanssa ehdottomasti tärkeimpiä ns. toisen aallon doom metal orkestereita ja suuri vaikuttaja monelle yhä tänäkin päivänä perinteisen doomin nimeen vannoville faneille.

Hipit levylle

Niin monen muun tulokkaan tavoin Troublen löysi ensimmäisenä Brian Slagel, jonka perustaman Metal Blade levy-yhtiön Metal Massacre kokoelmat nostivat suuremman yleisön tietoisuuteen monia lupaavia uusia yhtyeitä. Vuonna -83 julkaistulta Metal Massacre IV –kokoelmalta löytyi Troublen The Last Judgement kappale, joka erottui massasta edukseen synkällä tunnelmallaan sekä solisti Ericin omalaatuisella narinaa muistuttavalla laulutyylillään. Kappale löysi heti omat kannattajansa ja niinpä yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaistu 12” vinyylisingle Assassin julkaistiin vajaa vuotta myöhemmin kääntöpuolellaan Cream –laina Tales Of Brave Ulysses.

Varsinainen debyytti näki päivänvalon vielä saman vuona ja kantoi alun perin yksinkertaisesti bändin nimeä, mutta nimettiin vuosia myöhemmin uusissa painoksissa erään levyn kappaleen mukaan Psalm 9:ksi. Albumista on vuosien saatossa tullut erityisesti eräs doom metalin merkkipaaluista, vaikka musiikki sillä pohjautuukin erityisen vahvasti 70-luvun heavy metaliin. Yhä tänäkin päivänä Troublen tunnetuimmat kappaleet The Tempter ja Bastards Will Pay löytyvät juurikin tältä vuonna -84 julkaistulta debyytiltä ja vaikka sen merkitys genrelle onkin suuri, ei mistään varsinaisesta suuren yleisön tuntemasta hittilevystä voida kumminkaan puhua.

Orkesterin yllä on alusta lähtien leijunut white metal -leima, jollaisena levy-yhtiö sitä mainosti. Tämä johtuu hyvin pitkälti raamatusta inspiraatiota hakeneen Eric Wagnerin avoimesti kristinnuskoa käsittelevistä sanoituksista, vaikka herran itsensä mukaan teksteissä ei suoranaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan esillä. Onpahan teksteissä nähty suoria raamatullisia lainauksiakin, kuten Psalm 9 –kappaleen samannimiseen psalmiin perustuva kertosäe ”The lord will be a refuge for the oppressed, a refuge in times of trouble.”

Troublen kakkosalbumi The Skull ilmestyi vain vuotta myöhemmin ja vaikka sen sanotaankin olevan niin kriitikoiden kuin yhtyeensä itsensäkin mukaan synkistä, masentavinta ja raskainta Troublea ikinä, jäi se kuitenkin debyytin varjoon. Orkesterin sisäiset ongelmat ja erityisesti vokalisti Wagnerin kamppailu päihteiden kanssa johti basisti Seanin ja rumpalin Jeffin eroamiseen heti nauhoitusten jälkeen.

Pimeydestä valoon

Vuonna 1987 ilmestynyt Run To The Light oli aiempiin julkaisuihin verrattuna vaisumpi ja tämä myös näkyi myyntiluvuissa, vaikka albumin nimikappaleesta tehtiinkin jopa MTV:llä pyörinyt video. Levy ei missään nimessä ole kuitenkaan huono, vaikka se herättikin jo aikalaistensa keskuudessa runsaasti eriäviä mielipiteitä ja johti jopa eroon Metal Blade levy-yhtiöltä. Yhtyeen soundi oli vain alkanut muuttua ja mukaan oli tullut entistä enemmän blues- ja retro vaikutteita niin rockista kuin metallistakin. Vaikka albumin tekstit käsittelevätkin harhautuneiden masentuneiden ihmisten suruja ja murheita, erosivat ne kuitenkin muiden teksteistä tarjoamalla aina jonkinlaisen kristinuskon ideologian mukaisen toivon pilkahduksen.

Kului kolme vuotta ja orkesterin tulevaisuus näytti synkältä, mutta pelastavana enkelinä paikalle ilmaantui tuottaja Rick Rubin ja tämän perustama Def American levy-yhtiö, jonka kanssa orkesteri päätyikin tekemään yhteistyössä nimikkoalbuminsa Trouble vuonna 1990. Rubin tuottamana kappalemateriaalista tulikin soundillisesti aiempaa raskaampaa, mutta samalla kokeellisempaa ja enemmän 70-luvun psykedeliasta ammentanutta ajoittain jopa enemmän stoner rockia kuin synkkää doom metalia. Vuoden mittainen kiertue sekä esiintyminen Dynamo Open Air –festivaaleille Hollannissa kasvattivat yhtyeen tunnettavuutta entisestään.

Sama musiikillinen kehitys jatkui ja vietiin jopa vielä pidemmälle pari vuotta myöhemmin julkaistulla Manic Frustration –levyllä, jonka sanoitukset olivat sisällöltään aiempaa huomattavasti enemmän huumeista ja niiden käyttämisestä. Vaikka levy ei ilmestyessään ollutkaan myyntimenestys, johtuen pääosin grunge-buumista, on siitä vuosien saatossa tullut yhtyeen selvästi eniten myydyin albumi. Hyvin sujuneesta yhteistyöstä huolimatta Trouble päätti jättää (tai joidenkin lähteiden mukaan potkittiin pois) Def Americanin, sillä taloudellisten vaikeuksien myötä orkesteri ei kuuleman mukaan ole koskaan saanut roppostakaan rojalteja näistä kahdesta levystä.

Yhtyeen tyyli oli kuitenkin löytänyt musiikilleen uuden suunnan ja niinpä Bullet Proof levymerkiltä löytynyt uusi koti tuotti tuloksena Plastic Green Head –levyn vuonna 1995. Tyyli oli muuttunut entistäkin kevyemmäksi, psykedeelisemmäksi ja lähelle stoner metalia, joka ei hyvistä arvioista huolimatta tahtonut kelvata laajahkoksi kehittyneelle ihailijakunnalle. Jo levyn nimi sen kuvituksesta puhumattakaan puhuu varsin selvää kieltään sanoitusten innoituksen lähteistä ja aihepiireistä. Saksan ja Hollanin poikki tehdyn klubikiertueen aikana bändin sisäiset ongelmat olivat kuitenkin kasvaneet liian suuriksi ja pillit laitettiinkin pussiin kesken kaiken.

Lorun loppu ja paluu kuolleista

Yhtye yritti jatkaa toimintaansa korvaamalla Ericin Exhorderista ja Floodgatesta tutulla Kyle Thomaksella ja tekemällä muutamia pistokeikkoja vuosien varrella ja olipa jopa huhua uuden Seven-nimisen albumin äänittämisestä, mutta vuoden 1999 orkesteri kuitenkin päätti lopettaa toimintansa.
Kiitos Troublen paluusta vuosien tauon jälkeen kuuluu osittain Nirvanasta maineeseen nousseelle Dave Grohlille, joka 2000-luvun alussa otti yhteyttä Eric Wagneriin ja pyysi tätä laulamaan Probot-projektinsa My Tortured Soul –biisille. Tämän seurauksena Ericin into musiikkiin palasi ja herra ottikin yhteyttä vanhoihin bänditovereihinsa ja niin vanha porukka oli koossa taas. Tammikuun 26. 2002 bändi teki ensimmäisen keikkansa hajoamisensa jälkeen kotikaupungissaan Chicagossa ja jatkoi keikkailua erinäisillä festivaaleilla ja yksittäisillä klubikeikoilla säveltäen samalla materiaalia tulevalle levylleen. Uran yhtenä merkkipaaluna voidaan pitää Tukholmassa 2005 Candlemassin kanssa soitettua keikkaa, josta kuvattiin myös vuotta myöhemmin DVD:nä julkaistu Live In Stockholm.

Escapi Musicin kanssa solmittu levytyssopimus 2006 poiki em. DVD-julkaisun lisäksi myös vihdoin ja viimein alkuvuodesta 2007 julkaistun uuden studioalbumin Simple Mind Condition, joka osoittaa, että yhtyeen taidot ja näkemys eivät ole kadonneet minnekään. Yhtye on palannut takaisin elävien kirjoihin ja tien päälle niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu mm. akustinen EP –julkaisu vanhoista Trouble klassikoista.

Yhtye on eittämättä arvostuksensa ja statuksensa ansainnut. Aiemmin loppuunmyytyihin klassikoihin Psalm 9 ja The Skull on nyt kaikilla mahdollisuus viime vuoden lopussa julkaistujen uusintapainosten myötä. Tilaisuus joka kannattaa ehdottomasta hyödyntää, mikäli pala tärkeää metallin historiaan ja hyvä musiikki kiinnostavat.

Julkaistu #49/2007

perjantai 1. kesäkuuta 2007

Inferno #48/2007

Abadoned
Thrash You!
Dockyard 1


2 Johan on albumia nimellä paiskattu, vaikka linja ja hanska pitääkin tiukasti kiinni edellisen Thrash Notes levyn arvoista. Suuria muutoksia 80-luvun suuntaan vahvasta kumartavaan thrashiin ei ole tehty, mutta edellisen levyn arviossani kritisoimiini osa-alueisiin on sentään hiukan tullut parannusta. Tästäkin huolimatta kokonaisuus ei edelleenkään yllä edes vahvaan keskikastiin.

Tuoreella kiekolla ei virveli kolise enää kolkosti eikä kitarasoundikaan ole kuiva, vaan kokonaisuus on kelvollisesti tasapainossa joskin täysin ilman yllätyksiä saati ylistyksen aiheita. Kappaleiden perusainekset riffeistä kertosäkeisiin ovat edelleen varsin vaatimattomia, mutta muutamia miellyttäviä melodioita ja sooloja sekaan on yhä edelleen eksynyt. Laulaja tuntuu hieman petranneen suoritusta edelliseen levyyn verrattuna, mutta on yhä edelleen bändin heikoin lenkki monotonisella ja värittömällä äänellään.

Jos vuosittain julkaistavilla levyillä tapahtuu petrausta samaan malliin kuin nyt, on täysin mahdollista että Abandonedista kasvaa 2-3 vuoden päästä kelvollinen vahvan keskitason kokoonpano. Homman harjoittelu albumeilla levy-yhtiön piikkiin pistää vain väkisinkin kummastelemaan musiikkibisneksen toimintaa.


Another Messiah
Dark Dreams, My Child
Restrain


3 Orkesterin itsestään käyttämä Post-doom onkin termi, johon aiemmin en ole törmännyt. Ensimmäiset makustelut sanasta ovat lievästi negatiiviset, onko kyseessä musiikkityyli jossa doom metal on vesitetty jonkinlaiseksi light-versioksi vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon nostattamiseksi? Osittain näin onkin, mutta onneksi lopputulos ei ole kovinkaan keinotekoisen makuinen, vaan ainoastaan hieman kypsymättömän oloinen.

Debyytti lähteekin mielenkiintoa ja odotuksia herättävästi käyntiin, mutta heti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on jo selvää, että aivan lopullista muotoaan ei bändin ulosanti ole vielä löytänyt. Useampi kappale tuntuu vain eksyvän limboon, riittävän tunnepitoista ja harrasta ilmapiiriä ei saada luotua, toisaalta taas raskaammat ja synkemmät osuudet jäävät hieman ontoiksi. Oboen käyttö tuodaan varmasti esille lähes jokaisessa arviossa ja kieltämättä se sopiikin hyvin musiikkiin tuoden oman pienen pikantin lisämausteensa.

Tulkintaa tehdään niin öristen, puhtaasti kuin näiden välimuodollakin ja toki koskettimiakin on säästeliäästi mukana. Vaikka orkesterin näkemys ei vielä riitä toteuttamaan kunnianhimoisia tavoitteita, metallin ilosanomaa julistavat profeetat voivat kuitenkin iloita rehellisen oloisesta musiikista ja varata aikakirjoista pienen tilan mahdollista uutta messiasta varten.

Anterior
This Age of Silence
Metal Blade


2,5 On suorastaan merkillistä, että siinä missä niin 70-, 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin Brittein saarelta tuli innovatiivista ja yhä edelleenkin säväyttävää metallia, tuntuu genre jämähtäneen UG-piirejä lukuun ottamatta täysin paikalleen. Etenkin saarivaltion omassa mediassa hehkutetut lupaavat tulokkaatkin tuntuvat sekoittavan hyvin vähän omalla lusikallaan amerikkalaisten alun perin keittämää soppaa.

Parikymppisten jannujen musiikki on uuden aallon periamerikkalaista metallia, joskin sitä on ilahduttavasti väritetty vanhemman koulukunnan suuntaan viittaavalla Triviumin tutuksi tekemällä mallikkaalla ja runsaalla kitaratyöskentelyllä riffitelyineen ja sooloineen. Kokonaisuus on soundeja myöten viilattu vimosen päälle särmäksi eikä paketista löydy minkäänlaista lommoa josta pääsisi valittamaan.

Niin hyvin teknisesti tehtyä kuin nuorten walesilaisten debyytti onkin, jättää se kuitenkin ikävällä tavalla korvaksi kylmäksi ja saman maun suuhun kuin vettä juodessa. Vaikka vesi parasta janojuomana onkin, maistuu kolmannen veroluokan mallastuote kuitenkin paremmalta, on jano tai ei. Anterioria voi korkeintaan verrata huoneen lämpöiseen tunturipurojen raikkautta –sloganilla itseään mainostavaan olueen.

Becoming The Archetype
The Physics Of Fire
Century Media


2,5 Promojen mukana seuraavat saatekirjeet saattavat pahimmassa tapauksessa tarjota enemmän viihdykettä kuin itse äänite. Levy-yhtiöiden ja promoottoreidenhan mielestä tekstissä ei ikinä voi olla liikaa ylistyssanoja ja jokainen julkaisu on vähintäänkin maailman valioluokkaa ellei peräti koko metalligenren mullistava tuotos. The Physics Of Fire –nimen alla tarjoiltu musiikki on onneksi saatetta mielenkiintoisempaa, vaikka määritelmät ”progressive death metal band” ja ”elevates Becoming The Archetype above their peers and into the ranks of some of metal’s most well-established forefathers” hieman hymyilyttävätkin.

Vaikka etäisiä tuoksahduksia kalmagenrestä löytyykin, on bändin musiikki kuitenkin lähempänä tuttua ja turvallista mättöä, jota jenkkilästä on aina tottunutkin kuuntelemaan. Progressiivisuuttakin musiikista toki löytyy erilaisten kappaleiden sisäisten osien muodossa, mutta ei tässä vielä lähelläkään olla todellisia teknisten death metal –orkestereiden kuten esimerkiksi Atheist, Cynic tai Death tyylikästä nerokkuutta. Syntikoilla väritetyt kevyet ja melodiset osuudet ovat usein varsin toimivia, mutta itse varsinainen murjominen ja huutaminen ja näiden em. eri yhdistelmät ovat varsin perusluokkaa, joskus jopa hieman tökeröitäkin. Harvakseltaan käytetyt puhtaat lauluosuudet eivät myöskään tahdo istua luonnollisesti kokonaisuuteen oikein missään kohdassa.

Ehkä Becoming The Archetypen musiikki saattaa amerikkalaisille olla uutta ja ihmeellistä tai ainakin näin Century Media asian kokee ja etenkin toivoo. Hieman tavallisesta poikkeavasta ulosannistaan huolimatta levy kuitenkin taantuu siihen ”ihan kiva” –kastiin, jonka pystyy kuuntelemaan useita kertoja peräkkäin, mutta jota ei levyn loputtua jää kuitenkaan missään vaiheessa kaipaamaan.

De Lirium’s Order
Diagnosis
Shadow World


3,5 Savolaisten kieroa luonnetta on hämmästelty jo maailman tovi, mutta kukaan ei ole yrittänyt selvittää sen syitä tai alkuperää. Kuopiolaisten kopla De Lirium’s Order suorittaa kakkoskiekollaan itse diagnoosiinsa, miksi lupsakka luonteenlaatu voi samalla olla myös harhainen ja synkkä. Lausunnon lukijana toimii vieraileva asiantuntija Infection, jonka kurkkuääntely on kaikkea muuta kuin keuhkotautisen pihinää.

Orkesterin death metal pitoinen musiikki kuvastanee tekijöidensä luonteenlaatua: kieroa, poukkoilevaa, omituista mutta samalla myös pohdittua ja tarkkaa. Niin soundeissa kuin sävellyksissä on mukana vaikut korvista rassaavaa rouheutta ja vesihiomapaperin käytön välttäminen lopputuloksen viimeistelyssä onkin täysin onnistunut ratkaisu. Pieksentä on armotonta ja jatkuvaa, mutta teknisestä osaamisestaan huolimatta myös samalla hieman summittaista.

Diagnosis-albumia vaivaa silti samat ongelmat kuin debyyttiäkin. Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista materiaalia, mutta Ebola Instinctin kaltaisia hivenen helpommin lähestyttäviä kappaleita on turhan harvassa. Päätä on mukava takoa DLO:n musiikin tahtiin, mutta musiikillinen vastarinta on sen verran ankaraa, että kuuntelijan on useimmiten helpompaa antaa periksi kuin jatkaa loputtomiin.

Detonation
Emission Phase
Osmose


3,5 Edellinen vuonna 2005 ilmestynyt kakkoskiekko Portals To Uphobia herätti aidon pienimuotoisen kiinnostuksen tämän hollantilaisnelikon melodista death/thrash metalia kohtaan, vaikka genren piikkipaikkaa ei vielä hätyyteltykään. Toivomiani parannuksia onkin tapahtunut niin sävellys- kuin soundipuolellakin, mutta todelliset turpaan täräyttävät iskusävelet jäävät yhä uupumaan.

Periaatteessa Detonationin räyhääminen yhdistettynä melodioihin ei tarjoa yhtään mitään mullistavaa genrensä sisällä, mutta ainaisen uusien ideoiden ja yhdistelmien keksimisen sijasta tärkeämpää on tehdä hyviä kappaleita. Tässä kokoonpano onnistuukin hyvin ja tarjoaa levyllisen kelpo kuunneltavaa, josta on hankala löytää suurempia moittimisen aiheita. Erityisesti levyllä miellyttää räväkkä ja alan perushuttua paria pykälää kimurantimpi ote, joiden ansiosta albumi vaatii, mutta samalla myös kestä kuuntelukertoja enemmän alan suositumpiin huippunimiin verrattuna.

Vaikka kehitystä onkin selkeästi tapahtunut edeltäjäänsä verrattuna, ei Emission Phase ole kuitenkaan niin suuri harppaus eteenpäin kuin olisi toivonut. Tästä johtuen arvosana pysyy yhä edelleen samana, vaikka kriteerit ovatkin hiukan tiukentuneet.

Hellfueled
Memories In Black
Black Lodge


3 Rock- ja heavy musiikissa pitää olla asennetta ja otetta, ilman niitä ei yksinkertaisesti voi kuulostaa hyvältä. Hellfueledista löytyykin näitä molempia vallan mukavasti, vaikka bändin moottori ei olekaan kireäksi ahdettu eikä tankistaan löydy nimen perusteella oletettua 666-oktaanista menovettä. Leppoisaa lähes koska tahansa helposti soittimeen sujahtavaa heavy rockia Memories In Black silti on, vaikka yhtään yksilöä levyltä on lähes mahdotonta muistaa tai nostaa esille.

Orkesterin musiikki on perusrehellistä ja hyvällä boogiella etenevää rokkia, joka on jo saavutus sinällään. Suurin ongelma levyllä onkin, että vaikka soundit ovat varsin rouheat, ovat ne samalla myös hitusen liian lepsut jolloin päähän taottavaksi tarkoitetusta niitistä jää vähintäänkin kantaosa ilkeästi koholleen. Kappaleet kaipaavat myös lisää iskevyyttä siinä missä kokonaisuus tiivistämistä: levyn kappalemateriaalista ei tarvitse kuulla kuin vaikka satunnaisotannalla puolet ja loput on vähäisin variaatioin saman toistoa.

Perusasioihin turvautuminen on aina toimiva, joskaan ei välttämättä se helpoin ratkaisu. Hellfueledin on selkeästi kokemusta tästä, mutta mestari se ei vielä kuitenkaan ole. Ehkä neljäs kerta toden sanoo.

Insania
Agony – Gift of Life
Black Lodge


1 Aika ajoin musiikkikriitikon on hyvä palauttaa mieleen miksi jostain genrestä ei pidä ja tarkistaa samalla referenssipisteen paikka oman arvosteluasteikon suhteen. Kaikista kliseisintä power metalia millä tahansa asteikolla tarkasteltuna veivaava Insania sopii tähän tarkoitukseen mainiosti, onhan levy täynnä kitaranvingutusta, tukutuku-komppia, ylärekistereitä hätyyttelevää vokalisointia, runsasta syntikkatilutusta ja huvittavan pohdiskelevia sanoituksia elämän syvimmästä tarkoituksesta.

Insaniassa kiteytyy lähes täydellisesti kaikki sen edustaman genren elementit, jotka tekevät siitä niin huvittavan ja tässä tapauksessa lähes sietämättömän. Bändin ja etenkin sen solistin malttaessa mielensä ja päästellessä normaalisti, on kaikki vielä täysin siedettävää melodista joskin äärimmäisen kliseistä metallia. Mutta annas olla, kun tempoa ja tilutusta lisätään laulajan yrittäessä saavuttaa kiekaisuillaan äänialansa ylärajat, muuttuu mieliala huvittuneisuudesta alta aikayksikön suunnattomaksi ärtyneisyydeksi. Pakko se on todeta, hevi ei todellakaan ole paskimmillaan parasta.

In Vain
The Latter Rain
Indie Recordings


3 Yhä uudestaan puskee Norjasta orkestereita, jotka hyödyntävät mm. oman maansa äärimetalliperinteitä ja luovat näiden pohjalta uutta ja omannäköistään musiikkia. In Vainin pelin avaus onkin taidokas ja kuuntelijaltaan paljon keskittymistä vaativa tuotos, ehkä jopa liiaksikin, sillä sen verran paljon erinäköistä tavaraa jokainen kappale sisältää.

Kokoonpanon musiikki pohjautuu varsin kompleksiseen äärimetalliin, jossa vastapainona on vähintäänkin yhtä paljon melankolisuutta ja rauhallisempaa ajoittain jopa proge tai doom-henkistä tunnelmointia. Death metal vyörytystä saattaa seurata astetta ankarampi black metal runnonta tai sitten tempo ja säröt tiputetaan kokonaan pois ja tunnelmaa luodaan puhtain lauluosuuksin. Runsaan sisällön takia kappaleiden pituudet venyvät introa ja lyhyttä instrumentaalia lukuun ottamatta pitkiksi, aina 6-9 minuutin välille. Käytetyt ratkaisut ovat silti onnistuneita ja yllätyksistä huolimatta kappaleet soljuvat luonnollisesti eteenpäin.

The Latter Rain –albumin suurin ongelma on kuitenkin astetta liian rönsyilevä ja näin fokuksensa kadottava kappalemateriaali. Suurin osa ideoista on mielenkiintoisia ja toteutus hyvä, mutta liika tuntuu olevan kuitenkin liikaa eikä selkeää otettava tahdo saada oikein mistään tarjolla olevista lukuisista koukuista. Vuonojen suuntaan kannattaa näemmä silti yhä silloin tällöin tähyillä.


Mastery
Lethal Legacy
Sanctuary


2,5 Omaehtoista metallia on tullut Kanadasta jo pitkään ja Mastery täydentää rautaketjua vanhoihin hyviin aikoihin viittaavalla ruosteisella, muttei varmasti ketjun heikoimmalla lenkillä. Vaikka musiikki runsaine riffittelyineen viittaakin erityisen vahvasti muttei mahdottoman omaperäisesti 80-luvun amerikkalaiseen (thrash-) metalliin, erona muihin kilpailijoihin on laulun täydellinen puute eli kaikki levyn veisut ovat instrumentaaleja.

Masteryn usko omiin tekemisiinsä on siinä mielessä arvostettavaa, että kun sopivaa solistia ei löydy, musiikin tekemistä jatketaan ilman vaikka levylle asti. Lethal Legacy tarjoileekin mallikelpoista jyräämistä ja riittävän runsaslukuista ja vaihtelevaa kitaravirkkaamista sortumatta minkäänlaiseen virtuoosimaisten taitojen esittelemiseen vain koska taidot siihen riittää. Tästäkin huolimatta biisejä ei saada kuulostamaan siltä, kuin ne olisi alun perin tarkoitettukin instrumentaaleiksi, vaan ainoastaan vanhan koulukunnan metallilta ilman laulajaa.

Kun levy vielä on venytetty täyteen mittaansa lisäämällä loppuun pari livevetäisyä albumin kappaleista, on koko paketti tökeröä logoa ja kantta mukaan lukien hieman juosten virtsatun ja samaan aikaan ravistetun oloinen. Onkin hieman harmillista, että selkeää potentiaalia omaavalle orkesterille ei osata/haluta antaa kunnollisia lähtökuoppia, vaan kilpatovereille on jääty jo ennen kuin starttipistoolin laukaus on edes kajahtanut.

Officium Triste
Giving Yourself Away
Displeased


3,5 On artisteja, joiden hanska ja linja pitävät vuodesta toiseen. Joidenkin artistien kohdalla ko. linjaus toimii levystä toiseen, osan alkaessa nopeastikin toistaa tylsällä tavalla itseään. Officium Tristen on aina ollut tuttu ja miksei turvallinenkin, vaikka pieniä yksityiskohtia hiomalla sen musiikki onkin kehittynyt alkuaikojen tympeästä junnaamisesta nykyiseksi mielenkiintoa herättäväksi tunnelmoinniksi.

Orkesterin perusarvot lepäävät järkähtämättömästi doom-deathin parissa eikä se haluakaan keksiä genreä millään tavoin uusiksi. Kappaleet siis laahaavat ja pitkään, mutta soivat samalla jyhkeästi ja tunnetilat tulkitaan muhkealla örinällä. Kevennystä kokonaisuuteen tarjoaa säästellyn käytetyt koskettimet sekä puhtaat vokalisoinnit. Pitkällisen kokemuksen omaavana orkesterina palaset on vain opittu muotoilemaan hyvin toisiinsa sopiviksi, vaikka muoto tuttu onkin.

Aivan vajaa kolme vuotta sitten julkaistulle edelliselle Reason-täyspitkälle uusin tuotos ei kuitenkaan pärjää, vaikka mielipide pohjautuukin täysin fiilis- eikä tekniikkaseikkoihin. Giving Yourself Away ei varmasti kerää uusia faneja, mutta vanhat ja genreä rakastavat pysyvät taatusti tyytyväisinä.


Ozzy Osbourne
Black Rain
Sony BMG


3,5 Lapsuusajan suosikkikorttipelin Hullunkuriset perheet päivittäminen nykyaikaan saisi trendikkään lisäyksen Osbournesin heviperheestä, johon isä-Ozzyn lisäksi kuuluisi äityli Sharon the Bitch sekä lellityt narkkarilapset Jack ja Kelly. Onneksi kuitenkin pimeyden prinssin musiikki pystyy yhä edelleen puhumaan puolestaan sortumatta The Osbournes –TV-sarjan kaltaiseen näennäisesti mielenkiintoiseen mutta enemmänkin surkuhupaiseen kaikenlaisen heviuskottavuuden karistavaan pseudoviihteeseen.

Vaikka tämänkin albumin kohdalla on täydet syyt epäillä herra Osbournen omaa musiikillista panosta, on fakta kuitenkin, että ilman miehen personallista ääntä ja kykyä tulkita eivät nämäkään biisit kuulostaisi miltään. Yhteystyö luottomies ja kitaristi Zakk Wylden sekä yllätysnimi tuottaja Kevin Churkon kanssa toimii hyvin ja tuloksena onkin täysin relevanttia, yllättävänkin raskasta mutta myös samalla tuttua ja turvallista Ozzya vuosimallia 2007.

Pakollisen puoli- ja täysverisen balladin lisäksi levyltä löytyy rullaavamman materiaalin lisäksi runnovampiakin kappaleita ja näiden ansiosta kokonaisuudesta muodostuu tasavahva teos, jota ei oikein voi parjata muttei toisaalta myös ylistääkään mistään. Ilahduttavinta veteraanin levyssä kuitenkin on, että siitä voi varmasti nauttia vuosienkin jälkeen pikaisen kertakuluttamisen sijasta, vaikka suureksi klassikoksi levystä ei olekaan.

Sadist
Sadist
Beyond Productions


4 Typerähköstä nimestään huolimatta italialaiskvartetin ei kannata olettaa piinaavaan kuuntelijaa keskinkertaisella tai sen alapuolella olevalla materiaalilla, vaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen tehty paluulevy palauttaa yhtyeen 90-luvun alun huippuvuosiin. Vuosi sitten ilmoille päästetyt uudelleenjulkaisut Above The Light –debyytistä ja tämän seuraajasta Tribesta ovat ilmeisesti innoittaneet herroja luomaan levyllisen äärimmäisen mielenkiintoista ja vahvaa materiaalia, jossa Sadist sukeltaa entistäänkin syvempiin teknisen death metalin tummiin syövereihin.

Viidennellä julkaisullaan Sadist jatkaa oikeastaan siitä, mihin se kakkoslevyllään jäi levyjen numero kolme ja neljä epäonnistuttua enempi vähempi. Bändin musiikki ei ole brutaalia saati erityisen nopeaa, mutta hyvällä maulla musiikkiin tehtyjä mutkia silti riittää. Koko komeuden kruununa on hienoin yksinkertaisen aavemaisin melodioin varusteltuja rauhallisempia osuuksia, joiden ansiosta levyn dynamiikka venyy laajalle tarjoten lisää tarttumapintaa ja kasvattaen mielenkiintoa entistä suurempiin mittoihin.

Orkesterin musiikkissa yhdistyy oikeastaan Cynicin jazzmaisuus ja ennakkoluuloton lähestymistapa metalliin sekä maanmiestensä Necrodeathin omalaatuinen synkkyys ja solistin äärimmilleen piinatut rääkymiset. Yksinkertaisesti nimetty albumi osoittaakin bändin sopivan paremmin nykyaikaan kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin se oli aikaansa edellä.

Sigh
Hangman’s Hymn
Osmose


3 Unohda androgyynisten J-rockareiden muotitietoisille manga-hahmoilta näyttäville teineille suunnattu hempeän tylsä poppi ja tutustu mitä todellinen nousevan auringon maasta tuleva kunnon musiikki on. Loudnessia lukuun ottamatta vuonna -90 perustettu Sigh on Japanin yksi vanhemmista ja samalla tunnetuimmista metalliorkestereista, jolle ei yhä tahdo löytyä länsimaista vastinetta.

Orkesterin perusta on aina ollut vanhakantaisessa black- ja thrash metalin sekoituksessa, joka sinällään ei ole kovinkaan omalaatuista, mutta joka muuttuu mielenkiintoiseksi kanttori-solistin Mirain kontribuutiosta. Herran kireä raspiääni yhdistettynä usein varsin yllättävissä paikoissa ilmaantuviin ja hieman töksähtelevästikin sovitettuihin minimalistisiin kosketin- ja orkestraatio-osuuksiin luovat musiikille oudon perverssin ilmapiirin, josta japanilaiset monella kulttuurinalalla ovat tulleet tunnetuiksi. Lopputulos kuulostaakin hieman samalta, kuin koko väsyneelle ja krapulaiselle Cradle of Filthin köörille olisi juotettu ämpäritolkulla vahvaa kahvia ja syötetty vielä kourakaupalla piristeitä päälle.

Hangman’s Hymn on omaehtoisuudessaan piristävä äänite, jonka parissa viihtyy uutuudenviehätyksen kadottuakin. Kappaleiden suoraviivaisuus ja yksinkertaisuus ei sinällään haittaa, vaikka yhtyeellä olisikin selkeästi potentiaalia luoda monimutkaisempia ja entistä mielenpainuvampia musiikkiteoksia niin kappale- kuin albumitasollakin.

Timo Rautiainen
Loppuun ajettu
King Foo


4 Koko kansan Timon kakkoslevyllä musiikki tuntuu vihdoin asettuvan niihin uomiin, joita Sarvivuori-debyytillä vielä etsittiin ja kaivettiin. Osittaisi näkemyksen puutetta leimata tämä artistin uusin ns. soololevy täydelliseksi vanhan kierrättämiseksi ja puhua samassa yhteydessä ainoastaan herran aikaisemmista eri nimikkeen alla tehdyistä julkaisuista. Toki yhteneväisyyksiä löytyy niin musiikista kuin sanoituksistakin, mutta minkä takia vanhan koiran pitäisi täydellisesti karvoistaan eroon päästä?

Ilahduttavaa albumilla on, että sen 35 minuutin kompakti anti on yllättävänkin monipuolista mutta myös tasaista. Vaikka Outolintu onkin nostettu levyltä singleksi, ei sekään omaa loppuun helposti palavaa hittiainesrasitetta ja hyvä niin. Sama pätee myös levyn muihin kappaleisiin ja juuri tästä syystä sitä jaksaakin kuunnella myös useamman kerran putkeen, ominaisuus, johon vanhemmassa Rautiaisen tuotannossa ei juurikaan ole tullut törmättyä. Nykyajan henkeä pohdiskelevat tekstit on tulkittu myös paremmin kuin koskaan aiemmin ja miellyttävän kuulaasti astetta kevyemmin soiva äänimaailma korostaa aiempaan verrattuna huomattavasti paremmin musiikin sisältämää dynamiikkaa.

Loppuun ajettu yllättää pienoisista ennakkoluuloista huolimatta positiivisesti, vaikkei se ketään aiempia Rautiais-levyjä inhoavaa pystykään varmasti puolelleen käännyttämään.