perjantai 1. kesäkuuta 2007

Inferno #48/2007

Abadoned
Thrash You!
Dockyard 1


2 Johan on albumia nimellä paiskattu, vaikka linja ja hanska pitääkin tiukasti kiinni edellisen Thrash Notes levyn arvoista. Suuria muutoksia 80-luvun suuntaan vahvasta kumartavaan thrashiin ei ole tehty, mutta edellisen levyn arviossani kritisoimiini osa-alueisiin on sentään hiukan tullut parannusta. Tästäkin huolimatta kokonaisuus ei edelleenkään yllä edes vahvaan keskikastiin.

Tuoreella kiekolla ei virveli kolise enää kolkosti eikä kitarasoundikaan ole kuiva, vaan kokonaisuus on kelvollisesti tasapainossa joskin täysin ilman yllätyksiä saati ylistyksen aiheita. Kappaleiden perusainekset riffeistä kertosäkeisiin ovat edelleen varsin vaatimattomia, mutta muutamia miellyttäviä melodioita ja sooloja sekaan on yhä edelleen eksynyt. Laulaja tuntuu hieman petranneen suoritusta edelliseen levyyn verrattuna, mutta on yhä edelleen bändin heikoin lenkki monotonisella ja värittömällä äänellään.

Jos vuosittain julkaistavilla levyillä tapahtuu petrausta samaan malliin kuin nyt, on täysin mahdollista että Abandonedista kasvaa 2-3 vuoden päästä kelvollinen vahvan keskitason kokoonpano. Homman harjoittelu albumeilla levy-yhtiön piikkiin pistää vain väkisinkin kummastelemaan musiikkibisneksen toimintaa.


Another Messiah
Dark Dreams, My Child
Restrain


3 Orkesterin itsestään käyttämä Post-doom onkin termi, johon aiemmin en ole törmännyt. Ensimmäiset makustelut sanasta ovat lievästi negatiiviset, onko kyseessä musiikkityyli jossa doom metal on vesitetty jonkinlaiseksi light-versioksi vastakkaisen sukupuolen mielenkiinnon nostattamiseksi? Osittain näin onkin, mutta onneksi lopputulos ei ole kovinkaan keinotekoisen makuinen, vaan ainoastaan hieman kypsymättömän oloinen.

Debyytti lähteekin mielenkiintoa ja odotuksia herättävästi käyntiin, mutta heti ensimmäisen kolmanneksen jälkeen on jo selvää, että aivan lopullista muotoaan ei bändin ulosanti ole vielä löytänyt. Useampi kappale tuntuu vain eksyvän limboon, riittävän tunnepitoista ja harrasta ilmapiiriä ei saada luotua, toisaalta taas raskaammat ja synkemmät osuudet jäävät hieman ontoiksi. Oboen käyttö tuodaan varmasti esille lähes jokaisessa arviossa ja kieltämättä se sopiikin hyvin musiikkiin tuoden oman pienen pikantin lisämausteensa.

Tulkintaa tehdään niin öristen, puhtaasti kuin näiden välimuodollakin ja toki koskettimiakin on säästeliäästi mukana. Vaikka orkesterin näkemys ei vielä riitä toteuttamaan kunnianhimoisia tavoitteita, metallin ilosanomaa julistavat profeetat voivat kuitenkin iloita rehellisen oloisesta musiikista ja varata aikakirjoista pienen tilan mahdollista uutta messiasta varten.

Anterior
This Age of Silence
Metal Blade


2,5 On suorastaan merkillistä, että siinä missä niin 70-, 80- ja vielä 90-luvun alkupuolellakin Brittein saarelta tuli innovatiivista ja yhä edelleenkin säväyttävää metallia, tuntuu genre jämähtäneen UG-piirejä lukuun ottamatta täysin paikalleen. Etenkin saarivaltion omassa mediassa hehkutetut lupaavat tulokkaatkin tuntuvat sekoittavan hyvin vähän omalla lusikallaan amerikkalaisten alun perin keittämää soppaa.

Parikymppisten jannujen musiikki on uuden aallon periamerikkalaista metallia, joskin sitä on ilahduttavasti väritetty vanhemman koulukunnan suuntaan viittaavalla Triviumin tutuksi tekemällä mallikkaalla ja runsaalla kitaratyöskentelyllä riffitelyineen ja sooloineen. Kokonaisuus on soundeja myöten viilattu vimosen päälle särmäksi eikä paketista löydy minkäänlaista lommoa josta pääsisi valittamaan.

Niin hyvin teknisesti tehtyä kuin nuorten walesilaisten debyytti onkin, jättää se kuitenkin ikävällä tavalla korvaksi kylmäksi ja saman maun suuhun kuin vettä juodessa. Vaikka vesi parasta janojuomana onkin, maistuu kolmannen veroluokan mallastuote kuitenkin paremmalta, on jano tai ei. Anterioria voi korkeintaan verrata huoneen lämpöiseen tunturipurojen raikkautta –sloganilla itseään mainostavaan olueen.

Becoming The Archetype
The Physics Of Fire
Century Media


2,5 Promojen mukana seuraavat saatekirjeet saattavat pahimmassa tapauksessa tarjota enemmän viihdykettä kuin itse äänite. Levy-yhtiöiden ja promoottoreidenhan mielestä tekstissä ei ikinä voi olla liikaa ylistyssanoja ja jokainen julkaisu on vähintäänkin maailman valioluokkaa ellei peräti koko metalligenren mullistava tuotos. The Physics Of Fire –nimen alla tarjoiltu musiikki on onneksi saatetta mielenkiintoisempaa, vaikka määritelmät ”progressive death metal band” ja ”elevates Becoming The Archetype above their peers and into the ranks of some of metal’s most well-established forefathers” hieman hymyilyttävätkin.

Vaikka etäisiä tuoksahduksia kalmagenrestä löytyykin, on bändin musiikki kuitenkin lähempänä tuttua ja turvallista mättöä, jota jenkkilästä on aina tottunutkin kuuntelemaan. Progressiivisuuttakin musiikista toki löytyy erilaisten kappaleiden sisäisten osien muodossa, mutta ei tässä vielä lähelläkään olla todellisia teknisten death metal –orkestereiden kuten esimerkiksi Atheist, Cynic tai Death tyylikästä nerokkuutta. Syntikoilla väritetyt kevyet ja melodiset osuudet ovat usein varsin toimivia, mutta itse varsinainen murjominen ja huutaminen ja näiden em. eri yhdistelmät ovat varsin perusluokkaa, joskus jopa hieman tökeröitäkin. Harvakseltaan käytetyt puhtaat lauluosuudet eivät myöskään tahdo istua luonnollisesti kokonaisuuteen oikein missään kohdassa.

Ehkä Becoming The Archetypen musiikki saattaa amerikkalaisille olla uutta ja ihmeellistä tai ainakin näin Century Media asian kokee ja etenkin toivoo. Hieman tavallisesta poikkeavasta ulosannistaan huolimatta levy kuitenkin taantuu siihen ”ihan kiva” –kastiin, jonka pystyy kuuntelemaan useita kertoja peräkkäin, mutta jota ei levyn loputtua jää kuitenkaan missään vaiheessa kaipaamaan.

De Lirium’s Order
Diagnosis
Shadow World


3,5 Savolaisten kieroa luonnetta on hämmästelty jo maailman tovi, mutta kukaan ei ole yrittänyt selvittää sen syitä tai alkuperää. Kuopiolaisten kopla De Lirium’s Order suorittaa kakkoskiekollaan itse diagnoosiinsa, miksi lupsakka luonteenlaatu voi samalla olla myös harhainen ja synkkä. Lausunnon lukijana toimii vieraileva asiantuntija Infection, jonka kurkkuääntely on kaikkea muuta kuin keuhkotautisen pihinää.

Orkesterin death metal pitoinen musiikki kuvastanee tekijöidensä luonteenlaatua: kieroa, poukkoilevaa, omituista mutta samalla myös pohdittua ja tarkkaa. Niin soundeissa kuin sävellyksissä on mukana vaikut korvista rassaavaa rouheutta ja vesihiomapaperin käytön välttäminen lopputuloksen viimeistelyssä onkin täysin onnistunut ratkaisu. Pieksentä on armotonta ja jatkuvaa, mutta teknisestä osaamisestaan huolimatta myös samalla hieman summittaista.

Diagnosis-albumia vaivaa silti samat ongelmat kuin debyyttiäkin. Tarjolla on runsaasti mielenkiintoista materiaalia, mutta Ebola Instinctin kaltaisia hivenen helpommin lähestyttäviä kappaleita on turhan harvassa. Päätä on mukava takoa DLO:n musiikin tahtiin, mutta musiikillinen vastarinta on sen verran ankaraa, että kuuntelijan on useimmiten helpompaa antaa periksi kuin jatkaa loputtomiin.

Detonation
Emission Phase
Osmose


3,5 Edellinen vuonna 2005 ilmestynyt kakkoskiekko Portals To Uphobia herätti aidon pienimuotoisen kiinnostuksen tämän hollantilaisnelikon melodista death/thrash metalia kohtaan, vaikka genren piikkipaikkaa ei vielä hätyyteltykään. Toivomiani parannuksia onkin tapahtunut niin sävellys- kuin soundipuolellakin, mutta todelliset turpaan täräyttävät iskusävelet jäävät yhä uupumaan.

Periaatteessa Detonationin räyhääminen yhdistettynä melodioihin ei tarjoa yhtään mitään mullistavaa genrensä sisällä, mutta ainaisen uusien ideoiden ja yhdistelmien keksimisen sijasta tärkeämpää on tehdä hyviä kappaleita. Tässä kokoonpano onnistuukin hyvin ja tarjoaa levyllisen kelpo kuunneltavaa, josta on hankala löytää suurempia moittimisen aiheita. Erityisesti levyllä miellyttää räväkkä ja alan perushuttua paria pykälää kimurantimpi ote, joiden ansiosta albumi vaatii, mutta samalla myös kestä kuuntelukertoja enemmän alan suositumpiin huippunimiin verrattuna.

Vaikka kehitystä onkin selkeästi tapahtunut edeltäjäänsä verrattuna, ei Emission Phase ole kuitenkaan niin suuri harppaus eteenpäin kuin olisi toivonut. Tästä johtuen arvosana pysyy yhä edelleen samana, vaikka kriteerit ovatkin hiukan tiukentuneet.

Hellfueled
Memories In Black
Black Lodge


3 Rock- ja heavy musiikissa pitää olla asennetta ja otetta, ilman niitä ei yksinkertaisesti voi kuulostaa hyvältä. Hellfueledista löytyykin näitä molempia vallan mukavasti, vaikka bändin moottori ei olekaan kireäksi ahdettu eikä tankistaan löydy nimen perusteella oletettua 666-oktaanista menovettä. Leppoisaa lähes koska tahansa helposti soittimeen sujahtavaa heavy rockia Memories In Black silti on, vaikka yhtään yksilöä levyltä on lähes mahdotonta muistaa tai nostaa esille.

Orkesterin musiikki on perusrehellistä ja hyvällä boogiella etenevää rokkia, joka on jo saavutus sinällään. Suurin ongelma levyllä onkin, että vaikka soundit ovat varsin rouheat, ovat ne samalla myös hitusen liian lepsut jolloin päähän taottavaksi tarkoitetusta niitistä jää vähintäänkin kantaosa ilkeästi koholleen. Kappaleet kaipaavat myös lisää iskevyyttä siinä missä kokonaisuus tiivistämistä: levyn kappalemateriaalista ei tarvitse kuulla kuin vaikka satunnaisotannalla puolet ja loput on vähäisin variaatioin saman toistoa.

Perusasioihin turvautuminen on aina toimiva, joskaan ei välttämättä se helpoin ratkaisu. Hellfueledin on selkeästi kokemusta tästä, mutta mestari se ei vielä kuitenkaan ole. Ehkä neljäs kerta toden sanoo.

Insania
Agony – Gift of Life
Black Lodge


1 Aika ajoin musiikkikriitikon on hyvä palauttaa mieleen miksi jostain genrestä ei pidä ja tarkistaa samalla referenssipisteen paikka oman arvosteluasteikon suhteen. Kaikista kliseisintä power metalia millä tahansa asteikolla tarkasteltuna veivaava Insania sopii tähän tarkoitukseen mainiosti, onhan levy täynnä kitaranvingutusta, tukutuku-komppia, ylärekistereitä hätyyttelevää vokalisointia, runsasta syntikkatilutusta ja huvittavan pohdiskelevia sanoituksia elämän syvimmästä tarkoituksesta.

Insaniassa kiteytyy lähes täydellisesti kaikki sen edustaman genren elementit, jotka tekevät siitä niin huvittavan ja tässä tapauksessa lähes sietämättömän. Bändin ja etenkin sen solistin malttaessa mielensä ja päästellessä normaalisti, on kaikki vielä täysin siedettävää melodista joskin äärimmäisen kliseistä metallia. Mutta annas olla, kun tempoa ja tilutusta lisätään laulajan yrittäessä saavuttaa kiekaisuillaan äänialansa ylärajat, muuttuu mieliala huvittuneisuudesta alta aikayksikön suunnattomaksi ärtyneisyydeksi. Pakko se on todeta, hevi ei todellakaan ole paskimmillaan parasta.

In Vain
The Latter Rain
Indie Recordings


3 Yhä uudestaan puskee Norjasta orkestereita, jotka hyödyntävät mm. oman maansa äärimetalliperinteitä ja luovat näiden pohjalta uutta ja omannäköistään musiikkia. In Vainin pelin avaus onkin taidokas ja kuuntelijaltaan paljon keskittymistä vaativa tuotos, ehkä jopa liiaksikin, sillä sen verran paljon erinäköistä tavaraa jokainen kappale sisältää.

Kokoonpanon musiikki pohjautuu varsin kompleksiseen äärimetalliin, jossa vastapainona on vähintäänkin yhtä paljon melankolisuutta ja rauhallisempaa ajoittain jopa proge tai doom-henkistä tunnelmointia. Death metal vyörytystä saattaa seurata astetta ankarampi black metal runnonta tai sitten tempo ja säröt tiputetaan kokonaan pois ja tunnelmaa luodaan puhtain lauluosuuksin. Runsaan sisällön takia kappaleiden pituudet venyvät introa ja lyhyttä instrumentaalia lukuun ottamatta pitkiksi, aina 6-9 minuutin välille. Käytetyt ratkaisut ovat silti onnistuneita ja yllätyksistä huolimatta kappaleet soljuvat luonnollisesti eteenpäin.

The Latter Rain –albumin suurin ongelma on kuitenkin astetta liian rönsyilevä ja näin fokuksensa kadottava kappalemateriaali. Suurin osa ideoista on mielenkiintoisia ja toteutus hyvä, mutta liika tuntuu olevan kuitenkin liikaa eikä selkeää otettava tahdo saada oikein mistään tarjolla olevista lukuisista koukuista. Vuonojen suuntaan kannattaa näemmä silti yhä silloin tällöin tähyillä.


Mastery
Lethal Legacy
Sanctuary


2,5 Omaehtoista metallia on tullut Kanadasta jo pitkään ja Mastery täydentää rautaketjua vanhoihin hyviin aikoihin viittaavalla ruosteisella, muttei varmasti ketjun heikoimmalla lenkillä. Vaikka musiikki runsaine riffittelyineen viittaakin erityisen vahvasti muttei mahdottoman omaperäisesti 80-luvun amerikkalaiseen (thrash-) metalliin, erona muihin kilpailijoihin on laulun täydellinen puute eli kaikki levyn veisut ovat instrumentaaleja.

Masteryn usko omiin tekemisiinsä on siinä mielessä arvostettavaa, että kun sopivaa solistia ei löydy, musiikin tekemistä jatketaan ilman vaikka levylle asti. Lethal Legacy tarjoileekin mallikelpoista jyräämistä ja riittävän runsaslukuista ja vaihtelevaa kitaravirkkaamista sortumatta minkäänlaiseen virtuoosimaisten taitojen esittelemiseen vain koska taidot siihen riittää. Tästäkin huolimatta biisejä ei saada kuulostamaan siltä, kuin ne olisi alun perin tarkoitettukin instrumentaaleiksi, vaan ainoastaan vanhan koulukunnan metallilta ilman laulajaa.

Kun levy vielä on venytetty täyteen mittaansa lisäämällä loppuun pari livevetäisyä albumin kappaleista, on koko paketti tökeröä logoa ja kantta mukaan lukien hieman juosten virtsatun ja samaan aikaan ravistetun oloinen. Onkin hieman harmillista, että selkeää potentiaalia omaavalle orkesterille ei osata/haluta antaa kunnollisia lähtökuoppia, vaan kilpatovereille on jääty jo ennen kuin starttipistoolin laukaus on edes kajahtanut.

Officium Triste
Giving Yourself Away
Displeased


3,5 On artisteja, joiden hanska ja linja pitävät vuodesta toiseen. Joidenkin artistien kohdalla ko. linjaus toimii levystä toiseen, osan alkaessa nopeastikin toistaa tylsällä tavalla itseään. Officium Tristen on aina ollut tuttu ja miksei turvallinenkin, vaikka pieniä yksityiskohtia hiomalla sen musiikki onkin kehittynyt alkuaikojen tympeästä junnaamisesta nykyiseksi mielenkiintoa herättäväksi tunnelmoinniksi.

Orkesterin perusarvot lepäävät järkähtämättömästi doom-deathin parissa eikä se haluakaan keksiä genreä millään tavoin uusiksi. Kappaleet siis laahaavat ja pitkään, mutta soivat samalla jyhkeästi ja tunnetilat tulkitaan muhkealla örinällä. Kevennystä kokonaisuuteen tarjoaa säästellyn käytetyt koskettimet sekä puhtaat vokalisoinnit. Pitkällisen kokemuksen omaavana orkesterina palaset on vain opittu muotoilemaan hyvin toisiinsa sopiviksi, vaikka muoto tuttu onkin.

Aivan vajaa kolme vuotta sitten julkaistulle edelliselle Reason-täyspitkälle uusin tuotos ei kuitenkaan pärjää, vaikka mielipide pohjautuukin täysin fiilis- eikä tekniikkaseikkoihin. Giving Yourself Away ei varmasti kerää uusia faneja, mutta vanhat ja genreä rakastavat pysyvät taatusti tyytyväisinä.


Ozzy Osbourne
Black Rain
Sony BMG


3,5 Lapsuusajan suosikkikorttipelin Hullunkuriset perheet päivittäminen nykyaikaan saisi trendikkään lisäyksen Osbournesin heviperheestä, johon isä-Ozzyn lisäksi kuuluisi äityli Sharon the Bitch sekä lellityt narkkarilapset Jack ja Kelly. Onneksi kuitenkin pimeyden prinssin musiikki pystyy yhä edelleen puhumaan puolestaan sortumatta The Osbournes –TV-sarjan kaltaiseen näennäisesti mielenkiintoiseen mutta enemmänkin surkuhupaiseen kaikenlaisen heviuskottavuuden karistavaan pseudoviihteeseen.

Vaikka tämänkin albumin kohdalla on täydet syyt epäillä herra Osbournen omaa musiikillista panosta, on fakta kuitenkin, että ilman miehen personallista ääntä ja kykyä tulkita eivät nämäkään biisit kuulostaisi miltään. Yhteystyö luottomies ja kitaristi Zakk Wylden sekä yllätysnimi tuottaja Kevin Churkon kanssa toimii hyvin ja tuloksena onkin täysin relevanttia, yllättävänkin raskasta mutta myös samalla tuttua ja turvallista Ozzya vuosimallia 2007.

Pakollisen puoli- ja täysverisen balladin lisäksi levyltä löytyy rullaavamman materiaalin lisäksi runnovampiakin kappaleita ja näiden ansiosta kokonaisuudesta muodostuu tasavahva teos, jota ei oikein voi parjata muttei toisaalta myös ylistääkään mistään. Ilahduttavinta veteraanin levyssä kuitenkin on, että siitä voi varmasti nauttia vuosienkin jälkeen pikaisen kertakuluttamisen sijasta, vaikka suureksi klassikoksi levystä ei olekaan.

Sadist
Sadist
Beyond Productions


4 Typerähköstä nimestään huolimatta italialaiskvartetin ei kannata olettaa piinaavaan kuuntelijaa keskinkertaisella tai sen alapuolella olevalla materiaalilla, vaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen tehty paluulevy palauttaa yhtyeen 90-luvun alun huippuvuosiin. Vuosi sitten ilmoille päästetyt uudelleenjulkaisut Above The Light –debyytistä ja tämän seuraajasta Tribesta ovat ilmeisesti innoittaneet herroja luomaan levyllisen äärimmäisen mielenkiintoista ja vahvaa materiaalia, jossa Sadist sukeltaa entistäänkin syvempiin teknisen death metalin tummiin syövereihin.

Viidennellä julkaisullaan Sadist jatkaa oikeastaan siitä, mihin se kakkoslevyllään jäi levyjen numero kolme ja neljä epäonnistuttua enempi vähempi. Bändin musiikki ei ole brutaalia saati erityisen nopeaa, mutta hyvällä maulla musiikkiin tehtyjä mutkia silti riittää. Koko komeuden kruununa on hienoin yksinkertaisen aavemaisin melodioin varusteltuja rauhallisempia osuuksia, joiden ansiosta levyn dynamiikka venyy laajalle tarjoten lisää tarttumapintaa ja kasvattaen mielenkiintoa entistä suurempiin mittoihin.

Orkesterin musiikkissa yhdistyy oikeastaan Cynicin jazzmaisuus ja ennakkoluuloton lähestymistapa metalliin sekä maanmiestensä Necrodeathin omalaatuinen synkkyys ja solistin äärimmilleen piinatut rääkymiset. Yksinkertaisesti nimetty albumi osoittaakin bändin sopivan paremmin nykyaikaan kuin viisitoista vuotta sitten, jolloin se oli aikaansa edellä.

Sigh
Hangman’s Hymn
Osmose


3 Unohda androgyynisten J-rockareiden muotitietoisille manga-hahmoilta näyttäville teineille suunnattu hempeän tylsä poppi ja tutustu mitä todellinen nousevan auringon maasta tuleva kunnon musiikki on. Loudnessia lukuun ottamatta vuonna -90 perustettu Sigh on Japanin yksi vanhemmista ja samalla tunnetuimmista metalliorkestereista, jolle ei yhä tahdo löytyä länsimaista vastinetta.

Orkesterin perusta on aina ollut vanhakantaisessa black- ja thrash metalin sekoituksessa, joka sinällään ei ole kovinkaan omalaatuista, mutta joka muuttuu mielenkiintoiseksi kanttori-solistin Mirain kontribuutiosta. Herran kireä raspiääni yhdistettynä usein varsin yllättävissä paikoissa ilmaantuviin ja hieman töksähtelevästikin sovitettuihin minimalistisiin kosketin- ja orkestraatio-osuuksiin luovat musiikille oudon perverssin ilmapiirin, josta japanilaiset monella kulttuurinalalla ovat tulleet tunnetuiksi. Lopputulos kuulostaakin hieman samalta, kuin koko väsyneelle ja krapulaiselle Cradle of Filthin köörille olisi juotettu ämpäritolkulla vahvaa kahvia ja syötetty vielä kourakaupalla piristeitä päälle.

Hangman’s Hymn on omaehtoisuudessaan piristävä äänite, jonka parissa viihtyy uutuudenviehätyksen kadottuakin. Kappaleiden suoraviivaisuus ja yksinkertaisuus ei sinällään haittaa, vaikka yhtyeellä olisikin selkeästi potentiaalia luoda monimutkaisempia ja entistä mielenpainuvampia musiikkiteoksia niin kappale- kuin albumitasollakin.

Timo Rautiainen
Loppuun ajettu
King Foo


4 Koko kansan Timon kakkoslevyllä musiikki tuntuu vihdoin asettuvan niihin uomiin, joita Sarvivuori-debyytillä vielä etsittiin ja kaivettiin. Osittaisi näkemyksen puutetta leimata tämä artistin uusin ns. soololevy täydelliseksi vanhan kierrättämiseksi ja puhua samassa yhteydessä ainoastaan herran aikaisemmista eri nimikkeen alla tehdyistä julkaisuista. Toki yhteneväisyyksiä löytyy niin musiikista kuin sanoituksistakin, mutta minkä takia vanhan koiran pitäisi täydellisesti karvoistaan eroon päästä?

Ilahduttavaa albumilla on, että sen 35 minuutin kompakti anti on yllättävänkin monipuolista mutta myös tasaista. Vaikka Outolintu onkin nostettu levyltä singleksi, ei sekään omaa loppuun helposti palavaa hittiainesrasitetta ja hyvä niin. Sama pätee myös levyn muihin kappaleisiin ja juuri tästä syystä sitä jaksaakin kuunnella myös useamman kerran putkeen, ominaisuus, johon vanhemmassa Rautiaisen tuotannossa ei juurikaan ole tullut törmättyä. Nykyajan henkeä pohdiskelevat tekstit on tulkittu myös paremmin kuin koskaan aiemmin ja miellyttävän kuulaasti astetta kevyemmin soiva äänimaailma korostaa aiempaan verrattuna huomattavasti paremmin musiikin sisältämää dynamiikkaa.

Loppuun ajettu yllättää pienoisista ennakkoluuloista huolimatta positiivisesti, vaikkei se ketään aiempia Rautiais-levyjä inhoavaa pystykään varmasti puolelleen käännyttämään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti