torstai 27. kesäkuuta 2013

Inferno #107/2013

Au Pair
Olen pahaa unta
Secret Entertainment
4

Au Pairin joutsenlauluksi jäänyt Olen pahaa unta osoittaa selvästi, että Jyväskylässä osataan olla yhtä kummallisia kuin Porissakin. Bändin neljäs albumi kun muistuttaa suuresti Circlen omintakeisesti maalailevaa Rautatie-albumia vuodelta 2010. Mielleyhtymä on alkuun jopa niin vahva, että se on muodostua melkoiseksi riippakiveksi, mutta pintaa syvemmälle tunkeutumalla Au Pairin omat kasvotkin alkavat hahmottua.

Au Pairin mieltäminen punkin räimeeksi uuden albumin perusteella on virheliike, sillä yhtyeen veikeästi vinksahtaneelta kuulostava ulosanti ammentaa vahvasti psykedeliasta ja progerokista. Tästäkin huolimatta voi silti tuntea, kuinka bändin omaehtoisessa musisoimisessa myös punk-asenne ja tausta edelleen löytyy.

Biisimateriaalin suurin vahvuus on, että kaikesta kiemuroinnistaan huolimatta ne onnistuvat kuulostamaan yksinkertaisilta, herkiltä, hypnoottisilta ja svengaavilta ilman ilmeisiä melodioita tai kertosäkeitä. Tomi Tuomelan erikoinen lausuva laulusoundi ja tyyli voi toki joitain ärsyttää, mutta on melkoisen vaikea kuvitella millä muulla tavalla kummallisia kiehtovan dadaistisia tarinoita sisältäviä sanoituksia voisi osuvammin tulkita.

Jos porilaiset eivät olisi julkaisseet em. maan mainiota albumiaan, olisi Olen pahaa unta entistäkin oivaltavampi testamentti kaikille luoville kylähulluille, jotka vaeltavat omia musiikillisia polkujaan.


Black Star Riders
All Hell Breaks Loose
Nuclear Blast
3

Niin hyvin kuin kuulemani mukaan jo vuosia Thin Lizzynä kiertänyt porukka onkin tonttinsa keikoilla ilman vuonna 1986 edesmennyttä Phil Lynottia hoitanut, oli Laihan Lissun kaikilla kulta-ajan levyillä Nightlifesta (1974) viimeiseksi jääneeseen Thunder And Lightningiin (1983) kitaroineelta Scott Gorhamilta oli lopulta täysin oikea päätös julkaista uutta materiaalia Black Star Riders-nimellä. Useita klassisen rockin merkkipaaluja levyttäneen bändin nimi kun on helpompi painaa lokaan väistämättä klassikkoja heikommaksi jäävillä uusilla biiseillä kuin legendaarisiksi nousseita vanhoja veisuja ammattitaitoisesti vetämällä.

All Hell Breaks Loose on yllättävänkin hyvä yritys kuulostaa Thin Lizzyltä sellaisena kuin se tutuksi tuli yksinkertaisten hienojen melodioidensa, vastustamattoman letkeän, mutta samaan aikaan vahvoja tunnetiloja herättävän groovensa sekä monipuolisesti vaikkapa niin bluesista kuin kotimaansa Irlannin musiikkiperinteestä ammentavien vaikutteiden ansiosta. Kaikkia näitä elementtejä kuullaan myös koko uuden levyn mitalla ja parhaimmillaan kuten vaikkapa päätöskaksikossa Before the War ja Blues Ain't So Bad unohtaa melkein, että kyse on 2010-luvulla sävelletystä uudesta materiaalista eikä jostain 35 vuoden takaisista pöytälaatikon uumenista yllättäen löydetyistä ennen julkaisemattomista biiseistä.

Kappaleiden suurin heikkous on Ricky Warwick, joka asiansa ajavana, mutta vain ihan ok-laulajana on kuitenkin aika kaukana karismaattisesta, samettisen pehmeällä äänellä hienosti erilaisia tunnetiloja tulkitsevasta Lynottista. Ja vaikka musiikki varsin tasalaatuista onkin, puuttuu myös soitosta milloin enemmän, milloin vähemmän sellaista mystistä magiaa ja sielukkuutta, joiden ansiosta hyvät biisit kohoavat muiden yläpuolelle aina klassikkojen joukkoon.

All Hell Breaks Loose on levy, josta haluaisi sen kuultuaankin pitää enemmän kuin mitä lopulta voi. Vaikka se ei niinkään yllättävästi lunasta odotuksia kuin korkeintaan puolittain, ei sitä siltikään voi pitää kovinkaan suurena pettymyksenä. Pikemminkin se on pieni positiivinen yllätys, joka ilman minkäänlaista menneisyyden painolastia ja tulokkaan esikoisjulkaisuna kirvottaisi todennäköisesti enemmänkin kehuja. Niin vahva mielikuvien voima vain on, ja rock taidemuotona jos mikä nojaa niihin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin.

Lighthouse Project
Enne 7"
Omakustanne
3,5

Suomessa sanoma menee parhaiten perille silloin kun sitä levitetään omalla kielellämme. Tähän lopputulokseen on tullut ilmeisesti myös Lighthouse Project useiden täyspitkien ja pikkujulkaisujen jälkeen. Kieltämättä bändin kaoottinen, maaninen ja äänekäs hardcore sekä inhorealistiset, elon ja maailmanmenon negatiivisia puolia käsittelevät suomeksi huudetut tekstit ovatkin tehokas ja toinen toistaan parempaan yllyttävä parivaljakko. Äiti maa kriisissä vegaanisissa kengissä -kaltaista monimerkityksellistä ja nasevan oivaltavaa riimittelyä olisikin erittäin vaikeaa tehdä englanniksi.

Tämä porukka ei usko Irinan teeseihin, vaan se hyökkää heti intromaisella avauskappaleellaan Mykkä ote keskelle toimintaa. Muissakaan biiseissä B-osat eivät seuraa A-osia eikä väkisin kaaliin taottavia kertosäkeitä tunnusteta missään vaiheessa. Tarkasti kontrolloitu poukkoileva sekamelska yhdistettynä solistin hysteriaa lähentelevään vakuuttavaan tulkintaan saa aikaiseksi melko intensiivisesti piinaavan tunnelman, joka samalla sekä vetää kuuntelijaa puoleensa että tyrkkii pois.

Juuri kaikkialla oleva ristiriitaisuus tekee Lighthouse Projectista nykyisellään mielenkiintoisen ja muista erottuvan bändin. Parhaimmillaan tämä kiteytyy kappaleessa Myöhemmin, joka nousee neljän biisin kokonaisuudesta selkeimmin esille. Suuremmissa erissä tämän kaltainen mekkalointi alkaisi jo kääntyä mitä todennäköisimmin itseään vastaan.

Mausoleum Gate
Obsessed by Metal 7"
Semisti Miinuksella
3

Lisää kuopiolaista metallihulluutta jo aiemmin tunnetuksi tulleiden joukkoon, tällä kertaa tosin tyylipuhtaan käppäisen perinnehevin muodossa. Mausoleum Gaten kolme vuotta sitten julkaistu ensidemo Gateways for the Wicked oli lähtökohtaisesti kiinnostava, mutta toteutukseltaan melkoisen karu ja raakilemainen.

Minkäänlaista kehitystä tai muutosta aiempaan verrattuna ei ole tapahtunut ensimmäisellä virallisella julkaisulla. Tätä alleviivaavat etenkin rumpujen osalta myös melkoisen tuhnut, mutta samaan aikaan hellyttävät reenikämppäsoundit sekä ylänuotteja hapuileva puhdas laulutyyli että hivenen kulmikkaasti mukaan sovitetut urkuosuudet seiskan nimikappaleessa. Vaan kun asenteen ja innon kuulee kitaran vonkuessa sooloissa melko maukkaasti, on helppo antaa anteeksi useampikin pieni puute.

Kääntöpuolen osin lähes doom-henkinen Infernal on A-puolen rullaavaa, mutta osin ontoksi jäävää kliseistä heavy metal -anthemia selvästi synkempi. Laululinjat palvelevat asiaankuuluvaa 80-luvun alkuajoilta tuttua mystistä ilmapiiriä huokuvaa biisiä vallan hyvin ja sovituksellisesti kokonaisuus on huomattavasti Obsessed by Metalia harkitumpi ja toimivampi aina puolivälistä alkavaa temmon- ja tunnelmanvaihtoa myöten. Tässäkin kappaleessa soolokitaristi osaa loistaa juuri oikealla tavalla ja oikeissa paikoissa.

Mausoleum Gatella on vielä paljon sekä mietittävää että työstettävää linjassaan, vaikka koko lailla mallikkaasti kuosissaan oleva Infernal onkin ehdottomasti sen koko diskografian paras kappale. Toivottavasti metalli pysyy viisikon pakkomielteenä myös jatkossakin.

Officium Triste
Mors Viri
Hammerheart
4

Officium Triste on yksi niistä bändeistä, jotka eivät aivan ehtineet seilaamaan uuden genren ensiaallolla, ja jonka alkupään tuotokset eivät myöskään ihan olleet pioneerien julkaisujen tasolla. Sitkeästi hollantilaiset ovat kuitenkin jyränneet eteenpäin lähes 20 vuotta, vaikka yhtye kertaalleen jo haudattiin ja kaivettiin pian ylös maan povesta sillä seurauksella, että miehistöä vaihtui ja oman tyylin kanssa oltiin useampi vuosi hukkateillä. Uutta albumiakin on saatu odotella kuutisen vuotta, mutta sitkeästi vuosi toisena jälkeen murheen alhossa napottavat veteraanit ovat Mors Virillä erittäin viriilin kuuloisia veitikoita.

Varsin sitkeästi bändi on kaikki nämä vuodet pitänyt kiinni doom-deathistaan eikä tähän tule muutosta tällä viidennellä täyspitkälläkään. Usein läsnä olevat koskettimet pimpottelevat melankolisia kuvioita, kitarat murahtelevat kaiken aikaa raskaasti ja surumielisesti eikä muhkea murinakaan ilmennä iloa missään kohtaa. Ilahduttavina uusina väripilkkuina toimivat kuitenkin siellä täällä peruskaavaa rikkovat ja mainion luontaisesti kokonaisuuteen istutetut yksinkertaiset melodiat ja osuudet, jotka pääosin on lainattu muista genreistä mm. goottimusiikin puolelta.

Vaikka musiikin kaikki em. elementit ja kikat ovat niin bändille kuin koko tyylilajille tuttuakin tutummat, on kokonaisuus silti ilahduttavan ilmavaa ja monipuolista, josta löytyy oikeissa suhteissa niin alakuloa,kauneutta kuin tarttuvuuttakin. Näin hyvin tehtynä ei tällaisessa järeämmässä tunnelmoinnissa ole mitään vastaavaa pitkiin aikoihin kuultu.

Antaa suurelta osin tylsän uuden musiikin osin kyynistämälle melkoista ilon aihetta huomata, että on vielä olemassa pitkä linjan veteraaneja, jotka pystyvät loihtimaan yksinkertaisista perusaineksista ilman turhia kikkailuja uransa parhaan albumin. Mors Viri yhdessä The Fall of Every Seasonin mainion Amendsin tekevät selvästi tietä mörinätuomion mahdolliselle uudelle tulemiselle.

Sodom
Epitome of Torture
SPV
4

Yli 30 vuotta rässiä keskeytyksettä on kova suoritus, johon ei ole tainnut pystyä kukaan muu kuin Sodom. Niin monien aikalaistensa lailla yhtyeen klassikot on tehty jo 80-luvun loppupuoliskolla (kivenkova kaksikko Persecution Mania-Agent Orange) 90-luvun julkaisujen ollessa lähinnä vaihtelevantasoisia eloonjäämistaisteluita grungea ja muuta MTV:n salamasodan lailla tuuttaamaa pseudoraskasrokkia vastaan.

Vuonna 1999 julkaistu Code Red kuitenkin osoitti, etteivät sakemannit aio antautua. Kun vielä kaksi vuotta myöhemmin yhtye pystyi tekemään parhaimmistoonsa nousseen M-16:sta kaltaisen täsmäiskun sekä tämänkin jälkeen pitäneen tinkimättömän linjansa niin Sodomilla (2006) kuin In War And Piecesillä (2010), kuuluisi Thomas ”Tom Angelripper” Suchille ehdottomasti rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja timanteilla menneiden vuosikymmenten aikana osoitetusta urhoollisuudesta ja johtajuudesta.

Niin tymäköitä kuin kaksi edeltävää kiekkoa ovatkin olleet, on niitä silti vaivannut jonkinlainen jähmeys ja tunkkaisuus. Tilanne on selkeästi parantunut mukavan ilmavalla, mutta silti tanakasti etenevällä Epitome of Torturella, jossa tassua paiskaavat tuttu ja turvallinen rätväkkä rässäys sekä runsasmelodinen sopivasti modernisoitu kipakka tykitys. Samankaltaisen onnistuneen kehityskaaren on läpikäynyt myös maanmiehensä Kreator, joka sekin Sodomin lailla elää 2000-luvulla uutta renessanssia vailla minkäänlaista tarvetta eläköitymiseen.

Vanha räksyttävä rakkikoira on kuin onkin oppinut muutaman uuden tempun, joihin leiki kuollutta ei edelleenkään kuulu. Kolmikon järjestyksessään 14. studioalbumi Epitome of Torture on oiva osoitus bändin vahvasta taisteluhalusta sekä onnistuneesta sotastrategiasta, joiden ansiosta se nouseekin kolmikon viiden parhaimman levyn joukkoon. Pränikällä palkitsemisen arvoinen suoritus tämäkin.

Tombstone Highway
Ruralizer
Agonia
3,5

Ei ole kovinkaan ihmeellistä kuunnella italiaanoja soittamassa southern rockista vahvasti vaikutteita ottanutta stoneria, tulihan Sergio Leonekin tunnetuksi jo 60-luvulla elokuvahistorian tunnetuimpiin kuuluvien spagettiwesternien ohjaajana. Forgotten Tombista puolestaan tutuksi tullut Herr Morbid ei näemmä olekaan mikään täyspäiväinen synkistelijä, sillä sama mies löytyy H.M. Outlaw nimellä myös Tombstone Highwaysta rokkaamassa pääbändiään huomattavasti letkeämmin ja rouheammin.

Ruralizerin selkeät, mutta miellyttävän luonnolliselta ja raskaalta kuulostavat soundit ovat lähes esimerkilliset, etenkin mitä tulee kitaroihin. Sama pätee myös mainiosti kappaleisiin istuviin ja hyvällä tyylitajulla vedettyihin sooloihin. Eikä itse sävellyksistäkään löydy mitään puutteita edes etsimällä, vaikka ne samasta tutuksi käyneestä ja osin väljähtyneestä laarista ammentavat kuin vaikkapa rokki ajan Corrosion of Conformity.

Banjolla yksinkertaisen hauskasti väritetty avauskappale Old Blood vetää suupieltä väkisinkin hymyyn ja hyvää mieltä ylläpitävät myös heti perässä ravaavat Acid Overlord ja Graveyard Blues. Iloinen nousuhumala ei kuitenkaan aivan jaksa kantaa loppuun saakka, vaikka tarjoiltu tuliliemi onkin kauttaaltaan täysin samaa, suhteellisen laadukasta olutta ja viskiä. Mountain-klassikko Mississippi Queenin valinta lainakappaleeksi kertoo sekin jo paljon bändin tyylistä ja vaikutteista.

Kun tavallisesta poikkeavaan soitinrepertuaariin kuuluvat niin banjo kuin urutkin, ja niitä myös on parissa kohtaa mallikkaasti käytetty, jää niiden tuomaa lisäväriä kaipaamaan enemmänkin. Nyt harmaassa on eri sävyjen lisäksi kyllä mukana myös mustaa väriksi, mutta laaja-alaisempaa ruskeaa kokonaispaletista jää kaipaamaan. Muuten Ruralizer on täynnä perin amerikkalaista ja miehistä musiikkia, josta myös Suomessa on helppo nauttia.

Vidunder
Vidunder
Crusher
2,5

Nykymaailman menoon kuuluu, että heti kun muutama bändi keksii jonkun ”uuden” musiikkityylin ja saavuttaa vieläpä vähän suosiota underground-musiikkinörttipiirien ulkopuolella, aletaan oitis puhua trendistä. Siitäkin huolimatta, että maailmalla vähänkään skenen ulkopuolella tunnettavuutta saavuttaneita orkestereita on yleensä yhden käden sormien lukumäärä ja että nämäkin harvat ja valitut täyttävät yleisöllä Suomessa käydessään parhaimmillaankin vain keskikokoisia rockklubeja. Kaikesta tästä ärsyttävän yleisestä ylireagoinnista huolimatta nyt esikoisensa julkaisevaa malmölaistrioa tekee mieli itsekin osoittaa sormella ja syyttää perässä hiihtämisestä.

Vidunderia sekä näyttää että kuulostaa täysin 70-lukulaiselta ja sen selvät vaikutteet on tuon ajan blues-sävytteisessä hard rockissa eli retrorockissa kuten sitä nykyään tavataan nimittää. Bändin vikana ei ole ulkokultaisuus, sillä kaikesta sen tekemisestä henkii aitous ja tosissaan oleminen. Sen sijaan leveälahjehippien suurin ongelma on se, että sen musiikki kuulostaa todella häiritsevän paljon samalta kuin mainiot Witchcraftin Firewood (2005) tai Graveyardin nimetön vuonna 2007 julkaistu debyytti. Eikä tässäkään nyt vielä lähtökohtaisesti olisi mitään täysin ylitsepääsemätöntä, mutta kun Vidunderin biisit eivät vain lähde missään vaiheessa sellaiseen komeaan liitoon kuin ilmeisten esikuviensa.

Alle kaksi vuotta kasassa olleen bändin olisi ollut syytä miettiä musiikillista visioitaan ja hioa sävellyksiään hieman pidemmälle, sillä nyt kaikki jää hyvästä pohjaosaamisesta huolimatta ikävän apinoidun ja tunneköyhän oloiseksi. Kun tarjolla jo kerran on mainiosti homman sisältäneitä ja toteuttaneita partajehuja, ei ihan kiva enää riitä kovinkaan pitkälle.