torstai 17. marraskuuta 2022

Inferno #206/2022

Abyssic
Brought Forth in Iniquity
Osmose
2,5

Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jalometallin loiste hyvin toteutettuna tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi, jos siitä on vaivatonta nauttia. Tästä niin mm. Susperiassa kuin Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustamassa Abyssicin ja kolmannessa levyssä on kyse.

Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. 90-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa jylhältä ja kohtalokkaalta soundtrackmaisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta. Näitä samoja orkestraalisia tehokeinoja myös Dimmu Borgir on käyttänyt myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy kuten ei Abyssicillakaan.

Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.

Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger

3

Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.

Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.

Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.

Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne

3,5

Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on  isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.

Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.

Riot City
Electric Elite
No Remorse

4

Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.

Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.

Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.

Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye

3,5

Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.

Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.

Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.

Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus

2,5

Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.

Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.

Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims

4

Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.

Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.

Vivisektio
Uusi normaali
Svart

4,5

Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.

Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.

13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.

Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin

4

Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.

Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.

torstai 20. lokakuuta 2022

Inferno #205/2022

Bong-Ra
Meditations
Tartarus

4

Eräänlaista meditaatiomusiikkia se on tämäkin raahustus aivan kuten edellisellä Antediluvian-albumillakin (2018). Periaatteessa pohjana on funeral doom matalalta murisevine kielisoitinmassoineen, mutta käytännössä Celestial Season -jehu Jason Köhnen on laajentanut ilmaisua moniin yllättäviinkin suuntiin ilman että kokonaisuus olisi musiikillista sekamelskaa.

Toisin kuin doomissa yleensä, tunnelma on levyn nimen mukaisesti meditatiivinen eikä tummasta ilmeestään huolimatta mitenkään mieltä mustuttavan synkkä, vaan pikemminkin lohduttavan katarttinen. Tätä mielikuvaa vahvistavat hypnoottiset rumpukuviot sekä kauttaaltaan käytetyt saksofonimaalailut, joskin säästeliäästi käytetyt ja yllättävät free jazziin viittaavat kaoottiset pyrähdykset herättävät tylysti todellisuuteen.

Edeltäjäänsä verrattuna biisien määrä, kestot ja rakenteet ovat lähes identtisiä, mutta kokonaisuus tuntuu aavistuksen verran yhteneväisemmältä ja sitä myötä helpommin sisäistettävältä. Osansa tähän saattaa myös olla yllätysmomentin puute, mikä ei kuitenkaan vielä laske kiehtovuuden astetta. Jo nyt onnistuneen kokeellisuuden kautta tilaa löytyy jatkossa myös uudistumiselle.

Critical Defiance
No Life Forms
Unspeakable Axe

4

Nyt ollaan sellaisen thrash metalin äärellä, jollaista aivan liian harvoin nykyaikana kuulee. Kyse kun ei ole pelkästään siitä, että niin soitannon kuin sävellysten osaltakin pieksentä on taidokasta kaikessa perinnetietoisuudessaan vaan siitä, että kappaleet on ladattu täyteen vauhtia ja vimmaa joka tulee suoraan sydämestä.

No Life Formsin yksi erityisen miellyttävistä erikoispiirteistä on kiivaimmillaan ampiaislauman lailla surisevat kitarat sekä selkeästi kuuluvat bassolinjat, jotka tekevät muutakin kuin seuraavat orjallisesti kuusikielisiä. Niissäkin riittääkin kuunneltavaa, sillä alati raivoava riffimyrsky ja soolosade on ihastelun arvoista hitaammissakin osioissa, joita on osattu sovittaa juuri oikea määrä oikeisiin paikkoihin.

Critical Defiancen voi sanoa olevan löyhä yhdistelmä Testamentin The Legacy -levyn omintakeisen aggression ja melodisuuden seosta sekä Rigor Mortisin debyytin äärimmäisen kireää rypistystä. Jos edes muutama kymmenestä kappaleesta sisältäisi kerrasta kaaliin takoutuvia kertosäkeitä, olisi kokonaisuus aivan huipputasoa. Nyt 32 minuuttia on vain pelkkää kovuutta.

Dark Forest
Ridge & Furrow EP
Cruz Del Sur

3

Eipä ole mikään ihme, että 20 vuoden, useiden pienjulkaisujen sekä viiden täyspitkän kokemuksella Dark Forestin ajaton heavy metal soi mallikelpoisesti. Brittien sävellysten erityispiirteenä toimii iloluonteinen eeppisyys ilman överiä mahtipontisuutta, mistä johtuen Ridge & Furrowia ei yksinkertaisesti voi kuunnella naama mutrussa.

Niin vaivattomasti kuin leppoisat kappaleet kulkevatkin lyhyen akustisen Meadowlandin linnunsirkutuksineen luodessa tunnelmaa ennen EP:n räväkintä raitaa, uudelleenäänitettyä versiota Under the Greenwood Treestä, jää niiltä kuitenkin kaipaamaan enemmän syvällisempiä täkyjä.

Gutvoid
Durance of Lightless Horizons
Blood Harvest

3,5

Esikoisalbumillaan kanadalaiset vyöryttävät mallikasta death-doomia. Asiaankuuluvasti jylhillä kappaleilla on mittaa ja niissä on sanoituksellisten teemojen mukaista toismaallisen pahaenteistä tunnelmaa. Ilmapiiriä ei muuta edes silloin, kun bändi räväyttää ilmoille suoraviivaisempia DM-purskeita. Niistäkin löytyy kieroja kuvioita aivan kuten hitaammissa maalailuissakin. Osa Gutvoid kiehtovasta ilmeestä johtuukin sen hidastempoisesta dödöilystä enemmän kuin kalmaisesta doomailusta.

Wandering Dungeon -päätöseepoksessa kiteytyy onnistuneesti levyn koko repertuaari, vaikka The One Who Dwells Beyond Time onkin biisinä vaikuttavampi.

Plasmodulated
Plasmodulated RE EP
Personal

3

Tuotteliaalla Wharflurch-heebolla on myös aikaa ja ideoita ollut julkaista ensidemo maaliskuussa yksin pyörittämänsä Plasmodulated-nimen alla, joka nyt julkaistaan myös CD:nä eri toimijan kautta. Tyylilaji on doomilta ja limalta tuoksahtava vanhakantainen death metal, josta on aistittavissa myös suomalaisten pioneerien vaikutus.

Biisit on pidetty yksinkertaisina ja niiden vyöryttämisen tehokkuus perustuu brutaaliuden sijasta selkeiden soundien ilmavuuteen yhdistettynä kaukaisuudesta huokuvaan uhkaavuuteen. Toteutuksesta löytyy vielä kansiin viittaavaa vihreää raakilemaisuutta, mutta jatkossa suohirviö voi hyvinkin kasvaa entistä massiivisemmaksi.

Razor
Cycle of Contempt
Relapse

2,5

Razorin paluuta levytysrintamalle on ollut niitä viime vuosien harvoja odotettuja tapauksia, etenkin kun vuoden 2018 Tampereen keikka oli yllättävänkin hyvä kaikessa intensiivisyydessään. Soittotatsin ollessa tiukasti kohdallaan kelpasi varttuneempien herrojen hymyssä suin tykitellä menemään hittejä diskografiasta nostattaen viihdyttävyysarvon kohti kattoa.

Paluulevyt ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pettymyksiä lähes joka suhteessa eikä Cycle of Contempt tee poikkeusta sääntöön. Jos ensimmäisenä näytteenä julkaistu avausraita Flames of Hatred oli lupaava, ei loppulevy lunasta vaatimattomampiakaan odotuksia. Biisit kun ovat kopioita toisistaan tempojen ja rumpukomppien ollessa identtisiä ja laulukin on kappaleesta toiseen pelkkää tasapaksua ja väkisen oloista ärjymistä. Maestro Dave Carlon bulkkiriffitkin tahtovat sekaantua kaikessa pakotetun oloisessa vauhdikkuudessaan omaan näennäisen näppäryyteensä.

Tuskin kukaan oikeasti odotti uutta Evil Invadersia, mutta aika kädenlämpöisen heikko ukoilla on nykyote. Rima ei nouse yhtään korkeammalle kuin neljännesvuosisata sitten julkaistulla edeltäjällä Decibels, joka oli siihen astisen uran vaisuin.

Reincarnated
Of Boötes Void Death Spell
Inhuman Assault

3

Jos Reincarnatedin ensimmäinen täyspitkä levytys onkin perustuksiltaan silkkaa vanhan liiton karkeajakoista death metalia, voi sitä myös kutsua jossain määrin myös doomiksi kappaleitten keskimäärin vallan verkkaisten tempojensa takia. Tyypillistä kaahaustakin sisältävälle lanaukselle on läpitunkeva tympeys, jota ei pidä missään nimessä sekoittaa tylsyyteen, vaan se on tekijöidensä täysin tietoinen lähestymistapa menneisyyden palvontaan.

Vain puolen tunnin ja viiden kappaleen mittainen Of Boötes Void Death Spell kiehtoo kaikessa karuudessaan. Se ei sisällä minkäänlaista kikkailua tai yritä olla mitään muuta kuin synkkää death metalia, jollaista on toki tehty aiemmin todella vakuuttavasti mm. Necros Christosin ja Undergangin toimesta.

Aivan yhtä syvälliselle tasolle eivät thaimaalaiset skenekonkarit vielä tässä vaiheessa pääse kuin em. syvällä pimeyden ytimessä olevat poppoot, mutta oikeanlaisen synkkiä saloja kohti vievän polun alkupisteessä ollaan jo nyt. Reincarnatedilla on syytä ja tilaa kehittyä ilman että sen tarvitsee tehdä minkäänlaisia kompromisseja musiikissaan.

Sumerlands
Dreamkiller
Relapse

4

Kuusi vuotta on ehtinyt vierähtää Sumerlandsin ihastuttaneesta nimettömästä debyyttilevystä ja alakerran herran kiitos yhtye ei ole jäänyt julkaisun ihmeeksi. Etenkin kun Dreamkiller on vähintäänkin yhtä hyvä ja jopa parempi tai ainakin tasapainoisempi kuin edeltäjänsä, vaikka arvosana onkin sama kriteereiden kiristyessä ja yllätystekijän puuttuessa.

Pitähköä taukoa levyjen välissä voi selittää solistin vaihtuminen monesta yhteydestä tutusta Phil Swansonista Brendan Radiganiin, jolla myös on monta rautaa monessa tulessa. Herrojen äänissä on paljon samaa, mutta uusi kaveri vetää kuitenkin kirkkaammin ja korkeammalta. Vaihdos tuntuu vaikuttaneen myös musiikkiin, sjoka on selkeästi saanut uusia ulottuvuuksia, vaikka tekijöidensä visioiden kristallisoituminen on enemmän kuin todennäköistä.

Kaiken pohjana on edelleen haikea 80-lukulainen eeppisiä sävyjä sisältävä vauhdikkaampaa menoakin kaihtamaton heavy metal, jossa on myös ripaus 70-luvun BÖC-tyylisten tekijöiden vaikutusta. Riffien tanakkuudesta on karsittu ja tuotantopuolta pehmennetty, mistä johtuen kappaleiden ihon alle pyrkivä kaihoisuus melankolisten kitara- ja kosketinmelodioiden myötä pääsevät aiempaa paremmin esille. Huolellisen tyylikkäästi toteutetut yksityiskohdat ovat piste Dreamkillerin i:n päälle.

Trauma
Awakening
Massacre

3,5

Trauma ehti alkuaikoinaan 80-luvun alkupuolella julkaista vain yhden levyn, mutta kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen paluun jälkeen albumeita on ilmestynyt kolme. Käytännössä kyseessä on siis uusi bändi, jossa lähes alkuperäisiä jäseniä on vain rumpali ja Cliff Burtonin bassottelu ainoalla demolla pelkkä kuriositeetti tai painolasti katsantokannasta riippuen.

Awakening on yllättävänkin kiinteän vireä paketti Amerikan mallin power thrashia Metal Churchin malliin. Biiseissä on kauttaaltaan ideaa, kitaristit ovat oivassa vedossa ja laulajalla riittää rahkeet korkeuksiin saakka. Vaikka tapporallit uupuvatkin, tuntee kuuntelun tulokset nahoissaan.

torstai 22. syyskuuta 2022

Inferno #204/2022

Animalize
Meat We're Made of
Dying Victims

4

Heti ensimmäisellä täyspitkällään Animalize liittyy Herzelin ja Tentationin kovatasoiseen seuraan patonkihevin uudessa tulemisessa. Kyseessä ei edes ole mikään halpa Kissin apinointi, vaan kotimaansa pioneereitakin kunnioittava perinnetietoinen hevi.

Levyn avaavassa Samouraï de l'univers -biisissä kiteytyy koko bändin tyyli. Siinä on tarttuvuutta ja vauhtiakin, mutta kaikessa kuuluu kirkasotsainen intomielisyys, joka erottaa bändin tusinasta muita. Aivan yhtä kerrasta iskevää ei muu materiaali ole, mutta tasaisen vahvaa ja monipuolista kylläkin. Ainut pieni nipotuksen aihe onkin, miksi turhaan laulaa myös englanniksi, kun äidinkielestään saa sopivan eksotiikkalisän.

Enchantment
Cold Soul Embrace
Cosmic Key Creations

2,5

Enchantment oli yksi monista 90-luvun alussa vallinneen brittiläisen doom-death-huuman yrittäjistä, jotka maanmiestensä suosion myötä päätyivät esikoisdemonsa perusteella pitkällä sopimuksella Century Median rosteriin. Ura jäi kuitenkin vain yhden albumin mittaiseksi, ja vaikka Dance the Marble Nakedia (-94) tulikin kuunneltua jonkun verran, leimasi sitä jo tuolloin Anatheman perässähiihtäjän leima.

Nostalgia lienee yksi suurimmista syistä miksi debyytti on julkaistu useampaankin kertaan uusiksi kuin sisällöstä johtuva klassikkostatus. Menneisyyteen haikailun voimaa ei kuitenkaan voi aliarvioida, onhan se saanut tämänkin porukan palaamaan yhteen viimeisimpien uusioiden innoittamana.

Ei niinkään yllättäen Cold Soul Embrace on reliikkiteos niin hyvässä kuin pahassa. Sen ympärillä leijuu vahva 30 vuoden takainen tunnelma, joka kuulostaa osittain taas tuoreelta, mutta aivan kuten ennenkin, kappaleita vaivaa kolkkoudesta ja tönkköydestä johtuva tunnelman puute. Kaikki tämä selittyy sillä, että biisit on sävelletty jo aikoinaan kakkoslevyä varten, jota hajoamisen vuoksi ei kuitenkaan edes ehditty äänittämään. Kiehtovasta taustastaan huolimatta tämäkin julkaisu vain vahvistaa Enchantmentin B-luokkaisuutta.

Nattehimmel
The Night Sky Beckons EP
Hammerheart

3,5

Botterin kielisoitinveljekset palaavat tuoreella projektillaan kolmenkymmenen vuoden takaisille juurilleen. Kaksikon menneisyyteen kuuluu äärimetallia jo aikoinaan toisenlaisesta tulokulmasta lähestyneet, muokanneet ja täysin omiin suuntiinsa edenneet Green Carnation ja In The Woods…, joista jälkimmäiselle Nattehimmel pitkälti kuulostaakin.

On helppo ymmärtää, miksi alun perin pelkäksi demoksi tarkoitetut kolme biisiä julkaistaan nyt virallisesti. Pääosin puhtain hoilauslauluin varustetut kappaleet onnistuvat yllättävän hyvin tavoittamaan menneen ajan maagisen tunnelman pakanallisin keinoin nostattaen odotukset työstön alla olevaa albumia kohtaan korkealle.

Protector
Excessive Outburst of Depravity
High Roller

2,5

Teutonirässäreitten kahdeksanteen täyspitkään pätee hyvin pitkälti samat sanat kuin 2019 julkaistuun Summon the Hordesiin. Vauhtia ja vääntöä veteraaneilta löytyy edelleen mukavasti lähestulkoon Sodomin malliin, mutta melko yksioikoista ilmaisunsa on kaikessa vanhakantaisuudessaankin.

Yksittäiset kappaleet ovat kaikki kelvollisia, mutta kun iskevyydestä puuttuu terävyyttä, on kokonaisuus tasalaatuisen tasapaksu. Pienoinen parannus Excessive Outburst of Depravity silti on edeltäjäänsä verrattuna, mutta liekö luojansakaan pystyy erottamaan kaikkia eri sukupolvien lapsia toisistaan saati edes kuopuksiaan.

Spiter
Bathe the Babe in Bats' Blood
Hells Headbangers

3

Kun Devil Master ja Shitfucker-ukot lyövät hynttyyt yhteen, on lopputulos vähemmän yllättäen näiden kaltaista musiikkia. Punkit on biiseissä läsnä, samoin myös rässit, bläkyt sekä hevit otteen ollessa räyhäkäs ja kielen myllätessä ulkomusiikillisten seikkojen osalta muualla kuin keskellä suuta. Kansitaide ja veisujen nimetkin ovat onneksi ja todennäköisesti täysin tarkoituksellisesti enemmän viihdyttävän huvittava kuin vakavuudellaan pelkkää myötähäpeää aiheuttavia.

Kolmikon esikoisalbumin toteutusta ei voi moittia juuri mistään. Biisit on vedetty tiukasti ja ne rullaavat vaivattomasti oikeanlaisella rähinällä alusta loppuun saakka niin yksilöinä kuin sopivan ytimekkään mittaisena kokonaisuutenakin. Muutamia irtiottojakin on osattu tehdä muuten black-thrash-karsinassa varsin tiukasti napottavassa remuamisessa eikä taatusti ilman pienoista virnistelyä.

Niin pätevää kuin vauhdikas pätkytys sinällään onkin, tätä lajia on tehty mieleenpainuvamminkin. Bathe the Babe in Bats' Bloodia on helppo nauttia, mutta ainoastaan välipalana ennen seuraavaan yrittäjään tutustumista.

Toxik
Dis Morta
Massacre

4,5

Vieraillessani levykaupassa joskus vuoden -88 alkupuolella E. Repkan tunnistettava ja värikäs tyyli kiinnitti huomioni vähän aiemmin ilmestyneeseen Toxikin World Circus -debyyttiin. Ostopäätökseen tekemiseen riitti pelkän avausraita Heart Attackin kuunteleminen, josta ei vauhtia puuttunut, teknistä kiemuraakin oli juuri sopivasti laulajan kiekuessa kovaa ja korkealta. Mitään vastaavaa en ollut koskaan aiemmin kuullut enkä näin omaperäisesti tehtynä montaa kertaa sittemminkään.

Seuraajansa Think This (-89) jäi jo vähemmälle kuuntelulle, vaikka hyvähän sekin on yhä edelleenkin. Bändin ura hiipui, ja vaikka paluuta on nyt tehty jo lähemmäs kymmenen vuoden ja useamman EP:n ja singlen voimin, vasta nyt ilmestyy kolmas täyspitkä. Laillani tuskin monikaan on odottanut levyltä paljoakaan, mutta yllätys onkin lähes täydellinen Dis Mortan osoittautuessa yhdeksi parhaimmista paluulevyistä koko 2000-luvulla.

Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole jäljellä kuin kitaristi Josh Christian, mutta herra on pistänyt joka saralla parastaan. Musiikki on 100% ehtaa Toxikia aivan kuten 35 vuotta ei olisi kulunutkaan tarjoten kerrassaan riemastuttavan monimuotoisen vauhtimetalli-ilotulituksen, jossa riittää omaksuttavaakin pidemmäksi aikaa.

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Inferno #203/2022

Aivolävistys
Oma illuusio
Off

2,5

Hardcoreakin voi tehdä monella eri tavalla ja jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punk-henkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella ollaankin sitten sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän suoraviivaisesti ja terävästi erilaisten ongelmien suuntaan kaiken maailman fasistien, kansallissosialistien ja riistokapitalistien ollessa erityisinä maalitauluina. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut pitkäksi venyneen ja hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana.

Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ytimekkäitä repäisyjä kuten aina ennenkin. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi tai ainakin toivoisi kuulevansa entistäkin raisumpaa tai ainakin intensiivisempää otetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta turhan monesti niin melodioissa kuin riffeissä olisi terävöittämisen varaa.

De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä nimikappale levyn päätöksenä. Teksteissä ei vastaavaa itsensä turhan helpolla päästämistä sentään ole kuultavissa.

Bedsore/Mortal Incarnation
Split
20 Buck Spin

3

Tässäpä kimppajulkaisu, jossa sisältöä ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävä tekijä on death metal, mutta molemmat yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikista perinteisin.

Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin kappaleen Shapes from Beyond the Veil of Stars And Space nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaallisiksi. Eepoksessa riittää runsaasti osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute.

Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence on taas sekä julmuutta että jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta on kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Toinen samanmoinen japanilainen järkäle perään olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen teos, joka sekä nostaa että tiivistää koko splitin hyvälle tasolle.

Besieged
Violence Beyond All Reason
Unspeakable Axe

3

Vuonna -85 Music For Nations lanseerasi Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, joista osa neljä Speed Kills...But Who's Dying? (1989) oli itselle hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa toki oli jo tuttuja kaikille alanharrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommaksi. Tuplakokiksen nimessä esitetty relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?

Pitäähän death-thrashissa vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet edes nouse naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta Violence Beyond All Reasonista hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.

Toimivasta räväkkyydestään huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin niskanikamiin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja ei sävellyksistä puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.

Haserot
Throne of Malice EP
Redefining Darkness

3

Esikoisjulkaisullaan amerikkalaisten tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot kun ei yritä kuulostaa rajulta niin millään muotoa. Throne of Malicea lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja sounditkin ovat korvia miellyttävän lämminhenkinen. Silti musiikissa on jylhyyttä muttei pompöösiä mahtipontisuutta ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja.

Kitaristikaksikko pistelee tyylillä parastaan ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä jotain olennaista uupumaan.

Intoxicated
Watch You Burn
Seeing Red

3,5

Pienen iäisyyden kasassa ollutta, mutta vasta nyt kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatedia markkinoidaan sillä, että äänitykset on tehty vanhassa Morbid Angelin treenistudiossa. Johtuuko  sitten itse tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbaritkaikuja niin tunnelmasta kuin riffeistäkin on selkeästi aistittavissa. Mielikuvia muodostuu myös Obituaryn suuntaan, sillä myös Andrew W.K.:n bändissä vaikuttavan ja ainoan alkuperäisjäsenen laulaja-kitaristin Erik Paynen äänessä on kuultavissa teräsvaijerit äänijänteinään omaavan John Tardyn sävyjä ja maneereita.

Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan selkeästi ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashista 80-90-lukujen taitteeseen viittaavaan amerikkalaiseen malliin. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat näiden kahden genren välillä olivat monesti häilyvämmät painottuen jompaankumpaan suuntaan. Näin myös Watch You Burnilla, josta selkeimmät erot löytyvät biisien välillä hybridimallin ollessa vähemmässä määrin käytössä.

Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa sekä menneistä ajoista sekä siitä, kuinka metallissa ”rajuus” tulee aina lähteä kunnon riffittelystä efektien ja turbosoundien sijasta.

In Twilight's Embrace
Lifeblood
Malignant Voices

2

Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton hurridödöön ja siitä black metaliin, haiskahtaa homma kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Kuudenteen Lifeblood-levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on täysin tietoisesti päätetty lähteä tekemään puolalaista black metalia esikuvinaan ne kaikista ilmeisimmät nimet Mglasta Behemothiin.

Vauhtia ja melodiaa levyltä ei puutu ja tunnelmakin on asiankuuluvan mystistä eikä vain kuvauksessa käytetyissä adjektiiveissa kuten epäsovinnainen (unorthodox). Jopa omalle genremääritteelle morbid rock löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy Fields of the Nephilimin gootti rock -vaikutteita kaiken kaahauksen välillä.

Yksittäiset kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa, päällimmäisiksi mielikuviksi tuotoksesta kun jää lähinnä vain muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen.

Luzifer
Iron Shackles
High Roller

2,5

Speed-thrashia Vulturessa kaahaavilla ukoilla löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla, josta siitäkin tosin on pääbändissään vivahteita havaittavissa. Luzifer musiikilliset juuret on helppo vetää 80-luvun hämysempään alkupuoliskoon, joskin sävytystä kokonaisuuteen tuovat taas vahvasti edellisen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset.

Trio osaa tehdä pääosin rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sillä sen verran simppelin tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Hexer (In Dreiteufelsnamen) on taas nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka simppeleitä senkin elementit ovat.

Bändin yksinkertaisuuteen perustava tapa tehdä musiikkia on sekä hienoa että paikoin myös ärsyttävää. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä kuitenkin osittain kiehtoo ja onneksi se kestää vain reilu puoli tuntia.

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods - Part I EP
Osmose

3,5

30 vuoden kokemuksella voi musiikkiinsa näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit lopputuloksen kuulostaa silti hyvältä. 14 minuuttisesta avauseepoksesta kun löytyy kirkkourkua, lyijynpainavaa riffiä raahustustempon päälle tiputeltuna sekä matalan verkkaista murinaa. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis.

Herkän kauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta edeltäjänsä vastapainona oikein toimiva. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopiikin, että loppuvuodesta ilmestyvällä EP:n kakkososalla ei vanhoja enää muisteltaisi.

Negative 13
Mourning Asteri
Omakustanne

4

Vain vajaa vuosi paluulevystä ilmestyvä Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että bändi on kokoonpanoltaan lähes sama kuin vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Negative Theory. Väheksyä ei varmaan voi uuden basistinsa Mary M. Bielichin roolia, joka on ehtinyt olla 90-luvun puolelta alkaen todella monessa poppoossa mukana.

Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noisen rockin ja jopa doom metalin keinoin kuten päätöskappaleessa Villain. Nämä sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti ja alun osin poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi.

Virkistävää on myös kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Muutenkin musiikkia yhdistää omanlaisensa ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Tämä lienee porukan itsensä mainostamaa punkin vaikutusta.

Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta Negative 13:sta voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkellä puuhapussin kera.

Tzompantli
Tlazcaltiliztli
20 Buck Spin

3,5

Tätä bändin tai levyn nimeä on härmäläisen ihan turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisilla on debyyttialbumillaan. Jopa siinä määrin, että reilu puoli tuntia tuntuu juuri sopivalta mitalta. Verkkaisesta ja huimimmillaankin keskitempoisesta möyrinnistä huolimatta kyse kun on ehdasta death metalista.

Tlazcaltiliztli tunnelma on kauttaaltaan painostavaa ja sen iskevyys perustuu primitiiviseen lähestymistapaan sekä mm. mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa sekä messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja puolivälin välisoitonomainen Eltequi. Muutamat maltillisesti käytetyt heleät ja yksinkertaiset melodiat ovat myös löytäneet tiensä kappaleisiin, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei todellakaan ole.

Kolmikkona toimivan orkesterin lähes kaikkien instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Osaavaa ja sopivasti genreistä poikkeavaa toimittamista molemmat.

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Inferno #202/2022

Celestial Season
Mysterium I
Burning World

2

Pari vuotta sitten ilmestyneellä paluulevyllään Celestial Season onnistui melko hyvin tuomaan goottilais-romanttisen doom-deathin tähän päivään aivan kuten 20 vuoden levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Sama temppu ei kuitenkaan onnistu toistamiseen, sillä tällä seuraajallaan se kuulostaa muutamaa ok-veisua lukuun ottamalta intohimottomalta.

Mysterium I on onneksi edeltäjäänsä lyhyempi, mutta sen kappaleissa luotetaan liikaa lähes lausuntaa muistuttavan pehmeän murinan ja haikeasti soivan viulun yhdistelmään. Osa kitaroinnista on suorastaan köpöä, mutta suurimmalta osin vain laimeaa. Tällaisella materiaalilla murheen alhoon uppoutuminen ei kiinnosta.

Darkened
The Black Winter
Edged Circle

3

Kun perehtyy toista täyspitkäänsä julkaisevan Darkenedin henkilöstöön, ei ole mikään ihme, että vaivattomasti rullaava death metalinsa on jämerää ja kaikenlaisista lastentaudeista vapaata. Yllätys ei myöskään ole se, että vaikka rumpalinsa Andrew Whale (ex-Bolt Thrower, ex-Memoriam) on britti ja erinäisistä UG-kokoonpanoista tuttu murisijansa Gord Olson kanukki, sävellyksiä dominoivat pitkän linjan ruotsalaiset kielisoitinosaston edustajat.

Kun kolmen em. musikantin historiasta löytyy jäsenyys mm. Carbonizedin, A Canorous Quintetin ja Graven kaltaisissa porukoissa, kuuluu tämä myös albumin kappaleissa Moder Svea döds metallina. Lähestymistapa kuoloon on kuitenkin enemmän moderni kuin vanhan liiton HM2-pörinää, mikä käytännössä kuuluu 90-luvun loppupuolen Hypocrisy-henkisyytenä. Melodista tarttumapintaa viljellään onneksi säästeliäästi ja tyylillä eikä niissä ole liikaa imelyyttäkään.

The Black Winter on muhevaa ja helppoa kuunneltavaa sisältävä levytys, jonka voi laittaa koska tahansa soimaan, jos muuta ei keksi. Tämä siitäkin huolimatta tai juuri siitä johtuen, että se on läpikotaisin tuttua ja turvallista muttei kuitenkaan tylsää.

Kostnatění
Oheň hoří tam, kde padl EP
Mystískaos/Pest

3,5

Taiteilijanimen D.L. taakse kätkeytyvän artistin omalaatuista visiota ensin hämmästelee, sitten arvostaa ja lopulta päätyy diggailemaan. Tehdä nyt turkkilaisista kansanlauluista äärimetalliversiota niin, että lopputulos ei kuulosta millään muotoa halpahintaisen vaivaannuttavalta kebab-folk-metallilta.

Melodiat ja laululinjat on otettu pitkälti suoraan alkuperäisistä versiosta, mutta niiden sekaan on niin sovitettu kuin ympätty saumattomasti kärinää ja örinää, kitarasahausta ja rumputulta. Lopputulos kuulostaa kaikessa riitasointuisuudessaan häiriintyneeltä mutta kiehtovalta ainakin näin lyhyehkössä 20 minuutin mitassa.

Midas
Midas
No Remorse

3,5

Eipä puhu levy-yhtiö palturia mainitessaan saatteessa Thin Lizzyn yhdeksi detroitilaisen Midasin vaikutteista. Tämä kuuluu selkeimmin Nobody Gets Out Aliven kuulaina tuplakitarointeina, vaikka muuten musiikki onkin lähempänä 70-80-lukujen taitteen molemmin puolista heavy rockia. Tanakimmillaan kuten Eyes in the Coldissa ollaankin sitten jo selkeästi heavy metallia Iron Maidenin alkuaikojen malliin. Phil Lynottin perintö kuuluu toki näissäkin.

Eponyymin esikoisen tunnelma on miellyttävän lämmin ja pehmeä muttei kuitenkaan otteeltaan lepsu. Hyvin rullaavista ja mukavia koukkuja sisältävistä kappaleista löytyy riittävästi tarttumapintoja, vaikka kertosäkeissä olisikin terävöittämisen varaa. Korvien höristämisellä löytää myös muutamat yllättävät jipot, joita voisi viljellä maltilla enemmänkin.

Tällaiselta musiikilta on turha odottaa saati vaatia minkäänlaista uutta ja ihmeellistä. Kyse on ainoastaan ja vain musiikillista perintöä kunnioittavista hyvistä biiseistä, joita Midas osoittaa osaavansa tehdä. Jos nykypäivän musiikki ei maistu, ei aina tarvitse turvautua tuttuihin klassikoihin. Uutta musiikkia löytyy kyllä nostalgiahakuisille varttuneemmillekin kunhan vain jaksaa poistua tuputetuilta radiokanavilta ja soittolistoilta.

Sadist
Firescorched
Agonia

2,5

Lähes 30 vuotta sitten julkaistu Sadistin Above the Light kuuluu samaan laadukkaaseen kastiin kuin aikalaistensa Cynicin ja Atheistin esikoisetkin. Italialaisten venkulointi-death metalisa oli omanlaistaan letkeää jatsahtelua, jonka osuus muuttui levy levyltä dominoivammaksi raskastelun kustannuksella. Eikä tämä kehitys ole muuttunut mihinkään 2000-luvulla aktiivisena pysytelleen yhtyeen yhdeksännellä täyspitkällään.

Sovituksellisesti Firescorchedin kappaleet ovat saumattomia ja taajaan käytetyt usvaiset sekä osin kosmistakin tunnelmointia sisältävät fiilistelyosuudet kosketinpimputuksineen ja puhtaine jazz-kitaroineen ovat miellyttävää kuunneltavaa. Ikävä kyllä tämä kappaleiden hyvin toteutettu ja kekseliääksikin äityvä puoli alleviivaa metallisuuden mitäänsanomattomuutta tehden lähes kaikista biiseistä turhan onton kuuloisia. Osa kikkailukuvioista tuntuu myös itsensä toistamiselta, vaikka virheitä elämässä ja musiikissa välttelevät opistomusikantit ovat varmasti eri mieltä.

Kuuntelee Firescorchedia kuinka paljon tahansa, mielipide sen lopullisesti hyvyydestä jää häilymään epämääräisen ja ristiriitaisuuden limboon.

Savage Necromancy
Feathers Fall to Flames
20 Buck Spin

3

Ja muinaiset roomalaiset tokaisivat Nomen est omen ja tämä pätee myös hyvin Savage Necromancyn kohdalla. Kun laulajan nimi on Diabolical Fuckwitch of the Black Flame, on musiikkityyli ja vaikutteet helposti arvattavissa jo ennen uhkaavilla uruilla ja espanjankielisellä manauksella starttaavan avausraita Milenio De La Crucifixiónin kajahtamista ämyreistä. Solistin sukupuoli on tässäkin yhteydessä toissijaista, mutta kunnioitettavan jämerää naisen röhkintä on.

Amerikkalaisten esikoinen on napakka vajaa puolituntinen eläimellisyyteen ja sotaisuuteen päin kallellaan olevaa black/death metal -mylläkkää, jossa minkäänlaisella hienostelulla ei ole sijaa. Luupäinen ja suoraviivainen paukutus on paljon velkaa Blasphemyn ja Archgoatin kaltaisille pioneereille, vaikka niin itse musiikki kuin tuotantokaan eivät ole puoliksikaan niin rienaavia ja julmia.

Feathers Fall to Flamesilta ei löydy mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sellaisia ei edes tarvita. Tällaisen musiikin viehätys kun piilee sen kokonaisvaltaisessa alkukantaisuudessa, jollaista kohtaan tuntee satunnaisen säännöllistä vetoa modernin steriilissä maailmassa. ”Hail to the true! Curse upon the false! Fuck the false metal. This...is...black metal victory!”


perjantai 20. toukokuuta 2022

Inferno #201/2022

Et Moriemur
Tamashii No Yama
Transcending Obscurity

4,5

Death metalin murjovan raskauden ja doomin raahustuksen yhdistelmä on taas alkanut nousta pintaan niin tekijä- kuin kuuntelijapiireissä kolme vuosikymmentä syntymänsä jälkeen. Hyviä ja erinäköisiä levyjä on julkaistu montakin viime aikoina, mutta tsekkien neljäs albumi singahtaa suoraan kärkeen.

Yhtä lailla kuin Tamashii No Yama on hyvin 90-lukulaiselta kuulostava yhdistelmä verkkaisesti etenevää syvää haikeutta, kauniin herkkiä melodioita, rääkynää ja örinää sekä rujompaa, paikoin mustan metalin suuntaan keimailevien riffien pudottelua, onnistuu se samalla myös hivenen ristiriitaisestikin kuulostamaan myös ihmeen raikkaalta ja yksinkertaiselta. Melankolian määräkin on saatu tyylikkäästi maksimoitua käyttämällä pianon lisäksi runsaasti myös viulua, selloa, harppuja sekä kuoroja.

Em. klassisten instrumenttien ansiosta musiikki huokuu syvää goottilaista melankoliaa aivan kuten genreä uudistaneet pioneerit tekivät aikoinaan Paradise Lost ja Celestial Season etunenässä. Kun levyn teemaksi on valittu vielä muinainen japani, voisi erinäköistä sisältöä luulla olevan jo pikkuisen liikaa, mutta kun ei. Millään osa-alueella ei mennä liiallisuuksiin ja kokonaisuus pysyy tunnelmastaan huolimatta kauttaaltaan ilmavana.

Fer De Lance
The Hyperborean
Cruz Del Sur

3

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Colossus-EP oli esikoiseksi vakuuttava näyte pohjoisamerikkalaisten kyvystä sukeltaa Bathoryn Hammerheart- ja Twilight of the Gods -albumeilla luomiin eeppisiin viikinkitunnelmiin. Omaa visiota on jalostettu entisestään ja kunnianhimoakin on kasvatettu, vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna monikaan asia ei ole muuttunut.

Pitkähköissä biiseissä laulajan ääni nousee uljaana korkeuksiin ja akustisten kitaroiden näppäily yhdistettynä säröttömiin sähköisiin syventävät mainiosti haikean kerronnallista ilmaisua. Jälki on edelleen mallikasta kappaleiden kuljeskellessa keskitempoisena ja rauhallisena, mutta mukaan tulee kirjaimellisesti säröjä, kun yhtye yrittää ottaa kaivattuja kokonaiskuvaa laajentavia irtiottoja.

Kun yhtye haluaa tuoda biiseihin mukaan räväkämpää menoa, hukkuvat surisevat kitarat kauaksi äänimaailman horisonttiin. Tuotannollisesti ratkaisu on outo, sillä se vain korostaa näiden osuuksien sekä tavanomaisuutta että turhuutta. Eipä näitä kauneusvirheitä onneksi moneen kohtaan ole kylvetty, mutta pari oikeasti toimivaa Ad Bestiasin kaltaista taisteluhenkeä nostattavaa jämäkkää metalliveisua olisivat tehneet levylle hyvää.

Girish And The Chronicles
Hail to the Heroes
Frontiers

4

On pelkästään hyvä, ettei Girish And The Chronicles ole lähtenyt ymppäämään musiikkiinsa minkäänlaista kotimaansa Intian eksotiikkaa, vaan esittää ehtaa hard rockia kultaisen 80-luvun tyyliin. Bändin ote on kerrassaan ihastuttavan rouhea ja tanakka aina laulajaa myöten, joten vertaileminen Skid Row’n kahteen ensimmäiseen levytykseen ei ole yhtään liioiteltua.

Energiatasot pysyvät korkealla alusta loppuun saakka ja tarttuvuuttakin löytyy riittämiin. Nimibiisin kaltaisia laakista mieleen jääviä kertsejä voisi toki olla useampikin ja pari kappaletta kuten Rock N' Roll Fever niistämällä kokonaisuus olisi nasevampi. Pikkuvikoja muuten mainiolla levyllä.

Inanna
Void of Unending Depths
Memento Mori

3,5

Kunnianhimoisia ideoita löytyy monelta säveltäjältä, mutta riittävää taitoa omaavia tekijöitä toteuttaa iskevästi mahtipontisia musiikillisia visioita onkin jo huomattavasti harvemmassa. Chileläiseltä kitaristilta Diego Ilabaca yhtyeineen tämä melkein onnistuu eikä mikään ihme, onhan Void of Unending Depths jo kolmas levy.

Inannan konsepti on tehdä teknistä ja toismaallista tunnelmaa huokuvaa death metalia, jossa on etiäisiä tavanomaisia kappalerakenteita vältteleviltä genren pioneereilta Cynicista Pestilenceen unohtamatta Morbid Angelin jyräävää mystisyyttä. Selkeistä vaikutteistaan huolimatta bändillä on oma nykyajassa tiukasti kiinni oleva tyylinsä, joka on viety menneisyyden mestareita joka suhteessa pidemmälle.

Pitkähköissä ja vieläkin pidemmissä biiseissä tapahtuu paljon ja tunnelmissakin liikutaan myllytyksen ja kosmista pahaenteisyyttä tihkuvien rauhallisempien osioiden välillä. Niin kappaleet kuin niiden muodostama tunninmittainen kokonaisuus pysyy silti kasassa, vaikka pureksittavaa riittää lähes enemmän kuin tarpeeksi. Ainut moite albumilla on vähän turhan pehmeä ote, julmemmalla tuotannolla varustettuna iskevyyteen tulisi kaivattu annos musertavuutta.

Taser
Filthcrawl RE LP
minoRobscuR/Necrolytic Effluence

3
Taser/Ward
Split 7” EP
Rämekuukkeli/Black Floyd's/Kohina/Necrolytic Effluence

3,5

Aiemmin pelkästään pienjulkaisuihin päin ollut Taser Lahest antaa esikoisellaan musiikistaan ristiriitaisia mielikuvia. Sävellyksellisesti bändi päästää itsensä helpolla tyytyen hyvin yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaikka eipä aiemminkaan sludgeilua ole edes yritetty lähteä uudistamaan. Ja samalla taas myös tuotannollisestikin ilmava ja letkeä ote särisevään murjomiseen tekee kappaleista yllättävänkin helppoa kuunneltavaa liiallisen nihilismin jäädessä taka-alalle.

Enemmän totuttelua vaatii oudosti siriseväksi pihinäksi efektoitu ja pintaan miksattu rääkynä, joka toimisi huomattavasti paremmin säästeliäänä mausteena. Ihme ja kumma tähänkin korvat kyllä tottuvat kuunteluiden myötä, vaikka aivoja ratkaisu ei tyydytäkään.

Samoihin aikoihin debyytin uusintapainoksen kanssa on julkaistu myös splitti. Filthcrawl-sessioissa taltioitu ja Preacher-sarjakuvaan viittaava tanakka Arseface on hälyäänineen parasta Taseria tällä kertaa. Kimppakaveriksi Wardin painostava ja skitsoidinen True Fear sopii hyvin, sen verran saman karsinan eri laidoilla tässä ollaan. Pienemmän annoskokonsa ja monipuolisemman sisältönsä takia seiska peittoaa älpykän.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse

3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride

4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy

3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne

3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims

3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow

3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off

3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore

4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy

3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome

3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose

2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults

2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer

3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse

2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade

4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence

3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur

4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.

torstai 24. helmikuuta 2022

Inferno #198/2022

Atonement
Merciless Blasphemy EP
Helter Skelter
3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods
Cold Winds Cleave the Earth
Signal Rex
3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral

4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne

2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä

torstai 27. tammikuuta 2022

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers

3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium

4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records

2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin

4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.