Inferno #233/2025

Hexecutor
...Where Spirit Withers in Its Flesh Constraint
Dying Victims
2

Ei käy kieltäminen etteikö Hexecutorilla olisi pokkaa tehdä mustennettua thrashiaan yleisestä linjasta monin tavoin poikkeavalla omalla tavallaan. Kitaristin virkaakin hoitavan Jey Deflagratörin sorauttava rakkimainen räksytys ja korkeilla kierroksillakin käyvä räyhäkäs reuhaaminen ovat genren peruskauraa, mutta mittaviin kappaleisiin seesteisyyttä tuova polveilevuus perinnehevistä kumpuavine yltiömelodisuuksineen on yllättävää.

Kun oman eksoottisen lisänsä musiikkiin tuo vielä laulukielenä käytetyn ranskan takia sorahtava ärrä, on yhtyeen kolmoskiekossa paljon mistä tarttua kiinni ja teoriassa ihastua. Käytännössä kunnianhimoinen lähestymistapa yrittää haukata liian suuren palan, sillä samaan aikaan se ei ole riittävän reuhtovaa muttei myöskään kunnon melodioilla kyllästettyä. Lopputulos onkin puolivelttoa eeppisyyttä, jolla biisien tarinallisuuskin herää vain osittain henkiin.

Jonkinmoiseksi leikkikaveriksi levystä kyllä on, mutta jos kanttia löytyy kuunnella oikeasti rajua black metalin sävyttämää rässinpieksentää, ei muuta kuin tasan 20 vuotta sitten ilmestynyt Desasterin Angelwhore soittimeen. Ennen tosiaankin oli paremmin.

Rothadás
Töviskert... a kísértés örök érzete... lidércharang
Pulverised/Me Saco Un Ojo
4

Jos unkarilaisten toisen hengentuotteen nimeä yrittää lausua, niin sössötykseksihän se takuuvarmasti menee. Kaksikkona toimivalla kokoonpanolla ei kuitenkaan ole edes sormi mennyt suuhun missään kohtaa pitkähköjä veisuja väsätessään, sen verran vaikuttava levy on kaikessa jykevyydessään.

Musiikkiaan on sivallettu death-doomin leimakirveellä ja likimain kahteen yhtä suureen palaan se meneekin nätisti. Kalmaisimmillaan sen vanhankantaisuudesta kumpuava kiivastempoinen myllytys on tehokkaassa yksinkertaisuudessaan vakuuttavan julmaa ja eikä tempojen tippuessa silloinkaan jälki ole mitenkään kaunista ja kivaa. Jos death metal kokonaisuutta etupäässä määritteleekin, saa levy kruununsa juuri doom metal -osuuksien korostamasta jylhyydestä.

Erityisen merkillepantavia seikkoja ovat mielipuolisen takomisen ohessa myös rumpalin jostain syvyyksistä kumpuava murahtelu, josta on turha yrittää erottaa sanoja sekä säästeliäästi käytetyt kappaleiden rauhoittavat lopetukset. Levyn päättävässä Az örök isten Luciferissa Rothadásin osaaminen kiteytyy parhaiten alkaen alun pahaenteisyyttä huokuvasta hidastelusta jatkaen täyteen vauhtiin kiihdytettyyn väliosioon, josta sitten aletaankin himmailla osin Bolt Thrower -vibaisena kohti yllättävää eeppistä päätöstä.

Inferno #232/2025

Mean Mistreater
Do or Die
Dying Victims
3,5

Vain vuosi Razor Wire -debyytistä ja amerikkalaiset arkihevarit julkaisevat uutta. Konseptia ei ole lähdetty muuttamaan piiruakaan mitä nyt rytmiryhmä on vaihdettu. Jo edelliseltä levyltä tutun kalloteemaisen kansitaiteen suojista rullataan ehtaa heavy metalia kerrassaan mainion jämäkällä otteella ilman turhia kikkailuja tai moderneja hömpötyksiä.

Viisikon musiikin ehdottomasti suurin vahvuus on konstailemattomuus ja ytimekkyys. Alle puoleen tuntiin se rullauttaa kahdeksan biisiä, joissa on äärimmäisen korvia miellyttävää rosoisuutta aina tuotantoa sekä laulajattaren tulkintaa myöten. On melkoinen taito jo sinällään saada näinkin perusmallisista tuttuakin tutummista elementeistä aikaan näinkin toimiva lopputulos, jossa ei töki mikään vastaan. Ei edes juurikaan haittaa selkeiden kohokohtien tai vastustamattoman tarttuvuuden puute. Maistuuhan kunnon ruislimppukin voin kera vaikka joka päivä.

Edeltäjäänsä verrattuna yhtye kuulostaa samaan aikaan sekä rennommalta että tiukemmilta niin otteeltaan kuin asenteeltaankin. Matka terävimpään kärkeen kaventuu toivotusti, ja vaikka materiaali ei vielä tapakkaan, toimittaa se jo mallikelpoisesti asiansa farkkuliivikansalle.

Throne
Ossarium
Dusktone
4

Kovin on jylhää, painavaa ja tummaa Thronen ulosanti kolmannella kiekollaan. Sen sisältämästä kappalekuusikosta voi löytää sludgemaista raahustamista ilman nihilististä räävittömyyttä, synkkyyttä mustan metallin tapaan vailla raastavaa kylmyyttä kuin brutaaliutta kaihtavaa death metalin tanakkuuttakin. Väljästi sanottuna doom-deathia siis, jossa melankolia on vaihdettu ahdistukseen.

Vakuuttavasti yhtye musiikkiaan vyöryttää läpi levyn 45 minuutin keston antamatta armoa tai toivoa missään kohtaa. Torturan puolivälin vähäeleinen fiilistely on sekin kaukana herkistelystä toimien lähinnä valmisteluna entistäkin painostavampaa jyräykseen. Italialaisilla ei selvästikään ole edes halua hyödyntää dynamiikkaa musiikissaan mahdollisimman laaja-alaisesti, vaan ainoastaan pyrkiä musertamaan kuulijansa musiikin alla mahdollisimman tehokkaasti.

Ossarium on levykokonaisuus, joka koostuu lähes merkityksettömistä yksilöistä. Eroavaisuudet biisien välillä eivät ole kovinkaan suuria, mutta juuri tässä piilee sen viehätys ja vahvuus. Tunnelma pysyy väkevänä alusta loppuun ja tätä vaikutelmaa järkälemäisyys korostaa vain entisestään. Kun helppous ja kauneus puuttuvat musiikista, jää jäljelle vain nautittava painostavuus.

Year Of The Cobra
Year of the Cobra
Prophecy
4

Duona toimiva yhtye ei tänä päivänä ole mikään harvinaisuus kuten ei sekään, että instrumentteina on laulun lisäksi vain basso ja rummut. Näinkin yksinkertaisella kokoonpanolla voi luoda hyvinkin erilaisiin lokeroihin uppoavaa musiikkia ja amerikkalaiskaksikon kohdalla genren on löyhästi määriteltynä doom.

Nelikieliseen soittimeen varaan rakentuvat kappaleet ovat jo lähtökohtaisestikin tummasävytteisiä ja lämpimän tanakoita, mutteivät mitenkään erityisen painostavia. Tämä lähestymistapa musiikkiin onkin erityisen toimiva, etenkin kun levyn pelkistetty tuotanto on todella miellyttävän ilmavaa antaen tilaa herkälle ja haikealle hyvin tekijältä kuulijalle välittyvälle tunnelmalle. Tässä laulajattaren tulkinnalla on iso rooli, jota sitäkin voi hyvin kuvata edellä mainituin adjektiivein.

Amerikkalaiskaksikon musiikissa viehättää myös se, ettei se ole pelkkää hidastelua ja kurjuudessa vellomista, vaan musiikillisessa viitekehyksessään paikoin jopa menevää. Oman sävynsä biiseihin tuo vielä etäisesti havaittavissa olevat vaikutteet niin huuruisemman psyken kuin räkäisen sludgen puolelta.

Year Of The Cobran eponyymin kolmosalbumin tenho piileekin sen hitaasti tajuntaan uppoavassa salakavaluudessa, jonka hienoutta ei tajua muutaman hätäisen kuuntelukerran perusteella.

Inferno #231/2025

Hesperia
Fra Li Monti Sibillini
Hammerheart
3

Tässäpä levy, jollaista ei voi tehdä kukaan muu kuin yksittäinen hyvin kunnianhimoinen italialainen itsekseen. 75-minuuttinen talvista keskiaikaista black metalia sisältävä läpeensä teatraalinen teos on välisoittoineen hyvinkin pompöösi, joka ihme ja kumma ei kuitenkaan sorru liiaksi huumorin puolelle edes tahattomasti.

Satyriconin yli kolmenkymmenen vuoden takaisen Dark Medieval Times -debyytin vaikutus lopputulokseen on ilmeinen visuaalisen ilmeen viitatessa enemmän alkuaikojen Gravelandin Rob Darkenin suuntaan. Ilmeisistä esikuvistaan huolimatta Hesperusin näkemystä huomaa kunnioittavansa, vaikkei se edes tässä ajassa ole mitenkään uniikki. Sen verran hyvin järkälemäinen eepos on toteutettu, että sitä jaksaa kuunnella useammankin kerran alusta loppuun.

Fra Li Monti Sibillinin suurin puute löytyy kuitenkin itse black metalin puolelta. Onhan se genren vaatimusten mukaisesti kiivasta ja osin kaoottistakin, vaikka sillä ei edes yritetä olla millään muotoa true cult -tyyppistä pikimustaa raastamista. Kappaleista kuitenkaan uupuu viimeisen silauksen tuovaa sekä tarttuvuutta että väkevyyttä eli sisältöä, jonka ansiosta se nousisi massan yläpuolelle ja mieleen saakka.

Sacrifice
Volume Six
High Roller
3,5

Kanukkirässäreiden levytysuran aloituskaksikko Torment in Fire (1986) ja Forward to Termination (1987) on yhä edelleen kaikessa ilkeässä raastavuudessaan niin väkevää kamaa, ettei se itsekään ole pystynyt ylittämään. Edellisestä hyvästä yrityksestä on vierähtänyt jo sen viisitoista vuotta, joten kutosta kohtaan oli kerrankin oikeita odotuksia.

Hämmästyttävän ärhäkältähän Sacrifice kuulostaa vieläkin näin 40 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja yllätys on myös se, että kokoonpanokin on käytännössä alkuperäinen. Riffeissä on tuttua kiivautta eikä aikakaan ole ihme kyllä vienyt terää pois Rob Urbinatin äänestä. Alkupää lupaileekin ilahduttavasti hyvää ja kipakkaa levyä, mutta melko lailla puolivälin tienoilla into alkaa pikkuhiljaa haaleta. Kappaleiden taso ei varsinaisesti huonone, mutta into pieksentää kohden vain hivenen hiipuu niin intensiteetin kuin yllätysmomentin laskiessa inasen.

Viime vuosina julkaistuista aikalaistensa paluulevyistä Volume Six on selkeästi parempi kuin Razorin ikävän valju Cycle of Contempt, mutta jää kuitenkin Morbid Saintin männä vuonna ilmestyneen todella tanakan Swallowed by Hellin taakse. Pistää se silti vibaa vanhan liiton rässäreiden punttiin ja löysät taas nuorempien.

Inferno #230/2024

Accuser
Rebirthless
MDD
3

Levyjensä kansista paremmin tunnetulla kirjoitusasulla itsensä tykö jo lähes 40 vuotta tehnyt Accu§er on todellisia sakurässin tervaskantoja. Vähemmän yllättäen miehistöä on vaihtunut niin, että alkuperäisiä ei ole enää jäljellä kuin laulaja-kitaristi Frank Thoms. Onpahan nimeäkin muutettu kertaalleen neljän vuoden ajaksi kunnes todettiin vanhassa olevan vara parempi.

Omissa kirjoissani yhtyeellä on jonkinasteinen divarihevin leima johtuen lähinnä vuonna -89 ilmestyneestä Who Dominates Who? -albumista eikä yhtye koskaan olekaan tunnettavuutta kummemmin saavuttanut, vaikka on julkaisurintamallakin ollut hyvinkin aktiivinen viimeiset toistakymmentä vuotta aina Metal Blade -yhteistyökuviota myöten.

Järjestyksessään tätä kolmattatoista albumia kuunneltaessa on selvää, miksi yhtyeen ura on jämähtänyt tiukasti samalle tasolle millä se on alusta alkaen ollut. Kappaleet kun ovat toisiinsa verrattuina melko yksitotisia, joskaan eivät tylsiä. Tympeydeltä Rebirthlessin pelastaa myös aina tuotantoa myöten sen miellyttävän tanakka tatsi ja kokemuksen myötä tullut sovitustaito, jonka myötä kokonaisuus rullaa läpeensä hyvin. Tiukasti perusasioihin pohjautuva yllätyksettömyys ei liiemmin haittaa, sillä joskus sitä aina haluaa mässyttää muutakin kuin konvehteihin verrattavia muinaisia rässiklassikkoja.

Auriferous Flame
The Insurrectionists and the Caretakers
True Cult/Stellar Auditorium
3

Mustasävytteiseen thrash-ilmaisuun nojaava Auriferous Flame tuntuu olevan ainoan jäsenensä Aylossin yhdeksästä yhtyeestä juuri nyt se aktiivisin, onhan tämä kolmesta biisistä koostuva levy kolmas kolmeen vuoteen.

Vaikka kokonaisuutta on tiivistetty ja musiikillisesta linjaa selkeytetty aiempaa rässimmillä otteella, kotimaansa black metalin puolelta tutut Kreikka-melodiat ja tunnelmat ovat silti yhä läsnä. 15 minuutin mittaisessa avauksessa riittää sulateltavaa, edelleenkin kun kappaleet polveilevat tuttuja rakenteita ja selkeitä tarttumapintoja karttaen. Tässä piileekin musiikin kiehtovuuden ja siihen uppoutumisen vaikeuden välinen ristiriita.

Black Denim Rage
Chaos of War
Witches Brew
1,5

Hivenen pökkelöllä nimellä varustetun yhtyeen musiikkia kutsutaan street thrashiksi, mutta eihän tämä niin mitenkään 80-luvulla street metaliksi kutsutulle Zoetropelle pärjää. Hardcorestakin niin asennetta kuin tiukkuutta levyille ammentaneen chicagolaisisten ulosannista kun oli jo aistittavissa katujen lakien tunteminen.
Chaos of Warilla on läpeensä hyvä draivi, mutta perin heppoista se läpeensä on ja aika usein huonolla tavalla myös köppäistä. Mielikuvat vievät paikoitellen jopa Metaluciferin suuntaan, mutta kun ollaan ilmeisen vakavissaan tekemistensä suhteen ilman eksotiikkalisää ja tarkoituksella ylilyötyä hellyttävyyden puolelle kallistuvaa hevailua, on lopputulos pelkästään tylsää.

Eivät kappaleet yksittäisinä kuunneltuina totaalisen huonoja ole, mutta niiden tönkköys vain korostuu kuunneltaessa kaikki kahdeksan putkeen. Sen sijaan, että Black Denim Rage on julkaissut kokonaista kolme levyä kahteen vuoteen, olisi sen ennemminkin kannattanut keskittyä huomattavasti itsekriittisemmin kappalemateriaalinsa lisätyöstämiseen. Laatu ennen määrää on vanha ja kliseinen mutta hyvä viisaus.

Capilla Ardiente
Where Gods Live and Men Die
High Roller
3

Capilla Ardiente on nyt julkaissut melko lailla samanlaisella musiikillisella formaatilla ja sisällöllä kolme levyä kymmeneen vuoteen, joka löytyy myös tältä tuoreimmalta täyspitkältä. Eeppistä mutta tarttuvia perusrakenteita kaihtavaa doom metalia, joiden mitat on tasan neljä sekä kymmenenminuutin kantturat.

Oma ilme yhtyeellä on alusta alkaen ollut lähestymistapansa vuoksi muuten perinteisiin melko lailla fakkiintuneessa genressä, mutta biisien viisikulmioilta tuntuvat palaset eivät edelleenkään sujahda täysin tyydyttävällä tavalla levykokonaisuuden pyöreistä rei’istä sisään. Osaamisen puutetta tästä ei voi syyttää, laulaja hoitaa tonttinsa hyvin, tanakan monipuolisissa sävellyksissä on runsaasti ideaa eivätkä ne jumahda missään kohtaan tylsyyden hetteikköönkään.

Monia chileläisten sävellysten kunnianhimoisuus ja näppäryys jaksavat taatusti viehättää levyltä toiseen ja varmasti myös tästä syystä musiikki vetoaa myös muihinkin kuin melankolisen hidastelun ystäviin. Onhan Where Gods Live and Men Die -albumilla myös selkeästi aiempaa enemmän vauhdikkaampaa heavy metalia jopa kokonaisen kappaleen mitassa kuten As I Lie on the Summit. Hivenen helpompi ja suorempi lähestyminen saattaisi kuitenkin nostattaa yhtyeen tunnettavuutta pienen diggaripiirin kulttiluokkasta astetta korkeammalle.

Trollcave
Adoration of the Abyssal Trespasser EP
Me Saco Un Ojo/BlackSeed
4

Trollcavea ei kannata luulla miksikään lähes poikkeuksetta myötähäpeää ja suurta ärtymystä aiheuttavaksi humppametalliksi, vaan minarin kahden vartin mittaisen kappaleen sisältö on todella hitaasti valutettua death metalia.

Pelkistetyn painostava ulosanti on hypnoottisuudessaan tehokasta. Vähäisinä pidetyt väriläiskät kuten avauksen intro & outro, nopean rujot pyrähdykset ja kepeät mutta tummaa melankoliaa huokuvat tunnelmointipätkät tuovat musiikkiin kaivatunlaista kiinnostusta kasvattavaa ilmavuutta. Hyvin toteutettua musertavaa minimalismia myös niille, joille death-doom on liian kaunista ja kepeää.

Violent Definition
Progressive Obsoletion
I Hate/Bestial Invasion
2

Nyt rässätään menemään pohjimmiltaan täysin oikeaoppisesti. Vanhan koulukunnan vaikutus kuuluu selvästi, mutta tanakalla joskaan ei tylsällä tässä ajassa kiinni olevalla tuotannolla varustettu levy ei kuitenkaan ole suoranaista retroilua.

Yhtyeen ote pieksentäänsä on asiallisen räväkkä mitä tulee tempoihin, laulajan ulosantiin sekä riffittelyyn. Nasevien ryntäysten lisäksi Violent Definition kehittelee enemmänkin pidemmässä mitassa kappaleitaan, joissa on riittävästi tilaa erilaisten osuuksien vaihtelulle ilman turhanpäiväisen kikkailun vaikutelmaa. Yli viisitoista vuotta kasassa olleelle bändille itsensä haastaminen toisella täyspitkällään on sekä ymmärrettävää että suotavaakin.

Progressive Obsoletion on kiinni tiukasti thrashin ytimessä, josta olisi lähtökohtaisesti helppo pitää. Sen keskeinen ongelma kuitenkin on varsinaisen sisällön puute yhdistettynä geneerisyyteen. Kitaristi nypyttää menemään kovastikin laulajan kompatessa räksytyksellään sen minkä ehtii, mutta erityisen merkillepantavia riffejä tai kertosäkeitä ei vain löydy etsimälläkään edes kuusiminuuttisista järkäleistä, jotka nekään eivät oikein perustele riittävän hyvin kestojaan. Onkin vain todettava, että levyä läpeensä kuljettava hyvä meno ei lopulta kanna aivan edes kestikastiin saakka.

Inferno #229/2024

Bütcher
On Fowl of Tyrant Wing
Osmose
3,5

Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta. Vauhti-iloittelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisesta ajasta ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi ja välillä käväistään jopa häivähdyksellä mustuutta varustellun muinaisen speed - ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan.

R Hellshriekerin raspinen tulkinta on nimensä mukaista kireää ja korkeuksia tavoittelevaa tuoden tarinavetoiselle levyn pitkähköihinkin biiseihin oman kaivatun energisen lisäarvonsa. Kehityssuunta yhtyeellä on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa.

Diskelmä
Kings of Sex LP
Kontula Kartel/Tuhoutuvat Levyt/Black Floyd's Records
3

Jos viisi vuotta sitten ilmestyneen Kiss of Chaosin kohdalla Fuck Everythingilla (2013) voittavaksi kaavaksi jalostettua linjaa ei oltu kuin korkeintaan karsittu karheimmista rosoista, on nyt muutos suurempi joskin edeltäjänsä viitoittamassa linjassa: ulosanti on selkeästi siistimpää ja metallisempaa varsinaisen hardcoren kustannuksella eikä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita pilipali-kuvioitakaan enää viljellä entiseen malliin.

Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on eikä mihinkään tuhlata edelleenkään liikaa aikaa, yhdeksän biisiäkin kun rykäistään 20 minuuttiin. Parhaimmillaan yhtye onkin lyhyehkön rivakoissa puolentoista minuutin tai vähän päälle -repäisyissään kuten Total System Resetissa siinä missä sinällään vaihtelua kokonaisuuteen tuovat tuplamittaiset veisut alkavat taas tuntua nopeasti junnaavilta.

Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta musiikistaan on kadonnut. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä eli aggressio ei olekaan vuosien varrella kadonnut mihinkään, oli ennen kumminkin paremmin.

Godsin
Blind Faith EP
Firecum
2,5

Ensimmäisellä pienjulkaisullaan Godsin kuljettaa thrash metaliaan melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-iloittelua. Lopputulos kuulostaakin pitkälti samalta mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan muuttaneet yhtyeet kuten VoiVod tai Coroner tekivät 80-90-lukujen taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mm. ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat nekin tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa.

Kansainvälinen kokoonpano onnistuu Blind Faithilla olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Leatherhead
Leatherhead
No Remorse
2,5

Voimaa ja nopeutta muinaiseen Amerikan malliin yhdistettynä ei metallissa nykyään turhan usein kuule ja erityisen mallikkaasti tehtynä se on jo pirun harvinaista. Tällä kreikkalaiseen tapaan toteutetulla konseptilla debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei sekään onnistu kuin puolittain perustusten ollessa kelvolliset parempaankin lopputulokseen, mutta yksityiskohtien jättäessä toivomisen varaa.

Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, niin 80-luvun Helstar olisi lähimpänä. Vauhdikkaimmillaan kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia solistin ollessa ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin uffomies-Cyriisin kaltaisen ulosannin kuin Geoff Tatea muistuttavan matalalta ja rauhallisemmin tunteella vedetyn tulkinnankin.

Koko levyn sekä ihan kappaletasollakin keskeinen ongelma on yksinkertaisesti materiaalin laatu. Se ei missään kohtaa nouse tasaisen hyvästä yhtään paremmaksi edes silloin, kun mukaan on saatu joku mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Edes kauhukonsepti ei pelasta levyä erottumasta vahvasta keskikastista edukseen, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa lyhyen kaunista From Beyond - intro ja loppupuolen The Awakening -välisoitto pois lukien.

Monolithe
Black Hole District
Hammerheart
4

Black Hole District on hyvin monella tapaa tekijöihinsä nimeen viittaava monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen, edeltäähän jokaista viittä tasan kymmen minuutin mittaista kappaletta tasan minuutin kestoiset lyhytsävelmät, joita katsantokannasta riippuen voi kutsua joko alku- tai välisoitoiksi. Ei siis ole yhtään yllättävää, että yhtyeen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraation lähteet löytyvät lähinnä elokuvista.

Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole elokuvamaista ainakaan kaikista tutuimmassa mielessä eli pääasiallisesti koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Kappaleet ovat alusta loppuun ehtaa haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathia, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä aina lauluosuuksia myöten.

On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, koska yksikään sen muodostamista yksilöistä ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja siksi ne vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi koko levyn. Kaikista huolimatta Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, mutta sulattelu ja sisäistäminen viekin jo oman pidemmän aikansa.

Pounder
Thunderforged
Shadow Kingdom
3

Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edeltäjänsä tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana.

Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä kuitenkin syö iskevyyttä. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liian pitkältä, kyse kun on kumminkin pohjimmiltaan yksinkertaisesta päitä takomaan pistävästä metallista. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (mm. Dekapitator, Exhumed ja Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmänkin.

Sign Of The Jackal
Heavy Metal Survivors
Dying Victims
3,5

Lähes poikkeuksetta tietää mitä tuleman pitää, kun tutustuu ennestään itselle uusiin sakulafkan kiinnityksiin. Laatukin on aina vähintään vahvaa ja kuuntelua kestävää keskitasoa, mitä tässä ajassa on jo saavutus sekin. Sign Of The Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, että kyseessä olisi jo läpeensä kova kiekko.

Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi tulkitsevaa Demons Queenia myöten. Kappaleista löytyy samaa edelleen pauloissaan pitävää viehätystä kuin 80-luvun alkupuolen Acceptista tai Warlockista, joka osaltaan johtuu myös vauhdin pidosta. Avauskappale Breaking the Spellissa tai Watch Outissa onkin paljon samaa kuin Fast As a Sharkissa tai Burning the Witchesissa, mutta kyllä yhtye osaa juntata hitaammilla kierroksilla tarttuvastikin kuten Nightmare Cityssa.

Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa kuitenkin jäämään parempiensa varjoon. Vaikka notkahdus ei olekaan radikaalia, korostaa se kuitenkin selkeästi eri osa-alueiden vähäisemmänkin ilmeikkyyden puutteen merkitystä kokonaisuuden laadukkuuden kannalta.

Inferno #228/2024

Antioch
Antioch VII: Gates Of Obliteration
Iron Shield
2,5

Tuotteliaat Kanadan ”Anttiossit” paaluttavat jykevää perusheviä, joka on vallan tuttua aiemmilta neljältä pitkältä ja kolmelta pienemmältään. Osaset yhtyeellä ovatkin aina olleet oikeanlaisia ja useimmiten myös kohdallaan aina mellevästä riffittelystä ja sooloilusta kireisiin taajuuksin yltävään solistiin, mutta sovituspuoli onnahtelee tällä kertaa normaalia pahemmin.

Ytimekkyys olisi Antiochin tapauksessa huomattavasti tehokkaampaa kuin kova yritys tehdä reiluja neliminuuttisia ralleja joista yksikään ei kanna mittaansa puhumattakaan vieläkin mittavammista kappalekolmikosta. Julkaisun täysimittaisuus vain pahentaa kokemusta.

Coma Hole
Hand of Severance
Omakustanne
3,5

Vähemmän totta vie voi olla enemmän, tästä paraatiesimerkkinä käy kaksikkona toimivan Coma Holen esikoislevy. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka bändin stoner rockiksi väljästi identifioituva musiikki saadaan groovaamaan todella miellyttävän muhkusti pörisevän basson ja tanakan rummuttelun varassa, vaan mitä ja miten instrumentit näiden lisäksi tekevät.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy laulajattaren tonttia hallitsevan Eryka Firin tapaan laulaa. Se seilaa alati eleettömästä tulkinnasta voimalla vedettyyn ulosantiin käväisten välissä myös välimaastossa välittäen uskottavaa tunnetta hyvin. Sama tyyli koskee myös matalista taajuuksista huolehtivaa toista instrumenttiaan, joka sekin vaeltelee luonnonlapsen lailla näennäisen huolettomasti muttei kuitenkaan päämäärättömästi. Tästä musiikin ylle kutoutuu psykedeelinen tunnelma, joka tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa pelkän huuruilun sijaan.

Rumpalin osaa ei tässä mainiosti toimivassa konseptissa sovi vähätellä, sillä yhteistyö ei koostu vain jämerän ja simppelin perustuksen luomisessa kappaleisiin, vaan lyömäsoittimellakin on tämän lisäksi annettu tilaa ja mahdollisuus liikkua sinne, tänne ja tuonne. Lopputuloksena vain puolesta tusinasta biisejä koostuva kokonaisuus on samaan aikaan sekä selkeän ytimekäs että värikkään monipuolinen.

Disarray
Religious Disease
Jawbreaker
3

Raastavaa rässiä Ruotsista aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, joskin bändi itsessään on nuori, vain parin vuoden ikäinen vyötäisillään yksi aiempi levytys ennen tätä. Lähtökohdiltaan siis kaikki on kiinnostavaa ja ihan lupaavastihan Religious Disease käynnistyykin.

Kun laulaja-kitaristin äänessä on riffien tapaan kireyttä eikä kappaleissakaan himmailla turhia, aiheuttaa levy heti ensimmäisestä biisistä lähtien hyväksyttää nyökkäilyä ja varovaista jalan alle menoa. Into kuitenkin alkaa hiipua tasaisen varmasti minarin kestollisen jälkeen, niin tappavaa ei kappalemateriaali kuitenkaan ole missään kohtaa. Ja loppupuolella olo alkaa olemaan jo melkoisen puutunut, onhan kestoa levyllä sen 50 minuuttia CD- ja MC-versioiden bonusbiisi mukaan laskettuna. Mustan kullan formaatti ei sekään ongelmaa ratkaisi, vaikka kääntö katkaisisikin toviksi elämyksen tarjoten kaksi alkua ja loppua.

Mutta kuunnelkaa nyt ainakin avaus Forbidden Speech, muita kipakampi Bound to Kill -moshausosuuksineen ja suuremmilta osin keskitempoisesti junttaava Realize You're Already Dead ja laittakaa yhtyeen nimi mieleen. Jo tällaisenaankin selkeä lupaus saattaa hyvinkin siirtyä tulevaisuudessa kompaktiuden myötä seuraavalle askelmalle.

Five The Hierophant
Apeiron
Agonia
4

Kvartettimuotoisena toimivalla instrumentaaliyhtye Five The Hierophantilla on harvinaisen oma  selkeä ilmeensä sekä tapansa tehdä musiikkia, vaikkei se olekaan helposti kategorisoitavissa. Verkkaisesti eteneviä kappaleita kun voisi sanoa doomiksi, mutta fonin käyttö tuo mukaan jazzmaisuutta pehmentäen myös tunnelmaa silloin kun yhtye lisää pikkuhiljaa kerros kerrokselta painavuutta ja mustuutta sävellyksiinsä.

Eikä tässä vielä kaikki. Raukean joskin aina tummasävyisen tunnelmoinnin rinnalla hiipii usein salakavalasti hypnoottista jumitusta, joka yltyy paikoitellen jopa rituaalinomaiseksi ja hulluuden rajamaita kuvaavaksi synkistelyksi. Vaikka sävellysten kaava tuleekin tutuksi jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana, onnistuu se silti säilyttämään niin yllätyksellisyytensä että tehokkuutensa.

Tunnelman kehittely vie aikansa, ja niinpä levyn pisimmällä yli kymmenenminuuttisella kappalekaksikolla Initiatory Sickness sekä heti perään tulevalla Uroborosilla Apeiron saavuttaakin kliimaksinsa. Edeltävät kolme kappaletta toimivat esileikkinä viimeisen Tower Of Silence II -biisin ollessa pelkkää raukeaa jälkihehkua.

Gigan
Anomalous Abstractigate Infinitessimus
Willowtip
3,5

Aivoja nyrjäyttävä nimihirviö on samaa myös sisällöltään. Giganin kiharainen ja riitasointuinen death metal etenee harvoin normaalisti tarjoten paljon pureksittavaa etenkin kuuntelijalle, joka hädin tuskin osaa soittaa pianolla Ukko Nooan yhdellä sormella.

Yhtyeen viidennellä albumilla tapahtuu niin paljon kaikkea samaan aikaan ja peräkkäin, että runsaudenpaljous hankaloittaa merkittävästi musiikista kiinni tarttumista. Mutta vaikka Anomalous Abstractigate Infinitessimus tuntuukin sykkivän joka suuntaan hahmottomana massana, onnistuu se silti kietomaan hellän vahvaan otteeseensa jo pelkällä ei tästä maailmasta olevalla omituisuudellaan.

Inferno #227/2024

Amethyst
Throw Down the Gauntlet
No Remorse
3,5

Esikoislevyään julkaiseva Amethyst on heti uransa alussa ottamassa askeleita oikealla polulla, jonka kohteena kaukaisuudessa siintää lupaava tulevaisuus. Yhtyeen juuret kumpuavat vahvasti 70-luvun heavy rockista, joka samaan aikaan kuulostaa myös ajattomalta ainakin varttuneemman väen korviin.

Ilman Thin Lizzya yhtyettä tuskin olisi olemassa, sen verran selkeitä mielikuvia ja lähes suoranaisia lainauksia musiikissa on kuultavissa. Ja ovathan sveitsiläiset toki myös alkupään Iron Maidenia kuunnelleet, joka sekin toki on mallia irlantilaisten tuotoksista aloitellessaan ottanut. Tuoreemmista tämän vuosituhannen nimistä voisi tässä yhteydessä mainita myös Wytch Hazelin, jonka senkin ilmeisen esikuvan jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle.

Throw Down the Gauntletin tuotanto on kaikessa pehmoisuudessaan hyvinkin korvia miellyttävää, mutta lepsua meno sillä ei ole. Tästä pitää huolen rentona rullaavien kappaleiden suhteellisen rivakka tempo ja jämäkkä soittotatsi, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan tuo musiikkiin myös riittävästi omaa ilmettä debytantiksi. Kovia keikkoja lisää ja pari selkeää hittiä seuraavalle levylle, niin johan ollaan kovuuden äärellä.

Jade/Sanctuarium
The Sempiternal Wound
Pulverised
2,5

Kimppajulkaisuun päätynyt kaksikko lähestyy death metalin vinkkelistä hidastelua, jota ei voi doomiksi eikä edes miksikään sen alagenreiksi kutsua. Keskitempoisesti kolmea kappalettaan kuljettava Jade satsaa melodioissaan tunnelmallisuuteen ja paikoitellen jälki on jopa melko jylhää. Vähänkään verkkaisempana musiikkinsa istui vaivattomasti doom-death-lokeroon.

Sanctuariumun ulosanti on taasen huomattavasti alkukantaisempaa death metalia, joka vauhdin tippuessa keskimallisesta hitaaseen synkentää ilmapiiriä entisestään. Kahden pitkän biisin nihilistinen möyrintä ja solistin mölähtely on yhdistelmä, joka luolamiesmäisyydellään kiinnostaa levyn avaajaa enemmän.

Laceration
I Erode
20 Buck Spin
3

Jos alati yhä kiihtyvän muutoksen kourissa olevan maailma paino alkaa painamaan liikaa hartioita, kannattaa tukeutua erityisesti uuteen musiikkiin, joka edustaa jo vuosikymmeniä sitten hyväksi havaittuja arvoja ja tyylejä. Nyt toista levyään julkaisevan Lacerationin kohdalla tämä tarkoittaa 90-luvun alun thrashiakin sivuavaa death metalia, jonka pioneereja ja sitä myötä ilmeisiä esikuvia olivat maanmiehensä Malevolent Creation sekä Demolition Hammer.

Sitkeästi lähes 20 vuotta demojen, pienjulkaisujen ja keikkailun parissa puurtaneen yhtyeen uurastusta aletaan palkita, onhan tuore levytysdiili undergroundissa hyvin tunnetun 20 Buck Spinin kanssa selkeä nousu seuraavalle tasolle. I Erodea kuunnellessa on helppo ymmärtää miten tähän on tultu, vaikka lihaa ja perunaahan tämä genressään onkin. Ei yllätä, mutta vie nälän ja laadukkaista perusaineksista näin hyvin tehtynä vieläpä maistuukin.

Jos kappaleissa ei liiemmin vaihtelua olekaan toisiinsa verrattuna, osaa yhtye mainiosti rymistellä, vyöryttää ja hidastella oikeassa suhteessa kantaen läpi koko täsmämittaisen napakan albumin. Väripilkkuina seassa toimii hienosti kitaristien tyylitajuinen sooloilu, joista osaltaan on myös vastuussa korvia kivasti römeällä äänellään raapiva Luke Cazares.

Eihän tästä julkaisusta klassikoksi ole, mutta arkisena käyttömusiikkina ajaa hyvin asiansa.

Mayhemic
Toba
Sepulchral Voice
2,5

Perin kiihkeään eteläamerikkalaiseen tapaan Mayhemicin esikoisalbumi on läpeensä kipakkaa scorchio-thrashia, jonka vaikutteet viittaavat selkeästi muinaisiin aikoihin, jolloin Kreatorikin vielä nautti tappamisesta nykyisen melodiailottelun sijaan.

Muutaman biisin verran soiton kiihkeyden ja solistin räksytyksen yhdistelmä jaksaa vielä viihdyttää, jonka jälkeen se muuttuu yksitotisemmaksi sortuen paikoin jopa omaan pikkunäppäryyteensä. Toba vertautuukin lähinnä halpaan ja helppoon kyykkypunaviiniin siinä missä maanmiestensä Demoniacin kahdelta viimeisimmiltä albumilta löytyy bukeeta josta nauttia pelkän hupun himmentämiseen tähtäävän kaatamiseen sijaan.

Midnight Force
Severan
Dying Victims
1

Nyt on kova yritys tehdä hämyistä ja eeppistä heavy-metallia menneiden vuosikymmenten hengessä, mutta ajanlaskun alussa vallinnutta muinaista roomalaista dynastiaa käsittelevän teemalevyn sisällön synnyttämät mielikuvat ovat kaikkea muuta kuin uljaita. Lähinnä mieleen tulee alakoululaisia larppaamassa älylaitteillaan miekalla huitomispelejä ja intoilemassa Tiktokissa vaikuttajaksi hinkuvien tekemien klippien perään.

Kolmatta levyään julkaisevan Midnight Forcen ongelma ei ole valitsemansa tyyli, vaan sen kokonaisvaltainen toteutus. Kaikkia osa-alueita aina soundeista sävellyksiin ja soittoon leimaa käppäisyys, jonka estetiikka tuntuu tässä tapauksessa täysin itseisarvoiselta. Edes bändin brittiläisyys ei toimi vähäisenäkään pelastajana, sillä silkkaa tuhnuahan Severan on.

Kappaleet eivät ole pohjimmiltaan mitenkään toivottoman huonoja, vaan enemmänkin ärsyttävän latteita. Laulajankin kireähkö ylärekistereitä tavoitteleva ääni kuulostaa sekin pakotetulta onnistuen silittämään vastakarvaan. Melkein tekisi mieli jo tyypätä aiemmat kehutut julkaisut onko kyseessä pelkkä yksittäinen mahalasku vaiko enkö vaan ymmärrä tällaista rujoa taidetta.

The Other Sun
Daimon, Devil, Dawn
Invictus
3

Vain ruotsalainen voi keksiä tehdä vahvasti vaikutteita surf- sekä vähän myös länkkärimusiikista vaikutteita ottanutta tummasävytteistä gootteilun, dark waven ja neo-folkin lähimaastoissa vapaasti vaeltelevaa rokkia, jonka tematiikkaa leimaa salatieteet. Sekä vielä suoriutua tästä paperilla kuulostavasta kummallisesta sekamelskasta kuivin jaloin.

Kovalla tyylitajulla toteutettu esikoislevytys on leppoisaa kuunneltavaa, mutta lähes järjestään yli viisiminuuttisten kappaleiden perisynti on luvata pinnan alla kytevän jotain massiivista ja mystistä, mutta lopulta aina jäädä raapimaan pintaa. Nasevampi ja härskisti hittihakuisempi lähestymistapa saattaisi saada aikaan jotain oikeasti suurta.

Inferno #226/2024

Concrete Winds
Concrete Winds
Sepulchral Voice
4

Concrete Windsin musiikkia kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka se samanaikaisesti onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus on myös olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita, vaikka kunnolla musiikin pieksettäviksi antautuminen osoittaakin pinnan alla piilevän paljon enemmän.

Äärimetalli on usein terminä turhan ympäripyöreä eikä se useimmissa tapauksissa edes ole kovinkaan äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa se on vallan hyvin istuva. Samalla territoriollahan tässä ollaan Conquerorin tai Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa niin black metalilla kuin grindcorellakin repivämmäksi sävytettyyn death metaliin on tarkemmin suunnatumpaa ja siksi myös julmempaa.

Eponyymi kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkumoa edeltäjilleen vain pienin variaatioin. Tosin kitarointi on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla joka saisi Slayerin Kerry Kinginkin kateelliseksi. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, mutta toisaalta lauloihan hardcore-yhtye Cadgers osuvasti jo yli 40 vuotta sitten tämän maan kaipaavan kaaosta.

Deceased
Children of the Morgue
Hells Headbangers
4,5

Deceased on hämmentävä bändi. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä ja nykyisen tyylinsä sementoineesta kakkoslevystään The Blueprints for Madness lähtien sen taso ei ole notkahtanut tippaakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. Eivätkä moninaiset pienjulkaisukokoelmat sekä lainalevytykset nekään olennaisesti huonompia ole.

Bändin konseptikin on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä, kauhutarinoita säestettynä yhtyeen alkuaikoihin viittaavan death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Deceased on astetta alkukantaisempaa ja kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa, joka tuo siihen oman lisäkiehtovuutensa.

Yksikään uusi tuotoksena ei pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisestikin toimitettu ja samalla kaikista helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisesti toimitettuja ja tasaisen hyviä. Yhtyeen vahvuus on kuitenkin sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia mutta sitä myös kestäviä vahvoja kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä. Children of the Morguessa yhtyeen death metal from the grave -slogani kiteytyy lähes täydellisesti levyn sanoituksellista aihepiiriä myöten.

Mean Mistreater
Razor Wire
Dying Victims
3

Ura on urjennut rivakkaan Mean Mistreaterille, sillä vain vuoden ikäisen porukan esikoistäyspitkä julkaistaan jo nyt ja vieläpä tämän lajin asiaan vihkiytyneen Dying Victimsin toimesta. Linjaakaan ei ole sen kummemmin alettu testaamaan kuin yhdellä edeltävällä singlellä, joka sekin on toki levylle päätynyt.

Vaan mitäpä tuota suotta alkaa liiemmin hakea ja hieroa, kun hyvin ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili on heti kättelyssä hallussa vallan mukavasti. Yhtyeen retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti ja yksilöistä löytyy kelpo riffiä ja melodiaa riittämiin joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Ja mikä tärkeintä, sopivasta rosoa sisältävä ote musiikin toimittamiseen aina solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten on ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta.

Teksasilaiset ovatkin heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Todennäköisin kohderyhmä onkin hieman varttuneempi väki, mikäli vain tulokkaille haluaa antaa edes mahdollisuuden liian usein enemmäkseen vanhoilla meriiteillä ratsastavien ja vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella noussen selkeästi korkeammalle arvoasteikossa, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin.

Oxygen Destroyer
Guardian of the Universe
Redefining Darkness
4,5

Kaijū-teemastaan huolimatta nyt ei leikitä, vaan ryskätään niin että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Levytyssaagassaan kolmanteen isompaan päässeen Oxygen Destroyerin death-thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman.

Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan myös messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä muistuttavaa ääntelyä sekä tietty rumputulta, joka taatusti saa vähintäänkin vertauskuvallisesti säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille.

Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen onkin kappaleiden tunnusmerkki, jota vielä mentaalipuolella vahvistavat entisestään ei aivan Nilen mittoihin yltävät nimeämiset ja sopivan ytimekäs reilun puolen tunnin kesto, osaa yhtye kuitenkin antaa vähäisissä määrin armoa juuri oikeissa kohdissa. Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä kaikenlaisen rajumman metallin tulisi kuulostaa haudaten alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta.

Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi koska minä haluan -tyyppisille hapen tuhlaajille.

Tzompantli
Beating the Drums of Ancestral Force
20 Buck Spin
3

Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) yhä sykkivän sydämen lähes rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii kakkosellaankin jylhästi. Milloin puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom-deathia ja toisinaan taas hidastempoista death metalia.

Manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa on yhä mukana muutamassa kohtaa sekä luomassa että synkentämässä tunnelmaa, mutta yleisesti ottaen yhtye tuntuu samaan aikaan sekä taantuneen että kehittyneen. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Jatkossa jää kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen alleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin.

Wharflurch
Shittier/Slimier
Dawnbreed/Gurgling Gore
2,5

Viiden vuoden olemassaolonsa aikana Wharflurchilta on tullut aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja näistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei tällä hetkellä ole edes keikkailevaa kokoonpanoa.

Yhtyeen tyyli on sammaleelle löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttavaa doom deathia, mutta kokonaisuutta keventää osin rivakampi ja toisaalla taas pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Kun genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siistiin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, korostaa vaikutelmaa entisestään myös ohkaisempi joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto.

Vähemmän yllättävästi jo pelkistä lähtökohdistaan johtuen Shittier/Slimier on hajanainen kokonaisuus. Sen tasaisesta massasta ei kunnolla erotu edukseen kuin heti kättelyssä härskisti Entombedin tutuksi tekemää Left Hand Path -synapimputusta lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja aidosti huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Sojahtaahan se tämäkin julkaisu varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti se toimii paremmin johdatuksena yhtyeen varsinaisiin julkaisuihin.

Inferno #225/2024

Alarm!
Alarm!
Armageddon
2,5

Ei mikään ihme, että Alarm! räimii esikoisellaan rennosti rullaavaa hardcorea, onhan kolme neljäsosaa yhtyeestä pari vuotta sitten pillit pussiin laittaneesta Victimsistä. Menneisyyttä ei kuitenkaan ole lähdetty toistamaan sellaisenaan, vaan crustahtavan pohjan päälle on ympätty kevyesti melodiaa biisien ja kokonaisuuden pysyessä kumminkin asiaan kuuluvan ytimekkäinä.

Ensipuraisu levystä onkin positiivinen, rujoimman räävittömyyden välttely ja tarttumapintaa kaihtamaton lähestymistapa kuulostaa monipuolisuudessaan riittävän omanlaiselta ja tuoreelta. Ja onpahan albumin loppupuolella mukana myös pidempää hidastempoisuutta, joka sekin on toimivaa ruotsalaiseen malliin.

On siis hyvä levy? Pohjimmiltaan kyllä, mutta mitä paremmin musiikkiin paneutuu, sitä enemmän alkaa tuntua että kappaleista uupuu varsinainen sisältöä. Bändin keskeinen musiikillinen ajatus on heti kättelyssä hyvin hanskassa ja intensiivisellä otteella on saatu osa tyhjyyden tunteesta paikattua, mutta ei tämä herätä edes ajatuksen tasolla halua ryhtyä riehumaan. Ehkä kompromissia muistuttavasta tyylistä tulisi siirtyä joko perinteisempään riehakkaaseen ilmaisuun tai jalostua siitä entistä kauemmaksi.

Crypt Sermon
The Stygian Rose
Dark Descent
4

Viisi vuotta on kulunut edellisestä The Ruins of Fading Lifesta ja Cryptic Sermon on ottanut selkeän harppauksen kohti laadukkaampaa ja oman itsensä näköisempää ilmaisua. Alkuaikojen Candlemass uutuuslevystään edelleenkin tulee mieleen paikoin hyvinkin vahvasti, muistuttaahan esimerkiksi avauskappale Glimmers in the Underworldin laululinjat melko lähellä Mirror Mirroria.

Selkeistä vaikutteista huolimatta amerikkalaisten musiikkia ei osaa mieltää doomiksi, vaikka eeppiseen suuntaan kallellaan olevaa hidastelua albumilla onkin ripoteltuna sinne tänne. Tämä myös näkyy että kuuluu kaikessa levyn päättävän kerrassaan mainion nimibiisin ollessa yli 11 minuuttinen tanakka ja tumma järkäle. Saatetekstin määritelmä dark heavy metal onkin etenkin tässä kohtaa erityisen osuva.

Kun kokonaisuus on edeltäjäänsä selkeästi harkitumpi, syvällisempi ja tiiviimpi, nousee The Stygian Rose ei vain yhtyeen parhaaksi levyksi, vaan samalla myös vahvimpiin alkuvuoden yllättäjiin. Paneutumista siihen ihastuminen kylläkin vaatii, mutta rakastumiseen vaadittaisiinkin jo parit selkeät klassikkotasoa olevat hitit mieleenpainuvine kertosäkeineen.

Huntsmen
The Dry Land
Prosthetic
3,5

The Dry Land on julkaisu, jonka istuttaminen mihinkään eksaktiin genreen on kuin yrittäisi tunkea nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. Musiikkinakin sen muodon hahmottaminen ei ole helppoa, vaikka sävellykset eivät itsessään ole mitenkään vaikeita tai tyylillisesti runsaasti polveilevia.

Kaikkien kuuden kappaleen taustalla on sinänsä terminä varsin epämääräinen post-metal, jota sävytetään doom metalilla aina painostavampaan sludgeiluun saakka. Oman lisänsä soppaan tuovat vielä sinne tänne ripotetut mausteet americanasta sekä folkista ja ompahan mustapippurina käytetty jopa hyppysellinen black metalia. Ei siis mikään ihme, että osa biiseistä on muita pidempiä mutta kestonsa täysin perustelevia.

Kaikkea leimaavassa tunnelmoinnissa merkittävä osa on pääasiallisessa lauluvastuussa olevalla Aimee Buenonilla, joka kaikessa luonnollisuudessaan on hyvinkin miellyttävää kuultavaa. Missään nimessä ei voi väheksyä myöskään monipuolisesti ääntään käyttävien kitaristin ja basistin osuutta tekstien tulkinnassa, sillä heidän lisälauluvoimansa ansiosta tällaisenaankin taidokas levy nousee puolikkaan pykälän verran mielenkiintoisemmaksi. Omaa syvyyttä yhtyeeltä jo löytyy mukavasti kuten kolmannelta täyspitkältä sopii olettaakin, mutta potentiaalia ja tilaa on sekä sukeltaa että kurkottaa vieläkin syvemmälle ja korkeammalle.

Reversed
Wildly Possessed
Invictus
2,5

Kanadalaiselta bändiltä voi lähtökohtaisesti odottaa genrestä riippumatta joko raisua ja/tai omintakeista venkoilua, mutta ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva Reversed on kaikin puolin melko tavallinen. Erittäin monessa mukana olevan nelikon osittain sekä kalmainen että pietty rässi on mietoja melodioita ja sovituksia myöten sujuvaa, mutta ei kovinkaan villiä saati riivattua kuten asiaan kuuluisi.

Osaltaan vika on tuotannossa, joka on aivan liian selkeää tällaiseen rähjäämiseen, jonka pitäisi kaikin tavoin raastaa ja ruhjoa. Kappaleissa piilee potentiaalia, mutta tämä kahlittu alkukantaisuus päässee irti ainoastaan keikoilla testosteronia tihkuvan aggression roiskuessa yleisöön.

Seigmen
Resonans
Indie
3,5

Kiitos norjalaisten nettituttavien, maanmiestensä Seigmen tuli tutuksi 30 vuotta sitten kokoelmakasetille äänitetyn verkkaisesti jumittavan Mesusahin myötä. Bändi kuitenkin unohtui Ameneon-esikoisensa jälkeen, vaikka levyjä ilmestyikin useampia aina vuoteen -98 saakka.

Vuonna 2024 yhtye kuulostaa kepeimmillään eli useimmiten hyvin pitkälti Kentiltä. Musiikkia leimaa läpeensä haikeus, mutta biisien taka-alalla lymyää yhä tuttu hypnoottisuus, joka paikoitellen uppoaa tummempaan suuntaan. Tunnin kestosta olisi ollut varaa nipistää minuutteja pois ja Kollapsin kaltaisia pikkuhittejä olisi voinut olla pari enemmänkin, mutta kiehtova Resonans on tällaisenaankin.

Strychnos
Armageddon Patronage
Dark Descent
4

Toisella täyspitkällään Strychnos valuttaa nimensä mukaista myrkkyä, jonka vaikutus ei perustu nopeuteen vaan salakavalaan tehokkuuteen. Musiikin mustanpuhuva julmuus pohjautuu black metaliin, kun taas jykevyys on perua death metalille. Yhtye ei selkeästi piittaa genrerajoista ja tähän saumattomuuteen Armageddon Patronagen tehokkuus perustuukin.

Karsinattomuudesta johtuen levy on iskevä ja monipuolinen säilyttäen samalla tinkimättömyytensä. Puolivälin pitkähkön Endless Void Dimensionin hidas vyörytystä maustettuna puhtailla lauluilla voi pitää eräänlaisena kulminaatiopisteenä, jonka jälkeiset mutta myös edeltävät kappaleet kuulostavat entistäkin vakuuttavammilta.

Inferno #224/2024

Eventide
Waterline
Aesthetic Death
2

Vastakohtien sanotaan täydentävän toisiaan ja luovan jännitettä, mutta Eventiden esikoislevytyksellä dynamiikan hyödyntäminen jää puolittaiseksi yritykseksi. Lähtökohtaisesti ajatus sekoittaa lähes yökerhojatsailulta kuulostavaa aikuismusiikkia droneiluun on kylläkin kiehtova ja enemmän ambientia kuin varsinaista pörinää sisältävässä nimibiisissä ihan toimivakin.

Levyn pisimmissä biiseissä eteerinen fonifiilistely yhdistettynä leppoisan tummaan kosmische-syntikkasurinaan jää tunnelmaltaan ikävän laimeaksi. Waterlinen paras käyttökohde onkin antaa sen soljua sujuvasti taustalla, kun musiikin ei halua vievän liikaa huomiota muihin asioihin keskittymiseltä.

Hands of Goro
Hands of Goro
Nameless Grave
3,5

Ensijulkaisullaan Hands of Goron soundi ja tyyli on valmista kauraa ja ihmekös tuo, onhan trion jäsenillä aiempaa kokemusta roppakaupalla erilaisen metallin paiskomisesta. Tyylillisesti lähimpänä ollaan laulaja-basisti Adrian Maestasin pääbändiä The Lord Weird Slough Fegia sekä kitaristin virkaa toimittavan Tom Draperin Pounderia ja Spirit Adriftia, mutta mainitsemisen arvoista on myös Avinash Mitturin jämäkkäiskuisuuden vaikutus kokonaisuuteen.

Bändi vanhakantaisen heavy metalin toinen jalka on 70- ja toinen 80-luvulla haara-asennon ollessa leveä. Ote musiikkiin on samanaikaisesti sekä ihastuttavan tanakka että miellyttävän rento, mitä todella ilmava ja lämmin tuotanto tukee täydellisesti. Ja jos kappaleiden sokkelit ovatkin yksinkertaisen suoria, pudotellaan niiden päälle hyvinkin erilaista rokkikudelmaa tehden lopputuloksesta sekä yllättävän jännittävän että monipuolisen. Tästä paras esimerkki on levyn pitkä päätösraita Archduke of Fear, jonka väliosassa fiilistellään korkeuksiin saakka leijuen.

Itsensä mukaan nimetystä albumista on helppo innostua aina mukana nyökkäilemiseen asti, mutta koko kropan mukaansa tempaavan hullaantumisen estää muutaman kovimpaankin kaaliin takoutuvan hitin puute.

Scavenger
Beyond the Bells
No Remorse
4

On melko hämmentävää huomata, ettei Beyond the Bells olekaan ilmestynyt heti Battlefieldsin perään, vaan aikaa debyytin ja tämän seuraajan välillä on kulunut lähes neljä vuosikymmentä. Ihmetystä lisää sekin, että vaikka yhtyeessä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä, kuulostaa kokonaan uutta materiaalia sisältävä kakkoskiekko täydelliseltä takaisin jännittävän metallin maailmaan kuljettavalta aikakoneelta.

Pirteän äänen omaavan solistitar Tinen johdolla belgien energinen käyttöhevi tarjoaa täyslaidallisen riemukkaita kuunteluhetkiä kaikille genren konossööreille, joille menneisyys merkitsee aitoa ja ajatonta vaihtoehtoa lyhytikäisen laskelmoinnin sijaan.

Sunnata
Chasing Shadows
Omakustanne
3

Shamanistinen doom ei ole pelkkää markkinoinnin katteetonta sanahelinää määriteltäessä millaisen tunnelman Sunnatan pystyy kappaleillaan luomaan. Yhtyeen yksinkertainen lähestymistapa musiikkiin perustuu jumittavaan toisteisuuteen, joka ei itsessään ole vielä erityisen innovatiivista, mutta tässä tapauksessa hyvin toimiva lähtökohta.

Jumituksen päällä mateleva hidastelu ei ole jatkuvaa lyijynraskasta synkistelyä, vaan lähinnä haikeaa ja leppoista rullausta jarrupolkimen ollessa puolivälissä lattiaa. Niin kummalliselta kuin ehkä kuulostaakin, yhdistelmä tie mieleen alkuaikojen alamaissa olevan ja itseään sisimmästä etsivän Alice in Chainsin soittamassa stoneria kaukana urbaanista ympäristössä keskellä ei mitään.

Tunnin mittaisena ja kolmella lyhyellä välisoitolla rytmitetty Chasing Shadows ei kokonaisuutena ole millään muotoa puuduttava. Toismaailmallisiin tiloihin saakka se ei kuuntelijaansa pysty kuitenkaan viemään, mutta johtuuko tämä sisällöstä itsestään vaiko session lyhyydestä onkin mahdotonta vastata. Villiin menoon itseään piiskaavassa Saviours Raftissa ollaan lähimpänä kaivatunlaista olotilaa niin fyysisesti kuin henkisesti.

Tenebrific
Labyrinth of Anguish EP
Omakustanne
3,5

Aussikaksikon ulosanti on heti ensimmäisellä julkaisullaansen verran synkkää jynkytystä ja vyöyrytystä, että se vakuuttaa jo ensimmäisellä tutustumiskerralla. Pitkähköissä monotonisuuteen pohjautuvissa biiseissä yhdistetään vähemmän iloisesti sekaisin niin death- kuin doom metaliakin noettuna painostavaksi sekä musiikillisesti että tunnelmallisesti.

Tormenting Shadowsin loppupuolen tyylillä toteutettu kitaratunnelmointi ja selkeimmin black metal -vaikutteinen päätösraita The Final Offering monipuolistavat kokonaisuutta hyvin pehmentämättä armottomuutta kuitenkaan liikaa. Vähäinen toivonkipinäkin jää lepattamaan hailakkana kaukaiseen horisonttiin.