tiistai 25. kesäkuuta 2019

Inferno #169/2019

Aria
Curse of the Seas
Sliptrick
3,5

Venäjän Iron Maideniksi tituleerattu Aria on kotimaassaan iso bändi, mutta yli 30 vuotta kestäneestä  ja lukemattomista levyistään huolimatta muualla kulttisuosikki. Curse of the Seas voi parantaa tilannetta, onhan sen miksannut Roy Z ja pääesiintyjäkeikka käppähevareiden pyhiinvaelluskohteessa Keep It True -festareilla on sekin hyvästä. CD:n maksimimittoja hätyyttävästä albumista olisi pitänyt vain karsia kolmannes, vaikka selkeää jämää ei seassa ole. Eksoottisesta laulukielestään ekstrabuustia saavat tasavahvat biisit kärkenään Smoke without Fire ja pitkä nimikappale muodostaisivat näin iskevämmän kokonaisuuden.

Attika
When Heroes Fall RE
Pure Steel
2,5

Attikan alun perin kasettina vuonna -91 julkaistusta kakkoskiekon When Heroes Fall CD-painoksesta on aikaa neljännesvuosisata, joten aika lienee kypsä uusinnalle. Levyn voi rehellisesti sanoa olevan unohdettu, mutta kumminkin kaukana klassikosta. Pumpun Amerikan mallin power/heavy-metalli on musiikillisilta, soundillisilta ja tunnelmallisilta lähtökohdiltaan kyllä kiehtovaa, mutta sävellyksiltään taas sen verran yksioikoista, että kevyehkö alkuintoilu lopahtaa pian ensikolmanneksen jälkeen. Suositeltavissa vain käppäilyn todellisessa ytimessä oleville.

Bethlehem
Lebe Dich Leer
Prophecy
3,5

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Bethlehemin nimetön albumi oli lähes täydellinen pakkaus yhtyeen aina 90-luvun alusta tutuksi tekemää hyvin intensiivistä dark metalia, jossa osin kokeellisemmilla elementeilläkin sävytetty black/doom metal -hybridi on aina ollut täysin omia polkujaan kulkevaa. Monikaan asia ei tänä aikana ole muuttunut rumpalia lukuun ottamatta, mutta miehistönvaihdokset kuuluvat tavallaan jo asiaan.

Yksi nykyisen kokoonpanon ehdottomista vahvuuksista eli Yvonne ”Onielar” Wilczynskan (Darkened Nocturn Slaughtercult) monipuolinen ääntely mielenvikaisesta riekkumisesta selkäpiihin menevään kuiskailuun on onneksi yhä edelleen tallella. Tässä yhteydessä ei todellakaan tarvitse tai edes voi puhua mistään female fronted metal -genrestä, sillä onhan se niin, että suoritus ratkaisee löytyy haarovälistä sitten lirputin tai ei. Ja juuri hänen käsittämättömän vokaaliakrobatiansa ansiosta Bethlehemin jo lähtökohtaisesti piinaavia tuntemuksia hienosti kuvaava musiikki nousee entistäkin vakuuttavammaksi.

Lebe Dich Leerin pinnan alla pirskahtelee tuttu hulluutta kohti puskeva epätoivo ja pimeys, mutta onneksi laihaa lohtua tuovat harvakseltaan kuultavat valonpilkahdukset. Edeltäjäänsä verrattuna tunnelmat ja niiden toteutukset ovat tälläkin albumilla pitkälti samat, mutta jonkinlainen pehmustetussa sellissä toinen käsi pakkopaidan hihassa -tyyppinen vapaudenrajoitustunnelma kappaleita kuitenkin tuntuu varjostavan. Tai sitten antidepressanttilääkitys on nyt paremmin, mutta luovuuden kannalta huonommin kohdallaan.

”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” lienee kohtuu osuva härmäläinen käännöstulkinta Lebe Dich Leeristä.

Dool
Love Like Blood EP
Prophecy
3,5

Mestarillisen Here Now, There Then -ensilevynsä 2017 julkaissut Dool ostaa lisäaikaa seuraajan valmistelemiselle julkaisemalla Killing Joke -coverin ja kaksi liveraitaa sisältävän EP:n. Alkuperäiseen versioon verrattuna hollantilaisten tulkinta etenee painavammin ja verkkaisemmin tehden siitä yllättävänkin helposti itsensä kuuloisen. Pitää varmasti myös paikkansa, että saatteessakin kehuttu orkesterin toimivuus live-olosuhteissa on kovaa tasoa, mutta ei tämä näiltä taltioinneilta erityisemmin käy ilmi. Selkeä faneille ja keräilijöille suunnattu kymppituumaisena vinyylinäkin ilmestyvä välityöhän tämä on, joskaan ei sieltä heikoimmasta päästä.

The End Machine
The End Machine
Frontiers
2,5

Toisaalla tässä aviisissa olevassa Last In Linen arviossa esitin kritiikkiä latteista biiseistä, mutta kehuin taas Jeff Pilsonin vääntäneen nupikoista mukavan eläväiset soundit. Omassa uudessa bändissään The End: Machinessa biisit ovat inasen parempia, mutta omassa studiossaan työstetty levy taas tuotannollisesti astetta tylsempi.

En tiedä miksi musiikkia pitää julkaista taas uudella nimellä, semminkin kun jo Dokkenista tuttu Lynch-Pilson-Brown -trio on täysin sama kuin 2012 ilmestyneellä varsin hyvällä T&N-nimen alla julkaistulla Slave to the Empire -levyllä. Tuolloinhan bassottelun ja koskettimien lisäksi herra Pilsonilla oli myös pääasiallinen lauluvastuu, joka hyvin tulikin kannettua. Nyt lauluissa puolestaan on nykyinen Warrant-vokalisti Robert Mason, jonka kanssa yhteistyötä on tehty aiemmin em. T&N:n lisäksi myös Lynch Mobissa. Piiri pieni pyörii, samat nimet siinä hyörii.

Syventyessä The End Machinen musiikkiin käy selväksi, että kyseessä ei ole mikään yksi projekti lukuisten muiden joukossa. Pitkän linjan veteraanien soitto on ilahduttavaa George Lynchin kitarointi ja laulusuoritukset stemmoineen etunenässä, eivätkä sävellykset nekään ole huolellisesti kasatuilta rakenteiltaan mitään tusinatavaraa. Ei olekaan siis mikään ihme, että tähän päivään tyylillä istutettu hard rock kuulostaa hyvältä. Isoin ongelma vain on, että kun rakennuspalikat ovat jokaisessa pitkähkössä biisissä pitkälti identtiset, jää lähes tunnin mittaiseksi taantuvalta levyjärkäleeltä kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa ja tarttuvuutta.

Eugenic Death
Under the Knife
Heaven and Hell
3

Eugenic Deathin kakkoskiekkoa työstettiin neljä vuotta ja tämä kuuluu pelkästään positiivisesti huolitellusta lopputuloksesta. Jenkkitrion thrashista löytyy kaikin puolin miellyttävää miehistä karskiutta, vaikka itse musiikki onkin kaukana rujoimmasta kohkauksesta. Biisit rullaavat miellyttävän vaivattomasti, mutta vaikka seitsemän veisun levy onkin napakassa kokonaismitassa, olisi jopa yli kuusi minuuttia useamman kerran ylittävissä sävellyksissä ollut leikkuuvaraakin. Tällaisenaan liiallinen kunnianhimo syö turhaan tehoja lopputuloksen intensiteetistä.

FM
The Italian Job CD+DVD
Frontiers
3

Brittiläisten kevytrokkareiden 35 vuotta sitten muodostama FM vaikuttaa juuri nyt elävän uutta renessanssia eikä mikään ihme, sillä viime vuonna ilmestynyt Atomic Generation oli varsin verevä esitys. Ja kun vielä vuoden 2016 uudelleenäänitys hittirikkaasta Indiscreet-debyytistä kiillotti soundeiltaan perin tuhnuisen alkuperäisen version kerrankin juuri oikealla tavalla nykyaikaan, on helppo ymmärtää, miksi Frontiers julkaisee keikkatallenteen tältäkin rosterinsa helmeltä.

Musiikilliselta sisällöltään intron ja kuusitoista kappaletta sisältävä keikka on hunajaa korville. Setti painottuu vahviten kahteen ensimmäiseen levyyn, joiden biisit ladataankin pääosin loppupuoliskossa yhtenä hittiputkena alun toimiessa enemmänkin yleisön lämmittelijänä yksittäisillä uran välikauden sekä useammalla 2010-luvun biisillä. Ura ja sen huiput käydään tasapainoisesti läpi eikä huteja kuulla ensimmäistäkään, on tarkastelijana sitten pitkän linjan fani tai myöhemmin bändin hienon musiikin löytänyt jälkikasvu.

The Italian Jobin hyvyys lepää kuitenkin lähes täysin pelkän musiikin varassa ilman formaatin tuomaa lisäarvoa. Pelkkä audiotaltiointi keikasta ei tuo juurikaan mitään lisää itse biiseihin ja levyversioihin verrattuna jälki on soundeiltaan inasen latteampaa. Liikkuvaa kuvaa taas tarkasteltaessa charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten soitto on kyllä todella komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta yleisön tavoin turhan eleetöntä. FM on toki kaikessa AOR-henkisyydessään aikuiseen makuun ja kaukana nuorison villitsijästä, mutta jonkinlaista elävyyttä jää silti kaipaamaan, vaikka molemmat osapuolet tuntuvatkin nauttivan kuvauksen perusteellakin intiimiltä vaikuttavasta keikasta.

Hermoromahdus
Perse paljaana EP
Omakustanne
4

Yhden loppu on toisen alku. Näin myös Hermoromahduksen kohdalla, sillä historiasta löytyy Aivottomien rauniot. Toisella julkaisullaan Perse paljaana uusikaupunkilaisnelikko tekee asiat hieman hassusti: äänitettyjä biisejä olisi optimaalisen nelivitosena pyörivän kaksitoistatuumaisen verran, mutta toistaiseksi vain diginä julkaistusta biisikympistä on valittu 7” EP:lle neljä ensimmäistä.

Todella tyylikäs kantaaottava kansitaide kiteyttää yhtyeen sanoman mainiosti: hyvin ei mene olet sitten pienipalkkainen duunari tai muuten vaan vähävarainen. Perse on auki, kun poliitikot päätöksineen menevät taas perse edellä puuhun ja näin tapahtuu myös maailmanlaajuisesti eikä vain armaassa kotimaassamme. Ihminen kusee omiin muroihinsa paskomalla mielin määrin luontoon mitä moninaisimmin tavoin. Yksinkertaisia ja moneen kertaan käsitelty teemoja HC-punkissakin, mutta silti nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

Simppeleitä muutaman riffin ihmeitä ovat myös yhtyeen parin minuutin molemmin puolin kestävät repäisyt. Niiden vahvuus ja tehokas iskevyys piilee kuitenkin juuri tässä suoraviivaisuudessa, joka saa ekstralisänsä vielä pelkistetyn selkeistä soundeista, metallisen tanakasta soittotatsista ja paikoittain jopa death metalin puolelle lipsahtelevista tykityksistä. 

Tässä viitekehyksessä neljän biisin pienjulkaisu onkin siis täysin oikea valinta, sillä nämä kahdeksan minuuttia esittelevät Hermoromahduksen koko repertuaarin parhaimmillaan. Ja kun melko varmasti nälkää jää, käyvät loput kuusi kipaletta vaikka jälkkäristä ilman että ähky pääsisi edes yllättämään.

Last in Line
II
Frontiers
2

Last in Linen perustajilla Vinny Appicella, Vivian Campbellilla ja juuri ennen debyytin julkaisua vuonna 2017 menehtyneellä Jimmy Bainilla on kovat meriitit niin soittajina kuin säveltäjinä, joista riittää mainita alle kolmen vuoden sisään ilmestyneet Dio-klassikot Holy Diver, Last in Line ja Sacred Heart. Nykyporukan kakkonen ei tekijämiesten mainetta kuitenkaan kasvata, sillä vaikka soitto käy ammattimaisen komeasti, soivat itse laulut ihmeen onttoina ja värittöminä. Dokkenissa ja 2000-luvulla myös Foreignerissa bassoa pompotelleen Jeff Pilsonin tuotantojälki on sentään modernisoidun heavyssa eläväistä.

Magic Dance
New Eyes
Frontiers
3

Frontiersin uusien kykyjen julkaisusarjassa on löydetty taas yksi kaikkia genren oppikirjan sääntöjä orjallisesti noudattava AOR-artisti Amerikasta, kuinka yllättävää! Magic Dancen puolustukseksi on tosin todettava, että tavanomaisuudestaan huolimatta se kuulostaa kasarityyliin niin häpeilemättömältä ja hyväntuuliselta, että ärrimurrikeksejä syötyäänkin olisi pakko hymyillä. Heikoin lenkki bändissä on sen perustajan ja lähes kaikkeen sormensa työntäneen Jon Siejkan hennohko ja väritön ääni, joka ei tihku hunajaa korviin kaivatulla tavalla.

Nixa
Opus Tierra
War Anthem
3

Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella perässään Seed, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähellä oleva jylhä hidastelu herättää välittömästi kiinnostuksen. Vaan mitä pidemmälle levy tästä etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu tunnelman laskiessa tämän seurauksena. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta kajastaa toki edelleen monipuolisia sävyjä etenkin laulajan puhtaista ja rauhallisemmista laululinjoista.

Orkesterin em. lähestymistavan tuomion julistukseen voikin nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua sekä eurooppalaisen enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavan tyylin välillä. Yhdistelmä on kuitenkin sen verran haastava, että albumi kokonaisuutena on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan välillä jääden lopulta hieman epämääräisestikin näiden väliin. Hyvistä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu taas keskivaiheelta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka onneksi onkin levyn lyhyin kappale.

Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, piisaa taivallettavaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen. 

Our Survival Depends On Us
Melting the Ice in the Hearts of Men
Ván
3

Näiltä itävaltalaisilta ei puutu kunnianhimoa ja halua haastaa itseään. Se näkyy ja kuuluu kaikesta aina romaaninmittaisista nimistä neljään yli 10 minuutin mittaiseen biisiin. Musiikkinsa on kaikkea muuta kuin helppoa omaksuttavaa vaikkei se ole millään muotoa kimuranttia. Yhtye liikkuukin alati omaperäisyyden ja ärsyttävyyden muodostamalla veitsenterällä. Primordialin kaltainen pakanallinen eeppisyys, post metal -tunnelmointi ja runnominen sekä laulajan paikoittainen Ulvova mylläri -laulutyyli on yhdistelmä, josta ei aina oikein tiedä mitä mieltä olla.

Protector
Summon the Hordes
High Roller
2

80-luvun loppupuoliskolla uransa käynnistänyt ja pienimuotoista suosiotakin nauttinut Protector on varsinainen jäärä. Uransa jo kertaalleen paketoinut ja paluun jälkeen useamman julkaisun pukannut porukka yllätti ilahduttavasti kolme vuotta sitten ilmestyneellä ”Cursed And Coronated” -teutoni-thrash-pläjäyksellään. Seuraajansa ottaa kumminkin selkeästi takapakkia, sillä vaikka bändi räksyttää ja pätkyttää edelleen luupäisesti, kaatuu tällä kertaa homma pitkälti turhan mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin riffeihin. Tämä levy tuskin kutsuu kokoon kuin pienen joukon intohimoisimpia rässiliivijürgeneitä.

Schattenfall
Melancholie des Seins
Redefining Darkness
2

Mustan metallin erikoismiehemme Joni ”Venomin haukkuja” Juutilainen teilasi loppuvuodesta 2017 ilmestyneen Schattenfallin esikoisalbumin ja seuraajaansa Melancholie des Seinsia kuunnellessakin on helppo ymmärtää miksi. Saksalaisten sinällään muodollisesti pätevä fiilistelybläky ei kouraise sisintä pintaa syvemmältä ja vaikutelma vain kiusallisesti korostuu, mitä lähemmäksi 56 minuutin kohdalla sijaitsevaa päätepistettä edetään. Pikimustan tilalla oleva aseharmaa melankolia ei lämmitä saati kylmää kaivatulla tavalla.

Sins of the Damned
Striking the Bell of Death
Shadow Kingdom
3

Esikoisellaan Sins of the Damned tykittää menemään latinoamerikkalaisen kiihkeällä sykkeellä heavy metaliaan, johon on imetty hitunen thrashin räyhäkkyyttä. Lopputulos muistuttaakin lähinnä speed metalin esi-isäkappaleita kuten Acceptin Fast As a Sharkia tai Helloweenin How Many Tearsia esitettynä vain raffimmilla lauluilla. Verrokkina toimii myös pitkä-ikäinen black/thrash-poppoo Desaster heveimmillään. Hyvin tehty perinteitä kunnioittava underground-henkisyys on aina ilahduttavaa, mutta ei näistä aineksista chileläisetkään sentään saa täysillä iskeviä 5-6 minuutin repäisyjä.

Starquake
Time Space Matter
Pure Rock
3,5

Kun bändi sekoittaa surutta mutta tyylillä 70-luvun Deep Purplen hammondin värittämää hard rock -jytää saman aikakauden Genesis & Yes progevenkoiluun ja queenmaiseen hohdokkaaseen mahtipontisuuteen matkaten siinä samalla halki ajan ja avaruuden, voidaan puhua erikoismenosta. Tällaiseen kombinaatioon ei pysty kuin saksalainen studioprojekti kipparinaan itsekin nupinvääntäjä ja instrumentalisti Mikey Wenzel. Jos maestro olisi laulajanlahjoiltaan omaperäisempi, alettaisiin olla todellisen parhauden ääressä, mutta tällaisenaankin Time Space Matter onnistuu ilahduttamaan.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Inferno #168/2019

Fungus Exodus
Myco Sapiens
Bestial Burst
3

Kosketinvetoisen black metalin uuden tulemisen myötä ei ole mikään ihme, että sen vanavedessä myös synapimputtelu eli ns. dungeon synth -genre on sekin nostamassa taas päätään. Genrethän liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa, onhan useimmilla ambientin ja elektronisen musiikin pioneerien kuten Tangerine Dreamin tai Klaus Schulzen tuotantoa ihailevilla mustilla kosketinvelhoilla Mortiiksesta Neptune Towersin Fenriziin myös oma vahva musiikillinen BM-historiansa.

Suomalaisen Fungus Exodus -kaksikon mustemmista kytköksistä en tiedä, mutta mahtavat ja mystiset 17 vuotta työstetty Myco Sapiens on em. genrepioneerien lisäksi saanut ilmiselvästi vaikutteensa myös Varg Vikernesin vankilasta käsin sävelletyille ja äänitetyille ambient-levyille Dauði Baldrs (1997) sekä Hliðskjálf (1999). Aikoinaanhan moni Burzumin koko genreä määrittäneelle kylmän raa’alle soundille sielunsa menettänyt naureskeli avoimesti tälle casiolevykaksikolle, mutta jotain maagista tunnelmaa niihinkin kuitenkin sisältyi ja väitänpä, että paljon on ymmärretty vasta jälkeenpäin.

Kolmesta pitkästä kappaleesta koostuva albumi on alussa ja lopussa lähempänä Mortiisin haikean yksinkertaista tunnelmointia kuin mitä keskelle sijoitettu vahvasti Burzumin synakauden mieleen tuova jämäkkä ja kalsa Ascendancy Heralded by Black Trumpets of the Dead. Biisiin sopii yllättävän hyvin myös saatekirjeen mielenkiintoinen ”Conan soundtrack with doom metal drums” -luonnehdinta, vaikka niin sävellys kuin toteutus on kaukana Basil Poledourisin mestarillisesta kädenjäljestä.

Yksinkertaisista elementeistä kasattu Myco Sapiens on omalla tavallaan sympaattinen julkaisu, joka on genrelle ominaiseen tapaan joka suhteessa hieman käppäisen kuuloinen. Tämä on kuitenkin täysin harkittu tyylikeino ja erilaisista lähtökohdista toteutettuna lopputulos olisi todennäköisesti selkeästi huonompi ja enemmän hukassa kuin mitä nyt. Jonkinlaista fokusoitumista ja syvällisempiä tasoja jää tältäkin luolaseikkailulta tosin uupumaan, vaikka lupauksia moisesta onkin kokonaisuuteen piilotettu.

Idle Hands
Mana
Eisenwald
4,5

Idle Hands ei olisi voinut saada parempaa starttia uralleen, kuin mitä viime vuoden lopussa julkaistu viiden biisin minari Don’t Waste Your Time sille antoi. Esitin tuolloin epäilykseni siitä, voiko jo tuolloin seuraajaksi ilmoitettu täyspitkä vastata kerta heitolla korkeuksiin kohonneisiin odotuksiin. Tästä syystä Manan ensikuuntelua piti lykätä tovi, osin mahdollisen pettymyksen pelosta, mutta pääasiassa siksi, että mielentila olisi oikeanlainen. Huoleni olivat turhia, sillä albumi on juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, mutta vaatii enemmän aikaa saadakseni selvyyden julkaisujen lopulliseen paremmuusjärjestykseen.

Monikaan asia ei levyjen välillä ole muuttunut ja siltikin juuri ne pienet muutokset ovat vieneet yhtyettä eteenpäin ja syventäneet ilmaisuvoimaa entisestään. Idle Hands on edelleen periaatteiltaan pitkälti vanhan koulukunnan heavy metallista ammentava melodinen yhtye, jossa kuuluu myös tyylikkään salakavalalla tavalla vahvoja vaikutteita gootti- ja vaihtoehtorockista. Yhtyeen kiehtovuus piileekin pitkälti siinä, että se on hyvin hankalasti määriteltävissä, sillä mikään em. genreistä ei dominoi toista tai ole edes ilmiselvästi bongattavissa. Ja tätä mikstuuraa jo edellisessä arviossa kehumani Gabriel Francon ääni taipuu tukemaan todella hienosti.

Havaitut erovaisuudet EP:hen verrattuna löytyvät metallipitoisuuden vähenemisestä ja sitä myötä keventyneestä yleissoundissa. Mutta koska haikeus on silti yhä edelleen vahvasti läsnä, on lopputulos kaikkea muuta kuin millään muotoa lussu.  On jännää myös huomata, kuinka perus rokkien 3-4 minuutin mitoissa pysyttelevät kappaleet tuntuvat samaan aikaan sekä lyhyenlänniltä että juuri oikean mittaisilta. Joka kuuntelukerran jälkeen huomaa ihmettelevänsä ”joko tämäkin biisi nyt jo loppui” ja koko levyn päättyessä sen on jo laittanut uudestaan soimaan ennen kuin koko aisaan on edes kerinnyt ajattelemaan.

Manalta olisi aivan hyvin voinut jättää poiskin jo EP:llä olleen, yhtyeen metallisimman ja vauhdikkaimman Blade And the Will -biisin, vaikka istuuhan tämä heavy-anthem myös albumikokonaisuuteen saumattomasti. Manan entistä monimuotoisempi tyyli sopii yhtyeelle paremmin kuin hyvin ja vain alleviivaa sen taitoa ja vahvaa näkemystä tekemisistään. Edes taivasrajat eivät näemmä ole Idle Handsille mikään ongelma.

Twisted Tower Dire
Wars in the Unknown
No Remorse
3,5

Twisted Tower Dire on yksi niistä tuhansista pitkän linjan puurtajista, jotka pitävät heavy metalin kultakauden muistoa uskollisesti yllä omilla tekemisillään. Viime vuosituhannen puolella startanneeseen uraan mahtuu puoli tusinaa albumia lähes yhtä monella lafkalla, miehistönvaihdoksia lopullisine menetyksineen kitaristin ja rumpalin ollessa ainoat alkuperäisjäsenet.

Vahvasti amerikanmallisen power metalin hengessä ja osin eeppisestikin soiva Wars in the Unknown soi asiaan kuuluvan kirkasotsaisesti ja mallikkaan tanakasti. Melodioissa ei ole säästelty ilman että niissä olisi minkäänlaista sokerihumalaa aiheuttavaa kuorrutusta ja usein köörein varustetut kertosäkeet ovat nekin kaikessa konstailemattomuudessaan napakoita. Sävellyksistä kuuluukin sekä perehtyneisyys, intohimoinen suhtautuminen että osaaminen lajia kohtaan ja harvemmin tämä perusvaatimuskolmikko on näinkin hyvässä tasapainossa keskenään.

Wars in the Unknown on niitä levyjä, jotka eivät iske välittömästi edes parin kuuntelukerran perusteella, mutta jota jättävät lisäkuunteluita vaativaan kutinan korviin. Niiden myötä se hiipiikin salakavalasti keskitasoa paremmaksi, vaikka katto tuleekin vastaan ennen vuoden parhaimmistoon nousemista.  Hyvin tehty, vahva perusmallin heavy metal on nykyisellään turhankin aliarvostettua Suomessa alakulttuurikonossöörit pois lukien.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Inferno #167/2019

Black Mass
Warlust
Iron Shield
2,5

Mielikuvat saksalaisuudesta Black Massin kohdalla ovat vahvat, alkaahan albumi Aatu-sedän paasauksella yhdistettynä sodan ääniin. Mutta ei tässä vielä kaikki, heti intron jälkeen alkava levyn nimikappale on rätväkkää ja rullaavaa remellystä, josta käy hyvin selväksi vaikutteet teutoonithrashin kolmelta suurelta. Voivodin nimikappaleesta suoraan pöllitty kertosäe on taas hyvin todennäköisesti tribuutti ja onpahan kuitenkin jenkkiläiseksi paljastuva trio myös Motörheadinsa sekä tämän perillisiä alenevissa sukupolvissa riskisti kuunnelleet.

Muodollisesti musiikki on kaikin puolin pätevää. Se sisältää juuri oikeanlaista rienaavuutta, rosoa ja vimmaisuutta eikä biisejä tai pituutta ole liikaa. Ja siltikin musiikin kovimmasta ytimestä jää ärsyttävästi puuttumaan sellaista iskevää sisältöä, joka lunastaisi muuten vakuuttavan ulosannin. Black Mass onkin liikaa kaikille pelkästään räksyttävä sekarotuinen piski kuin tappamaan jalostettu ja napakasti aroista paikoista pureva sotakoira Musti.

Warlust on helppoa eikä ollenkaan vastenmielistä kuunneltavaa, mutta yhtä lailla sen myös unohtaa saman tien levyn loputtua. Laulut eivät jää pystyyn kuten pitäisi, vaikka adrenaalitasoissa pientä kohoumaan se pystyykin aiheuttamaan.

Dethonator
Race Against the Sun: Part One
Pavement Entertainment
4

Brittiläisen heavy metalin jo vuosikymmeniä kestänyttä rappiota on hankala ymmärtää. Miten on mahdollista että maa, joka oli yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä raskaan rockin ja metallin genreissä aina 60-luvun lopusta 80-luvun puolivälin tienoille, ei tällä perinteisellä saralla ole 30 vuoteen montaakaan uutta ja edes hidasta kasvusuhdannetta läpikäyvää tulokasta pystynyt tuottamaan.

Tässä surkeassa tilanteessa Dethonator on hyvinkin ilahduttava valopilkku. Nyt jo neljännen albuminsa julkaissut porukka ei sekään tosin ole enää mitään untuvikkoja, etenkin kun tätä aiemmin on jo ehditty julkaisemaan eri nimellä kaksi levyä. Musiikkinsa on kuitenkin pysynyt kirkasotsaisena ja suurimmilta osin myös hyvinkin traditionaalisena, vaikka kappaleista voi tarkemmalla korvalla kuunneltuna löytääkin vaikutteita niin power metalista kuin modernimmista metallista murahteluineen. Näitä ilmankin olisin tosin pärjännyt vallan hyvin, ilmaisunsa kun on aivan tarpeeksi monipuolista jo lähtökohtaisestikin hyvine melodioineen ja sopivan simppeline kertseineen.

Orkesteri kunnioittaa perinteitä myös niin rumalla kannella, että se alkaa olla jo lähes komea. Ja kyllähän kaksi levyä vaativa ilmeisen tarinavetoinen lähestymistapa kokonaisuuteen on sekin pitkälti kaikuja menneiltä ajoilta. Vaikka levyn biisit kauttaaltaan tasalaatuisen hyviä ja kokonaisuutta kannattavia ovatkin, saisi pikkuhittipotentiaalia omaavan When Lucifer Fell -avauskappaleen kaltaisia raitoja olla useampikin. Toivon mukaan arkkienkelin kunniaksi veisataan yhtä ilahduttavia hymnejä myös tämän vuoden loppuun luvatulla kakkososalla.

Ossuarium
Living Tomb
20 Buck Spin
3

Debyyttilevyllään Ossuarium rymistelee menemään jossain maanalaisissa ja synkissä hautaholveissa, josta maan päälle kumisee örinää myöten kahdeksan kappaleen verran romuluista death metalia. Yhtye ei juurikaan kiirehdi, vaan luottaa pääosin keskitempoiseen ja painavaan jyräämiseen, jossa aina välillä hidastellaan ja jopa herkistellään doom-artefaktien äärellä.

Living Tombissa on tietynlaista luolamiesmäistä charmia, joka muutaman kuuntelukerran jälkeen tuntuu vielä vähän liiankin yksinkertaiselta ja sitä myöten tympeähköltä. Salakavalasti se onnistuu kuitenkin aloittamaan ujuttautumisen hitaasti mutta varmasti pintaa syvemmälle ansaiten alkureaktioon verrattuna puolikkaan pilkkomisvälineen enemmän. On myös hyvin todennäköistä, että sen vetovoima saattaa vielä kasvaa hieman tästäkin löytäen tiensä soittimeen useamminkin pölyn alle unohtumisen sijasta.

Esikoislevylleen portlandilainen kalmakopla on jo kasannut vallan jämerät perusteet, jonka päälle on hyvä alkaa rakentamaan lisää kerroksia ja mielenkiintoa puoleensavetäviä yksityiskohtia. Tällaisenaan se tosin saattaa jo nytkin aiheuttaa Stendahlin syndrooman oireita kovakalloisimmille  death metalisteille.

Sons of Morpheus
The Wooden House Session
Czar of Revelations
2,5

Nimensä mukaisesti mökkeilysessioissa äänitetty neljäs tuotos on siitä erikoinen levy, että sen kiehtovalla tavalla pahaenteinen mutta letkeä instrumentaalialoitus Doomed Cowboy lupailee paljon ja asettaa mielentilan oudolla tavalla vääränlaiseksi kuin miltä seuraavat viisi biisiä todellisuudessa kuulostavat. Startti kuulostaakin vähän samalta kuin jos Tarantinolle ominaisella nyrjähtäneellä tavalla käynnistyvä western muuttuisi tavanomaiseksi toimintapläjäykseksi tähtenään viime aikaisissa supersankarihöttöfilkkojen jatko-osissa itsensä tunnetuksi tehnyt nuoremman sukupolven näyttelijä.

Sinällään Sons of Morpheuksen psykedeelisiä ja blues-sävyjä sisältävässä stoner-rock-jytä ei ole mitään vikaa.  Siinä on groovea, sopivan rentoa ja elävää otetta, mutta ei mitään sen kummempaa, mitä ei olisi tehty jo niin moneen kertaa aiemminkin. Ja kuten kaikissa muissakin yksinkertaisiin perusarvioihin luottavassa musiikissa ihan kivan ja hyvän ero, loistavasta puhumattakaan, on hiuksen hieno. Vikaa ei siis pelkästään ole intron ja myös levynkannen luomissa valheellisissa mielikuvissa päässäni, vaan myös itse pihvissä.

Kliseisesti sanottuna erilaisten eritteiden ja nautintoaineiden hajuisessa kuumassa keikkaluolassa live-volyymillä tuutattuna The Wooden House Sessionin materiaali olisi puolet toimivampaa. Ikävä kyllä ja toisaalta taas hyvä, että rock’n’roll usein herää elämään livenä silloinkin kun levyllä laahustellaan puolikuolleena.

Suzi Quatro
No Control
SPV
2,5

70-luvun alkupuolella Suzi Quatro oli kuuma, nahkahaalareissa bassoa soittava rokkimimmi, jolla oli useampikin hitti. Mielikuvia tuosta ajasta on säilynyt näihin aikoihin saakka, vaikka hiekkalaatikkoleikit olivatkin paljon kiinnostavampia. Näin setämiehenä taas musiikkiinsa tutustumisensa on alkanut kiinnostamaan enemmänkin, mutta tunnustettava on, että olen siltikin enemmän kuunnellut Lea Lavenin kerrassaan mainiota coveria ”On ja ei” vuodelta -73 kuin Suzin alkuperäistä ja kenties tunnetuinta Can the Can -kappaletta.

Rehelliseen isoäiti-ikään ehtinyt ilmeinen ikirokkari on yllätyksekseni julkaissut melkoisen määrän levyjä tasaisesti jokaisella vuosikymmenellä, vaikka tahti onkin aivan ymmärrettävästi hiipunut tasaisesti jo ihan musiikkibisneksen ja kulutustottumuksien muutoksen myötä.  Eipä olekaan mikään ihme, että tällaisella kokemuksella No Control on osattu täyttää hyvällä boogiella, joka tekee kuuntelukokemuksesta vallan letkeän ja vaivattoman. Jopa liiallisissa määrin.

Toinen levyn pienoisista ongelmista hissimusiikkimaisuuden lisäksi on sen laajahkolla skaalalla liikkuvat biisit. Tykimmin jytäävän No Soul/No Control sekä Going Home -avauskaksikon lisäksi levyltä löytyy torvisektiolla, urulla ja pianolla väritettyä kevytrokkia, jamaikalaiselta musiikista vaikutteita ottanutta rakkauden pohdintaa, machoilua kritisoivaa ränttätänttää kuin kepeää kapakkabluesiakin. Toteutusta ei voi moittia missään kohtaa, mutta kokonaisuus kuulostaa silti enemmän häiritsevän hajanaiselta kuin ilahduttavan monipuoliselta.

Tai sitten on vain niin, että setämiestasoni ei vielä ole tarpeeksi korkea arvostamaan No Controlia tarpeeksi.

The Backstabbers
Borderline EP
Omakustanne
3,5

Action- aka ketjulompakko-rock on pirun haastava genre. Pitäisi osata tehdä räväkkiä ja yksinkertaisia biisejä, jotka rokkaavat ja rollaavat mutta myös tarttuvat takuuvarmasti oikeisiin paikkoihin kiinni. Näistä lähtökohdista katsottuna The Backstabbers onkin kovan paikan edessä, mutta suoriutuu lähtökohtaisista epäluuloistani huolimatta oikein hyvin. Siirtyminen Rovaniemeltä enemmän kohderyhmää sisältävään tsadiin ei sekään tunnu tehneen kolmikosta etelän veteliä.

Borderline seiskalla The Backstabbersit panevat parastaan ja kappalekaksikko onkin juuri oikealla lailla konstailematon, tiukka ja vauhdikas tempaisten puoliväkisinkin mukaansa. Alle kolmeminuuttiset repäisyt eivät liiemmin toisistaan eroa, mutta mitä väliä, kun mukana on kaikki olennainen eikä mitään liikaa. Borderlinen äärimmäisen simppeli kuorohuutokertsi jää tosin aavistuksen verran paremmin mieleen kun (Got No) Control taas tykittää himpun tanakammin.

Reilussa viidessä vuodessa bändi on julkaissut yhtä monta pikkujulkaisua ja todistaa nyt viimeistään osaavansa asiansa. Seuraava haaste onkin tehdä täyspitkä albumi, joka sekin sisältäisi täyttä asiaa ilman suurempia notkahduksia. Jos poppoo tässäkin onnistuu, virvoittaa se vuosituhannen vaihteen aikaa henkiin pakottaen nostamaan hattuani kunnioituksen osoituksena.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Inferno #166/2019

Alcatrazz
Live In Japan 1984 Complete Edition 2CD
Ear Music
3,5
Parole Denied - Tokyo 2017 2CD+DVD
Frontiers
2,5

Vaikka tikulla tökkisittekin, kerron muutaman muinaisen musiikkimuiston. Yngwie J. Malmsteenin edelleen mestarilliseen Rising Force -debyyttiin (-84) tutustuttuani hyppysiini päätyi suurin piirtein samoihin aikoihin myös vuotta aiemmin ilmestyneen Alcatrazzin esikoisalbumi No Parole from Rock 'N' Roll. Yhtye tuntui tuolloin jollain lailla hieman pappamaiselta Whitesnaken tapaan, mutta kieltämättä muutama junnun mieleen jäänyt hyvä biisi levyllä oli. 

Perustaessaan Alcatrazzia yhtyeen nokkamies Graham Bonnet oli konkariosastoa. Soolouran kautta herrasmiesmäisesti aina lavallakin pukeutuva laulaja oli jo ehtinyt tekemään levyt niin Rainbow’ssa kuin Michael Schenker Groupissakin ennen debyytin julkaisua. Ehkä tästä johtuen  julkaisupolitiikka oli melko reteää, sillä vain vuotta myöhemmin seurasi japanilaisen yleisön edessä taltioitu Live Sentence, joka kuitenkin kuulosti jollain lailla sekä tuhnuiselta että typistetyltä. Arkistojen kätköistä vastikään löytyneet ja nykytekniikalla parannetut nauhat korjaavat kuitenkin molemmat ongelmat ja nyt selkeämmällä ja myyvemmällä nimellä Live In Japan 1984 Complete Edition ilmestynyt tuplasetti onkin nimensä mukaisesti koko 18 biisiä sisältävä keikka.

Livenä bändi vetää kappaleet läpi hyvällä draivilla ja kaikesta kuuluu selkeä näyttämisen halu ja ilo eikä vain Yngwien soitossa. Tuolloin vain parikymppinen kitarasankari esittelee auliisti ja juuri sopivan röyhkeästi taitojaan aina Evil Eye -instrumentaaliaan myöten. Muutenkin tallenne kuulostaa kaikin puolin ilahduttavan autenttiselta, virheitä tulee ja kaikkien nuottien lähimaastonkaan ei ihan aina osuta, mutta yleisö elää mukana ja se myös kuuluu lisäten tunnelmaa myös kotioloissa. Ja kun oman parhaimmiston lisäksi biisilistaa on ryyditetty MSG:n Desert Songilla sekä kolmella Bonnetin aikaisella Rainbow-hitillä, voi Live In Japan 1984:n todeta olevan joka suhteessa klassisen mallin hyvä livejulkaisu jota kuuntelee hyvin mielellään.

Alcatrazzin ura jäi aikoinaan vain neljän vuoden ja kolmen levyn mittaiseksi. Vuonna 2006 startannut paluu kesti peräti kahdeksan vuotta ilman uutta musiikkia eikä toissavuotinen kolmen Japanin illan mittainen comeback myöskään sellaista synnyttäne. Parole Denied - Tokyo 2017 -liveä kuunnellessa ja katsellessa voi vain todeta, että kyseessä on vähintäänkin puolittainen yritys kartuttaa kolmen orkesteria perustaneen eläkerahastoa.

Reilun 30 vuoden takaiseen liveen verrattuna meno on kaikin puolin hillitympää eikä aina sillä tyylikkäällä pappatavalla. Soitto kyllä soi kelvollisesti, mutta kuunteleepa kappaleita sitten CD:ltä tai katselee niitä kuvan kera, on jokainen osa-alue vaisuhko. Soundit ja etenkin DD 5.1 ääniraita eivät ole parhaassa mahdollisessa balanssissa kitaroiden ollessa turhan altavastaajina, ja vaikka kuvan laatu onkin ok, ovat sekä valaistus, värit että kuvakulmat hivenen liian köppäisen oloisia. Settilistoissa on sentään jonkun verran eroavaisuuksia mistä plussan voi jakaa.

Julkaisun täkynä etenkin paksuja fanilaseja käyttäville voi katsoa olevan paketin kakkoskiekko, joka koostuu pääasiassa aiemmin julkaisemattomista vuoden -85 Steve Vain laadukkaista studiodemoista, joista osa jopa päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Dangerous Gamesille. Helmiä ei joukosta kuitenkaan löydy, joten kuriositeettiarvo on levyllä kovempi kuin musiikillinen tarpeellisuus.

Sedät jaksaa heilua, mutta ketä nostalgialle piut paut antavaa jaksaa kiinnostaa?

Devil Master
Satan Spits on Children of Light
Relapse
3

Pimeyden syövereistä parrasvaloihin nousua tekevä Devil Master omaa pirullista svengiä heti kättelyssä. Parit pikkujulkaisut alle ensin omakustanteisesti, sitten samoissa kansissa pihalle Relapsen kautta ja seuraavaksi kuilusta kuuluukin kaikuja täyspitkän muodossa. Piru tuntuu todellakin pitävän huolen omistaan.

Sotisopana Devil Masterilla on punk, aseenaan proto black metal ja kilpenään goottirock. Nämä kaikki esineet ovat käytössä kolhiintuneita ja ruosteisia, mutta silti yksinkertaisen tehokkaita. Tässä varustuksessa yhtye näyttääkin lähinnä Tribulationin rumemmalta velipuolelta, joka ei missään tanssiaisissa viihdy, vaan vetäytyy illan päätteeksi mieluummin kotiluolaansa.

Ruumiita ei mestarimme kuitenkaan vielä tällä tasolla synnytä laaki ja vainaa -periaatteella, vaan päätyy ainoastaan ruhjomaan yltympäriinsä uhrejaan. Läpi levyn kulkevasta vimmaisesta draivistaan huolimatta sen temppuvalikoima on kovin yksipuolinen, joka tulee selväksi varovaisen alkuihastuksen jälkeen jo heti alkukolmanneksen aikana. Sama pätee myös hivenen vankityrmämäiseen tuotantoon, joka sekin alkaa pian latistua korvissa menettäen iskevyyttään.

Klassisen vinyylimitan pituinen kokonaisuus on nasevahko, mutta introsta ja outrosta huolimatta siltikin liian pitkä. Tällaisenaan Devil Master tuntuu saavuttaneen liian paljon liian nopeasti. Noustakseen tasoa ylemmäksi sen on syytä kerryttää lisäkokemusta erilaisia taisteluita ja tehtäviä läpikäymällä. 

Hero Dishonest
Maailma palaa taas
If Society
4

Kun ruuhkavuosiaan läpikahlaavat miehet vapauttavat supermarkettien ruuhkaisissa kassajonoissa, jälkikasvun sairauskierteiden aiheuttamien ylitöiden kerryttämän ja salakavalasti kertyneen huono kunnon aiheuttaman ahdistuksensa, on jälki aidosti vihaista. Juuri näin tekee inhorealistisia havaintoja maailmasta tekevä Hero Dishonest, jonka juuri oikean mittainen 20 minuuttia kestävä Maailmaa palaa taas -täyspitkä läväytetään päin pläsiä ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä.

Suurempi kiemurointi tuntuu tällä kertaa jätetyn musiikissa taakse ja nyt biiseissä mennään suoraan ja erittäin räväkästi asiaan niin että umpihämäläiset tuskin huomaavat ennen levyn loppua mistä koko hommassa oikein onkaan kysymys. Kun näin purskeiseen hardcoreen yhdistyy Vellun maanisuuden ja hulluuden rajamailla harhaileva laulu- ja sanoitustyyli, on jälki hienolla tavalla väkisinkin mukaansa tempaavaa räävitöntä riekkumista.

Maailman monissa eri kolkissa palaa tälläkin hetkellä jos vaikka minkälaista roihua ja omalta osaltaan Hero Dishonest lyö vain lisää bensaa liekkeihin. Perimmäiset motiivinsa musiikkinsa ja tekemisiensä takana lienevät kuitenkin enemmänkin tulipalojen sammuttamisessa. Maailmantuskan musertaessa alleen ei pelkkä tofun mussutus enää lunasta hyvää omatuntoa. Pitäis tehdä paljon enemmän hyvää kuten lähes samannimisessä kappaleessa huudetaan.

The Milestones
Beautiful Light LP
Turenki
4,5

The Milestonesin edeltävään Higher Mountain - Closer Sun -kiekkoon tuli ihastuttua aika lailla eikä  alkuhuuma ole mihinkään kaikonnut viidessä vuodessa. Beautiful Light vaikuttaa vain syventävän suhdettamme ja alkaapa vaikuttaa melkein jopa siltä, että ei enää niin hamassa tulevaisuudessa istutaan vielä vierekkäin kiikkustuolissa muutamaa julkaisua ja kokemusta rikkaampana. 

Väitänpä, että Suomessa yksikään toinen bändi ei tee näin tyylikästä lunkia rokkia, jossa vahvana perusraaka-aineena on klassinen rock ja mausteina sekä etelää että hippusellinen blues rockin sävyjä. Melko paljon saa suuren maailman tarjontaakin tiheällä kammalla läpikäydä, että vastaavantasoisia verrokkeja löytyy. Viime vuosituhannella orkesterilla oli jo jalka tukevasti oven välissä Amerikkaa myöten, mutta onni ei ollut myötä.

Musiikin tyylin saati tason puolesta pienimuotoiseenkin läpimurtoon olisi edelleenkin edellytykset, mutta todennäköisesti kaverit ovat tyytyneet kohtaloonsa ja tekevät nykyään musiikkia kaikessa rauhassa suoraan sydämestä ja omaksi ilokseen. Tämä kuuluu kaikesta ja uskonkin, että juuri siksi se tavoittaa taatusti ehkä pienehkön, mutta sitäkin uskollisemman kuulijakunnan kuluu levyjen tai harvalukuisten keikkojen välillä aikaa kuinka paljon tahansa.

Aiempiin tuotoksiin verrattuna kappaleet ovat entistäkin rauhallisempia ja suurelta osin melkeinpä balladinomaisia. Verkkaisesta etenemisestään ja tunnelmastaan huolimatta soitossa on niin suuri määrä svengaavaa rock’n’rollia, että kaikenlaisen tilulilun oikein- ja väärinpäin unissaankin hallitsevilta nöösipojilta ei moinen taivu sitten mitenkään. Hyvin pitkälti juuri siksi levyä kuunnellessa tulee aina väkisinkin hyvälle tuulelle, on mielentila ennestään mikä tahansa. Näin sydäntalvella ihminen näkee ehkä kauneutta mutta vähemmän valoa ja juuri sitä albumi tarjoaa aina nimeään myöten.

The Milestones esittää setämiesmusiikkia setämiehille sekä pikkuvanhoille, jotka ikääntyvät tyylikkäästi, mutta eivät koskaan kasva täysin aikuisiksi. Eipä ole mikään ihme, että Beautiful Light julkaistaan pelkästään vinyylinä ja vieläpä kahdella eri kannella, vaikka nykyaika pakottaneekin tämän myös striimipalveluihin tuuppaamaan. 

Phlebotomized
Deformation of Humanity
Hammerheart
3,5

Lähemmäs neljännesvuosisata sitten hauskan hankalahkosti nimetyn Phlebotomizedin esikoisalbumia Immense Intense Suspense tuli kasetilta kuunneltua ja diggailtua lyhyen aikaa, mutta lopulta pikkutason klassikkostatuskin jäi omissa kirjoissa saavuttamatta. Mieleen jäi kuitenkin hollantilaisten tuohon aikaan tyypillisen ennakkoluuloton tapa värittää death metaliaan doomista tutuilla elementeillä aina hidastelusta tunnelmaa syventävään viuluviikarointiin.

Deformation of Humanity on useamman vuoden aikana sävelletty paluu, yhtyeen urahan loppui heti kakkoslevyn Skycontact julkaisuun vuonna 1997. On melkoisen hämmentävää ja sitä myöten myös ilahduttavaa huomata kuinka uskollisena Phlebotomized on tyylilleen pysynyt. Musiikkinsa on edelleen kevyen äkkiväärää death-doom -hybridiä, jossa melankolian maalareina ovat edelleen koskettimet ja viulu. Kaikessa aina soundeja, sovituksia ja tunnelmaa myöten on vahvasti läsnä 90-lukulainen tunnelma, joka näin vuonna 2019 kuulostaa ummehtuneen sijaan yllättävänkin raikkaalta.

Lähes jokaisessa kappaleessa on jokin hieno osuus tai yksityiskohta, mutta hieman ikävästi harva niistä kuitenkaan on aivan loppuun asti saatettu tuotos klassismallisia introa ja outroa lukuun ottamatta. Albumin majakoihin kuuluvat bändin koko tyylirepertuaarin esittelevä Descend to Deviance sekä rauhallisemmin murheen alhoa reunoja myöten luotaava My Dear,… muiden loistaessa himmeämmin horisontissa.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Inferno #165/2019

Harhat
Käskyjä ja uhkauksia EP
Kämäset Levyt/Imminent Destruction
3,5

Vaikka maailmassa kaaosta näkee joka puolella, Harhojen musiikista se puolestaan on taas vähentynyt. Kyllähän yhtyeen musiikki on edelleen kihisevää hardcorea, mutta nyt niin teksteissä kuin itse biiseissä mennään suoremmin asiaan. Jälki onkin huomattavasti aiempia kahta julkaisua jämäkämpää, kun nykyinen vallitseva poliittinen ilmapiiri seurauksineen sekä ahdistaa että pistää vihaksi ja tämän kaiken voi vahvasti aistia pikkumustaa kiekkoa pyörittelemällä.

Soundien viilaus palvelee myös orkesterin asiaa. Jälki on edelleen karskia ja rumaa eikä tikuiltakaan voi korvakäytävissä välttyä, mutta pahimmat rosot äänimaailmasta pois karsittuna kappalekuusikko uppoutuu paremmin ja syvemmälle ilman että bändi olisi tinkinyt tavaramerkistään tuumaakaan. Parhaimillaan Harhat on kuitenkin vartinmittaisissa livepläjäyksissään, joissa kappaleiden raivo vapautuu ja saa vielä ekstaboostinsa alkukantaisesta tulkinnasta.

Idle Hands
Don’t Waste Your Time EP
Eisenwald
4,5

Don’t Waste Your Time on paras pienjulkaisu vuosikausiin. Sen voima piilee koskettavassa haikeudessa, jota ei tyypilliseen tapaan säestetäkään hidastelemalla doom-tempoissa. Vaikka tietämykseni em. genren suhteen on perin vähäinen, nimi New Model Army putkahtaa ensimmäisenä mieleen. Tätä mielikuvaa vahvistanee myös Anacrusis-yhtyeen mestarillinen NMA-lainaversio, vuonna -91 ilmestyneellä Manic Impression -albumilta löytyvä I Love the World, jossa syvä kaihoisuus yhdistettiin oudon kiehtovaksi osaksi ärhäkän kulmikasta thrashia.

Idle Handsin sinänsä yksinkertainen, mutta itsensä näköinen tapa yhdistää 80-luvun heavy metalia saman aikakauden vaihtoehtorockiin on kaikessa ilmavuudessaan erittäin onnistunut. Tyylilajit korostavat toistensa kiinnostavimpia puolia mainiosti on kyse sitten vauhdikkaasti rullaavasta Time Crushes Allista tai balladinomaisen herkästä päätöskappaleesta I Feel Nothingista. Jo pelkät biisien nimet alleviivaavat jokaisessa melodiakulussa läpitunkevaa melankoliaa, jota laulaja-kitaristi Gabriel Francon heville hieman epätyypillinen ääni ja omalaatuiset laululinjat vain vahvistavat.

Viisi napakan mittaista, toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaista joskin kokonaisuutena täysin koheranttia ja tarttuvaa kappaletta on todella väkevä pelinavaus uralle. Odotukset kuuleman mukaan vielä tänä vuonna ilmestyvää täyspitkää kohtaan nousevat taivaisiin, mutta haluan vilpittömästi uskoa, että yhtye ne pystyy myös täyttämään. Saapa nähdä osaako yhtye täydentää kappaleidensa magiaa myös livenä, mutta onneksi huhtikuun lopussa Keep It True -festareilla Saksassa tähän tilaisuus tarjoutuukin.

Rome
Le Ceneri Di Heliodoro
Trisol
4

En tiedä miten ihmeessä minulle oli kehittynyt käsitys Romesta hikisenä kumihousugootteiluna, kun yksinomaan Jérôme Reuterin hengentuotoksena syntynyt musiikki on ainakin tämän 13. albumin perusteella juuriltaan tiukasti eurooppalaisen neofolkin maaperässä. Vielä iloisempi yllätys on, että Le Ceneri Di Heliodoro on genressäänkin todella kiehtovan monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan rajoita itseään pelkästään haikeaan menneiden aikojen akustiseen folk-haikailuun, vaan laajentaa reviiriään tyylillä myös vanhan mantereen ulkopuolelle. 

Rome jatkaa ansiokkaasti Death in Junen kaltaisten 80-luvun alussa aloittaneiden genrepioneerien musiikillista perintöä, mutta levyllään kuuluu myös osin samoista lähtökohdista mutta eri suuntaan seuranneina vuosikymmeninä musiikkiaan vieneiden artistien vaikutus. Paikka paikoin ollaankin hyvin lähellä Nick Caven syvän tummasävytteistä kansantarinointia tai Behemothin Nergalin countrya, bluesia ja folkia yhdistelevää sooloprojektia Me And That Mania.

Herkkähipiäisimmät saattavat tulkita levyn sisältöä vähintäänkin epäilyttäväksi edustamansa tyylin lisäksi mm. teksteissä esitetystä huolesta Euroopan yhteneväisyydestä ja Amerikan suhteiden puolesta sekä siellä täällä kuultavista militanttisesta jämäkkyydestä mielikuvia herättävistä musiikillisista tehokeinoista. Mutta sisältöön tarkemmin tutustumalla pirut voivat jäädä maalamatta seinälle ja jäljelle jää kyky nauttia melankolisen kauniista ja koskettavasta musiikista, jolla voi halutessaan myös vaivata päätänsä.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Inferno #164/2018

Pää Kii
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Stupido
3,5
Huora
Kosto elää!
Stupido
2,5

Pää Kiin kakkonen on levy, jonka ilmestymiseen en uskonut. Keulahahmonsa Teemu Bergmanin uraan kun on kuulunut jäsenien ja kokoonpanojen alituinen vaihtelu tyylin ja tason pysytellessä kutakuinkin tasaisen laadukkaana. Notkahduksia oli kuitenkin jo havaittavissa esikoisalbumin jälkeisillä moninaisilla hieman innottomilta kuulostavilta pikkujulkaisuilta, joiden kappaleista kolmasosa löytyy yhdentoista joukosta näin vuosia myöhemminkin.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on skeptisistä lähtöoletuksistani huolimatta varsin kelvoillinen punk rock -kiekko. Aiemmin julkaistut biisitkin kuulostavat jopa paremmilta kuin alun perin ilmestyessään ja napakan mittaista kokonaisuuttakin tarkasteltaessa ne ovat kotonaan. Tarttuvan ytimekäs joskin yllätyksetön ja osin hieman innotonkin biisin- ja sanoitusten tekokaava on tosin edelleen käytössä eli samaa paskaa aina vaan. Lopputulos ei kuitenkaan haise täysin väkisin turistetulle ja pahalle, vaikka debyytin tasolle ei ylletä parhaimmillaankaan kuin muutamassa kohtaa.

Viime vuonna heti kätellyssä itsensä tunnetuksi tehneelle Huoralle oli kysyntää. Yhtye osasi tehdä kantaaottavia biisejä, jotka olivat tarttuvia ja uskottavasti rock ja sopivan ronskisti joskaan ei liikaa punk. Ja kun livenäkin meno oli solistinsa luonnonlapsimaisen Anni Lötjösen johdolla kiitettävän energistä ja viihdyttävän huoletonta, oli paketti siltäkin osin täysin kasassa.

Kosto elää! on monella tapaa taantumuksellinen kiekko esikoisalbumiin verrattuna. Selkeät punk-vaikutteet ovat hiipuneet entisestään ja tilalle on tullut aiempaa selkeämmin tanakasti taottu perusmallisempi rockin- ja metallin seos. Muutos ei periaatteessa ole iso, mutta käytännössä sen myötä tamperelainen rockin seksityöläinen on myös menettänyt osan kiehtovuudestaan. 

Kiihottavuutta laskee myös Annin tylsempi ja kapea-alaisempi äänenkäyttö, joka paikka paikoin kuulostaa jopa siltä kuin lavoilla ja niiden ulkopuolella riekkuminen olisi jo vaatinut äänijänteiltä veronsa. Huoralla on toki myös yhä sanottavaa, mutta aihepiirit ovat silti jo tuttuja ja turvallisiakin. Jos aiemmin epäkohtia tuotiin esille raivoamalla, tuntuu nyt että sinällään tärkeistä aihepiireistä lähinnä kitistään ison kaveriporukan kesken.

Kosto ehkä elää niin yhtyeen sisällä kuin siihen korviaan myöten ihastuneidenkin joukossa, mutta tämän esityksen perusteella se vaikuttaa minusta enemmänkin vain enemmän isoilta sanoilta kuin teoilta. 

Rue Morgue
Rue Morgue
Svart
4,5

Sanoo yhtye itse mitä tahansa, niin kyllähän Rue Morgue ehtaa postpunkkia on. Mutta yhtä lailla se yllättävänkin paljon myös muuta liikkuen karsinansa sisällä laaja-alaisen sulavasti punkista, popin kautta goottailuun. Hämmentävää on myös se, että näinkin tuore, aiemmin vain kaksi pikkuvinyyliä viime vuonna julkaissut porukka on heti esikoisellaan kaikin puolin täysin valmista tavaraa.

Orkesterin eponyymi debyytti on todella naseva ja tyylikäs julkaisu. Sen mustavalkoisen pelkistetyissä kansissa ei ole mitään ylimääräistä ja samaa pätee kokonaisuuteen. Yhdeksän biisiä 27 minuuttiin on rohkeahko mutta täysin oikea ratkaisu, sillä jokainen monipuolinen yksilönsä on hävyttömän hitikäs ilman että peräkkäiskuuntelussa ne aiheuttaisivat minkäänlaista ähkyä. Ilmavuudestaan huolimatta musiikki koskettaa eikä oikealla lailla osin naivistisestikin ahdistusta ja melankoliaa tihkuvat uskottavasti tulkitut sanoitukset hävetä piiruakaan, vaan niihin pystyy moni samaistumaan vähintäänkin osittain.

On eri hienoa, että Kuudes Silmä -yhtyeen viime vuonna ilmestynyt Pelko saa Rue Morguesta näin kovan seuraajan tälle genrekentälle. Vanhat parrat paraatissaan voivat vain seurata kaukaa perästäpäin nuorempien tekijöiden esiinmarssia tässä ajassa eikä pelkästään menneisyyteen takertuvan musiikkiperinteen ylläpitämisessä.

Shelton/Chastain
The Edge of Sanity – 88 Demo Session
Pure Steel
3,5

Myönnettävä on, että suhtauduin perin kyynisesti tähän julkaisuun ennen perehtymistä. Manilla Road -keulahahmon Mark Sheltonin menehdyttyä yllättäen viime kesänä 30 vuoden takaisen demon julkaisu näinkin pian tuntui lähes haudanryöstöltä. Etenkin kun kyseessä on kappalemäärältään, joskaan ei pituudeltaan, tynkä tuotos, joka on vieläpä alun perin taottu rumpukoneella kasaan sessioiden täydentämiseksi.

Vaan kun biisit ovat vaillinaisinakin versioina näin vahvoja, puolustaa julkaisu hyvinkin paikkaansa. Ote jenkki-power metalia muistuttaviin biiseihin on kauttaaltaan yllättävänkin raskas ja rankka, johon Sheltonin kertovan pehmeähkö laulutyyli yhdistettynä David T. Chastainin kitaran rappaukseen ja revitykseen luo oivan kontrastin. Edes konerumpujen tylsähkön tarkka papatus ei haittaa liiemmin kuuntelua ja demosoundien utuisuus syventää sekin vain tunnelmaa.

Biisejä 42 minuuttia kestävällä levyllä ei ole kuin neljä, joista Orpheus Descending on vieläpä kahteen kertaan. Vaan sen verran erilaisia vajaan 12 ja reilun 20 minuutin mittaiset versiot lopulta ovat, että tätäkin myös kestoltaan eeppistä ja voimakasta hämyhevia kuuntelee ilolla. Ennen oli miehet ja metalli rautaa, nykyään paperia ja muovia.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Inferno #163/2018

Avenger
The Slaughter Never Stops REISSUE
Dissonance
2,5

Alkukesästä julkaistiin uusiksi jo kolmatta kertaa vauhdikkaampaa sarkaa edustavamman brittimetallistin Avengerin kaksi ensimmäistä albumia Blood Sports (-84) ja Killer Elite (-85), joista ensimmäistä voisikin kutsua unholaan jääneeksi pikkuhelmeksi. Erityisesti uusioihin erikoistuneen Dissonancen päästyä vauhtiin vuorossa on nyt Avengerin paluulevy vuodelta 2014, joka ilmestyi alun perin pienen Rocksectorin kautta. Ja kuten arvata ja pelätäkin saattaa, musiikki ei ole menneiden aikojen tasolla, ei edes verrattuna ihan kivaan Killer Eliteen.

Samat kuusikymppiset ukot rumpujen takana ja mikin varressa edelleenkin ovat nuorempiensa kielisoittahien tukemina eivätkä kappaleet nekään liiemmin ole tyylillisesti 30 vuodessa muuttuneet. Samaa hieman kankeahkoa brittiheviä tässä edelleenkin työstetään, mitä nyt energisyys ja vauhti tuntuu hieman vuosien saatossa hiipuneen. Mielikuvaa menneisyydestä vahvistaa entisestään ihan kelvollinen versiointi Iron Maidenin Killersistä, joka surullista kyllä onkin levyn erottuvinta ja samalla myös räväkintä antia.

Kansikuva ja yleensäkin koko paketointi tällä reissuella on sentään parantunut selvästi alkuperäiseen versioon verrattuna. Muuten The Slaughter Never Stops on ihan kuuntelukelpoinen, mutta lopulta kuitenkin vain pelkkä hieman haalistunut pastissi ajoista, jotka eivät koskaan enää palaa Avengerin tapauksessa.

Heir Apparent
The View from Below
No Remorse
2

Heir Apparent on sekin yksi niistä yhtyeistä, jotka niittivät kotimaassaan Amerikassa kulttisuosiota erityisesti debyytillään Graceful Iheritance (-86), mutta joka hiipui historian hämäriin pian kakkoslevynsä One Small Voice (-89) jälkeen. Ja kuten asiaan kuuluu, paluuta on tehty pariinkin kertaan ja etenkin laulajia on mennyt ja tullut lukematon määrä. Tämä ehkä selittääkin sen, miksi uutta musiikkia kuullaan albumillisen verran vasta nyt.

The View from Below on sympaattinen joskin ikävästi vähän puolivillaiselta kuulostava julkaisu. Verkkaisesti kuljeskelevat biisit huokuvat mennyttä aikaa ja niihin on yritetty ladata suuria tunteita osin onnistuenkin. Runsaasti herkistelevä, kevyt musiikillinen polveilu yhdistettynä kolkohkoon ja etenkin usein liiaksi virvelin dominoivaan tuotantoon ei kuitenkaan ole tasapainossa. Sävellykset nekin lepäävät myös aivan liiaksi sinänsä täysin riittävän kultakurkkuisen Will Shaw:n laululinjoille. 

Viimeistään heti levyn puolivälin jälkeen löytyvän nopean mutta täysin turhan reilun pariminuuttisen rykäisyn kohdalla on saanut tarpeekseen. Kolme viimeistä kappaletta toistavat lähes samoja temppuja kuin mitä jo alussa kuultiin, joskaan ei yhtään sen huonommin saati paremmin. Kun varovainen alkuihastus on ohi jo toisen biisin kohdalla, ei lopputulosta voi halutessaankaan arvottaa kovinkaan kaksiseksi.

Running Wild
Pieces of Eight: The Singles, Live And Rare 1984 to 1994 BOX
Noise
3,5

Levy-yhtiö Noise oli 80-luvun puolivälistä tienoilta eteenpäin nimi, joka lähes poikkeuksetta takasi laadun: Celtic Frost, Coroner, Helloween, Kreator ja Running Wild olivat sen kiinnitysten selkeintä kärkeä, jotka yhä edelleen ovat kovia luita. Triumfia ei kuitenkaan kestänyt kuin vajaa kymmenisen vuotta, jonka jälkeen lafka on pääasiassa keskittynyt erilaisiin uusioihin ja etenkin viime vuosina vinyylien uusintapainoksiin erikseen ja setteinä.

Maailman ainoan oikean piraattimetallibändin Running Wildin kultadublonikausi osuu sekin melko täydellisesti yksiin levy-yhtiönsä kanssa. Tuona aikana julkaistiin kahdeksan albumia, joiden taso vaihteli ainoastaan välillä hyvä-klassikko eikä ole mikään ihme, että Pieces of Eight sisältää juuri tämän ajan materiaalia. Pienoinen kummastuksen aihe tosin vain on, että boksi on puhtaasti kompletisteille suunnattu.

Vaikka tuohon aikaa oli tapana yrittää vauhdittaa levymyyntiä pukkaamalla pihalle singlejä tai hiukan pidempiä EP:tä ennen tai jälkeen varsinaisen albumin, osoittaa setin kuusi erillistä pahvitaskusinkkua lähinnä vain kuinka niiden perusteella Running Wildilla ei ole mikään hittibändi pois lukien Bad to the Bone. Bändin vahvuus on aina ollut kokonaisuudet, joissa astetta heikommatkin kappaleet ovat puolustaneet paikkaansa juuri oikeassa kohtaa. Bonusraidat eivät nekään ole laadullisesti mullistavia saati yllättäviä vaikkeivät ylijäämäkuonaa olekaan.

Paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta en ole koskaan pitänyt uudelleenäänitetyistä versioista eikä alunperin vuonna -91 ilmestynyt The First Years Of Piracy tee poikkeusta. Blazon Stone -levyn kokoonpanon uusiksi vetämät kolmen ensimmäisen levyn kappaleet kuulostavat aivan liian siisteiltä  ja usein liian hätäiseltä pilaten alkuperäisten hämyistä ja vahvaa tunnelmaa.

Ärsyttävälle tasolle kasvaneen vinyylivöyhötyksen myötä lootaan on sisällytetty myös Runkkareiden ensimmäinen live-levy Ready for Boarding (-88), jota aikoinaan löytyi divareista tämän tästä. Kaveriksi samoihin avattaviin kansiin on tällätty nyt ensimmäistä kertaa tässä formaatissa julkaistava Live in Düsseldorf, Oct 1989, joka tunnetaan paremmin nimellä Death Or Glory Tour Live. Tämä ainoastaan vuonna -90 VHS-videona julkaistu keikka on näistä kahdesta selkeästi energisempi ja soundillisestikin parempi, mutta mieluummin tätä olisi kuvan kera katsellut pieneltä hopeiselta tai siniseltä kiekolta kuin isolta kullanväriseltä pelkkänä äänenä.

Ainoastaan laiskemmanpuolisten tosirunkkareiden, jotka eivät ole aiemmin saaneet aikaiseksi täydentää kokoelmaansa alkuperäisillä versioilla, voi kehottaa kaivamaan rahamassinsa esiin ja hankkimaan kieltämättä tyylikkään Pieces of Eight -aarrearkun. Varttuneemmatkin voivat laittaa mukana tulevan julisteen miesluolansa seinälle ja kolikon sisältävän pussin rommipullon viereen.

Sacral Rage
Beyond Celestial Echoes
Cruz Del Sur
2

Pyrin yleensä välttelemään kaikenlaisia nimienpudotteluja vertailukohtina, mutta Sacral Ragen tapauksessa mielikuvat King Diamondista niin aiemmassa bändissään kuin soolourallaan ovat melkoisen vahvat. Ja kyllähän aggressiivisimmillaan ja vauhdikkaimmillaan etäisiä on kuulevinaan myös Agent Steelista ja tätäkin verrokkia puoltaa itse musiikin lisäksi myös Dimitris K:n usein korkeuksia kohti kurottava laulutyyli.

Näistä lähtökohdista kreikkalaisnelikko onkin kiinnostava, mutta itse toteutus ei pääse edes puolitiehen, vaikka kyseessä on jo kolmas täyspitkä. Kyllähän poppoo yrittää haastaa itseään sävellyksellisesti mm. kyhäämällä 15-minuuttisen päätösraidan, mutta melkoisen heppoisia sen eväät lopulta on. Ei olekaan ihme, että lopputulos kokonaisuudessaan kuulostaa satunnaisia siellä täällä esille nousevista hyvistä kohdistaan huolimatta aikaisen lattealta.

Kun riffit ovat mallia perus-dägädägää eikä kummoisia melodioitakaan viljellä, kiinnittyy huomio liiaksikin kappaleita dominoivaan laulusuoritukseen. Tästä johtuen kaverin sinällään uniikki ääni alkaa ärsyttämään hyvinkin nopeasti ja sinällään arvostettava ylärekisterien tavoittelu muuttuukin usein korvakarvoja väärään suuntaan harjaavaksi kiekumiseksi.

Beyond Celestial Echoesin idea hyvä neljä, toteutus kehno kaksi.

Unhold
Here Is the Blood
Czar of Bullets
3

Here Is the Blood alkaa komeasti. Avaus- ja samalla levyn pisin kappale Attaining the Light on tunnelmaltaan hauraan kaunis, vaikka siinä hyödynnetäänkin aina laulua myöten taiten vastakohtia kepeys-raskaus. Dynamiikasta ei kuitenkaan ole lähdetty repimään kaikkea mahdollista irti, vaan ääripäät pysyvät suhteellisen lähellä toisiaan. Tämä ratkaisu kuulostaakin ilahduttavan raikkaalta ja tuoreelta tavalta tehdä post-metallia.

Taituruus ei pitäisi tulla yllätyksensä, onhan Unholdilla takanaan neljännesvuosisadan kokemus ja neljä albumiakin. Tämä kuuluu myös levyn muilla raidoilla, vaikka hienon startin jälkeen jälki onkin tavanomaisempaa. Pienoista väriä kokonaisuuteen tuovat kyllä häivähdykset noise rockin ja sludgen maailmoista, mutta herkän melankolisen murjomisen mestarin Neurosiksen vaikutuksen kuulee kuurokin otsallaan. Eihän tämä huono asia lähtökohtaisesti ole, mutta on silti vain yksi Neurosis.

On pienoisen harmistuksen paikka, että levy osoittautuu lopulta varsin taantumukselliseksi. Unholdin vahvuus on juuri sen kepeähkö ote, jota sen soisi rohkeamminkin toteuttavan. Ehkä raskaat kädet osaisivat luoda eteerisempäänkin tunnelmaa ja ääntä, vaikka kuinka ahdistaisi ja ärsyttäisi.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Inferno #162/2018

Plan E
Oulu Codex LP
Plan E
2,5

Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä ja 20 vuoden takaiset alkuaikojen erikoiset pienjulkaisut ovat nekin hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan ja tätäkin täyspitkää on tehty kymmenen vuoden ajanjakson aikana siellä sun täällä kaikessa rauhassa.

Yhtyeen monista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen useammalla bassolla ja nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan musiikissa ole, sillä mitään vaikeaselkoista jazz-nypytystä yhtye ei esitä. Yleissoundi vain on normaalia rock-musiikkia leppoisampi ja tummempi. Oululaisten musiikin määrittely onkin jo astetta kimurantimpi tehtävä. Kokeelliseksi sitä toki voi kutsua, mutta ei tässä mistään avantgardistisesta tai atonaalisesta hermoja raastavasta käsittämättömästä paskasta ole kysymys.

Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex on laiskanpulskeaa ja unenomaista rokkia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:stä. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta kyllä niin teksteistä kuin musiikistakin paljolti samaa löytyy. Plan E:n on vain kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono asia riippuen pitkälti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on.

Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Se valuu kerta toisensa jälkeen liian huomaamattomasti alusta loppuun kuin paraskin Spotifystä hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Kokemusta ei merkittävästi paranna edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi myös CD:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen.

Them
Manor of the Se7en Gables
SPV
3,5

Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Sweet Hollow -esikoisellaan saksalais-amerikkalainen Them ihastutti totaalisen huikealla King Diamond palvonnallaan, joka pieksi mennen tullen mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul...Pleasen nousten jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin. Vähemmän yllättäen seuraajallaan yhtye ei pysty odotuksia täyttämään, mutta kun suomalaiseen tapaan pettymystä oli osannut odottaa, ei isku ole lopulta kovinkaan kova. Etenkin kun levy osoittautuu intensiivisten kuunteluiden myötä lopulta aivan hyväksi kokonaisuudeksi.

Uudella albumillaan on bändi pääasiallisen säveltäjänsä kitaristi Markus Ullrichin johdolla ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan enemmän omaa ilmettä musiikkiin. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin Kinkku-falsettien käytössä, jotka on karsittu minimiin sekä kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä lähes pakkomielteenomaisesti. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, joskin mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen löytyy edelleen myös Themiltä.

Vaikka Manor of the Se7en Gables on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, eivät sen biisit ole sävellyksellisesti samalla korkealla tasolla ja 55 minuuttia tuntuu aavistuksen ylimitoitetulta. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy määrällisesti entiseen malliin ja raivokkaampi yleisote ei tätä puutetta pysty korvaamaan. Myös hunajaisia kertosäkeitä soisi kuulevansa enemmän, vaikka levyn tarinaa kuljetetaan riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin.

Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettautuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider's Lullabye-The Graveyard-Voodoo -levykolmikon tietämille. Hyvä muttei loistava.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Inferno #161/2018

Dödsrit
Spirit Crusher
Prosthetic
4,5

Useat vähänkään raisummat metalligenret black metal mukaan lukien ovat ottaneet aina keksimisestään lähtien usein vaikutteita myös punkista ja sen eri alalajeista. Etenkin hardcoren vaikutusta thrash-metalliin on turha kieltää, mutta kyllä mustasta metallistakin on löydettävissä yhteneväisyyksiä rujoon crust punkin ja D-beat -räimettä, jos ei nyt suoranaisina musiikillisina ja sanoituksellisina vaikutteina, niin ainakin periaatteiden ja toimintatapojen ehdottomuudessa ollaankin toisiaan jo huomattavasti lähempänä.

Karskit soundit, repivän yksinkertaiset ja kylmät melodiat ja riffit yhdistettynä kipakkaan tempoon on em. usein jollain lailla vastapelureiksikin aseteltujen genrejen peruskuvastoa. Ei siis ole mikään ihme, että elementtejä on yhdistelty puolin ja toisin ja ne ovat sujahtaneet osaksi musiikkia varsin luonnollisella tavalla. Näin tekee myös ruotsalainen Dödsrit kakkoslevyllään, mutta lisääpä sekaan vielä ansiokkaasti post-metalin puolelta tuttua tummempaa fiilistelyä.

Spirit Crusher on hämmästyttävä levy. Pelkästään paperilla tarkasteltuna sille olisi helppo lyödä jonkinlainen ärsyttävä hipster-leima, mutta jo kertakuuntelun perusteella käy selväksi, että kaikesta välittyy sellainen läpitunkeva alkukantaisuus ja henkilökohtaisuus, jollaista ei pysty teeskentelemään. Ahdistus, melankolia ja raivo välittyvät kuulijalle saakka ja sama aitous pätee kauttaaltaan myös musiikilliseen ilmaisuun, joka on täysin sisäistettyä eikä vain opeteltua. 

Hämmästyttäväksi kertaheitolla vuoden parhaimmistoon nousevan albumin tekee se, kuinka jopa ärsyttävyyttä lähestyvän yksinkertaisista ideoista ja em. genrejen peruselementeistä se on tunteella kudottu kasaan. Suurimman osan ajasta vallitsevien tunnetilamyrskyjen vaihtuessa muuttaa myös musiikin intensiivisyys ja raastavuus muotoaan lähes ovelan huomaamattomasti punkin ja bläkin välillä. Ja kun on aika haikeamman tunnelmoinnin, siirtyminen kappaleiden sisällä tapahtuu yllättäen mutta soljuvasti. Ei siis mikään ihme, että vain neljästä pitkästä kappaleesta huolimatta kokonaisuus kietoo tiukasti pauloihinsa.

Spirit Crusheria kuunnellessa muutto korpeen kauaksi koko ihmiskunnasta alkaa luojansa Christoffer Österin lailla tuntua entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Hitten
Twist of Fate
High Roller
4

Menneitä hyviä aikoja kultaisine muistoineen on etenkin 2010-luvulla yritetty mallintaa monesti genrestä riippumatta. Teoreettista osaamista asiasta monelta löytyykin, mutta edes napakympin reunamille ei moni osu todellisen luovuuden puutteiden takia. Eikä siihen osu Hittenkään kolmannella albumillaan, mutta nousujohteista uraa lupailevan vakaa heittokäsi sillä kuitenkin tuntuu juuri nyt olevan.

Vaikka yhtyeen itsensä mukaan vaikutteita on imetty tunnetuilta eurooppalaisilta heavypioneereilta sekä rapakon takaa, niin kyllähän espanjalaisten musiikin painopiste on voimakkaasti kallellaan Amerikan suuntaan. Jopa niin paljon, että useampikin kappale aina tällä levyllä debytoivan Alexx Panzan äänenkäyttöä myöten assosioituu vanhaan suosikkiini Dokkeniin. Donin tavoin kaverilla on hyvin miellyttävä ja riittävän sävykäs soundi ja kun kitaristit pistävät George Lynchin hengessä biisistä toiseen parastaan niin riffeissä kuin sooloissa aina kaksinkamppailuita myöten, paljastuu Twist of Fate yllättävänkin kovaksi luuksi.

Siinä missä biisien räväkkyys ja vauhdikkuus onkin ehdottoman positiivinen seikka, jää kokonaisuudelta kumminkin kaipaamaan vähän enemmän herkistelyä satunnaisten osuuksien lisäksi. Sävellysten pienellä trimmauksella ja On the Runin kaltaisia kertosäkeitä hitusen tarttuvimmiksi hoonaamalla Hitten voi hyvinkin palata taistelemaan kynsin ja hampain 80-lukulaisen metallin herruudesta ainakin genreintoilijoiden keskuudessa.

Nuoret Sankarit
Lassie palaa autoon 7”
Suppo Levyt/Woimasointu/Young Guns II
3

Vuonna 2011 ilmestyneellä eponyymilla ensi-EP:llä kuultiin nuorehkojen miesten rempseästi soitettua punk rockia. Muutamaa pikkujulkaisua ja täyspitkää myöhemmin juuri mikään ei ole muuttunut eikä ole tarvinnutkaan. Ikääntymisestä huolimatta joensuulaiset kuulostavat edelleen naiiveilta ja riehakkailta aivan kuten asiaan kuuluukin, on vertailukohtana sitten vaikka ihan genren alkuajat Suomessa.

Suurta sävellyksellistä nerokkuutta ja tarttuvuutta EP:ltä ei löydy ja pienen ihmisen lähes jokapäiväisistä vastoinkäymisistä kertovat sanoitukset vievätkin tässä suhteessa voiton. Nuorten Sankarien perus-punk on kuitenkin soitettu ja taltioitu ilahduttavan livemäisellä tatsilla ja soundeilla, että se ei kuulosta tippaakaan lattealta tai tylsältä. 

Pitkälti juuri ilmavuudesta ja pelkistetystä esitystavasta johtuen sutjakasti etenevä kappaleviisikko on hitikkyyden puutteesta huolimatta mukavaa kuunneltavaa vauhdikas Onx mun pakko etunenässä.

Satan
Cruel Magic
Metal Blade
3

Viiden vuoden takaisella paluulevyllään Life Sentence Satan osoitti edelleen olevansa herra brittihevin saralla ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Atom by Atom oli sekin veteraanien varmaa hallintaa. Levykaksikko oli ajattomalta kuulostavaa vahvaa jatkumoa Court in the Act -debyytille (-83) ja tätä seuranneelle Suspended Sentencelle (-87) eikä levylle saakka taltioidussa melkoisen väkevissä live-esiintymisissäkkään ollut moitteen sijaa.

Periaatteessa monikaan asia ei ole muuttunut uudella albumilla, mutta nimestään huolimatta yhtyeen magiasta tuntuu silti jotain olennaista kadonneen. Ehtaa heavy metaliahan tässä edelleen tykitetään, mutta astetta haastavimmiksi muuttuneista sävellyksistä tuntuu kadonneen osa yhtyeen tavaramerkistä eli tarttuvuuden ja voiman konstailemattomasta symbioosista. Riffittelykin kuulostaa vauhdikkaimmillaan liialliselta nypyttämiseltä ja vaikutelmaa korostaa entisestään pelkistetty äänimaailma, joka tasapainoilee kappaleesta riippuen mukavan ilmavan ja kolkohkon rajamaastossa.

Kyllähän Cruel Magic silti keväällä ilmestyneen lähimmän verrokin eli Blitzkriegin Judge Not! -levyn voittaa, vaikka kiehtovista perustuksistaan huolimatta potentiaali jää kummallakin levytyksellä lunastamatta. Satan kuulostaa puutteistaan huolimatta piirun verran mielenkiintoisemmalta ja samaa voi sanoa myös Brian Rossin laululinjoista.

Void Rot
Consumed by Oblivion EP
Everlasting Spew
3

Void Rotin uranavaus tapahtuu nasevamittaisella EP:llä, jossa simppelin vanhakantainen death metal -vyörytys sekaantuu sopivissa määrin yhtä yksinkertaiseen doom metal -nopeuksista tutumpaan synkempään raahustamiseen. Aina matalia murinoita myöten jostain toispuolisista ulottuvuuksista kumpuava kombinaatio on elementeiltään tasapainossa ja kaikessa painostavassa tummuudessaan hyvinkin kiehtovaa.

Erilaisia mustan tai jopa harmaan eri sävyjä jää kappaleista silti kaipaamaan. Nyt EP:llä on kolmen sinänsä hyvän kappaleen sijasta periaatteessa vain yksi eikä eroa tahdo huomata edes pituuksista. Monipuolisuus ei toki ole tässä lajissa mikään ehdoton perusedellytys, mutta kuuntelijansa mentaalipuolella sen merkitys on huomattavasti suurempi. Pienetkin nyanssit kun voivat saada syleilemään tasaisempaakin jurnutusta sen kaihtamisen sijasta.

Consumed by Oblivion kalvaa tällaisenaankin jo koko ruumista, mutta sielua se ei vielä onnistu sisäänsä imaisemaan.

torstai 27. syyskuuta 2018

Inferno #160/2018

Armory
The Search
High Roller
3

Melkon tarkalleen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Armory-debyytti World Peace...Cosmic War tempaisi mukaansa kohti atmosfääriä äärimmäisen energisellä ja vauhdikkaalla meiningillään eikä juuri mikään ole muuttunut kakkoskiekolla. Alla on edelleen kaakkeja täyteen tungettu 80-luvun rassi, joten eipä ole mikään ihme, että temmotkin huitelevat edelleen reiluissa ylinopeuksissa vaikka alla vilistää kuuma moottoritie.

Bändin kokonaisvaltaisesti onnistunutta näkemystä luoda autenttisenkuuloinen ympäristö vanhojen hyvien aikojen vauhtimetallille sekä vielä siihen hyvin istuva sisältö vetää suun väkisinkin virneeseen. The Searchin ongelma edeltäjäänsä verrattuna kuitenkin vain on, että nyt yhtyettä tuntuu vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Kappaleet ja etenkin riffit ovat aavistuksen verran kimurantimpia, mutta liian monessa kohtaa tunnutaan menevän hitusen liiaksi vauhdin eikä itse sävellysten ehdoilla. Vuoden -89 aikansa parhaimmistoa esitelleen kokoelman Speed kills...but who’s dying? nimi kiteyttääkin Armoryn julkaisun perimmäisen ongelman paremmin kuin hyvin.

Pikkupurnauksesta huolimatta mielikseen levyä silti kuuntelee ja aina toimivassa vinyylimitassa se sujahtaa alusta loppuun yllättävänkin nopeasti. Siksipä sille onkin toistuvasti helppo antaa heti perään toinenkin mahdollisuus.

Avenger
Blood Sports RE
3,5
Avenger
Killer Elite RE
3
Dissonance

Brittilafka Dissonance jatkaa kotimaansa menneiden aikojen hevilaarien kaivelua tuorejulkaisujen ohessa ja nyt räpylöihin on tarttunut molemmat 80-luvun alkupuoliskolla ilmestyneistä Avengerin albumeista. Ovathan nämäkin levyt jo kahteen kertaan tällä vuosituhannella julkaistu uusiksi CD:nä, mutta kysyntää ilmeisesti riittänee nostalgianälkäisten ja menneisyyttä diggaavien keskuudessa näinä vinyylivouhutuksen aikoina, kun myös LP-painos on asiaankuuluvasti tehty.

Kuten niin monien aikalaistensa kanssa, tämänkin porukan ura jäi lyhyehköksi ja paluuta on 2000-luvulla tehty pariinkin otteeseen. Levyllinen uutta musiikkiakin on neljä vuotta sitten julkaistu, mutta lähinnä kulttinimenä orkesteri on ja pysyy, ja vieläpä aivan ansiosta.

Vuonna -84 ilmestynyt esikoinen Blood Sports edustaa brittihevin hieman räväkämpää ja vauhdikkaampaa laitaa, jota paikoitellen voisi kutsua jopa proto-speed metaliksi. Lähimmät musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kaksikosta Blitzkrieg-Satan, ja tässä valossa ei olekaan mikään ihme huomata, että molempien em. bändien laulajana myöhemmin tutummaksi tullut Brian Ross on ollut myös Avengeria perustamassa. Kuullaanpa herran ääntä loppuun tuupatuissa parissa radio- ja demomatskuissakin, sillä debyytin ilmestyessä mies ei kokoonpanoon enää kuulunut. Bonukset herättävät tosin myös kysymyksen, miksi ihmeessä koko viiden biisin demoa vuodelta -82 ei ole laitettu mukaan, kun uusio muuten on pakkausta myöten tyylitelty huolella kasaan.

Blood Sportsista pitää hitusen enemmän sen hyvin niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti edustaman aikakauden kuin varsinaisen kappalemateriaalin takia. Jos kovia klassikoita ei levyltä löydykään, ei sillä myöskään ole isompia notkahduksia.

Vuotta myöhemmin julkaistulla Killer Elitellä bändin ulosanti on astetta sivistyneempää ja monipuolisempaa aina kansikuvaa myöten. Jos debyyttialbumi on soundeiltaan kolkko, vaivaa kakkosta taas yleistuhnuus laulu pois lukien. Kasvanut hienostuneisuus tuo itsessään biiseihin kyllä ripauksen lisäarvoa, mutta niiden tasoa ja iskevyyttä se ei kuitenkaan onnistu riittävästi kohottamaan debyyttiin verrattuna.

Blood Sports ottaakin energisyydellään ja osin sympaattisellakin luolamiesmäisellä kolistelullaan paremmin senkan nenästä, vaikka NWOBHM:stä enemmänkin tykkäävien kannattaneekin molemmat julkaisut bonuksineen kokoelmiinsa hoitaa.

Curse Upon A Prayer
The Three Woes EP
Saturnal
3,5

Kahden täyspitkän jälkeen torniolaiset ovat päättäneet olla pieniin päin kallellaan julkaisemalla kolmen kappaleen suoraviivaisen EP:n, joka sekä kasvaa että paranee loppua kohden. Siinä missä julkaisun avaava Let Thy Kingdom Come on kiivaan konstailematon kolmen minuutin black metal -rypistys, tuplaantuvat kestot seuraavassa kappalekaksikossa Thou Shalt Be Cursed ja Woe! Woe! Woe! mahdollistaen monipuolisemman ilmaisun hitaampine tunnelmointiosuuksineen.

Jos rumpupapatus onkin kaikkinensa varsin yksioikoista, riittävästi kontrastia luovaa vastaväritystä antaa suomalaiselle mustalle metallille hyvin tyypilliset melankoliaa tihkuvat pikkunäppärät melodiat suoremman riffisahauksen lomassa. Tehokkaimmin Curse Upon A Prayer onnistuu näiden elementtien yhdistelemisessä em. päätöskappaleessa, joka starttaa kylmän viiltävällä näppäilyllä ja onnistuu jäädyttämään otteeseensa koko mukavasti polveilevan seitsemän minuutin ajaksi.

The Three Woes ei ole musiikillisesti millään muotoa mullistava, mutta omaa vahvaa omaa ilmettä siinä määrin riittävästi, että lunastaa tanakasti paikkansa kotimaisen black metalin jatkumossa.

Gateway
Boundless Torture EP
Pulverised
3,5

Vaikka S/M-hommat eivät itseäni kiinnostakaan makuuluolan puolella, niin oikeassa mielentilassa piinaavalla musiikilla itsensä pieksentä voi taas olla hyvinkin miellyttävää. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös yhden belgimasterin 23 minuutin mittainen sessio, josta ei painavaa alistamista puutu.

Gatewayn jostain todella kaukaa syvyyksistä kumpuava ja äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee todella vakuuttavasti ulos ämyreistä jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. Myös itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että minkäänlaisilla yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei kokonaiskuvassa ole mitään merkitystä. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa vapaaehtoisesti uppoutua.

Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe ja se on 1,5 minuutin mittainen kolmantena kaoottisesti piiskaava rykäisy. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on EP:llä pitkää parempaa. Päätöskappale Odyssey of the Bereaved kun yli 10 minuutin kestossaan alkaa loppua kohden tuntua liian massiiviselta sulattaa siinä missä kaksi ensimmäistä yhteensä samanmittaista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä.

Boundless Torture ei ole mikään kepeä ja pikkutuhma Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiserista tutun kysymyksen: ”What's your pleasure, Mr.Cotton?”

Kaiser
1st Sound LP
Oak Island
4

Kovimmasta stoner rock-kuumeestani on aikaa palttiarallaa parikymmentä vuotta, mutta mikäli kotimaisen Kaiserin kaltaisia tuoreempia yrittäjiä alkaa ilmestyä enemmänkin, voisi sairastumista alkaa kaipaamaan uudestaan. Viime aikoina vallinneiden hikeä litroittain kirvottaneilla ja päätä pehmentäneillä keleillä saattaa myös olla osittaista vaikutusta diggailuun ja ilmastonmuutoksen myötä mikä olisikaan osuvampaa kuunneltavaa kuin kovavääntöinen ja kuumottava desert rock?

1st Soundia perinteisempää pörinärokkia on lähes mahdotonta tehdä. Mutta ketä kiinnostaa minkäänlainen omaperäisyyden tavoittelu, kun jälki on näinkin toimivaa ja tyylikästä? Yhtye osaa olla raskaskätinen mutta samalla letkeä ja se taitaa myös niin rajoitusten sisällä pysyttelevän kaahauksen kuin väkisin leukaa rintaan painavan jumituksenkin. Hyvin usein kaiken tämän jopa saman kappaleen aikana. Tämä jos mikä erottaa puuhastelijat oikeista taitureista.

Jos albumilta jotain jää uupumaan on se viimeinen tiristys ja tarttuvuus, jonka kuitenkin voi aavistaa korjautuvan keikoilla. Ihmiskehosta irtoavat hajut ja eritteet, riittävä mökäöljy ja sopivan suuri äänenpaine ovat taatusti Kaiserin parhaita ystäviä. 

Ward
Downfalls MC
Rämekuukkeli-levyt
3

Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä albumi ja tänä aikana hienoisia muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Johtuuko laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta nyt aiemmin sivurooleissa olleet mureat death-jyräykset ja synkemmät sludge-murskaukset ovat hiipuneet entisestään.  Eipä porukka silti mitään eeppisen heleää doomia ole tässä tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta.

Jos sävelet ovatkin raskaita, ovat soundit sävellysten tapaan ilmavia ja yksinkertaisia aivan kuten kitaristin pestiään laulajaksi laajentaneen Jussin ärrimurina. Näissä kaikissa on mukana miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu jännän minimalistisella tavalla korostamaan musiikin särmikkyyttä ja tuomaan siihen jopa mystistä leijuvaa tunnelmaa sävellysratkaisujen lisänä.

Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovatkin alati musiikissa läsnä, ovat nämä tuntemukset ennemminkin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja vaikka nyt liiaksi statistin rooliin jäävän OSOn luomista huminoista ja pörinöistä. Vaan tällaisenaankin Downfalls sopii vallan kelvollisesti pian saapuvan elonkorjuun soundtrackiksi.