torstai 21. huhtikuuta 2022

Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse

3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride

4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy

3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne

3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims

3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow

3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off

3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore

4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy

3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome

3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose

2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults

2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer

3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse

2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade

4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence

3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur

4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.

torstai 24. helmikuuta 2022

Inferno #198/2022

Atonement
Merciless Blasphemy EP
Helter Skelter
3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods
Cold Winds Cleave the Earth
Signal Rex
3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral

4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne

2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä

torstai 27. tammikuuta 2022

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers

3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium

4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records

2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin

4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.

torstai 16. joulukuuta 2021

Inferno #196/2021

Abscession
Rot of Ages
Transcending Obscurity

4

Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevan Abscessionia kuvaillessa on hankala olla mainitsematta Hypocrisya. Murakka kitaravalli yhdistettynä tomusokerista vapaaseen tarttuvuuteen on ollut alusta saakka ensiksi mainitun tavaramerkki ja samoihin yksinkertaisiin kikkoihin luottaa myös ruotsalais-saksalaisen yhtyeen yhteistyö. Vaan kun jälki on läpi levyn näinkin tehokasta eikä hutejakaan ole yhtään, pelkästä apinoinnista puhuminen olisi melkoista vähättelyä.

Peter Tägtgrenin poppoon levytystahti on viimeisen vajaan viidentoista vuoden ajan ollut melkoisen maltillinen ja linja on lipsunut jo liiankin sileäksi ja melodiseksi death metalin kustannuksella. Näin ei onneksi ole elementeiltään ja tehokeinoiltaan erityisen hyvässä tasapainossa olevan Rot of Agesin kohdalla, jonka lähin vertailukohta on The Fourth Dimension-Abducted-The Final Chapter -kiekkokolmikko 90-luvun loppupuoliskolta:

En jaksa uskoa, että Hypocrisy pystyy peittoamaan pitkähkön tauon jälkeen tulevalla Worship-albumillaan tätä levyä. Vahvasti John Carpenterin uniikit musiikkiluomukset mieleen tuovan Eta Della Putrefazione -outron voikin kokea sekä selkeänä viittauksena mutta myös haasteena puolittaiselle maanmiehelleen.

Hitten
Triumph & Tragedy
High Roller

4

Hittenin musiikillista toimittamista tuli niin ihmeteltyä kuin ihasteltuakin edellisen Twist of Faten (2018) aikoihin eikä taso oli tippunut piiruakaan tämän neljännen albumin kohdalla. Yhtyeen 80-lukulaisen haikeassa hard rockin ja heavy metallin seoksessa kun on todella paljon monipuolisuutta ja melodiatkin ovat lähes just eikä melkein kohdallaan.

Vahvat dokkenmaisuudet ovat edelleen alati läsnä, mutta näin vahvalla näytöllä osaamisesta tämä toimii vain pelkkinä meriittinä espanjalaisille. En epäile, etteikö ammattimiehet George Lynch ja Jeff Pilson pystyisi yhä halutessaan tekemään näin hyviä biisejä lähes 30 vuotta kultakautensa jälkeenkin. Olen kuitenkin täysin varma siitä, että Alexx Panza pesee laulajana mennen tullen nykykuntoisen Don Dokkenin ja nousee jopa samalle tasolle tämän nuoruuden version kanssa.

Levyn ainoa kosmeettinen vika on, että siltä puuttuu muutama timanttinen välittömästi korvaan tarttuva hitti, vaan eipä ole kyllä yhtään hutiakaan joukossa. Tasalaatuista mutta ei tasapaksua, kuunnelkaa nyt vaikka raskaasti jyräävä Meant to be Mean, hävyttömän tarttuva Under Your Spell tai puolittainen slovari Something to Hide.

Osi and the Jupiter
Stave
Eisenwald

5

Neofolkista tulee aina ensimmäisenä mieleen menneiden aikojen perään haikaileva mies rämpyttämässä akustista kitaraa. Tälläkin peruskonseptilla on tehty ja tehdään edelleenkin hyviä levyjä, mutta Osi and the Jupiterin tulokulma genreen on neljännellä albumillaan varsin erilaista pitäen kuitenkin juurensa syvällä kotiseutunsa Appalakkien maaperässä.

Tummasävyinen albumi huokuu vahvaa mystiikkaa ja haikeutta olematta kuitenkaan piiruakaan synkkä. Se on samaan aikaan sekä pelkistettyä että moniulotteista, vaikka toteutus on hoidettu koskettimien lisäksi pelkästään akustisesti kitaran ja sellon voimin. Musiikin luomia tunnetiloja syventää entisestään myös parin ensimmäisen kuuntelukerran aikana täysin ohi menevä seikka, että puolet levyn kappaleista on instrumentaaleja. Niihin ei edes kaipaa laulua ja niissä taas joissa sitä on, on lataus entistäkin väkevämpi.

Melkoisen mystistä on myös, kuinka hyvin lauluton tulkinta The Moody Bluesin 60-luvun lopun erihienosta hitistä Nights in White Satin kuulostaa Osi and the Jupiterilta itseltään istuen saumattomasti kokonaisuuteen, vaikka pelkkä bonusraita onkin. Staven kaltaisia syvästi kyynikkoakin koskettavia levyjä tulee hyvin harvoin vastaan.

Wanton Attack
Wanton Attack
No Remorse

2,5

Wanton Attack on yksi bändi lisää hurrikaksikon pitkähköön meriittilistaan, mutta mistään nimimiehistä ei voida puhua. Underground-henkistä on myös napakan mittaisen esikoisen heavy metal, joka putoaa vaivattomasti samaan kastiin kuin maanmiehistään koostuva Portrait.

Mercyful Faten ja erityisesti Portrait-aikaisen King Diamondin vaikutteet ovat selvästi kuultavissa, muitta eivät häiritsevästi. Kappaleiden tasokkuudessa jäädään vähemmän yllättäen kauaksi taakse eikä tätä pelasta edes tyylilajiin kuuluva kokonaisvaltainen käppäisyys. Raakilemaisuudestaan huolimatta painetaan nimi mieleen, josko visio olisi yhtään hioutunut timanttisemmaksi jatkossa.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Inferno #195/2021

Alda
A Distant Fire
Eisenwald

2,5

Tähän vuodenaikaan katsellessa ulos ikkunasta punaisista marjoista notkuvia pihlajia Aldan tunnelmallinen black metal pitäisi olla lähes täydellistä taustamusiikkia. Ja hyvinhän se mielenmaisemaan sopiikin, mutta jää pelkästään soimaan taustalla ilman että tempaisisi millään muotoa mukaansa ja toisi edes etäisesti syysilman kirpeää tuoksua nenään.

Albumin luomuhenkisessä tuotannossa on korvia miellyttävää maanläheisyyttä, joka sopii luonnon inspiroiman mustan metallin ilmaisuun hyvin. Kappaleista löytyy pehmeää rymistelyä sekä rähinää mutta myös herkistelyä aina akustisia osuuksia myöten eikä musiikin monimuotoisuus ole millään tapaa teennäistä tai töksähtelevää. Edes pitkät kappaleet eivät tunnu liian ylimittaisilta, vaikka kappaleiden rakenteet perustuvatkin tarkan harkinnan sijasta enemmänkin tunnepohjaiseen säveltämiseen.

A Distant Firellä Alda ei saa lunastettua kuin puoliksi musiikissa piilevän potentiaalin. Osin se johtuu hivenen enemmän kömpelyyden kuin lapsenomaisen ihastuttavuuden puolelle kallistuvasta alkukantaisuudesta. Tai sitten oma luontosuhteeni on vain liian erilainen amerikkalaisten kanssa.

Count Raven
The Sixth Storm
I Hate

3

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen Count Ravenin 12 vuoden levytystauon katkaiseva The Sixth Storm kuulostaa tuhnuhkoja soundeja myöten melkoisen tympeältä järkäleeltä. Etenkin jos sitä vertaa länsinaapurin 90-luvun alkupuoliskolla julkaistuun neljään ensimmäiseen albumiin, jotka ovat aivan aiheesta perinteisen doom metalin pienimuotoisia klassikkoja.

Jokin levyssä jää kuitenkin kutkuttamaan takaraivoon ja jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla se alkaa paljastamaan itsestään hyväkin puolia. Ei tuotantoa hyväksi saa kuuntelemalla mitenkään, mutta näemmä korva tottuu. Myös 74 minuuttia on aivan liikaa, tyhjäkäyntiä kun löytyy niin kokonaisina biiseinä kuin kaksinumeroisen keston ja ylikin menevistä kappaleiden sisällöstä.

Loppupuoliskosta löytyy kuitenkin sävykkäimpien kappaleiden parhaimmisto kuten The Ending, Baltic Storm ja massiivinen Oden, joiden ansiosta kokonaisuus saavuttaa niukasti vahvan keskitason. Sen verran vähän sabbathiaanista doomia kuitenkin tehdään näinkin hyvin tässä ajassa, että myös siksi Dan "Fodde" Fondeliusin ozzymaisella tulkinnalla varustettua kuutoskiekkoa kuuntelee paremman puutteessa ihan mielellään.

Hatemonger
The Vile Maxim EP
Redefining Darkness

3,5

Amerikkalaiset palvomassa 90-luvun alun hurridödöä ja erityisesti Entombedin debyyttiä ei lähtökohdiltaan ole kaikista kiinnostavinta, mutta hyvällä yksilötaitotasolla rapatut tymäkät biisit voittavat helposti puolelleen. Eikä kaikki sentään ole lainattua tai imitoitua, vaan omaakin juttua on mukana aivan kuten soundeissakin, jotka ovat sopivan nykyaikaistettu versio klassisesta kielisoitinpörinän ja laulumurinan aina yhtä ihastuttavasta yhdistelmästä.

Sen verran tekijöillään on aiempaa kokemusta lukemattomista eri yhteyksistä, ettei esikoisen kova  taso onnistu yllättämään torihousut kintuissa.

Lady Beast
Omens EP
Reaper Metal

1,5

Vaikka Lady Beastin laulajattarelta löytyy keuhkoja ja jäseniltäänkin biiseistä aistittavaa intohimoa perinneheavyn tekemiseen, loistaa tärkein eli hyvät sävellykset poissaolollaan. Tämä kuuluu etenkin riffeissä, jotka ovat varsin köpöjä eikä kertseillekään voi hurrata.

Halun tehdä oma versio Rainbow’n klassikosta Kill the King vielä jotenkin ymmärtää, mutta viisikon kunnianhimo ja kyvyt eivät kohtaa lähellekään ja laina jääkin latteaksi läpiluennaksi. Omens on malliesimerkki siitä, kuinka käppäisyys ei automaattisesti tarkoita hyvää, vaikka kuinka metallin wanhoja hywiä aikoja palvoisikin.

Purification
The Exterminating Angel
Rafchild

2

The Exterminating Angel on jo neljäs albumi Purificationilta kahden vuoden sisään, mutta tuotteliaisuuden sijasta oregonilaisten kannattaisi satsata enemmänkin laaduntarkkailuun. Ei kappaleiden elementeistä varsinaisia vikoja löydy, mutta toteutus onkin sitten joka suhteessa puolivillaista. Raahustavien tempojen päälle mallaillut surumielisen haikeat melodiat ja puhtaat valitusvirsityyppiset laulut ovat kelvollisia, mutta kappaleisiin on ympätty liikaa vähän kaikkea ja sekavahan lopputulos on.

Kun tuotantokin on vielä väärällä tavalla rupuista, jättää albumi haaleat muistikuvat itsestään.

torstai 21. lokakuuta 2021

Inferno #194/2021

Antioch
V EP
Iron Shield
4

Aiemmin omakustanteisesti (joskin kolme täyspitkäänsä on uusioitu Marqueen toimesta) levynsä julkaissut Antioch on syystäkin kiinnitetty Iron Shieldille, sillä tuorein pitkähkö EP:nsä on parhaimpia kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin.

Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita karistaen vaikut heto pois korvista. Vaan tämän jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Kakkosraita On a Ledgessä mieleen väkisinkin tunkeutuva meininki on kaikista härskeimmillään aivan kuten maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Laulajan virkaa tekevä Nicholas Allaire osaa myös imitoida kohtuu hyvin Rob Halfordin kireää ylärekisteriä - tehokeino jota onneksi käytetään säästeliäästi. Ja kyllähän kappaleissa Judas Priestinkin vaikutus muutenkin myös kuuluu.

Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen ole, sen suurin synti kun löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Niistä kun olisi helposti voinut niistää muutaman minuutin pois terästäen yksilöiden lisäksi myös kokonaisuutta. Nyt turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavan vähäisen tylsistymisen muuten päteviin heavy-veisuihin.

Decrepisy
Emetic Communion
Chaos
4

Jos Decrepisy onkin virkaiältään vielä kovin nuori, löytyy sen miehistöltä runsaasti kokemusta mm. Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Ja sitähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin on: maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisenakin hidastelevaa vyörytystä. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa.

Vaikka neljällä kappaleella onkin mittaa, on kokonaisuus taas juuri sopivan mittainen 35 minuutillaan. Äärimmäisen matalasta murinasta ei yksittäisiä sanoja erotu, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Vaan löytyypä kappaleista myös tummuuden eri sävyjä alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista, joka paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia.

Parin minuutin kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteisellä tunnelmallaan jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostamaan yhä houkuttelevammalta.

Iron Jaws
Decleration of War
Pure Steel

2

Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen. Satan’s Bride onkin kivan räväkkä ja mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala, joka jos ei nyt varsinaisesti nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin saa pitämään sitä ihan lupaavana.

Pettymyshän kokonaisuus on. Alun jälkeen seuraa samasta identtisesti muotista mutta heppoisemmin ideoin puristettua 10 omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Decleration of War onkin malliesimerkki tusinatavarasta.

Praise the Plague
The Obsidian Gate
Lifeforce

2,5

Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post rock -henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulta hyviltä. Tarkempi syventyminen kuitenkin paljastaa varsinaisen kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia.

The Obsidian Gate onkin hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja masentaa, mutta ei heti suoralta kädeltä tiedä mitä haluaisi kuunnella. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty.

Ravager
The Third Attack
Iron Shield

3

Tässä sitä ollaan thrashin ytimessä. Levyä ei edes huononna se, että se on enemmän kallellaan modernimpaan kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti ja soolojakin sekä uskalletaan että osataan vinguttaa nallikelpoisesti. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, ovat saksalaisten peruspalikat kokonaisuudessaan oikeanlaiset.

Minkäänlaista innovatiivisuutta levyltä on tosin turha odottaa. Ja vaikka läheisen verrokin Dew-Scentedin kireystasosta jäädäänkin, on The Third Attack hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi helposti palata.

Sacrifixion
Shower Me in Death EP
Hells Headbangers

3

Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Paukuttaahan sakutrio alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Sodomia, Sarcofagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei suorasta apinoinnista olekaan kyse.

A-puoliskon napakoiden ja nopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta perspuolella tempon tippuessa iskee osittain tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Jää kuultavaksi onko sillä riittävästi leuhkoja eväitä pidemmässä mitassa toimivaan julkaisuun.

Tentation
Le Berceau Des Dieux
Gates of Hell

4,5

Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee kuin tuleekin nykyisellään hyvää heavy metalia. Ensin viime maaliskuussa ilmestynyt lupaavanoloinen Herzelin esikoisalbumi Le Dernier Rempart ja nyt Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Laadun takeena molemmissa Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat jo pidempään olleet aina katsastamisen arvoisia tapauksia.

Siinä missä maanmiestensä musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, on Tentationin ote  metalliin riemastuttavan räväkkää ja vauhdikasta. Mielikuvia löytyy useammastakin kohtaa erityisesti Metallican Kill’em All -levyn niihin kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraation lähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWOBHM-bändit. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla unohtamatta Mercyful Fatea, johon tunnutaan viitattavan jopa tribuutinomaisesti muutamassa kappaleessa.

Vaikutelmaa korostaa just eikä melkein oikealla tavalla kireät soundit, todella hyvä-äänisen laulajan tyyli vetää väkevällä tatsilla sanoitukset omalla äidinkielellään unohtumatta osuviin paikkoihin istutettuja stemmoja ja köörejä. Kun moneen lähtöön olevissa kappaleissa on vielä kauttaaltaan kunnon tanakkaa riffiä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua sekä kertosäkeitä, jotka hiipivät vastustamattomasti tajuntaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen musiikillaan, vaan heille se on edustanut jo pidemmän aikaa ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Levy myös todistaa, että jos ennen kaikki olikin metallissa paremmin, voi nykyäänkin vielä samoilla opeilla tehdä asioita vähintäänkin yhtä hyvin

Ural Umbo
Roomer
Consouling Sounds

3

Nimenä Ural Umbo ei monellekaan kelloja soita, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoitettu. Sum of R sen sijaan saattaa jo joillekin olla vähän tutumpi ja näiden molempien sekä vielä muutama muukin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Kymmenisen vuotta sitten startannut uran alku oli tuotteliasta aikaa projektille, mutta pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisseen uuden albumin synnyttämisessä iso kiitos kuulunee levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (mm. Dark Buddha Rising).

CD:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Ehkä jopa liikaakin. Albumi voisi aivan hyvin olla valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Markon ääni, joka on enemmän yksi levyn soittimista kuin varsinaista laulua. Mies kun ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle, josta siitäkin löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta läpi levyn.

Niin mitastaan kuin kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu kuitenkin hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen ihmisen ja/tai erityisen mielentilan.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Inferno #193/2021

Angel Dust
Into the Dark Past (reissue)
High Roller

3

Angel Dust on yksi niistä lukemattomista 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneista teutonimetallisteista, jotka nauttivat jo tuolloin arvostusta, mutta suosiossa ne jäivät Ragen ja muiden vastaavien jalkoihin. Osa syy tähän lienee lafkansa Disasterin, mutta ei biisimateriaalikaan nyt sitä kaikista kovinta ole.

Alun perin vuonna -86 ilmestynyt debyytti viihdyttää jämäkällä otteellaan ja vauhdinpidollaan, joka on perisaksalaisen kuuloista Iron Angelin tapaan. Pitkähköt biisit ja hivenen yksioikoinen kokonaisuus vie iskuvoimaa, seikka joka osin korjaantuikin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä To Dust You Will Decaylla.

Arna
Dragged to a Lunar Grave (reissue)
Signal Rex

3

Ollakseen tuoreehkon duon ensimmäinen täyspitkä, Dragged to a Lunar Grave on tyylikäs ja vahva kokonaisuus. Ei siis mikään ihme, että alun perin omakustanteinen digijulkaisu saa fyysiset painoksensa black metaliin keskittyvän portugalilaislafkan kautta.

Neljä pitkähköä biisiä vyörytetään päälle perinteisiä kappalerakenteita vältellen, mutta sopivan vähäeleiset melodiat yhdistettynä soljuvine siirtymineen eri osioista toiseen luovat omanlaisensa tunnelman. Mielenkiinto herää heti alussa ja pysyy koko ajan yllä, vaikka väkevyyttä jääkin vielä puuttumaan.

Black Hosts
Onward into the Abyss EP
Helldprod

2,5

Onward into the Abyssin kolmesta varsinaisesta biisistä ja päätöskappaleen syvyyksiin johdattavasta introsta löytyy hevikiekumista ja vauhtia riittämiin eli kaikkea mitä mustempisävytteinen speed/thrash metal -paahto tarvitsee. Kappaleiden ideaosasto onkin sitten jo selkeästi tavanomaisempaa eikä vaarallisia tilanteitakaan oikein löydy.

Hyvinhän puolalaisten niin velhon luolaan kuin Vatikaaninkin suuntaan kohkaava rietastelu rullaa läpeensä, mutta ei tästä EP:stä oikein ole kuin nopeasti kitusiin heitetyksi välipalaksi.

Bong-Ra
Antediluvian (reissue)
Tartarus

4

Nyt murjotaan doomia niin matalilla taajuuksilla, suurilla säröillä ja verkkaisesti, että löysästä vatsasta kärsivillä on vaara turahtaa haisevat punttiin. Tällaisessa lähestymistavassa ei sinällään olisi vielä mitään kovinkaan uutta ja ihmeellistä, mutta kaikessa murinan päälle kudotussa ja osin kokeellisestakin säveltaiteesta sitä alkaa jo löytyä.

Kappaleiden taustoilta löytyy niin saksofonin töräyttelyä, eteerisempää pianon pimputusta ja naislaulua kuin myös rauhallisempaa matalaa miesmessuamista. Näitä elementtejä voi kuvailla jazzmaisiksi samoin kuin Oon [Precession Of The Equinoxes] -biisin kulmikasta rumpurytmiikkaa. Kaikki tämä voi paperilla kuulostaa tekotaiteelliselta sonnalta, mutta käytännössä kokeellinen ilmaisu luo oudon ja paikoin jopa häiritsevän kokonaisuuden, joka kiehtoo ja kietoo pauloihinsa.

Kappaleiden kestot ovat pitkähköjä, mutta ainoastaan neljän teoksen mittainen kokonaisuus taas  täydellisen napakka tätä kolme vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestyvää LP-uusintapainosta ajatellen. Tämän kokemuksen jälkeen Bong-Ra:n pääjehu Jason Köhnen tunnetumpaan doom-bändiin Celestial Seasoniin suhtautuu hieman eri tavoin korvia yksityiskohdille höristellen. Viime vuonna ilmestyneestä kelvollisesta joskin ylipitkästä paluulevystä The Secret Things on hyvä aloittaa, vaikka Forever Scarlet Passion (-93) pienimuotoinen doom-death-klassikko olikin jo ilmestyessään.

Bohemyst
Čerň A Smrt
Petrichor

3

Bohemystista povataan uransa viime vuonna nippuun pistäneen omintakeisen Master’s Hammerin manttelinperijää, mutta ensimmäisen albuminsa Čerň A Smrtin perusteella siihen sillä ei vielä oikein rahkeet riitä. Kokemuksesta homma ei tosin jää kiinni, bändihän on jo 90-luvun alussa aloittanut Avenger vain uudella nimellä ja mukana on alkuaikojen kokoonpanostakin kaksi kaveria. Samat jannut muuten, jotka kuuluivat myös em. tsekkiläisen black metalin pioneerin myöhempien aikojen kokoonpanoon.

Jos Kosti-kappaleessa kuuluukin suht selkeät Master’s Hammer -vaikutteet, on bändillä silti oma tyylinsä. Se on yhdistelmä death- ja black metalia, jotka sulautuvat saumattomasti böömiläisen kulttuuritaustansa ansiosta mystiikka tihkuvaksi dark metaliksi. Niin paljon hyvää kuin omaa tanakasti kulkevalla levyllä onkin, jää siltä kuitenkin puuttumaan niin hulluutta kuin tarttuvuuttakin noustakseen mestarin sarjaan.

Intron jälkeisessä nimikappaleessa näitä elementtejä löytyy eniten kuin myös Nekromantikassa muiden enemmänkin jyristellessä tunnelman kustannuksella. Väkevyyttä kun saisi lisää kumpaankin osa-alueeseen ja ne vielä astetta paremmin levykokonaisuudessa balanssiin, niin johan vasaran naputus muuttuisi kaivatunlaiseksi lekan takomiseksi.

Breathless
Breathless (reissue)
Relics From The Crypt

3

Belgien ainoaksi jäänyt täyspitkä 80-luvun puolivälistä on todellinen julkaisijansa nimen mukainen hämyisä arkistoreliikki, joka todennäköisesti jo lähtökohtaisesti vetoaa vain hyvin pieneen yhtyeen ennestään tuntevaan kohderyhmään.

Musiikillisesti se on vahvasti aikansa kuva, jonka hellyttävä vauhtihevi on kyllä kiinnostavaa ja tasoltaankin aivan kelvollista, mutta joka kumminkin jää enemmänkin satunnaissoittoa kerääväksi kuriositeetiksi kuin vakituiseen kuunteluun hyvänä esimerkkinä unohdetusta helmestä.

Fetid Zombie
Transmutations (reissue)
Transcending Obscurity

2,5

Mark Riddickin nimi on tullut hyvin tutuksi levykansista jo vuosikymmenten ajan, mutta täysin ohi tutkan on mennyt, että taiteilun lisäksi mies on luonut pitkään ja paljon myös musiikkia useissa eri kokoonpanoissa. Pelkästään Fetid Zombien nimen alla on vajaassa viidessätoista vuodessa julkaistu kolmisenkymmentä erilaista julkaisua, joista suurin osa EP:tä ja splittejä.

Alun perin vuosi sitten pelkästään kasettina julkaistu Transmutations on lähteestä riippuen joko pitkä EP tai ytimekäs täyspitkä 36 minuutillaan. Musiikiltaan se on selkeä viittaus tekijänsä 90-luvun alussa käynnistyneeseen uraan jo pelkillä soundeillaan. Entisajan standardeillakin niitä voisia kutsua demomaisiksi kaikissa pelkistetyssä ohuudessaan, mikä ei kuitenkaan tee niistä huonoja, vaan enemmänkin sisältöön sopivia. Musiikki kun sekin on aikamatka taaksepäin aikaan, jolloin Paradise Lostin kaltaiset bändit alkoivat tehdä hidasta death metalia sotkien sekaan goottivaikutteita.

Ja dödöähän tämä lähtökohtaisesti on, vaikka vauhti pysyykin maksimissaan keskitempoisena. Tekstit tulkitaan myös örisemällä, mutta mikä ennen oli rajoja rikkovaa, on nyt suhteellisen tavanomaista. Kappaleissa kun kuullaan siellä täällä eteeristä naislaulua, kosketinmattoja sekä kitaranäppäilyä, melodioita ja varsinkin sooloilua. Tyylillisesti ollaankin melko lähellä em. halifaxilaisten genreklassikkoa Gothic (1991), mutta biisithän eivät ole parhaimmillaankaan kuin puoliksi niin hyviä.

Funeral Chasm
Omniversal Existence
Aesthetic Death

2

Ainoastaan vuoden vanha Funeral Chasm yhdistää esikoisalbumillaan funeral doomia klassisempaa ilmaisuun ja epäonnistuu yrityksessään. Lopputulos kun ei oikein kuulosta kummaltakaan eikä se edes ole kovinkaan ihmeellinen raahustaessaan kaiutetun örinän kera tai murehtiessaan heleämmin tulkiten.

Levyllä raskas ei ole riittävän hidasta ja painavaa eikä kevyempi ilmaisu taas tarpeeksi eeppistä tehdäkseen vaikutusta. Tuntuukin siltä, että Omniversal Existence on tehty vähän liian nopeasti, sillä tämän perusteella tanskalaisduon rahkeet eivät riitä luomaan oikein massiivisia valitusvirsiä.

Infex
Burning in Exile
Omakustanne

2

Ei ole hetkenkään epäilystä siitä, etteikö itsekin Bay Arealta kotoisin oleva Infex olisi Testamentia kuunnellut kuten muitakin alue- ja aikalaisiaan. Tämä kuuluu lähes häiritsevän paljon etenkin laulusoundissa mutta usein myös itse sävellyksissä. Hyviltähän saa toki aina lainata ja huonoilta ei taas kannata, mutta…

Isoin ongelma kaikessa vai on, että vaikka kauttaaltaan hyvin kulkevissa kappaleissa onkin kaikki osa-alueet kohdallaan, puuttuu niistä jokaisesta viimeinen koukkuisuus ja terävyys, jotka nostaisivat ne kaivatun varrenkin verran ylöspäin. Tulkinnasta puuttuu Chuck ”Iso Inkkari” Billyn jämeryys, riffit eivät ole Eric Pettersonin tarttuvan tiukkuuden tasolla ja sooloistakin puuttuu Alex Skolnickin monipuolinen melodisuus. Vertailuja Gene Hoglaniin tai Steve Di Giorgioon ei enää tarvitse edes mainita.

Burning in Exile on malliesimerkki ihan kiva -levystä, mutta mitä sitten? Ei mikään ihme, että porukan kaikki kolme kymmenen vuoden aikana ilmestynyttä levyä ovat omakustanteisia. Arvostan silti valittua tyylilajia ja pelkkää tekemistäkin pitkälle ja onhan sitä paljon ja usein tympeämpääkin rässirytkettä joutunut kuuntelemaan.

Molis Sepulcrum
Left for the Worms EP
Pulverised

4

Jos Dismemberin, Entombedin tai Graven alkupään tuotannon kuuntelu alkaa tilapäisesti tympiä ja kaipaa tilalle jotain uutta muttei erilaista, niin unkarilaisen Molis Sepulcrumin esikois-EP on ideaalinen ratkaisu. Tämän autenttisemmin ei nimittäin klassista hurrikuoloa voi enää imitoida oikein mitenkään.

Laulaja-basisti Disembowelerista irtoaa murakka death metal -röhkintä, Alkoholizerin riffittely on rapsakkaa ja soundi asiaankuuluvaa HM-2-pörinää ja Winehammerin takominen sopivan luupäistä. Vähän hakemalla haettu puute onkin oikeastaan vain todellisten killeribiisien puute.

Musta Risti
Inkvisiittori 7”
Omakustanne

4

Uusimmalla seiskallaan Musta Risti kuulostaa siltä, mitä Moottorilinnut voisi olla, jos se olisi tehnyt paluun 2020-luvulla. Pitkälti tämä johtuu niin entisaikojen mystiikkaa tihkuvasta tyylistä sanoittaa kuin myös niitä tulkitsevan Einari Toiviaisen fraseerauksesta, mutta kyllä kappalekaksikko myös sisällöltään vahvasti esiheviin viittaa.

Ote musiikkiin on toki tuimempaa kuin 40 vuotta sitten ja erityisesti tämä kuuluu kääntöpuolen rässiä lähentelevässä Sotamaagissa. Hevimpi Inkvisiittori vie kumminkin kamppailussa pistevoiton odottamattomiakin osioita sisältävällä monipuolisuudellaan.

Stress Angel
Bursting Church
Dying Victims

3,5

Kaksikkona toimivan Stress Angelin suoraviivaisessa paukutuksessa on rutosti luolamiesmäistä meininkiä. Kaiken pohjana on tanakka esiaikainen death metal, mutta josta löytyy myös ripaukset niin nokisuutta, rässäävyyttä kuin ehtaa heavy metaliakin.  Kikat ja niiden yhdistelmä ovat hyvinkin tutut, ja vaikka lopputulos ei ole mitenkään erityisen rajua, hyvän intensiteetin ansiosta levyssä löytyy riittävästi tenhoa noustakseen keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Eväitä olisi vähän leuhkempaankin lopputulokseen, mutta kokonaismitaltaan sinällään nasevan Bursting Churchin useampaakin yksilöä olisi voinut tiivistää. Etenkin siitä kolmanneksesta, joissa on menty lähelle neljää minuuttia ja ylikin. Rumuus kun olisi tässäkin tapauksessa entistä kauniimpaa ja tehokkaampaa ytimekkäämpänä ja yllättäen suoraan päin pläsiä hierottuna.

Autopsyn henki on musiikissa vahvasti läsnä, vaikka yhtä limaisella ja saastaisella tasolla ei operoidakaan. Huomattavasti heppoisemmille perustuksille on bändejä perustettu ja saarnoja mitättömämmistä aiheista pidetty. Ja jos Stress Angel ei nyt uskontoa ilmeisen esikuvansa tavoin pystykään ikinä perustamaan, niin kyllä siinä kultin ainekset on olemassa jo nyt.

Wormwitch
Wolf Hex
Prosthetic

2,5

Kanukkien kolmas albumi on yritys yhdistää black metaliin hippusellinen punkkia ja toinen mokoma melodisuutta. Sovituksellisesti homma toimiikin hyvin, sillä kappaleista löytyy niin rentoa ja rokkaavaa rullaavuutta, kivoja tarttumapintoja kuin vauhdikkaampaakin rajuutta.

Fiilispuolella taas jäädään liikaa elementtiensä väliseen limboon, jossa mikään ei tunnu kourivan sielua tarpeeksi herkällä tai kovalla kädellä. Wolf Hex kulkee ja sudet ulvovat muiden luontohenkisten välisoittojen värittäminä, mutta mitä sitten? on kysymys, joka jää päähän kaikumaan.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Inferno #192/2021

71TonMan
War Is Peace // Peace Is Slavery EP
Transcending Obscurity
2,5

71TonManilla on kahden kappaleen verran doom-death-standardien mukaista painavaa sanottavaa, mutta varsinaista painostavuutta soisi olevan lisääkin. Tämä siitäkin huolimatta, että bändin tulokulma musiikkiin ei ole kaikista julminta, vaan mukana on myös tummasävytteisen ilmavaa tunnelmointia.

Minarilla on vähän kaikkea hyvää, muttei oikein mitään syvällistä. Paras erityispiirre julkaisulla onkin biisikolmikon mittavin Ignorance Is Strength -huminaoutro, joka puhepätkineen kaikessa yksinkertaisuudessaan onnistuu luomaan toismaallisen häröisän ilmapiirin.

Amenra
De Doorn
Relapse
4

22 olemassaolovuotensa aikana Amenra on ollut sangen tuottelias, mutta varsinaisia täyspitkiä se on tiputellut suht harvakseltaan De Doornin ollessa vasta viides. Parin aiemman koti on löytynyt jollain lailla ilmiselvältä Neurotilta, mutta nyt pitkäjänteinen työ tuo entisestään tulosta Relapsen ollessa uusi yhteistyökumppani.

Belgit toden teolla osaavat painostavan ja riipaisevan synkistelyn. Summittaisesti doomiksihan tätä voisi kutsua, mutta taustalta löytyy niin myös paljon sludgeilua ja jälkijättöistä hardcorea, että yksinkertaisesta ilmaisusta huolimatta sisältö on yllättävänkin vivahteikasta. Repivästä kitaravallista löytyy jyhkeyttä ja solistin äänenkäyttö on todella vakuuttavassa raastavuudessaan niin piinatun kuuloista, että ihailun ohella alkaa käydä jo sääliksi kaverin elämä.

Vaan eipä levyllä koko ajan kynnetä murheen mustimmassa ja syvimmässä aallonpohjassa, sillä orkesteri taitaa myös vastakohtien luoman dynamiikan. Huminaa ja puhetta sisältävä intromainen kakkoskappale De Dood In Bloe antaa sopivan hengähdystauon jyrkän aloituksen jälkeen ja tämän haikeudenhetken jälkeen taas jyrähtää entistäkin tujakammin. Samoja toimivia tehokeinoja käytetään myös kappaleiden sisällä parhaimpana esimerkkinä päätöseepos Voor Immer.

Ihanaa, rujoa sekä kaunista.

Axewitch
Out of the Ashes into the Fire
Pure Steel
3

Axewitch on yksi ruotsalaisen heavy metalin pioneereista, vaikka sijoitus oli lähinnä jossain pistesijojen tietämillä ennen popahtimisen myötä tullutta romahdusta ja sitä seurannutta lopettamista. Lukemattomien aikalaistensa tavoin jokin on saanut lähes alkuperäisen kokoonpanon tekemään vielä ”yhden” levyn reilu neljännesvuosisata edellisen jälkeen. Ja kuten aina vastaavien tapausten kohdalla, uteliaisuutta lopputulosta kohtaan on, mutta odotukset ovat enemmän pettymisen kuin iloisen yllättymisen puolella.

Out of the Ashes into the Fire osoittautuu kumminkin aivan kelpo levyksi. Sen arvoa nostaa se, että bändi ei ole yrittänyt lähteä toisintamaan orjallisesti menneisyyttään ja retroilemaan perinneheavyn parissa. Toki biisit pohjautuvat melodiseen metalliin, jossa ei nykyaikaisia kotkotuksia tunnetta millään saralla, mutta ote aina soundeja myöten on nykyaikaisen tanakka. Leppoisaa menoa mahtuu  mukaan paljon, jonka vastapainona on myös tummasävytteisempää poljentoa. Verrokiksi käykin hyvin 2000-luvun Saxon, johon löytyy myös yhteneväisyyksiä Anders Wallentoftin äänestä ja laulumaneereista.

Kappaleet ovat jipoiltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisen traditionaalisia ja useimmiten myös juuri siksi toimivia, vaikka hyvin usein ollaan siinä kintailla, onko musiikki jo vähän liiankin setämiesmäisen heppoisella otteella tehtyä. Tästäkin mielikuvasta olisi päästy osittain irti, mikäli heikommasta aineksesta olisi karsittu ja kokonaiskestoa typistetty lähemmäs tunnista kohti klassista vinyylimittaa.

Betelzeus/Ockultist
Split from the Isolation LP
Interstellar Smoke/Kohina
4

Kaukana valtavirran ulkopuolella piilee väkevin tekemisen meininki, jossa niin musiikissa, yhteisöllisyydessä kuin yhteistyössäkin on voimaa. Tämän kuulee sokeakin otsallaan, kun jurnuuttajat kotimaasta ja Ruotsista lyövät hynttyyt yhteen kimppajulkaisun muodossa, ja itse fyysinen julkaisukin on suomalais-puolalaisten tahojen kustantama.

Lahtelaisen Betelzeusin puolta kuunnellessa on ilo huomata, että yhtyeen omin linja on alkanut sekä löytyä että selkeytyä selvästi paremmin kuin mitä vuonna 2019 ilmestyneellä esikoisalbumilla Congolese Sterilization. Tuolloinhan Eyehategod-vaikutteet olivat jo vähän liiankin ilmeiset kuten niin monella muullakin sludgeilijalla eikä perinteisemmästä doom-himmailusta riekkumisineen saatu aivan vielä kaikkia tehoja irti.

Nyt genressään maltillisen mittaiset ja mukavan ilmavan soundimaailman omaavat Shitborn sekä Paradise/Parasite ovat kaivatunlaista ahdistavan raastavaa rääkymistä, joka uppoutuu jumituksellaan  väkisinkin kaaliin. Jälkimmäisen biisin huminaefektit edustavat kokeellisempaa laitaa, ja vaikka ne pintaan nostettuina kuulostavatkin liiaksi päälleliimatulta, laajentaa kombinaatio ilmaisua muuten oikeaan suuntaan. Vinyylin ostajia hellivä bonusbiisi, lainaversio Mayhemin Deathcrustista on murjottu niin omannäköisekseen, että alkuperäistä ei tahdo ihan heti tunnistaa. Tätä voi pitää hyvänä meriittinä.

Jos suomalaisia ahdistaa, keskittyy Ockultist muhkealla ja muhjuisella äänivallilla painostavuuteen. Hidasteluun maalaillaan houreisen piinaavia kitarakuvioita, jotka muistuttavat painajaismaista happotrippiä. Kun laulukin on vielä niin matalalta kumpuavaa murinaa, että se uppoutuu lähes erottumattomaksi osaksi muita instrumentteja, on kappalekaksikko yhtä ja samaa jykevän vakuuttavaa toimitusta, jossa yksilöillä ei edes ole mitään väliä. Näiden jälkeen Nasum-cover Fight Terror with Terrorista kuulostaa väkisinkin hieman irralliselta että vaisulta, vaikka toteutus ei mikään läpiluenta olekaan.

Molemmilla osallistujilla on oma tyylinsä ja vahvuutensa, joten splitti onkin tasapelin. Eikä tässä tarvitse edes mainita mitään vallitsevan virustilanteen tuomaa kulunutta lisää, sillä erilaista piinaavuutta löytyy musiikista aivan riittämiin.

Brats
The Lost Tapes - Copenhagen 1979 REISSUE
High Roller
2,5

Brats tuskin kiinnostaisi moniakaan kotimaansa Tanskan ulkopuolella, jos sitä ei mainostettaisi Mercyful Faten esiasteena. Periaatteessa tämä onkin totta, sillä Hank Shermannin perustamaan porukkaan kun liittyi Michael Denner ennen vuonna 1980 julkaistua debyyttiä ja vielä myöhemmin myös itse Kim Bendix Petersen, vaikka kultakurkkuisen kiljukaulan kanssa ei mitään ehditty levyttääkään ennen hajoamista.

Vaan eihän Bratsilla ole niin mitään tekemistä heavy metallin kanssa. Tämä käy selväksi tältä varsinaiseksi esikoisalbumiksi tarkoitetulta, mutta sopimuskuvioiden takia lähes 30 vuodeksi arkistoihin pölyttymään jääneeltä levyltä, josta nyt on katsottu tarpeelliseksi tehdä uusintapainos. Kuriositeettihan tämä on eniten jos mikä, sillä ensipainostakin on vielä saatavilla maltilliseen hintaan, vaikka uusi digitointi ja masterointi on lopputulosta varmasti parantanutkin aika lailla aiempaan verrattuna.

Yhtyeen räimimä ensimmäisen aallon punk on pääsääntöisesti aivan hyvää, mutta vaikea on näin härmäläisestä näkökulmasta tarkasteltuna innostua musiikista sen ihmeemmin. Misfits kun teki samoihin aikoihin enemmän laadukkaampaa materiaalia ja olihan meillä Suomessakin jo Aknepop-klassikon julkaissut Eppu Normaali sekä kiljupunkin esi-isä Maho Neitsyt. Nämä kaikki pesevät  juuttien touhut mennen tullen, mutta todelliset pitkän linjan punkkarit saanevat materiaalista enemmän irti.

CMPT
Mrtvaja EP
Osmose
4,5

Anonyymiuden viittaan kätkeytyvän CMPT:n musiikki on ehtaa toisen aallon black metalia. Mutta siinä missä ilmeiset esikuvat Darkthrone ja miksei myös Mayhem huokuivat hypnoottisen vangitsevassa diskanttikaaoksessaan pohjoista kylmyyttä, tihkuu jostain Balkanin alueelta kotoisin oleva porukka slaavilaista melankoliaa ja mystiikkaa.

Kahdesta 10 minuutin kantturoilla kestävästä kappaleesta koostuva EP on vaikuttavan intensiivinen kokonaisuus, jonka suoraviivaisen pätkytyksen sekaan maltillisesti pudotetut erilaiset tyylitellyt osiot osaavat yllättää tunnelman syventyessä entisestään.

Drawn And Quartered
Congregation Pestilence
Krucyator
4

Drawn And Quarteredilla on takanaan jo sen verran mittava ura, ettei oikeastaan ole mikään ihme kuinka vakuuttavalta sen death metal -rynnistys kuulostaa tällä kahdeksannella levyllään. Musiikissajub tapahtuu koko ajan niin paljon, että korvia on oikein höristettävä ja mieltä terävöitettävä päästäkseen kyytiin edes repsikan paikalle.

Juuri todella monipuolisessa menevyydessä että alati taka-alalla piilevässä pahanenteisessä tunnelmassa piilee musiikin suurin viehätys. Kappaleiden värikäs instrumenttihulluttelu on kontrolloidun kaoottisesta ilmaisutavastaan huolimatta taitavasti sävellettyä tarjoten runsaasti tarttumakohtia. Mielikuvat Morbid Angel -tyyppisen oudon venkoilun suuntaan muodostuvatkin vahvoiksi mitä pidemmälle albumi etenee ja mitä enemmän siihen uppoutuu.

Congregation Pestilencea voi yhtään liioittelematta kutsua innovatiiviseksi julkaisuksi, vaikka genren historiassa onkin tehty jos vaikka ja mitä. Suoraviivaisen toimivalle brutaloinnille on aina aikansa ja paikkansa, mutta kun harvoin törmää näin omalaatuiseen ja vahvaan visioon, onnistuu se  sekä yllättämään että myös säväyttämään kyynistyneempääkin.

Evil
Ride to Hell REISSUE
3
Evil's Message EP REISSUE
4
Mighty

Jos Tanskan merkitys metallin historiassa onkin melko vaatimaton, ei tämä tarkoita sitä, etteikö pienimässä pohjoismaassakin jytissyt jo 80-luvun alussa. Monelle tosin tuttu on vain yhä edelleen kaikista suurin ja kaunein eli Mercyful Fate Artilleryn tunnistaminen ja diggailu kun vaatii jo pidemmälle edistyneitä opintoja. Onkin sääli vaikkakin myös täysin ymmärrettävää, että Evil on jäänyt historian hämäriin. Vain muutaman vuoden koossa ollut yhtye kun ei ehtinyt julkaisemaan kahden demon lisäksi kuin yhden EP:n.

Ride to Hell sisältää yhtyeen ensimmäisen kolmen biisin demon vuodelta -83, joka onkin tanakkaa ja tarttuvaa heavy metalia aivan kuten em. kuningassarjalainenkin. Uudelleenmasterointi on kirkastanut soundeja selkeästi, vaikka kultakorvat voivatkin kammoksua huojuntaa ja kohinaa sisältävää yleissoundia. Kääntöpuolen ainoastaan VHS:nä julkaistulta Live on Stage keikkataltioinnilta (-85) napatut viisi kappaletta eivät kuitenkaan paranna kokonaisuutta edes kompletismin nimissä, sillä demoon verrattuna materiaali ei ole kovinkaan kummoista.

Yhtyeen ainoaksi viralliseksi julkaisuksi 80-luvulla jäi Evil’s Message (-84), joka sisältää kaksi kolmesta em. demon biisistä. Parantuneiden soundien ja yleisen kehityksen myötä bändi kuulostaa entistä itsevarmemmalta että monipuolisemmalta ja onneksi vauhdistakaan ei ole tingitty. Kun kitaristitkin panevat parastaan heti julkaisun avaavasta instrumentaalista lähtien, on EP helppo julistaa skandihevin salamyhkäiseksi helmeksi kuin pitää sitä pelkkänä kuriositeettina.

Nämä jo itsessään tarpeelliset uusiot olisivat enemmän kuin osiensa summa, mikäli kahdesta olisi tehty vain yksi ja unohdettu turha keikkatäytematsku.

Godspeed You! Black Emperor
G_d’s Pee AT STATE’S END!
Constellation
3

Godspeed You! Black Emperor onnistui heti uransa alussa tekaisemaan parikin genreklassikkoa F♯ A♯ ∞ (1997) sekä Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000). Vaikka kollektiivia ei aivan voi post-rockin pioneeriksi kutsuakaan, on se tuonut merkittävän oman panoksensa laajentamalla musiikkityyliä maalailemalla sekaan rauhoittavia ja välillä kokeellisiakin äänimaisemia.

Yhtyeelle tyypillisen omalaatuisen kirjoitusasun omaava seitsemäs albumi on heti ensitahdeista alkaen täysin tunnistettavaa GYBEä. Vaikka pitkän tauon jälkeistä levyistä vuoden 2012 'Allelujah! Don't Bend! Ascend! lähtien ovatkin jääneet lähes tyystin tsekkaamatta veikkaisinpa, että irtiottoja ei niilläkään ole juuri otettu. Soundit, melodiat, kappalerakenteet ja niiden vaihdokset ovat pysyneet samoina kuin aikoinaankin. Kaikin puolin perin tuttua ja turvallista siis, mutta kanadalaisten tapauksessa voi puhua ennemminkin musiikin taantumuksellisuudesta kuin linjan pitämisestä.

Perin helpostihan G_d’s Pee AT STATE’S END! taustamusiikkina soljuu, mutta etenkin biisijärkälekaksikko jää tunnelataukseltaan liian hailakoiksi. Lyhyemmät kaksi biisiä tasapainottavat ja myös parantavat levykokonaisuutta kelvolliseksi, sillä niissä on enemmän intensiteettiä ja etenkin melankolisuus pääsee paremmin esille.

Ei mustaa keisaria voi uusista vaatteista syyttää, mutta siunausta on syytä toivottaa, ettei jatkossa hallitsijaa nähtäisi samoissa kuluneissa ryysyissä.

Harms
A Lifetime Spent on Dying LP
EFOTNS
3

A Lifetime Spent on Dying on kimurantilla tapaa kahtiajakoinen tapaus. Yhtä lailla karkeasti post-hardcore-kategoriaan luokiteltavassa musiikissa kuuluu lappeenrantalaisten tekijöidensä kokemus tuhdin metallisena ja räväkkänä ilmaisuna että soljuvina sovitusratkaisuna vaihdeltaessa tempoista ja tummista tunnetiloista toiseen. Ja samalla kuitenkin useista hyvistäkin ideoistaan huolimatta sävellyksistä tuntuu puuttuvan sellaista syvyyttä, joka imaisi mukaansa pää edellä.

Em. puutteestaan johtuen takaraivossa juilii etäinen ulkokultaisuuden tunne, jota levyn formaatti ja kylkiäisinä lähetetty oma pehmeän tummapaahtoinen brändikahvi vain tehostavat. Riffeissä on kumminkin sen verran sekä sisältöä että massaa ja Jussi Tyrisevän tuplatuissa huudossa painokkuutta, ettei ajatus pääse liiaksi dominoimaan. Toisaalta levyllä on käytetty myös maltillisesti naislaulua, puhaltimia, selloa ja pianoa tuomaan herkkyyttä, joka kertoo niin tyylitajusta kuin taiteellisemmastakin puolesta.

Esikoiseksi albumi on aivan hyvä, mutta lähimpään kotimaiseen verrokkiinsa Surut-yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneeseen debyytti-EP:lle se jää lähinnä monipuolisuudessa mutta myös musiikin ja tunnelman intensiteetissä.

Hypnosia
Extreme Hatred REISSUE
Petrichor
3,5

On melko helppoa ymmärtää, miksi Petrichorilta tulee jo kolmas uusintapainos alun perin emoyhtiönsä Hammerheartin vuonna 2000 julkaisemasta ruotsalaisretkueen kakkoslevystä. Extreme Hatredin retrohenkisen rätväkkä rässiräksytys kun on yhä enemmän kuin relevanttia näinä Sanni-hevin aikoina.

Mielleyhtymät Extreme Aggressions -aikakauden Kreatoriin ovat levynnimeä myöten vahvat eikä vähiten laulajan millemäisen kireän äänen takia. Teutoonien yksinkertaisen tehokkaasta iskevyydestä Hypnosia jää jälkeen, mutta intensiteetissä ei niinkään.

Lucifer's Hammer
The Trip
High Roller
3

Mielikuviin ei aina ole uskominen, sille chileläisen Lucifer’s Hammerin leipälaji ei ole ärhäkkä äärimetalli, vaan tarinankerronnallinen perinnehevi. Albumin hämyisä ja melankolinen tunnelma tuo mieleen Piece of Mindin aikaisen Iron Maidenin, ja mikäli torille haluaa kirmata, voi tässä yhteydessä mainita myös Lord Fistin:

Lähtökohtaisesti levyssä on potentiaalia, mutta kirveen verran verottaa yleinen vaisuus. The Trip kun ei ole tarpeeksi hämyisä tai riittävän eeppinen maalatakseen mielikuvitusta ruokkivia suurempia sankaritaruja.

Nuclear Revenge
Dawn of the Primitive Age
Awakening
3,5

Nuclear Revengen jantterit ovat sisäistäneet black-thrashin olemuksen melko täydellisesti. Räyhähenkinen räksytys yhdistettynä vimmattuun etenemiseen on itsessään jo vahva pohja tämän sortin mekkaloinnille. Muita verrokkeja paremmaksi musiikin tekee kuitenkin häpeilemättömän runsasmittainen kitarointi, josta löytyy niin oikeita ja hyviä riffejä kuin mieleen painuvaa näppärää melodisuutta ja sooloilua.

Deströyer 666:n uutta levyä odotellessa Dawn of the Primitive Age käy hyvästä ajankulusta. Se näet on lähes samalla lailla kiinni tässä ajassa, vaikka nojaakin vahvasti myös menneisyyteen.

Templar/Barbatos
Split 7”
Left Hand Patches/Quiet Notes
2

Kotimainen Templar on löytänyt kimppakaverikseen Barbatoksen Japanista, joka lienee myös yksi musiikillisista esikuvista. Bändin punk-black-thrash remellyksen ongelma vain on, että muotokieli tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Englanniksi väännetty tulkinta Maho Neitsyt -klassikkosta Ydinaseeton hautausmaa on sekin runnottu väkinäisenoloisesti lähes tunnistamattomaksi mölinäksi.

Barbatos on ilmaisussaan selkeämpi, mutta uudelleenmiksauksen ja masteroinnin myötä kappaleista on kadonnut puhti. Uusiksi vedetyissä lauluissakin on jokin huvittavan ja ärsyttävän välimaastossa liikkuva merkillinen efekti, jonka ansiosta ne kuulostavat lähinnä metallipurkissa räyhäävältä Aku Ankalta.

Thirsty Demon
Unconscious Suicide REISSUE
Awakening
3

Moniosaaja Cristian Leónia tuntuu olevan musisointiin melkoinen nälkä ja tämän projektin perusteella myös janokin, sillä sen verran moneen paikkaan chileläinen on kätensä tunkenut vuosien aikana aina soittohommista studiotyöskentelyyn. Osaamisen puutteestakaan ei miestä voi syyttää, sillä Unconscious Suicide on hurjuudessaan aivan pätevää proto-death/thrash metalia. 

Alkuaikojen Morbid Angeliin ja Possessediin löytyy selkeitä viitteitä sieltä täältä, jota vanhakantainen soundimaailma ja ei niin ilmeisen suorat kappalerakenteet vielä korostavat entisestään. Suositus tasavahvasta eläimellisyydestä pitäville.

Wartooth
Programmed Dichotomy REISSUE
Omakustanne
3,5

Knappsteinin veljekset ovat sisäistäneet thrash metalin olemuksen varsin onnistuneesti ensimmäisellä täyspitkällään. Läpeensä hyvällä intensiteetillä rullaavalla sisältörikkaalla levyllä todellinen vanha liitto lyö kättä uudemman kanssa ja lopputuloksessa on paljon samaa kuin vaikka 90-luvun alkupuolen Testamentissa.

Programmed Dichotomy vääntää kuulijaansa puolinelsoniin ja tällä suorituksella se ansaitseekin vinyylijulkaisunsa vuosi CD:n jälkeen. Kunniakirjan ausseille voi myöntää myös siitä, että nykyajan standardit täyttävästä toteutuksestaan huolimatta lopputulos ei putoa steriiliyden sudenkuoppaan.

tiistai 22. kesäkuuta 2021

Inferno #191/2021

Aztlan
Legion Mexica
Metal Inside

2,5

Kerrankin voi rehellisesti sanoa olevan sekä omaperäisen että kiehtovan musiikin äärellä, vaikka hyvää levytystä se ei Legion Mexicasta teekään. Kysymys on enemmänkin toteutuksen kuin musiikin ytimen kehnoudesta.

Aztlanin tapa tehdä kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva, mutta biisien pitkät kestot ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät sisäistämisestä ärsyttävyydessään haasteellista. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua sensaatiosta kuriositeetin sijaan.

Black Moon Mother
Illusions Under the Sun (reissue)
Petrichor

4

Black Moon Mother on yksi monista viimeaikaisista Petrichorin Internet-löydöistä, sillä amerikkalaisyhtye ehti julkaisemaan itse tämän ensimmäisen täyspitkänsä jo viime kesän lopulla.  Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä tippaakaan. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset versiot sekä kaikki mahdollisuudet ja lisänäkyvyyden mitkä se vain voi saada uusintansa myötä.

Yhtyeen musiikin voi melko helposti luokitella Chelsea Wolfe -genreen, jossa tummia pop-sävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omiin kengänkärkiin tuijotellen. Onpahan tätä myös kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksi, joka käykin terminä täysin järkeen, jos vain vähänkin on em. tyylilajeihin perehtynyt. Näitä vaikutteita musiikissa onkin yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja silti saatua pidettyä vain pikkaisen yli puolen tunnin mittainen parilla lyhyellä välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä.

Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattarensa raukealla äänellään, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin lailla jostain usvan takaa. Kappaleissa tunnelmissa flirttaillaan samanaikaisesti sekä haikeuden että kepeyden kanssa, niin raskaammalla kuin kevyemmälläkin otteella, että lopputulosta voi hyvinkin kutsua nykyajan hippien omaksi sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista. Sen verran mainiosti vastakohdat toisiinsa on yhdistetty aivan kuten ilmeinen esikuvansakin teki jo 50 vuotta sitten.

Heavy Sentence
Bang to Rights
Dying Victims

4,5

Olen ennenkin niin ihmetellyt kuin marmattanut siitä, kuinka käytännössä raskaan rockin ja heavy metallin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut jo 80-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Muutamia valopilkkuja on sentään viime vuosina ilmaantunut horisonttiin ja näistä nyt ilmestyvän Heavy Sentencen esikoinen loistaa selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä.

Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanha- ja alkukantaista heavy metalia. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentence on selkeästi sekä menevämpää että rouheampaa. Kappaleissa brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa enemmän tilaa motörheadmaiselle julkeudelle ja tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joille testosteronin tuoksu ei automaattisesti ole kammoksuttavaa.

Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käyttöä pisaraakaan, sillä mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Kappaleet pysyvät silti täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä vastustamattomia kaikessa kirkasotsaisuudessaan. Jos tämä ei saa paukuttamaan farkkuun ja nahkaan pukeutuvan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään.

Hecatomb
Horrid Invocations EP (reissue)
Invictus

4

Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tutuksi tullut irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää uudestaan pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun Horrid Invocations -demon (2020).

Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash metal -ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle ja sen alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta. Deströyer 666:n ensimmäistä demoa, EP:tä ja albumia palvovat löytänevät tästä toivon mukaan uuden suosikkinsa.

Ildaruni
Beyond Unseen Gateways
Black Lion

4

Helleeninen black metal on käsite itsessään ja tähän kastiin Ildaruni onkin helppo tiputtaa huolimatta siitä faktasta, että kotimaansa onkin Armenia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy myös runsaasti, vaikka musiikissa onkin enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta.

Pitkähköihin biiseihin on maltillisesti upotettu niin kansanmusiikkivaikutteita tina- ja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, vaikka painotus on aina melodisuudessa. Beyond Unseen Gateways onkin esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolen teos.

Rain of Terror
Witch Hunt LP
Hellation

2

Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellään, jossa on kuitenkin aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä mukana. Esikoisalbumiksi Witch Hunt kuulostaakin liian ympäripyöreältä ja sekoitussuteenkin metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi toisin kuin nyt.

Seuraavalla kerralla roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään.

Rituals of the Dead Hand
With Hoof and Horn
Dunkelheit

2

Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroitunut ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgikolmikon hidastempoisesta lanauksesta puutuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys,  jotta se viiltäisi syvältä. Tässä tapauksessa myös sopivaan genrelokeroon istuttaminen ei ole mikään meriitti, sillä yhtye on black- mutta myös death- ja doom-metallia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä.

With Hoof and Hornin tarina ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaansa alueella ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä, joka onkin levyn kiinnostavampaa sisältöä.

Rukous
Kaikki saastuneet tuhotaan LP
Cimex/Kibou

4

Rukouksen kakkoslevyn voi rehellisesti sanoa olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa/tofua ja nuudeleita -osastoa kaikessa perustavaa laatuisuudessaan. Ja tässähän ei ole niin yhtikäs mitään vikaa, vaan pikemminkin päin vastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät lajista riippumatta. Eikä sitä raastavuuttakaan nyt äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflon-tuotannolla korvansa turruttaneille. Itse asiassa soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät sekä sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat.

Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissakaan säästellä. Keskimäärin parin minuutin mittaisiin repäisyihin on silti saatu paljonkin monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla ja löytyypä niistä myös paikoitellen vienoa melodisuutta. Ihmisten toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena ja näistä asioista ei some-poppareiden kuulla laulavan, vaikka syytä olisikin. Tässä kontekstissa 20 minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko onkin formaattina napakkuudessaan optimaalinen.

Kaikki saastuneet tuhotaan on juuri sellainen levy, jonka voi koska tahansa laittaa soimaan, jos v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi ja eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, jotka sopisivat hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa.

Shamael
Melancholie der Engel
Negre planY

3

Shamael on oppikirjamainen tapaus funeral doomista eikä ollenkaan kehno sellainen. Melancholie der Engel kun on yhden miehen visio sekä toteutus alusta loppuun, joka valuu hyvin verkkaisesti ja  miellyttävän lämminhenkisesti.

Vaikka moni pitänee tämän lajin musiikkia synkkänä, on Shamael melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonnin painoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, joissa ei kuitenkaan ole teräviä särmiä. Pehmeä lopputulos onkin onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria syvemmältäkin mielihyväkeskusta.

Slithering Decay
Aeons Untold
Testimony

3

Belgien ensimmäisellä täyspitkällä kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti aivan kuten 30 vuotta sitten ja sama pätee myös kappaleiden kiivauteen, vaikka tempot itsessään vaihtelevat laaja-alaisesti koko skaalan mitalla niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin.

Aeons Untoldilla kuuluu useammassakin kohtaa selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Ei levy silti ole kuitenkaan mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa, vaan pikemminkin kelpo osoitus siitä, kuinka death metal hyvin tehtynä voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja silti kaikessa ajattomuudessaan hyvää.


Video Nasty
Video Nasty EP (reissue)
Petrichor

3

Viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestyneen Video Nastyn eponyymi-EP on sen verran ”ilkeää” rässinmäiskettä, että Petrichorin mielestä se ansaitsee CD- ja LP-painokset. Reiluun 21 minuuttiin mahtuu seitsemän räväkkää repäisyä, että jo pelkän tekemisen meiningin perusteella julkaisu onkin perusteltu.

Jokainen biisi perustuu kauhuleffojen slasher-alagenren kulttiklassikoihin ja tähän teemaan mukavan suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu hyvin. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty.