keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Inferno #182/2020

Commando
Rites of Damnation EP
High Roller

3

Ruotsin nuorisoon voi lähes aina luottaa mitä tulee metalliin. Kahden biisin demon jälkeen bändi on  suhteellisen valmista kauraa tällä esikois-EP:llään, ja jos se tästä vielä vähänkään petraa, tulee työn alla oleva täyspitkä olemaan huomioimisen arvoinen tapaus.

Paul Baloffia muistuttava riekkumistyyli yhdistettynä thrashistakin lainaavaan alkuvoimaiseen ja vauhdikkaaseen heavy metaliin on jo nyt miellyttävän energistä ja hyvin rullaavaa. Kun jokaista osa-aluetta vielä hieman terävöittää, kirkastuu niin oma kuin kuulijoidenkin ilme virnistelyä leveämmäksi.

Dark Arena
Alien Factor (reissue)
Pure Steel

2,5

Useita nimenvaihdoksia ja vielä lukemattomampia jäsenistömuutoksia läpikäynyt Dark Arena on aina ollut omakustanteinen yhtye, mutta nyt Pure Steel on katsonut tarpeelliseksi julkaista Alien Factor -debyytin vuodelta 2006 uusiksi.

Tyyliltään levy on ihastuttavaa US power metalia, josta löytyy kivasti kiharaa ja thrashmäistä räväkkyyttä 80-luvun Helstarin malliin. Koko jäsenistö pistää parastaan viime vuonna edesmennyt kitaristi Paul Konjicija etunenässä, mutta niin kovasti kuin lopputuloksesta haluaisikin pitää, puuttuu biiseistä tarttuvuutta joka saralla liikaa.

Inter Arma
Garbers Days Revisited
Relapse

3,5

Lähes poikkeuksetta kaikki lainaversiot ovat turhia ja kokonaiset cover-levyt ne vasta tarpeettomia ovatkin, aivan sama onko kyseessä yhden vai useamman esittäjän tulkintoja. Viime vuonna kaavaa rikkoi varsin onnistuneesti kuitenkin Fisterin Decade of Depression ja nyt maanmiehensä ja genretoverinsa Inter Arma tekee saman tempun ja vieläpä vähintäänkin yhtä hyvin.

Itselleen tuttuun sludge-muottiinsa karvaisilla ja känsäisillä kourilla ruhjotut kahdeksan tulkintaa ovat laajalta skaalalta. Suurimpaan osaan bändi pystyy luomaan yksinkertaisin keinoin omaa ilmettään säilyttäen kuitenkin riittävästi tunnistettavuutta alkuperäisestä versioista. Näkemys Ministryn Scarecrow:sta kuulostaa samaan aikaa sekä ilmavalta että painostavalta ja Neil Youngin Southern Man -luenta on sekin samaan aikaan sekä haikea että raskas aina kaahausosiotaan myöten. Nine Inch Nailsin March of the Pigs -rymistelyyn rapataan sekin railakkaasti ja yhden oton känniläpästä lähtenyt ja levyltä melkein pois jäänyt esitys Princen Purple Rainista on sekin yllättävän toimiva.

Vähemmän onnistuneisiin, joskaan ei toivottoman tylsiin 1:1-versioihin kuuluvat taas versiot Cro-Magsin Hard Times, Venomin In League with Satan ja Tom Petty And the Heartbreakersin Runnin’ Down a Dream -kappaleista. Albumin heikoin esitys on tympeän yksipuoliseksi kaahaukseksi pelkistetty Hüsker Dü:n The Girl Who Lives on Heaven Hill, mutta siellähän sekin muuten mukavaa vaihtelua tarjoavan levyn keskivaiheilla menettelee.

Killing Attack
Decadence
Omakustanne

3

Ihmiskunnan rappiosta ja tuhosta on ammennettu inspiraatiota maailman sivu, mutta perusvarmana aiheena joensuulaisten näkemys istuu jatkumoon hyvin. Musiikiltaan ja tuotannoltaan toimivan pelkistetty Decadence muistuttaa vahvasti 90-lukulaista nypytys-thrashia, jossa riffit ovat lyhyitä, tempot kireitä ja junttauskohdat tyypillisiä.

Debyytiksi levy on lupaava, vaikka aikoinaan tämän sortin mäiske tympikin. Nyt ärsyttää vain jokeriksi tällätty päätösraita, tylsäksi rymistelty versio Carpenter Brutin nykyaikaisen synthwaven klassikosta Turbo Killer.

Mad Max
Stormchild Rising
Steamhammer

3,5

Kahdesta pitkästä tauosta huolimatta Mad Max on ehtinyt tekemään mittavan uran, vaikka osansa onkin ollut jäädä kasvottomaksi puurtajaksi. 14. täyspitkänsä viittaa nimellään diskografiansa tunnetuimpaan levytykseen Stormchild (-85) ja aivan kuten vanhaan hyvään aikaan, albumi starttaakin yllättävän verevästi menevällä ja mukavan vanhakantaisen melodisella heavy metalin ja hard rockin kombinaatiolla.

Alkukolmanneksen jälkeen meno tasaantuu, mutta saksalaisveteraanit hoitavat leiviskänsä ammattitaidolla maaliin saakka ilman suurempaa sukellusta. Hurricaned, Talk to the Moon ja Kingdom Fall kannattaa ainakin katsastaa.

Midnight Priest
Aggressive Hauntings (reissue)
Dying Victims

3

Jonkinlaisena kummastelunaiheena voidaan pitää Midnight Priestin kolmosalbumin julkaisua vinyyliformaatissa vasta nyt vuosi CD:n ja digin jälkeen. Sisältö kun komeaa ja musiikkia hyvin kuvaavaa kansitaidetta myöten on kuin tehty kaksitoistatuumaista varten. Vaan tätä samaa julkaisupolitiikkaa kuulemma harjoittaa italialainen Metal on Metal muidenkin julkaisujensa kanssa saksalaisen Dying Victimsin hoitaessa mustan kullan.

Jos yhtyeen valitsemaa nimeä alkaa pohtia yhtään tarkemmin, kuulostaa se saman aikaisesti sekä pöljältä että osuvalta. Halutessaan nimen voi myös nähdä kunnianosoituksena Judas Priestille, jonka vaikutus bändin musiikkiin on melko ilmeinen aina laulaja Lex Thunderin vallan kelvollista Rob Halford -imitointia kireitä ylärekisterikiekumisia myöten.

Ei niinkään yllättävästi Midnight Priest häviää musiikin laadussa selkeästi esikuvalleen, vaikkei sen  klassisesta heavy metalista voi mitään suuria vikoja löydykään. Kappaleet rullaavat kauttaaltaan mukavasti, riffittelyssä on keskivertoa enemmän ideaa, kertosäkeissä lähes takaraivoon junttautuvaa yksinkertaista tarttuvuutta ja kokonaisuuskin on nasevan mittainen. Maagisen tekijän X puuttuminen jokaisella osa-alueella jättää kuitenkin portugalilaiset ainakin toistaiseksi vielä ihan kiva -tasolle.

Mystras
Castles Conquered and Reclaimed
I, Voidhanger

4

Mystras jatkaa esikoisellaan tyylikkäästi aina helpohkosti tunnistettavan helleenisen mustan metallin perinteitä. Castles Conquered and Reclaimedilla haikaillaan keskiajalle, joka kuuluu selkeimmin lyhyissä välisoitoissa. Nämä rauhalliset kansanmusiikkilainat syventävätkin mainiosti yleistä tunnelmaa, mutta myöskin tarjoavat vastapainon varsinaisille pitkille biiseille, jotka melodioista huolimatta ovat vauhdikkaassa tapahtumarikkaudessaan suhteellisen kaoottisia. Ja juuri tässä ristiriitaisuudessa piilee albumin hiljakseltaan avautuva kiehtovuus ja väkevyys.

Psykoma
Psykoma 7” EP
Wise Grinds

4

Kun tietää mitä tekee, mihinkään ei mene kauaa. Psykoman kansainvälinen kolmikko on muutamassa tunnissa rykäissyt tahoillaan kasaan niin musiikit kuin äänitykset eikä esikoisseiska kuulosta silti millään muotoa hutaisulta. Rapiassa kuudessa minuutissa ryskätään läpi mukavan jylhillä soundeilla yhtä monta grindaavaa death metal -riuhtaisua, joiden ote on samaan aikaan jännän rento että todella jämerä. Menisihän tätä lajia helposti enemmänkin alas korvista, mutta toisaalta taas tällaisen varsin perustavanlaatuisen mäiskeen intensiivisyys ja viehätys piilee juuri pienessä annoskoossa.

Shok Paris
Full Metal Jacket
No Remorse

2,5

Kolmella 80-luvun albumillaan Shok Paris saavutti kohtalaista mainetta US power metalin saralla, mutta on hajoamisensa jälkeen jäänyt alan kovimpien harrastajien palvonnan kohteeksi lähinnä kakkoskiekkonsa Steel and Starlight (-87) ansiosta.

Nyt 31 vuotta edellisestä studiolevystä palataan levytysrintamalle alkuperäisen laulajan ja kitaristin johdolla, mutta Full Metal Jacket ei sisällöllään nosta yhtyettä takaisin parrasvaloihin. Ote on kyllä oikeanlainen, mutta yleisesti ottaen liian latteaa, että ylipitkästä kokonaisuudesta jaksaisi isommin innostua.

Sick Urge
Structures of Domination LP
Puukotus-levyt

4,5

Kun bändi rysäyttää 15 biisiä yhteen moneen minuuttiin, on syytä asennoitua jo heti lähtökuopissa vastaanottajaksi henkeäsalpaavassa otsaanlyöntikilpailussa. Kotimaisella Sick Urgella on takanaan riittävän mittava treenikausi pienjulkaisujen parissa, että ensimmäisellä pitkäsoitolla se osaa ammattilaisen tavoin niin suorat, koukut kuin iskusarjojen rytmityksenkin juuri niihin paikkoihin, missä eniten tekee gutaa.

Trion harcore on suorastaan helvetillisellä intensiteetillä ja hypernopeudella soivaa hardcorea tai powerviolencea, jos määritelmillä haluaa erityisesti päteä. Pintapuolisesti tarkasteltuna älämölö voi kuulostaa kaoottiselta kohkaamiselta, mutta vähänkään korvia höristämällä on helppoa huomata, kuinka tiukasti, tarkasti ja jopa tarttuvasti orkan kappaleet on sävelletty, soitettu ja myös taltioitu. Teksteihinkin ladatun raivon sekä kuulee että tuntee ja onhan Rock Against Kekkonen -tyyliset nimet kaikessa kantaaottavuudessaan myös hauskoja ja oivaltavia.

Yksipuolinen iso vinyyli on formaattivalintana erittäin kuunteluystävällinen ja kustannustehokas. Tätä yllättävänäkin monipuoliseksi taivutettua lajia tuskin on mahdollista enää tiukemmaksi tiristää, ja epäilenpä, että tittelinviejää saadaan odotella tovi jos toinenkin.

Stygian Crown
Stygian Crown
Cruz Del Sur

3

Morgion ja Gravehill-jäsenistöä sisältävä Stygian Crown hehkuttaa esikoisensa olevan sekoitus Candlemassia ja Bolt Throweria. Ensin mainitun vaikutus kuuluukin ilmiselvänä yhtyeen eeppisessä doom metalissa, mutta vaikka taustat raskaana jyrisevätkin, ei tässä nyt olla kyllä kovinkaan lähellä lyijynraskasta death metal -lanaamista.

Laulaja Melissa Pinionilta löytyy upean laajat palkeet, mutta mestaruussarjaan nousemiseksi tulkintaan kaipaisi vieläkin enemmän syvyyttä ja sielukkuutta aivan kuten itse sävellyksiinkin. Nyt molemmat ovat vain hyvällä tasolla.

T.F.B.
Blastbeat Hangover Commando
FDA

3

Saksalainen maltaalle löyhkäävä grindihassuttelu ei lähtökohtaisesti lupaa kovinkaan hyvää, mutta onneksi Task Force Beeristä aka T.F.B. ei perseile musiikillisesti. Myllytys on soundeja myöten hyvinkin jämäkkää ja monipuolista kiitos niskan nakkeluun yllyttävien hidastempoisempien rässiosuuksien.

Yleinen sisäsiisteys tekee Blastbeat Hangover Commandosta helppoa ja viihdyttävää nieltävää, vaikka samalla siltä jää myös kaipaamaan hieman rujompaa jauhantaa. 19 biisiä ja 34 minuuttia on koko lailla myös maksimiannos mitä tällaista jaksaa nautiskella.

Trio Perkele
Censura LP
Omakustanne

3

Jostain klassisen susirajan tuntumasta tuleva himskattikolmikko on äitynyt promoamaan jo vuosi sitten ilmestynyttä esikoisalbumiaan vasta nyt, mutta sopiihan se tällainenkin menettelytapa jälkijättöiseen rockiin. Puhtaasti instrumentaalisena soivat kahdeksan raitaa soljuvat saumattomasti läpi levyn ja sekä raskaammat että synkemmät sävyt värittävät maisemaa laaksoiksi ja kukkuloiksi kepeämmän otteen ohessa. Hivenen liian etäiseltä ja ontolta kuulostavat soundit latistavat turhaan sävellyksiä, joista niistäkin uupuu ainakin näin levyversioina tarvittava transsimaista imua.

torstai 27. elokuuta 2020

Inferno #181/2020

Cloven Hoof
Age of Steel
Pure Steel

4,5

Jos koko 90-luvun kestänyttä taukoa ei lasketa, on brittiheviveteraani Cloven Hoof ollut aina olemassa. Ja kuten lukemattomia aikalaisiaan, suurempi tunnettavuus varsinaisesta suosiosta puhumattakaan on jäänyt aina saavuttamatta, vaikka eponyymi esikoisalbuminsa vuodelta -84 on teatraalisuutta ja okkultismia sekoittavassa tarttuvassa omaperäisyydessään kiistämätön NWOBHM-klassikko.

Vuosikymmenten varrella bändi on puurtanut eteenpäin ainoan alkuperäisen jäsenensä basisti Lee Paynen komennossa ja julkaissut maltillisen määrän levyjä, joiden taso on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Tyylillisesti alkuaikojen salatieteiden luoma hämärä tunnelma on muuttunut aikoja sitten kohti vanhan liiton melodista heavy- ja power metalin ristisiitosta, jolla ei ole niin mitään tekemistä modernimman tuku-tuku-kikuloinnin kanssa.

Edellä mainitun hybridin hienoudesta Age of Steel on kerrassaan mainio esimerkki. Vaikka suurimmassa osassa sen biiseistä vasen jalka on riskisti Iron Maidenin tontilla, tönöttää oikea taas jämäkästi tyylillä nykyaikaan tuodussa, mutta silti ajattomalta kuulostavalta perinteisessä metallissa. Keskimmäinen raajoista taas sojottaa eeppisenä kohti korkeuksia kuin uhmaten nykyajan studiossa miesoletetuksi puleerattua silkkimunametallia. Erektiolääkkeillekään ei ole minkäänlaista tarvetta, kun riffit ja melodiat ovat näin tanakoita George Callin ollessa kerrassaan mainion esimerkki miehestä, joka osaa näyttää äänellään tunteensa ilman että olisi mikään säälittävä vinkuja.

Cloven Hoofin kahdeksas albumi nousee kertaheitoilla lafkansa piikkipaikalle ja diskografiassaankin palkintopallille.

Cro-Mags
In the Beginning
Arising Empire

2

Jenkki-HC:hen on aina kuulunut kovan luokan kyllästyttämä uhoaminen, mutta myös lihaksia pönkittämään sitä. Genren pioneerin Cro-Magsin paluulevyllä aiempaa laveampi musiikillinen muotokieli on edelleen miehekästä runttaamista, mutta kitaristien (Rocky George!) mukavia sooloväläytyksiä lukuun ottamatta koko touhusta puuttuu riskisti puhtia aina perin tavanomaisen latteasta riffittelystä lähtien. Perin kuvaavaa onkin, että albumin kärjeksi nousee loppupuolen rauhallista uhkaavuutta huokuva lähes kuusi minuuttia kestävä Between Wars -instrumentaali.

Cryptic Shift
Visitations from Enceladus
Blood Harvest

4

Cryptic Shiftilla on rutosti pokkaa, mutta myös taitoa sen tueksi. Harva albumidebytantti näet uskaltaisi säveltää avausraidaksi 26-minuuttisen järkäleen ja liittää perään ainoastaan kolme muuta raitaa, joiden yhteiskesto on taas vähemmän. Tästä omintakeisesta kokonaisratkaisusta britit selviävät kumminkin hämmentävän puhtain papereiden.

Kun musiikkityyliksi on valikoitunut vahvasti 90-luvussa kiinni oleva tekninen death metal, ei biisijakaumassa ole mitään ihmeellistä. Hämmästelyä sen sijaan riittää yllin kyllin, kun bändi tykittää katkeamattomana mutta sulavana virtana lukemattomia riffejä, osuuksia, temponvaihdoksia ja sooloja ilman että lopputulos olisi missään määrin sekavan oloinen tai aiheuttaisi nuottiähkyä. Kirsikkana kakun päällä on vielä aina ihanan pehmeästi koliseva nauhaton basso.

Bändin ulosanti ei ole erityisen brutaalia, muttei myöskään liian jatsia. Selkeimmin musiikki on kunnianosoitusta Pestilencen Testimony of the Ancients-Spheres -aikakaudelle, mutta herrat ovat epäilemättä kuunnelleet Cynicin mestarillista Focusiakin rutosti eikä vain robolauluefekteistä päätellen. Ja tässä yhteydessä Atheistin ja Deathin nimeäminen on myös lähes pakollista.

Visitations from Enceladus on levy, josta riittää ammentavaa todella pitkäksi aikaa.

Fer De Lance
Colossus EP
Cruz Del Sur

4

Kunnianhimoa Fer De Lancelta ei puutu, sillä vahvasti Bathoryn Hammerheart-Twilight of the Gods luoman perinnön jatkaminen tyylillä ei 30 vuoden jälkeenkään ole mikään helppo tehtävä. Hämmentävää kyllä, mutta amerikkalaiskanadalaistrio onnistuu heti kättelyssä kerrassaan mainiosti.

Jos suurin osa EP:n biisinelikosta onkin lähes suoraa ilmeisen esikuvansa imitointia karheimmat rosot poisviilattuna, osataan palettia myös laajentaa hienosti lisäämällä sävyjä ja vauhtia eeppisen heavy metalin suunnalta. Tällä simppelillä kikalla se onnistuukin luomaan kaivattua omaa ilmettään.

FM
Synchronized
Frontiers

3,5

Eri kivojen esikoisen uudelleenluennan Indiscreet 30 (2016) ja seuraajansa Atomic Generation (2018) jälkeen veteraanit jatkavat tutun samettisella AOR:llä myös uusimalla albumillaan. Juoksevaa kukkaishunajaa valutetaan lähes jokaisessa biisissä siihen malliin, ettei Briteissä tarvitse ainakaan toistaiseksi olla huolissaan pölyttäjien sukupuutosta.

Albumi on pullollaan tyyliteltyä kitarointia, yksinkertaisen tehokkaita kertosäkeitä, makeita stemmoja, kitkattomasta soljuvia sovituksia ja yleispositiivisuuden taustalla myös ripaus jos toinenkin haikeutta. Nämä ovat juuri niitä oikeita elementtejä, mistä hyvä ja mainiosti kuluvaan vuodenaikaan täydellisesti istuva aikuismusa koostuu. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta Synchronized jää kuitenkin lopulta vain kepeäksi kesäromanssiksi, joka ei koulujen alkua näe.

Alkuhuuman jälkeen kappaleista ei kuitenkaan tahdo löytyä sellaista syvyyttä, joita tarvitsi suhteen vakavoitumiseksi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että kokonaiskeston suhteen muuten ammattilaissoittajasetien harkintakyky on hieman pettänyt: tunti yksinkertaisesti on liikaa, etenkin kun loppupuoli tuntuu olevan ainoastaan perusvarmaa nättiä melodiaa eikä mitään muuta. Vaan eipähän näinkään hyvää levyä ole tässä genressä vielä tänä vuonna vastaan tullut.

Lord of Light
Morningstar
No Remorse

2,5

Kun power metal -perustuksiin yhdistetään runsas koskettimien käyttö, nätit melodiat ja ultrakevyt progeilu, on lopputulos helposti nieltävää ja ihan kivaa kevytmetallia pinnallisesta jeesustelustaan huolimatta. Vaikka yksinkertaisuus onkin kaunista, Morningstar-esikoisella sorrutaan jokaisella musiikilla osa-alueilla sellaiseen pikkukivaan näpertelyyn, että varsinainen sisältö jää ärsyttävällä tavalla turhan ohkaiseksi. Lahjoja ja näkemystä kun lähes kaikesta vastuussa olevalta pääjehulta vaikuttaisi olevan parempaankin.

Reactory
Collapse to Come
Iron Shield

3,5

Saksassa osataan kireä rässiräksytys ja tähän jatkumoon sujahtaa vaivoitta myös Reactoryn kolmas täyspitkä. Sen juuret on yhtä lailla niin historiassa kuin nykyajassakin ja tällainen hybridi jaksaa hyvin tehtynä miellyttää aina itseäkin. Maanmiehensä Dew-Scented oli tässä lajissa 2000-luvun alkupuoliskolla erityisen taitava eikä se ole suorana verrokkina kovinkaan kaukana siitä mitä Collapse to Comella kuullaan.

Vain hivenen yli puolen tunnin mittaisena kokonaisuus on kaikessa kiivaudessaan vallan kompakti, vaikka pitkälti samoin kikoin ja rakentein biisit ryskätäänkin läpi. Riffeissä on kumminkin kauttaaltaan ideaa ja yksinkertaiset kertosäkeet takoutuvat melko vaivattomasti kaaliin laulajan ärhäkällä, enemmänkin puhetta kuin laulua muistuttavalla tyylillä.

Kaikesta hyvyydestään huolimatta pieni korvien ja mielenkiinnon hyytyminen alkaa kuitenkin vaivata kalkkiviivaa lähestyttäessä, vaikka bändi pistääkin parastaan aivan kuin aina ennenkin kitaristit etunenässä. Tästäkin huolimatta Reactory polkaisee mainiosti käyntiin alkuvuoden ärreimmmät thrash-kinkerit.

Road Warrior
Mach II
Gates of Hell

3

Aussien kakkoskiekko on kaikessa hyvin toteutetussa perinnetietoisuudessaan napakka metallilevytys. Siltä löytyy kunnollisia riffejä, muutamasta kerrasta kaaliin jäävää tanakkaa tarttuvuutta, sopivan haastavia ja monimuotoisia sävellyksiä sekä näitä aikasen messevästi tulkitseva vokalisti.

Ja juuri hyvistä lähtökohdistaan johtuen Mach II:lta jää kaipaamaan vieläkin enemmän aivan kaikkea. Isompia korvamatoja, voimakkaampia laululinjoja sekä entistä terävämpiä koukkuja. Näin vankoille perustuksille kun saisi pykättyä korkeammallekin kohoavan palatsin.

Solitary Sabred
By Fire & Brimstone
No Remorse

2,5

Kun muotokieli on kaikin puolin kohdallaan, mutta toteutuksessa taas on omat puutteensa, lipsuu lopputulos keskinkertaisuudessaan lähellä ärsyttävää. Kyproslaisten Amerikan mallin power metalissa on kyllä mukavaa eeppisyyttä ja voimaa aina vokalistin kiljuntaa myöten, mutta sinällään mukiinmenevää melodiaa ja riffiä sisältävät biisit ovat sävellyksinä kankeita. Bändi yrittää aivan turhaan olla samaan aikaan sekä jämäkkä että haasteellinen unohtaen soljuvuuden, jonka tahdissa olisi helppoa fantasioida olevansa naisia ja tuoppeja kaatava kotibarbaari.

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Inferno #180/2020

Bismarck
Oneiromancer
Apollon
3

Oneiromancer on perin harmistuttava levytys kaikessa yleisessä hienoudessaan. Sillä on mittaa todella sopivat reilu puoli tuntia ja mahtavan jykevät mutta samalla ilmavan lämminhenkiset soundit. Norjalaisviisikko osaa myös hyödyntää sujuvasti ääripäiden dynamiikkaa yleissoundin määrittävästä murjonnasta leijailuun. Myös satunnaisesti esille ponkaisevat vaikutteet niin black metalista, psykedeliasta kuin letkeän raskaasta stoneristakin istuvat kokonaisuuteen täysin luonnollisesti. Mutta nyt sutii kuin Arvo Kyyrölän traktori erihienossa elokuvassa Kuutamosonaatti.

Vääntöä levyltä kyllä löytyy riittämiin, mutta voima ei vaan välity kuin puoliksi kuulijalle. Tuntuu pikemminkin, että kyseessä on pikemminkin vielä linjaansa hienosäätävän porukan demo tai debyytti kuin toinen täyspitkä. Tästäkin ärsyttävästä puolitekeleisyydestään huolimatta musiikki on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen verran kiehtovaa, että albumia huomaa kuuntelevansa putkeen helpostikin monen monituista kertaa.

Jospa seuraajallaan linja jatkuisi entisenlaisen mutkattomana, mutta rohkeammin syvemmälle viedyin irtiotoin, niin johan alkaa yhtye olla nimensä mukainen taistelulaiva.

Blood Star
The Fear EP
Shadow Kingdom
4,5

Jos Visigothin vanhakantainen power-heavy ei olisikaan säväyttänyt, niin kitaristinsa Jamison Palmerin tuore porukka Blood Star kannattaa painaa mieleen. Tämä kahden biisin EP kun lupailee ensi vuodenvaihteen tienoilla ilmestyvältä esikoiselta melkoisen paljon.

Niin vauhdikas nimikappale kuin keskitempoinen Tortured Earth kunnioittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan perinteitä ollen samalla myös ajatonta. Solistimirkun ääni soljuu vallan mainiosti haikeiden melodioiden ja hyvien riffien mukana täysin oikeaoppisesti. Tässä haisee nahka ja denimi eikä muovi.

Elixir
Voyage of the Eagle
Dissonance
1,5

Toista paluutaan nyt tekevä Elixir on yksi niistä lukemattomista NWOBHM:n porukoista, joiden ura ei urjennut aikoinaan 80-luvun kahdella levyllä, eikä tuottoisalla 2000-luvun alkukymmenelläkään. Voyage of the Eaglen perusteella kummoistakaan toivoa ei ole tässäkään ajassa saavuttaa uutta ja laaja-alaista diggarijoukkoa oman lähiympäristön ulkopuolelta.

Bändi veivaa edelleen perusheavya, jonka vanhakantaiset juuret kuuluvat selkeästi. Koko touhussa on vaan niin aneeminen pohjavire, että edes jalka ei ala varovaisesta naputtamaan kappaleiden tahdissa. Tuotanto on kaikin puolin latteaa, laulaja vetää kapea-alaisesti ja niin innottomasti kuin aamun sanomalehteä lukisi ääneen ja biisien haikeus ja raskaus on sekin hyvin pintapuolista.

Viiden eri vuosikymmenen aikana julkaistut seitsemän Exlicir-täyspitkää ovat kahta lukuun ottamatta tulleet eri lafkojen kautta. Tämä jos mikä kertoo siitä bisneksen muutoksen lisäksi myös siitä, miten menneessä elävien senioreiden musapuuhastelujen yhdistäminen vanhojen vähäistenkin meriittien kantavuuteen uskomiseen on sekä taiteelliselta että kaupallisesta näkökulmasta erittäin hankala yhdistelmä.

Lucifer Star Machine
The Devil’s Breath
The Sign
2,5

Tatuointihihaisten Lucifer Star Machine -ukkojen ulkoinen habitus on kunnossa myös musiikissa. Melodiset punk rock -rallit rullaavat kepeän vaivattomasti ja suurilta osin myös hyvin tarttuvasti saaden kuulijansa tuntemaan, että aurinko paistaa ja kaikilla on hirmu kivaa. Ja varmasti yhtyeen keikalla pikkupöhnässä em. olosuhteiden vallitessa ei huolta huomisesta olisikaan.

Kun The Devil’s Breathille avaa tarkemmin korviaan, ei se vie kuin korkeintaan pikkurillistä palan. Liiankin nätin pinnan alta ei löydy sellaista syvyyttä, johon voisi sukeltaa ilman että pää kolahtaisi heti pohjaan. Uhottu korkeaoktaaninen rock’n’roll on lähinnä tankillinen 95E:tä, joka ei muuksi muutu vaikka muutamat fuckit sanoituksissa ilmoille heitetäänkin. Siksi kappaleet kuulostavatkin enemmän harmittomalta rallattelulta kuin hikipäässä rokkaamiselta.

Keveys ja iskevyys ei tässäkään genressä ole sinällään huono asia, mutta toimiakseen tosissaan vaaditaan hyvien biisien lisäksi esittäjiltään myös karismaa. Sitä Lucifer Star Machinella on vähemmän kuin sävellystaitoa ja noin puolet siitä mitä oikeasti tarvittaisiin. Ihan kivaahan tämä on, mutta mitä sitten?

Rekuiem
Time Will Tell RE
Dissonance
2

Pääasiallisesti brittiheavyn uusintapainoksisiin erikoistunut Dissonance tekee aina lähtökohtaisesti arvostettavaa kulttuurityötä, mutta reissue alun perin yhden demon ja singlen Requiem-nimellä vuonna 1980 julkaisseen bändin comebackin jälkeisestä debyytti on lähempänä turhaketta kuin tarpeellista. Kakkoslevyllehän tässä tietä toki pedataan, mutta odotukset sitä kohtaan ovat tämän näytön perusteella perin maltilliset.

Time Will Tell starttaa jämäkällä Nightmare-kappaleella ihan kiehtovasti, mutta klassiseen tapaan siinä sitten onkin koko levyn kovin kärki. Bändin heavy metal kun etenee kovin verkkaisesti ja innottomasti muuttuen lähes tukahduttavaksi junttapullaksi pian startin jälkeen. Suurin vika piilee aivan liian pitkissä kappaleissa, joista muodostuu bonus-biisin myötä myös ylipitkä tunnin mittainen kokonaisuus. Eikä Paranoidin coveroiminen levylle saakka ole ollut hyvä idea edes vuonna 2006.

Vaikka aivan ok-tason melodioista kuullaankin häivähdyksiä siellä täällä, voisi niissä olla enemmänkin syvempää koskettavuutta yleisestä intensiteetistä puhumattakaan. Tällaisenaan levy on liikaa todellisten setämiesten puuhastelua tekemisen palon ollessa pelkkä hiillos. 

Shitfucker
Sex with Dead Body
Hells Headbangers
3,5

Lukuisten splittien jälkeen Sucks Cocks in Hell (2013) saa seuraajan eikä bändin roiskima  punkahtavan irtonainen death/black/thrash-hybridirytke ole muuttunut mihinkään. Sounditkin kaikuvat kuin jostain em. debyytin hittibiisin Sex Dungeonin oven takaa.

Vaikka kieli onkin syvällä kannikassa aivan kaikessa visuaalista ilmettä myöten, on Shitfucker silti riittävän rasvainen välttääkseen kaiken vesittävän huumorimusiikin leiman. Nautittavan rivosta menostaan huolimatta sävellyksissä voisi silti olla vieläkin härskimpiä irtiottoja.

Solstorm
II
Apollon
2,5

En osaa sanoa onko vika henkilössä vaiko genressä, mutta lähes kaikki post-rock/metal on yli kymmenen vuoden kuulostanut parhaimmillaankin vain ihan kivalta ja vielä useammin päämäärättömältä haahuilulta. Solstormin kakkonen sattuu osumaan näiden välimaastoon.

Norjalaisten plussaksi laskettakoon perinteisen haikeuden rinnalla esiintyvä pahaenteinen ja psykedeelinen tunnelma sekä muutamat kivat ideat siellä täällä. Miinuksia taas ovat kappaleiden voimalla iskevien loppuräjähdyksien puute ja musiikista dynamiikkaa syövä lattea soundimaailma.

torstai 21. toukokuuta 2020

Inferno #179/2020

Angerot
The Divine Apostate
Redefining Darkness
3,5

Lähtökohtaisesti The Divine Apostate on kiinnostava ja pitkälti myös sisällöllisesti hyvä levy. Kiitos HM-2-pedaalin kitarasoundi pörisee mukavan lämpimästi ja velkaa ollaan ihan selkeästi musiikissakin 90-luvun ruotsalaiselle death metalille. Morbid Angelinkin voi aika huoletta myös mainita, sillä sen verran tutun jylhiä kohtia löytyy myös maanmiestensä kakkoskiekolta.

Angerotin kunnianhimoinen ja osin lähes kokeellinen tapa tiputella hyvin maltillisesti jyräyksen sekaan sekä orkestraatioita että melodia- ja soolokudelmia kuulostaa tyylikkäältä. Siltikin takaraivossa pyörii albumin koko 37 minuutin keston ajatus siitä, että näinkin näkemyksellisillä kavereilla olisi ollut varaa tiristää vieläkin enemmän musiikista irti.

Atavisma/Void Rot
Split
Everlasting Spew
3

Atavisma ja Void Rot ovat hyviä kimppakumppaneita keskenään, koska ne lähestyvät painostavasti vyörytettyä hidasta lanausta eri suunnista aina maantieteellisistä sijainneistaan lähtien.    Puolituntisen yhteisjulkaisun avaavat fransmannit kun ovat enemmän kallellaan mm. amerikkalaiseen death metalliin siinä missä sen päättävät jenkkiläiset taas ovat kalmaisuudessaan tuomitsevampia vanhan mantereen malliin.

Paperilla hyvinkin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta eroavaisuudet eivät käytännössä ole kuuloelimissä kovinkaan suuria ainakaan mitä tunnelmaan tulee. Atavisman riffit ovat vain selkeästi death metalia mutta hidastempoisena siinä missä Void Rotin kielisoittimista lähtevät sävelet ovat hahmottomampaa sahausta. Jos kappaleet seuraisivat toisiaan vuorovedoin, olisi kokonaisuus silti tasapainossa, mutta esittäjien raja taas hämärtyisi entisestään.

Sekä tyylikirjojen että itse biisien yhteneväisyys on sekä etu että haitta. Vaihtelevuutta on sen verran vähän, että enemmän levystä pitää lopulta sen sisältämän äänimaailman ja tunnelman kuin itse kappaleiden takia. Mikäli aivot saisi napsautettua ambient-moodiin, splitin kuuntelu julmanjylhänä äänimaailmana olisi hivenen palkitsevampaa.

Bombs of Hades
Phantom Bell EP
Black Lodge
2,5

Crust punkin räimimisestä death metaliin ja siitä vielä doomahtavamman rokin suuntaan ajautunut Bombs of Hades on nyt alkanut haista hipille tai sitten kyseessä on vain uudelle lafkalle tehty pelinavaus ja välityö EP-formaatissa.

Kaksi omaa biisiä ovat lähinnä letkeäpoljentoista ja leijuvaa Motörheadia, jotka kuulostavat kuitenkin paremmalta ideatasolla kuin käytännössä. Samaan kuvaukseen ja lopputulokseen sopivat tulkinnat 60-70-lukujen taitteen alkuperäisistä Flower Travellin’ Band ja Townes Van Zandt -biiseistä, joista jälkimmäinen on cover-muodoltaan silkkaa Orgasmatronia.

Phantom Bellin ongelmana on puolivillaisuus. Se ei ole tarpeeksi rouheaa ja röyhkeää death’n’rollia, muttei myöskään sukella riittävän syvälle psykedeelisiin sfääreihin.

Collision
The Final Kill EP
Hammerheart
2,5

Joutsenlauluksi jäävällä EP:llään Collision tikkaa seitsemän biisiä varttiin. Vauhdinpidosta voi aina antaa plussaa, mutta tällä kertaa se on kuitenkin hollantilaisten thrash-grindcore-hybridin kompastuskivi. Rässeimmillään riffeistä katoaa liiallisen vauhdin myötä raastavaa energisyyttä ja grindatessaan meininki ei taas ylly tarpeeksi holtittomaksi heilumiseksi. Parhaimmillaan yhtye onkin selkeästi hitaammissa osuuksissa, mutta liian sisäsiistit soundit niistävät niistäkin turhaan tehoja. Live-musiikkiahan tämä selkeästi olisi ollut.

Feastem
Graveyard Earth LP
Lixiviat
4,5

Kun bändi pikatulittaa ilman taukoja 15 biisiä reiluun 20 minuuttiin näinkin imakasti, ei voi kuin todeta että kiitos ja morjes, saanko lisää? Jos kyyti onkin huimaa, julkaisutahti taas ei. Edellisestä mainiosta Avaritia Humanae täyspitkästä kun on ehtinyt vierähtää jo seitsemän ja Teethingin kanssa tehdystä splittiseiskastakin neljä vuotta. Vaan ehkä juuri tästä hitaasti kiiruhtamisesta johtuen hyviä ideoita ja asioiden paskasta tilasta kumpuavaa vakuuttavaa raivoa ehtii kasaantua näinkin suuret määrät.

Homman nimi on erittäin tiukasti vedetty ja vahvasti hardcoretettu grindcore, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Ja siltikin kappaleisiin on saatu ujutettua vaihtelevuutta ja jopa melodioita suorastaan hämmentävä määrä ilman että lopputulos olisi kuitenkaan musiikkia nyhveröille. Huutokielikin vaihtuu englannista suomeen ja takaisin saumattomasti, vaikka normaalisti moinen päättämättömyys ilmaisun suhteen onkin lähtökohtaisesti hieman ärsyttävää. 

Jo aiemminkin hyvin toimivaa konseptia on kiristetty ja muokattu juuri niiltä osin, mitä aiemmin kritisoin. Nyt musiikin otsasuonet pullottavat riskirajoilla ja lärvikin punoittaa kuin Sauna-Timolla konsanaan tuoden aiemmin kaipaamaani ekstravimmaa ilmeeseen. Vanhan koulukunnan rosoa ja visvaa ei jää levyltä kaipaamaan, kun kirurgintarkka toiminta tekee laakista vainaan.

Kauhu
Anomalia MC
Caligari
4

Ensimmäisen julkaisunsa puskista pihalle pukanneen Kauhun takaa löytyy useista eri alakulttuurimusiikin yhteyksistä löytyvää tekijämiestä, joten niin formaatissa, tyylilajissa kuin laadussakaan ei varsinaisesti ole mitään kummasteltavaa. Ainoana hämmästelyn aiheena on korkeintaan trion kyky naittaa yhteen ahdistunutta synkkyyttä suomalaiseen 82-hardcoreen, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on lähempänä tätä päivää kuin menneisyyttä.

Tokihan soundi Anomalia-kassuminarilla on jostain toispuolisesta kaikuvan rupinen kuten asiaan ja esikuvien vaikutuksesta kuuluu, mutta samalla se on juuri oikeanlaisen raivokas aivan kuten itse kappaleetkin ovat. Pääasiallisesti reilun parin minuutin vauhdikkaisiin repäisyihin on silti saatu piilotettua kaikenlaisia veikeitä jippoja, jotka paljastavat itsensä kunnolla vasta ajan kanssa. Niin rässääminen, rokkaaminen kuin jopa post-punkkiminen ovat kaikki sulassa saumattomassa sovussa osana kokonaisuutta.

Anomalia on nimensä mukainen julkaisu: poikkeava ja epätavallinen ilmiö, josta ei kuitenkaan ole aineksia katteettomaan hypeen. Siihen Kauhu on aivan liian aito, energinen, likainen ja kulutusta kestävä. 

Lord Vigo
Danse De Noir
High Roller
4,5

Kun sakemanni kyllästyy tekemään sanoituksia fantasia-aiheista, joissa maaginen hevonen nojaa miekkaan, siirtyy hän luontaisesti retro-scifiin. Tästä johtuen Lord Vigon kolmannella levyllä on ihan omanlaisensa erikoinen mielentilaan ja sitä myötä suhtautumiseen vaikuttava lähtökohta, etenkin kun musiikkinsa on sekoitus kaihoisan eeppistä vanhan koulukunnan heavy metallia ripauksella Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusta.

Danse De Noir on konseptilevy, jonka suurin vahvuus piilee sen tunnelmassa eikä niinkään varsinaisesti sävellyksissä tai teknisessä suorittamisessa. Lyhyet välisoitot yhdistettynä pitkähköihin biiseihin syventävät kokonaisuutta monipuolisuudellaan ja niin kappaleiden välillä kuin sisälläkin on hyödynnetty samaa dynamiikkakikkaa. Myös tuotannolliset seikat tukevat musiikkia mainiosti, sillä soundi on samaan aikaan sekä ajaton, ilmava että jämäkkä kiitos jykevän pintaan sopivasti nostetun basson.

Pitkästä aikaa vastaan on tullut julkaisu, joka kietoo pauloihinsa kyynistyneemmänkin kuulijansa, jos vain kiinnostusta uutta musiikkia kohtaan löytyy vähäänkään. Seuraava vaihe onkin sukeltaa pää edellä koko tarinaan fyysinen tuote käsissä ja kuulokkeet korvilla. Syvyyksistä ja korkeuksista löytynee vielä enemmänkin ammennettavaa.

Ocean Chief
Den tredje dagen
Argonauta
2,5

Siinä missä tämän tuoreimman albumin edeltäjä Universums härd (2014) petrasi Stenistä (2013), on hidasta julkaisutahtiakin pitänyt Ocean Chief nyt taantunut kirveen terän ja varren verran tylsemmäksi. Biisit ovat jälleen pidentyneet kymmenen minuutin tienoille ja ylikin tempon hidastuessa sekä sävellysten minimalisoituessa. Lopputulos on kyllä edelleen tinkimätöntä ja vähän huuruistakin, mutta samalla lyijymeren aallonhuiput jäävät matalalle tasolle.

Ongelma kiteytyy kokonaisuudenkin kannalta parhaiten levyn pisimpiin kuuluvassa Dimension 5 -päätöskappaleessa, joka on samalla tunnin mittaisen CD-version bonusraita. Myrsky ei nouse edes vesilasissa isommasta ämpäristä puhumattakaan ja katse alkaa hamuilla kuvitteellista Leijona-kelloa ranteessa.

Orbiter
The Deluge EP
Omakustanne
3

Orbiter on malttanut hieroa linjaansa viiden vuoden ja kolmen sinkun ajan ennen kuin se tunsi olevansa valmis julkaisemaan ensimmäisen pidemmän levynsä ja vieläpä reteästi vinyylinä. A-puoliskoa kuunnellessa kuitenkin tuntuu, että maltti olisi ollut valttia. Avausraita Bone to Earth raahustaa vaisunoloisesti ja psykedeelisemmän instrumentaaliseuraajansa Astral Racerin fuzz-pörinäjamittelu ei oikein tahdo istua tyyliin.

Kääntöpuolella helsinkiläisviisikko on selkeästi enemmän kotonaan väkevästä Black Sabbathin katkusta huolimatta tai juuri siitä johtuen. Orchidsin letkeä ja vauhdikkaaksi yltyvä groovailu on silkkaa Supernautia, mutta komeuden kruunuksi nousee yli kahdeksan minuuttinen päätös In Echoes, jonka hidas ja raskas huuruilu on kerrassaan mallikasta.

Treurwilg
An End to Rumination
Omakustanne
3

Death metalin rujoutta ja doom metalin raskautta on yhdistelty omaksi genrekseen jo 30 vuoden ajan. Nykyään melankolialla ja melodioilla kuorrutettu laahustus on alkanut Suomessa vedota isompiinkin massoihin, mutta Treurwilgin pelkistetty ja hyvin 90-lukulainen doom-death lienee silti vähän liian karua monille.

Ja juuri paluu tyylilajin alkujuurille viehättää kakkoslevy An End to Ruminationilla kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lähemmäs 10 minuuttia ja ylikin menevät, hennoilla kosketinmatoilla väritetyt hautajaishymnit sisältävät kaikki peruskikat rauhallisesta tunnelmoinnista vyörytykseen ja puheosuuksista ärjyntään aivan kuten kuuluukin. Tinkimätön omakustanteisuus tuntuukin tässä tapauksessa olevan pelkkä etu.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Inferno #178/2020

Dool
Summerland
Prophecy
4

Lähemmäs 20 vuoden Infernon aktiivipalveluksen aikana olen antanut alle yhden käden sormien verran vitosia. Doolin vuonna 2017 ilmestynyt Here Now, There Then on yksi näistä harvinaisuuksista, jolle edellisenä vuonna julkaistu mestarillinen joskin merkillinen 12” sinkku oli jo pedannut tien selväksi. Nyt ilmestyvän kakkoslevyn kohdalla yritettiin puolittain samaa kikkaa vain sillä erotuksella, että paria tuumakokoa pienemmän vinyylisinglen A-puoliskolla oli Killing Joke -coveri, joka vähemmän yllättäen ei Summerlandilta löydy.

Debyytiltä kuului lähes käsinkosketeltavan vahva maaginen ja mystinen tunnelma, joka nyt on osittain poissa ja toisaalta taas mukautunut eri suuntaan. Nimensä mukaisesti musiikki on kaikessa raukeudessaan ja valoisuudessaan kesäisempää, mutta ilmapiiriltään silti kaikkea muuta kuin pintapuolisen kepeää. Aiemmat kytkökset The Devil’s Bloodiin alkavat jäädä myös biiseissä pikkuhiljaa enemmän taustalle, vaikka samoista lähtökohdista ammentaminen tuleekin varmasti aina ja ikuisesti kuulumaan Doolissa.

Niin ihastuttava kuin Summerland on sekä ajatuksena että musiikkina, se tuntuu kuitenkin kiusoittelevan enemmän kuin mitä lopulta antaa. On tosin pieni mahdollisuus, että suurempaan valaistumiseen levyn suhteen vaaditaan huomattavasti enemmän aikaa ja paneutumista. Todennäköisempää kuitenkin on, että lähes täydellisen julkaisun jälkeen pelkkä maallinen kovuus ei  enää oikein riitä.

Kantamus
Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EP
Suspected of Arson
4

Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamus-bändistä vie todella syvälle lepikkoon. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta Suomi-metallista, jonka jälkijunassa oli jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää. Nimihirviö-EP paljastuu heti alkutahdeista lähtien vakuuttavan angstiseksi sekä repivän äänekkääksi osoittaen jälleen kerran, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on.

Noiserockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä ei koskaan ole jaksanut kuunnella miltään yhtyeeltä. Kantamuksen ote ko. genreen ei ole puhdasoppinen ja juuri siksi se kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta. Bändi myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. 

Seoksessa ei sinällään ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion helposti kuultavissa oleva vahva visio tekee musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion. Veikeästi rullaavissa nihilistisimmissäkin kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisen kuuloisella paikallaan ja parista minuutista lähes tuplasti pidempiin löytyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Ja kun terävät ja ilmavat soundit ovat nekin just eikä melkein kohdallaan, on täysin perusteltua puhua vuoden kovimmasta yllättäjästä. 

Profanator
RE Fallen
F.D.A.
2

Delta Force II:n lanseeraama kehitysmaahevi on terminä riemastuttava aivan kuten tätä lajia tyypillisesti edustavien etelä-amerikkalaisten bändien musiikillinen riehakkuuskin. Meksikolaisen Profantorin neljännellä levyllä on täysiveristä thrash-kohkaamista niin ikään riittämiin ja tämän vetovoimaan uskoo F.D.A. julkaisemalla sen uusiksi kaksi vuotta alkuperäisen version jälkeen.

Fallenin kiivastempoinen ja kumeasoundinen rytyytys on kuitenkin siinä määrin päämäärätöntä hosumista, että hittejä ei tule. Totaalinen tympääntyminen vain kasvaa ylipitkän levyn loppupuoliskolla, johon pisimmät vetäisyt on vielä sijoitettu mukaan lukien sovitustajun ulottumattomiin karannut yli 10 minuuttia kestävä päätösbiisi.  

Ruin Lust
Choir of Babel
20 Buck Spin
2,5

Ruin Lustin kolmannen levyn suhteen tapahtuu pikaromanssi, joka alkaa heti avauskappaleessa The Choir of Babelissa, mutta joka lerpahtaa jo ennen seuraavan loppua. Jenkkinelikon jostain syvältä luolastoista ylöspäin maan kamaraa kohti vyöryvä eläimellinen sotapeto vaikuttaa aluksi julman kiinnostavalta vastustajalta. Hyvin pian huomaa kuitenkin sen rusikoinnin tehon hukkuvan liiaksi kaoottiseen melskaamiseen, vaikka levyllä ei mittaa ole viittä biisiä ja puolta tuntia enempää. Death metalia yhden yön hieman rajummista jutuista pitäville.

Slaughter Messiah
Cursed to the Pyre
High Roller
3

Slaughter Messiah on valmistellut itseään täyspitkän julkaisuun toistakymmentä vuotta ja tämä aika on käytetty reenaamalla kahdella demolla ja kolmella EP:llä. Perusasiat kuten musiikillinen linja onkin saatu timmiin kuosiin, mutta tästäkin huolimatta porukka tuntuu Cursed to the Pyrellä haukanneen hivenen liian ison palan kuin mitä pystyy nielemään.

Belgien mustasävytteinen heavy-thrash käy hyvillä kierroksilla ja rullaavuuttakin löytyy. Alkupuoliskon biisit ovat silti liiaksi vain muutaman tempun Brabantinhevosia, keskimäärin reilusti yli 5 minuutin mitat vain korostavat. Loppupuoliskolla kikkoja alkaa löytyä pakista enemmän, mutta eivät nekään onnistu nostamaan koko levyä hyvää keskitasoa korkeammalle.

Smoulder
Dream Quest Ends EP
Cruz Del Sur
3

Vuosi sitten ensilevynsä tähän maalliseen maailmana pukannut Smoulder kertoo runollisesti päättävänsä yhden aikakauden tuoreella EP:llään. Tosiasiallinen syy lienee on kumminkin takoa jo mukavasti lämminnyttä rautaa ja ostaa lisäaikaa kakkosen tekemistä varten. Vaan mikäs siinä, kun kuuden biisin käytännössä albumimittainen minari on täynnä relevanttia sisältöä.

Kaksi uutta biisiä, Manilla Road -lainaversio sekä kolmen biisin ensimmäinen ja ainut demo osoittavat koostetusti hyvin, mistä bändi on lähtenyt ja mihin se on päätynyt. Vaan kuten debyytilläänkin, oikeanlaisesta ja vankoista lähtökohdistaan sekä Sarah Annin pätevästä tuomioluvusta huolimatta siltä puuttuu edelleen sellaista eeppisyyttä ja voimaa, jonka syleilyyn haluaisi todella heittäytyä.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Inferno #177/2020

Blaze of Perdition
The Harrowing of Hearts
Metal Blade
4,5

13 vuoden olemassaolonsa aikana Blaze of Perdition on ollut hyvinkin aktiivinen julkaisurintamalla ja kova työ alkaa kantaa hedelmää. Viidennelle täyspitkälle on löytynyt koti Metal Bladelta aiempien pikkulafkojen sijasta ja The Harrowing of Heartsia kuunnellessa on helppo ymmärtää miksi. Musiikillisesti levy on aiempaa melodisempaa, mutta tinkimättömyydestä on silti pidetty kiinni eikä pitkähköt kappaleet avaudu kertakuuntelulla.

Tunnelmallisesti väkevällä levyllä on vahvat yhtymäkohdat Mglan uudempaan tuotantoon, vaikka maanmiestensä ilmaisu onkin astetta tiiviimpää ja lähempänä musiikin tummaa ydintä. Tämä eroavaisuus riittää kuitenkin vallan hyvin oman ilmeen moninaiseen vääntelyyn. Parhaiten tämä käy ilmi ensinäytteenäkin julkaistulta Transmutation of Sins -kappaleesta, joka toimii erinomaisena keihäänkärkenä albumin puolivälissä.

Omanlaisensa taidonnäyte osaamisesta on myös em. singlen B-puoli ja levyn ensipainoksen bonuskappale Fields of the Nephilim -coveri Moonchild. Sovituksellisesti erot alkuperäiseen ovat pieniä, mutta lataus on sen verran vahva, että rähinälaulukin istuu kokonaisuuteen täysin luonnollisena osana. Lainakappale myös alleviivaa hyvin, mistä vaikutteita on imetty oman ilmeisen genren lisäksi.

Bütcher
666 Goats Carry My Chariot
Osmose
3

Kun bändillä on käytössään sekä hevi-umlaut että kuuskuuskutonen, täytyy sen olla true. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin eikä edes yhtään pöllömmin. Belgien perinnehevivaikutteinen ja lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten.

Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen myös yli 9 minuutin mitallaan. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun tätä seuraavat kaksi biisiäkin ovat vielä levyn mitäänsanomattominta antia, ei lopun kaunis ja lyhyt akustinen outro paljoa pysty pelastamaan. Ilman tätä tuhotrioa 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna.

Fuck-Ushima/Fosforos
Fuck-Ushima/The Horror Cycle -split LP
Gate of Deliria/Rämekuukkeli
3

Tamperelaisten poppoiden yhteisjulkaisun avaava Fuck-Ushima on vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta selkeyttänyt ilmaisuaan. Poissa on pelkkää vauhdikasta kaaosta sisältävä edes takas sinkoilu, ja tilalle on tullut hitaan ja keskitempoisuuden välimaastossa murjottu hardcore/sludgen-ristisiitos, josta ei edelleenkään puutu äkkivääriä yllätyksiä. Pikkaisen päälle kaksi minuuttia ylittävien biisien kirskuva ehdottomuus pakottaa arvostamaan niitä, mutta sen verran vähän ne kuitenkin sisältävät tarttumapintaa, että napakka 10 minuuttia meinaa pikemminkin työntää pois luontaan kuin imaista sisään aggressionpurskeeseensa.

Vuonna 2017 ilmestynyt edellinen Fosforos-julkaisu D.E.M.I.S.E. 7” lupaili enemmän kuin lopulta antoi, mutta tuon jälkeen nähdyt useat vallan vakuuttavat keikat kasvattivat odotuksia uutta materiaalia kohtaan.  Ja onneksi The Horror Cycleksi nimitetty splitin puoliskolla yhtye on kehittynyt niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti säilyttäen kuitenkin alkukantaisen vahvan otteensa.

Biiseistä löytyy niin Bolt Throwerin jyräävyyttä, Amebixin nihilististä crustia kuin Hellhammerin luolamiesmäistä death/black metalia, jonka rujoutta Sislin eläimellinen mylvintä komppaa mainiosti. Minkäänlaista turhanpäiväistä kikkailua ei kappaleista löydy, mutta niiden sisältämää vahvaa ja osin hypnoottiseksi äityvää latausta voisi hyödyntää vaikka sitten pidentämällä kestoja jopa 4-5 minuutin tienoille.

Kokonaisuuden kaunista rumuutta arvostaa keskivertoa hiukka ylemmäs, missä taas erikseen tarkasteltuna Fuck-Ushima on tämän ala- ja Fosforos taas yläpuolella.

Mortar
Walking Corpse Syndrome LP
Negative Worldview
2,5

Lahtelaista osaamista ei juurikaan ole tarvinnut haukkua, mutta nyt muutoin tyylikkäästi aina kansia ja sanaliitettä myöten toteutettu verenpunainen vinyylijulkaisu on onnistuttu sössimään melko pahasti tuotannollisesti. Korvat ovat jossain määrin kyllä tottuneet siriseviin kitaroihin ns. kihinä-hardcoren pienjulkaisuilla, mutta osittain grindaavassa death metalissa ja vieläpä täyspitkässä mitassa ne vain syövät kappaleista kaikenlaisen jykevyyden. Ja kun soundin päälle nousee vielä pinkeästi naputtava virvelirumpu, eivät lähtökohdat Walking Corpse Syndromen kuuntelulle ole kovinkaan mieluisat.

Vaikka soundit rassaavatkin korvakäytäviä piikkilangan lailla, on ratkaisu mitä luultavimmin halutunlainen. Mortarin underground-soittajista koostuva nelikko on operoinut sen verran pitkään erilaisten visvaisemman puolen tyylilajien parissa, että tällainen äärimmäisen riisuttu ja riipivä ”punk-henkinen” äänimaailma tuntuu heille kotoisalta ja normaalilta.  Osin vika saattaa olla myös formaatinkin, sillä Bandcampista kuunneltuna äänijälki ei ole yhtä hermoja raastavaa. Luulenpa myös, että C-kasetille ominaisen nauhakompression ansiosta tämä paluun tehnyt nykyinen hipsteriformaatti olisi ollut paras mahdollinen vaihtoehto tälle debyytille.

Mitä itse biiseihin tulee, ovat ne juuri niin napakoita ja konstailemattomia kuin kuvitella saattaa tällaisen porukan synnyttävän. Minkäänlaisia sovituksellisia ontumisia ei kuule ja kymmenen kappaleen vanhakantainen dödögrinditykitys hitaampine osuuksineen on kaikessa yllätyksettömyydessään vähintäänkin kelvollista. Terän verran lopputuloksesta kuitenkin katoaa taivaan tuuliin ohuiden tuotannollisen arvojen ansiosta.

Outlaws
Dixie Highway
Steamhammer
3,5

Ainakin näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna jo 60-luvun puolella perustettu Outlaws tuntuu jääneen jopa Molly Hatchetin punaniskaiseksi pikkuserkuksi, vaikka parhaimmillaan sen biisit ovatkin yhtä kovia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tapahtuneen pitkähkön tauon jälkeen levyjä on tiputeltu harvakseltaan, mutta veteraanien ei tarvitse kiirehtiä mihinkään kuten uusi 13. albumi myös osoittaa.

Koko levy on vähemmän yllättäen täynnä hyvinkin kepeästi ja leppoisasti rullaavaa southern rockia, joka kunnioittaa genren perinteitä aina tekstejään myöten. Hyvin usein mukana on myös aimo annos haikeutta, vaikka paikoitellen yhtye osaa myös edelleen olla rempseä. Kaukana takana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin myös musiikissa kuului pelkästään hyvällä tavalla nuorten miesten uho ja whiskyn vahvistama rehvakkuus.

Dixie Highway on puhdasta K-40 musaa, jonka AOR-henkisyyden luulisi vetoavan myös muihin kuin syvän etelän asukeille ja ystäville. Tulevana kesänä kelpaa tien päällä kuunnella Southern Rock Will Never Die -avausraitaa ja muistella sen tahdissa edesmenneitä genren legendoja. Eikä fiilistelyä tarvitse siihen lopettaa, koko levyä on hyvin miellyttävää kuunnella vaikka koko mökkimatkan Pirkanmaalta Etelä-Savoon.

Radiopuhelimet
Kosminen tiedottomuus
If Society
3,5

Suhteeni Radiopuhelimiin ei ole kovinkaan läski. Alkupään tuotanto on tutumpaa ekoista EP:stä lähtien K.O.:n (1990) äkkiväärän ehdottomuuden vietyä lopullisesti mukanaan, mutta tämän jälkeen  kokoelmiini on päätynyt levyjä vain satunnaisesti. 2000-luvun tuotannosta onkin vain pelkkiä yksittäisiä kuulohavaintoja, vaikka arvostukseni orkesteria kohtaan ei koskaan ole lerpahtanutkaan.

Radiopuhelimet on kaikessa jurottavassa suoruudessaan tyypillinen oululainen tapaus ja siksi onkin yllättävää, kuinka positiiviselta Kosminen tiedottomuus kuulostaa. Yllätys on myös hyvinkin erilaisten tyylilajien välinen venkoilu, omaan soitannollisesti tiukkaan muottiin survottuna tietty. Monen muun orkesterin kohdalla lopputulos olisi pelkästään päämäärätöntä haahuilua ja outoilua sen itsensä vuoksi, mutta näiden ankarien herrasmiesten kohdalla kyse on aina toimivasta tavaramerkistä. Huikeimmillaan em. yhdistelmä on kiihkeästi funkkaavassa Naapurit-kappaleessa.

Kosminen tiedottomuus on juuri niitä levyjä, joista lopulta päätyy pitämään hitusen enemmän sen sisältämän tekemisen menon kuin itse musiikin takia. On tosin täysin mahdollista, että juuri tästä syystä sen pariin tulee palattua moneen kertaan myöhemminkin aina kun sukupuolielimetön nykymeno alkaa ahdistamaan liiaksi.

Reaper
Unholy Nordic Noise
Iron Bonehead
3,5

Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin intro ja outro mukaan lukien. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä aina toteutusta ja tuotantoa myöten. Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen.

Rome
The Dublin Session
Trisol
Hinter den Mauern der Stadt 7”
Trisol
3

Viime vuoden alussa julkaistu, pitkälti eurooppalaisen neofolkin perinteistä ammentava Le Ceneri Di Heliodoro oli yksi vuoden parhaimmista levyistä. Mennyt vuosi tuntuu olleen erityisen luovaa aikaa Jérôme Reuterille, sillä em. albumin lisäksi reissulla Dubliniin äänitettiin pitkälti ex tempore -pohjalta vahvasti irkkumusiikkipohjainen The Dublin Session ja ehtipä julkaisuun vielä samana joulukuun 6. päivänä Hinter den Mauern der Stadt seiskakin.

Lähinnä pitkähkön EP:n mittainen The Dublin Session on sisällöltään aika lailla muuta kuin em. täyspitkä. Pääsääntöisesti sen sisältö edustaa modernimpaa lähestymistapaa paikalliseen kansanmusiikkiin, vaikka instrumentaatio onkin täysin perinteistä. Tunnelmat vaihtuvat rempseästä hyvinkin haikeisiin, mutta suurin ongelma on se, etteivät ne oikeasta muodostaan huolimatta syvennä musiikkia sellaiselle tasolle kuin mitä paikan päällä on todennäköisesti juuri taltiointihetkenä koettu. Lähimmäksi Romen omaa tyyliä edustavat kokonaisuuden kahtia jakavat Slash’n’Burn sekä Vaterland, joissa niissäkin on tosin hieman väljähtyneen stoutin maku pohjalla.

Vinyylisinkulla juhlistetaan Berliinin muurin murtumista 30 vuotta sitten tulkitsemalla samaan aikaan vaikuttaneen itäsaksalaisen punk-yhtyeen Die Skeptikerin kappaletta yhdessä tämän laulajan kanssa. Lopputulos on yhdessä B-puolen kanssa lähellä Neue Deutsche Wellea tuotuna nykyaikaan eli outoilusynapoppia, jota etenkin Nina Hagen teki 80-luvulla tunnetuksi. Kappaleita vaivaa sama ongelma mutta vielä suurempana kuin Vihreällä saarellakin synnytettyä musiikkia: muualla kuin paikan päällä tuossa ajassa eläneelle biisien taustalta puuttuu niitä syventävä tunne lopputuloksen jäädessä enemmänkin kuriositeetiksi.

Sargeist
Death Veneration EP
W.T.C.
4

On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut Sargeistin neljä biisiä päätyivät lopulta omaksi Death Veneration -pienjulkaisukseen. Musiikiltaan EP on lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengen palo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla.

Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, jossa kakkoseksi tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisena esiin muita lähes tuplasti pidempänä.

SDI
80s Metal Band
MDD
1,5

SDI:n pöhköilevää teutooni-speed metalia tuli kakkoslevy Sign of the Wicked (-88) aikoihin diggailtua jopa sen verran, että se toimi tuolloin jopa inspiraation lähteenä lempinimelleni. Tätä ennen ja jälkeen julkaistut levyt ovatkin lirvahtaneet ohi. Nostalgia-ajan hengen mukaisesti paluuta on viritelty useamman vuoden ajan ja levykin on pitänyt sitten mennä julkaisemaan.

80s Metal Bandilla tempoa on tiputettu reilusti, tyyliä muutettu lähemmäksi nimensä mukaista perusmetallia, vaan pöljäilystä ei sentään ole luovuttu. Avauskolmikko on sen luokan velttoa läpsyttelyä ja ainoan alkuperäisjäsenen Reinhard Krusen laulu pahemman luokan ärsyttävää jollotusta, että odotukset lopun suhteen laskevat välittömästi maltillisesta nollasta pakkasen puolelle.

Onneksi yhtye älyää kiihdyttää tästä eteenpäin vauhtiaan ja tätä myötä biisitkin muuttuvat jämäkimmiksi ainakin toviksi aikaa. Samalla parantuu myös tulkinta hermoihin käyvästä kohti jo aikoinaan tutuksi tullutta persoonallisempaa otetta. Notkahduksia mitäänsanomattoman kappalemateriaalin muodossa löytyy kuitenkin lopulta sen verran paljon, että rankalla kädellä kaksi kolmasosaa karsimalla jäljelle jäävistä saisi kasaan kohtuullisen EP:n.

Taas yksi paluukiekko, jonka olisi voinut aivan hyvin jättää tekemättäkin.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Inferno #176/2020

Meth Assassin
Reptilian Side of God
Terratur Possessions
3,5

Entisen ja nykyisen Urfaust-ukon sisältävä Meth Assassin palvoo 90-luvun alussa kulttisuosikiksi nopeasti kohonnutta G.G.F.H.:tä, jonka kauttaaltaan pahaenteisyyttä huokuva elektroninen teollisuusmusiikki laittoi monen metallistin näkemyksiä musiikin synkkyydestä kokonaan uusiksi. Bändin musiikki oli tiukasti sidoksissa urbaaniin yhteiskuntaan ja sen synkimpiin puoliin aina aihepiirejä myöten eikä monikaan asia ole muuttunut neljännesvuosisadassa.

Ilman tietoisuutta em. genrepioneerin tekemisistä levy tekisi taatusti kovemman vaikutuksen. Nyt se tyytyy lähinnä ”vain” päivittämään soundeja tälle vuosituhannelle sekä lisäämällä mukaan ripauksen dark ambientia. Levystä nauttiminen ei kuitenkaan aiheuta riippuvuutta eikä kuulumista Siltsu porukoihin.

Midnight Force
Gododdin
Iron Shield
2,5

Skottilainen Midnight Force haikailee niin musiikissaan kuin sanoituksissaankin menneisiin aikoihin enemmän tai vähemmän realistisesti nimen tuodessa mieleen lähinnä power metal- bändin. Klassisen heavy metalin parissa nelikko kuitenkin operoi ja lähtökohtaisesti sen fantasiahenkinen ja kansantarumainen ilmaisutyyli onkin kiehtovaa.

Kolkohko tuotanto yhdistettynä ontohkoihin sävellyksiin estävät kuitenkin suuremman syttymisen Gododdinia kohtaan. Laitetaan nyt kumminkin nimi mieleen, josko vaikka seuraavalla kolmannella levyllä olisi jo sisältörikkaampaa.

Poison Whisky
Enter the Meatgrinder LP
Keravan Ääni Ja Levy/Latta Moro
4

Härmässäkin on vuosikymmenten varrella ollut jos vaikka minkälaista perusasioiden nimeen vannovaa rokkikukkokeekoilijaa, mutta harvalla on oikeasti ollut mitään kovinkaan relevanttia musiikillista tarjottavaa tässä periaatteessa hyvinkin yksinkertaisessa mutta käytännössä erittäin vaikeassa genressä. Poison Whiskyn kokeneilla miehillä sekä testosteroni että rokki yhdistyvät kakkoslevyllä niin luontaisella tavalla, että sen autenttisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa, tekee vain mieli pistää paikat paskaksi ja palamaan.

Enter the Meatgrinder on useimmiten hyvin lähellä Motörheadia, mutta siinä missä suurin osa epäonnistuisi heti kättelyssä tässä varsin lähellä imitaatiota olevaa kunnioittamista, on Jarva-Valanne-Schäfer-trio hyvin lähellä onnistua erinomaisesti. Bändin soundi on hyvin rouhealla tavalla raskaasti rokkaava ja välistä jopa lähellä punkkia jopa siinä määrin, että biisit kapseloimalla lopputulos olisi lähellä televisiossakin mainostettua T-Max ravintolisää. Ei mainosmiesten luomia katteettomia lupauksia tehosta tai vaivaannuttavaa äijämäistä uhoa, vaan silkkaa aitoa ja konstailematonta rock’n’rollia.

Yksi oikein nasevan mittaisen älpyn tärkeimmistä vahvuuksista on myös sen sisältörikkaus. Kahteentoista isän känsäisellä kädellä murjovaan kappaleeseen mahtuu näinkin tiukkojen raja-aitojen puitteissa yllättävän paljonkin ilmavaa vaihtelevuutta aina Modern Man -päätöskappaletta myöten, joka on selkeä Orgasmatron tribuutti.

Kun kokonaisuus on vielä aina kansia ja oheissälää myöten tyylillä ja pieteetillä kasattu, ansaitsee herrojen kokonaisvaltainen näkemys julkaisun suhteen hatun noston ja vielä kumarruksen päälle. 

The Ragged Saints
Sonic Playground Revisited
AOR Heaven
4,5

Kun vähän varttuneemmat niin näkemyksensä kuin suhteellisuudentajunsa säilyttäneet soittoniekat tekevät hard rockia, on jälki samettista. Taakse on jäänyt jo aikoja sitten kaikenlainen kukkoilu sekä naisten että rakkauden jahtaaminen ja tilalle on tullut kaihoisa haikailu näiden perään.

Sonic Playground Revisited pohjautuu täysin 80-lukulaiseen amerikkalaiseen hard rockiin, joka on lähinnä yhdistelmä Whitesnakea ja Sammy Hagarin aikaista Van Halenia. Sitten 2013 julkaistun mainion The Sound of Breaking Free -esikoisen bändin soundi on pyöristynyt mukavasti entisestään ja setämiesmäinen charmin määrä on tuplaantunut.

Näin pehmeän hienoa mutta silti 100% miehekästä hard rockia Härmässä ei juurikaan ole ikinä tehty.

Reveal
Scissorgod
Sepulchral Voice
3,5

Revealin lähestymistapaa black metaliin voisi kutsua avantgardeistiseksi, mutta minkäänlaista tekotaiteellisuutta sen kolmannelta levyltä ei löydy. Ulosanniltaan se on samaan aikaan sekä häiriintynyttä että kieroa, mutta jos unohdetaan harvat blastaukset sekä rähinälaulut, jumittaa itse musiikki maltillisen hypnoottisesti kiehtoen alati oudon progehtavilla melodioilla ja osuuksilla kuin VoiVod konsanaan. Levyllä vierailevat trumpetisti ja bassoklarinetisti ovat upotettu musiikkiin niin tyylillä, että ne ovat lähes huomaamattoman luonnollinen osa kokonaisuutta.

Scissorgod on yksi vuoden kiehtovimmista levyissä kaikessa nyrjähtäneisyydessään ja lähellä todellista jymy-yllätystä.

Starborn
Savage Peace
Iron Shield
3

Starbornin kaltaiset yhtyeet valavat toivoa kunnollisen perinteiseen brittiheavyn paluuseen. Savage Peace -esikoisellaan sen perusteet ovat todella jämäkät aina tanakkaa riffittelyä sekä kunnollista kiljukurkkua myöten ja kunnianhimoa löytyy tehdä toisinaan jopa parisen minuuttia liiankin pitkiä biisejä.

Kotimaastaan huolimatta vaikutteet kuulostavat tulevan enemmänkin rapakon takaisesta 80-luvun power metalista, mikä selittää nautittavan rankemman ja tummemman otteen tehden hyvää pesäeroa moneen muuhun retroilijaan. Pienillä yksityiskohtien hoonauksella kuten kertosäkeisiin panostamalla lopputulos pompsahtaisi kirvestä kovemmaksi.

White Mantis
Sacrifice Your Future
Iron Shield
4

White Mantis on ymmärtänyt heti kättelyssä, että rässissä pitää olla hyvän ja tiukan riffittelyn lisäksi myös vauhtia ja vimmaa. Nämä kaksi asiaahan eivät ole synonyymejä keskenään ja jälkimmäisen hyvin usein kuultava puute saa lopputuloksen kuulostamaan pelkästään sisäsiistiltä turhan nypytykseltä.

Sacrifice Your Futurella bändi räksyttää laulajaa myöten kiivaasti, ja vaikka se pohjautuukin pitkälti aina iki-ihanan teutonithrashin perinteisiin, on siinä mukana juuri sopivan vähäisissä määrin oikeanlaista tuoreuttakin. Saatiinpahan loppuvuoteen 2019 yksi hyvä pieksentälevykin! 

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Inferno #175/2019

Betelzeus
Congolese Sterilization MC
Kohina
3

Lahtelaisesta sludgeilusta ja jumituksesta on tänäkin vuonna ollut mukavasti varsin hyvätasoista tarjontaa Holy Life ja Taser etunenässä ja nyt remmiin liittyy vielä Betelzeus. Kysyntääkin tuntuu olevan, sillä alkuvuodesta omakustanteisena kasettina ilmestynyt Betelzeusin ensijulkaisukin on nyttemmin saanut sekä virallisen kasetti- että CD-painoksen ja vinyyliäkin pitäisi olla vielä tulossa.

Avausbiisin perusteella voisin syödä hatullisen sitä itseään, jos joku väittää etteikö kaverit olisi Eyehategodia riskisti kuunnelleet. Tämän jälkeen meno muuttuu kuitenkin astetta rauhallisemmaksi doomailun painaessa ilmeisten jurnutusesikuvien vaikutusta kauemmaksi taustalle. Tätä linjaa voikin alkaa kutsua jo enemmän omaksi ilmeekseen, jonka paras edustaja on albumin selkeästi pisin, yli yhdentoista minuutin mittainen Earth's Torn Up And Sky Is Bleeding Black.

Em. yhdistelmä ei sekään ole mitenkään mullistava, mutta mielenkiintoa nostattavaa kiehtovuutta siitä alkaa löytyä jo mukavasti. [N/A]:n ja Scorched Lungsin kaltaiset biisit lisäksi osoittavat, että herkemmästäkin tunnelmoinnista yhdistettynä roisimpaan riekkumiseen Betelzeusilla on annettavaa mutta myös syytä ammentaa nykyistä enemmän.

Black Beast
Nocturnal Bloodlust
Primitive Reaction
4

Vaikka kotimaisen Black Beastin musta tuli hiipuikin kekäleiksi parin pienjulkaisun jälkeen vuosituhannen alkupuoliskolla, on se taas roihahtanut tänä vuonna ilmiliekkeihin. Tuloksena on jäätävää poltetta hehkuva debyytti Nocturnal Bloodlust, joka nousee kertaheitolla yhdeksi tämän vuoden parhaimmista black metal -albumeista.

Nasevan 33-minuuttisen täyspitkän musiikki pohjautuu selkeästi 90-lukulaiseen skandinaaviseen mustaan metaliin ja yhtymäkohdat Immortalin Pure Holocaustin suuntaan ovat erityisen vahvat.  Myös Black Beastilla nopeus on valttia muttei mikään itseisarvo. Intron jälkeiset kahdeksan biisiä ovat vallan vakuuttavia niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti kaikessa kontrolloidussa vimmaisuudessaan, jota selkeän pelkistetty muttei missään määrin kolkko soundimaailma vain alleviivaa.

Kun kaiken taustalla on vielä veikeän rujo groove, johon usein havahtuu vasta temmon laantuessa maltillisempiin lukemiin hieman yllättävissäkin paikoissa, ei näkemyksen ja tyylitajun vahvaa yhdistelmää voi kuin arvostaa. Tämä jos mikä vaatii vahvaa kokemusta ja vakaumusta, jota ei nykyisin kovinkaan usein kuule.

Crypt Sermon
The Ruins of Fading Light
Dark Descent
3

Crypt Sermonin kakkoskiekko jyrähtää uljaasti käyntiin kuten eeppisen metallin kuuluukin. Mielikuvat Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusin -klassikkodebyytin suuntaan ovat vahvat, vaikka jenkkien tuomionjakaminen onkin astetta vauhdikkaampaa. Sinällään laadukkaasti toteutetun levyn kolmeen osaan jakavista lyhyistä instrumentaalivälisoitoista huolimatta lähes tunnin mittainen kokonaisuus alkaa puolivälin jälkeen tuntua ikävästi mittaansa pidemmältä. Muutama kohti korkeuksia kajahtava melodia ja harras kertosäe lisää, niin johan alkaisi ylisanoja löytyä.

Darkified
Cthulhu Riseth - The Complete Works of Darkified LP
Nuclear War Now!
4

90-luvun alussa vaikuttaneen Darkifiedin ura jäi ainoastaan vuoden mittaiseksi, mutta tuona lyhyenä ajanjaksona ilmestyneet demo ja EP julkaistaan nyt jo viidettä kertaa uudelleen. Jokaisella versiolla on ollut eri julkaisija ja kaikissa formaateissa löytyy hieman eri variaatioilla.

Eka demo on tunnetusti paras ja niin nytkin. Synaintrolla ja outrolla varustettu Dark on aikakaudelle tyypillistä, mutta edelleen tyylikkäästi toimivaa ja kiivasta hurri-DM:ää, josta löytyy myös synkempää sävytystä. Alun perin seiskana julkaistu Sleep Forever… kärsii latteahkoista soundeista, joka onkin jo puhdasveristä DM:ää. Mukava alle 20 minuuttinen tuulahdus menneisyydestä, joka ei löyhkää missään määrin ummehtuneelle.

Molly Hatchet
Battleground
Steamhammer
3,5

Lähemmäs 50 vuotta punaniskarokkia työstäneen ”Lynyrd Skynyrdin pikkuveljen” Molly Hatchetin rivistössä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä jäljellä viikatemiehen viedessä viimein myös kitaristi Dave Hlubekin pari vuotta sitten. Karavaani kulkee ja soi hyvin tästäkin huolimatta, vaikka yhtyeen vanhimmat jäsenet ovat 80-luvun puolivälistä, johon orkesterin tuotannon kultakausi tyssäsi.

Kolmessa eri paikassa äänitettyä tuplalive Battlegroundia kuunnellessa ei voi kuin ihastella yhtyeen äärimmäisen letkeää soittoa ja musiikin eläväistä tunnelmaa, vaikka tällaisella biisimateriaalilla ja kokemuksella asian ei pitäisikään olla minkäänlainen yllätys. Ainoastaan bändin omassa free birdissä eli Fall of the Peacemakersissa hyväntuulisuus tuntuu syövän pois levyversion vahvaa tunnelatausta ja kaipaamaan jää myös alkuperäosen päättävää huikeaa parin minuutin jamitykittelyä.

Battleground on perinteisellä tavalla hyvä livejulkaisu, joka toimii myös oivana best of -kokoelmana sisältäen tuttujen klassikoiden lisäksi myös tuoreempien levytysten parhaimmistoa. Vaan kyllähän tämän julkaisun kaverina olisi liikkuvaa kuvaa kelvannut myös katsastaa, mutta kysymys lienee puhtaasti liiketaloudellisista realiteeteista.

Sun Descends Black
EP I
Omakustanne
4

Jenkkitrio Sun Descends Black ottaa luulot pois heti kättelyssä ensijulkaisullaan. EP:n neljä ensimmäistä kappaletta sekä intro runnotaan reiluun seitsemään minuuttiin, mikä tekee jylhästä ja tummasävytteisestä death-black metal -hybridistä kaikessa kiivaassa eläimellisyydessään todella iskevää ja vakuuttavaa. Ja vaikka lopulla kolmella raidalla kestot tuplaantuvatkin hitaampien osioiden myötä, pysyy bändin ote yhä vangitsevana. Ei mikään ihme, että näinkin dystooppisessa ja nihilistisessä  ilmaisussa musta aurinko ei lainkaan nouse.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Inferno #174/2019

Frogskin/Taser
Split LP
Gate of Deliria/Iron Coffin/Penny Whistles and Moon Pies/Rämekuukkeli
3,5

No nyt on osuvasti tarjolla vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta viisi vuotta sitten 7”-splitillä julkaistu Itse-biisi aiemmin tänä vuonna kelvollisen pitkäsoiton pihalle pukanneen Lähdön Aika -yhtyeen kanssa oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava.

Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15 minuutin Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on samaa muuttumaton lanausta alusta loppuun saakka, joka ensimmäisten kuuntelujen jälkeen tuntuu mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa paremmin kohdalleen toistojen myötä ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaan positiiviseksi.

Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-EP herätti pöhinää sludge-piireissä ja tämänkin splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppoa ymmärtää miksi. Samoja tuttuja syviä uriahan tässäkin kynnetään kuin vaikka mitä Eyehategod on tehnyt jo vuosikymmeniä, mutta siltikin lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jollain kummallisella tavalla rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa.

Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina.

Juggling Jugulars
Insurrection
Liinaharja Hardcore/Too Circle
3,5

Pyöreitä 30-vuotisiaan uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars on ehtaa työläispunkkia.  Eikä vain siksi, että se on vuosikymmenten aikana kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, EP:tä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia.

Jugut on Insurrectionilla juuri niin pelkistettyä kuin olla ja voi ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen, vahvan itsevarmuuden sekä näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä keskimäärin parin minuutin huiteilla liikkuvia melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä joka suhteessa aina soundeja myöten. Ja juuri tämä konstailemattomuus onkin biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukut korostuvat juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion ainoastaan ja vain olennaiseen asiaan.

Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta silloinkin kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan vauhdikkaamman hardcore-kaahaukasen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk-rockissa. Insurrection onkin hyvin elinvoimainen esimerkki niin Juggling Jugularsista kuin ylipäätään sen ajamasta agendasta ja punkista ajattomana musiikkigenrenä.

Robert Pehrsson’s Humbucker
Out of the Dark
High Roller
4

Useammasta hyvinkin erityylisestä UG-yhtyeestä vuosien varrella itselleen nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath-yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa vuosikymmenen alkupuolelta. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan herran ajaton, power-pop sävyjäkin sisältävä klassinen rock on sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä.

Nyt julkaistu kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Herr Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Erihyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitararock on todellakin sisäistetty lähes täydellisesti eikä minkäänlaisesta ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan.

Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa muista veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle toisin kuin muut kappaleet, joiden alkuperää ei suoranaisesti voi osoittaa sormella mitenkään erityisen tarkasti. Tämä on vain pelkkä väripilkku tasaisessa kokonaisuudessa sekä osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyisi myös puhtaasta heavy rockista, jos sellaista vain haluttaisi tehdä.

Šamane
Kaukana virtaa Eufrat LP
Last Day
3,5

Šamanen esittämä folk-pop ei suoranaisesti kuuluisi Infernon sivuille, mutta kun mukana on riittävästi sekä mystiikkaa että purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, voi raskaan rockin erikoislehden linjavedolle viitata epäröimättä kintaalla. Ja onhan julkaisun takana tamperelaisen doom-yhtye Sapatan keula Saara Šamane, joka käytännössä on vastuussa lähes kaikesta musiikkiin liittyvästä ja vielä vähän muustakin.

Näppärän puolitunteroisen mittaiselle esikoiselleen artisti on ottanut luontaiselta kuulostavan ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folk-sävyjä sisältävä pop-levy, vaan sen raamit löytyvät välillä runonlausunnalla käynnistyvä A-puoli ja B-puolen päättävä puhdasverinen kansanlaulu Pilvet. Näiden välistä löytyvät pop-siivutkin ovat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisiksi puunattua mitäänsanomattomuutta.

Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on sekä viekoittelevimmillaan että väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. Tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa A-puolisko tuntuukin turhankin normaalilta ja varovaiselta. Syvyyttä sävellyksistä on jo nyt selkeästi aistittavissa, mutta josko seuraavalla levyllä tekijä ja tulkitsija uskaltaisi heittäytyä täysin virran vietäväksi.

Slade
Feel the Noize the Singlez Box! BOX
BMG
3,5

Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin syntyyn ei missään nimessä voi vähätellä, vaikka yhtyeen soundi lähempänä glam rockia onkin aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterilla, T. Rexilla, tai vaikkapa Sweetilla. Kiistellä ei oikein voi siitäkään, että kymmenen 7”-singleä sisältävän Feel the Noize the Singlez Box! -lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiinin nahkaisiin lompuukeihin, vaikka hinta ei erityisen törkyisä olekaan.

Sinkkuboksin materiaali on alun perin ainoastaan promona vuonna -80 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta vuosilta 1971-74, joka onkin kiistatta yhtyeen kultakautta. Vuonna 1972 Slade-nimen alla julkaistu Slayed?, mutta tätä ennen ja jälkeen julkaistiin singleinä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei kumminkaan studiolevyiltä löytynyt. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo heti hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne kumminkin ovat aivan aiheesta päätyneet aitoina klassikkoina.

Seiskatuumien kymppisetti on kaukana käytännöllisestä, mutta puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn se on onnen omiaan. Sillä on myös se hyvä puoli, että perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan verrattuna varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät B-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti. Samalla nämä kappaleet palauttavat keski-ikäistenkin mieleen, kuinka musiikki jytäsikään ennen myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin ilman mitään ylimääräistä krääsää ja nippelitietoja.


PIKATUOMIOT


Flophouse Phonics
The Phonics EP
Lapila
2,5

Nelibiisisellä kymppituumaisella EP:llään Flophouse Phonics kunnioittaa kokeneesti jo pitkälti puolivuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Onpa mukana myös rhythm and bluesia, garagea sekä jopa pikkuhärskejä disco-funk sävyjä B-puoliskon Gotta Quit Smokingissa ja (God Knows) I’m a Loverboyssa. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä tässä kaksikossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Hikeä bändiltä varmasti irtoaa livenä, mutta levymusiikissa sen puuttuminen on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus.

Laura Cox
Burning Bright
EarMusic
2

Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on kovin leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Sen kappaleissa käydään läpi yllätyksettömästi kaikki genren kliseet ihan kivalla tavalla, mutta lopputuloksena Burning Bright on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen, mutta säväreitä antamaton. Vaan kaitpa tällaistakin musiikkia voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti.

Legendry
The Wizard And the Tower Keep
High Roller
2,5

Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisen metallin perään pienellä eeppisellä ja suuremmalla huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Tuolloin niin ohuesti pirisevä kitara kuin papattava virveli alkaa välittömästi käydä hermoille ja muutenkin nämä osiot ovat joka suhteessa todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammallekin tasolle miekka & magia -metalliskenessä.

Out Of Breath
Nothingness
Full House
3,5

Business city hardcoren edustaja Out Of Breathilla on sekä soitannollisesti että soundillisesti vähän perkuleellisen tymäkkä ote Nothingnessilla. Vaan mikäs ihme tuo on, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Suurta variaatiota ei hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ole, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivätkin yleisesti ottaen gutaa, ei alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaakin pittiin pyörittämään tuulimyllyjä.

Vapahtaja
Taivas kusee verta
Vapahtaja ry
3

Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin ja bändin hard- ja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti joskin liiankin siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa.

Sekä suomen että englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselle aina pieni häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä ja osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä tyyliin Isi tule kotiin (Telkkari meni rikki), jollaisiin keskittymällä ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kiristäisi kokonaisuutta entisestään.