Inferno #147/2017

Harhat

Henkinen ydintuho 7”

Imminent Destruction/Psychedelica

3,5

Alkuvuodesta 2016 kasettina ilmestynyt Harhojen ensijulkaisu oli melkoisen armoton ja kaaosta tihkuva pläjäys kihisevää vanhan liiton hardcorea. Ahdistus ja paniikki velloivat kaikissa kappaleissa siihen malliin, että sen yhdeksän keskimäärin noin puolitoista minuuttia kestävää kappaletta olivat kokonaisuutena miltei enemmän kuin mitä kerralla pystyi sulattamaan.

Pienvinyyliformaattiin siirryttyään mikään ei ole muuttunut. Musiikki ja tekstit eivät edes lupaa pienintäkään valonpilkahdusta ja tätä tunnetta kuvaavat oivasti niin julkaisun nimi kuin mustavalkoinen rujon pysäyttävä kansikuva. Ei ihme, että groteski irvistys kasvoillaan oleva hahmo on valmis musertamaan päänsä siihen iskettyjen lukuisten nelituumaisten rautanaulojen kuvatessa koettua tuskaa ja piinaa joista ei ole pakotietä.

Kappaleet ovat edelleen repiviä ja ytimekkäitä purkauksia, joissa etenkin pelkkää huutoa ja rääkymistä sisältävät laulusuoritukset ovat silkkaa mielipuolisuutta lähestyvää heittäytymistä. Muun orkesterin soitto on juuri oikeanlaista rempseää roiskimista, jossa kuitenkin on riittävän jämäkkä tatsi pitämässä paketti armottomana. Rujoudesta ja suoraviivaisuudestaan huolimatta biiseistä löytyy tarkalla korvalla monenlaista pientä jippoa, joka sekin on merkki soittokokemusta.

Kuusi on vähemmän kuin yhdeksän, mutta tämän julkaisun kohdalla se on kuitenkin enemmän ja juuri oikea määrä. Ei päivittäiskäyttöön.

Vivisektio

Ydintalvi 7”

Papagájův Hlasatel/Kämäset Levyt/Höhnie/Vietkong Tapes/Black Wednesday/D.I.Y Koło/Bucho Discos/Roku

4

Kun alkujaan äkäslompololaisen punk-yhtyeen seiskatuumaisen EP:n julkaisun takana on peräti kahdeksan eri tahoa mm. Suomesta, Tsekeistä, Puolasta, Saksasta ja Brasiliasta, voidaan puhua todellisesta kansainvälisestä pientoiminnasta, jossa ei tunnusteta minkäänlaisia rajoja. Edes laulukielellä ei ole mitään merkitystä, vaan ainoastaan itse musiikilla. Ja sehän näiltä veteraaneilta sujuu kipakasti, vaikka levytyksiä on yhtä monta kuin keskimääräisellä sirkkelimiehellä yhden käden sormia ja nekin kaikki on julkaistu paluun jälkeen viimeisen kuuden vuoden aikana.

On hieman yllättävääkin, että Vivisektio onnistuu vielä näin vuonna 2017 kuulostamaan siltä kuin olisi edelleen vuosi -83 jolloin yhtye alun perin perustettiin. EP:n viidessä raivokkaassa rypistyksessä on mainiosti onnistuttu vangitsemaan aina soundeja ja sanoituksia myöten tuolloin vallinnut ahdistava ajan henki, joka konkretisoituu myös EP:lle oivan loppukaneetin antavassa post punkmaisessa nimikappaleessa.

Biisien ja sitä myötä koko julkaisun vahvuudet löytyvät ehdottomasti tiukasta soitosta sekä läpitunkevassa tinkimättömässä asenteessa, jota Tumpin ja Marian mainiosti yhteen toimiva yhteis- ja vuorolaulu sekä korostaa että värittää. Tätä oli ja on edelleen kova kotimainen hardcore punk! 

Inferno #146/2017

Huora

Hukutaan paskaan

Stupido

4

On helvetin hienoa huomata, että Huora ei ole myynyt itseään halvalla siirtyessään albumimittaan. Vuosi sitten videonakin julkaistut Kovia ja kiljua sekä Sori siitä olivat sen verran kovia täsmäiskusävelmiä uudelta yrittäjältä, että levytyssopimuksen myötä itsensä myyminen halvalla ja helpolla oli pelkona, mutta onneksi turhaan. Yhtye on yhä edelleen sekä sopivan räävitön, uskottava että ärhäkkä, mutta samalla myös riittävän salonkikelpoinen ollakseen helposti muidenkin kuin onnettomien yksinäisten miesten lähestyttävissä.

Huoran punkahtava lähestymistapa rokkiin ja metalliin on yksinkertaista, mutta konstailemattomista aineksista huolimatta se on silti onnistunut tekemään toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaisia biisejä. Merkittävä osa musiikin viehätystä on sen tarttuvuuden lisäksi niin soitossa kuin teksteissäkin vahvasti vaikuttava hellyttävä ja osin jopa naivistinenkin ote, joka ei kuitenkaan missään kohtaa kuulosta vaivaannuttavalta. Laulaa bändi sitten kaaokseksi muuttuvista kotibileistä, kaljan särpimisestä tai sen aiheuttamasta jälkitaudista, aikuisuuteen liitettävistä velvollisuuksista tai pienen ihmisen henkilökohtaisista hätähuudoista, yhtye tekee temput hienosti puolessa tunnissa.

Ilman huudosta ja laulusta vastaavan Anni Lötjösen luonnonlapsimaista tulkintaa Huora kuitenkin todennäköisesti jäisi vain yhdeksi monista kaduilla maleksivista rock-porukoista. Nyt nelikko taitaa yhdessä hyvän joukon ammattilaisen temppuja tyydyttääkseen vähän isompaakin rajumpiin otteisiin tottunutta ryhmää muuallakin kuin hämyisillä asiaan vihkiytyneiden erikoisklubeilla. Hukutaan paskaan onkin ehtaa ja hyvää eskapismia musiikinystäville, jotka haluavat edes hetkeksi unohtaa kaikenlaisen arkisen paskan josta levyllä lauletaan.

Napalm Ted

Fleshbox MC

Ape Tit

3,5

Napalm Tedin grindcore-mäiskettä on tullut seurattua kasetin ja splittiseiskan verran ja yhtyeen kokonaisvaltaisesta UG-meiningistä on tullut tykättyä himppasen verran enemmän teoriassa kuin mitä lopulta käytännössä. Fleshbox kassu-EP:llään bändi alkaa taivuttamaan entistä paremmin puolellaan myös musiikillaan, sillä ylenpalttinen soundillinen ja soitannollinen kohkaaminen on jämäköitynyt huomattavasti ilman että intensiteetti tai viihdyttävyys olisi kadonnut mihinkään.

Osaltaan tiukentunut kokonaisuus johtuu myös siitä, että biisit ovat aiempaa death metalisempia ja osittain myös teknisempiä. Grindauksesta muistuttaa edelleen pääosin räväkät temmot ja tutut ampiassurinakitarat mutta myös ytimekäs ilmaisu: minuutissa viiva kahdessa ehditään tuoda esille kaikki olennainen. Poikkeuksena sääntöön toimii eeposmainen ja yllättävänkin monimuotoinen, yli kolme minuuttia kestävä Head On, jonka löyhkä on koko kasetin haastavinta ja kalmaisinta.

Fleshboxilla kaikkea muuta kuin humoristinen ”Suomen Nappis” tarjoaa raavaan annoksen, jossa lihaa on ensimmäistä kertaa pottuja enemmän.

Necroslurg

Haudantaka MC

Rämekuukkeli

2,5

Kun kotimaiset pitkän linjan punkin tekijämiehet yhdistävät voimansa uuden nimen alla ja julkaisevat ensimmäisen tuotoksensa trendikkääksikin tituleerattuna C-kasettina, ovat lähtökohdat tuntemattomiin tulokkaisiin verrattuna pykälää kiinnostavammat. Tämäkään ei kuitenkaan takaa automaattisesti hyvää lopputulosta, mistä nasevan mittainen Haudantaka käy oivana esimerkkinä.

Necroslurgin lähtökohtana on punk-henkinen metalli, vaikka kovinkaan yksiselitteisesti ei kaksikon  musiikillista linjausta ole helppo kuvata. Normaalisti ahtaammassakin karsinassa pyörivä musiikki saa itselleen etua pienemmistäkin irtiotoista, mutta tässä tapauksessa tämä kuuluu lähinnä ainakin osittaisena linjattomuutena. Soitetaan mitä halutaan -asenne on kyllä arvostettava, mutta nyt biisit itsessään eivät ole parhaimmillaankaan keskinkertaisuutta kaksisempia. Paikoittelen jopa kuulostaa siltä, että niin soittoa kuin kappalerakenteitakin on mietitty aivan liiaksi pelkän fiilisrappauksen sijasta.

Asennetta kyllä löytyy riittämiin niin teksteistä kuin niiden miehekkään karskista tulkinnasta vastaavan Oton suorituksesta, mutta tällä ei vielä pötkitä puoliväliä pidemmälle. Jos kappalekympistä löytyisi enemmän yhtyeen nimikkokappaleen kaltaisia, yksinkertaisen tarttuvalla melodiallaan outoa tunnelmaa levittävää keskitempoisempaa musiikkia yhdistettynä synkempään ja äärimmäisempään ilmaisuun, olisi jälki oitis häiritsevämpää ja kiinnostavampaa.

Uhrit

Taudinkuva 7”

Hyvän Mielen Levyt/Fight/Grind Your Mind

3,5

Kuten olen tainnut jo aiemminkin todeta, on eri hienoa kun nainen huutaa. Paitsi kotona. Bändijäsenen sukupuolen esiintuominen ei tosin tässäkään yhteydessä ole kokonaisuuden kannalta kovinkaan merkittävää, sillä niin tytöt kuin naisetkin ovat soittaneet ja laulaneet jo pitkään erilaisia miehisiksi miellettyjä musiikin tyylilajeja ilman että jalkovälistä puuttuvien killuttimien puuttuminen sinällään parantaisi tai pahentaisi lopputulosta.

Vaan onhan se niin, että Uhrien tapauksessakin tekstit saavat hieman lisää painoarvoa, kun niitä tulkitsee nainen. Etenkin kun aiheina on länsimaiselle kulttuurille vieras ajatus miehisestä kunniankäsityksestä ja sen ilmentyminen naisiin kohdistuvana happohyökkäyksinä tai erityisesti nuorilla naisilla erilaisina syömisongelmina näkyvä, osin yhteiskunnankin aiheuttama vääristynyt käsitys kauneusihanteista. Vaan ei bändi missään nimessä pelkkää feminististä sanomaa levitä, vaan humanistiset lähtökohtansa sillä on myös muunlaisiin vakaviin ongelmiin, joihin uutisotsikoita myötä nykyään törmää.

Vaan kuten hyvään punkkiin ja hardcoreen kuuluu, yhtä tärkeää ja enemmänkin tällä seiskalla on sanoitusten lisäksi myös itse musiikki. Siitä löytyykin riittävästi intensiteettiä tukemaan lyyristä antia, mutta on päällekäyvässä ja suoraviivaisessa esitystavassa myös sopiva määrä korvakarvoihin kiinnittyviä pieniä melodiakoukkuja. Taudinkuva ei mullista maailmaa, mutta pitää sisällään neljä biisiä hyvää möykkää muistuttaen kuulijoitaan samalla monista epäkohdista joille ei pidä silmiään ummistaa.

Inferno #145/2017

Cicutoxin/Slave Hands

Split 10”

Rämekuukkeli

2

Rämekuukkelin hanska pitää täyttä undergroundia olevan julkaisupolitiikkansa suhteen mikä sinällään on todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat kun eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splittijulkaisu kuitenkin on, että pohja omassa säkissäni alkaa tulla vastaan. Eikä bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan niiden esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä.

Cicutoxinin 1,5-2 minuutin välissä poukkoilevat viisi biisit muistuttavat rusakon jahtaamista. Ne säntäilevät sinne tänne, pysähtyvät välillä paikoilleen ja juuri kun luulevat saavasi niistä kiinni, rynnätään taas pakoon pää viidentenä tassuna. Ei bändi löysäile missään vaiheessa, mutta jollain lailla silti intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla selkeästi enemmänkin.

Omaan puoliskoonsa Slave Hands mahduttaa vain yhden kappaleen, jolla kestoa kuitenkin lähes saman verran mitä kääntöpuolella yhteensä. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludge-jurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat minun korviini ovat tässäkin hyvin pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan.

Formaattinsa ja sisältönsä puolesta pienen pieni kohderyhmä arvostanee tätä julkaisua luultavasti enemmän kuin minä.

Dispair

Legacy of Fear LP

Rawmantic Disasters/Urinal Vinyl/Nuclear Fear/Fight/Noise of Hell/Psychedelica

3

Konstailematon ja mustavalkoinen. Tämä kokonaisuutta kuvaava adjektiivikaksikko putkahti ensimmäisenä päähän Dispairin vinyylialbumia pyöritellessä uuden värillisen vinyylimaton tarjotessa kontrastia kokemukselle. Harvemmin hardcoressa tai punkissa minkäänlaisia kikkailuja tai irtiottoja tosin kuullaankaan eikä ole niin väliksikään. Luupäinen perinnetietoisuus kun on erittäin kunnioitettava arvo etenkin nykymaailmassa, jossa kaikenlaista uutta ja ihmeellistä elämystä ja ärsykettä on koko ajan tarjolla joka digituuttia myöten.

Yhtyeen mättämä D-beat ei ole läheskään kaikista nopeinta ja räväkintä lajissaan. Omanlaisensa kepeys ja yksinkertaisuus vain korostuvat entisestään selkeiden joskin asiaankuuluvien diskanttisoundien ansiosta, mikä pienen hetken kestävän korvien tottumisen jälkeen muuttuu ihmettelystä hyväksyttäväksi esimerkiksi oman soundin hakemisesta. Niin musiikissa kuin sanoituksissakin voi kuulla ja nähdä kaikuja suoraan Dischargen tuotannosta, vaikka yhtä tiukan tinkimätöntä ulosanti ei ole kummallakaan saralla.

Sen verran lyhyitä ja napakoita Legacy of Fearin 13 biisiä ovat, että kaksitoistatuumaista pyöritetään normaalia nopeammin. Tämä yhdistettynä sisällön peruskauraiseen olemukseen ei haittaa kuuntelunautintoa millään tavalla, mutta vuositasolla tarkasteltuna levy jää lopulta pelkäksi mukavaksi välipalaksi, joka painuu hitaasti mutta varmasti kohti unholaa mitä pidemmälle vuosi kuluu.

Dool

Here Now, There Then

Prophecy

5

Viime vuonna kerrassaan huikealla Oweynagat-biisillä yllättänyt täysin tuntematon tulokas Dool latasi kertaheitolla esikoiselleen melkoiset odotukset. Niin bändin kuin levy-yhtiönsä uskosta tulevaan antoi kuitenkin osviittaa em. kappaleen julkaisu fyysisenä tuotteena mukaan lukien 12” vinyyli, jonka kääntöpuolelta löytyi riisutumpi tulkinta samasta kappaleesta. Edelleen 5/5 tasoa sekin.

Yhtyeen musiikki kuvaillessa ei voi olla mainitsematta nokkamiehensä poismenon myötä kuollutta ja kuopattua The Devil’s Bloodia. Eikä vain siksi, että Doolin rytmeistä vastaava kaksikko kuului myös em. bändiin, mutta Ryanne van Dorstin ääni ja laulutyyli luo myös melkoisen vahvat mielleyhtymät Farida "The Mouth of Satan" Lemouchiin. Ja löytyyhän niitä musiikillisia yhteneväisyyksiäkin enemmän kuin kotitarpeiksi.

Vaan ei Dool The Devil’s Bloodin musiikillista perintöä yritä riistää millään muotoa, vaan pikemmin se on koettavissa perinteen jatkajaksi ja soihdun kantajaksi, jolla ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta on omat näkemyksensä ja äänensä niiden toteuttamiseksi. Ja jos molemmat yhtyeet taitavatkin äärimmäisen kiehtovan melankolismystillisen tunnelman luomisen, on Doolin lähestymistapa ilmavampi ja valoisampi. Raskaita ja tummia säveliä toki niitäkin löytyy laajasta kappalearsenaalista kun tunne sitä vaatii, mutta säästeliäästi käytettynä.

Em. singleä lukuun ottamatta Here Now, There Then ei sisällä kerrasta tajuntaan uppoavia kestohittejä. Sen sijaan siltä löytyy seitsemän muuta mihinkään tiettyyn selkeään aikakauteen kuulumatonta kappaletta, joiden juuret ovat kuitenkin jäljitettävissä 70-luvun rockin eri genreihin. Vaikka albumiin ei olekaan ollut mahdollista tutustua kuin varsin rajallinen aika, on silti helppoa aistia sen ansaitsevan täydet pisteet. Sen verran vahvoja tunteita sen hieno sisältö onnistuu herättämään. Edellisestä ja ainoasta kerrasta onkin 13 vuotta aikaa.

Hobbs’ Angel of Death

Heaven Bled

High Roller

4

Hobbs’ Angel of Deathin kulttimaine on hyvinkin ansaittua, mutta suurimmalta osin myös itseaiheutettua. Tasan 30 vuotta sitten laulaja-kitaristi Peter Hobbsin sooloprojektina käynnistynyt kipakka rässikäskyttäjä kun on tätä ennen julkaissut vain kaksi albumia, joista jälkimmäisen käytännössä vain kotimaassaan Australiassa. Haudassakin porukka ehti makoilla 90-luvun loppupuolelta aina vuoteen 2002 saakka eikä jäsenistön vaihdoksissa ole tahtonut pysyä edes Internetin metallitietokannat.

Vaan eipä ole vuosikymmenien aikana edelleen yksinvaltiaana muita johtajan herra Hobbsin kiukku laantunut mihinkään ja tämä myös kuuluu niin laulussa kuin itse biiseissäkin. Ehtaa ja todella räväkkää rässiähän Heaven Bled on täynnä koko 57 minuutin mitassaan. Jopa siinä määrin, että vaikka omaa irvistelyä ja tyylillä toteutettua vaihtelua levyllä onkin rutosti, tuppaa annos olemaan armottomuudessaan vähän turhankin tuhti.

Musiikki on selkeästi edelleen vanhan koulukunnan oppien mukaan tehtyä, mutta osa sen intensiteetistä ja sävyistä on taas modernimpaa perua. Soundillisesti lähestymistapa on taas enemmän nykyaikaa ja kehuupa Peter äänittäneensä levyn peräti kolmesti. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole ollut täysin oikea ratkaisu, sillä paikoitellen ärsyttäväksi käyvä rumpulätinä antaa miinusta tuotantoarvoille. Kitarat kyllä surisevat ison plussan arvoisesti selkeinä ja ärhäkkäinä vailla kliinisyyttä laulun raivotessa samoin opein ämyreistä päin kuulijaa.

Ei ihme, että Heaven Bledin julkaisun myötä Hobbs’ Angel of Death on aktivoitunut myös keikkailemaan. Tällaista materiaalia esittämällä pitissä viihtyy sekä nuori että vanha eikä ole pelkoa pelkäksi nostalgia-aktiksi taantumisesta.

Patria

Magna Adversia

Soulseller

4,5

Edellisessä numerossa tuli ylistettyä kotimaisen White Deathin debyyttiä ja julistettua se vuoden kovimmaksi BM-julkaisuksi. Mutta niin vain lämmöstä ja valostakin voi kummutta haikeaa kylmyyttä ja intensiivistä pimeyttä kuten brasilialaisen Patrian kuudes albumi osoittaa. Ei Magna Adversia sentään johtopaikkaa lappeenrantalaisilta vie, mutta jaetulle ykköstilalle se kuitenkin itsensä hieman yllättäenkin änkeää.

Duona toimivan yhtyeen black metal ei tyypilliseen eteläamerikkalaiseen tapaan ole eläimellisen raivokasta ja rienaavaa suoraviivaisuudesta puhumattakaan, vaan niin musiikki kuin sanoitukset ovat huomattavasti monitasoisempia ja sivistyneempiä. Kappaleiden melankolisuus, rivakka tempo ja tyylikkäät yksinkertaiset riffit viittaavat vahvasti skandinaaviseen mustan metallin perinteisiin ilman että esikuvia voisi mainita nimeltä ensimmäistäkään.

Suoraviivaisemmillaankin kappaleissa on selkäpiihin hiipiviä melodioita, joita alati läpitunkevan raivokas ote vain korostaa. Yksi kaksikon suurimmista vahvuuksista on kuitenkin ilmiömäisyyttä lähentelevä kyky luoda ja sovittaa saumattomasti yhteen tempon ja tunnelmanvaihdoksia orkestraatioineen ja elementtejä jopa eri musiikkityyleistä. Lopputulos on kaikessa monipuolisuudessaan luonnollisen soljuva mutta silti perinteitä kunnioittava eikä se sorru missään vaiheessa ärsyttävään kokeellisuuteen.

Viisi kuuntelukertaa putkeen päivittäin lähes viikon ajan ilman kyllästymistä ja alati uutta löytäen kertoo sekin jotain levyn tasosta.

Supreme Havoc

Disgust/Deathwish MC

Omakustanne

2,5

Ensimmäistä albumiaan valmisteleva Supreme Havoc myöntää suoraan käyvänsä jonkinlaista transitiovaihetta urallaan. Yhtä lailla kiinnostaa paiskoa punkkia D-beatilla, mutta möyrimisen suuntaan ollaan kuitenkin ilmaisesti hidastamassa. Tämän eräänlaisen jakomielisyyden oireet ovat selkeästi kuultavissa kahden biisin pienipainoksisella kassu-EP:llä, jolla samalla myös ostetaan selvästi aikaa.

Punkkirymistely Disgust rullaa vaivattomasti eteenpäin, vaikka jarrupedaali painetaankin lattiaan sen keskivaiheilla. Meno on yhtä lailla sekä ärjyä että leppoisaa, mikä osaltaan johtuu korvia miellyttävän lämpimästä ja pyöreästä äänimaailmasta. Deathwishissä tempoa on laskettu entisestään, kestoa tuplattu ja mukaan on ujutettu enemmän sävyjä jopa Black Sabbathin hengessä.

Tällä pikkujulkaisullaan bändi osoittaa kyllä hallitsevansa kummankin genren perusteet, mutta ei mitään sen enempää. Tuttuus ei sinällään haittaa, mutta turvallisuus ei ole minkäänlainen etu tämänkaltaisessa musiikissa. Kappalekaksikosta tästä pahemmin kärsii juuri Deathwish, joten jotain tarvitsisi tehdä, mikäli tähän suuntaan ollaan todellakin jatkossa menossa ja vielä pitkässä mitassa.

Yleislakko

Hyvästi kauniit poutapäivät LP

Blast of Silence

3,5

Neljä vuotta sitten ilmestynyt Maailmanpolitiikan arkipäivää oli kerrassaan hykerryttävä ja tarkkanäköinen punk-julkaisu niin musiikiltaan kuin teksteiltäänkin. Sittemmin monikaan asia ei ole muuttunut ainakaan paremmaksi ja tämä kuuluu myös turkulaisten neljännellä albumilla, jonka nimikin jo kertoo jonkinmoisesta toivon heittämisestä romukoppaan. Ennen oli paremmin, mutta aika entinen ei koskaan enää palaa.

Yleislakon hienous on omanlaisensa musiikillinen ilkikurisuus, joka yhdistettynä tiukkoihin kannanottoihin muodosti kiehtovan kontrastin. Nyt bändi kuulostaa astetta aggressiivisemmalta ja politiikan ja sen tekijöiden suomimisen sijasta keskitytään enemmän ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja huomioihin ihmisten käyttäytymisestä. Kriittisestä asenteesta ei ole tingitty, mutta nykyinen biisien ja sanoitusten yhdistelmä on aiempaa tavanomaisempi ja sitä myötä myös tylsempi.

Hyvästi kauniit poutapäivät -levyllä bändi kuulostaa osittain taantuneelta ja jopa pakotetulta muottiinsa siinä missä se aiemmin ennakkoluulottoman riehakkaasti tehtiin ja vapautuneesti sanottiin mikä mieltä kulloinkin painoi. Toivon mukaan ikääntyminen ei ole kyynistänyt tai laiskistuttanut herroja, sillä epäkohtien osoittamiselle ja keskisormen heristelylle punkista puhumattakaan on aina tarvetta. Toivon mukaan Yleislakon hanska pitää paremmin seuraavalla kerralla.

Inferno #144/2017

Albinö Rhino

Upholder LP

Omakustanne

4

Nimettömällä esikoisellaan Uphold the Light -tarinan käynnistänyt Albinö Rhino on julkaisua seuranneiden reilun kahden ja puolen vuoden aikana saanut taltioitua ja julkaistua eri sessioissa ja paikoissa kokoon osat kaksi ja kolme. Meno on tänä aikana kasvanut, huurustunut ja seestynyt entisestään sellaiseksi, että vinyylinpitkäsoiton kumpaisellekin puoliskolle kappaleita mahtuu vain yksi.

Linjanmuutos perinteisemmän stonerin ja doom seoksesta kohti jumittelevampia ja psykedeelisempiä ulottuvuuksia on onnistunut. Albumin lämmin ja muhjuinen soundi etenkin rytmiryhmän osalta on samettia korville ja lähestulkoon täysin instrumentaalisiksi jätetyt kappaleet eivät sanoja kaipaa. Tästä pitää huolen musiikin herättämät mielikuvat, joita bändi osaavasti ja yksinkertaisesti luo.

Uphold the Light part 2:ssa kuuntelijaa vaivutetaan transsiin rauhallisen toiston ja sfääreihin kurottelemisen yhdistelmällä ja liikuttelemalla tätä tuon olotilan sisällä varovaisesti lisäämällä painetta. Samoja metodeja käytetään myös kääntöpuolen part 3:ssa, jossa kokijaa palautellaan takaisin reaalimaailmaan painavammilla ja vauhdikkaammilla otteilla.

Aiemmin pelkistetymmin tantereella painavasti tömistellyt vaalea hippo on ikääntymisen myötä saanut kasvoilleen enemmän ilmettä ja sen ruhostakin löytyy huomattavasti enemmän erilaisia sävyjä. Itse rakennetusta häkistä luontoon vapautuneen elukan käyskentely on aiempaa vaistonvaraisempaa ja kaikessa luonnollisuudessaan miellyttävää seurattavaa.

Bathsheba

Servus

Svart

3

Punakka, tanakka ja hanakka. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni mutta myös päässäni ennemminkin halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doom-bändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös niitä asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä.

Omiin korviini belgialaisten ensimmäinen täyspitkä on juuri sellainen ristiriitainen tapaus, joka hyvistä lähtökohdistaan huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa taantuu pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimän muhkuilla soundeilla mm. Serpentcultista tutuksi tulleen Michelle-neitokaisen tulkitessa varjopuolen asioita pääosin puhtaasti, mutta myös ääntään korottaen.

Saatekirjeen puheet ”skitsofrenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta osin pelkkää sanahelinää. Ja vaikka levyä ei mainostekstin perusteella arvioidakaan, juuri jotain tällaista Servukselta nimenomaan jää kaipaamaan. Tällaisenaan se ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen edes genrensä tämän vuoden top 5 -listoille, mutta helpon ja pikaisen fiksin siitä kyllä saa jos parempaa ei ole tarjolla.

Electric Guitars

Rock’n’Roll Radio

Mighty Music

3,5

Konstailemattomuus on musiikissa hyve, jonka harva kuitenkaan taitaa. Monessakin suhteessa D.A.D.:n jalanjälkiä tarpova tanskalaiskaksikko on niin ikään kliseinen nimiä myöten, mutta sen verran osaavista kitaristijäpiköistä on kyse, että bändin perinteikäs hard rock meinaa väkisinkin mennä jalan alle. Eikä eetterin valtaamisen perään haikailu olisi sekään millään tavoin epärealistinen ajatus, jos rokkikanavilla todellakin soitettaisiin mitä halutaan ja kuunteleva yleisö  ymmärtäisi muunkin kuin tutun ja turvallisen päälle.

Jos juutti hard rockin paras bändi onkin toiminut ilmeisenä esikuvana, voi myös AC/DC:n kaltaisten vanhojen konkareiden vaikutuksen kuulla levyllä. Poljento on sekä letkeää että tanakkaa, joka osaltaan on peräisin blues rockin puolelta. Hyvin toimivat stemmalaulut yhdistettynä eläväiseen sekä sopivan sähköiseen kitarointiin ovat myös bändin ehdottomia vahvuuksia eikä kappaleiden tarttuvuudestakaan edes albumimitassa löydy suurempia puutteita.

Rock’n’Roll Radio ei ole millään muotoa klassikko, mutta pirun mukava ja taatusti myös aikaa kestävä perus mallin kuuntelulevy se kyllä on. Riittävässä monipuolisuudessaankin se on myös mielenkiintoisempi kuin lähes kaikkien legendojen ja näitä peesaavien porukoiden tuoreimmat levyt, joista ensiksi mainitut ovat usein silkkaa jälkihikistä pakkovatkaamista matkalla kohti eläkepäiviä jälkimmäisten yrittäessä pitää puoliväkisin perinteitä yllä valjummin ottein.

Night Ranger

35 Years And a Night in Chicago 2CD+DVD

Frontiers

4

Sitten 80-luvun kultakautensa Night Ranger on julkaissut harvakseltaan levyjä 90- ja 2000-luvuilla. Maailma muuttui, bändi ei. Ja hyvä niin, sillä yhtyeen tuorein levy High Road vuodelta 2014 on vallan komea ammattimiesten työnäyte ajattoman ja kepeän hard rockin saralla ja toivon mukaan tänä vuonna julkaistava seuraaja jatkaa samalla korkealla tasolla.

Vaikka onkin täysin ymmärrettävää, että etenkin keikkataltiointia tehdessä settilista koostuu niistä kaikista tunnetuimmista biiseistä vuosikymmenten takaa, olisi tälläkin tallenteella toivonut kuulevansa hieman enemmänkin kuin em. viimeisimmän albumin nimiraidan. Mutta selkeästi Chicagon House of Bluesiin toukokuussa 2016 kokoontunut vähän varttuneempi väki saa täyslaidallisen nuoruutensa musiikkia ja toinen toistaan hienompia kappaleitahan reilun puolentoista tunnin aikana kuullaan.

Jos on kuvissa vilahteleva yleisö normaalia rokkikansaa iäkkäämpää, on sitä myös Night Rangerin seniorisetämiehiin lukeutuva alkuperäiskolmikko basisti-laulaja Jack Blades, tyylikäästi leiviskänsä hoitava kitaristi Brad Gillis sekä eri hienosti sekä rumpaloinnin että laulun hanskaava Kelly Keagy. Herrojen toimintaa on ilo seurata eikä vain pelkästään soittosuoritusten takia, vaan myös osin etenkin Bladesin hellyttävänkin hömelön habituksen ja jutustelun takia. Matkatut mailit näkyvät jo selkeästi koko kolmikon naamasta, mutta samalla niistä myös loistaa iloluonteisuus ja poikamainen into musiikin esittämistä kohtaan.

Modernien standardien mukaan niin leikkaus kuin kuvanlaatukin on TV-tasoa eikä saatavilla ole kuin pelkkä stereoääniraita, joka tosin on äärimmäisen miellyttävää ja tasapainoista kuunneltavaa. Kotikutoista vaikutelmaa vahvistaa edelleen bonukset, joita ei ole tarjolla kuin yksi: 7 Wishes samaiselta (?) keikalta taltioituna eikä kuva- ja äänitallenteiden sisällössäkään ole eroja. Vaan toisaalta näinkin pelkistetty ja kaikenlaisista moderneista teknologiahömpötyksistä vapaa julkaisu on täysin bändin näköinen ja suorastaan pakottaa keskittymään itse pääasiaan eli hyviin kappaleisiin.

Polanski

Medicine 7”

Omakustanne

2,5

Monet 90-luvun musiikki-ilmiöt ovat viime vuosina tehneet paluuta. Osa niistä kuulostaa tuoreelta lähes 20 vuoden tauon jälkeen ja osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemista on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä  erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa jo useamman vuoden ajan ja ilahduttavasti taso on ollut paikoitellen vallan korkealla.

Kalliolainen Polanski ei seiskallaan varsinaisesti mene riman alta. Biisikolmikko soi hyvällä otteella ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä kuitenkin on vielä pitkälti matkaa lähinnä siksi, että koukut kertosäkeissä eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi olla eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta.

Polanski osaa kyllä ihan pätevästi asiansa, mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä aivan kuten moni muukin vastaava yrittäjä aikoinaan. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta tähän vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä.

White Death

White Death

Werewolf

4,5

Avoimin mielin ja käsi sydämellä voin jo tässä vaiheessa vuotta julistaa nyt julkaistavan etelä-karjalaisen White Deathin esikoisalbumin ehdottomasti vuoden parhaaksi black metal -julkaisuksi. Suorituksen arvoa omissa kirjoissani nostaa bändin kyky tehdä näin vakuuttavasti 90-luvun musiikillisia perinteitä ja alankerran herraa kunnioittavaa sekä muita rienaavaa mustaa metallia ilman minkäänlaisia turhaa kromeluureja ja hienostunutta mystisyyttä. Aivan kuten tuolloin aloittaneet genren legendatkin tekivät klassikkolevytyksillään.

Em. ikonisista bändeistä puhuttaessa etenkin Emperorin ensimmäisen EP:n ja In the Nightside Eclipsen vaikutus kuuluu White Deathissa vahvana. Molemmissa on samaa kylmyyttä, majesteetillisuutta, pimeyttä ja viiltävyyttä niin musiikissa kuin sen esiin manaamassa ilmapiirissä. Eivät lappeenrantalaiset norjalaisia kuitenkaan kopioi, vaan pikemminkin pukevat keisarin uusiin itsellensä parhaiten sopiviin sotisopaa muistuttaviin vaatteisiin pelkän munasillaan patsastelun sijasta.

Napakan mittaisen levyn viimeinen niitti isketään White Death’s Power -päätösraidassa, joka sisältää vahvoja kukkopillihevin peruselementtejä aina akustisista kitaroista, yksinkertaisiin kansanlaulumelodioihin ja puhtaaseen hoilotukseen. Monen muun käsittelyssä lopputulos kuulostaisi ainoastaan falskilta ja huvittavalta, mutta tämä bändi onnistuu tekemään siitä tyylikkään uljaan ja sotaisan hymnin, joka sekin on melkoinen taidonnäyte.

Juice Leskinen runoili tähänkin tilanteeseen osuvasti Musta aurinko nousee -kappaleessaan: Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen. Ilmeisen vahvasta hengestään huolimatta White Death ei universaalissa mittakaavassa katsottuna vähäisellä työllään sentään luo uutta universumia, mutta roihauttaa kekäleiksi hiipunutta entisaikojen maailmaa takaisin komeisiin liekkeihin.

Inferno #143/2017

Bethlehem

Bethlehem

Prophecy

4,5

Heti ensimmäisellä täyspitkällä albumillaan Dark Metal (1994) Bethlehem tuli määritelleeksi kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doom metalin äärimmäiseen melankolisuuteen. Ja kun sanoitusten inspiraatioina toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, oli bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti kerrasta kasassa.

25 vuoden aikana yhtye on myös kohdannut omat vastoinkäymisensä. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä ja tämä on myös kuulunut musiikissa tason heittelynä. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin sille tasolle, jota siltä oli totuttu odottamaan kolmen ensimmäisen levyn perusteella. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettamaan toimintansa seuraavana vuonna, mutta onneksi tämä jäi sentään lyhytaikaiseksi. Erikoisen yksinkertaisesti nimetty albuminimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja.

Laulaja on bändissä vaihtunut useimmiten, mutta aina tilalle on löytynyt omaperäinen riekkuja, joista nykyinen Darkened Nocturn Slaughtercultista jo aiemmin tuttu Onielar on yksi kovimmista ja monipuolisimmasta. Puolalaisneidosta kun lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolistqa rääkymistä kuin Silencerin nokkamies Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää kuin puhtaampaakin ääntä.

Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin myös parastaan, sillä kiehtova ja tumma tunnelma pysyy yllä läpi koko kappalekymmenikön. Biiseissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammin tykitetyistä kappaleista loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta löytyy aina myös osio, jollaista ei osaa olettaa. Myös tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienavuus.

Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana.

FM

Indiscreet 30

Frontiers

4

Brittiläinen AOR- ja hard rock -skene on punkin tavoin jäänyt melkoisen vähäiselle tutustumiselle timanttisimman kärkiosaston ulkopuolisten bändien osalta. FM:n vuonna -86 julkaistu Indiscreet -debyyttikin ilmestyi hyllyyn vasta kolmisen vuotta sitten, joten kovinkaan intohimoista sidettä siihen ei ole ehtinyt vielä muodostua. Suhteemme tosin tulee nyt syvenemään pyöreitä juhlistavan kiekon uudelleenäänityksen myötä, sen verran hunajaiselta ja onnistuneelta lopputulos kuulostaa.

Toisin kuin lähes kaikki remake-albumit ja leffat, Indiscreet 30 on kaikkea muuta kuin turha ainakin tällaisen noviisin näkökulmasta tarkasteltuna. Selkeämmiksi päivitetty tuotanto puhaltaa kokonaan uutta eloa ennestäänkin hyviin biiseihin tehden niistä entistäkin hienompia ja ennen kaikkea vielä ajattomamman kuuloisia. Juuri tällä levyllä FM:n esittämä AOR:n ja erittäin melodisen hard rockin risteytys onkin hieno esimerkki kuinka englantilaisetkin osaavat tehdä hyväntuulista ja silti kaihoisaa melodiaher(k)uttelua Amerikan malliin.

Seitsemän bonuksen myötä levy on tungettu lähes maksimimittoihinsa, joten makeaa mahan täydeltä on todellakin tarjolla. Mutta juuri nämä aiemmin julkaisemattomat lisät tekevät viimeistään levyn hankkimisen kannattavaksi myös alkuperäisen albumin omistajille, onhan mukana tasaisen laadukasta tavaraa kuriositeetit kuten akustinen versio That Girlistä ja Ozzyn jo aikoinaan tunnetuksi tekemä Shot in the Dark mukaan lukien.

Indiscreet 30 onkin brittiläiseen tapaan harkittu ja hienostunut levytys, jota kuunnellessa sopii ja ehtii nauttia myös pannullisen haudutettua teetä tilkalla hunajaa. 

Glenn Hughes

Resonate

Frontiers

3,5

Myönnettävä on, Glenn Hughesin laulama ja soittama musiikki on enempi vähempi tuttua lähestulkoon kaikista muista lukemattomista yhteyksistään paitsi soolotuotannostaan, jota sitäkin on kertynyt 90- ja 2000-luvuilla toistakymmentä. Resonaten perusteella todellisella vanhan liiton maestrolla on edelleenkin annettavaa hard rockille, vaikka ajattomalta kuulostava albumi vahvasti perinteitä kunnioittaakin.

65-vuotias herra Hughes niin laulaa kuin bassottelee tyylillä ja vahvasti matalalta korkeuksiin saakka. Tämä ei yllätä, mutta kappaleiden kauttaaltaan todella raskasta poljentoa ei todellakaan odottanut. Kertosäkeissä taas herkistellään etenkin laululinjoissa, mutta mukavan vähäeleisen hunajaista melodiaakin taustalta toki löytyy ilman että kokonaisuus tuntuisi tippaakaan ällömakealta. Kun levyllä kuullaan vielä urkujen ujellusta, on näinkin simppeli konsepti saatu toimimaan kappaleesta toiseen hienosti.

Vanha kettu ei todellakaan syö paskaa, ainakaan tässä tapauksessa. Glenn Hughes on yksi dinosauruksista, joka vielä onneksi taistelee sukupuuttoon kuolemista vastaan. Levy sen sijaan kärsii minimuotoisesta mammuttitaudista etenkin peräpuoliskossaan, jota olisi voinut typistää biisillä tai jopa kahdella.

Loath

Altered States MC

Omakustanne

4

Lähemmäs kolme vuotta julkaisujen suhteen hissukseen pysytellyt Loath päästää helvetin irti esittämällä ei niin kamalan kivoja havaintojaan ympäröivästä maailmastamme niin suomeksi kuin englanniksikin.  Totaalista (itse)inhoa ja vihaa suolletaan mm. niin kapitalismia kuin uskontoja eli yleistetysti ihmistä ja tämän tekemisiä kohtaan ja aivan syystäkin. Valonpilkahdustakaan ei nähdä  saati kuulla, siitä intensiivinen ja pikimusta death metalin, grindin ja crustin seos pitää huolen.

Total Peace -ensilevyyn verrattuna seinäjokelaiset ovat tehneet juuri ne kaipaamani pienet muutokset, joiden ansiosta Altered States nousee nelosen arvoiseksi. Pituutta on karsittu sekä biiseissä että minuuteissa ja jäljelle jääneet 7 kappaletta ja 24 minuuttia ovatkin täyttää tavaraa joka hetkeltään. Soundipoliittiset ratkaisut ovat nyt todella hyvällä tolalla kaikessa luonnollisuudessaan korostaen niin aggressiivisuutta kuin synkkyyttäkin, joita musiikista löytyy myös yksilötasolla.

Muuten kaikki on niin kuin ennenkin: on lyhyttä rykäisyä, keskimittaista vetäisyä kuin pidempääkin   piinaavaa jyräämistä ja kestot ovatkin lähes suoraan verrannollisia keskitempoihin. Juuri oikeanlaisen ja riittävän monipuolisen ilmaisun täydennyksenä ilmapiiriä sakeennuttavat ties mistä napatut puheenpätkät, jo aiemmasta tuttu mutta erityisen toimiva tehokeino sekin.

Altered Statesilla Loath toivottaa todella vakuuttavan inhorealistisesti kaikkea pahaa myös vuodelle 2017.

Napalm Ted/Mustasuo

Split 7”

Omakustanne

3

Kahden täysin omaehtoisen kasettijulkaisun jälkeen Napalm Ted on jämäköittänyt niin soittoaan kuin tekemisiään ja lopputuloksena on melkoisen tymäkkä musta seiska. Painopiste on siirtynyt pykälän verran grindcore-henkisestä suttuisesta roiskimisesta tiukan death metal -tykityksen puolelle säilyttäen kuitenkin punk-tatsinsa. Musiikki ei kuitenkaan ole menettänyt armottomuuttaan aiempaan verrattuna, vaan niin intensiteetti kuin omailmeisyys on pikemminkin kasvanut selvästi. Pienvinyylin A-puolen täyttävä, yli minuutin mutta alle kahden mittaisena pysyvä kappalenelikko on myös edukseen juuri tässä formaatissa, sillä liika olisi liikaa sanoo Yngwie mitä tahansa.

Julkaisun kääntöpuolen kaveri Mustasuo on löytynyt läheltä eli samasta kaupungista Oulusta. Valinta on myös tyylillisesti hyvin perusteltua, vaikka vaikutteet löytyvätkin laajemmalla skaalalla aina ripauksella black metalia ja crustia myöten. Tämä kuuluukin ahdistavampana ja synkempänä ulosantina ja vaikutelmaa korostaa entisestään kahden eri laulajan perushuutamista hysteerisempi riekunta. Eri elementtejä on osattu sovittaa toisiinsa tyylillä ilman että oltaisiin liu’uttu poikkitaiteellisuuden tuolle puolen ja juuri tästä syystä triona operoiva yhtye tuo kokonaisarvosanaan varren mitan lisää.

Satan’s Fall

Metal of Satan LP

Underground Power 

4

Satan’s Fallin ensimmäinen demo ilmestyi digitaalisesti heti vuoden 2016 alussa ja kevään mittaan se sai myös virallisen julkaisunsa kaikissa mahdollisissa relevanteissa fyysisissä formaateissa. Nousukiito sen kuin jatkuu, ja täyspitkähän se on herroilla mielessä, mutta julkaistaan nyt vielä yksi EP ensin. Yhteen nivoutumisen myötä kunnianhimo ja osaaminen ovat kasvaneet ja näin tekee myös julkaisun koko biisimäärällisesti yhdellä ja tuumallisesti viidellä. Neljä kun ei enää pikkumustalle mahdu.

Yhtyeellä oli heti startatessaan vahva ja määrätietoinen ote tekemisissään ja tämä myös kuului sopivan vähäisellä käppä-factorilla ja mystiikalla varustetussa vauhdikkaassa back to the 80’s -heavyssa. Bändi tyyli ei tässä välissä ole juuri muuttunut mihinkään, mutta keikkojen ja treenauksen myötä musiikki ei vaan kuulosta tuotannollisesti jämäkämmältä, vaan on sitä myös soitannollisesti ja sävellyksellisesti. Viimeksi peräänkuuluttamani vahvistuminen kuuluu myös laulajan äänenkäytössä, joka tavoittaa ylempiä rekistereitä kiljaisuineen entistä varmemmin.

Vaikka olinkin jo riisunut usein debytanttien kohdalla käyttämäni silkkihansikkaan tarttuessani rautaisella kouralla Metal of Sataniin, ei auta kuin myöntää bändin olevan todellakin valmis suurempiin kuvioihin. Niin menevä draivi kuin nykyisissä Satan’s Fallin biiseissä onkin, jää demolta kaipaamaan ainoastaan vähäisesti käytettyjä, rauhallisempia usvaisia osuuksia. Näitä palauttelemalla tuleva albumi saattaisi asettautua paremmin kaipaamaani monipuolisuuden tasapainoon.

Void Pulse

Pulse 0.387 MC

Harm

Void Pulsen tulokasjulkaisun kohdalla on nöyrästi tunnustettava tietämättömyytensä. Kasetti-EP:n musiikillisen sisällön suhteenkin on ymmärryksessä puutteita, mutta vallan väkevästi esiin manattu ja jopa itse musiikkia merkittävämmäksi elementiksi kohoava sanoma on selkeästi osoitettu tekijöidensä lisäksi ainoastaan ja vain salatieteiden opinnoissaan pitkälle päätyneille. Tämä ei kuitenkaan haittaa pitämästä kokonaisuudesta sikäli mikäli varsinaisesta musiikkinautinnosta perinteisessä mielessä voidaan tässä yhteydessä edes puhua.

Julkaisun neljä erillistä osiota eivät myöskään noudata perinteisiä kappalerakenteita tai edes selkeitä  genrerajoja. Hidastempoisesti eteenpäin junnaavat kappaleet luovat hypnoottisen ja synkän auransa black ja death metalin sekä dark ambientin tyylikeinoin, mutta kokeellinen ja osin koneellinen lähestymistapa jauhaa raja-aidat säleiksi. Kun tällaisen perustuksen päällä julistetaan perin vakuuttavalla tavalla esoteerista ja rituaalimagialta kuulostavaa sisältöä, on lopputulos hyvinkin sisäänpäin kääntynyttä mutta silti samalla oudon kiehtovaa ja kutsuvaa.

Pulse 0,387 ei löydä arvosanaansa nimestään eikä sen ulkopuolelta. Jonkin sortin mystistä viisautta se kuitenkin kätkee sisäänsä, joka kohdallani saattaa tarkoittaa mistä avauskappale The Grand Openingissa on kyse. Ehkä tästä avautuu tulevaisuudessa polku kohti Foundation of the Temple, Upon the Flaming Waters ja All That Is Hidden Under the Heavenly Vault -biisejä.

Inferno #142/2016

Dawnbringer

XX EP

Ektro

3,5

Chris ”Professor” Blackin useista heavy metalin samoilla kentillä mutta hieman eri suuntiin vievillä poluilla käyskentelevistä aktiivisista kokoonpanoista (mm. Pharaoh, High Spirits, Aktor) Dawnbringer on vanhin. Viime vuonna täydet pyöreät täyttänyt orkesteri juhlisti merkkipaalua kuluneen vuoden alussa digitaalisena ja sittemmin myös fyysisenä ilmestyneellä EP:llään, jonka sisältöä voi kuvailla ajattomaksi ja eeppiseksi.

XX ei ole missään mielessä härski levytys. Se ei myöskään ole mahtipontinen tai nykyhetkessä kiinni oleva pienjulkaisu, vaan kaihomielinen, metallin perusasioita kunnioittava intron ja neljän varsinaisen biisin muodostama miniteos. Tunnetta on saatu ladattua kiitettävästi lauluun jopa siinä määrin, että muut instrumentit ja paikoittain jopa itse sävellykset jäävät osittain taka-alalle.

Ikävästi korvaan kalskahtava ja kokonaisuudesta puolikkaan pilkkomisvälineen sipaiseva tekijä on  kolkohkot soundit. Basson dominanssi yhdistettynä särisevään rytmikitaran on ärsyttävä kombinaatio, johon ei meinaa tottua. Lämminhenkisempi ja pehmeämpi lähestymistapa olisi vahvistanut tunnelmaa paremmalla tavalla oikeampaan suuntaan, on kyseessä sitten Into the Mazen kaltainen maalailevampi ja polveilevampi kappale tai Earthin suoraviivainen tamppaus. EP:n vauhdikkaimmassa vetäisyssä The End of the Beginning -päätösinstrumentaalissa ongelmaa ei sen sijaan juurikaan havaitse.

Horizon of the Mute

Trobar Clus

Death Shrine Offerings

4

Jani Koskelan perin minimalistinen ja synkkä visio doom metalista oli toteutettu vakuuttavasti alkuvuodesta ilmestyneellä minialbumilla. Näkemys tuntuu vain jalostuneen ja vahvistuneen siirryttäessä albumimittaan, joka ei kuitenkaan ole kuin neljänneksen esikoista massiivisempi niin kappalemäärällisesti kuin minuutillisesti.

Trobar Clus on sekin hyvin pelkistettyä ja painavaa droneilun ja funeral doomin sekoitusta, jota suurin osa myös hitaamman musiikin ystävistä pitää epäilemättä auttamattoman tapahtumaköyhänä ja umpitylsänä. Genrelle harjaantunutta korvaa vaativa levy on kuitenkin selkeästi edeltäjäänsä ilmavampi ja monimuotoisempi. Erilaiset linjaan hyvin istuvat riisutut kosketinosuudet ja konesäksätykset ovat aiempaa selvästi suuremmassa roolissa luoden hyvin kiintoisan kontrastin harvakseltaan pudotetuille lyijynraskaille murinariffeille ja ärinöille.

Hengittävyys kuuluu myös onnistuneissa tuotannollisissa ratkaisuissa. Kappalenelikko kuulostaa kaikessa yksinkertaisuudessaan elävältä korostaen entisestään jykevää raskautta ja antaen sille tilaa valua kuulijan korvakäytäviin tukkimatta kuitenkaan niitä. Vastakohtaisuudet korostavat tässäkin asiassa toisiaan oivasti.

Horizon of the Muten kohti tuntematonta etenevä matelu on aiempaa koskettavampaa ja mielenkiintoisempaa, mutta vakuuttavan ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus suuremmassa mittakaavassa, johon tämä projekti taatusti tähtää vaikkeivät kaikki suuntaviivat edes vielä luojallaan täysin selvillä olisikaan.

Mystons

Destination Death

V.R. Label Finland

3,5

Mystonsin kaltaisia bändejä tokkopa Suomesta löytyy yhtäkään eikä maailmallakaan runsaudenpulaa ole. Viidennellä albumillaan turkulaiskaksikko sukeltaa entistä rohkeammin ja syvemmälle tuntemattomiin vesiin ja niin musiikissa kuin sen ympärillä leijuu viehkeä kylähulluuden löyhkä, jota voi kauniimmin kutsua myös omalaatuisuudeksi. Tämä tulee hyvin esille jo avauskappale The End of Daysin musiikkivideosta, jonka pienen budjetin puutteet on paikattu  hienosti kovalla työllä ja hyvillä ideoilla.

Destination Deathilla kappaleet pörisevät miellyttävän alavireisesti, ilmavasti ja luonnollisen kuuloisina. Livenä purkkiin ilman turhia kikkailuja -tallennusmenetelmä tuntuukin sopivan bändille mainiosti. Vaikka niin bändi kuin kappaleet ovatkin riisuttu paljaiksi, muodostuu niiden sisältämän korostuneen energian ja kauniin rujouden yhdistelmästä ihailtavan monipuolinen kattaus, jota  siloitellun maailman modernit iIhmiset tuskin ymmärtävät arvostamisesta puhumattakaan. Ilman näitä ominaisuuksia Mystons olisi vain yksi tusinasta stoner-rokkisurinabändistä.

Niin kiehtova kokonaisuus kuin tämä viides levy onkin, entistäkin villimmän mielipuolisuuden sekä hitusen iskevämmän kappalemateriaalin perään jää haikailemaan. En epäile hetkeäkään etteikö duolla tähänkin eväitä olisi, jos ne vain mielensopukoista saa ulos kaivettua.

Them

Sweet Hollow

Empire

4,5

Kuningas ei ole kuollut. Kauan eläköön Kuningas! Tätä mieltä epäilemättä ovat myös kokeneet amerikkalaiset ja saksalaiset muusikot, joiden muodostama Them on sekä hienointa että huikeinta King Diamondin palvontaa mitä olla saattaa. Kun soittotaidot on kartutettu vuosikymmenten saatossa lukuisissa omissa yhtyeissä (mm. Symphony X, Dying Fetus) ja KD-fanitusta syvennetty entisestään esiintymällä alun perin tribuuttibändinä, on seuraava looginen joskin perin uhkarohkea askel tehdä omaa musiikkia ”Kunkun” hengessä. Kunnianhimoinen tavoite ei onneksi jää pelkäksi yritykseksi, vaan lopputulos on erittäin haastavat lähtökohdat huomioon ottaen suorastaan mestarillinen.

Sweet Hollow on tarinaa myöten ehtaa King Diamondia. Kappaleiden draamankaaret ja rakenteet vuoropuheineen myös koko albumimitassa instrumentaaleineen sekä kitaramelodiat että soolot ovat tuttuja ja turvallisia, mutta kaikessa taidokkuudessaan erittäin nautittavia. Myös laulusuoritukset tarttuvine kertosäkeineen ovat suorassa linjassa mestarin kanssa, vaikka korkealle falsettiin hyvin yltävä Troy Norr ei aivan yhtä taidokkaan laaja-alaisesti ylärekisteriä käytäkään.

Biisit eivät kuitenkaan ole täysin 1:1 imitointia, vaan Them tuo useissa kohdin musiikkiin oman tatsinsa mukaan. Käytännössä tämä kuuluu King Diamondiin verrattuna astetta aggressiivisempana ja vauhdikkaampana sekä jopa polveilempana otteena, joka sekoittaa palettia hauskalla tavalla ja tuo hyvin esille musikanttien taidot ja omaksumisen asteen. Halutessaan tämä porukka osaisi tehdä taatusti hienoja omiakin kappaleita, mutta nyt vain on päätetty kunnioittaa viimeisen päälle yhtä metallimaailman omaperäisintä artistia.

Levyn ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että sen päätöskappale When the Clock Struck Twelve ei kohoa musiikiltaan yhtä eeppiseksi lopetukseksi kuin mitä esimeriksi Black Horsemen Abigaililla tai Cremation Conspiracyllä. Sweet Hollowia ei tule pitää minään pikkunättinä välipalana uutta KD-albumia odotellessa, vaan teoksena, jollainen Kim ”Kinkku” Petersenin olisi itse kuulunut tehdä yhdeksän vuotta sitten ilmestyneen tylsän tympeän Give Me Your Soul...Please sijaan.  

Vvorse

Näkyjä Helvetistä MC

Omakustanne

2,5

Keski-Suomessa on osattu jo pitkään tehdä hyvin monenlaista musiikkia eikä hardcore ja punk ole poikkeuksia. Vvorsellakin on taustallaan niin kokemusta kuin osaamista jo aiemmista yhtyeistä ja omasta julkaisusta, mutta tästäkin huolimatta Näkyjä helvetistä jää ihan pätevästä muotokielestään huolimatta puolitiehen.

Aggressiivisuus ja synkkä ilmapiiri yhtyeen crust-vaikutteisesta HC-mätöstä kyllä huokuu kuten kuuluukin, mutta intensiteettitaso pysyttelee turvallisella vihreällä alueella käydessä keltaisen puolella vain ajoittain. Tämä kuuluu ennen kaikkea siinä, ettei biisejä vyörytetä täysillä päin pläsiä eikä kuuloelimiä pahoinpidellä repivillä riffeillä päähän porautuvien melodioiden toimiessa osittaisena puudutuksena. Näin pitkäsoiton mitassa yllättävän mittavien kappaleiden osittainen onttous korostuu entisestään jättäen hieman välinpitämättömän olon, mikä etenkin tässä tyylilajissa on ikävä tunne.

Kohtuullisesti melua puolityhjästä. Siinäpä kiteytys Vvorsen kasettialbumista, joka tosin on julkaistu myös modernina hopeakiekkona.

Inferno #141/2016

Darkness

The Gasoline Solution

High Roller

3,5

Vaikka teutonithrashiin onkin tullut perehdyttyä kolmisen vuosikymmentä, uusia tuttavuuksia tulee silti aina vastaan. Melkoisen nipun demoja ja kolme albumiakin 80-luvun loppupuoliskolla julkaissut Darkness on yksi tällaisista tapauksista. Ja kuten asiaan kuuluu, huilia on pidetty koko 90-luku ja vielä 2000-luvun alkupuolikin, kunnes veri on taas alkanut vetää paiskomisen pariin. Eri nimellä tosin, kunnes aito ja alkuperäinen, välillä laulajankin tonttia hoidellut rumpali ja lähes alkuperäinen kitaristi ovat huomanneet vanhemmassa olevan paremman varan.

Vaatimattomat 27 vuotta edellisen julkaisun jälkeen ilmestyvä The Gasoline Solution on yllättävän kipakka tapaus, jossa keski-ikäisten plösähtäneisyyden myötä usein tuleva mukavuudenhaluisuus ja tyytyväisyys asioiden nykytilaan loistavat poissaolollaan. Täysin konstailematon ja suoraviivainen paukutus ei sinällään ole mitenkään ihmeellistä, mutta näinkin ärhäkkäällä otteella vedetyt rallit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoisen vastustamattomia. Iskevän kokonaisuuden täydentävät osuvasti saksalaista tyylitajua parhaimmillaan edustavat hupsu levynnimi sekä niin ruma kansi, että se alkaa olla jo lähellä tyylikästä.

Tämän levyn perusteella Darknessin paluu on täysin perusteltua ja toivon mukaan lisääkin on vielä luvassa, vaikka yhtyeen toiminta ja tiedettävyys tulevat edelleenkin pysyttelemään ainoastaan undergroundissa rässifriikkien parissa.

Iron Boris

The Road to Valhöll LP

We Are the Trail/Rämekuukkeli

3,5

1,5 vuotta sitten ilmestyneellä splittiseiskalla Pigeon Huntin kanssa Iron Boris tunkeutui väkisellä tietoisuuteen, ja vaikkei kokemus ollutkaan kaikista iloisin tai unohtumattomin, nimi ainakin jäi mieleen. Tie onkin nyt avattu ensimmäistä täyspitkää varten, joten pois alta risut ja männynkävyt.

Yhtyeen musiikki on pysynyt sekä häiritsevänä että kiihkeänä eikä vinksahtaneisuudestaan ole luovuttu. Tästä omaleimaisesta otteesta iso osa kuuluu myös Asmolle, jonka repivä äänenkäyttö kiskoo ajoittain useisiin eri suuntiin sinkoilevaa musiikkia kuitenkin aina takaisin kohti musiikin synkkää ydintä. Jonkinlaista yleistä selkeytymistä on kuitenkin tapahtunut, sillä nyt irtiotot hardcoren ja metallin hybridistä yllättävistä ilmestymisistään huolimatta luonnollisemmin ja tarttuvimmin osaksi musiikkia.

The Road to Valhöll on ankaruudestaan ja haasteellisuudestaan johtuen melkoisen vaativa kuuntelukokemus. Onneksi julkaisuformaatti tarjoaa pakollisen, halutunmittaisen hengähdys- ja sisäistämistauon puolen vaihdon yhteydessä.

Sumerlands

Sumerlands

Relapse

4

Niin mielellään kuin levy-yhtiönsä haluaakin kutsua ensimmäistä täyspitkäänsä julkaisevaa Sumerlandsia all-star-bändiksi, on määritelmä kuitenkin vahvasti liioiteltu. Tekijämiehiä yhtyeestä kyllä löytyy kuten vaikkapa entinen Hour of 13 & Atlantean Kodex solisti Phil Swanson tai mm. Inquisitionia ja Power Tripiä tuottanut Arthur Rizk. Tämä kuuluukin jämäkkänä ja tasapainoisena lopputuloksena, joka ei esikoisilla ole todellakaan mikään itsestäänselvyys.

Sumerlands ei ole ainut yhtye, joka sekä emuloi että imee itseensä 80-luvun heavy metalia ja siinä sivussa hatseja myös 70-luvulta. Sen oma kiehtova soundi syntyy kuitenkin tavasta, jolla se hönkäisee nämä vaikutteensa pihalle. Vaikka kappaleita voisi kuvailla eeppisiksi ja miehisiksi, luo niiden melankolinen tunnelma ja jollain kummallisella tavalla vähäeleinen toteutus kiehtovan ristiriidan, jonka avulla musiikki ujuttautuu salakavalasti pikkuhiljaa tajuntaan.

Mahtipontisuuden ja testosteroniuhon karttaminen voi sanoa näkyvän yksinkertaisissa kappaleiden nimissä ja siinä, ettei albumia ole ollenkaan nimetty. Tämä kuuluu myös Philin laulusuorituksissa, joista löytyy tunnetta ilman minkäänlaista ylitulkintaa. On kyseessä sitten hieman rauhallisempi kappale The Guardianin tyyliin tai Blindin kaltainen tymäkämpi vetäisy, soittajien tyylikäs linja pitää kauttaaltaan ja pysyypä levyn kokonaismittakin vielä erittäin maltillisessa reilussa puolessa tunnissa.

Suomalais-amerikkalainen Aktor tuntuu jollain tapaa lähimmältä Sumerlandsin musiikilliselta hengenheimolaiselta jos yhteneväisyyksiin ei lasketa ensiksi mainitun luomaa vinksahtanutta tunnelmaa. Tämän lasken meriitiksi kummallekin.

Wildernessking

...And The Night Swept Us Away/The Devil Within LP

Les Acteurs De L’Ombre

2,5

Pääasiassa post-etuliitteisistä tunnelmoivista black metal -julkaisuista tutuksi tullut LADLO on jälleen tehnyt korskean tyyliteltyä jälkeä niputtaessaan etelä-afrikkalaisen Wildernesskingin kaksi ensimmäistä pienen painoksen EP:tä samalle vinyylille. Vaan kuten useimpien muidenkin artistiensa kanssa, itse musiikki liikkuu ristiriitaisella tavalla mielenkiintoisesta mitäänsanomattomaan.

Vuonna 2012 heti ensialbumin perään julkaistu …And The Night Swept Us Away on kaksikosta  tuhnuisempi niin soundillisesti kuin sävellyksellisestikin. Eron huomaa erityisen hyvin nimikappaleesta, josta bonuksena löytyvä live in studio -versio toimii kaikin puolin alkuperäistä paremmin. Akustisen heleät Adrift ja Morning luovat toimivan joskin genrelle hyvin tyypillisen kontrastin koko puoliskolle.

Kääntöpuolen kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen The Devil Withinin kappaletrio on edeltäjäänsä jäsennellympi ja napakampi, vaikka itse musiikilliset eroavaisuudet eivät niin suuria olekaan. Kuten olettaa saattaa, karvan yli 10 minuuttia kestävässä nimiraidassa kuullaan koko bändin repertuaari aina BM-rääkynästä ja kaahauksesta melankolisiin ja rauhallisiin osuuksiin. Polveilevuudessaan kappale onkin koko julkaistu parasta, vaikkei sekään onnistu tajuntaan itseään tunkemaan. Drift-bonus istuu hyvin kokonaisuuteen päättäen puolen outromaisena osuvasti.

Wildernesskingissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, että siinä ei ole mitään erityistä vikaa saati kehumisen aihetta. Joko itse albumi tai sen vastaanottaja on tässä ja nyt tunneköyhä tapaus ja tällaisen musiikin jos minkä pitäisi riipaista pintaa syvemmällä ainakin muutamalla eri tasolla.

Scumripper, Skulmagot & Sonic Poison - Kolmen ässän saastaa

Vaikka ympäröivä maailmamme näyttääkin joskus kauniit puolensa, mahtuu sen sopukoihin paljon erilaista saastaa, jonka pääasiallisena tuottajana on usein ihminen itse. Ja kuten Raid-elokuvassa Sundman totesi: ”Kun maailma on paska, niin täytyy syödä sontaa, jotta voi orientoitua." Johdatuksen aihepiiriin musiikin kautta tarjoavat meille alan kolme tuoretta kotimaista asiantuntijaa Rat Pitt (Scumripper), Ulti-Make (Skulmagot) ja Jussi (Sonic Poison), joiden kaikkien tutkielmat asiasta on julkaistu vuoden sisään. 

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #140/2016

Armory

World Peace...Cosmic War

High Roller

4

Sanokoon hurrit itse musiikistaan mitä tahansa, niin kyllähän ensimmäisellä albumillaan saksalaishenkinen riehakkuus, luupäisyys sekä omanlaisensa tönkköys ovat pääosissa rapakon takaisen sivistyneemmän ulosannin sijasta. Tämä on kuitenkin kirjoissani pelkkä meriitti, sillä kyllähän riittävällä määrällä asennetta ja intoa saa useimmiten mielenkiintoisempaa ja mukaansatempaavaa musiikkia kuin teknisellä ja virheettömällä suorittamisella.

Bändi paukuttaa biisinsä läpi melkoisella intensiteetillä ja vauhdilla, vaikka minkäänlaisesta hysteerisestä kohkaamisesta ei olekaan kysymys. Speed metalille ominaisesti melodioissa ja sooloissa ei säästellä, mutta aivan kuten tempokin, ovat nämä laadukkaita ja juuri sopivassa määrin kontrolloituja ilman että energisyydestä katoaisi tippaakaan. Sama asia on havaittavissa myös laulajan toiminnassa, ja vaikka Konstapel P ei mikään kultakurkku olekaan, ovat laululinjat maltillisesti käytettyine kiljaisuineen linjassa musiikin kanssa.

Armory omaa vahvaa musiikillista näkemystä ja sisältöä ja kun tämä yhdistetään juuri oikeassa määrin poikamaisuuteen ja pöhköyteen, on lopputulos verrattain riemastuttavaa. Levymitassa kuunneltuna pientä puutumista vauhti-ilotteluun ei voi välttää, mutta tällaisenaankin World Peace...Cosmic War on yksi parhaimmista viimeaikaisista High Roller julkaisuista.

J. Kill & Mr. Mule

Lopun ajan kansan lauluja MC

Omakustanne

EI ARVOSANAA

Nykyaikana musiikin pitää tarjota suuria elämyksiä, mutta lähes poikkeuksetta nämä perustuvat ulkomusiikillisiin seikkoihin. Ei siis mikään ihme, että kaikenlainen täysin omaehtoinen ja pienimuotoinen tekeminen elää ja voi hyvin syvällä pinnan alla kuten Saatana konsanaan. Aina lopputulos ei ehkä ole kaikista onnistuneinta tai helposti omaksuttavinta, mutta mielenkiintoisia näkemyksiä ja tulkintoja musiikista on tarjolla viitseliäille.

Yhden miehen J. Kill & Mr. Mulen toinen, virallisen fyysisen julkaisunsa saava pienen painoksen kasettialbumi on malliesimerkki tekemisestä, jolla pohjimmiltaan on merkitystä vain tekijälle itselleen, vaikka se myös kaupallisesti onkin tuotu markkinoille aina bandcampia myöten. Tämä näkyy jo niin käsityönä tehdystä saatekirjeessä kuin paketoinnissakin aina kansitaiteita myöten.

Yksinkertaista rämpyttelyä mies ja kitara pohjalta esittelevä avauskappale Jumala on kone ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta, mutta tästä vasta alkaa syväsukellus aavemaisiin ja huuruisiin tunnelmiin, joita äärimmäisen pelkistetty akustinen ilmaisu urkuineen ja erilaisine kilinöineen ja kolinoineen onnistuu mainiosti luomaan. Lopputulos on yllättävän monipuolista, mutta samalla täysin koherenttia ja järkeenkäypää on se toteutettu sitten hieman kokeellisemmin tai perinteisemmin bluesin tai folkin tyylikeinoin.

Ei olekaan mikään ihme, että Lopun ajan kansan lauluja on eräänlainen teemalevy ”pre-apokalyptisen tuomiopäivän kultin matkasta kohti varmaa tuhoa”, sillä synkkä ja vahva tarina on aistittavissa jo pelkästä musiikista ilman taustatietoja tai lukematta tekstejä. Tekijän henki on väkevästi läsnä kaikkialla ja mieleen hiipii jopa järjetön epäilys henkilökohtaisesta osallisuudesta em. kulttiin.

Synkkyydestään huolimatta tällaisen musiikin kuuntelu tuntuu kummallisen lohduttavalta myös siksi, että vielä on muusikoita jotka sekä osaavat että uskaltavat tehdä ainoastaan ja vain sitä mitä sattuu pään sisältä tulemaan.  Lopun ajan kansan lauluja onkin julkaisu, jota ei tee mieli arvostella arvosanoittamisesta puhumattakaan. Se on levy, jonka olemassaolosta haluaa vain kertoa ja toivoa ihmisten itsensä ottavan kuunteluun.

Khaldera

Alteration EP

Czar of Crickets

3

Khaldera on lentolupakirjansa ansainnut. Toisella EP:llään se osaa nousta tasaisesti kohti korkeuksia, lentää ja leijua tasaisen kiireettömästi erilaisissa säätyypeissä sekä syöksyä että laskeutua tarpeen tulleen nopeastikin. Mikään hämmästyttäviä ja kuolemaa halveksuvia temppuja näytöksissä tekevä taitolentäjä se ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä markkinoilla turvallisia yleisölennätyksiä tarjoava työläinen.

Kolmen kappaleen instrumentaalinen post-rock on hyvää ja mukavaa kuunneltavaa, mutta se ei missään vaiheessa onnistu tempaamaan irti arjesta ja upottamaan itseensä kuten sopisi olettaa. Kun kappaleiden välissä alkaa miettiä TV-tarjontaa tai kasautuneita koti- ja työaskareita, on jossain vikaa muuallakin kuin korvien välissä. Väkisinottavaa musiikkiakin kun vielä tehdään tässäkin genressä.

Q5

New World Order

Frontiers

2,5

Kulttiklassikkon heti Steel the Lightilla -debyytillään (1984) tekaissut Q5 hajosi pian pari vuotta myöhemmin julkaistun When the Mirror Cracks jälkeen, joka selkeästi kepeämmästä ja kaupallisemmasta otteestaan huolimatta oli vielä aivan kelpo kiekko. Mikä lie ollut vanhojen herrojen pl. rumpali Gary Thompsonin ja kitarateknikko Floyd Rosen perimmäinen motivaatio palata takaisin yhteen 30 vuoden tauon jälkeen ja vielä julkaista uutta materiaalia, New World Order kun on juuri niin laimea paluu mitä etukäteen pelätä saattoikin.

Muodollisesti levy on kokeneiden konkareiden tekemää kelvollista hard rockin ja melodisen metallin sekoitusta, jolta ei edes kaipaa minkäänlaisia yllätyksiä, vaan ainoastaan vahvoja ja tarttuvia biisejä. Sellaisia New World Orderilta ei kuitenkaan tahdo löytyä. Pahinta levyllä on useat todella innottoman latteat, hitaat ja keskitempoiset viisut, joista kaikenlainen intohimo ja tekemisen meininki puuttuu täysin. Kliseiset tekstit a’la We Came Here to Rock sentään pystyy tässäkin genressä antamaan anteeksi asiaankuuluvina.

Tanakimmissa ja vauhdikkaammissa ralleissa kuten One Night in Hellas tai A Prisoner of Mind Q5 pystyy sentään kohtalaiseen suoritukseen, mutta nämäkään eivät pelasta ylipitkää, reilun tunnin mittaista levyä vajoamasta tylsyyden hetteikköön. Kuinka katoavaista onkaan kunnia.

Rotör

Musta käsi LP

Svart

4,5

Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut LP julkaistiin vuonna 1982, Rotörin vinyyliesikoinen 34 vuotta myöhemmin. Tätä soittajiltaan ohkaiseen salaperäisyyden viittaan puettua albumia kuunnellessa päässä pyörii vain yksi ajatus: Musta käsi on 2010-luvun versio Moottorilinnuista ja tämäkin on helvetin kova juttu!

Mielikuva ei niinkään perustu musiikillisiin tai sanoituksellisiin yhteneväisyyksiin, vaan enemmänkin näiden yhdistelmän herättämiin tunnelmiin. Merkittävä tekijä tässä on laulaja VHP:n tulkinta, joka esikuviensa lailla pohjautuu enemmän heittäytymiseen ja kiihkeään tulkintaan kuin taidokkaaseen tekniseen suorittamiseen. Ja jos Moottorilintujen musiikki kumpusi monipuolisesti 70-luvun heavy rockista, on Musta käsi silkkaa 80-luvun heavy metalia paikoitellen lähes suorine Iron Maiden lainoineen. Sanoituksiltaan Rotör on taas lähempänä mystiikkaa henkivää Taloa kuin kantaaottavaa Megakonetta.

Pelkän kokonaisvaltaisen hienon konseptin varassa Rotör ei kuitenkaan ole. Nasevanmittaiselta alle 30 minuuttia kestävältä levyltä on karsittu kaikki turha pois ja jäljelle on jätetty vain puhdasta ja vahvan perinnetietoista, erittäin tarttuvaa, vauhdikasta ja voimakasta heviä. Kaikenlaiset ”hipstereiden tekosia & kuuntelematta paskaa” -nettivouhkaamiset ovat tässä tapauksessa totaalisen turhia, sillä tämä on aivan yhtä aitoa kuin mitkä tahansa obskuureja kulttibändejä ylistävät ja pienen painoksen kasettijulkaisuja ulostavat kellariprojektit.

Wolf Counsel

Ironclad

Czar of Crickets

3

Eläväistä ja lämminhenkistä, mutta samalla sekä raskasta että painostavaa. Wolf Counsel osaa ajassa taaksepäin hamuilevan hidastelun lähes oppikirjamaisesti ja niin, ettei sitä voi oikein soimata minkään puutteesta. Tämä tekee Ironcladista hyvin helposti kuunneltavan ja pidettävän albumin, mutta samalla se on aivan liian tuttua ja turvallista, jotta siihen haluaisi tarttua toiseen tai kolmanteen kertaan.

Wolf Counsel ei ole millään muotoa hukassa tällä kakkoskiekollaan, mutta jostain suunnasta olisi hyvä hakea neuvoa, mikäli jatkossa rautaista materiaalia meinaa jalometalliseksi jalostaa. Yksi Saint Vitus maailmassa yhä edelleen on, mutta riittävän hyviä, vanavedessä seuraavia ja liian myöhään syntyneitä ei koskaan ole liiaksi.

Inferno #139/2016

Caronte

Codex Babalon EP

Ván

4

Voisin melkein lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat Electric Wizardinsa kuunnelleet tarkkaan. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi ei möyrintä tällä EP:llä tosin yllä kuin ilmeiselle esikuvallaan, vaan eipä yhtyettä voi puhdasverisestä imitoinnistakaan syyttää, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä tekemisessään kuitenkin on.

Tyylillisesti vajaa puolituntia kestävä minijulkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen aina tasamittaisia kestoja myöten. Esoteriasta, salatieteistä sekä naisista ammennettu lyyrillinen sisältö on saatu esille myös musiikissa siitä huokuvana mystisenä tunnelmana. Tämän päätekijöinä ovat laulajan toimiva hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä vähäisissä määrin tyylikkäästi käytetyt erilaiset äänimaisemat.

Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman shamanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta syventyminen tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen tuottaa myös valaistumisen. Tämä tosin koskee todennäköisesti ainoastaan aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia.

Holy Life

Down with the Lord EP

Omakustanne

3,5

Isojen, karvaisten ja rumien miesten esittäessä gospelia ylistyksen kohteena harvemmin on se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt ja lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Nyt ensimmäisen EP:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka ennakkoluuloisin tai hätäisin voisi näin luulla pelkkien nimien perusteella.

Pikemminkin vanhan kehnon niskaan kipatuista tekosista kuin varsinaisesta ilosanomasta laulava Holy Life on ensimmäisellä EP:llään kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään kaikkea muuta kuin ihannemitoissa olevaa rokkia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö painavia ovatkin, on tunnelma rento kiitos rullaavan otteen silloinkin kun temmot matelevat.

Down with the Lord on hivenen oudollakin tavalla melkoisen vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin vuodesta toiseen maistuu maksalaatikosta puhumattakaan. Sielua Holy Lifeltä löytyy jo nytkin sen verran riittävästi, että jatkoa ajatellen alakerran herralle kannattaisi kaupata osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä.

Mausoleum Gate

Metal And the Might 7”

Cruz Del Sur

3

Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä ja pauloihinsa kietovalla esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei Suomen ulkopuolellakaan liiemmin ole. Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin ja miksei myös Deep Purplenkin kaltaisten pioneerien musiikkiin eikä pelkästään vain urkujen käytön osalta.

Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal And the Might on pettymys. Jylhän ja rauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, johon koko bändi vaikuttaa hätäisesti kasanneen ylijäämäriffeistä ja melodioista. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudestaan huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan.

Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa oitis uskon bändin tekemisiin. Polveilevassa ja tunnelmallisessa sekä välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensäkin viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Ja luulenpahan vaan, että osana albumikokonaisuutta biisi vain kuulostaa entistä väkevämmältä.

Musta Messias

Musta messias MC

Rotten Vomit

4

Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, ei hänen riiminsä: ”Aika entinen ei koskaan enää palaa” pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen vuosien kuluessa takaisin unholaan elinvoimaisimpien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista eikä vain pelkän formaattinsa takia.

Soundillisesti kolmen biisin julkaisu on lähempänä ns. treenikämppä- kuin studiosoundia etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tämä tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää asiaankuuluvalla tavalla silti lopulta genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden melkoisen synkkää ja tymäkkää auraa. Pitkähköt biisit etenevät hyvinkin rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta melkoisen vahvalla näkemyksellä toteutetut minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävätkin osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta vaihtelevan ilman että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin yhtään liian kauaksi.

Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta kyllä uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvaa mustaa energiaa ja tunnelmaa levittämään. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei edelleenkään tarvitse minkäänlaista pelastajaa, mutta näin asiansa osaavia sanoman välittäjiä ei sillä voi koskaan olla liikaa.

Nihilistinen Barbaarisuus

Madness Incarnate EP

Symbol of Domination/Black Lion

2,5

Nykyisellään amerikkalais-suomalaisen pääjehu Mika Magen yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Musiikissa mikään ei ole muuttunut joskaan ei huonontunutkaan. 90-luvun yhden miehen koskettimilla ryyditettyyn makuuhuone-black metaliin verrattuna jälki on laadukasta mutta nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettuja.

Lähtökohtaisesti biiseissä on kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät oikein tahdo missään vaiheessa päästä kunnolla käyntiin vain loppuakseen usein yllättävästi töksähtäen. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta kyllä sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän ja jopa lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin.

Kolme eri sessiovokalistia hoitavat leiviskänsä vaikkeivät eroakaan erityisesti toisistaan saati edukseen mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi EP:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi sen sijaan vuolukirveelle ja viilalle töitä.

Pohjamuta/Usko

Split LP

Penny Whistles And Moon Pies

2

Kaikenlainen matelu ja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asianliittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen onkin aikamoista undergroundia kaikessa DIYmäisyydessään. Nämäkin hynttyyt yhteen tällä vinyylijulkaisulla lyöneet möyrijät ovat aiemmin olleet pelkästään pieniin päin. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on kummaltakin tullut muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisestikin suurempi aina tyyliteltyjä kansia myöten.

Kaksikosta helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä näinkin isolta splitiltä vaadittavaa tasoa kuin pidempään operoinut mutta silti enemmän demotulokkaalta kuulostava Usko. Tasamittaisilla ja pitkähköillä biiseillään poppoo hidastelee yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo coveriksi. Laulajan osuvan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään.

Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi ja umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Aina soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen pelkästään tympeältä räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta eikä eroa ole sillä kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Selkeä yhteisjulkaisun B-luokkainen B-puoli, jonka takia mustaa kiekkoa ei juurikaan tee mieli käännellä.

Vulture

Victim of the Blade EP

High Roller

3,5

Hektisessä nykymaailmassa ensivaikutelman merkitystä ei sovi kiistää vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen lentävän lähdön uralleen, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt CD-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta.

Ja onhan bändi kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehityskaaren vaiheessa. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on vauhdilla ja melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla musiikin henki tehdään täysin selväksi: Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa, jossa lisänä myös melkoisesti aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin EP:ltä löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan.

Herrat Steeler-Genözider-Outlaw-Axetinctör(!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta ja tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä ainakin näin lyhyessä mitassa. Aivan vielä ei käsi puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan ala, mutta orastavia pakkoliikkeitä kehossa alkaa jo tuntua. Jos seuraavalla julkaisulla orkesteri löytää vielä oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, saattaa tällä julkaisulla hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys parantua muiden toimivien osa-alueiden tasolle.