Inferno #179/2020

Angerot

The Divine Apostate

Redefining Darkness

3,5

Lähtökohtaisesti The Divine Apostate on kiinnostava ja pitkälti myös sisällöllisesti hyvä levy. Kiitos HM-2-pedaalin kitarasoundi pörisee mukavan lämpimästi ja velkaa ollaan ihan selkeästi musiikissakin 90-luvun ruotsalaiselle death metalille. Morbid Angelinkin voi aika huoletta myös mainita, sillä sen verran tutun jylhiä kohtia löytyy myös maanmiestensä kakkoskiekolta.

Angerotin kunnianhimoinen ja osin lähes kokeellinen tapa tiputella hyvin maltillisesti jyräyksen sekaan sekä orkestraatioita että melodia- ja soolokudelmia kuulostaa tyylikkäältä. Siltikin takaraivossa pyörii albumin koko 37 minuutin keston ajatus siitä, että näinkin näkemyksellisillä kavereilla olisi ollut varaa tiristää vieläkin enemmän musiikista irti.

Atavisma/Void Rot

Split

Everlasting Spew

3

Atavisma ja Void Rot ovat hyviä kimppakumppaneita keskenään, koska ne lähestyvät painostavasti vyörytettyä hidasta lanausta eri suunnista aina maantieteellisistä sijainneistaan lähtien.    Puolituntisen yhteisjulkaisun avaavat fransmannit kun ovat enemmän kallellaan mm. amerikkalaiseen death metalliin siinä missä sen päättävät jenkkiläiset taas ovat kalmaisuudessaan tuomitsevampia vanhan mantereen malliin.

Paperilla hyvinkin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta eroavaisuudet eivät käytännössä ole kuuloelimissä kovinkaan suuria ainakaan mitä tunnelmaan tulee. Atavisman riffit ovat vain selkeästi death metalia mutta hidastempoisena siinä missä Void Rotin kielisoittimista lähtevät sävelet ovat hahmottomampaa sahausta. Jos kappaleet seuraisivat toisiaan vuorovedoin, olisi kokonaisuus silti tasapainossa, mutta esittäjien raja taas hämärtyisi entisestään.

Sekä tyylikirjojen että itse biisien yhteneväisyys on sekä etu että haitta. Vaihtelevuutta on sen verran vähän, että enemmän levystä pitää lopulta sen sisältämän äänimaailman ja tunnelman kuin itse kappaleiden takia. Mikäli aivot saisi napsautettua ambient-moodiin, splitin kuuntelu julmanjylhänä äänimaailmana olisi hivenen palkitsevampaa.

Bombs of Hades

Phantom Bell EP

Black Lodge

2,5

Crust punkin räimimisestä death metaliin ja siitä vielä doomahtavamman rokin suuntaan ajautunut Bombs of Hades on nyt alkanut haista hipille tai sitten kyseessä on vain uudelle lafkalle tehty pelinavaus ja välityö EP-formaatissa.

Kaksi omaa biisiä ovat lähinnä letkeäpoljentoista ja leijuvaa Motörheadia, jotka kuulostavat kuitenkin paremmalta ideatasolla kuin käytännössä. Samaan kuvaukseen ja lopputulokseen sopivat tulkinnat 60-70-lukujen taitteen alkuperäisistä Flower Travellin’ Band ja Townes Van Zandt -biiseistä, joista jälkimmäinen on cover-muodoltaan silkkaa Orgasmatronia.

Phantom Bellin ongelmana on puolivillaisuus. Se ei ole tarpeeksi rouheaa ja röyhkeää death’n’rollia, muttei myöskään sukella riittävän syvälle psykedeelisiin sfääreihin.

Collision

The Final Kill EP

Hammerheart

2,5

Joutsenlauluksi jäävällä EP:llään Collision tikkaa seitsemän biisiä varttiin. Vauhdinpidosta voi aina antaa plussaa, mutta tällä kertaa se on kuitenkin hollantilaisten thrash-grindcore-hybridin kompastuskivi. Rässeimmillään riffeistä katoaa liiallisen vauhdin myötä raastavaa energisyyttä ja grindatessaan meininki ei taas ylly tarpeeksi holtittomaksi heilumiseksi. Parhaimmillaan yhtye onkin selkeästi hitaammissa osuuksissa, mutta liian sisäsiistit soundit niistävät niistäkin turhaan tehoja. Live-musiikkiahan tämä selkeästi olisi ollut.

Feastem

Graveyard Earth LP

Lixiviat

4,5

Kun bändi pikatulittaa ilman taukoja 15 biisiä reiluun 20 minuuttiin näinkin imakasti, ei voi kuin todeta että kiitos ja morjes, saanko lisää? Jos kyyti onkin huimaa, julkaisutahti taas ei. Edellisestä mainiosta Avaritia Humanae täyspitkästä kun on ehtinyt vierähtää jo seitsemän ja Teethingin kanssa tehdystä splittiseiskastakin neljä vuotta. Vaan ehkä juuri tästä hitaasti kiiruhtamisesta johtuen hyviä ideoita ja asioiden paskasta tilasta kumpuavaa vakuuttavaa raivoa ehtii kasaantua näinkin suuret määrät.

Homman nimi on erittäin tiukasti vedetty ja vahvasti hardcoretettu grindcore, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Ja siltikin kappaleisiin on saatu ujutettua vaihtelevuutta ja jopa melodioita suorastaan hämmentävä määrä ilman että lopputulos olisi kuitenkaan musiikkia nyhveröille. Huutokielikin vaihtuu englannista suomeen ja takaisin saumattomasti, vaikka normaalisti moinen päättämättömyys ilmaisun suhteen onkin lähtökohtaisesti hieman ärsyttävää. 

Jo aiemminkin hyvin toimivaa konseptia on kiristetty ja muokattu juuri niiltä osin, mitä aiemmin kritisoin. Nyt musiikin otsasuonet pullottavat riskirajoilla ja lärvikin punoittaa kuin Sauna-Timolla konsanaan tuoden aiemmin kaipaamaani ekstravimmaa ilmeeseen. Vanhan koulukunnan rosoa ja visvaa ei jää levyltä kaipaamaan, kun kirurgintarkka toiminta tekee laakista vainaan.

Kauhu

Anomalia MC

Caligari

4

Ensimmäisen julkaisunsa puskista pihalle pukanneen Kauhun takaa löytyy useista eri alakulttuurimusiikin yhteyksistä löytyvää tekijämiestä, joten niin formaatissa, tyylilajissa kuin laadussakaan ei varsinaisesti ole mitään kummasteltavaa. Ainoana hämmästelyn aiheena on korkeintaan trion kyky naittaa yhteen ahdistunutta synkkyyttä suomalaiseen 82-hardcoreen, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on lähempänä tätä päivää kuin menneisyyttä.

Tokihan soundi Anomalia-kassuminarilla on jostain toispuolisesta kaikuvan rupinen kuten asiaan ja esikuvien vaikutuksesta kuuluu, mutta samalla se on juuri oikeanlaisen raivokas aivan kuten itse kappaleetkin ovat. Pääasiallisesti reilun parin minuutin vauhdikkaisiin repäisyihin on silti saatu piilotettua kaikenlaisia veikeitä jippoja, jotka paljastavat itsensä kunnolla vasta ajan kanssa. Niin rässääminen, rokkaaminen kuin jopa post-punkkiminen ovat kaikki sulassa saumattomassa sovussa osana kokonaisuutta.

Anomalia on nimensä mukainen julkaisu: poikkeava ja epätavallinen ilmiö, josta ei kuitenkaan ole aineksia katteettomaan hypeen. Siihen Kauhu on aivan liian aito, energinen, likainen ja kulutusta kestävä. 

Lord Vigo

Danse De Noir

High Roller

4,5

Kun sakemanni kyllästyy tekemään sanoituksia fantasia-aiheista, joissa maaginen hevonen nojaa miekkaan, siirtyy hän luontaisesti retro-scifiin. Tästä johtuen Lord Vigon kolmannella levyllä on ihan omanlaisensa erikoinen mielentilaan ja sitä myötä suhtautumiseen vaikuttava lähtökohta, etenkin kun musiikkinsa on sekoitus kaihoisan eeppistä vanhan koulukunnan heavy metallia ripauksella Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusta.

Danse De Noir on konseptilevy, jonka suurin vahvuus piilee sen tunnelmassa eikä niinkään varsinaisesti sävellyksissä tai teknisessä suorittamisessa. Lyhyet välisoitot yhdistettynä pitkähköihin biiseihin syventävät kokonaisuutta monipuolisuudellaan ja niin kappaleiden välillä kuin sisälläkin on hyödynnetty samaa dynamiikkakikkaa. Myös tuotannolliset seikat tukevat musiikkia mainiosti, sillä soundi on samaan aikaan sekä ajaton, ilmava että jämäkkä kiitos jykevän pintaan sopivasti nostetun basson.

Pitkästä aikaa vastaan on tullut julkaisu, joka kietoo pauloihinsa kyynistyneemmänkin kuulijansa, jos vain kiinnostusta uutta musiikkia kohtaan löytyy vähäänkään. Seuraava vaihe onkin sukeltaa pää edellä koko tarinaan fyysinen tuote käsissä ja kuulokkeet korvilla. Syvyyksistä ja korkeuksista löytynee vielä enemmänkin ammennettavaa.

Ocean Chief

Den tredje dagen

Argonauta

2,5

Siinä missä tämän tuoreimman albumin edeltäjä Universums härd (2014) petrasi Stenistä (2013), on hidasta julkaisutahtiakin pitänyt Ocean Chief nyt taantunut kirveen terän ja varren verran tylsemmäksi. Biisit ovat jälleen pidentyneet kymmenen minuutin tienoille ja ylikin tempon hidastuessa sekä sävellysten minimalisoituessa. Lopputulos on kyllä edelleen tinkimätöntä ja vähän huuruistakin, mutta samalla lyijymeren aallonhuiput jäävät matalalle tasolle.

Ongelma kiteytyy kokonaisuudenkin kannalta parhaiten levyn pisimpiin kuuluvassa Dimension 5 -päätöskappaleessa, joka on samalla tunnin mittaisen CD-version bonusraita. Myrsky ei nouse edes vesilasissa isommasta ämpäristä puhumattakaan ja katse alkaa hamuilla kuvitteellista Leijona-kelloa ranteessa.

Orbiter

The Deluge EP

Omakustanne

3

Orbiter on malttanut hieroa linjaansa viiden vuoden ja kolmen sinkun ajan ennen kuin se tunsi olevansa valmis julkaisemaan ensimmäisen pidemmän levynsä ja vieläpä reteästi vinyylinä. A-puoliskoa kuunnellessa kuitenkin tuntuu, että maltti olisi ollut valttia. Avausraita Bone to Earth raahustaa vaisunoloisesti ja psykedeelisemmän instrumentaaliseuraajansa Astral Racerin fuzz-pörinäjamittelu ei oikein tahdo istua tyyliin.

Kääntöpuolella helsinkiläisviisikko on selkeästi enemmän kotonaan väkevästä Black Sabbathin katkusta huolimatta tai juuri siitä johtuen. Orchidsin letkeä ja vauhdikkaaksi yltyvä groovailu on silkkaa Supernautia, mutta komeuden kruunuksi nousee yli kahdeksan minuuttinen päätös In Echoes, jonka hidas ja raskas huuruilu on kerrassaan mallikasta.

Treurwilg

An End to Rumination

Omakustanne

3

Death metalin rujoutta ja doom metalin raskautta on yhdistelty omaksi genrekseen jo 30 vuoden ajan. Nykyään melankolialla ja melodioilla kuorrutettu laahustus on alkanut Suomessa vedota isompiinkin massoihin, mutta Treurwilgin pelkistetty ja hyvin 90-lukulainen doom-death lienee silti vähän liian karua monille.

Ja juuri paluu tyylilajin alkujuurille viehättää kakkoslevy An End to Ruminationilla kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lähemmäs 10 minuuttia ja ylikin menevät, hennoilla kosketinmatoilla väritetyt hautajaishymnit sisältävät kaikki peruskikat rauhallisesta tunnelmoinnista vyörytykseen ja puheosuuksista ärjyntään aivan kuten kuuluukin. Tinkimätön omakustanteisuus tuntuukin tässä tapauksessa olevan pelkkä etu.

Inferno #178/2020

Dool

Summerland

Prophecy

4

Lähemmäs 20 vuoden Infernon aktiivipalveluksen aikana olen antanut alle yhden käden sormien verran vitosia. Doolin vuonna 2017 ilmestynyt Here Now, There Then on yksi näistä harvinaisuuksista, jolle edellisenä vuonna julkaistu mestarillinen joskin merkillinen 12” sinkku oli jo pedannut tien selväksi. Nyt ilmestyvän kakkoslevyn kohdalla yritettiin puolittain samaa kikkaa vain sillä erotuksella, että paria tuumakokoa pienemmän vinyylisinglen A-puoliskolla oli Killing Joke -coveri, joka vähemmän yllättäen ei Summerlandilta löydy.

Debyytiltä kuului lähes käsinkosketeltavan vahva maaginen ja mystinen tunnelma, joka nyt on osittain poissa ja toisaalta taas mukautunut eri suuntaan. Nimensä mukaisesti musiikki on kaikessa raukeudessaan ja valoisuudessaan kesäisempää, mutta ilmapiiriltään silti kaikkea muuta kuin pintapuolisen kepeää. Aiemmat kytkökset The Devil’s Bloodiin alkavat jäädä myös biiseissä pikkuhiljaa enemmän taustalle, vaikka samoista lähtökohdista ammentaminen tuleekin varmasti aina ja ikuisesti kuulumaan Doolissa.

Niin ihastuttava kuin Summerland on sekä ajatuksena että musiikkina, se tuntuu kuitenkin kiusoittelevan enemmän kuin mitä lopulta antaa. On tosin pieni mahdollisuus, että suurempaan valaistumiseen levyn suhteen vaaditaan huomattavasti enemmän aikaa ja paneutumista. Todennäköisempää kuitenkin on, että lähes täydellisen julkaisun jälkeen pelkkä maallinen kovuus ei  enää oikein riitä.

Kantamus

Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EP

Suspected of Arson

4

Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamus-bändistä vie todella syvälle lepikkoon. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta Suomi-metallista, jonka jälkijunassa oli jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää. Nimihirviö-EP paljastuu heti alkutahdeista lähtien vakuuttavan angstiseksi sekä repivän äänekkääksi osoittaen jälleen kerran, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on.

Noiserockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä ei koskaan ole jaksanut kuunnella miltään yhtyeeltä. Kantamuksen ote ko. genreen ei ole puhdasoppinen ja juuri siksi se kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta. Bändi myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. 

Seoksessa ei sinällään ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion helposti kuultavissa oleva vahva visio tekee musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion. Veikeästi rullaavissa nihilistisimmissäkin kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisen kuuloisella paikallaan ja parista minuutista lähes tuplasti pidempiin löytyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Ja kun terävät ja ilmavat soundit ovat nekin just eikä melkein kohdallaan, on täysin perusteltua puhua vuoden kovimmasta yllättäjästä. 

Profanator

RE Fallen

F.D.A.

2

Delta Force II:n lanseeraama kehitysmaahevi on terminä riemastuttava aivan kuten tätä lajia tyypillisesti edustavien etelä-amerikkalaisten bändien musiikillinen riehakkuuskin. Meksikolaisen Profantorin neljännellä levyllä on täysiveristä thrash-kohkaamista niin ikään riittämiin ja tämän vetovoimaan uskoo F.D.A. julkaisemalla sen uusiksi kaksi vuotta alkuperäisen version jälkeen.

Fallenin kiivastempoinen ja kumeasoundinen rytyytys on kuitenkin siinä määrin päämäärätöntä hosumista, että hittejä ei tule. Totaalinen tympääntyminen vain kasvaa ylipitkän levyn loppupuoliskolla, johon pisimmät vetäisyt on vielä sijoitettu mukaan lukien sovitustajun ulottumattomiin karannut yli 10 minuuttia kestävä päätösbiisi.  

Ruin Lust

Choir of Babel

20 Buck Spin

2,5

Ruin Lustin kolmannen levyn suhteen tapahtuu pikaromanssi, joka alkaa heti avauskappaleessa The Choir of Babelissa, mutta joka lerpahtaa jo ennen seuraavan loppua. Jenkkinelikon jostain syvältä luolastoista ylöspäin maan kamaraa kohti vyöryvä eläimellinen sotapeto vaikuttaa aluksi julman kiinnostavalta vastustajalta. Hyvin pian huomaa kuitenkin sen rusikoinnin tehon hukkuvan liiaksi kaoottiseen melskaamiseen, vaikka levyllä ei mittaa ole viittä biisiä ja puolta tuntia enempää. Death metalia yhden yön hieman rajummista jutuista pitäville.

Slaughter Messiah

Cursed to the Pyre

High Roller

3

Slaughter Messiah on valmistellut itseään täyspitkän julkaisuun toistakymmentä vuotta ja tämä aika on käytetty reenaamalla kahdella demolla ja kolmella EP:llä. Perusasiat kuten musiikillinen linja onkin saatu timmiin kuosiin, mutta tästäkin huolimatta porukka tuntuu Cursed to the Pyrellä haukanneen hivenen liian ison palan kuin mitä pystyy nielemään.

Belgien mustasävytteinen heavy-thrash käy hyvillä kierroksilla ja rullaavuuttakin löytyy. Alkupuoliskon biisit ovat silti liiaksi vain muutaman tempun Brabantinhevosia, keskimäärin reilusti yli 5 minuutin mitat vain korostavat. Loppupuoliskolla kikkoja alkaa löytyä pakista enemmän, mutta eivät nekään onnistu nostamaan koko levyä hyvää keskitasoa korkeammalle.

Smoulder

Dream Quest Ends EP

Cruz Del Sur

3

Vuosi sitten ensilevynsä tähän maalliseen maailmana pukannut Smoulder kertoo runollisesti päättävänsä yhden aikakauden tuoreella EP:llään. Tosiasiallinen syy lienee on kumminkin takoa jo mukavasti lämminnyttä rautaa ja ostaa lisäaikaa kakkosen tekemistä varten. Vaan mikäs siinä, kun kuuden biisin käytännössä albumimittainen minari on täynnä relevanttia sisältöä.

Kaksi uutta biisiä, Manilla Road -lainaversio sekä kolmen biisin ensimmäinen ja ainut demo osoittavat koostetusti hyvin, mistä bändi on lähtenyt ja mihin se on päätynyt. Vaan kuten debyytilläänkin, oikeanlaisesta ja vankoista lähtökohdistaan sekä Sarah Annin pätevästä tuomioluvusta huolimatta siltä puuttuu edelleen sellaista eeppisyyttä ja voimaa, jonka syleilyyn haluaisi todella heittäytyä.

Inferno #177/2020

Blaze of Perdition

The Harrowing of Hearts

Metal Blade

4,5

13 vuoden olemassaolonsa aikana Blaze of Perdition on ollut hyvinkin aktiivinen julkaisurintamalla ja kova työ alkaa kantaa hedelmää. Viidennelle täyspitkälle on löytynyt koti Metal Bladelta aiempien pikkulafkojen sijasta ja The Harrowing of Heartsia kuunnellessa on helppo ymmärtää miksi. Musiikillisesti levy on aiempaa melodisempaa, mutta tinkimättömyydestä on silti pidetty kiinni eikä pitkähköt kappaleet avaudu kertakuuntelulla.

Tunnelmallisesti väkevällä levyllä on vahvat yhtymäkohdat Mglan uudempaan tuotantoon, vaikka maanmiestensä ilmaisu onkin astetta tiiviimpää ja lähempänä musiikin tummaa ydintä. Tämä eroavaisuus riittää kuitenkin vallan hyvin oman ilmeen moninaiseen vääntelyyn. Parhaiten tämä käy ilmi ensinäytteenäkin julkaistulta Transmutation of Sins -kappaleesta, joka toimii erinomaisena keihäänkärkenä albumin puolivälissä.

Omanlaisensa taidonnäyte osaamisesta on myös em. singlen B-puoli ja levyn ensipainoksen bonuskappale Fields of the Nephilim -coveri Moonchild. Sovituksellisesti erot alkuperäiseen ovat pieniä, mutta lataus on sen verran vahva, että rähinälaulukin istuu kokonaisuuteen täysin luonnollisena osana. Lainakappale myös alleviivaa hyvin, mistä vaikutteita on imetty oman ilmeisen genren lisäksi.

Bütcher

666 Goats Carry My Chariot

Osmose

3

Kun bändillä on käytössään sekä hevi-umlaut että kuuskuuskutonen, täytyy sen olla true. Ja sitähän Bütcher kakkoslevyllään onkin eikä edes yhtään pöllömmin. Belgien perinnehevivaikutteinen ja lähes jatkuvasti ylikerroksilla käyvä speed metal on riemastuttavaa aina laulajan kireää ja mukavasti raspia sisältävää kiekumista myöten.

Albumin suurin kauneusvirhe on sen puolivälin tienoilta löytyvä nimibiisi, josta on yritetty tehdä eeppinen myös yli 9 minuutin mitallaan. Lopputulos on sekava ja tylsä, ja kun tätä seuraavat kaksi biisiäkin ovat vielä levyn mitäänsanomattominta antia, ei lopun kaunis ja lyhyt akustinen outro paljoa pysty pelastamaan. Ilman tätä tuhotrioa 666 Goats Carry My Chariot olisi selvästi kovempi minijulkaisuna.

Fuck-Ushima/Fosforos

Fuck-Ushima/The Horror Cycle -split LP

Gate of Deliria/Rämekuukkeli

3

Tamperelaisten poppoiden yhteisjulkaisun avaava Fuck-Ushima on vuosi vuodelta ja julkaisu julkaisulta selkeyttänyt ilmaisuaan. Poissa on pelkkää vauhdikasta kaaosta sisältävä edes takas sinkoilu, ja tilalle on tullut hitaan ja keskitempoisuuden välimaastossa murjottu hardcore/sludgen-ristisiitos, josta ei edelleenkään puutu äkkivääriä yllätyksiä. Pikkaisen päälle kaksi minuuttia ylittävien biisien kirskuva ehdottomuus pakottaa arvostamaan niitä, mutta sen verran vähän ne kuitenkin sisältävät tarttumapintaa, että napakka 10 minuuttia meinaa pikemminkin työntää pois luontaan kuin imaista sisään aggressionpurskeeseensa.

Vuonna 2017 ilmestynyt edellinen Fosforos-julkaisu D.E.M.I.S.E. 7” lupaili enemmän kuin lopulta antoi, mutta tuon jälkeen nähdyt useat vallan vakuuttavat keikat kasvattivat odotuksia uutta materiaalia kohtaan.  Ja onneksi The Horror Cycleksi nimitetty splitin puoliskolla yhtye on kehittynyt niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti säilyttäen kuitenkin alkukantaisen vahvan otteensa.

Biiseistä löytyy niin Bolt Throwerin jyräävyyttä, Amebixin nihilististä crustia kuin Hellhammerin luolamiesmäistä death/black metalia, jonka rujoutta Sislin eläimellinen mylvintä komppaa mainiosti. Minkäänlaista turhanpäiväistä kikkailua ei kappaleista löydy, mutta niiden sisältämää vahvaa ja osin hypnoottiseksi äityvää latausta voisi hyödyntää vaikka sitten pidentämällä kestoja jopa 4-5 minuutin tienoille.

Kokonaisuuden kaunista rumuutta arvostaa keskivertoa hiukka ylemmäs, missä taas erikseen tarkasteltuna Fuck-Ushima on tämän ala- ja Fosforos taas yläpuolella.

Mortar

Walking Corpse Syndrome LP

Negative Worldview

2,5

Lahtelaista osaamista ei juurikaan ole tarvinnut haukkua, mutta nyt muutoin tyylikkäästi aina kansia ja sanaliitettä myöten toteutettu verenpunainen vinyylijulkaisu on onnistuttu sössimään melko pahasti tuotannollisesti. Korvat ovat jossain määrin kyllä tottuneet siriseviin kitaroihin ns. kihinä-hardcoren pienjulkaisuilla, mutta osittain grindaavassa death metalissa ja vieläpä täyspitkässä mitassa ne vain syövät kappaleista kaikenlaisen jykevyyden. Ja kun soundin päälle nousee vielä pinkeästi naputtava virvelirumpu, eivät lähtökohdat Walking Corpse Syndromen kuuntelulle ole kovinkaan mieluisat.

Vaikka soundit rassaavatkin korvakäytäviä piikkilangan lailla, on ratkaisu mitä luultavimmin halutunlainen. Mortarin underground-soittajista koostuva nelikko on operoinut sen verran pitkään erilaisten visvaisemman puolen tyylilajien parissa, että tällainen äärimmäisen riisuttu ja riipivä ”punk-henkinen” äänimaailma tuntuu heille kotoisalta ja normaalilta.  Osin vika saattaa olla myös formaatinkin, sillä Bandcampista kuunneltuna äänijälki ei ole yhtä hermoja raastavaa. Luulenpa myös, että C-kasetille ominaisen nauhakompression ansiosta tämä paluun tehnyt nykyinen hipsteriformaatti olisi ollut paras mahdollinen vaihtoehto tälle debyytille.

Mitä itse biiseihin tulee, ovat ne juuri niin napakoita ja konstailemattomia kuin kuvitella saattaa tällaisen porukan synnyttävän. Minkäänlaisia sovituksellisia ontumisia ei kuule ja kymmenen kappaleen vanhakantainen dödögrinditykitys hitaampine osuuksineen on kaikessa yllätyksettömyydessään vähintäänkin kelvollista. Terän verran lopputuloksesta kuitenkin katoaa taivaan tuuliin ohuiden tuotannollisen arvojen ansiosta.

Outlaws

Dixie Highway

Steamhammer

3,5

Ainakin näin eurooppalaisesta näkövinkkelistä tarkasteltuna jo 60-luvun puolella perustettu Outlaws tuntuu jääneen jopa Molly Hatchetin punaniskaiseksi pikkuserkuksi, vaikka parhaimmillaan sen biisit ovatkin yhtä kovia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin tapahtuneen pitkähkön tauon jälkeen levyjä on tiputeltu harvakseltaan, mutta veteraanien ei tarvitse kiirehtiä mihinkään kuten uusi 13. albumi myös osoittaa.

Koko levy on vähemmän yllättäen täynnä hyvinkin kepeästi ja leppoisasti rullaavaa southern rockia, joka kunnioittaa genren perinteitä aina tekstejään myöten. Hyvin usein mukana on myös aimo annos haikeutta, vaikka paikoitellen yhtye osaa myös edelleen olla rempseä. Kaukana takana ovat kuitenkin ne ajat, jolloin myös musiikissa kuului pelkästään hyvällä tavalla nuorten miesten uho ja whiskyn vahvistama rehvakkuus.

Dixie Highway on puhdasta K-40 musaa, jonka AOR-henkisyyden luulisi vetoavan myös muihin kuin syvän etelän asukeille ja ystäville. Tulevana kesänä kelpaa tien päällä kuunnella Southern Rock Will Never Die -avausraitaa ja muistella sen tahdissa edesmenneitä genren legendoja. Eikä fiilistelyä tarvitse siihen lopettaa, koko levyä on hyvin miellyttävää kuunnella vaikka koko mökkimatkan Pirkanmaalta Etelä-Savoon.

Radiopuhelimet

Kosminen tiedottomuus

If Society

3,5

Suhteeni Radiopuhelimiin ei ole kovinkaan läski. Alkupään tuotanto on tutumpaa ekoista EP:stä lähtien K.O.:n (1990) äkkiväärän ehdottomuuden vietyä lopullisesti mukanaan, mutta tämän jälkeen  kokoelmiini on päätynyt levyjä vain satunnaisesti. 2000-luvun tuotannosta onkin vain pelkkiä yksittäisiä kuulohavaintoja, vaikka arvostukseni orkesteria kohtaan ei koskaan ole lerpahtanutkaan.

Radiopuhelimet on kaikessa jurottavassa suoruudessaan tyypillinen oululainen tapaus ja siksi onkin yllättävää, kuinka positiiviselta Kosminen tiedottomuus kuulostaa. Yllätys on myös hyvinkin erilaisten tyylilajien välinen venkoilu, omaan soitannollisesti tiukkaan muottiin survottuna tietty. Monen muun orkesterin kohdalla lopputulos olisi pelkästään päämäärätöntä haahuilua ja outoilua sen itsensä vuoksi, mutta näiden ankarien herrasmiesten kohdalla kyse on aina toimivasta tavaramerkistä. Huikeimmillaan em. yhdistelmä on kiihkeästi funkkaavassa Naapurit-kappaleessa.

Kosminen tiedottomuus on juuri niitä levyjä, joista lopulta päätyy pitämään hitusen enemmän sen sisältämän tekemisen menon kuin itse musiikin takia. On tosin täysin mahdollista, että juuri tästä syystä sen pariin tulee palattua moneen kertaan myöhemminkin aina kun sukupuolielimetön nykymeno alkaa ahdistamaan liiaksi.

Reaper

Unholy Nordic Noise

Iron Bonehead

3,5

Viikate viuhuu ruotsalaisen Reaperin otteessa vinhasti, kun yhtye räksyttää debyyttinsä alle 29 minuuttiin intro ja outro mukaan lukien. Speed metalin esi-isien teokset on kuunneltu tarkkaan, mutta varhaisen Bathoryn kohdalla korvat vasta ovatkin olleet höröllä aina toteutusta ja tuotantoa myöten. Unholy Nordic Noisen rupisessa riekkumisessa on oma viehätyksensä, mutta intensiivisyydestään ja nasevuudestaan huolimatta albumin loppupuolella tapahtuu puolikkaan astalon nipistävä tylsistyminen.

Rome

The Dublin Session

Trisol

Hinter den Mauern der Stadt 7”

Trisol

3

Viime vuoden alussa julkaistu, pitkälti eurooppalaisen neofolkin perinteistä ammentava Le Ceneri Di Heliodoro oli yksi vuoden parhaimmista levyistä. Mennyt vuosi tuntuu olleen erityisen luovaa aikaa Jérôme Reuterille, sillä em. albumin lisäksi reissulla Dubliniin äänitettiin pitkälti ex tempore -pohjalta vahvasti irkkumusiikkipohjainen The Dublin Session ja ehtipä julkaisuun vielä samana joulukuun 6. päivänä Hinter den Mauern der Stadt seiskakin.

Lähinnä pitkähkön EP:n mittainen The Dublin Session on sisällöltään aika lailla muuta kuin em. täyspitkä. Pääsääntöisesti sen sisältö edustaa modernimpaa lähestymistapaa paikalliseen kansanmusiikkiin, vaikka instrumentaatio onkin täysin perinteistä. Tunnelmat vaihtuvat rempseästä hyvinkin haikeisiin, mutta suurin ongelma on se, etteivät ne oikeasta muodostaan huolimatta syvennä musiikkia sellaiselle tasolle kuin mitä paikan päällä on todennäköisesti juuri taltiointihetkenä koettu. Lähimmäksi Romen omaa tyyliä edustavat kokonaisuuden kahtia jakavat Slash’n’Burn sekä Vaterland, joissa niissäkin on tosin hieman väljähtyneen stoutin maku pohjalla.

Vinyylisinkulla juhlistetaan Berliinin muurin murtumista 30 vuotta sitten tulkitsemalla samaan aikaan vaikuttaneen itäsaksalaisen punk-yhtyeen Die Skeptikerin kappaletta yhdessä tämän laulajan kanssa. Lopputulos on yhdessä B-puolen kanssa lähellä Neue Deutsche Wellea tuotuna nykyaikaan eli outoilusynapoppia, jota etenkin Nina Hagen teki 80-luvulla tunnetuksi. Kappaleita vaivaa sama ongelma mutta vielä suurempana kuin Vihreällä saarellakin synnytettyä musiikkia: muualla kuin paikan päällä tuossa ajassa eläneelle biisien taustalta puuttuu niitä syventävä tunne lopputuloksen jäädessä enemmänkin kuriositeetiksi.

Sargeist

Death Veneration EP

W.T.C.

4

On pelkästään hyvä, että alun perin kahdelle splitille aiotut Sargeistin neljä biisiä päätyivät lopulta omaksi Death Veneration -pienjulkaisukseen. Musiikiltaan EP on lähellä suomalaisen black metalin kovinta ydintä hyytävän yksinkertaisine melankoliamelodioineen. Tässäkin tapauksessa kaikenlainen innovatiivisuuden perään haikailu on totaalisen turhaa, kun hengen palo ja näkemys ovat näinkin vahvalla tolalla.

Kiivas kokonaisuus on erittäin iskevä ja yhtenäinen, jossa kakkoseksi tälläisty To Feast on Astral Blood nousee majesteetillisena esiin muita lähes tuplasti pidempänä.

SDI

80s Metal Band

MDD

1,5

SDI:n pöhköilevää teutooni-speed metalia tuli kakkoslevy Sign of the Wicked (-88) aikoihin diggailtua jopa sen verran, että se toimi tuolloin jopa inspiraation lähteenä lempinimelleni. Tätä ennen ja jälkeen julkaistut levyt ovatkin lirvahtaneet ohi. Nostalgia-ajan hengen mukaisesti paluuta on viritelty useamman vuoden ajan ja levykin on pitänyt sitten mennä julkaisemaan.

80s Metal Bandilla tempoa on tiputettu reilusti, tyyliä muutettu lähemmäksi nimensä mukaista perusmetallia, vaan pöljäilystä ei sentään ole luovuttu. Avauskolmikko on sen luokan velttoa läpsyttelyä ja ainoan alkuperäisjäsenen Reinhard Krusen laulu pahemman luokan ärsyttävää jollotusta, että odotukset lopun suhteen laskevat välittömästi maltillisesta nollasta pakkasen puolelle.

Onneksi yhtye älyää kiihdyttää tästä eteenpäin vauhtiaan ja tätä myötä biisitkin muuttuvat jämäkimmiksi ainakin toviksi aikaa. Samalla parantuu myös tulkinta hermoihin käyvästä kohti jo aikoinaan tutuksi tullutta persoonallisempaa otetta. Notkahduksia mitäänsanomattoman kappalemateriaalin muodossa löytyy kuitenkin lopulta sen verran paljon, että rankalla kädellä kaksi kolmasosaa karsimalla jäljelle jäävistä saisi kasaan kohtuullisen EP:n.

Taas yksi paluukiekko, jonka olisi voinut aivan hyvin jättää tekemättäkin.

Inferno #176/2020

Meth Assassin

Reptilian Side of God

Terratur Possessions

3,5

Entisen ja nykyisen Urfaust-ukon sisältävä Meth Assassin palvoo 90-luvun alussa kulttisuosikiksi nopeasti kohonnutta G.G.F.H.:tä, jonka kauttaaltaan pahaenteisyyttä huokuva elektroninen teollisuusmusiikki laittoi monen metallistin näkemyksiä musiikin synkkyydestä kokonaan uusiksi. Bändin musiikki oli tiukasti sidoksissa urbaaniin yhteiskuntaan ja sen synkimpiin puoliin aina aihepiirejä myöten eikä monikaan asia ole muuttunut neljännesvuosisadassa.

Ilman tietoisuutta em. genrepioneerin tekemisistä levy tekisi taatusti kovemman vaikutuksen. Nyt se tyytyy lähinnä ”vain” päivittämään soundeja tälle vuosituhannelle sekä lisäämällä mukaan ripauksen dark ambientia. Levystä nauttiminen ei kuitenkaan aiheuta riippuvuutta eikä kuulumista Siltsu porukoihin.

Midnight Force

Gododdin

Iron Shield

2,5

Skottilainen Midnight Force haikailee niin musiikissaan kuin sanoituksissaankin menneisiin aikoihin enemmän tai vähemmän realistisesti nimen tuodessa mieleen lähinnä power metal- bändin. Klassisen heavy metalin parissa nelikko kuitenkin operoi ja lähtökohtaisesti sen fantasiahenkinen ja kansantarumainen ilmaisutyyli onkin kiehtovaa.

Kolkohko tuotanto yhdistettynä ontohkoihin sävellyksiin estävät kuitenkin suuremman syttymisen Gododdinia kohtaan. Laitetaan nyt kumminkin nimi mieleen, josko vaikka seuraavalla kolmannella levyllä olisi jo sisältörikkaampaa.

Poison Whisky

Enter the Meatgrinder LP

Keravan Ääni Ja Levy/Latta Moro

4

Härmässäkin on vuosikymmenten varrella ollut jos vaikka minkälaista perusasioiden nimeen vannovaa rokkikukkokeekoilijaa, mutta harvalla on oikeasti ollut mitään kovinkaan relevanttia musiikillista tarjottavaa tässä periaatteessa hyvinkin yksinkertaisessa mutta käytännössä erittäin vaikeassa genressä. Poison Whiskyn kokeneilla miehillä sekä testosteroni että rokki yhdistyvät kakkoslevyllä niin luontaisella tavalla, että sen autenttisuutta ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa, tekee vain mieli pistää paikat paskaksi ja palamaan.

Enter the Meatgrinder on useimmiten hyvin lähellä Motörheadia, mutta siinä missä suurin osa epäonnistuisi heti kättelyssä tässä varsin lähellä imitaatiota olevaa kunnioittamista, on Jarva-Valanne-Schäfer-trio hyvin lähellä onnistua erinomaisesti. Bändin soundi on hyvin rouhealla tavalla raskaasti rokkaava ja välistä jopa lähellä punkkia jopa siinä määrin, että biisit kapseloimalla lopputulos olisi lähellä televisiossakin mainostettua T-Max ravintolisää. Ei mainosmiesten luomia katteettomia lupauksia tehosta tai vaivaannuttavaa äijämäistä uhoa, vaan silkkaa aitoa ja konstailematonta rock’n’rollia.

Yksi oikein nasevan mittaisen älpyn tärkeimmistä vahvuuksista on myös sen sisältörikkaus. Kahteentoista isän känsäisellä kädellä murjovaan kappaleeseen mahtuu näinkin tiukkojen raja-aitojen puitteissa yllättävän paljonkin ilmavaa vaihtelevuutta aina Modern Man -päätöskappaletta myöten, joka on selkeä Orgasmatron tribuutti.

Kun kokonaisuus on vielä aina kansia ja oheissälää myöten tyylillä ja pieteetillä kasattu, ansaitsee herrojen kokonaisvaltainen näkemys julkaisun suhteen hatun noston ja vielä kumarruksen päälle. 

The Ragged Saints

Sonic Playground Revisited

AOR Heaven

4,5

Kun vähän varttuneemmat niin näkemyksensä kuin suhteellisuudentajunsa säilyttäneet soittoniekat tekevät hard rockia, on jälki samettista. Taakse on jäänyt jo aikoja sitten kaikenlainen kukkoilu sekä naisten että rakkauden jahtaaminen ja tilalle on tullut kaihoisa haikailu näiden perään.

Sonic Playground Revisited pohjautuu täysin 80-lukulaiseen amerikkalaiseen hard rockiin, joka on lähinnä yhdistelmä Whitesnakea ja Sammy Hagarin aikaista Van Halenia. Sitten 2013 julkaistun mainion The Sound of Breaking Free -esikoisen bändin soundi on pyöristynyt mukavasti entisestään ja setämiesmäinen charmin määrä on tuplaantunut.

Näin pehmeän hienoa mutta silti 100% miehekästä hard rockia Härmässä ei juurikaan ole ikinä tehty.

Reveal

Scissorgod

Sepulchral Voice

3,5

Revealin lähestymistapaa black metaliin voisi kutsua avantgardeistiseksi, mutta minkäänlaista tekotaiteellisuutta sen kolmannelta levyltä ei löydy. Ulosanniltaan se on samaan aikaan sekä häiriintynyttä että kieroa, mutta jos unohdetaan harvat blastaukset sekä rähinälaulut, jumittaa itse musiikki maltillisen hypnoottisesti kiehtoen alati oudon progehtavilla melodioilla ja osuuksilla kuin VoiVod konsanaan. Levyllä vierailevat trumpetisti ja bassoklarinetisti ovat upotettu musiikkiin niin tyylillä, että ne ovat lähes huomaamattoman luonnollinen osa kokonaisuutta.

Scissorgod on yksi vuoden kiehtovimmista levyissä kaikessa nyrjähtäneisyydessään ja lähellä todellista jymy-yllätystä.

Starborn

Savage Peace

Iron Shield

3

Starbornin kaltaiset yhtyeet valavat toivoa kunnollisen perinteiseen brittiheavyn paluuseen. Savage Peace -esikoisellaan sen perusteet ovat todella jämäkät aina tanakkaa riffittelyä sekä kunnollista kiljukurkkua myöten ja kunnianhimoa löytyy tehdä toisinaan jopa parisen minuuttia liiankin pitkiä biisejä.

Kotimaastaan huolimatta vaikutteet kuulostavat tulevan enemmänkin rapakon takaisesta 80-luvun power metalista, mikä selittää nautittavan rankemman ja tummemman otteen tehden hyvää pesäeroa moneen muuhun retroilijaan. Pienillä yksityiskohtien hoonauksella kuten kertosäkeisiin panostamalla lopputulos pompsahtaisi kirvestä kovemmaksi.

White Mantis

Sacrifice Your Future

Iron Shield

4

White Mantis on ymmärtänyt heti kättelyssä, että rässissä pitää olla hyvän ja tiukan riffittelyn lisäksi myös vauhtia ja vimmaa. Nämä kaksi asiaahan eivät ole synonyymejä keskenään ja jälkimmäisen hyvin usein kuultava puute saa lopputuloksen kuulostamaan pelkästään sisäsiistiltä turhan nypytykseltä.

Sacrifice Your Futurella bändi räksyttää laulajaa myöten kiivaasti, ja vaikka se pohjautuukin pitkälti aina iki-ihanan teutonithrashin perinteisiin, on siinä mukana juuri sopivan vähäisissä määrin oikeanlaista tuoreuttakin. Saatiinpahan loppuvuoteen 2019 yksi hyvä pieksentälevykin! 

Inferno #175/2019

Betelzeus

Congolese Sterilization MC

Kohina

3

Lahtelaisesta sludgeilusta ja jumituksesta on tänäkin vuonna ollut mukavasti varsin hyvätasoista tarjontaa Holy Life ja Taser etunenässä ja nyt remmiin liittyy vielä Betelzeus. Kysyntääkin tuntuu olevan, sillä alkuvuodesta omakustanteisena kasettina ilmestynyt Betelzeusin ensijulkaisukin on nyttemmin saanut sekä virallisen kasetti- että CD-painoksen ja vinyyliäkin pitäisi olla vielä tulossa.

Avausbiisin perusteella voisin syödä hatullisen sitä itseään, jos joku väittää etteikö kaverit olisi Eyehategodia riskisti kuunnelleet. Tämän jälkeen meno muuttuu kuitenkin astetta rauhallisemmaksi doomailun painaessa ilmeisten jurnutusesikuvien vaikutusta kauemmaksi taustalle. Tätä linjaa voikin alkaa kutsua jo enemmän omaksi ilmeekseen, jonka paras edustaja on albumin selkeästi pisin, yli yhdentoista minuutin mittainen Earth's Torn Up And Sky Is Bleeding Black.

Em. yhdistelmä ei sekään ole mitenkään mullistava, mutta mielenkiintoa nostattavaa kiehtovuutta siitä alkaa löytyä jo mukavasti. [N/A]:n ja Scorched Lungsin kaltaiset biisit lisäksi osoittavat, että herkemmästäkin tunnelmoinnista yhdistettynä roisimpaan riekkumiseen Betelzeusilla on annettavaa mutta myös syytä ammentaa nykyistä enemmän.

Black Beast

Nocturnal Bloodlust

Primitive Reaction

4

Vaikka kotimaisen Black Beastin musta tuli hiipuikin kekäleiksi parin pienjulkaisun jälkeen vuosituhannen alkupuoliskolla, on se taas roihahtanut tänä vuonna ilmiliekkeihin. Tuloksena on jäätävää poltetta hehkuva debyytti Nocturnal Bloodlust, joka nousee kertaheitolla yhdeksi tämän vuoden parhaimmista black metal -albumeista.

Nasevan 33-minuuttisen täyspitkän musiikki pohjautuu selkeästi 90-lukulaiseen skandinaaviseen mustaan metaliin ja yhtymäkohdat Immortalin Pure Holocaustin suuntaan ovat erityisen vahvat.  Myös Black Beastilla nopeus on valttia muttei mikään itseisarvo. Intron jälkeiset kahdeksan biisiä ovat vallan vakuuttavia niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti kaikessa kontrolloidussa vimmaisuudessaan, jota selkeän pelkistetty muttei missään määrin kolkko soundimaailma vain alleviivaa.

Kun kaiken taustalla on vielä veikeän rujo groove, johon usein havahtuu vasta temmon laantuessa maltillisempiin lukemiin hieman yllättävissäkin paikoissa, ei näkemyksen ja tyylitajun vahvaa yhdistelmää voi kuin arvostaa. Tämä jos mikä vaatii vahvaa kokemusta ja vakaumusta, jota ei nykyisin kovinkaan usein kuule.

Crypt Sermon

The Ruins of Fading Light

Dark Descent

3

Crypt Sermonin kakkoskiekko jyrähtää uljaasti käyntiin kuten eeppisen metallin kuuluukin. Mielikuvat Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusin -klassikkodebyytin suuntaan ovat vahvat, vaikka jenkkien tuomionjakaminen onkin astetta vauhdikkaampaa. Sinällään laadukkaasti toteutetun levyn kolmeen osaan jakavista lyhyistä instrumentaalivälisoitoista huolimatta lähes tunnin mittainen kokonaisuus alkaa puolivälin jälkeen tuntua ikävästi mittaansa pidemmältä. Muutama kohti korkeuksia kajahtava melodia ja harras kertosäe lisää, niin johan alkaisi ylisanoja löytyä.

Darkified

Cthulhu Riseth - The Complete Works of Darkified LP

Nuclear War Now!

4

90-luvun alussa vaikuttaneen Darkifiedin ura jäi ainoastaan vuoden mittaiseksi, mutta tuona lyhyenä ajanjaksona ilmestyneet demo ja EP julkaistaan nyt jo viidettä kertaa uudelleen. Jokaisella versiolla on ollut eri julkaisija ja kaikissa formaateissa löytyy hieman eri variaatioilla.

Eka demo on tunnetusti paras ja niin nytkin. Synaintrolla ja outrolla varustettu Dark on aikakaudelle tyypillistä, mutta edelleen tyylikkäästi toimivaa ja kiivasta hurri-DM:ää, josta löytyy myös synkempää sävytystä. Alun perin seiskana julkaistu Sleep Forever… kärsii latteahkoista soundeista, joka onkin jo puhdasveristä DM:ää. Mukava alle 20 minuuttinen tuulahdus menneisyydestä, joka ei löyhkää missään määrin ummehtuneelle.

Molly Hatchet

Battleground

Steamhammer

3,5

Lähemmäs 50 vuotta punaniskarokkia työstäneen ”Lynyrd Skynyrdin pikkuveljen” Molly Hatchetin rivistössä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä jäljellä viikatemiehen viedessä viimein myös kitaristi Dave Hlubekin pari vuotta sitten. Karavaani kulkee ja soi hyvin tästäkin huolimatta, vaikka yhtyeen vanhimmat jäsenet ovat 80-luvun puolivälistä, johon orkesterin tuotannon kultakausi tyssäsi.

Kolmessa eri paikassa äänitettyä tuplalive Battlegroundia kuunnellessa ei voi kuin ihastella yhtyeen äärimmäisen letkeää soittoa ja musiikin eläväistä tunnelmaa, vaikka tällaisella biisimateriaalilla ja kokemuksella asian ei pitäisikään olla minkäänlainen yllätys. Ainoastaan bändin omassa free birdissä eli Fall of the Peacemakersissa hyväntuulisuus tuntuu syövän pois levyversion vahvaa tunnelatausta ja kaipaamaan jää myös alkuperäosen päättävää huikeaa parin minuutin jamitykittelyä.

Battleground on perinteisellä tavalla hyvä livejulkaisu, joka toimii myös oivana best of -kokoelmana sisältäen tuttujen klassikoiden lisäksi myös tuoreempien levytysten parhaimmistoa. Vaan kyllähän tämän julkaisun kaverina olisi liikkuvaa kuvaa kelvannut myös katsastaa, mutta kysymys lienee puhtaasti liiketaloudellisista realiteeteista.

Sun Descends Black

EP I

Omakustanne

4

Jenkkitrio Sun Descends Black ottaa luulot pois heti kättelyssä ensijulkaisullaan. EP:n neljä ensimmäistä kappaletta sekä intro runnotaan reiluun seitsemään minuuttiin, mikä tekee jylhästä ja tummasävytteisestä death-black metal -hybridistä kaikessa kiivaassa eläimellisyydessään todella iskevää ja vakuuttavaa. Ja vaikka lopulla kolmella raidalla kestot tuplaantuvatkin hitaampien osioiden myötä, pysyy bändin ote yhä vangitsevana. Ei mikään ihme, että näinkin dystooppisessa ja nihilistisessä  ilmaisussa musta aurinko ei lainkaan nouse.

Inferno #174/2019

Frogskin/Taser

Split LP

Gate of Deliria/Iron Coffin/Penny Whistles and Moon Pies/Rämekuukkeli

3,5

No nyt on osuvasti tarjolla vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta viisi vuotta sitten 7”-splitillä julkaistu Itse-biisi aiemmin tänä vuonna kelvollisen pitkäsoiton pihalle pukanneen Lähdön Aika -yhtyeen kanssa oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava.

Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15 minuutin Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on samaa muuttumaton lanausta alusta loppuun saakka, joka ensimmäisten kuuntelujen jälkeen tuntuu mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa paremmin kohdalleen toistojen myötä ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaan positiiviseksi.

Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-EP herätti pöhinää sludge-piireissä ja tämänkin splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppoa ymmärtää miksi. Samoja tuttuja syviä uriahan tässäkin kynnetään kuin vaikka mitä Eyehategod on tehnyt jo vuosikymmeniä, mutta siltikin lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jollain kummallisella tavalla rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa.

Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina.

Juggling Jugulars

Insurrection

Liinaharja Hardcore/Too Circle

3,5

Pyöreitä 30-vuotisiaan uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars on ehtaa työläispunkkia.  Eikä vain siksi, että se on vuosikymmenten aikana kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, EP:tä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia.

Jugut on Insurrectionilla juuri niin pelkistettyä kuin olla ja voi ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen, vahvan itsevarmuuden sekä näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä keskimäärin parin minuutin huiteilla liikkuvia melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä joka suhteessa aina soundeja myöten. Ja juuri tämä konstailemattomuus onkin biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukut korostuvat juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion ainoastaan ja vain olennaiseen asiaan.

Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta silloinkin kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan vauhdikkaamman hardcore-kaahaukasen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk-rockissa. Insurrection onkin hyvin elinvoimainen esimerkki niin Juggling Jugularsista kuin ylipäätään sen ajamasta agendasta ja punkista ajattomana musiikkigenrenä.

Robert Pehrsson’s Humbucker

Out of the Dark

High Roller

4

Useammasta hyvinkin erityylisestä UG-yhtyeestä vuosien varrella itselleen nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath-yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa vuosikymmenen alkupuolelta. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan herran ajaton, power-pop sävyjäkin sisältävä klassinen rock on sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä.

Nyt julkaistu kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Herr Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Erihyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitararock on todellakin sisäistetty lähes täydellisesti eikä minkäänlaisesta ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan.

Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa muista veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle toisin kuin muut kappaleet, joiden alkuperää ei suoranaisesti voi osoittaa sormella mitenkään erityisen tarkasti. Tämä on vain pelkkä väripilkku tasaisessa kokonaisuudessa sekä osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyisi myös puhtaasta heavy rockista, jos sellaista vain haluttaisi tehdä.

Šamane

Kaukana virtaa Eufrat LP

Last Day

3,5

Šamanen esittämä folk-pop ei suoranaisesti kuuluisi Infernon sivuille, mutta kun mukana on riittävästi sekä mystiikkaa että purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, voi raskaan rockin erikoislehden linjavedolle viitata epäröimättä kintaalla. Ja onhan julkaisun takana tamperelaisen doom-yhtye Sapatan keula Saara Šamane, joka käytännössä on vastuussa lähes kaikesta musiikkiin liittyvästä ja vielä vähän muustakin.

Näppärän puolitunteroisen mittaiselle esikoiselleen artisti on ottanut luontaiselta kuulostavan ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folk-sävyjä sisältävä pop-levy, vaan sen raamit löytyvät välillä runonlausunnalla käynnistyvä A-puoli ja B-puolen päättävä puhdasverinen kansanlaulu Pilvet. Näiden välistä löytyvät pop-siivutkin ovat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisiksi puunattua mitäänsanomattomuutta.

Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on sekä viekoittelevimmillaan että väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. Tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa A-puolisko tuntuukin turhankin normaalilta ja varovaiselta. Syvyyttä sävellyksistä on jo nyt selkeästi aistittavissa, mutta josko seuraavalla levyllä tekijä ja tulkitsija uskaltaisi heittäytyä täysin virran vietäväksi.

Slade

Feel the Noize the Singlez Box! BOX

BMG

3,5

Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin syntyyn ei missään nimessä voi vähätellä, vaikka yhtyeen soundi lähempänä glam rockia onkin aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterilla, T. Rexilla, tai vaikkapa Sweetilla. Kiistellä ei oikein voi siitäkään, että kymmenen 7”-singleä sisältävän Feel the Noize the Singlez Box! -lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiinin nahkaisiin lompuukeihin, vaikka hinta ei erityisen törkyisä olekaan.

Sinkkuboksin materiaali on alun perin ainoastaan promona vuonna -80 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta vuosilta 1971-74, joka onkin kiistatta yhtyeen kultakautta. Vuonna 1972 Slade-nimen alla julkaistu Slayed?, mutta tätä ennen ja jälkeen julkaistiin singleinä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei kumminkaan studiolevyiltä löytynyt. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo heti hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne kumminkin ovat aivan aiheesta päätyneet aitoina klassikkoina.

Seiskatuumien kymppisetti on kaukana käytännöllisestä, mutta puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn se on onnen omiaan. Sillä on myös se hyvä puoli, että perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan verrattuna varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät B-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti. Samalla nämä kappaleet palauttavat keski-ikäistenkin mieleen, kuinka musiikki jytäsikään ennen myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin ilman mitään ylimääräistä krääsää ja nippelitietoja.

PIKATUOMIOT

Flophouse Phonics

The Phonics EP

Lapila

2,5

Nelibiisisellä kymppituumaisella EP:llään Flophouse Phonics kunnioittaa kokeneesti jo pitkälti puolivuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Onpa mukana myös rhythm and bluesia, garagea sekä jopa pikkuhärskejä disco-funk sävyjä B-puoliskon Gotta Quit Smokingissa ja (God Knows) I’m a Loverboyssa. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä tässä kaksikossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Hikeä bändiltä varmasti irtoaa livenä, mutta levymusiikissa sen puuttuminen on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus.

Laura Cox

Burning Bright

EarMusic

2

Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on kovin leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Sen kappaleissa käydään läpi yllätyksettömästi kaikki genren kliseet ihan kivalla tavalla, mutta lopputuloksena Burning Bright on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen, mutta säväreitä antamaton. Vaan kaitpa tällaistakin musiikkia voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti.

Legendry

The Wizard And the Tower Keep

High Roller

2,5

Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisen metallin perään pienellä eeppisellä ja suuremmalla huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Tuolloin niin ohuesti pirisevä kitara kuin papattava virveli alkaa välittömästi käydä hermoille ja muutenkin nämä osiot ovat joka suhteessa todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammallekin tasolle miekka & magia -metalliskenessä.

Out Of Breath

Nothingness

Full House

3,5

Business city hardcoren edustaja Out Of Breathilla on sekä soitannollisesti että soundillisesti vähän perkuleellisen tymäkkä ote Nothingnessilla. Vaan mikäs ihme tuo on, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Suurta variaatiota ei hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ole, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivätkin yleisesti ottaen gutaa, ei alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaakin pittiin pyörittämään tuulimyllyjä.

Vapahtaja

Taivas kusee verta

Vapahtaja ry

3

Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin ja bändin hard- ja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti joskin liiankin siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa.

Sekä suomen että englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselle aina pieni häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä ja osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä tyyliin Isi tule kotiin (Telkkari meni rikki), jollaisiin keskittymällä ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kiristäisi kokonaisuutta entisestään.

Inferno #173/2019

Alunah

Violet Hour

Heavy Psych Sounds

3

Brittiläinen Alunah on koko 13 vuoden olemassaolonsa aika pukannut pihalle tasaisella tahdolla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään jo viides. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi sekä tyyli tehdä doom metalia, jossa on lähes alati mukana myös rokkavaa rullaavuutta. Kappaleet eivät ole sävellyksinä kovinkaan ihmeellisiä, mutta em. ominaisuuksien sekä Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ja hehkeähkön ansiosta kokonaisuus kohoaa kuitenkin keskitason paremmalle puolelle.

Horizon of the Mute

Sole Dogma

Death Shrine Offerings

4

Olen paria digi-pienjulkaisua lukuun ottamatta arvioinut koko Horizon of the Muten diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Laatu on ollut tasaista mikä ei kuitenkaan tarkoita tasapaksua, vaikka sekä yksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät käytännössä eroakaan toisistaan mitenkään merkittävästi. Mutta jos omaa harjaantunutta korvaa sekä avointa mieltä, voi näinkin minimalistisesta, perinteisen doom-death metalin rajoja mm. dronen suuntaan venyttävästä musiikista saada paljonkin irti.

Edeltävän Chiliad Riten kohdalla oli selvästi kuultavissa, kuinka sekä soundit että musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti musiikin tarkkaan harkittua tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Sole Dogman kohdalla samaa lähestymistapaa on viety vieläkin vähän pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. Musiikki ei enää yritä pelkästään kuristaa kurkusta kiinni pitäen kuoliaaksi, vaan ote on kokonaisvaltaisempi ja sitä myötä myös selkeästi nautittavampi.

Vaikka muutos sekä sävellyksellisellä että tuotannollisella puolella ovatkin sekä raskaudesta että synkkyydestä pikkaisen pois, pääsevät aiemmin turhankin taustalle hautautuneet drone ja industrial-vaikutteet nyt paljon selkeämmin ja jylhemmin esille minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan. Sole Dogma onkin monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia tähän mennessä ilman että voitaisiin puhua minkäänlaisten kompromissien tekemisestä.

Imagika

Only Dark Hearts Survive

Dissonance

2,5

Imagika on sekin jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta sieltä täältä testatut levynsä ovat aina jääneet pelkästään ihan kivoiksi. Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana mikään ei ole muuttunut: Only Dark Hearts Surviven thrash-vaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -vibat taas liian melodiaköyhää ja voimatonta. Pitkällä kokemuksella myös muista yhteyksistä tutut muusikot saavat kuitenkin lopputuloksesta aikaiseksi pikkunätit mutta nopeasti unholaan painuvan levyn.

Infirmity

Descendants of Sodom

Lost Apparitions

3

Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa 10 vuodessa palettinsa esikoislevylleen melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin EP:n ja demon verran. Ytimekäs ja niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeän särmikäs seitsemän biisin kokonaisuus pohjautuu perusmallin death metalille, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrash- ja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä. Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, niin johan alkaisi maailma täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla. 

Lapinpolthajat

Lauluja Suomesta

Stupido

3,5

Lähtökohdiltaan Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen  vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa. Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen levynnimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa sekä kansikuvaksi valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Laulaja-kitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoista huolimatta tylsemmiltä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukkaan.

Parit ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat nekin ennakkopelkoja. Soundillisesti levy kuulostaa voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä sekä Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi selkeää mitäänsanomattomuutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti lähentelevä huiskaisu. Näistä tuskin yhtään päätyy edes settilistaan.

Kaikesta edellä mainitusta natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon ilman tavaramerkkimäistä basson pömpötystäkin, harmaasta biisimassasta alkaa nousta paremmin esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! sekä Sössötys ja nouseehan vinyylin perspuolikin useampaan kertaan kuunneltuna OK-tasolle kokonaisuutena.

Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin mitä se jo punk rock -skenessä on. Se haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolle ja roisille saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajansa väärältä puolelta ja hyvä niin.

Savage Master

Myth, Magic And Steel

Shadow Kingdom

1,5

Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista mitä olen aikoihin nähnyt ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa. Myth, Magic And Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta joka tasolla. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak. Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua.

Steve Grimmett's Grim Reaper

At the Gates

Dissonance

2

Grim Reaperin kolmea 80-luvun levyä (See You in Hell, Fear No Evil ja Rock You to Hell) voidaan pitää pienimuotoisina brittiheavyn klassikkoina, vaikka arvostus tai lähinnä kulttistatus onkin ansaittu pitkälti vasta vuonna 1988 tapahtuneen hajoamisen jälkeen. Helposti tunnistettavasta ulkonäöstään tuttu solisti Steve Grimmett on 2000-luvulla yrittänyt startata toistaiseksi yhden levyn mittaiseksi jäänyttä soolouraakin, mutta ilmeisesti Grim Reaperin nimi on katsottu tutummaksi ja siksi myyvemmäksi, sillä ainoan alkuperäisen jäsenen nimen etuliitteeksi saanut porukka julkaisee nyt toista levyään 2010-luvulla.

Steve Grimmettille on pakko nostaa hattua työstään metallin parissa, sillä em. pestien lisäksi uralle mahtuu levyn mittaiseksi jäänyt tontti Onslaughtin laulajana sekä Lionsheartin perustaminen ja kolmen kohtalaista suosiota nauttineen levyn julkaiseminen 90-luvulla. Viime vuosina mies on kärsinyt myös vakavista terveysongelmista, mutta niin vain levyjä julkaistaan ja keikkoja tehdään edelleenkin. Valitettavasti vanhat meriitit eivät paljoa paina tänä päivänä eikä niistä ole At the Gatesin pelastajaksikaan, sillä levyn lähtökohdiltaan sinänsä asiallinen heavy metal on melko samasta puusta veistettyä.

Ääntä Grimmettistä lähtee vielä ihan mukavasti, vaikka pintaan nostettu laulusoundi onkin hieman kolkko ja korkeuksiin kurottelu tuntuu sekin hieman väkinäiseltä. Suurempi ongelma on kuitenkin lähes samaan tempoon menevät ja vain pienistä riffivariaatioista koostuvat biisit, joista ei löydy tarpeeksi kaivatunlaisia hyviä ja tarttuvia melodioita ketosäkeistä puhumattakaan. OK-tasolle noustaan oikeastaan vain Knock at the Doorilla lopun 45 minuuttia jäädessä pelkäksi tasapaksuksi ja standardimalliseksi väännöksi.

Sölicitör

Sölicitör RE EP

Gates of Hell

3,5

Katu-uskottavin hevi-umlautein varustettu Sölictör on saanut vauhdikkaan lähdön uralleen metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tulleen Gates of Hellin julkaistaessa uusiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-EP:n. Eikä mikään ihme, sillä yhtyeen 80-luvun Helstaria muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten. Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei karuudessaan ole kummoinen bonus verrattuna EP:n versioihin, mutta itse pienjulkaisu lataa mukavasti odotuksia ensi vuonna ilmestyvälle debyytille.

VA Rocks

I Love VA Rocks

Metalville

2,5

Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Mutta ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen hurrimimmien kakkoskiekko I Love VA Rocks on vain kivaa positiivista perusrokkia, josta kuitenkin uupuu ainakin vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä. It's a long way to the top if you wanna rock 'n' roll totesi osuvasti VA Rocksin yksi ilmeisistä esikuvista AC/DC aikoinaan, mutta onneksi trio on sentään jo nyt valtatiellä matkalla oikeaan suuntaan.

Inferno #172/2019

Bewitcher

Under the Witching Cross

Shadow Kingdom

3

Venomiahan ei saa haukkua silloinkaan, kun siihen syytä olisi ja 2000-luvun tekeleiden kohdalla sanomista onkin piisannut. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat rouheutta isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista menevään mustasävytteiseen heavyynsa, mutta nykylevyihin verrattuna sillä erotuksella, että mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei oikein voi moittia mistään joskaan ei myöskään kehua. Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavy metallisimmillaan. 

Fister

Decade of Depression

Listenable

3,5

10 vuotta kestänyttä masentavaa matkaansa raahustanut Fister juhlistaa asiaa coveroimalla ennakkoluulottomasti metallin suuruuksia ja kultteja kuten Metallicaa, Slayeria, Danzigia, Darkthronea ja Hellhammeria. Useimmitenhan kaikenlaiset cover-julkaisut tribuuttilevyistä puhumattakaan ovat täysin turhia, mutta niin vain jenkkitrio tekee selvää jälkeä tulkinnoillaan yksinkertaisesti vain ruhjomalla ne omaan sludge-muotiinsa. Aiemmin ainoastaan diginä julkaistu The Failure on hyvä päätösniitti levylle tarjoten sekä hyvän vertailukohdan lainoille että myös osoittaen oman materiaalin vahvuuden.

Heavy Feather

Débris & Rubble

The Sign

2,5

Hurrien rakkaus 70-luvun musiikkia kohtaan on ollut ilmeistä jo pitkään ja tähän jatkumoon Heavy Featherin esikoinenkin sojahtaa aina levy-yhtiötään myöten. Kuulasäänisen Lisa Lystamin johdolla bändin menneiden aikojen juureva heavy- ja blues rockin sekoitus on mallikkaasti tiukasti perusasioiden ytimessä, mutta itse sävellykset jäävät turhan puntapuolisiksi. Biiseistä jää puuttumaan kunnon hämyisyyttä ja rosoa, joka kourisi syvemmältä korvia ja aina sydäntä myöten. Débris & Rubble kuulostaakin liikaa tässä ajassa tiukasti kiinni olevalta urbaanilta luonnonlapselta.

Lee Aaron

Power, Soul, Rock’n’Roll CD+DVD

Metalville

2,5

Metallin kuningattareksi aina levyn nimeä myöten jo 80-luvulla nostettu Lee Aaron on parin levyn ajan tehnyt paluuta hard rockin pariin eikä männä vuonna julkaistu Diamond Baby Blues ollut lukuisista covereistaan ja osin sekä bluesin että popin puolelle lipsumisestaan huolimatta yhtään pöllömpi tuotos. Keikkaa ja kysyntää ilmeisesti on ollut vähintäänkin kohtuullisesti, kun nykyinen lafkansa pukkaa pihalle Saksassa vuonna 2017 taltioiduin kanukkirautarouvan uran ensimmäisen konserttitaltioinnin.

Kahdelta eri keikalta yhdistetystä pelkästä audiotaltioinnista löytyy vain puolittaista voimaa, sielua ja rock’n’rollia, mutta elävän kuvan kera kappaleet kuulostavat selkeästi eläväisemmiltä ja tanakammilta etunenässään laulajattaren upeassa kuosissa oleva ääni sekä aikuisen naisen kuuma lavaolemus. DVD-puoliskon viat taas löytyvät sekä kuvauksesta että toteutuksesta. Pääasiassa klubiolosuhteissa taltioidut biisit ovat väreiltään erittäin tummasävytteistä ja kontrastipitoisia, jota aivot ja silmät jaksavat sietää efektinä vain lyhyen aikaa. Leikkausta on myös lähdetty turhaan elävöittämään jakamalla säännöllisesti ruutu lyhyeksi aikaa horisontaalisesti kahtia ja esittelemällä kapeassa alaosassa harmaasävytteisiä soittovilautuksia. Eheästä keikkakokemuksesta nauttimista rapistaa osaltaan myös kaksi ulkoilmafestareilla sekaan tällättyä kappaletta.

Power, Soul, Rock’n’Roll -liven settilista koostuu puoliksi kahden viimeisimmän levyn ja puoliksi vuosien 1984-91 välisestä hard rock -aikaudesta. Puhtaasti best of -tyyppisenä julkaisuna ajateltuna se on hyvä, mutta kokonaisuutena taas valitettavan keskinkertainen.

Metalian

Vortex

High Roller

3

Kanukkimetalianistin juuri sopivan naseva puolituntinen kolmoskiekko on täynnä ilahduttavan energistä ja mainion vauhdikkaasti rullaavaa perinnetietoista heavy metalia asiaankuuluvine kiekaisuineen. Tällaista materiaalia kuuntelee aina mielikseen ja mieluummin kuin alati velloen iänikuisten klassikoiden nostalgiasyövereissä. Vortexin perustukset ovat kyllä kaikkinensa hyvin vankat, mutta ilmeisen esikuvansa Judas Priestin kaltaista tarttuvuutta ja sävellyksellistä syvyyttä voisi olla vähän enemmänkin.

Ordo Rosarius Equilibrio

Let's Play (Two Girls & a Goat)

Out Of Line

2,5

Hieman ytimekkäämmällä nimellä jo 90-luvun alkupuolella startannut Ordo Rosarius Equilibrio  on työstänyt tätä tyttöjen ja vuohen välisestä leikkikenttäkertomusta niin pitkään, että yksi levykin ehti jo ilmestyä kolme vuotta sitten. Vastikään tapahtunut Suomen vierailu kertoo jo sekin kokoonpanon statuksesta ja tunnettavuudesta nykyisessä neofolk-skenessä, joten albumi on ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia tapauksia genressään.

Kaikenlaisista rietastelun iloista kertova Let's Play (Two Girls & a Goat) on niin hyvässä kuin pahassa genrensä arkkityyppi. Taidokkaasti ja tyylikkäästi toteutettu kokonaisuus ei tunnin ja kolmentoista kappaleen mitassa tarjoa mitään mitä ei olisi jo aiemmin itsekin moneen kertaan toteuttanut. Vaihteluakaan ei levyltä liiemmin löydy muutamaa jyhkeämpää ja tummempaa apokalyptisen folkin/martial industrialin suuntaan kepeästi viittaavaa vetoa lukuun ottamatta. Myös hivenen liiaksi nykymaailmassa ajattomuuden sijasta kiinni oleva soundimaailma kuulostaa pienissä määrin häiritsevältä.

Marmatuksestani huolimatta levy on kaikin puolin helppoa ja takuuvarmaa kuunneltavaa, mutta enemmän ja syvemmälle menevää coitusta hekuman huippuineen olisin toivonut perinteisen lauantai-illan suorituksen sijaaan.

Repent

Condemned to Fail

High Roller

1,5

Nämä sakemannet ovat tahkonneet 27 vuotta rässiä, mutta neljäs levynsä Condemned to Fail on ainakin sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme uran jämähtäneen lähtökuoppiinsa. Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albuminnimi muodostaa vahvan mielikuvan, että koko touhuun on kenenkään vaikea uskoa. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi.

Ihmetellä vain voi, kuinka keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut vai onko sanonta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkinana sittenkin täyttä totta?

Screamer

Highway of Heroes

The Sign

3

Kun ruotsalainen retro-heavy-akti levyttää retroilu rock/heavy-julkaisuistaan tunnetuksi tulleelle maanmiestensä lafkalle, ovat askelmerkit selvät jo lähtökuopissa. Screamerin kepeästi rullaava ja hyvin melodinen vanhan heavy metal onkin tyyppiesimerkki The Signin rosterista (mm. Hällas, Iron Lamb ja Night): hyvällä tyylitajulla ja taidolla sävellettyä haikailua vuosikymmenten takaisiin aikoihin, joka kuitenkin kuulostaa samalla ainakin jo noina aikoina eläneelle täysin ajattomalta. Out of the Darkin kaltaisia simppeleitä karkkikertsejä lisäämällä Screamerikin alkaisi erottumaan paremmin tasaisen hyvästä mutta laajasta joukosta.

Inferno #171/2019

B.a.F.

The Infamous B.a.F. Men LP

FaB Hector

2,5

B.a.F.-yhtyeen juurijytäävä 60-lukulainen rock ei varsinaisesti ole aviisimme peruskauraa, mutta otetta ja syvyyttä triosta silti löytyy monia nykyajan Plasto-metalliyhtyeitä enemmän. Letkeät joskin hieman turhan laiskanpulskeaksi jäävät kappaleet kaipaisivat tosin enemmän rasvaisuutta ja garagempaa särmää saadakseen lanteet notkeiksi pelkän varovaisen jalantaputtelun sijasta. Kaksitoistatuumainen EP tuntuu myös liioitetulta formaatilta, etenkään kun musiikkia ei ole juuri minuuttimääräisesti enempää. Todennäköisesti trio on kuitenkin selkeästi parempi livenä kuin levyllä.

Blueintheface

Good Vibes/Sense of Danger LP

Herttoniemen Savuttomat Kasvissyöjät

3

Vaihtoehtorock on näyttäytynyt itselleni usein ärsyttävänä flegmaattisena vikinänä, mutta kotimaisen Blueinthefacen valloittavalla kakkoskiekolla ote on mukavan napakka ja reipas eikä mainostetut ska- ja reggae-mausteet ole onneksi nekään selkeästi kuultavissa kuin muutamassa biisissä. Ennin ääni on mukavan pirtsakka ja sen tekeekin kesäisen vihreältä vinyyliltä kaikuvasta musiikista yllättävän valloittavaa. Eheästä lopputuloksesta kuuleekin selvästi, että kilometrejä jäsenistöllä täytyy olla alla ennestään jo jonkun verran. Sydänhän tässä jopa vähän lämpenee joskaan ei sentään vielä sula.

Cut to Fit

Hopesick MC

Mögähead/Kohina/Tekniikka Pettää/Zen Filth

3,5

Ytimekkäässä saatteessaan Cut to Fitin Jere kiteyttää Hopesickin osuvasti: enemmän primitiivistä mölyä, vähemmän järkeä. Ei kassu silti mitään päätöntä kohkausta ole, vaikka mölyisät grindcore-purskaukset alkukantaisia ovatkin aina livemäistä DIY-tuotantoa myöten. Tehdään mitä ja miten huvittaa -asenne on hioutunut lukuisten keikkojen ja muiden projektien myötä vahvan omapäiseksi näkemykseksi, jonka sisäistäminen vaatii kuuntelijalta paljon normaalia enemmän. Puoliskojen päättävät noiseloopit toimivat hyvin rauhoittavina laskeutumisalustoina kohti normitodellisuutta.

Death SS

Rock ’n’ Roll Armageddon RE

High Roller

3

Eri Esittäjiä

Terror Tales – A Tribute to Death SS

Black Widow

2

Menneinä vuosikymmeninä Italia on tuottanut lukuisia kiehtovia bändejä, joista -77 perustettu ja useampaan kertaan manan majoilla käväissyt, mutta aina henkiin herännyt Death SS on yksi kiehtovimmista. Bändin mystinen ja osin teatraalinen, kauhuteemojen ja pimeyden voimien kanssa leikittelevä heavy metal on ollut parhaimmillaan todella iskevää ja vetoavaa, mutta 2000-luvulla ainoan alkuperäisen jäsenen, laulaja Steve Sylvesterin johtama poppoo on harhaillut liiaksi modernisoitu soundin ja omalla tavallaan merkillisen musiikillisen sekamelskan hetteikössä kasvaakseen kulttistatustaan tunnetummaksi nimeksi. Musiikkia on jouduttu pistämään markkinoille oman levymerkin kautta näkymättömin tuloksin ja nyt tilannetta yrittää korjata laadukkaasta retrohevistään tuttu High Roller julkaisemalla uusiksi alun perin viime syksynä ilmestyneen Rock ’n’ Roll Armageddonin.

Uran alkuaikojen tunnistettava mystinen tunnelma on yhä läsnä biiseissä, joskaan ei yhtä vahvana. Kappaleet itsessään muistuttavat lordimaista hard rockia, mutta sillä erotuksella, että Death SS on huomattavasti vähemmän hittihakuisempi ja tummasävyisyydessään selkeästi uskottavampi. Muutamaan otteeseen bändi heittäytyy jopa miedosti koneistetun metallin pauloihin (Promised Land) tuoden mieleen Marilyn Mansonin, mutta jollain kummallisella tavalla tämäkin on linjassa muun materiaalin kanssa.

Rock ’n’ Roll Armageddonin suurin ongelma kuitenkin on, ettei se muistuta lähellekään uhoamaansa lopun aikojen suurta taistelua. Levy tarjoaa kyllä lupauksia ja ilmentää jopa häivähdyksiä jostain suuremmasta, mutta mukaan lykätyt kolme uusintaversiota 2010-luvun singleistä venyttävät kokonaisuuden lähemmäs tuntia. Tämä vain korostaa joutokäynnin tunnetta, josta erityisesti Madness of Loven ja Your Life Is Now’n kaltaiset tunnelmoinnit onnistuvat taas herättämään. Tälläkään kertaa Death SS:n yritys olla kiinni sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ei onnistu kuin puoliksi.

Ymmärrän kyllä bändien halun esittää keikoilla omia tulkintojaan suosikkiensa kappaleista tai jopa taltioida näitä, mutta lähes poikkeuksetta tribuuttilevyt saisivat jäädä kokonaan julkaisematta. Konseptihan näissä on aina sama: haalitaan mukaan täkyiksi pari tunnetumpaa nimeä ja täydennetään loppulevy tusinapumpuilla, joista useimmat yrittävät tavoitella edes pientä paikkaa auringoista muiden hyvillä sävellyksillä, kun omat taidot eivät sellaisiin riitä. Näin on asioiden laita myös Death SS -tribuutin kohdalla.

Peräti triplalevyn mittaisella julkaisulla nimekkäimmät kunnianosoittajat ovat Watain, Bulldozer, Forgotten Tomb ja Nokturnal Mortum ja loput lähemmäs kolmekymmentä muuta eivät soita kelloja edes nimillään. Ja kuten olettaa saattaa, harva osallistujista saa kovinkaan mielenkiintoista lopputulosta aikaiseksi. Tulkinnat ovat enempi vähempi halvasti ja nopeasti esittäjän oman ilmeen läpi vedettyjä läpiluentoja alkuperäisistä, joiden omaleimainen tunnelma on tämän prosessin myötä saatu tehokkaasti latistettua.

Ainoat mainitsemisen arvoiset versiot löytyvät kakkoskiekolta: Black Oathin tunnelmallinen näkemys The Seventh Sealista, Northwindsin vinksahtaneeksi folkprotoheviksi versioksi taivuttama Lilith sekä Blue Dawnin mystiikkakäsittely Zombiesta. Loput jäävät mitäänsanomattomuudessaan näiden varjoon yltäen parhaimmillaan aivan ok-tasolle. Toksisen maskuliinisuuden hengessä plussia tribuutille voi jakaa myös tyylikkäästi tissejä auliisti esitteleville CD-etiketeille sekä siitä, että jokaiselle artistille on löydetty oma kappale eikä toistoa näin ollen kuulla.

Diskelmä

Kiss of Chaos LP

Omakustanne

4

Ei kannata alkaa korjaamaan sitä mikä ei ole rikki. Tähän viisauteen luottaa kotimainen Diskelmä, jonka ärhäkkä metallinen hardcore ihastutti jo kuusi vuotta sitten julkaistulla Fuck Everything -albumilla. Ja kun maailmanmenokin tuntuu päivä päivältä vain hullummalta, riittää kohteita keskisormen heiluttelulle kaljoittelun ja rässin kuuntelun ohessa.

Kiss of Chaosin ja koko bändin hienous on sen yksinkertaisuus, jota ei pidä kuitenkaan sekoittaa tavanomaisuuteen. Vaikka kappaleiden rappausriffeissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä eikä alle kymmenen rivin riimejä biisistä toiseen räyhäävä huutolaulukaan ole mitenkään poikkeuksellisen aggroa, on kahdeksan biisin ja 20 minuutin kokonaisuus äärimmäisestä ytimekkyydestään johtuen todella tehokasta.

Kun päälle ynnätään vielä yhtyeen valloittava tavaramerkki eli lastenlaulumaiset pilipali-melodiat ja soolot, on Diskelmän poikamainen remellys vastustamatonta, haluaa hardcorensa sitten metallisena ja vakavissaan tai metallinsa punkahtavana ja pienellä virneellä varustettuna. 

Dispyt

Livsglädje EP

Elitbolaget

3,5

Jeppisläinen Dispyt myllyttää murakkaa crustia, jossa tosin pykälää vahvempana kuuluu tekijöidensä vahvat death- ja hieman vähäisimmässä määrin myös black metal -taustat. Etenkin laulajan ärinämurina sekä riffiosasto hitaimmillaan että minimalistiset soolot ovat selkeästi kalmanmustia, mutta rytmiikka ja yleinen rumpalointi taas vahvasti D-beatin suuntaan kallellaan. Neljä biisiä runnotaan kevyesti alle kahdeksaan minuuttiin, mikä onkin juuri sopiva mitta ja määrä tätä lajia seiskatuumaisesta formaatista puhumattakaan. Luulisi kelpaavan molemmille seurakunnille, jos raja-aidoista ei pidä liian tiukasti kiinni.

Excuse

Prophets from the Occultic Cosmos

Shadow Kingdom

3,5

Viitisen vuotta sitten tapahtunut ensikosketus Excuse-yhtyeeseen oli varsin vakuuttava. Tuolloin vasta kaksi demoa julkaisseet nuoret helsinkiläismiehet tuuppasivat tulemaan hyvällä intensiteetillä mustennettua thrashia heavy metal -vaikuttein ja Path to Extinction -kakkosdemon Black Witch -raita jäikin laakista kaaliin soimaan. Vuonna 2016 ilmestyneelle Goddess Injustice -minialbumille oli löytynyt jo oikea julkaisijakin, eikä mikään ihme, sillä perinteisempää heavy-kerrointa ja sävellysten haastavuutta kasvattamalla oma ilme oli jalostunut entisestään.

Sama musiikin jalostaminen on jatkunut myös nyt ilmestyvälle Prophets from the Occultic Cosmos -esikoiselle. Oskar Lindströmin räyhäkäs laulu, soiton rouhea tatsi ja rivakat temmot muistuttavat edelleen yhtyeen juurista, vaikka muuten kappaleet eivät ole enää niinkään kaukana Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn sisällöstä. Kitaroinneissa ei ole säästelty missään kohtaa ja perinnetietoisen hyviä riffimyrskyjä sekä raikkaita soolosateita kuullaankin läpi koko levyn.

Debyytin sävellyksissä on myös melko lailla kunnianhimoa, sillä vaikka kestoa kokonaisuudella on optimaalisen vinyylimitan verran, löytyy levyltä vain kuusi kappaletta. Eikä bändillä olekaan minkäänlaisia vaikeuksia tehdä mielenkiintoisia, pääasiallisesti 5-7 minuutin mittaisia teoksia puhumattakaan yli 10 minuuttia kestävästä Watchtower of the Trans-Dimension -päätösraidasta. Jos seuraavalle julkaisulle riffit vielä tästä vähän terävöityvät ja melodiat kiillottuvat, aletaan olla lähellä raakatimanttia.  

The Lord Weird Slough Feg

New Organon

Cruz Del Sur

2

Nimihirviöbändi näyttää näemmä taas pallottelevan alkuperäisen ja trimmatun version välillä ja yhden levyn mittaiseksi jääneen Metal Bladen -diilin jälkeen on myös palattu pitkäaikaisen yhteistyökumppanin huomaan. Lähtökohtaisesti porukan omintakeisesti marssiva primitiivinen heavy metal on aina ollut kiinnostavaa, mutta tälläkään kertaan sen hienoudet eivät tahdo avautua sitten millään. Yksinkertaiset biisit yhdistettynä kolkohkoon tuotantoon kääntyvät osin myös bändiä itseään vastaan, vaikka kovimmille fanaatikoille tämä lienee juuri onkin se juttu.

Quartz

Quartz RE

Dissonance

3,5

Quartz

Live Quartz RE

Dissonance

2,5

Quartz on yksi niistä lukemattomista uuden brittiheviaallon edustajista, joiden ura jäi aikoinaan lyhyehköksi eli vain kuuden vuoden ja kolmen albumin mittaiseksi. Musiikissaan ei mitään varsinaista vikaa ollut, mutta suurempi maine ja kunnia jäi vain herra tietää mistä syystä saavuttamatta kuten niin monelta muultakin aikalaiselta. Ja kuten nykyajan henkeen kuuluu, paluu on tehty jo kuluneen vuosikymmenen alkupuolella, yksi uusi levykin on saatu tänä aikana pihalle ja nyt on näemmä uusioiden vuoro.

Bändi on vuonna -77 julkaistulla eponyymillä debyytillään ollut saarimanteretta pyyhkineen NWOBHM-hyökyaallon ensimmäisten joukossa. Kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan, on levyltä turha odottaa rankempaa ja vauhdikkaampia meininkiä, jollaista alettiin toden teolla kuulla vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen sijaan musiikissa on paljon mukana jo vuosikymmenen alkupuolella tehtyä heavy rockia sekä jytää ja onpahan mukana myös satunnaisia kevyehköjä progevenkoiluosioita.

Levyllä on kauttaaltaan omalaatuinen ja nautittavan hämyinen tunnelma, joka tulee parhaiten esille puolivälin Devil’s Brew -kappaleessa. Jos muihinkin viisuihin olisi saatu ladattua samaa mystisyyttä sekä teroitettua koukut astetta nappaavimmiksi, olisi kyseessä ehta klassikko eikä vain pelkkä hyvä kulttilevy.

Pari vuotta myöhemmin taltioitu, mutta vuoden -80 puolella toisen albumin kanssa samoihin aikoihin ilmestyneen keikkaäänitteen uusintajulkaisua ilmankin olisi pärjännyt. Toki liven myötä soitossa ja soundimaailmassa on oma rosoinen tatsinsa ja sitä myötä kappaleissa levyversioihin verrattuna oma astetta roisimpi ilmapiirinsä, mutta kovinkaan energiseltä ei lopputulos silti kuulosta. Ja kun keikka on mitä ilmeisemmin pätkitty ja kahdeksasta kappaleesta kolme on vielä covereita kulunutta Roll Over Beethovenia myöten, kiinnostaa esikoisalbumin kuuntelu kaksikosta selkeästi enemmän.

Skelator

Cyber Metal

Gates of Hell

2,5

20 vuotta tosiheviä hienoinen virne suupielessään veivannut Skelator starttaa viidennen albuminsa riemukkaissa merkeissä. Bändin alkuaikojen Helloweenia muistuttavassa speed- ja power metalin hybridissä on solistin kiekumisia myöten rempseä ja tarttuva ote, joka kuitenkin lerpahtaa levyn puolivälissä neljän biisin jälkeen. Vaikka periaatteessa muutos ei sävellyksissä olekaan suuri, vaivaa loppupuoliskoa liiallinen vakavuus aina tunnelmaa myöten ja tätä myötä kappaleiden kasvottomuus. EP-mittaisena lopputulos olisi selkeästi kirvestä parempi.

Torche

Admission

Relapse

4,5

Yli 10 vuotta sitten ilmestyneestä Torchen kakkoskiekosta Meanderthal tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu EP:tä ja sinkkuja ovat jostain kumman syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse. Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post rockin kolmiossa, mutta nyt kuvioon on tullut mukaan ihan uusia ulottuvuuksia. Tyylimuutos ei kuitenkaan ole käytännössä kovinkaan suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka.

Kun kappaleissa on hitunenkaan vauhtia enemmän, voi niissä kuulla kaikuja Kyussin kaltaisesta hien valumaan pistävästä paahtavasta desert rockista. Ja kun tempoa taas lasketaan inanen, muuttuu tunnelma lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Näiden kahden musiikillisen mielikuvan välille mahtuu optimaaliseen 36 minuuttiin tosin myös muita musiikkivariaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgehajuun ilman että näitä voisi täysin kohtisuorasti sormella osoittaa.

Admissionin hienous on kuitenkin sen hillittön letkeys yhdistettynä murakan pörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painaudu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Kun tähän kombinaatioon yhdistetään vielä laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, muistuttaa lopputulos täydellisesti laiskanpulskaa kesäpäivää, jolloin on aivan kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä.