torstai 21. maaliskuuta 2024

Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest

3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims

4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller

3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse

3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur

2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.

maanantai 26. helmikuuta 2024

Inferno #220/2024

Bathory Legion
Latomie
Septenary Arts

3,5

Latomie on levy, jolta on turha odottaa minkäänlaista juomasarvien kohotteluun kannustavaa sankarikuvastoa tai edes alkukantaista black metalia, vaikka sisältö aidosti perin mustaa onkin. Yhden miehen visoista on syntynyt puolituntinen meluisaa äänimaisemaa, joka yksityiskohtiin liikaa takertumatta voidaan väljästi lokeroida dark ambientiksi.

Teoksella on helpostikin aistittavissa intron ja outron välinen draaman kaari, sillä vaikka yksittäiset kappaleet koostuvatkin pääasiallisesti hälyäänistä ja huminoista aina noiseen saakka, on mukana myös industrial-genrestä tuttua monotonista paalujunttausta kuin mielipuolen monologeilta kuulostavia horinoita sekä kaikkien näiden yhdistelmiä. Bathory Legionin kuvaama kaoottinen maailma on jo muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvinkin selkeä ja jopa helppoa kuunneltavaa, jos musiikillinen epämukavuus on entuudestaan vähänkään tuttua.

Vaikka albumi ei raasta ja riivi palasiksi edes äänillään, onnistuu se silti luomaan uskottavan häiritsevän ja synkän tunnelman, josta on kuitenkin miellyttävää nauttia oman kodin turvassa.

Furnace Floor
Furnace Floor EP
Dawnbreed

2

Syvältä undergroundista kumpuaviin artisteihin erikoistunut Dawnbreed näyttää olevan sitä mieltä, että vuoden ikäisen Furnace Floorin diginä ilmestynyt esikoispikkuinen on julkaisemisen arvoinen perusmallisten fyysisten formaattien lisäksi myös vinyylinä. Olen eri mieltä.

Amerikkalaiset vyöryttävät hidastempoista ja halutessaan doomiksikin luokiteltavaa synkähköä death metaliaan kelvollisesti, mutta yhdessäkään kolmesta biisistä ei ole mitään sellaista, joka sykähdyttäisi. Tummuudestaan huolimatta lopputulos uppoaakin harmaaseen massaan, mutta biisit on sentään pidetty merkillepantavan nasevanmittaisina genren standardeihin verrattuna.

Hollow Woods
Like Twisted Bones of Fallen Giants
Signal Rex

4

Verrattuna reilu kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Cold Winds Cleave the Earthiin Hollow Woods kuulostaa tällä kakkoslevyllään pitkälti samanlaiselta ja ne vähäisetkin havaittavat muutokset ovat yhtyeelle pelkästään edukseen. Musiikkinsa on edelleen karheaa joskaan ei raakaa black metalia, jota leimaa nimeä ja sisältöä myötä haikea kuuselle tuoksuva härmäläinen metsäläisyys.

Uutuutena mukaan on ujutettu vähäisissä määrin akustisuutta yhdessä ja erikseen sähköisen ilmaisun kanssa sekä enemmän puhdasta laulua rouhean maskuliinisen tulkinnan vastapainona. Kokonaisuus ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa liian lähelle folk-henkisyyttä, mikä on sille pelkästään eduksi. Albumin synnyttämät mielikuvat viittaavat silti vahvasti lähemmäs kolmenkymmenen vuoden takaiseen Ulverin Bergtatt-esikoiseen, mikä tuskin on sattumaa.

Like Twisted Bones of Fallen Giants onnistuu myös olemaan samaan aikaan sekä hyvin perinnetietoinen että tässä ajassa kiinni oleva ajaton julkaisu, joka ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä. Levyn kiehtovuus ei perustukaan sen omalaatuisuuteen, vaan sen kykyyn tuoda esille vakuuttava tunnelataus ja sitä kautta tehdä musiikista merkittävämpää kuin mitä sen peruselementeistä pelkästään voisi irti saada.

Into Darkness
Cassini – Huygens EP
Invictus

3,5

Saturnuksen miehittämättömälle avaruuslennolle kunniaa tekevä pienjulkaisu on Into Darknessilta musiikillisesti veikeä veto. Toisin kuin voisi ennakkoon teemastaan olettaa, bändi ei harrasta tippaakaan teknistä kikkailua, vaan jurnuttaa pitkälti keskitempoisesti etenevää death metaliaan vanhakantaisesti.

On vallan ilahduttavaa havaita, että lopputulos on kaikkea muuta kuin tympeää ja tylsää, vaikka mittaakin viidellä kappaleella on sen 27 minuuttia. Ryskettä leimaa energisyys ja ilmavuus, joka tuo sen tähän aikaan sopivan vähäeleisellä monipuolisella ilmeellään karkaamatta kuitenkaan liian kauaksi perusasioiden ääreltä.

Mourning Dawn
The Foam of Despair
Aesthetic Death

4

Parissakymmenessä vuodessa Mourning Dawnista on kasvanut ihan oikea bändi, kun perustajansa Laurent Chauletin ei ole tarvinnut enää alun demoaikojen jälkeen tehdä aivan kaikkea itse. Sekä isompaa että pienempää levytystä onkin syntynyt tasaisella tahdilla The Foam of Despairin ollessa jo kuudes täyspitkä.

Ja kelpo levy se onkin tuoden esille ranskalaista synkempää puolta. Masentuneisuus ja melankolisuus ovat alati läsnä yhtyeen doomissa, jota on väritetty hienoisilla black metal -vaikutteilla astetta tummemmaksi. Yhdistelmässä onkin paljon yhteneväisyyksiä Katatonian alkuaikojen tuotantoon Mourning Dawnin kuitenkin korostaessa ruhjovampaa puoltaan niin kitaroissa kuin raastavissa laulusuorituksissa.

Kappaleiden pohjissa hyödynnetään myös kerrassaan taitavasti industrialista tuttua hypnoottista jumitusta syventäen epätoivoa vahvasti huokuvaa tunnelmaa entistä kylmempään suuntaan. Musiikista löytyy kuitenkin runsaasti tyylikkään säästeliäästi sitä elävöittämään käytettyjä väripilkkuja kuten äidinkielensä käyttö puheosuuksissa, fonin haikea vaellus sekä kitaraherkistelyt, että kokonaisuutena The Foam of Despairista löytyvä monitahoisuus on hyvinkin kiehtovaa aina koskettavuuteen saakka.

Night Fever
Dead End
Svart

4

Kymmenisen vuotta sitten nähty Night Fever -keikka oli ensikosketuksena yhtyeen musiikkiin mitä oivallisin. Pienehköltä lavalta käsin yhtye tykitti sellaisella energialatauksella kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankittujen kahden siihen mennessä ilmestyneen minialbumin parissa myös kotioloissa. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina sekä hyvän bändin että musiikin merkki.

Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistukaan sitten em. New Bloodin ja Vendettan, mutta Dead End kuulostaa alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Tanskalaisten yksinkertaisuuteen perustuva resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamatonta. Vauhdikkuus tempaa heti alusta mukaansa eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan.

Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus hilpeine melodioineen, vaikka tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Näiden tulkinnassa omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan tehden viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista.

Void Below
World Undone EP
Omakustanne

2

Brexitistä huolimatta death metal -buumi on rantautunut saarivaltioonkin ja tätä liikettä myös Void Below haluaa olla osana toisella lyhytsoitollaan. Kovasti on Lovecraftia luettu ja Morbid Angelia kuunneltu, mutta ilmeisen kovasta yrityksestä huolimatta yhtye ei onnistu kuulostamaan kuin osittain muinaiselta, mystiseltä ja musertavalta.

World Undone ei ole toivoton levytys, siltä vain kuulee kovin selkeästi aina soundeja myöten kuinka nuorella orkesterilla on visioidensa toteutuksessa vielä paljon tehtävää. Esimerkiksi kunnianhimoa sillä on yrittää tehdä massiivisia yli seitsemän minuutin mittaisia järkäleitä, mutta eiväthän niistä yksikään mittaansa kanna.

perjantai 26. tammikuuta 2024

Inferno #219/2023

Coven Japan
Earthlings
No Remorse

2,5

Vuoden 2017 minimallinen ensijulkaisunsa antoi yhtyeestä kovin hailakan kuvan, j-hevinsä kun oli kaikessa koukuttomuudessaan hyvinkin ponnetonta. Nyt täyspitkälle saavuttuansa positiivista kehitystä on tapahtunut, mutta eipähän tälläkään levyllä vielä edes nousevan auringon korkeuksiin ylletä.

Jos yhtye onkin selvää jatkumoa kotimaansa metalliperinteeseen aina tunnetuimmista Loudnessista ja obskuurimmasta Seikima-II:sta lähtien, vilahtelee sen melodioissa viittauksia Iron Maideninkiin. Earthlings onkin kaikin puolin perusmallin perinneheviä, joka saa vähäisen määrän sympatiaa ja irtopisteitä eksoottisesta tavastaan käyttää äidinkieltään kertosäkeiden tullessa englanniksi normaalisti.

Coven Japanin astetta kevyemmällä kädellä soitettu hevi jää kuitenkaan sisällöltään vähän liian heppoiseksi ja vaikutelmaa ylikorostaa entisestään tylsä rumpukonepätkytys. Söpöiksi animehahmoiksi sonnustautuva nuoriso saattaisikin intoilla levystä huomattavasti enemmän mitä farkkutakin päälle vetävä varttuneisto. Lupaileehan nimiraidan pitkä alkukin lähes täysiveristä balladia ja vastaavankaltaista kikkaa hyödynnetään taajaan myös muualla.

Crust
Dissolution
Avantgarde

3

Arvojen ja moraalin rappeutumisesta kovasti huolissaan olevan Crustin kanta kotimaansa käymään hyökkäyssotaan ei ymmärrettävästi käy selville julkaisustaan. Eikä tällä ole edes mitään väliä, ainakin jos taiteeseen osaa lähtökohtaisesti suhtautua erottaen lopputuotoksen sisällön tekijöidensä omista henkilökohtaisista näkemyksistä.

Vajaan vuosikymmenen kestäneen olemassaolonsa aikana yhtye on ollut hyvinkin tuottelias, onhan alun EP-kasan jälkeen julkaistu nippu sinkkuja, live-levyjä ja neljä aiempaa täyspitkääkin. Luontaista musiikillista kehitystä on siis hyvinkin ehtinyt tapahtua, sillä yhtyeelle tällätystä blackened doom sludge -leimasta ei ole paljoakaan kuultavissa. Dissolution kun on selkeästi pohjimmiltaan hyvinkin black metalia.

Soundien ja ilmaisun karheudesta huolimatta yhtye ei kuitenkaan kuuluu karkeimpaan sarjaan, vaan jauhava toisteisuus yhdistettynä tempon vaihteluiden kautta post-tunnelmallisuuteen luo etäisiä mielikuvia jopa Mglan suuntaan. Samalle sävellysten sivistyneisyyden tasolle Crust ei vielä tosin yllä, mutta sen musiikilliset kasvot ovat kumminkin omat ja niitä on mahdollisuus luoda ja kohottaa enemmänkin.

Délétère
Songes d'une Nuit Souillée
Sepulchral

4

Quebecin alueen omaehtoinen ja omalaatuinen black metal on jo vuosien ajan nostanut päätään, että ilmiöstä puhuminen ei ole millään muotoa liioittelemista. Vaikka aluetta edustavien bändien määrä onkin maltillinen, osin samoista tyypeistä koostuva ja vieläpä pitkälti Sepulchral Productionsille levyttävä, kytee pinnan alla taatusti jotain laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin pelkkä vahva yhteisöllisyys.

Kolmatta levyään julkaiseva Délétère istuu skeneen mallikkaasti. Songes d'une Nuit Souillée ei pohjimmiltaan ole musiikillisesti sen mullistavampaa kuin mitä esimerkiksi Suomessa on tällä vuosituhannella tyypillisimmin tehty. Sen kylmässä ja karheassa black metalissa on Pohjolasta tuttua melodisuutta, mutta tunnelmaltaan se on alkukantaisen sijaan jalostuneempi aina sivistyneisyyteen saakka ilman hienohelmojen havinaa. Tämä onkin yksi itäiseen Kanadaan sijoittuvan alagenren merkittävimmistä joskin muutoin vaikeasti määriteltävistä ominaispiirteistä.

Kulunut vuosi ei ole ollut kovinkaan ihmeellinen mustan metallin suhteen ja jo siksikin Délétèren pimeästä ajasta kumpuavat ruttolaulut on helppo nostaa parhaimmistoon. Tätä ei pidä kumminkaan ottaa vähättelynä yhtyettä kohtaan, sillä julkaisunsa on vastaavalla laadukkaalla tasolla jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneen Forteressen Thèmes pour la Rébellion kanssa.

Dream Unending/Worm
Starpath
20 Buck Spin

3,5

Tässäpä bändikaksikko, jotka sopivat kerrassaan mainiosti toistensa seuraan samalle julkaisulle. Molemmat kokoonpanot kun lähestyvät doom-deathia hieman epäortodoksisista vinkkeleistään omalla erilaisella tavallaan, joka on hyväksi havaittu jo aiemmilla levytyksillä.

Dream Unending tunnelmoi matalalla murinalla tulkitusta laulustaan huolimatta melkoisen kepeästi kahdessa pitkässä biisissään, joihin on istutettu reilusti herkkyyttä heleällä kitaravaeltelulla. Kuullaanpahan So Many Chancesissa jopa pätkä puhdasta miesääntä, joka on täysin kotonaan kokonaisuudessa. Lopputulos on tällaisessa kontekstissa ja määrässä toimivaa eikä aistinelimiin jää minkäänlaista light-version inhaa tunnetta.

Kimppakaveri Worm on ihastuttanut edellisillä Foreverglade-täyspitkällään ja pienemmällä Bluenothingilla. Senkään lähestymistapa raahustamiseen ei ole millään muotoa lyijynraskasta, mutta kappaleiden ilmavaan tunnelmaan on osittain kätketty myös synkempiäkin sävyjä. Laulajan  ärrimurreilu, kuiskailu ja ärinöinti tuovat oman monipuolisen lisänsä muutenkin monipuoliseen kappaletrioon, jonka vaikutteet ulottuvat kaukaisimmillaan aina black metaliin ja gootteiluun saakka.

Starpath on kiehtova kimppa, joka kuitenkin jää kokonaisuutena inasen verran kummankin omista tuotoksista.

Fraught
Transfixed on Dying Light
Argonauta

2

Esikoistaan julkaiseva Fraught käynnistää tuotoksena räväkästi. Kappalekaksikko pohjautuu death metaliin, jonka päälle on ripoteltu mustempia aineksia laulutyylissä ja sekaan tiputettujen riitasointujen muodossa. Kolmannessa Indignities of Decay -biisissä tempo on taas tiputettu lähelle doom-lukemia ja mittoja aivan kuten loppupuoliskon parissa muussakin rallissa. Laveasti tarkasteltuna mainostettu blackened sludge -genre pitää siis jossain määrin paikkansa.

Levyn alku lupaa kuitenkin enemmän mitä loppu tarjoaa. Puolivälin tienoilla pakka alkaa levitä käsiin ja biisit muuttuvat päämäärättömäksi vähän joka suuntaan huitomiseksi. Osumatarkkuuden kärsiessä kiinnostus lerpahtaa tylsyyden nostaessa ikävästi päätään. Tämä on helppoa diagnosoida monia debyyttejä vaivaavaksi lastentaudiksi.

Päätösbiisiksi jätetty levyn selkeästi tuomitsevin nimiraita onnistuu herättämään horroksesta, vaikka sekä leikattavaa että viilattavaa senkin sisällöstä löytyy muiden lailla. Ennen seuraavaa julkaisuaan irlantilaisten voisi olla hyvä ottaa muutama nestemäinen aamupuuro kera elämän veden antamaan neuvoja ja tuomaan lisää viisautta sävellyksiinsä.

Horrifier
Horrid Resurrection
Personal

3

Niin yhtyeenä kuin jäsenistöltään nuoret vuonojen kasvatit möyrivät visvaisen death metalin parissa ensimmäisellä pitkäsoitollaan, jonka esikuvat käyvät ilmeisen selviksi heti kättelyssä jo pelkästä nimestä mutta myös ensitahdeista. Kaikenlaiset modernit jonninjoutavat hömpötykset kuten siirappimelodiat tai tekoälyn luomalta kuulostava suorituskikkailu loistaa poissaolollaan.

Mutta eipä Horrid Resurrection kaikessa normaalia astetta rujommassa lähestymistavassaan ole mitenkään poikkeuksellinen täydellisyydestä puhumattakaan. Autopsya ja Repulsionia on kovasti kuunneltu ja oppi onkin mennyt lähes kiitettävällä arvosanalla perille. Hyvin hoidetun palvonnan lisäksi omaa näkemystä voisi silti haudata musiikkiin vähän enemmänkin, vaikka maukkaita hidasteluita aavemaisine tunnelmointeineen onkin sopivasti oikeissa paikoissa.

Mistä päästäänkin siihen, että biiseistä voisi aivan surutta pilkkoa turhia ulokkeita pois aivan surutta, turhan moni kun ylittää kuuden minuutin rajapyykin eivätkä loputkaan ole nasevissa punkkimitoissa. Eikä kyllä haittaisi yhtään sekään, jos seuraavalla julkaisulla tuotantoon kaadettaisiin ämpärillinen räkää ja hurmetta tehden siitä entistä maksoittuneemmalta löyhkäävää.

Slow
Abîmes I
code666
3

Nimi on tässäkin tapauksessa enne siitäkin huolimatta, että se on lyhenne sanoista Silence Lives Out/Over Whirlpool. Duona toimiva kokoonpano kun lupsahtaa nykyisellään vaivattomasti funeral doom -lokeroon, johon alkuaikojen droneilusta on aiempien kuuden albumin myötä liikuttu.

Periaatteessa Slow on genren peruskauraa, joka ei lähtökohtaisestikaan ole kovin innovatiivista tai yllättävää. Lukemattomien bändien pääjehu Déhàn komennossa asiaankuuluvan vähäiset ja pitkät biisit raahustellaan verkkaisesti syntymästä kuolemaan eikä niiden toisistaan erottelemisella ole suurtakaan merkitystä maltillisen mittaiseksi jätetyn kokonaisuuden kannalta.

Kaveri osaa kuitenkin ladata jyhkeille sävellyksille sellaista painoarvoa, että lopputulos ei muodostu  tasapaksuksi mötkäleeksi. Pohjaan päin painavaa tummaa massaa ja tunnelmaa on riittämiin ja muutamat kitara- sekä kosketinkuviot elävöittävät ajoittain yllättävästikin muuten matalataajuuksista massiivimurahtelua ilman että musiikillisesta ytimestä karattaisiin liian kauaksi. Abîmes I onkin hyvä genren perusteos.

Vastum
Inward to Gethsemane
20 Buck Spin

3,5

Tässäpä levyllinen päällekäyvää alkuvoimaista ruhjontaa, jonka pelkkä kuuntelu saattaa aiheuttaa mustelmia. Yhtyeellä on hieno taito olla samaan aikaan sekä primitiivinen että tarkasti kontrolloitu, jonka ansiosta pitkähköt ja enimmäkseen keskitempoisesti jyräävät pienin jipoin varustellut biisit ovat vakuuttavuudessaan tehokkaita.

Inward to Gethsemanen mustanpuhuvassa ilmapiirissä on myös sellaista painostavuutta, jonka uhkaavuus vain kasvaa volyymin myötä. Puolivälistä löytyvän lyhyen instrumentaalisen kavaltajan jälkeen albumi tuntuu vain terävöityvän kohti pahaenteistä Corpus Fractum -lopetusta.

Vastumin death metalille ei naura enää Jeesuskaan.

torstai 14. joulukuuta 2023

Inferno #218/2023

Destructor
Blood, Bone, and Fire
Shadow Kingdom
4

Destructorin voi huoletta luokitella kulttiorkesteriksi, jonka sinällään ansaittuihin musiikillisiin meriitteihin perustuva maine juontaa vuonna -85 ilmestyneeseen ja sittemmin moneen kertaan uusintapainoksensa saaneeseen Maximum Destruction -esikoiseen. Lupaava startti tyssäsi kuitenkin vuosikymmenen lopussa, mutta vuosituhannen vaihteesta lähtien yhtye onkin pysytellyt sinnillä aktiivisena julkaisten jopa neljä täyspitkää ja tukun pienempiä levytyksiä.

Kahden alkuperäisen jäsenen laulaja-kitaristi Dave Overkillin ja rumpali Matt Flammablen yhä käskyttämä yhtye on kuin antiteesi kaikella nykyajan metallille. Luupäisesti tykitellään edelleen menemään vallan tanakkaa ja hyväriffistä metallia, jossa meno yltyy kovimmillaan lähes speed metaliksi. Vaikka kitaristit eivät säästele itseään edes sooloissa, pysyttelevät biisit lopulta tiukasti hyvin yksinkertaisten perusasioiden tiukassa ytimessä kaikenlaisia nykyajan hömpötyksiä kikkailuja karttaen.

Kun sounditkin ovat levyllä vielä miellyttävän tymäkät, on kokonaisuudessa väkisin mukaansa tempaavaa vastustamattomuutta. Jos vain kappaleisiin olisi saatu astetta tappavampia kertsejä, tarjoutuisi mahdollisuus olla todella liekeissä veren virratessa ja luiden rutistessa.

Hitten
While Passion Lasts
High Roller
3

Hitten esittää viidennen albuminsa nimessään hyvinkin aiheellisen kysymyksen, jota on tullut pähkäiltyä melko lailla levyä kuunnellessa. Etenkin, kun edelliset Twist of Fate (2018) ja Triumph & Tragedy (2021) ovat olleet hyvinkin korvien myötäisiä ja suuta virneeseen vetäviä tapauksia kaikessa syvään Dokkenin suuntaan kumartamisessaan.

Enää ei ilmeistä esikuvaa palvota ainakaan samassa määrin kuin aiemmin, vaan tilalle on tullut geneerisempi ja sitä myötä myös tylsempi perinteinen Amerikan mallin hard rockin ja metallin seos. Biisit toki ovat yhä kaikin puolin mallikkaasti tehtyjä mitä tulee melodioihin, kertosäkeisiin sekä stemmalauluihin ja repertuaarista löytyy edelleen niin tanakampaa ja vauhdikkaampaa veisua kuin keskitempoisempaa kohtalokkuutta. Mutta tärkein eli biisit lentoon nostattavaa kiimaa ei musiikista tihku.

Liekö kyseessä ikääntymisen mukanaan tuoma energisyyden muuntautuminen aikuismaiseksi lähinnä AOR:sta tutuksi tulleeksi seesteisyydeksi. Parhaimmillaan sekin on kaikessa juustoisuudessaan aivan mahtavaa, mutta While Passion Lasts ei tällaiseen veny, vaan jää energisen rokkaavuuden ja haikeutta huokuvan hönkäilyn keskeltä löytyvään välitilaan.

Kill The King
Kill the King
Omakustanne
2

Reilut neljä minuuttia rässin tahtiin piiskaava Hate Advocacy avaa Kill The Kingin esikoisalbumin ihan kivasti, mutta hyvinkin pian sen jälkeen käy selväksi, että nyt on haukattu aivan liian iso pala. 2000-luvun alkupuolen The Hauntedin etäisesti mieleen tuovalla kolmevarttisella suolletaan kyllä riffejä ja osioita riittämiin, mutta kekseliäisyys ei riitä niin mitenkään kannattamaan aivan turhan mittaviksi venytettyjä kappaleita kokonaisuudesta puhumattakaan.

Intialaisten askelmerkkeinä olevat pehmeä räyhäkkyys ja melodisuus ovat lähtökohtaisesti ihan toimiva kombo, mutta sovittamisen taito yhdistettynä tiivistämiseen olisi syytä jatkossa oppia.

Legendry
Time Immortal Wept
No Remorse
4

Legendryn musiikilliset seikkailut vievät vuosikymmenten taakse aina 70-luvulle saakka, jolloin progessakin haaveiltiin lämminhenkisesti fantasiamaailmoista ilman ylenpalttista soitin- ja sävellyskikkailua. Yhtä lailla sen kappaleissa on myös saumattomana osana 80-luvun alkupuolen eeppistä sankarihevailua niin ettei eroa näiden kahden eri tyylin välillä useinkaan tahdo edes huomata.

Time Immortal Weptissa on osin samoja viboja kuin kerrassaan mainiossa Wytch Hazelin III: Pentecostissa (2020) lähinnä Legendryn laulaja-kitaristi Vidarrin kuulostaessa samalta kuin kollegansa molempia taatusti inspiroineen Jethro Tullin metsätrilogia-ajalta kumpuavissa rauhallisemmissa osuuksissa. Suurin ero on kuitenkin, että siinä missä britit suuntaavat muutoin Thin Lizzyn hard rockin suuntaan, on tämä jenkkitrio paljolti velkaa maanmiestensä Manilla Roadin ja Warlordin hämyheville.

On pahuksen lähellä ettei levy tempaise kunnolla pauloihinsa. Näinkin tosin voi vielä ajan myötä käydä, sen verran kiehtova ja syventymistä vaativa ja paremmin kokonaisuutena kuin yksilöinä toimiva julkaisu on kyseessä. Miellyttävän usvainen ja pääosin livenä taltioitu äänimaisema sekä lähes 12 minuuttinen levyn päättävä nimiraita toimivat komeuden kuninkaan salina ja kruununa.

Popiór
Pomarlisko
Szataniec
3,5

Ensimmäistä levyään julkaiseva Popiór venyttää veikeästi mainostetun thrash metalin rajoja. Kappaleet saati soundit eivät ole kovinkaan ärjyt ja sama pätee myös vain pientä rosoa sisältävään lauluun, joka puhtaana sisältää myös sävykkyyttä. Tästä huolimatta tai pikemminkin tästä johtuen Pomarlisko on selkeästi keskimääräistä pieksemiskiekkoa kiinnostavampi.

Vauhtisokeuttakaan ei podeta missään kohtaa, vaan biisit ovat lähes kauttaaltaan verkkaisen keskitempoisia ja onpahan mukana parit herkät balladitkin, joista niistäkin yhtye suoriutuu moitteettoman uskottavasti. Kun äidinkielensä puola tuo mukaan vielä ripauksen eksotiikkaa, nousee albumi promomassasta esille iloisena yllätyksenä.

Receiver
Whispers of Lore
Gates Of Hell
2

Eeppinen laukkahevi Receiverin malliin on ajatuksen tasolla riittävän kiinnostavaa, jotta sen ottaa testaukseen ja kirjallisen kritiikin kohteeksi. Mutta vaikka bändillä onkin ollut aikaa yli kymmenen vuotta valmistella ensimmäistä täyspitkää levyään, ei lopputulos ole kuin osin onnistunut.

Whispers of Lore on kaikessa tarinankerronnallisessa kirkasotsaisessa uljaudessaan hellyttävään naivia, missä sinällään ei ole mitään väärää mitä tähän genreen tulee. Biiseistä puuttuu vain joka saralla liikaa päteviä ideoita ja biisit ovat väärällä tavalla sekä turhan simppeleitä että kömpelöitä. Joku toinen saattaisi saada käännettyä yhtä heppoisista aineksista koostetun kokonaisuuden omalla mystisemmällä otteellaan positiivisuuden puolelle, mutta tähän eivät kyproslaisten taidot riitä.

Oman pienen ärsytyslisänsä soppaan tuo solistin paikoittain kailotukseksi sortuva ääni, kovasta yrityksestä huolimatta mies kun ei ole kummoinenkaan kultakurkku vetäessään säkeistöjä normaalisti. Albumi osoittautuu selkeäksi raakileeksi, jonka perusteella fantasiamaailmoja tuskin valloitetaan laajemmin kotisaaren rajojen ulkopuolella.

Superlynx
4 10
Argonauta
2,5

En tiedä mahtaako levyn nimi viitata Johanneksen evankeliumiin, mutta linjaanhan se jollain muotoa sopisi, olihan edellinen vuonna 2021 ilmestynyt levy Electric Temple. Mistään Jeesus-metallista ei kuitenkaan taida suoranaisesti ole kyse, vaan norjalaisten tekemiset nojautuvat psykedeelisen doomailun opinkappaleisiin.

Edeltäjäänsä verrattuna värit päällä huuruilun osuus on entistäkin vähäisempää ja synkkyyden kanssa sama juttu. Jäljelle jääkin vain perusmallista hidastelua sävyttömällä naislaululla, joka kuulostaa käytännössä yhden ja saman biisin veivaamiselta pienin variaatioin. Tällä kertaa musiikin luoma hypnoottinen vaikutelma on aiempaa selkeästi vähäisempi ja lopputulos tylsempi.

torstai 16. marraskuuta 2023

Inferno #217/2023

Auriferous Flame
Ardor for Black Mastery
True Cult/Stellar Auditorium

3

Kreikkalaisjehu Ayloss on tuottelias muusikko, bändejään kun ei voi yhden käden sormilla laskea. Hämmentävämpää on kuitenkin se, että kaveri hoitaa niissä kaiken itse laadun pysyessä tasaisen hyvänä. Näin myös Ardor for Black Masteryn kohdalla, joka kyllä häviää lähimmälle musiikilliselle verrokilleen Mystrasille, mutta käytännössä tappio on suht kosmeettinen.

Kaava molemmilla on samankaltainen aina pitkistä sekä helppoja että tarttuvia rakenteita välttelevistä biiseistä lähtien. Auriferous Flamen ote black metaliin on kuitenkin selkeästi thrashimpi ja tutut keskiaikais-kreikkalais-melodiat ovat pienemmässä roolissa. Ilman Mystrasin kiehtovia kahta levyä tästäkin pitäisi enemmän.

Briqueville
IIII
Pelagic

2,5

Briqueville piiloutuu anonymiteetin taakse, mutta kollektiivina toimivan belgialaisten kerrotaan koostuvan niin elektron kuin metallinkin parissa puuhastelevista muusikoista. Luvassa siis pitäisi olla hypnoottista jumitusta, kylmääviä orkestraatioita, aavemaisia äänimaisemia ja lyijynraskasta sointia puettuna post-rockin kaapuun.

Kaikkia näitä mielenkiintoisia elementtejä ”neloselta” löytyykin, mutta kokonaisuus uppoaa jonkinlaiseen post-rockin ja metallin väliseen limboon. Kaikki levyn viisi numeroitua pitkähköä aktia valuvat vaivattoman rauhallisesti alusta loppuun kuten genreen kuuluukin, mutta rauhallisempienkin kohdalla huomaa koko ajan odottavansa jonkinlaista räjäyttävää kliimaksia, jota ei koskaan kumminkaan saavuteta. Tummempien tulkintojen kohdalla jää taas kaipaamaan todellista syvään päätyyn menoa ja rajumpaa pohjakosketusta, mutta lupaukseksi tämäkin ikävä kyllä jää.

Vaikka kaikesta kuullusta huokuukin selvästi orkesterin oma näkemys ja osaaminen, uppoaa levy nivusiaan myöten tasaisen harmaaseen post-massaan. Ei tämä oikein kosketa saati viihdytä joskaan ei myöskään tai edes ärsytä.

Columbarium
The Morbidious One
Argonauta

1,5

Mistään varsinaisista märkäkorvista ei Columbariumin kohdalla ole kysymys, vaikka julkaisurintamalla kyseessä onkin vallan tuore porukka The Morbidious Onen ollessa esikoistäyspitkä. Tästä huolimatta tai siitä johtuen kyseessä on raakile levytykseksi.

Hitaasti ja raskaasti kiiruhtamisestahan musiikissa on kyse tarkemman lokeron ollessa death-doom. Pienoisia goottisävyjäkin on mukaan ympätty mm. kitaratunnelmoinnin ja naislaulun muodossa, mutta lopputulos on silti lähempänä primitiivisempää raahustusta kuin sivistyneesti murheen alhossa vellomista. Osin tämä on varmasti tyylikysymys, mutta demomaiselta tuntuva ilmaisu tuo väkisinkin mieleen, että riittävän hyviä ideoita ei vain ole saatu instrumenteista irti ja parhaimmillaankin keskinkertaiset osat eivät summaudu mitenkään kokonaisuutta suuremmaksi.

Musiikillinen visio ei tunnu ainakaan vielä tässä kohtaa pimentyneen riittävästi tekijöilleen. Yksi mahdollisuus olisikin karsia kaikki semi-melankolisuus pois biiseistä ja alkaa keskittyä kunnolla rumempaan ja yksinkertaisempaan ruhjomiseen. Tunnepuoleen taas enemmän puhdasta nihilismiä humanismin sijaan, niin johan saattaisi alkaa koskettamaan eri tavoin.

Eradikated
Descendants
Indie

2

Sitten Slayerin neljän vuoden takaisen juuri oikeaan aikaan lähes huipulla tapahtuneen lopettamisen moni haluaisi ottaa perintömiekan käsiinsä ja ryhtyä uudeksi surmaajaksi. Tällaista tuskin koskaan tulee tapahtumaan ja yritykseksi se jää Eradikatedillakin, vaikka etenkin intoa ja energiaa piisaa varsinaista sisällöllistä osaamista enemmän.

Räväkkää ryttyytystähän kaikki 11 biisiä ovat eikä ruotsalaisnelikko himmaile turhia missään kohtaa, vaikka esimerkiksi Dead Heaven on nimeään myöten vähintäänkin selkeä kunnianosoitus Slayerin neljännen albumin nimiraidalle. Muitakin yhteneväisyyksiä löytyy kuten vaikka heti edellä mainitun imussa tuleva Hazardous, joka puolestaan kumartaa syvään Postmortemin suuntaan.

Sanotaan, että matkiminen on imartelun jaloin muoto. Uransa alussahan nykyisellään pari vuotta tällä nimellä operoinut ruotsalaisbändi vasta on, onhan Descendants sen ensimmäinen täyspitkä. Pelkkä kelpo tekninen suoritus ei kuitenkaan riitä vielä kovinkaan pitkälle, jotain vähän enemmän omaa pitäisi tekemisissään olla. Karismaa ja näkemystä ei lähi-alepan valikoimissa ole, mutta ajan kuluessa niitäkin voi mahdollisesti puurtamisen kautta tulevan oppimisen kautta löytää.

Martyrdoom
As Torment Prevails
Memento Mori

3,5

Bändin nimi on hitusen pöhkö, mutta musiikkinsa taas ei ole yhtään pöllömpää. Vaikutteet on haettu selkeästi muinaisista ajoista esikuvien ollessa erityisesti niitä, jotka halusivat sekoittaa mukaan myös hidastelua ja synkistelyä. Asiaa on haluttu vielä erityisesti korostaa tekemällä levyn loppuun tulkinta Autopsyn In the Grip of Winterista ja vallan kelvollinen versio se onkin.

Death metalin osuus on kakkoskiekollaan sen verran hallitseva, että mistään death doomista ei ole kysymys, vaikka keskitempoisuutta aina hidasteluun saakka onkin riittävästi. Yhdistettynä tanakoihin soundeihin tunnelma onkin saatu maalattua ilahduttavan synkäksi, mikä sopiikin tekstien klassisen kliseisiin kauhusta ammentaviin aihepiireihin aina elokuvista H.P. Lovecraftin kynäilyihin.

Niin selkeästi kuin vanha koulukunnan kalmailua As Torment Prevailsilla palvotaankin, ovat puolalaiset silti hyvällä tavalla kiinni tässä ajassa. Tämän huomaa jo siitäkin, että niin tuotanto kuin biisitkään eivät ole itsetarkoituksellisen rupuisia ja visvaa valuvia. Mielikuvatkin ovatkin ristiriitaisen veikeästi teemoihin nähden lähempänä The Karelian Isthmusin raikasta pikimustaa ulkoilmaa kuin maksoittuneelle hurmeelle löyhkäävää Slowly We Rotia.

Morax
Rites And Curses EP
High Roller

2

Aina kun laulaja-kitaristi Remi Nygård ei roimi menemään black thrashia Inculterissa, väsää hän itsekseen muinaisuuteen viittaavaa mystiikkaheviä Moraxissa. Mahtaakohan tämä uusi projektinsa vihjata jotain pääbändinsä tilanteesta, kakkoslevy Fatal Visionsista kun on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta.

Esikois-EP Rites And Cursesin perusteella tehtävää piisaa. Peruslähtökohdat biiseissä ovat aivan hyvät, mutta varsinainen sisältö on turhan hailakkaa ja sitä myötä kunnon imu puuttuu. Lopputulos kuulostaakin lähinnä myöhemmän ajan Mercyful Fatelle kunniaa tekevältä fanipoikaprojektilta, jonka ainekset on kaivettu pöytälaatikkoon unohtuneista ylijäämäideoista.

Ural
Psychoverse
Xtreem

2,5

Modernin selkeällä joskaan ei muovisen munattomaksi kuohitulla tuotannolla varustettu Psychoverse sisältää äänimaailmansa mukaista thrash metalia melko lailla optimaalisen mitan. Riffittely on pikkunäppäryydessään ihan lennokasta, laulajan äänessä on erilaisia kireystiloja ja sävellyksistäkin löytyy osuuksiakin enemmän kuin kolme ja tempoistakin muutakin kuin nopea ja vielä vauhdikkaampi. Mutta.

Bändi on ehtinyt reenata biisintekoa jo kahdella aiemmalla täyspitkällä ja se kyllä kuuluukin aivan samoin kuin kunnianhimo yrittää tehdä jotain suoraviivaista peruspaukutusta haastavampaa. Perustuksiltaan tämä onnistuukin melko hyvin, mutta jo muutaman biisin jälkeen on selvää, että nyt on haukattu liian iso pala vähän turhan heppoisista eväistä. Viiden minuutin kantturoilla ja ylikin menevissä biiseissä ei vaan löydy sellaista teknisyyttä yhdistettynä koukuttavuuteen, joka imaisisi kunnolla mukaansa ja jaksaisi kiehtoa läpi levyn.

Lafkan mainospuheet crossoverista ja voivodmaisesta hulluttelusta ovat täyttä kukkupuhetta. Luonnehdinta vanhan liiton intensiivisestä Bay Area -thrashista on sekin vähän kaukaa haettua, joskin kyllähän tämä muistuttaa lähestymistavaltaan monen vanhan liiton tekijän ns. vaikeaa kolmatta levyä.

torstai 19. lokakuuta 2023

Inferno #216/2023

Demoniac
Nube Negra
Edged Circle

4

Demoniac jatkaa kolmannella täyspitkällään hyvin pitkälti samaa ilahduttavan ällistyttävää thrash-ilotulitustaan mitä kolme vuotta sitten julkaistulla hienolla So It Goes -albumillaan. Jos Nube Negralla ei olekaan enää yllätysmomenttia puolellaan, osoittautuu se syvällisemmän paneutumisen myötä lähes yhtä vahvaksi ja jopa aavistuksen monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi mitä edeltäjänsä.

Chilen janttereiden pieksentä on siitä hämmentävää, että vaikka biisien sekaan heitellään maltilla moogia ja klarinettia tai kokonainen instrumentaali Synthèse D'accords haitareita käyttäen, musiikki ei kuulosta missään kohtaan teennäisen tekotaiteelliselta. Jokaisella erikoisinstrumentilla on oma täysin luonnollinen osansa sävellyksissä siinä missä kitaroillakin, joiden käyttö on kaikessa riffien ja soolojen ylenpalttisuudessaan kauttaaltaan tyylikästä.

Albumin nimeen piiloutuva tummien pilvien uhka on aistittavissa myös musiikissa lisääntyneenä mustina pilkahduksina. Kirjaimellisestikin suurin ero edeltäjäänsä on kuitenkin vain massiivisen päätösraidan puuttuminen, mutta kappalemäärän kasvaminen ja keston jakaantuminen useampaan mutta yhä pitkähköön teokseen on sekin toimiva ratkaisu.

Dress The Dead
AEther EP
Blood Blast

3,5

Forbiddenin kepittäjänä alusta lähtien ollut Craig Locicero on kasannut ympärilleen kokoonpanon toteuttamaan visioitaan muunlaisen musiikin kuin thrashin parissa. Ei siis mikään ihme, että nykyaikainen muttei tämän päivän tylsän modernisti soiva metalli soi esikoispikkuisella tyylikkäästi vieden mielikuvat enemmänkin 90-luvun suuntaan.

Kappaleissa on paljon hyvää ja entisestään niitä komistaa vahvan viekoittelevan äänen omaava Kayla Dixon (Witch Mountain). Ainoat selkeät kauneusvirheet löytyvät kahdesta viimeisestä biisistä, joihin on täysin turhaan tuotu turhaa rajuutta ärjynnän ja etenkin päätösraita Painless Injectionin tympeän junttapullariffittelyn muodossa.

Mustang
Beyond Raging Thunder
Fighter

3

Intia voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa maa, jonka metallitulokkaisiin kannattaa alkaa kiinnittää tarkempaa huomiota. Nyt esikoisensa julkaissut Mustang ei sekään ole onneksi lähtenyt sotkemaan kappaleisiin minkäänlaisia etnovaikutteita kuten ennakkoluuloisimmat saattaisivat olettaa, vaan pistelee voimalla ja parhaimmillaan oikeinkin mukiinmenevillä melodioilla menemään Amerikan mallin power metalia 80-luvun hengessä.

Odyssey-intron jälkeinen kappalekaksikko Children of Thunder ja Cosmic Rage lupaileekin hyvää levyä, mutta ei debytantin rahkeet aivan vielä riitä mestaruussarjaan. Kovin materiaali on klassisen kliseisesti tuupattu heti alkuun, mutta puolivälin Judas Priest -laina Ram It Downin jälkeen kappaleissa tapahtuu lerpsahdus. Ei suuren suuri, mutta riittävä. Muita levyn kauneusvirheitä on sinällään ok tulkinta em. tykityksestä, joka turhaan kuitenkin venyttää kokonaiskestoa lähemmäs tuntia. Muutaman muunkin biisin olisi voinut tiputtaa kokonaan pois tai vähintäänkin niistää niistä pois minuutteja. Rumpusounditkin voisivat olla tuhdimmat kerta kriittisen kritiikin makuun on päästy.

Niin kiehtova kuin Mustang jo nyt yhtyeenä onkin, niin eihän se vielä mikään Girish and the Chronicles ole.

Spectre
Lonesome Gambler EP
Dying Victims

3,5

Spectren haikea 70-luvulle viittaava hämyhevirokki herätti kohtalaista innostusta Drifter-seiskallaan ja sama usvainen meno jatkuu neljällä uudella biisillä. Epäilin tuolloin selkeitä koukkuja kaihtavan musiikin toimivan paremmin mittavampana kokonaisuutena, mutta enemmän tunnelmallisuuteen panostava EP jää kaipaamaan lisää jytää edes yhden biisin verran.

Vinyylin nimeen vannovia voi kenkuttaa, sillä CD- ja MC-versioista löytyy bonuksena aiemmin ilmestyneet viisi sinkkua. Tasalaatuisesta kappalemateriaalista huolimatta kokonaisuus ei lähtökohtaisestikaan ole yhtenäinen eikä se siltä myöskään kuulosta, mutta nauttimista se ei pahemmin haittaa.

Suffer Yourself
Axis of Tortures
Aesthetic Death

2,5

Tuska raastaa Puolan poikia, se selviää jo nimestä ja viimeistään korvat varmistavat asian. Neljäs albumi vyöryttää päälle tunnin verran doom death -lokeroon sujahtavaa kaiutettua matalamurinaa koostuen lyhyen intron ja outron välistä löytyvistä neljästä jätistä. Lähtökohtaisesti siis kiinnostavaa julkaisijankin toimiessa jonkinlaisena laaduntakeena, mutta lopputulos tarjoaa vain tasaisen harmaita mielikuvia.

Axis of Tortures ei nimittäin missään kohtaa riipaise sisintä tarpeeksi suurella ja mustalla kouralla, vaikka sillä ainekset siihen onkin olemassa. Ongelma on kokonaisvaltainen jo ihan soundeista lähtien, sillä kaikessa selvyydessään niistä puuttuu liikaa musertavuutta. Samaa painostavuutta jää kaipaamaan myös musiikista, joka ei jyrää alleen riittävällä massalla fyysisesti ja henkisesti kuten sen kuuluisi tehdä.

Samaa pätee myös vähäisesti mausteena käytettyyn vähäeleiseen psykedeliaan, jota saisi olla entistäkin isompana osana kappaleita. Toteutuksensa puolesta siitäkin jää puuttumaan jopa häiriintyneisyyteen saakka viety huuruisuus, joka löisi värit todellisen synkkyyden päälle. Nyt äärimmäisyyden tavoittelussa jäädään puolitiehen, vaikka askelmerkit ovatkin oikeita.

Tar Pond
Petrol
Prophecy

4

Yhtyeellä on perin osuva nimi, musiikkinsa kun tosiaankin on tummanpuhuvaa ja pehmeää valuen kuuloelimiin verkkaisesti pitkähköjen biisien myötä. Doomiksihan Petrol on selkeästi luokiteltavissa ja kappaleiden juuret ovat helposti jäljitettävissä aina Black Sabbathiin saakka, mutta  olisi silkkaa yhtyeen aliarvioimista ja kirjoittajan laiskuutta tai ymmärryksen puutetta puhua Tar Pondista minkäänlaisena sapattikopiona.

Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että levyllä on oma selkeä ilmeensä, vaikka eihän biisiviisikko mitenkään erityisen uniikki ole. Sen letkeä ja lämminpuhuva ote on miellyttävässä ristiriidassa haikean painavuuden kanssa, joka ajoittain jysähtää päälle hyvinkin tanakkana. Vaikutelma tuo mieleen Soundgardenin Louder Than Loven, vaikka eihän vähäeleisen tyylikkäästi tulkitseva Thomas Ott mikään Chris Cornell tietenkään edes yritä olla.

Osa raskaudesta on taatusti myös perustajajäsen Martin E. Ainin ja sitä myötä myös Celtic Frostin Monotheistin peruja, vaikka basisti ehtikin menehtyä jo ennen Protocol of Constant Sadness -debyytin julkaisua vuonna 2020. Tar Pondia voisi myös hehkuttaa ex-Coroner rumpalin Marky ”Marquis Marky” Edelmannin nimellä, mutta bändin musiikilla on ansionsa ilmankin.

Vengeance
Sewer Surge
Dying Victims

2,5

Vengeance tai vieläkin hurjemmalla nimellä Fukkin’ Vengeance kutsuttu nelikko palvoo 80-luvun alkuaikoja ja raisumman puoleista on myös heavy metalinsa. Rouheassa tatsissaan on motörheadmaisuutta aina laulajaa myöten, mutta Lemmyn karisma ja persoonallinen rock’n’rollin sävytys uupuvat.

Levytys tärähtääkin tarttuvasti käyntiin Attack from the Gutterilla, josta löytyykin läpeensä pikkunäppärää koukuttavuutta kärkenään takatakatakatakatakataka-hokema. Seuraajansa Vengeance on sekin mukaansatempaava ja pieniä sovituksellisia yllätyksiä sisältävä ralli nostattaen odotuksia kokonaisuutta kohtaan. Olisiko puolalaiset onnistuneet jo esikoisellaan tekemään peräti vuoden parhaimmistoon nousevan tosihevilevyn?

Musiikillinen linja pysyy loppuun saakka eikä meno varsinaisesti hyydy, mutta tehokkaan avauskaksikon jälkeen alkaa nopeasti tuntua siltä, että mehukkaimmat ideat käytettiin niihin. Vaikutelmaa korostaa entisestään kasvava tylsistymisen tunne, vaikka albumilla ei ole mittaa kuin puolisen tuntia. Hyvä asenne yhdistettynä vauhdikkaaseen rymistelyyn eivät riitä kärkeen saakka jättäen Sewer Surgesta raakileen maun.

torstai 21. syyskuuta 2023

Inferno #215/2023

Atonement
Sadistic Invaders
Dying Victims

4

Toissa vuonna ilmestyneellä Merciless Death -esikoisdemollaan ruotsalaisjunnut pistelivät menemään melkoisen roisilla otteella ja soundeilla varustettua mustankatkuista rässiä.  Selvittyään hengenahdistuksesta varttuneempien kuulijoiden mieliin palautui haikeat muistot 80-alkupuolen Destructionin, Possessedin ja Sodomin kaltaisten pioneerien kohkaamisesta, jossa ei leikitty.

Kuten tuolloin jo pelkästä meiningistä haltioituneena veikkasin, ei orkesteri ollut löytänyt vielä kaikkea potentiaaliaan. Sadistic Invadersilla kuullaankin soitannollisesti entistä tiukempi porukka, joka on myös sävellyksellisesti selkeästi kypsempi. Jo demolta tutut biisit onnistuvat kuulostamaan raikkailta uusien biisien ollessa aivan yhtä laadukkaita ja tinkimättömiä.

Demon todella karskista treenikämppätyyppisestä soundimaailmasta on siirrytty selkeästi hiotumpaan, josta siitäkin löytyy riittävästi särmää ilahduttamaan nykymaailman tuotantoarvoihin totaalisesti tympiintyneitä. Tämän suurimman muutoksen myötä mielikuvat alkavatkin viettää kummasti Bathoryn suuntaan, vaikka black metal -pitoisuus ei olekaan kasvanut.

Vapiskaa vanhat löystyneet tekijät ja valmistautukaa kumartamaan Atonementin suuntaan!

Blood Money
Complete Execution
Svart

3,5

80-luvulla virinnyt ja villinnyt uuden aallon brittihevi tuntuu olevan loppumaton lähde josta ammentaa uusioita. Osa näistä tuntuu laarin pohjalta kaivetuilta jämiltä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat puolivillaisesti toteutettuja tehden julkaisusta jo lähtökohtaisesti tarpeettomia. Ketään ei varmastikaan yllätä, ettei Svartole moiseen sortunut Blood Moneyn koko tuotannon niputtavalla kokoelmalla.

Bändin tiukalla tempolla paiskoma metalli on kuin Tankia tykeimmillään laulaja Danny Foxxin tuodessa taas mukaan vahvoja viboja Satanin suuntaan. Esikoislevy Red, Raw and Bleeding! (-86) onkin alusta loppuun melkoisen valloittavaa vauhtijuoksua, jonka suurempi vika on vahvojen kertosäkeiden puute. Perässä seuraavat kahdeksan demoversiota ovat kiva joskaan ei kaikista tarpeellisin lisä.

Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Battlescarredilla lähestytään jo speed metal -karsinaa, vaikka heavy onkin edelleen vahvasti läsnä. Tätä vaikutelmaa korostaa entisestään loppuun ympätyt alkuvoimaiset live-raidat.

Yhtä soittoa nautittuna kaksi tuntia ja 32 kappaletta on jo liiankin tasapaksu ja tuhti annos tanakkaa toimittamista. Pelkkä debyytti varustettuna radiossa suorana taltioiduilla biisinelikolla olisi terän verran iskevämpi.

Buzzard
Gambler (reissue)
Relics from the Crypt

2,5

Yhden ainoan albumin vuonna -84 tehneen Buzzardin uusioiminen sopii täydellisesti reliikkeihin erikoistuneen Dying Victimsin alalafkan julkaisulistalle, mutta mielenkiintoisuus ei tässäkään tapauksessa tee levystä hyvää. Belgien osin rankemman puoleinen heavy metal lähentelee jopa proto-speed metalia, mutta samoihin aikoihin niin Accept kuin Helloween tekivät samaa niin paremmin kuin tarttuvammin.

Gambler onkin esimerkillinen aikansa lapsi, josta diggailee tästä syystä tämänkin verran musiikillisten ansioiden sijaan, vaikka esimerkiksi You and Me onkin muita monipuolisempana kelpo heviveisu. Saman vuoden demobonus täydentää levyn komeasti, muttei tuo mitään mullistavaa uutta musiikkiin.

Century
The Conquest of Time
No Remorse

3

Heavy Loadia palvovat kaikki oikeat tosihevarit ja näin tekee myös Century esikoisalbumillaan eikä ollenkaan pöllömmin. Levylle kaksikko on onnistunut työstämään yhdeksän menevää ja hyvin rullaavaa rallia, jotka ovat sävellyksinä menneisyydessä, mutta musiikkia tyylillä tukevan selkeällä ja napakalla tuotannolla varustettuna lähempänä tätä aikaa.

Alkuun The Conquest of Time onnistuu viehättämään, mutta puolivälistä eteenpäin biisien samankaltaisuus ja ohutsoundisen Staffan Tengnérin yksioikoisuus laulajana saa innon kokonaisuutta kohtaan hieman lerpahtamaan. Siitäkin huolimatta, että seiskaraita Distant Mirror on heittämättä heittämällä kiekon paras.

Gateway
Galgendood
Transcending Obscurity

2,5

Gateway on käytännössä yhden miehen show, joka on tätä ennen keskittynyt pääasiassa pienempiin julkaisuihin Galgendoodin ollessa vasta toinen täyspitkä. Jos suurin osa aiemmista levytyksistä onkin mennyt ohi, edelliseen kuulemaani Boundless Torture -EP:hen verrattuna (2018) radikaaleja muutoksia ei ole tapahtunut. Kaveri jurnuttaa edelleen menemään massiivisen kuuloista vahvasti kaiutettua doom deathia, jossa ei ole kuin pienen pieniä häivähdyksiä kauniista ja kivasta.

Biisit ovat edelleen 5-6 minuutin mittaisia lanauksia ja löytyypähän albumilta myös lyhyt välisoitto, joka onneksi on manaamishenkisessä tunnelmoinnissaan osuvampi kuin em. EP:n vauhtirykäisy. Yleissoundia on siistitty todella muhjuisesta selkeämmäksi, ja vaikka tätä myötä onkin kadonnut osa musiikin viehätyksestä, nousee etenkin kitarat paremmin esille tehden vain puolen tunnin mittaisesta täyspitkästä astetta kiinnostavamman.

Painostavuudestaan huolimatta kuuntelukokemuksesta ei synny kaivatunlaista piinattua oloa, joka koskettaisi tarpeeksi syvältä. Tämän sortimentin muinaisten luolamiesbändien suuntaan kumartavaa materiaalia kun on tehty aika lailla viime vuosina. Minulle ei vaan riitä, että muotokieli on hyvin hallussa, mutta tunnelmasta jää jotain uupumaan:

Godthrymm
Distortions
Profound Lore

3

Jos Distortionsin kaltainen levy olisi ilmestynyt kolmisenkymmentä vuotta sitten, olisin todennäköisesti ollut siitä hyvinkin innoissani. Olihan brittiläinen doom metal tuohon aikaan itselle jotain täysin uutta ja mullistavaa kovimpana kärkenään Anathema ja My Dying Bride. Näiden pioneerien luomaan genreen Godthrymm sujahtaa melko vaivattomasti, onhan sen perustajakaksikko laulaja-kitaristi Hamish Glencross sekä rumpali Shaun Taylor-Steels vaikuttanut vuosituhannen vaihteen molemmin puolin myös niissä.

Lähempänä yhtye on kumminkin eeppisempää ilmaisua toteuttanutta Solsticea, joka sekin löytyy osana em. kaksikon soittohistoriaa. Laulu on puhdasta, ja vaikkei se korkeuksiin saakka kohoakaan, ajaa tulkinta hyvinkin asiansa. Kun säveliä leimaa vielä kauttaaltaan haikeus ja mukana on sopivan säästeliäästi väriksi vielä niin naislaulua kuin koskettimiakin, on tasapainoinen joskin suurimmasta uljaudesta vapaa kokonaisuus hyvinkin mukavaa kuunneltavaa.

Ja juuri tässä onkin albumin suurin vika, sillä niin hyvin kuin se onkin tehty, vaivaa sitä kasvottomuus. Osa syy on myös kappaleiden lievä tunneköyhyys, jota ilman ne eivät uppoa riittävän syvälle kyynistyneeseen kehoon tehdäkseen suurempaa vaikutusta.

Temple Of Dread
Beyond Acheron
Testimony

3,5

Temple Of Dreadin kakkoslevy World Sacrifice (2020) teki vaikutuksen normaalia sitkeämmin kuunneltuna vaikutuksen luupäisellä death metalillaan. Albumi olikin malliesimerkki siitä kuinka innovatiivisuutta ei tarvita mihinkään, jos perusasiat ovat hyvin hyppysissä. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Hades Unleashed lipsahti itseltä vähän ohi, mutta yhtyeen tasaisesta laadusta kertoo paljon, että kollega Kari Koskinen äityi kehumaan tuotosta kovastikin.

Luovuus ja into eivät tunnut hiipuneen yhtyeeltä. Edelleenkin kyse on varsin suoraviivaisesta tykityksestä, jota leimaa kappaleiden rullaava rentous. Tätä ei pidä sekoittaa jämäkkyyden puuttumiseen, joskaan yhtyeen death metal ei ole mitenkään brutaalia tai tuotannollisesti rajua ja tuhtia. Vaikutelmaa korostaa sekin, että erona edellisiin niin tummanpuhuvia melodioita kuin kosketinkuvioita on ujutettu biiseihin hienovaraisesti lisää. Yritys ei silti selvästikään ole tehdä musiikista eeppistä tai kuorruttaa sitä suuremman yleisön makuun paremmin sopivalla sokerilla, sokerikuorrutusta, vaan ainoastaan maltillisesti maustaa niillä levyn antiikin ja myyttien sankareita käsittelevää konseptia.

Jos uutuudenviehätys bändiä kohtaa alkaakin itseltä jo vähän hiipua, on Beyond Acheron silti vallan hyvä levy sarjassaan.

Tentation
Prémices
Gates of Hell

3

Heittämällä vuoden 2021 parhaan metallilevyn Le berceau des dieux tehneen patonkiheviporukka Tentationin aiemmat kaksi pienjulkaisua saavat nyt uusintansa niputettuna yhteen. Nykyinen lafkansa halunnee vastata kasvaneeseen kysyntään ja ostaa lisäaikaa uudelle materiaalille.

Valmiilta yhtye kuulostaa jo ensimmäisellä EP:llään (-15) kuin kolme vuotta myöhemmin ilmestyneellä splitillä. Ei siis mikään ihme, että harjoitusjulkaisujen jälkeen kauttaaltaan huolellisemmin toteutetulla debyytillä on noustu täysin uudelle tasolle ja kaiken tämän ohessa oma ilmekin on entisestään kirkastunut.

Mutta miksi ihmeessä alkuperäisillä versioilla olleet coverit on jätetty pois?

keskiviikko 23. elokuuta 2023

Inferno #214/2023

The Bleeding
Monokrator
Redefining Darkness

4

The Bleedingin kalmankatkuinen ja kiivas thrash-pieksentä tasapainoilee taitavasti molempien genrejen raja-aidalla muistuttaen vanhakantaisempaa amerikkalaista lähestymistapaa. Pienoinen yllätys onkin, että bändi tulee Englannista tarjoten samalla pienoista valonpilkahdusta muuten jo pidempään hivenen ankealta ja vähälukuisalta vaikuttaneen saarivaltion rankemman sarjan metallitarjontaan.

Ei ole mikään ihme, että Monokrator soi todella tiukasti, onhan bändillä diskografiassaan kolme aiempaa minaria ja pari täyspitkää. Vauhdikkaasti etenevän levyn tärkein valtti on todella ärhäkkä ote, jota laulaja kireällä ja hengenahdistusta aiheuttavalla räksytyksellään johdattaa. Ja se mikä paikoitellen ampiaisten surinaa muistuttavien riffien mieleenpainuvuudessa osin hävitään, korvataan sopivan röyhkeillä ja yllättävillä sooloilla.

Pelkkä asenne tai soittoniekat eivät kuitenkaan tee biiseistä näin hyviä, vaan ne ovat sovituksellisesti mielipuolisessa monipuolisuudessaan hyvinkin oivaltavia. Musiikissa tapahtuu sopivan paljon muttei yhtään liikaa, mistä kertoo sekin, että yhtye runnoo kahdeksan biisiään vaivaiseen puoleen tuntiin. Kova suoritus Sadusin jalanjäljissä.

Formalist
We Inherit a World at the Seams
Brucia

2,5

Italiassakin podetaan sen sortin itseinhoa ja maailmantuskaa, että sitä on oksennettava ulos taiteeseen. Ja mikä sopisikaan tyyliksi kuin sludgeilu, joka lähtökohdiltaan on lähes poikkeuksetta nihilististä. Levyn kansitaide seppukua tekevästä hahmosta on sen verta raflaava, että sisällöltään odottaa automaattisesti jotain erityisen painostavaa ja syvältä viiltävää.

Vaan aivan kuin doomailun ja sludgen rajamailla kulkeva musiikki jää tunnelma myös puolitiehen.  Yksi syistä on Forgotten Tombin keulilla ääntelevän Ferdinando Marchision tulkinta, jonka tyylipuhtaasta tulkinnasta ei kuulu uskottava ahdistus. Sama vika vaivaa myös varttitunnin mittaisia kolmea liian sisäsiistiä kappaletta, jotka eivät onnistu piinaamaan ja musertamaan painonsa alle.

Parhaimmillaan Formalist onkin Monumentsin kaltaisessa biisissä, jossa se ei yritä olla koko aikaa liian tuskainen. Alun puheosuus ja väleihin ujutettu kepeämpi tunnelmointi kaikessa simppeliydessään nivoo yhtyeen eri tyylit saumattomammin yhteen. Näin sopivasti monipuolistettu ulosanti tuo musiikin kasvoille enemmän oman ilmettä pelkän mutristelun sijaan ja mieleen jää muukin kuin aina toimiva mutta perin tavanomainen mattamustuus.

Coffin Mulch
Spectral Intercession
Memento Mori

4

Skotit ovat totta vie Entombedinsa kuunnelleet. Tästä kielii sekin, että bändi on ennen tätä ensimmäistä täyspitkää tehnyt oman tulkintansa Nihlistin Supposed to Rotista. Spectral Intercession onkin täysin häpeilemätöntä Left Hand Path/Clandestine-palvontaa aina kitarasoundeja ja sooloja myöten eikä muhevaäänisen multakurkkunsa Alastairin alkukantainen ääntelykään kovin kaukana noista klassikoista ole.

Useimmissa tapauksissa tällainen imartelun korkein muoto on sekä halpaa että tylsää, mutta Coffin Mulch hoitaa haulit himaan komeasti. Pitkään ja hidastempoiseen Eternal Enslavementiin päättyvä kiekko on puolen tunnin mitassaan optimaalinen sisällöllisine vaihteluineen. Valikoimasta kun löytyy niin suoraviivaisesti rullaavaa perusrymistelyä kuin muutama napakamman mittainen punkahtavampi rykäisy. Albumin avaavassa nimiraidassa esitetään taas haastavampaa ilmaisua monine eri osineen ja muutoinkin esikuvalleen tyypilliset temponvaihtelut ovat niin biisien kuin koko levyn suola.

Puritaaneille ja kovimmille fanihenkilöille liika voi olla liikaa, mutta kun jälki on kauttaaltaan näin ansiokasta, ei albumista voi olla niin mitenkään tykkäämättä. Tyylikäs kopioiminenkin kun vaatii niin näkemystä kuin taitoa ja pelkällä omaperäisyydellä ei pääse kovinkaan pitkälle, jos hyviä veisuja ei ole.

High Priest
Invocation
Magnetic Eye

3,5

Parhaimmillaan otteeltaan letkeä mutta tiukasti rokkaava stoner rock on rautaista kamaa, mutta perin harva poppoo saa sen toimimaan vaaditulla tavalla. Rajoitteina kuin on vielä genren vähäinen temppuvalikoima ja lähtökohtaisesti ahdas karsina. Ilahduttavaa onkin huomata, kuinka High Priest onnistuu esikoispitkäsoitollaan kuulostamaan tuoreelta, vaikka niin sekä soundinsa että kikkansa perin tuttuja vanhakantaisuudessaan ovatkin.

Groovaava pössyttelyrokkihan näilläkin jenkeillä on perustanaan. Päälle on ladottu raskasta ja laulun puolesta jopa eeppisen haikeaa klassista doomailua yhdistettynä Thin Lizzyn suuntaan kumarteluun ja hienoisen psykedeeliseen leijuntaan. Seos voi kuulostaa erikoiselta, mutta täysin saumattomasti näistä on kappaleita saatu koostettua. Etenkin, kun tuotanto on korvia hivelevän lämmintä, muhjuista ja tuhtia.

Niin hyvä kuin Invocationin kappalekahdeksikon resepti onkin, sen suuren ongelma on kuitenkin liiallinen samankaltaisuus. Ei tämä vielä kovin suureksi ongelmaksi muodostu näin ensimmäisellä levyllä, mutta tulevaisuudessa olisi hyvä panostaa entistä rohkeampaan vaikutekirjon hyödyntämiseen ja materiaalin jatkojalostamiseen.

KHNVM
Visions of a Plague Ridden Sky EP
Neckbreaker/Bitter Loss

3

Laulaja-kitaristi Obliteratorilla on vahva visio johdattamansa yhtyeen suhteen, onhan viidessä vuodessa syntynyt kaksi täyspitkää ja nyt ilmestyvä EP. Panostuksen näkee myös siitä, että kaveri on ilmeisesti keikkailun takia muuttanut kotimaastaan Bangladeshista Saksaan.

Pienjulkaisu sisältääkin viisi biisiä tymäkkää ja tyyliteltyä death metalia, joka on paljon velkaa Nilelle. Mielikuvia vahvistaa myös selkeästi kuultavat vaikutteet itämaisesta musiikkiperinteestä kärkenään kaksi lyhyehköä instrumentaalia, jotka rytmittävätkin kokonaisuutta oivasti. Esikuvansa yhtä korkealle tekniselle ja kunnianpäiviensä innovatiiviselle tasolle KHNVM ei ainakaan vielä tosin nouse.

Nibiru
Anamorphosis
Argonauta

3

Anamorphosis on lähes tunnin mittainen järkäle syvän mustaa ambienttia ja rituaalimaista manaamista. Kaiken huminan ja hälyn keskellä hyödynnetään pahaenteisyyttä huokuvia kosketinmattoja elektronisen musiikin pioneerien hengessä sekä hypnoottista tribaalirytmiikkaa. Toteutus on niin hyvää, että koko levyllä kauttaaltaan vallitseva uhkaava ilmapiiri osaa olla jopa pelottavaa.

Julkaisun suurin ongelma kuitenkin on, että vaikka sekä musiikki että tunnelma muuntautuvat matkan varrella, kokonaisuus ei tunnu silti päätyvän oikein mihinkään. Vaikutelma korostuu myös siksi, että vaikka teos onkin vain yhden raidan mittainen, on siitä selkeästi tunnistettavissa useampi draaman kaaren osa.

Seven Impale
Summit
Karisma

3

Ei ole epäilystäkään etteikö tämä porukka olisi King Crimsonin klassikkodebyyttiä kuunnellut rutosti. Neljästä pitkähköstä biisistä koostuva Summit kun on aika lailla autenttista kunnolla kikkailevaa pieruprogea mutta ei vain pelkästään sitä. Kiitos taajaan käytetyn fonin, löytyy musiikista myös runsaasti jazz-vaikutteita, ja kun kielisoitinten johdolla jyräytellään paikoitellen todella jykevästi ilmeisen esikuvansa tavoin, sietäisi lopputuloksen kiinnostavan osaa heviväestäkin.

Niin taidolla ja tyylillä toteutettua kuin levy läpeensä onkin, ei lämmin tunnepuoli laulajan kovasta yrityksestäkään huolimatta tasapainota riittävästi kylmää teknistä tasoa. Harvoihin hetkiin silti hyvä valinta.

torstai 22. kesäkuuta 2023

Inferno #213/2023

Cryptic Shift
Return to Realms RE
Blood Harvest
3

Ei ole mikään ihme, että esikoisensa Visitations from Enceladusin (2020) perusteella Cryptic Shift kiinnitettiin Metal Bladelle. Yllättävää ei myöskään ole se, että entinen lafkansa julkaisee uusiksi  bändin ensimmäisen EP:n uusitulla kannella ja nimellä sekä demobonarein varustettuna.

Tässä vaiheessa uraansa britti-scifistien thrashin sekainen death metal hakee vielä uomaansa eikä visiot teknissävytteisestä lähestymistavasta ole yhtä jalostuneita kuin neljä vuotta myöhemmin. Eka demo paras -koulukuntaan suoraviivaisempi ilmaisu vetoaa eittämättä nykyisempää ja tulevaa materiaalia paremmin, mutta julkaisun selkeä potentiaali kannattaa muidenkin tarkistaa.

Hex A.D.
Delightful Sharp Edges
Apollon
4

Moni artisti rehvastelee sillä, kuinka tuotokselleen on otettu vaikutteita vähän sieltä ja täältä musiikin ollessa niin monipuolista ja lähes ennen kuulematonta. Totuus on kuitenkin hyvin usein tarua ihmeellisempää ja kun unohdetaan sanahelinä, omat korvat osoittavat kaiken olevan tuttua ja turvallista kuten aina ennenkin.


Ei Hex A.D. sekään tee kuudennella levyllään mitään erityisen mullistavaa, mutta pahuksen ennakkoluulottomasti ja hienosti yhtye osaa sekoittaa verkkaista hard rockia ja progea tuoden mukaan vielä vaikutteita doomin puolelta. Delightful Sharp Edges ei ole eeposmainen vain kappaleiden mitaltaan ja kokonaiskestoltaan, vaan lyhyiden välisoittojen rytmittämän levyn konseptina on, kuinka ihmisiä on historiassa listitty eri tavoin suuressa mittakaavassa. Tässä tarinallisessa viitakehyksessä urkujen värittämä progehuuruilu yhdistettynä tumman tanakoihin rock-jyrähdyksiin sisältää todellista dynamiikkaa.

King Crimsonin raskas progeklassikko In the Court of the Crimson King (-69) on epäilemättä yksi norjalaisiin suuren vaikutuksen tehneistä levyistä. Tätä ei kuitenkaan edes yritetä mallintaa, vaan sen pohjalta on onnistuttu luomaan jotain omaa ja tuomaan tähän aikaan päivitettyä jotain muuten tutuista aineksista. Helpolla ja nopeasti kokonaisuutta ei pysty omaksumaan, mutta siinäkin piilee albumin yksi viehätys.

Impending Triumph
Impending Triumph EP
Jawbreaker

2,5

Kaksikkona operoivalla Impending Triumphilla on heti uransa alussa kova palo luoda oikeaa heavy metalia aivan kuten aikoinaan tehtiin. Nykyhiplailu ja mukarajuus loistavat poissaolollaan, mikä kuuluu kivan repivänä kitarasoundina sekä vauhdikkaimmissa kohdissa ihan kyrpänä poljetuissa tuplabasareissa.

Esikois-EP jää kuitenkin osin raakileeksi. The Invisible Fortressissa eeppisyys ja tarttuvuus alkavat olla kohdallaan, mutta muualla rankkuuden kanssa yhteennaittamisessa on vielä työstettävää mitä sulavuuteen tulee. Jää nähtäväksi, saavutetaanko edes osavoitto jo työn alla olevalla täyspitkällä vai jääkö se häämöttämään kauemmaksi tulevaisuuteen:

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods – Part II EP
Osmose

3

EP-saagan ykkösosalla uhkasin tökätä ausseja tikulla silmään, jos äityvät vielä vanhoja muistelemaan ja näinhän siinä kävi. Samaiselta vuonna 1995 julkaistulta demolta on nyt versioitu uusiksi tämänkin pienjulkaisun avaava Heads Bowed, joka on selkeä aikansa kuva. Tuolloin koko funeral doom -genre kuulosti vielä tuoreelta, mutta nyt tämän biisin osalta osin ajan hampaan nakertamalta reliikiltä.

Muut kaksi uutta biisiä osoittavat hyvin, että vaikka yhtye ei ole muuttanut tyyliään, on se oppinut sentään jotain jalostamisesta. Etenkin massiivisen mittainen päätösraita The Paling Crest on saman aikaisesti hyvinkin tuttua ja turvallista mutta myös kaunista ja kiehtovaa.

Oceanlord
Kingdom Cold
Magnetic Eye

3

Ensimmäisellä levyllään aussitrio onnistuu puolittain hurmaamaan lämminhenkisellä ja kaihoisalla doomillaan, joka ei oikein tahdo istua edes mihinkään selkeään genren alalokeroon. Pörisevä basso ja ajoittaiset raskaammat osuudet viittaavat stoneriin, mutta laulajan ja kitarakuvioiden puhtaus ovat taas lähempänä klassista doomia.

Puolivälistä löytyvä Isle of the Dead on junnaavuudessaan ylivoimaisesti albumin raskainta antia. Yhtymäkohdat tässä kohtaa 80-luvun puolivälin Saint Vitusiin ovat melko ilmeisiä, vaikka niin Winon tulkinta kuin koko bändisoitto onkin kaikessa karheudessaan huomattavasti elämänmakuisempaa kuin mitä laulaja-kitaristi Peter Willmottin kavereineen tekee. Vaikka levyn lyhyin biisi So Cold onkin jo taas paluuta aiemmista biiseistä tutuksi tulleeseen herkistelevämpään tyyliin, valkenee tässä kohtaa miksi kummatkin yhtyeet ovat tahoillaan outolintuja.

Vaikutelma vahvistuu taas levyn pisimmässä psykesävyjä sisältävässä päätösraidassa Come Home, josta ei myöskään massaa puutu. Siltikin se on pohjimmiltaan hyvinkin lunkia raskastelua, joka pistää kyseenalaistamaan bändiin liitetyn synkkyyden ja H.P. Lovecraft -vaikutteiset kauhuteemat. Tai sitten nämä ovat ovelasti piilossa jossain sellaisissa syvyyksissä, johon vain harvat ja valitut musiikkiin uppoutuvat kykenevät näkemään.

Patient Omega
Broken Mind in a Rotting Body
Misantropia

3,5

Suhina ja humina yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja harvakseltaan käytettyihin perkussiotömäytyksiin on Patient Omegan keino kuvata mielen järkkymistä. Tummatunnelmainen ambient onnistuukin melko hyvin pukemaan musiikiksi kaiken sen ahdistuneisuuden ja kaoottisuuden jotka pään sisällä vallitsevat hulluuden kurimukseen tempautuessa.

CD:n maksimittaa hätyyttelevä albumi kostuu kolmesta osasta, joiden väliset erot ovat kuuntelijan näkökulmasta lähestulkoon kosmeettisia, mutta tekijälleen todennäköisesti suurempia. Tällä ei sinällään ole mitään merkitystä, sillä genren mukaisesti tärkeämpää on teos kokonaisuutena eikä sen sisältämät yksilöt. Ne kun ovat tässä tapauksessa johdonmukaisessa laadukkuudessaan kiehtovia.

Vaikka minkäänlaisia toivoa ei levyltä pilkahdakaan, ei kyseessä ole kuitenkaan täysi pikimustuus. Levyn edetessä totaalista järjen valon hiipumista ja fysiikan rappeutumista kuvastavaa lohduttomuutta jää osin kaipaamaan, mutta Broken Mind in a Rotting Bodyn voi halutessaan kokea myös eräänlaisena alkusoittona mielipuolisuuden etenemiselle tai miksei jopa tämän materiaalin perusteella epätodennäköiselle paranemiselle. Mahdollinen jatko-osa olisi hyvinkin luonnollinen tapa kuvata tilan muuttumista, vaikka täydellinen hiljaisuus projektin tiimoilta olisi sekin hyvin kuvaavaa.

Qadmon
Ghosted EP
Omakustanne

2,5

Kaksikkona toimivan Qadmonin haikeasti soiva kappalekolmikko haikailee 90-luvun alun kulta-aikojen gootti-doomailun pariin. Duon toinen osapuoli ja paluun jälkeen viitisen vuotta In the Woodsin… keulillakin viihtynyt James Fogarty on epäilemättä anathemansa ja my dying bridensa aikoinaan kuunnellut, sen verran niin melodioissa kuin tunnelmassa on samankaltaisuuksia.

Bändi ei kuitenkaan ammenna samalla death metalista kuin em. pioneerit, vaan on puhtaine lauluineen ja kevyempine riffeineen doom-deathin kevytversio. Jos koskettimet kajahtavat kohtalokkaasti ja viulu valittaa murheellisesti, jää tunnelataus silti hailakaksi. Pelkän muotokielen taitaminen ei riitä puoliväliä pidemmälle.

Tymo
The Art of a Maniac LP
Empire

3,5

Kanadalainen thrash metal -skene on aina ollut piskuinen, mutta yleisessä ärhäkkyydessään hyvinkin erottuva. Nyt reilu vuosi ilmestymisensä jälkeen vinyylipainoksensa saava Tymon kolmonen pitää perinteitä mallikelpoisesti yllä ollen hyvää rähinää alusta loppuun.

The Art of a Maniac on kärkevää julistusta, jota ei ole onneksi lähdetty ahtamaan soundillisesti teennäiseksi tuhdiksi jytinäksi. Kun sekä riffittely että sooloilu on runsasta ja terävää laulaja-kitaristi Tim Tymonin räksytyksen lailla, on hyvällä tempolla läpikaahattu puolituntinen mallikelpoinen osoitus perusasioiden iänaikaisesta toimivuudesta.

keskiviikko 17. toukokuuta 2023

Inferno #212/2023

Anti Ritual
Green Terrorism EP
Indisciplinarian

2,5

Green Terrorismilla tanskalaisyhtye suomii olan takaa kapitalismia ja sen vaikutusta ilmastoon. Sanoman perillemenon takaamiseksi on haluttu typistää kappaleet mahdollisimman tiiviiseen muotoon, jotta lopputuloksensa olisi tymäkkä EP.

Seiskatuumainen onkin jykevää tulemista kuuden kappaleen ja kahdeksan minuutin mitassaan tyylilajinaan grindcorestakin vaikutteita ottanut osin mustennettu hardcore. Onhan tämä iskevää, mutta lyhyt mitta tuntuu olevan kauttaaltaan liikaa itseisarvona eikä saa intensiivisyydellään haukkomaan henkeä. Downfall-outro summaakin hyvin kokonaisuuden jääden tunnelmaltaan tyngäksi.

Artch
Another Return (reissue)
Hammerheart

4

Ilmestyessään vuonna -88 Artchin esikoislevytys Another Return on mahtanut olla pienimuotoinen outo lintu eikä vain siksi, että yhtye oli Norjasta. Musiikkinsa kun on luokiteltavissa ei niinkään suureksi ilmiöksi nousseeseen power thrashiin, jonka lippulaivoja etenkin Metal Church oli.

Islantilaista syntyperää olevan Eric Hawkin dickinsonmainen ääni yhdistettynä riffittelyn terävyyttä korostavaan kitarasoundiin ja pintaan nostettuun bassoon luo biiseille tuhdit pohjat. Ja jos yhtyeen musiikki onkin jossain määrin haastavaa ja hittikertsejä kaihtavaa, voittaa se nopeasti puolelleen omaleimaisuudellaan. Tässähän olisi selkeä Salamyhkän paikka!

Askel
Askel MC EP
Gate of Deliria

4

Perin painavaa ja synkkää on Askeleen jurnutus ensimmäisellä eponyymilla julkaisullaan, joka ilmaisjakelun lisäksi on myös kasettiformaattiin saatettu. Sludge-möyrintähän tässä kaiken pohjana on, mutta perinteisempään genreilmaisuun verrattuna tulokulma on pikimustaa lähentyvässä painostavuudessaan armottomampaa.

Syy tähän löytyy kitaristien tavasta liittää kappaleisiin kirskuvaa meluisuutta, joka luo niihin häiriintyneen ja kontrolloidun kaoottisen tunnelman. Omalaatuista niin musiikissa kuin julkaisussa on myös se, että se huipentuu kuusiminuuttiseen The Final Stepiin, jolle edeltävät kolme lyhyempää raitaa tuntuvat tienauraajilta.

Blood Star
First Sighting
Shadow Kingdom

3,5

Ihastusta herättäneestä ja kerrankin oikeita odotuksia täyspitkää kohtaan nostattaneesta The Fear -seiskatuumaisesta on ehtinyt vierähtää lähes kolme vuotta eikä tässä välissä julkaistut muutamat lähinnä cover-irtobiisit ole tulevasta antaneet kovinkaan selvää kuvaa. Heti First Sightingin  ensikuuntelusta käy kuitenkin selväksi, että minkäänlaisia muutoksia ei musiikissa ole lähdetty tekemään. Jenkkinelikon retroileva heavy metal nojaakin yhä edelleen tanakasti aina kauaksi 70-luvulle saakka.

Levy onkin läpeensä miellyttävää kuunneltavaa myös soundillisesti aivan kuten asiaan toki kuuluukin ja tämä pätee myös Madeline Smithin äänenkäyttöön. Kappalerepertuaarissakin on variaatiota aina vauhdikkaammin rokkaavista All for Nothingin kaltaisista veisuista haikeimpiin ja hämyisämpiin kirkkaimpana esimerkkinä The Observers, joskin biisien väliset eroavaisuudet eivät ole lopulta kovinkaan radikaaleja.

Selkein hitti on kuitenkin yksinkertaisen tehokkaasti kertosäkeellään korvaan tarttuva Cold Moon, jonka kaltaisia täkyjä olisi saanut olla mukana muutama muukin. Niin hyvän tasalaatuinen kuin esikoinen onkin tällaisenaan, hiipii takaraivoon tunne, että tiivistettynä minialbumin mittaan kokonaisuus olisi selkeästi valloittavampi.

Century
The Conquest of Time
No Remorse

3

On helppo ymmärtää, miksi true-luokitukseltaan aito ruotsalaisduo on saanut suitsutusta osakseen, vaikka ennen tätä esikoista ei julkaistuja näyttöjä juurikaan ole. Pelkistetyltä soundimaailmaltaankin ehtaa tavaraa olevalta albumilta kun löytyy läpeensä tiukasti heavy metalin ytimessä olevaa pätevää riffittelyä ja mukavan haikeaa melodiaa sekä kertosäettä.

Jos hivenen hentoinen laulu onkin linjassa kaiken muun kanssa, saisi siinä silti olla enemmän voimaa. Nyt etäisesti Satanin Brian Rossin mieleen tuova tulkinta toimii jonkinlaisena käsijarruna musiikista suuremmin nauttimiselle. Vajaa 37 minuuttinen levy kuulostaa myös oudosti mittaansa pidemmältä, vaikkei tylsä olekaan.

Iron Jinn
Iron Jinn
Stickman

2,5

The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 60-luvulle saakka, vaikka yleisesti ottaen ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä.

Heti alun kappalekaksikosta Winding World ja Soft Healers on kuultavissa, kuinka kyse ei ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluonteista rallattelusta. Musiikissa on vahvasti läsnä aina hulluuteen saakka viittaava häiriintyneisyyden tunne aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 80- ja 90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi.

Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin liiallinen sisäänpäin kääntyvyys. Pahimmillaan sorrutaan suorastaan omaan näppärään eksentrisyyteen kuten vaikka vartin mittaisessa päätösraidassa Cage Rage, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja.

Savage Grace
Sign of the Cross
Massacre

3

Kaksi albumia 80-luvun puolivälin kantturoilla julkaissut Savage Grace jäi lähinnä kulttisuosiksi, vaikka musiikkinsa olikin ihan veikeä yhdistelmä speed metalin kanssa sujuvasti sekoittuvaa kotimaansa Amerikan power metalia. Osa huomiosta ja sitä myötä viehätyksestä tuli taatusti myös poliisihahmo Knutsonin tähdittämistä kansista, jotka tästä ajasta tarkasteltuna ovat misogyynisyydessään provokatiivisia, mutta tuohon aikaan enempi vähempi normi.

Yhtyeen ura tyssäsi 90-luvun alussa vain jatkuakseen niin monen muun aikalaisensa lailla 30 vuotta myöhemmin. Tuttua on sekin, että jäljellä ei ole kuin yksi alkuperäisjäsen kitaristi Chris Logue, mutta todennäköisesti juuri siitä johtuen Sign of the Cross on täysin loogista jatkoa edeltäville täyspitkille. On sekä ilahduttavaa että yllättävää huomata, että alkupuolisko levystä onkin parasta materiaalia, mitä bändi on koskaan tehnyt. Vauhdikas avausraita Barbarians at the Gate ottaa luuloja pois ja Stealin' My Heart Away on häpeilemätön niin nimellään kuin kertsin tarttuvuudellaan

Loppu onkin sitten selkeää sävellyksellistä taantumista, joka huipentuu Suomen helppoja naisia ylistävään bonuskappaleeseen Helsinki Nights. 60 vuotta täyttäneen miehen kynästä tällainen retostelu näyttäytyy pelkästään säälittävänä, on tarina sitten totta tai pelkkä märkä päiväuni. Olisi edes hyvä biisi.

Smoulder
Violent Creed of Vengeance
Cruz Del Sur

3,5

Aiemmalla pidemmällä ja lyhyemmällä julkaisullaan kanadalaismetallisteilla on ollut selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on täysimääräisenä jäänyt lunastamatta. Eikä tällä kakkoskiekollakaan vielä täysosumaa tule, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut.

Tyylillisesti ei suuria muutoksia kuulla mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut aiempaa selkeästi tanakampi ilmaisu niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Sarah Annin äänessä on myös voimaa ja sitä myötä vakuuttavuutta aiempaa enemmän, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaaottavalle sanoitukselliselle teemalle.

Jos Smoulderin musiikki ei ennenkään ole ollut kaikista kirkasotsaisinta ja uljainta, on sen eeppisyys Violent Creed of Vengeancella selkeämpää ja paremmin kappaleisiin istutettua. Ylipäätään koko levy huokuu sellaista itsevarmuutta ja paneutumista, joka tuo sille enemmän omaa ilmettä sopivan vähäisesti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen myötä. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olemaan todellista katetta.