Inferno #161/2018

Dödsrit

Spirit Crusher

Prosthetic

4,5

Useat vähänkään raisummat metalligenret black metal mukaan lukien ovat ottaneet aina keksimisestään lähtien usein vaikutteita myös punkista ja sen eri alalajeista. Etenkin hardcoren vaikutusta thrash-metalliin on turha kieltää, mutta kyllä mustasta metallistakin on löydettävissä yhteneväisyyksiä rujoon crust punkin ja D-beat -räimettä, jos ei nyt suoranaisina musiikillisina ja sanoituksellisina vaikutteina, niin ainakin periaatteiden ja toimintatapojen ehdottomuudessa ollaankin toisiaan jo huomattavasti lähempänä.

Karskit soundit, repivän yksinkertaiset ja kylmät melodiat ja riffit yhdistettynä kipakkaan tempoon on em. usein jollain lailla vastapelureiksikin aseteltujen genrejen peruskuvastoa. Ei siis ole mikään ihme, että elementtejä on yhdistelty puolin ja toisin ja ne ovat sujahtaneet osaksi musiikkia varsin luonnollisella tavalla. Näin tekee myös ruotsalainen Dödsrit kakkoslevyllään, mutta lisääpä sekaan vielä ansiokkaasti post-metalin puolelta tuttua tummempaa fiilistelyä.

Spirit Crusher on hämmästyttävä levy. Pelkästään paperilla tarkasteltuna sille olisi helppo lyödä jonkinlainen ärsyttävä hipster-leima, mutta jo kertakuuntelun perusteella käy selväksi, että kaikesta välittyy sellainen läpitunkeva alkukantaisuus ja henkilökohtaisuus, jollaista ei pysty teeskentelemään. Ahdistus, melankolia ja raivo välittyvät kuulijalle saakka ja sama aitous pätee kauttaaltaan myös musiikilliseen ilmaisuun, joka on täysin sisäistettyä eikä vain opeteltua. 

Hämmästyttäväksi kertaheitolla vuoden parhaimmistoon nousevan albumin tekee se, kuinka jopa ärsyttävyyttä lähestyvän yksinkertaisista ideoista ja em. genrejen peruselementeistä se on tunteella kudottu kasaan. Suurimman osan ajasta vallitsevien tunnetilamyrskyjen vaihtuessa muuttaa myös musiikin intensiivisyys ja raastavuus muotoaan lähes ovelan huomaamattomasti punkin ja bläkin välillä. Ja kun on aika haikeamman tunnelmoinnin, siirtyminen kappaleiden sisällä tapahtuu yllättäen mutta soljuvasti. Ei siis mikään ihme, että vain neljästä pitkästä kappaleesta huolimatta kokonaisuus kietoo tiukasti pauloihinsa.

Spirit Crusheria kuunnellessa muutto korpeen kauaksi koko ihmiskunnasta alkaa luojansa Christoffer Österin lailla tuntua entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Hitten

Twist of Fate

High Roller

4

Menneitä hyviä aikoja kultaisine muistoineen on etenkin 2010-luvulla yritetty mallintaa monesti genrestä riippumatta. Teoreettista osaamista asiasta monelta löytyykin, mutta edes napakympin reunamille ei moni osu todellisen luovuuden puutteiden takia. Eikä siihen osu Hittenkään kolmannella albumillaan, mutta nousujohteista uraa lupailevan vakaa heittokäsi sillä kuitenkin tuntuu juuri nyt olevan.

Vaikka yhtyeen itsensä mukaan vaikutteita on imetty tunnetuilta eurooppalaisilta heavypioneereilta sekä rapakon takaa, niin kyllähän espanjalaisten musiikin painopiste on voimakkaasti kallellaan Amerikan suuntaan. Jopa niin paljon, että useampikin kappale aina tällä levyllä debytoivan Alexx Panzan äänenkäyttöä myöten assosioituu vanhaan suosikkiini Dokkeniin. Donin tavoin kaverilla on hyvin miellyttävä ja riittävän sävykäs soundi ja kun kitaristit pistävät George Lynchin hengessä biisistä toiseen parastaan niin riffeissä kuin sooloissa aina kaksinkamppailuita myöten, paljastuu Twist of Fate yllättävänkin kovaksi luuksi.

Siinä missä biisien räväkkyys ja vauhdikkuus onkin ehdottoman positiivinen seikka, jää kokonaisuudelta kumminkin kaipaamaan vähän enemmän herkistelyä satunnaisten osuuksien lisäksi. Sävellysten pienellä trimmauksella ja On the Runin kaltaisia kertosäkeitä hitusen tarttuvimmiksi hoonaamalla Hitten voi hyvinkin palata taistelemaan kynsin ja hampain 80-lukulaisen metallin herruudesta ainakin genreintoilijoiden keskuudessa.

Nuoret Sankarit

Lassie palaa autoon 7”

Suppo Levyt/Woimasointu/Young Guns II

3

Vuonna 2011 ilmestyneellä eponyymilla ensi-EP:llä kuultiin nuorehkojen miesten rempseästi soitettua punk rockia. Muutamaa pikkujulkaisua ja täyspitkää myöhemmin juuri mikään ei ole muuttunut eikä ole tarvinnutkaan. Ikääntymisestä huolimatta joensuulaiset kuulostavat edelleen naiiveilta ja riehakkailta aivan kuten asiaan kuuluukin, on vertailukohtana sitten vaikka ihan genren alkuajat Suomessa.

Suurta sävellyksellistä nerokkuutta ja tarttuvuutta EP:ltä ei löydy ja pienen ihmisen lähes jokapäiväisistä vastoinkäymisistä kertovat sanoitukset vievätkin tässä suhteessa voiton. Nuorten Sankarien perus-punk on kuitenkin soitettu ja taltioitu ilahduttavan livemäisellä tatsilla ja soundeilla, että se ei kuulosta tippaakaan lattealta tai tylsältä. 

Pitkälti juuri ilmavuudesta ja pelkistetystä esitystavasta johtuen sutjakasti etenevä kappaleviisikko on hitikkyyden puutteesta huolimatta mukavaa kuunneltavaa vauhdikas Onx mun pakko etunenässä.

Satan

Cruel Magic

Metal Blade

3

Viiden vuoden takaisella paluulevyllään Life Sentence Satan osoitti edelleen olevansa herra brittihevin saralla ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Atom by Atom oli sekin veteraanien varmaa hallintaa. Levykaksikko oli ajattomalta kuulostavaa vahvaa jatkumoa Court in the Act -debyytille (-83) ja tätä seuranneelle Suspended Sentencelle (-87) eikä levylle saakka taltioidussa melkoisen väkevissä live-esiintymisissäkkään ollut moitteen sijaa.

Periaatteessa monikaan asia ei ole muuttunut uudella albumilla, mutta nimestään huolimatta yhtyeen magiasta tuntuu silti jotain olennaista kadonneen. Ehtaa heavy metaliahan tässä edelleen tykitetään, mutta astetta haastavimmiksi muuttuneista sävellyksistä tuntuu kadonneen osa yhtyeen tavaramerkistä eli tarttuvuuden ja voiman konstailemattomasta symbioosista. Riffittelykin kuulostaa vauhdikkaimmillaan liialliselta nypyttämiseltä ja vaikutelmaa korostaa entisestään pelkistetty äänimaailma, joka tasapainoilee kappaleesta riippuen mukavan ilmavan ja kolkohkon rajamaastossa.

Kyllähän Cruel Magic silti keväällä ilmestyneen lähimmän verrokin eli Blitzkriegin Judge Not! -levyn voittaa, vaikka kiehtovista perustuksistaan huolimatta potentiaali jää kummallakin levytyksellä lunastamatta. Satan kuulostaa puutteistaan huolimatta piirun verran mielenkiintoisemmalta ja samaa voi sanoa myös Brian Rossin laululinjoista.

Void Rot

Consumed by Oblivion EP

Everlasting Spew

3

Void Rotin uranavaus tapahtuu nasevamittaisella EP:llä, jossa simppelin vanhakantainen death metal -vyörytys sekaantuu sopivissa määrin yhtä yksinkertaiseen doom metal -nopeuksista tutumpaan synkempään raahustamiseen. Aina matalia murinoita myöten jostain toispuolisista ulottuvuuksista kumpuava kombinaatio on elementeiltään tasapainossa ja kaikessa painostavassa tummuudessaan hyvinkin kiehtovaa.

Erilaisia mustan tai jopa harmaan eri sävyjä jää kappaleista silti kaipaamaan. Nyt EP:llä on kolmen sinänsä hyvän kappaleen sijasta periaatteessa vain yksi eikä eroa tahdo huomata edes pituuksista. Monipuolisuus ei toki ole tässä lajissa mikään ehdoton perusedellytys, mutta kuuntelijansa mentaalipuolella sen merkitys on huomattavasti suurempi. Pienetkin nyanssit kun voivat saada syleilemään tasaisempaakin jurnutusta sen kaihtamisen sijasta.

Consumed by Oblivion kalvaa tällaisenaankin jo koko ruumista, mutta sielua se ei vielä onnistu sisäänsä imaisemaan.

Inferno #160/2018

Armory

The Search

High Roller

3

Melkon tarkalleen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Armory-debyytti World Peace...Cosmic War tempaisi mukaansa kohti atmosfääriä äärimmäisen energisellä ja vauhdikkaalla meiningillään eikä juuri mikään ole muuttunut kakkoskiekolla. Alla on edelleen kaakkeja täyteen tungettu 80-luvun rassi, joten eipä ole mikään ihme, että temmotkin huitelevat edelleen reiluissa ylinopeuksissa vaikka alla vilistää kuuma moottoritie.

Bändin kokonaisvaltaisesti onnistunutta näkemystä luoda autenttisenkuuloinen ympäristö vanhojen hyvien aikojen vauhtimetallille sekä vielä siihen hyvin istuva sisältö vetää suun väkisinkin virneeseen. The Searchin ongelma edeltäjäänsä verrattuna kuitenkin vain on, että nyt yhtyettä tuntuu vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Kappaleet ja etenkin riffit ovat aavistuksen verran kimurantimpia, mutta liian monessa kohtaa tunnutaan menevän hitusen liiaksi vauhdin eikä itse sävellysten ehdoilla. Vuoden -89 aikansa parhaimmistoa esitelleen kokoelman Speed kills...but who’s dying? nimi kiteyttääkin Armoryn julkaisun perimmäisen ongelman paremmin kuin hyvin.

Pikkupurnauksesta huolimatta mielikseen levyä silti kuuntelee ja aina toimivassa vinyylimitassa se sujahtaa alusta loppuun yllättävänkin nopeasti. Siksipä sille onkin toistuvasti helppo antaa heti perään toinenkin mahdollisuus.

Avenger

Blood Sports RE

3,5

Avenger

Killer Elite RE

3

Dissonance

Brittilafka Dissonance jatkaa kotimaansa menneiden aikojen hevilaarien kaivelua tuorejulkaisujen ohessa ja nyt räpylöihin on tarttunut molemmat 80-luvun alkupuoliskolla ilmestyneistä Avengerin albumeista. Ovathan nämäkin levyt jo kahteen kertaan tällä vuosituhannella julkaistu uusiksi CD:nä, mutta kysyntää ilmeisesti riittänee nostalgianälkäisten ja menneisyyttä diggaavien keskuudessa näinä vinyylivouhutuksen aikoina, kun myös LP-painos on asiaankuuluvasti tehty.

Kuten niin monien aikalaistensa kanssa, tämänkin porukan ura jäi lyhyehköksi ja paluuta on 2000-luvulla tehty pariinkin otteeseen. Levyllinen uutta musiikkiakin on neljä vuotta sitten julkaistu, mutta lähinnä kulttinimenä orkesteri on ja pysyy, ja vieläpä aivan ansiosta.

Vuonna -84 ilmestynyt esikoinen Blood Sports edustaa brittihevin hieman räväkämpää ja vauhdikkaampaa laitaa, jota paikoitellen voisi kutsua jopa proto-speed metaliksi. Lähimmät musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kaksikosta Blitzkrieg-Satan, ja tässä valossa ei olekaan mikään ihme huomata, että molempien em. bändien laulajana myöhemmin tutummaksi tullut Brian Ross on ollut myös Avengeria perustamassa. Kuullaanpa herran ääntä loppuun tuupatuissa parissa radio- ja demomatskuissakin, sillä debyytin ilmestyessä mies ei kokoonpanoon enää kuulunut. Bonukset herättävät tosin myös kysymyksen, miksi ihmeessä koko viiden biisin demoa vuodelta -82 ei ole laitettu mukaan, kun uusio muuten on pakkausta myöten tyylitelty huolella kasaan.

Blood Sportsista pitää hitusen enemmän sen hyvin niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti edustaman aikakauden kuin varsinaisen kappalemateriaalin takia. Jos kovia klassikoita ei levyltä löydykään, ei sillä myöskään ole isompia notkahduksia.

Vuotta myöhemmin julkaistulla Killer Elitellä bändin ulosanti on astetta sivistyneempää ja monipuolisempaa aina kansikuvaa myöten. Jos debyyttialbumi on soundeiltaan kolkko, vaivaa kakkosta taas yleistuhnuus laulu pois lukien. Kasvanut hienostuneisuus tuo itsessään biiseihin kyllä ripauksen lisäarvoa, mutta niiden tasoa ja iskevyyttä se ei kuitenkaan onnistu riittävästi kohottamaan debyyttiin verrattuna.

Blood Sports ottaakin energisyydellään ja osin sympaattisellakin luolamiesmäisellä kolistelullaan paremmin senkan nenästä, vaikka NWOBHM:stä enemmänkin tykkäävien kannattaneekin molemmat julkaisut bonuksineen kokoelmiinsa hoitaa.

Curse Upon A Prayer

The Three Woes EP

Saturnal

3,5

Kahden täyspitkän jälkeen torniolaiset ovat päättäneet olla pieniin päin kallellaan julkaisemalla kolmen kappaleen suoraviivaisen EP:n, joka sekä kasvaa että paranee loppua kohden. Siinä missä julkaisun avaava Let Thy Kingdom Come on kiivaan konstailematon kolmen minuutin black metal -rypistys, tuplaantuvat kestot seuraavassa kappalekaksikossa Thou Shalt Be Cursed ja Woe! Woe! Woe! mahdollistaen monipuolisemman ilmaisun hitaampine tunnelmointiosuuksineen.

Jos rumpupapatus onkin kaikkinensa varsin yksioikoista, riittävästi kontrastia luovaa vastaväritystä antaa suomalaiselle mustalle metallille hyvin tyypilliset melankoliaa tihkuvat pikkunäppärät melodiat suoremman riffisahauksen lomassa. Tehokkaimmin Curse Upon A Prayer onnistuu näiden elementtien yhdistelemisessä em. päätöskappaleessa, joka starttaa kylmän viiltävällä näppäilyllä ja onnistuu jäädyttämään otteeseensa koko mukavasti polveilevan seitsemän minuutin ajaksi.

The Three Woes ei ole musiikillisesti millään muotoa mullistava, mutta omaa vahvaa omaa ilmettä siinä määrin riittävästi, että lunastaa tanakasti paikkansa kotimaisen black metalin jatkumossa.

Gateway

Boundless Torture EP

Pulverised

3,5

Vaikka S/M-hommat eivät itseäni kiinnostakaan makuuluolan puolella, niin oikeassa mielentilassa piinaavalla musiikilla itsensä pieksentä voi taas olla hyvinkin miellyttävää. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös yhden belgimasterin 23 minuutin mittainen sessio, josta ei painavaa alistamista puutu.

Gatewayn jostain todella kaukaa syvyyksistä kumpuava ja äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee todella vakuuttavasti ulos ämyreistä jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. Myös itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että minkäänlaisilla yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei kokonaiskuvassa ole mitään merkitystä. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa vapaaehtoisesti uppoutua.

Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe ja se on 1,5 minuutin mittainen kolmantena kaoottisesti piiskaava rykäisy. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on EP:llä pitkää parempaa. Päätöskappale Odyssey of the Bereaved kun yli 10 minuutin kestossaan alkaa loppua kohden tuntua liian massiiviselta sulattaa siinä missä kaksi ensimmäistä yhteensä samanmittaista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä.

Boundless Torture ei ole mikään kepeä ja pikkutuhma Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiserista tutun kysymyksen: ”What's your pleasure, Mr.Cotton?”

Kaiser

1st Sound LP

Oak Island

4

Kovimmasta stoner rock-kuumeestani on aikaa palttiarallaa parikymmentä vuotta, mutta mikäli kotimaisen Kaiserin kaltaisia tuoreempia yrittäjiä alkaa ilmestyä enemmänkin, voisi sairastumista alkaa kaipaamaan uudestaan. Viime aikoina vallinneiden hikeä litroittain kirvottaneilla ja päätä pehmentäneillä keleillä saattaa myös olla osittaista vaikutusta diggailuun ja ilmastonmuutoksen myötä mikä olisikaan osuvampaa kuunneltavaa kuin kovavääntöinen ja kuumottava desert rock?

1st Soundia perinteisempää pörinärokkia on lähes mahdotonta tehdä. Mutta ketä kiinnostaa minkäänlainen omaperäisyyden tavoittelu, kun jälki on näinkin toimivaa ja tyylikästä? Yhtye osaa olla raskaskätinen mutta samalla letkeä ja se taitaa myös niin rajoitusten sisällä pysyttelevän kaahauksen kuin väkisin leukaa rintaan painavan jumituksenkin. Hyvin usein kaiken tämän jopa saman kappaleen aikana. Tämä jos mikä erottaa puuhastelijat oikeista taitureista.

Jos albumilta jotain jää uupumaan on se viimeinen tiristys ja tarttuvuus, jonka kuitenkin voi aavistaa korjautuvan keikoilla. Ihmiskehosta irtoavat hajut ja eritteet, riittävä mökäöljy ja sopivan suuri äänenpaine ovat taatusti Kaiserin parhaita ystäviä. 

Ward

Downfalls MC

Rämekuukkeli-levyt

3

Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä albumi ja tänä aikana hienoisia muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Johtuuko laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta nyt aiemmin sivurooleissa olleet mureat death-jyräykset ja synkemmät sludge-murskaukset ovat hiipuneet entisestään.  Eipä porukka silti mitään eeppisen heleää doomia ole tässä tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta.

Jos sävelet ovatkin raskaita, ovat soundit sävellysten tapaan ilmavia ja yksinkertaisia aivan kuten kitaristin pestiään laulajaksi laajentaneen Jussin ärrimurina. Näissä kaikissa on mukana miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu jännän minimalistisella tavalla korostamaan musiikin särmikkyyttä ja tuomaan siihen jopa mystistä leijuvaa tunnelmaa sävellysratkaisujen lisänä.

Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovatkin alati musiikissa läsnä, ovat nämä tuntemukset ennemminkin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja vaikka nyt liiaksi statistin rooliin jäävän OSOn luomista huminoista ja pörinöistä. Vaan tällaisenaankin Downfalls sopii vallan kelvollisesti pian saapuvan elonkorjuun soundtrackiksi.

Inferno #159/2018

Dreadful Fate

Vengeance

I Hate/To The Death

2,5

Kun pitkän linjan ruotsalaiset skenehemmot (tuttuja mm. Merciless, Centinex, Dellamorte, Hypnosia jne. yhteyksistä) lyövät hynttyyt yhteen, sitä toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tavalla relevanttia. Mutta tälläkin kertaa keski-ikäistyneiden ukkojen hauskanpito ja vanhojen hyvien aikojen muistelu kaljansärpimisen ohessa Sodomin pauhatessa kokoontumisten taustalla tuntuu olleen tärkeämpää kuin itse musiikin teko. 

Vengeancen kahdeksan black-thrash räkäisyä ovat kyllä kompakteja ja rivakoita, mutta jäsentensä kilometreillä moisia voi olettaa syntyvän hyvinkin rivakalla tahdilla ilman minkäänlaista pähkäilyä lähes improvisaatiopohjalta. Fiilispohjaista tykitystä voi toki aina peukuttaa verrattuna nykyajan ylenpalttiseen hienoksi ja hajuttomaksi hieromiseen, mutta ei tämäkään luomismetodi oletusarvoisesti sisällön puutteita täydennä.

Uutta suoleen kun vanha kuolee -sanonta tulee väkisinkin mieleen tätä herkkua nauttiessa. Onhan makkala hyvää luokaa etenkin näin kesäisin, mutta sen verta yhtä ja samaa OK grillimakkarapötköä tässä nyt tarjoillaan, että napakasta alle puolen tunnin mitasta huolimatta reilusti vähemmälläkin tulisi paremman puutteessa oikein hyvin toimeen.

Inkvisitor

Dark Arts of Sanguine Rituals

Omakustanne

2,5

Taitojen ja kunnianhimon kasvaessa monen thrash-pioneerin kolmas albumi oli lähes poikkeuksetta jollain lailla aiempia erilainen sekä haastava. Lähes poikkeuksetta ne olivat aina myös jonkinlaisia pettymyksiä, jotka eivät edes ajan myötä ole osoittautuneet olevansa sitä edellä. Siirtyminen poikamaisesta riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa omanlaisensa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla kuitenkaan on oikeasti heti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita. 

Tätä ikiaikaista juhlamenoa ei ilman moitteita läpäise jyväskyläläinen Inkvisitorkaan. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä todenteolla aina neo-noir murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.

Vuonna 2015 ilmestynyttä Doctrine of Damnationia kritisoin riffien ja kertosäkeiden napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Samankaltaista kiivasta, modernia ja taidokasta mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä tämäkin levy sisältää. Albumia kuunnellessa miettiikin koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vaiko enemmän intuition pohjalta kasattu rässipläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen joko taitojen tai vision tullessa liian aikaisin vastaan ja parempaan onnistumiseen olisi taas vaadittu vakaampaa tasapainoilua molempien luomismetodien välillä.

Ei levy mitään läpiturauttelua kuitenkaan ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.

Napalm Ted

Mouthful MC

Upper Class Twat Tapes/Mögähead

2,5

Mitä, vasta nytkö uutta Napalm Tedia? Julkaisutahti vaikuttaa pahasti hiipuvan, sillä männä vuonna erilaisia pikkujulkaisuja tuli arvioitua kolme kappaletta tasaisesti ripoteltuna pitkin vuotta ja nyt ollaan jo sentään kesäkuussa. Muutama muukin asia tuntuu muuttuneen, sillä vähän reilu parikymmentäminuuttinen Mouthful on pisin NT-julkaisu mitataan sitä sitten kokonaisuutena tai kappaleiden keskimääräisellä kestolla. Vanhassa vara parempi sanoisin.

Oululaistrion musiikki vaikuttaa vakavoituneen. Joko korvat ovat alkaneet puutua liiaksi yhtyeen musiikkiin tai sitten bändi on yksinkertaisesti vain aikuistunut. Poikamainen grindpunk-remellys on saanut väistyä taka-alalle ja selkeästi harkitumpi death metal -myllytys on ottanut johtajan roolin.  Räime ja rääkynä -kombinaatio on kyllä aiempaa tymäkempää, mutta samalla myös varttuneempien tapaan tylsempää ja tyylilajilleen tyypillisempää.

Aikansa kutakin sanotaan. Napalm Ted tuntuu parhaimmillaan käyvän yhtyeenä läpi aikuistumisriittiä ja jospa jo seuraavan julkaisun kohdalla kuullaan, ovatko näkemys ja toteutus saavuttaneet nyt edellä olevaa kunnianhimoa. Toivottavasti tätä saadaan kuitenkin odotella ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sillä hitaasti hyvä tulee -klisee tuntuu juuri tässä tapauksessa täysin osuvalta.

Praying Mantis

Gravity

Frontiers

3

Brittienveteraanien pehmoiseen setämiesheavyyn tuli edellisellä Legacy-albumilla ihastuttua aika lailla, eikä musiikkinsa ole pohjimmiltaan muuttunut kolmessa vuodessa juuri ollenkaan. Tunnelmaan tuntuu tosin hiipineen enemmän haikeutta, vaikka paikoittainen kappaleiden aurinkoisuus yhä edelleen lämmittääkin. Tämä pienehkö muutos on kuitenkin aistittavissa eikä hyvällä tavalla. Mikä aiemmin kuulosti letkeältä ja tarttuvalta, vaikuttaa nyt olevan jollain lailla hitusen laiskanpulskeampia ja tylsempiä.

Kertosäkeet ovat edelleen melko mallikkaasti kohdallaan ja korvia on turha edes yrittää höristää minkäänlaisten ikävien säröjen aistimiseksi, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuten genreen kuuluu, biisit soljuvat alusta loppuun miellyttävästi eikä kokonaisuuden kuunteleminen harmita piiruakaan. On kuitenkin mahdoton tehtävä yrittää analysoida tarkemmin, mitä Legacylla on sellaista, mikä Gravitylta taas uupuu. Ei auta, vaikka kuinka korvia sormella kaivelisi.

Uusia hyviä tai edes kelvollisia kesälevyjä julkaistaan kuitenkin sen verran vähän, että kyllä tämä vielä heinäkuussakin tulee moneen kertaan soimaan. Ja voihan olla niinkin, että kesän jäädessä muistoihin kaihoisan Gravityn vetovoima onkin voimakkaampaa alkusyksystä.

Radien

Syvyys LP

Bunkkeri

3,5

Kylläpä osaakin Radien myllertää jostain tuonpuoleisesta tummaa maaperää niin, että meinaa alkaa ihanasti ahdistamaan vaikka olisi millainen ilon ja onnen päivä päällänsä. Neljä tasaista vakoa kynnettynä mustalle vinyylille ovat vielä juuri sopivan mittaisia ja perinnetietoisesti asiansa osaavien artesaanien luomia, että Aleksis Kiven Ikävyys runon luontevaa istuvuutta Kaiken kato -kappaleessa ei voi kuin ihastella. 

Sludge-genren ahdistavampaa laitaa kartoittava Syvyys kalvaakin parhaiten juuri em. avauksessa. Laulusuorituksista vastaavan Jyrin ääntely on niin piinattua ja raastavaa, että tunnelma latistuu miinukselle heti kättelyssä kuten pitääkin. Samalla kappale on myös julkaisun monimuotoisin ja väkevin, vaikka eroavaisuudet varsin nimellisiä ovatkin. Kuuloelimiä höristelemällä aiempien aikojen Neurosis-vaikutteita voi olla aistivinaan, mutta ei häiritsevissä määrin. Radienilla on omakin ilmeensä, vaikka tyylilajinsa rajoja se ei lähde venyttelemäänkään.

Jos reklaameissa haluttaisiin ottaa huomioon pieni valtavirran ulkopuolinen kohderyhmä, sopisi Radien vallan mainiosti tunnetun kahvimerkin mainoskasvoksi. Nautitaan vahvana, ilman maitoa ja sokeria.

W.A.I.L.

Wisdom Through Agony into Illumination And Lunacy vol. II

Triumphant Transgressions

4

Yhdeksän vuotta sitten tuli kritisoitua W.A.I.L.:in esikoisteosta lupaavaksi mutta pahasti raakilemaiseksi järkäleeksi, jonka suurin synti pahassa mielessä oli tökeröt sovitusratkaisut ja osin tylsähköt ideat. Vuosien varrella joko minä tai bändi on kokenut valaistumisen, mutta levysaagan kakkososalla em. ärsyttävät viat ovat korjautuneet kokonaan, vaikka ilmaisumuoto itsessään onkin pysynyt lähes muuttumattomana.

Kuin uhallaankin tunninmittainen albumi on jaettu ainoastaan kahteen entistäkin pidempään kappaleeseen. Näiden sisältö on jaettu erillisiin musiikillisesti hyvinkin erilaisiin osioihin, jotka eivät edelleenkään seuraa toisiaan loogisen jouhevasti, mutta jollain oudolla ja omintakeisella tavalla tajunnanvirtamainen ratkaisu on kokonaisuuden kannalta erityisen toimiva. Mustalla tunnelmalla synkistetty doom-raahustus on yhä alkukantaista ja elinvoimaista, joka pitää kuitenkin niin sisällään kuin ympärillään myös mm. viululla, kanteleella ja erilaisin kosketinsoittimin luotuja herkän kauniita pilkahduksia.

Kuten olettaa saattaa, nimihirviöalbumi on kaikkea muuta kuin helppo omaksua ja sisäistää. Tässä auttaa ehdottomasti kuitenkin tyylitelty kirjamallinen paketointi, jonka sisältämä paksuhko manuaali sanoituksineen on tervetullut opas yhtyeen syvyyksistä kumpuavaan syvälliseen ideologiaan.

Inferno #158/2018

Blitzkrieg

Judge Not

Mighty Music

2,5

Iron Angel

Hellbound

Mighty Music

1,5

Spartan Warrior

Hell to Pay

Pure Steel

2

Brittiläistä heavy metalia ilman suurempia taukoja aina vuodesta -80 lähtien tahkonneelle Blitzkriegille on pakko nostaa jo pelkästä sinnikkäästä duunarimentaliteetista hattua. Suurempi menestys kun on yhtyettä aina kaihtanut ja tärkeimmät meriitit ovat edelleen A Time of Changes -debyytti vuodelta 1985 kokonaisuudessaan sekä Metallican lainaversio ko. levyltä löytyvästä yhtyeen nimikappaleesta.

Konkareiden kymmenes albumi Judge Not ei tule statustaan hetkauttamaan suuntaan tai toiseen. Musiikilliset lähtökohdat ovat toki edelleen kiehtovia, mutta jähmeähköjen biisien pinnan alla tuntuu kytevän enemmän potentiaalia kuin mitä niistä lopulta on saatu revittyä irti. Brian Rossin ääni toimii yhä hyvin, mutta hänkin tuntuu silti jollain tapaa pidättelevän palkeitaan toisin kuin Satanissa, jonka 2010-luvun molemmat paluulevyt ovat olleet joka suhteessa pirun tanakoita.

80-luvun puolivälissä junnuaikojen speed & thrash metal -huumassa nyrkkiä tuli puitua voimakkaasti erityisesti saksalaisten yhtyeiden tahtiin. Kasetille äänitetty Iron Angelin kakkoslevy Winds of War (1986) oli hyvin lyhyen aikaa kovinta ikinä, mutta jostain syystä tehosoittoon vauhtikiekko ei koskaan päätynyt ja mielikuvatkin materiaalin laadukkuudesta ovat hiipuneet vuosikymmenten aikana.

Yhtyeen hajottua lähes heti em. levyn jälkeen paluuta on yritetty pariinkin otteeseen saamatta kuitenkaan mitään merkittävää aikaiseksi julkaisurintamalla. Nyt ilmestyvä uran kolmas lätty Hellbound on sekin täysin mitäänsanomatonta setämiesläpsyttelyä, jossa korvaan tökkää ensin karmeat rumpusoundit ja heti perään kaikesta läpi paistava innottomuus ainoan alkuperäisjäsenen Dirk Schröderin tylsähköä ääntelyä myöten. Vauhdikkaassa Ministry of Metalissa on lähes ainoana kappaleena hhavaittavissa etäinen häivähdys vanhoista hyvistä ajoista, mutta vaikutelmaa voi korostaa tieto että se päättää koko kiekon.

Spartan Warrior kuuluu sekin nuoruuteeni kasettiaikaan, jolloin levyjä tilattiin sokkona katalogeista pelkkien kehujen tai kansien perusteella ja joita sitten lainailtiin ja ääniteltiin kavereiden kanssa ristiin. Yhtyeen nimettömän kakkosalbumin (-84) ajattoman tyylikäs kansitaide on jäänyt paremmin mieleen kuin musiikkinsa, joka tuolloinkaan ei edustanut edes parhaimmillaan kuin keskiverto B-luokkaa. Ja kun kasetin A-puolelle tuli äänitettyä samana vuonna ilmestynyt, tuolloin rankinta ja yhä parasta A-luokkaa oleva Ride the Lightning, oli brittibändin taistelu hävitty jo ennen ensiveren vuodattamista.

Vaan eivätpä ole osanneet nämäkään sotaveteraanit vetäytyä lopullisesti eläkkeelle, alkuperäisestä ryhmästä on nykyään tosin jäljellä Wilkinsonit Neil ja Dave, joista ensin mainitun ase on kitara ja jälkimmäinen käyttää astalonaan mikkiä. Hell to Pay on seuraaja 2009 ilmestyneelle paluulevylle ja meno ei onneksi ole mitään pappamaista köpöttelyä, vaan orkesterin esittämä vanhakantainen heavy metal on kaikin puolin aivan jämäkkää. Tasapaksua ja harmaata se taas kylläkin on kuten elinvoimansa säilyttäneiden, mutta nuorempien kelkasta tippuneiden vaarien frisyyrit.

Vanhassa vara parempi kuin uudessa vanhassa.

Boar

Poseidon LP

Lost Pilgrims/Dissonant Society/Impure Muzik/S.K.O.D/Rämekuukkeli

3,5

Kolmen vuoden julkaisuhorroksesta herännyt Boar vaikuttaa olevan äreämpi kuin mitä edellisellä Venificae-albumillaan. Jos tuolloin hortoiltiin leppoisasti, mutta määrätietoisen raskain askelmin ympäri metsikköä, ollaan Poseidonilla jonkinlaisen metamorphoosin kautta muuntauduttu jonkinlaiseksi vesipedoksi, joka on kiinnostunut enemmän tummien vesien pohjamutien kuin vehreän maaperän mullan tonkimisesta.

Muutos ei kuitenkaan ole lopulta mitenkään hirmuisen radikaali. Yhtyeen soitossa on edelleen letkeää groovea, mutta sitä vain räimitään hivenen suoremmin ja painavammin käsin kuin aiemmin. Kappaleiden psykedeelinen väripaletti on sekin samalla kaventunut ja tummentunut  metsänvihreästä kohti metsästäjän ja merenvihreän seosta. Genreinä tämä tarkoittaa rennomman stoner rock -vaikutteiden jäämistä vähemmälle hypnoottisen kraut rock -jumituksen ja raskaamman sludge-runnomisen vallatessa puolestaan enemmän tilaa. 

Hyvinhän tämäkin ajallisesti ilahduttavan kompaktisti toteutettu kappalekuusikko oululaisilta taittuu, vaikka mutrunaamaisempi ilmaisu ei aivan yhtä kiehtovaa olekaan kuin mitä aiempi vähemmän vakava ilmeily. Avauskappale Poseidonin käynnistämään lyhyen tykittävään huminaan päättyy myös koko levy Totally Out of This World -biisin myötä. Albumin kuunteleminen luuppina onkin hyvin luonnollinen ja varteenotettava vaihtoehto.

FM

Atomic Generation

Frontiers

4

Kahden vuoden takainen uudelleenlämmittelyäänite Indiscreet 30 FM:n debyytistä on yksi parhaimmista lajissaan, joista muuten suurin osa on lähes täydellisen turhia muuten kuin että niiden myötä oikeudet musiikkiin palautuvat usein bändeille ilkeiden riistäjien kynsistä. Atomic Generationin perusteella britti-AOR:n veteraaneilla on kuitenkin edelleen annettavaa muutenkin kuin vanhoja muistelemalla, vaikka levy sisällöltään nojaakin toki vahvasti ajattomiin 80-luvun tunnelmiin.

Mikään yllätys ei ole, että kappaleet ovat kauttaaltaan niin pehmeitä, rentoja, rullaavia kuin tarttuviakin eli ammattimaisen tyylikästä ja puhdasoppista Amerikkaa ihan joka suhteessa. 11 viisusta löytyy niin menevämpää palaa, balladia kuin haikeampaa tunnelmointia, jollaista olisi kaivannut hivenen enemmänkin muistuttamaan saarivaltion harmaan sateisesta kelistä Kalifornian ikuisen auringonpaisteen sijaan. Albumin puolivälistä löytyvä Santana-henkinen Playing Tricks on Me torvisektioineen toimii vedenjakajana hyvin niin materiaalin kuin kokonaisuudenkin suhteen.

Vaikka sielu ja sydän olisivatkin läpimärkiä, viimeistään FM:n aurinkoisuus lämmittäisi hymyn kasvoille. 53 minuuttia makeilua vertautuu kuitenkin hieman kieltämättä Maraboun suklaalevyn kokonaan kerralla ahmimiseen. Palaakaan ei voi toiseen kertaan säästää, vaikka sokerin ja rasvan muodostama ällöttävä limaa nostattava kerros tuntuu kurkussa saakka. Niin AOR kuin sokerihumala vaativat oman päivänsä.

Lee Aaron

Diamond Baby Blues

Metalville

3

80-luvulla aina albumia myöten itsensä Metal Queeniksi kruunannut kanadalaislaulujatar Lee Aaronin levytystahti alkoi hiipua 90-luvun loppupuolella mielenkiinnon siirtyessä hard rockista enemmän kohti bluesin, jazzin ja popin esittämistä. Sweden Rockissa vuonna 2011 tehty erikoiskeikka taisi kuitenkin elvyttää hiipuneen rokkikipinän pienimuotoisiin liekkeihin saakka, sillä vuoden 2016 Fire And Gasoline -paluukiekko rokin pariin saa nyt seuraajansa.

Diamond Baby Bluesilta on turha odottaa puhdasveristä paluuta 80-luvulle. Kyllähän levyltä toki Amerikan mallista kepeästi rullaavaa aikuisraskasrockiakin löytyy, mutta nimensä mukaisesti myös bluesahtavampaa ja popimpaa materiaalia aivan kuten osittaisen aikalaisensa Rick Springfieldin uutuuslevyltä, joka tuli arvosteltua parin numeroa sitten. Kokonaisuutena levy kuitenkin herättää kysymyksiä, vaikka muodollisesti pätevä kaikin puolin onkin. Kahdestatoista kappaleesta kun peräti seitsemän on nimittäin lainaversioita. 

55 vuotiaan Lee Aaronin ääni on edelleen hyvässä iskussa, josta parhaimpana esimerkkinä yllättävänkin hieno tulkinta Deep Purple -klassikosta Mistreated. Coveroinnin kohteita ovat mm. myös niin Janet Jackson kuin Willie Dixonkin ja karkeasti voisikin sanoa, että näissä boogie ja blues -vaikutteet ovat selkeämmin esillä kuin itse sävelletyissä biiseissä. Paletti voi vaikuttaa paperilla sekavalta, mutta levyltä aistittuna kokonaisuus on yllättävänkin eheä.

Albumia tekee mieli kuvailla positiivisella adjektiivikolmikolla ammattimainen, hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta silti se jättää harmittoman ja neutraalin maun korviin. Diamond Baby Blues onkin levy, jonka voi laittaa soimaan koska tahansa silloin kun muuta kuunneltavaa ei keksi, mutta vuoden parhaimmat listalle sillä ei ole asiaa. 

Murder Hollow

The Adept MC

Rämekuukkeli-levyt

3

Ennen tätä uusinta EP:tä loppuvuodesta 2015 julkaistu, niin kestoltaan kuin musiikiltaan, järkälemäinen Titan oli muodoltaan sellaista, ettei se juurikaan tarjonnut kiinnekohtia. Musiikki vyöryi hitaasti ja vastustamattomasti ohitse eikä perään voinut kuin jäädä vilkuttamaan. The Adeptilla moni asia on toisin ja tätä myötä myös paremmin, vaikka mistään radikalisoitumisesta ei olekaan kyse.

Tamperelaisten sludgen ja doomin sekainen murjonta tapahtuu edelleen tutun raskaalla työmiehen kädellä ilman turhia kikkailuja. Tällä kertaa sekaan on vain ilmaantunut hyvä annos kieroutunutta groovea, joka maalaa lopputuloksesta rasvaisemman kuuloista kaikessa limaisuudessaan. Annoskoko on nyt myös aiempaa paremmin kohdallaan, sillä kolme 8-10 minuutin välikköön ruhjottua biisiä täyttävät juuri sopivasti ilman nukuttavaa ähkyä.

Bandcamp-versioon verrattuna kasettijulkaisu sisältää selkeästi enemmän usvaista muhjua, joka hieman yllättäenkin pyöristää hivenen verran liikaa kappaleiden iskevyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pitkälti puhdas makuasia aivan kuin sekin, kokeeko Murder Hollowin ylipäätään ruispalojen kaltaisena aina vuodesta toiseen toimivana vain pelkästään tylsän arkipäiväisenä aamupalana.

Shaman Ritual

Sinister Totem MC

Caligari

3,5

Shaman Ritualiin ja sen esikoiseen liittyy annos mystiikkaa, sillä juuri mitään informaatiota kummastakaan ei ole saatavilla edes Internetistä. Julkaisu on sekin tapahtunut jo pitkälti viime vuoden puolella digin ja CD-R:n lisäksi myös muinaisena C-kasettina niin bändin itsensä kuin kahden eri pikkulafkan toimesta. Vaan eipähän black metalissakaan ole parasta ennen päiväystä ja onhan nauha nykyisenä vinyylin syrjäyttäneenä trendiformaattina monelle taas ajankohtainen.

Musiikilta on turha olettaa minkäänlaisia hömpötyksiä hypnoottisista riittimeiningeistä messuamisiin, vaikka nimien perusteella näin voisikin olettaa. Kokoonpanon mustametalli on sen sijaan sopivalla tavalla raakaa mutta silti melodista ja vaihtelevaa aina nopeammasta tykityksestä keskitempoiseen kylmempään tunnelmointiin. Pisimmilläänkin kappaleet ohittavat vaivattomasti ja tyylikkäästi yli viiden- ja jopa kuuden minuutin rajapyykit albumin kokonaismitan jäädessä kuitenkin maltilliseen ja juuri sopivaan reiluun puoleen tuntiin.

Shaman Ritualin vahvuus on sen kyvyssä saavuttaa ja ylläpitää intensiteettiä sekä kuulostaa oikealla tavalla uhkaavalta. Em. ominaisuudet ovat toki genren kulmakiviä, mutta aika harvoin niitä silti on aistittavissa. Sinisterin Totemin perusteella Jyväskylän poppamiehet eivät selvästikään esitä mitään halpoja silmänkääntötemppuja, vaan ovat aidolla asialla, josta voi jo seuraavalla julkaisulla kasvaa jotain vieläkin merkittävämpää.

Inferno #157/2018

Convocation

Scars Across

Everlasting Spew

4,5

Kun Desolate Shrinen kaikista instrumenteista vastaava LL yhdistää luovuutensa Dark Buddha Risingin uskomattoman murea- ja moniäänisen Marko Neumanin kanssa, on jälki jopa jylhempää  kuin mitä pääbändiensä kombinaatiolta voi edes kuvitella. Edellä mainittujen musiikista Convocationissa tuttua on tummanpuhuvan uhkaava mutta silti harras tunnelma, joka vyöryy vastustamattomalla voimalla päälle ja hukuttaa kaikessa rauhassa valtameriaaltojen tavoin.

Genrellisesti kaksikon musiikki on selkeää death-doomia, jonka ilmeisimpiä esikuvia on 80-90-lukujen taitteessa EP:n ja albumin julkaissut australialainen edelläkävijä Disembowelment. Scars Across on sekin kaikin puolin massiivinen teos, joka tuntuu kumpuavan jostain toismaailmallisesta lähteestä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin pääasiallisesti lohduttoman painostavaa ja lyijynraskasta, leijuu taustalla eteerisesti myös hetkittäisiä melankoliaa tihkuvia toivonpilkahduksia, jotka on luotu vähäeleisen taitavasti koskettimin, puhtain lauluosuuksin tai kitaramelodioin.

Scars Acrossista ei voi erottaa neljää yksilöä, vaan se on näiden muodostama lumoavan tiivis kokonaisuus. Nauttiakseen täysin rinnoin levystä onkin osattava nähdä kauneutta rumuudessa ja tuntea halua syleillä epätoivoa vähintäänkin 50 minuutin ajan. Tällaisella musiikilla on kyky parantaa jo olemassa olevia arpia.

Hellanbach

The Big H: The Hellanbach Anthology

Dissonance

3

Brittilafka Dissonance jatkaa uusintajulkaisun sarjaansa, jossa arkistoista on kaivettu esiin aikoja sitten vaikuttaneita merkittäviä yhtyeitä ja näiden julkaisuja, joista osa on vielä niputettu järeämmiksi useamman levyn sisältäviksi diskografiaseteiksi. Osassa näistä julkaistuista merkittävyys on hyvin pitkälti pelkästään kokijasta kiinni ja 70-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin vaikuttaneet brittihevibändi Hellanbachin antologia on juuri tällainen julkaisu. Etenkin kun se on jo kertaalleen julkaistu vuonna 2002, eri lafkan toimesta tosin.

Hellanbach on soundillisesti hyvin tyypillinen tuon ajan NWOBHM-genren edustaja, joskin lähempänä heavy rockia kuin metallia. Tuplalevyä kuunnellessa bändin musiikillinen agenda tulee hyvin selväksi, löytyyhän silti koko yhtyeen tuotanto aina ensimmäisestä EP:stä splittibiisin kautta kahteen vuosina -83 ja -84 julkaistuun täyspitkään. Näitä läpikäydessä käy selväksi hyvin pian myös se, miksi yhtye on jäänyt koko lailla unholaan pois lukien genrefriikit. Muutamaa selkeää hutia lukuun ottamatta tasalaatuisen mukiinmeneviä kappaleensa kyllä ovat, mutta siihenpä se sitten pitkälti jääkin.

Melkoisen samankaltaisissa biiseissä on kyllä ihan kelpo draivi, josta ennen oli paremmin -tyyppisesti ajatellessa on nasta digata aivan kuten yleisesti tuon ajan ihastuttavan välittömästä ja varovaista kapinaa henkivästä raskaamman musiikin ilmaisutavasta. Jos ennen uskottiin Elton Johnin Saturday Nights Alright for Fighting -viisuun jopa niin paljon, että Hellanbachkin päätyi sitä coveroimaan, kuvaa Born to Be Wild paitsi himassa -lausuma nykyisyyttä ja musiikkiaan paremmin.

Iteru

Ars Moriendi MC

Helter Skelter

2,5

Kun 80-90-lukujen taitteessa kalmankatkuisesta musiikista aiemmin innostuneet juniorit alkoivat kokea aikuistumisen myötä vastoinkäymisiä elämässään, tippuivat tempot kiinnostuksen rajumpaan metallimurjomiseen säilyessä entisellään. Syntyi genre doom-death metal, jota perinteisempään hidasteluun ja synkisteltyyn jo paljon aiemmin mieltyneet puritaanit eivät tänä päivänäkään pidä juuri minään. Yhtyeitä, demoja ja albumeita putkahteli lyhyessä ajassa tiuhaan tahtiin, mutta vain harva lopulta selvisi edes 2000-luvulle saakka ainakaan muuttamatta radikaalisti ilmaisuaan.

Belgialaisen Iterun debyytti voisi hyvinkin olla peräisin reilun 20 vuoden takaa, sillä niin tiukasti sen juuret ovat genren mustassa ja kylmässä mullassa. Toisin kuin musiikkinsa, ura on alkanut vauhdilla, sillä vasta viime vuonna perustettu poppoo on saanut kasetilleen julkaisijan vuosien horroksesta heränneen Regainin alalafkasta Helter Skelteristä. Vaikka kyse onkin suhteellisen pienipainoksisesta UG-tuotoksesta, joka on jopa ehditty myydä loppuun, kuulostaa Ars Moriendi hippusen turhan hätäisesti kasatulta raakileelta mitä sen neljään jyhkeän mittaisiin kappaleisiin tulee.

Bändin ilmaisussa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä on juuri oikeanlaiset elementit käytössään aina jylhästä murinasta tummaa melankoliaa valuvaan tunnelmaan ja painaviin riffeihin unohtamatta pientä flirttailua death metalin kanssa. Käytetyt sovitusratkaisut ovat kuitenkin yksinkertaisia ja osin jopa kömpelöitä eikä niistä saada kasattua kaikista tärkeintä eli megatonnin painoisia musertavia teoksia, joiden alle haluaisi heittäytyä pakoon pahasta maailmasta. Ammattimaisille mielensä pahoittajille tämä ehkä saattaisikin riittää, mutta patologisempien tapausten maailmantuskaa kannattelevilta harteilta musiikki valuu turhan helposti alas maahan.

Kurjam

Surm Tappis Ära

Omakustanne

2,5

Tietämykseni veljeskansamme Viron musiikkiskenestä on melkoisen olematon, vaikka esimerkiksi vuonna -89 julkaistu J.M.K.E.:n debyytti Külmale Maale on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista punk-levytyksistä. Hyvinkin samassa genressä musisoi myös Kurjam, joka sekin on aloittanut toimintansa jo yli 20 vuotta sitten, mutta josta aiempia kuulohavaintoja ei ole.

Surm Tappis Ärasta löytyy yhteneväisyyksiä em. maanmieheensä muutenkin kuin vain kielellisesti, sillä kummankaan musiikillista ilmaisua ei ole rajoitettu turhan ahtaalla genrekarsinalla. Suomessa läheisin vertailukohde onkin samalla tavalla ennakkoluulottomasti punkkia mätkivä Yleislakko, johon Kurjamia voinee vertailla myös sanoituksellisesti, vaikka viroa en ymmärräkään. Erinäisiin epäkohtiin kantaaottavat teemat kun puskevat kielimuurin läpi ja asennekin on aistittavissa myös pelkästä musiikista.

Virolaisten punk rockissa on samaa ilkikurisuutta kuin turkulaistenkin ja samalla sitä myös vaivaa osittain sama turha kireys ja taantuneisuus kuin vuosi sitten ilmestynyttä Hyvästi kauniit poutapäivät -albumia. Riehakkaimmillaan Kurjam on sekä omalaatuista että riemastuttavaa kuten Keskerakonna uus hümn, 1227, Surm tappis ära tai Kübermunk -biiseissä, joista saisikin ihan nasevan seiskan. Tällaisenaan minialbumimittainen kappalekymmenikkö tuntuu kuitenkin tylsällä tavalla pidemmältä kuin mitä se oikeasti onkaan.

Oratorivm

Credo MC

Helter Skelter

3

Oratorivmin fransmannien voi sanoa verhoutuneen mystisyyden viittaan, vaikka pakollinen joskin perin minimalistinen nettipresenssi yhtyeellä onkin olemassa. Ensidemolleen se on kuitenkin saanut  virallisen julkaisun Helter Skelterin kautta ja näin herran sanaa saadaan levitetyksi 100 kappaleen kasettipainoksella.

Yhtyeen kiivastempoinen ja tunnustuksellinen black metal viittaa musiikillisesti lähinnä Ruotsin suuntaan, vaikka maltillisesti esiin tulevaa julistuksellisuutta voikin etäisesti kokea ranskalaiseksi ilmaisutavaksi. Demon päättävää lyhyehköä nimikkoinstrumentaalia lukuun ottamatta kolmella varsinaisella kappaleella on mittaa keskimääräistä enemmän. Vaikka biiseihin on sovitettukin tyylillä ilmeikkyyttä kasvattavia hitaampia osuuksia, jo minuutinkin karsiminen jokaisen pituudesta olisi tehnyt kokonaisuudesta entistä tehokkaampaa.

Credo on luojiensa evankeliumin avauslukuna hyvä joskaan sitä kuunnellessa hurmoshenki ei kehoa ja mieltä valtaakaan.

Inferno #156/2018

Anti Cimex

Victims of a Bomb Raid

Dissonance

4

Jos kuvittelet, että Svea-mammanpoikia ei koskaan ole edes kenkuttanut ja että maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluonteista Abbaa ja Sabatonia, niin Anti Cimexin koko diskografian livelätyt pois lukien kattava kolmen CD:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Samalla se on myös erinomainen johdanto crust/d-beat maailmaan, joka näin yli 30 vuotta myöhemminkin kuulostaa edelleen sekä ajankohtaiselta sanoituksellisesti että armottomalta musiikillisesti.

Ensimmäisellä EP:llään Anarkist Attack vuodelta 1982 Anti Cimex köpöttelee vielä neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, jossa siinäkin toki piilee jo oma äkäinen viehätyksensä.  Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass EP:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet joka suhteessa ja samaa menoa jatkettiin myös Victims of a Bomb Raid EP:llä (-84). Nämä kaksi pienjulkaisua ovatkin kaikessa repivyydessään aina soundeja myöten niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä vetäisyjä, ettei yhä edelleenkään moni yrittäjä ole päässyt lähellekään niiden vimmaisuutta.

Vuonna 1986 tulleella nimettömällä minialbumillaan, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu myös Criminal Trap -nimellä, bändi on siivonnut hitusen soundiaan ja mukaan on hiipinyt enemmän vaikutteita metallin puolelta hieman D-beat legenda Dischargen malliin. Biisit ovatkin aiempaan verrattuna jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on osittain kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Vaan onhan tuossa toki varaakin ja lopputulos on silti edelleen melko tykki.

Kakkos-CD:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Sweden yhtye julkaisi vuonna -90 ja tätä ennen se oli jo ehtinyt hajotakin muutamaksi vuodeksi. Tällä ja CD:llä numero kolme löytyvältä seuraajalla Scandinavian Jawbreaker (-93) jatkettiin pitkälti edellisen minin esittelemällä vahvasti metallisen hardcoren linjoilla D-beat-paukutuksen kadotessa entistäkin kauemmaksi taka-alalle. Vaikka molemmat sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuvat nauttivan arvostusta, eivät ne silti lajinsa kovimpia merkkipaaluja ole. Molempia vaivaa niin monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää hivenen enemmän korvia.

Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys koko genrelle ja nyt julkaistava boksi opastaa hyvin niin vasta-alkajia kuin verestää skeneveteraanien muistojakin. Ja vaikka bändi hajosikin pian kakkoslevynsä jälkeen, oli osalla miehistöstä vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissa.

Fosforos

D.E.M.I.S.E. 7”

Omakustanne

3

Tällä Fosforosin kakkos-EP:llä on ikää jo vuoden verran, vaan harvemmin noissa underground-piireissä niin täysillä promootioon satsataan, että ennakkohypeä yritettäisiin maksimoida. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään hirmu hätä ole, niin parempi myöhään kun ei silloinkaan. Parasta ennen päivämäärääkään ei kansista löydy edes suurennuslasilla tihrustamalla.

Yhtye runnoo pikkupyörykälla kuusi biisiä rujon mureaa death metalia, joiden taustalla kaikuu vahva punk-henkinen tatsi. Osin tämän huomaa lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Selkeimmin tämä kuitenkin kuulee  pääasiallisesti keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiselle ja iskevälle ilmaisulle.

D.E.M.I.S.E. ei houkuttele millään muotoa luokseen, vaan pikemminkin tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoiteltavuudessaan oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtovaa ja voimaannuttavaa. Toimivampi formaatti kokemukselle on kuitenkin todennäköisemmin keikka kuin levy.

Holy Life

I.O.B.W.

Omakustanne

3,5

Ruisleipä- ja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo syksyllä 2016 julkaistun Holy Lifen ensimmäisen EP:n kohdalla eikä mikään ole tänä aikana juurikaan muuttunut. Hyvin tehdyistä perusasioita kun on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuukaan olemaan ja todelliset elämykset tulevat usein pienistä ja arkisista asioista.

Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleenkin vallan tymäkkää myös soundeiltaan, mutta jos esikoisella pieni ongelma oli samasta halosta veistetty materiaali, on halkaisukirves nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa ja tyylillisesti pelkän raskaan runnomisen sijasta Holy Life haluaa ja osaa  rokata myös aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan minkäänlaisia radikaaleja irtiottoja.

Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavaan stoner rockin hengessä, kun Hail Selfissä hidastetaan taas tutumpaan lanausvauhtiin. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, mutta kyntöasetukset pysyvät silti edelleen päällä. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maan kamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu on päätöksenä onnistunut.

I.O.B.W.:llä Holy Life parantaa tekemisiään kuin sika juoksuaan ja kansallisella tasolla se alkaakin olla jo melko varteenotettava tulokas. Mutta jos intoa ja luovuutta riittää, alkaa pidempikin taival taittumaan vaikka sitten hitaasti mutta varmasti laahustamalla.

Mimorium

Incipit Chaos

Heathen Tribes

3,5

Suomalaisen black metalin arvostus aina eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, koska se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium ensimmäisellä albumillaan, ja sen verran tymäkkää on jo tässä vaiheessa rynnistys, että suunta on selkeästi sekä eteen- että ylöspäin.

Incipit Chaos on eheä kokonaisuus. Sen perusteet ovat pitkälti 90-lukulaisessa länsinaapurimme tutuksi tekemässä black metalissa, joka on pääosin hyvinkin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaan päätymisen mahdollisuutta. Levyn teon aikana vielä kaksikkona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja vielä miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, on lopputulos yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton.

Debyytiksi albumi onkin hyvä ja helposti toistoja vielä myöhemminkin keräävää kuunneltavaa. Juuri nyt se silti keikkuu juuri sellaisen rajapyykin päällä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät jääkö se kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko näiden ylle nykyistä kirkkaampana roihuna.

Rick Springfield

The Snake King

Frontiers

3

Entinen sekä pop-maailmasta että TV:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on vanhoilla päivillään  ollut todella aktiivinen kummallakin saralla. Jos siloposkinen ja kaunis nuori poika -look onkin taakse jäänyttä elämää, kuuluu ja näkyy ikä pelkästään positiivisesti kasvaneena karismana. Vaikka aiemmin Riku onkin tehnyt lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapop-rockia, ei siirtyminen uran 20. levyllä bluesahtavan ilmaisun pariin tunnu millään muotoa radikaalilta.

The Snake King on kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningia, joka siirtyilee saumattomasti kepeästä blues rockista poppiin ja takaisin. Tässä ilmaisussa piilee metka ristiriita. Kappaleet ovat musiikillisesti lähes vastustamattomia kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka samankaltaisessa americana-tyylilajissaan Bruce Springsteen osaa taas mestarillisesti luoda. Vertauskohtia Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo niin ikään kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja monin osin vahvasti uskonnollissävytteisiä pieniä tarinoita, joista ei aina huumoriakaan puutu.

Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mittainen kesto, josta tyylillisesti muiden tasolla oleva päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa 10 minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä toiset neljä. Muutoin The Snake King on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, mutta joka kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväisen ärsyttävää.

Zeke

Hellbender

Relapse

4,5

Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisesti turboahdetuksi, sillä Zeken remmiahdettuun rock-punkiin verrattuna lähes kaikki näistä yrittäjistä jäisivät jo lähtöviivalle haistelemaan pakokaasuja. Yli vuosikymmenen kestäneen levytystauonkin jälkeen asia käy heti täysin selväksi avauskappaleesta All the Way lähtien. Ja kun loputkin 14 kappaletta paiskotaan samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä reiluun 20 minuuttiin, on kokemus kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas.

Hellbenderillä Zeken herrat osoittavat lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin vain reilun minuutin mittaisia vauhdikkaita rokkirepäisyjä. Vahvan rosoisella punk-tatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta silti kaikki tarpeellinen aina nasevia kitarasooloja ja väkisinkin tarttuvia simppeleitä kertosäkeitä myöten. Jälki onkin niin hyväntuulisen riehakasta, että kuuntelukerta toisensa jälkeen rokin kuolemaan lähes uskova, kyyninen ja tukevampikin kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera.

Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Hellbenderin perusteella Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi.

Inferno #155/2018

Cynabare Urne

In the Cremation Ground MC

Helter Skelter/Regain

3,5

Duona operoiva Cynabare Urne ei ole lähtenyt suurella äänellä vöyhöttämään tekemisistään oikein missään eikä suurempaa kiirettäkään tunnu olevan julkaisujen kanssa. Ensimmäiseen kahden biisin julkaisuun meni perustamisesta reilu vuosi ja nyt puolitoista vuotta myöhemmin julkaistaan seuraavat neljä kappaletta. Hitaasti hyvä tulee -mentaliteetti kuuluu myös musiikissa positiivisesti, sillä tymäkkä kokonaisuus on valmista vanhakantaista death metal -vyörytystä, johon osaltaan on taatusti myös vaikuttanut jäsenistön Koskela-Köykkä pitkä aiempi kokemus lukuisissa eri kokoonpanoissa.

Jos kaksikon historia kuuluu musiikin laadussa, huomaa sen myös itse sävellyksistä. Vaikka biisien pohjavire lepääkin tanakasti death metalin varassa, on mukana reilu kourallinen vaikutteita myös hitaammasta, doomiin pohjautuvasta laahauksesta muistuttaen osittain jopa Necros Christosia. Kun nämä kaksi tyylilajia naitetaan keskenään ja ympätään mukaan hyvinkin tummanpuhuvaa tunnelmaa, saadaan kappaleista uhkaavanoloisia ilman että tätä olisi haettu massiivisen brutaaliuden kautta soundeissa, riffeissä tai rumputykityksessä.

Juuri omanlaisensa konstailemattomuus tekee Cynabare Urnesta niin tehokasta tuotantoa myöten. EP on todella kuivasoundinen sekä selkeä ja samaa voi sanoa myös jokaisesta eri instrumentista aina repiviä murinoita myöten. In the Cremation Ground onkin kuin karkeaa santapaperia, joka ei kuitenkaan raasta korvakäytäviä verille, mutta vie korvakarvat mukanaan tunkeutuessaan kohti oikeaa aivopuoliskoa.

Pienoisella tarttuvuuden lisäämisellä tai henkimaailman asioiden mukaantulolla lopputulos olisi taatusti vieläkin vaikuttavampaa.

Highrider

Roll for Initiative

The Sign

3

Heavy metalin sanotaan olevan miehistä musiikkia ja Highriderin debyyttiä kuunnellessa tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Ei siksi, etteikö naiset osaisi, saisi tai voisi soittaa päälle käyvää metallia, vaan siksi, että ilmaisunsa tihkuisi muunlaisia hormoneita ja tunteita kuin testosteronia ja aggressiivisuutta.

Vaan kyllä mieskin voi olla tunteva olio ja tätä puolta tuodaan esille myös yhtyeen vauhdilla rullaavassa punkahtavassa huutohevissä niin teksteissä kuin oudon kiehtovalla tavalla kappaleisiin ympätyissä kosketinujelluksissakin. Raiskaajan verinen loppu uhrin värkin toimesta, ihmissusien tunne-elämä ja kritiikki työnteon ja kulutuksen suhteesta ovat vain kolme viidestä hieman hämmentävästäkin aiheesta, joita biiseissä käsitellään.

Omintakeisesta, hyvin toteutetusta ja viihdyttävästä sisällöstään huolimatta Roll for Initiative kuulostaa silti hieman liikaa yhdeltä möykyltä, vaikka särmää ja eri kulmia siitä löytyykin oman karsinansa sisältä. Albumi onkin mukavaa kuuntelumusiikkia, jolle kuitenkin löytyy liian harvoin oikea paikka ja aika.

Horizon of the Mute

Chiliad Rite LP

Death Shrine Offerings

4

Näin kolmatta Horizon of the Mute -julkaisua alle kahden vuoden sisään kritisoivana voi todeta, että vaikka aluksi ihastuttanutta shokkivaikutusta ei enää voikaan kokea, alkaa vasta nyt Jani Koskelan toteuttama ja esittämä yksinäinen musiikillinen visio avautua vielä paremmin. Osaltaan tämä johtuu aiempaa ilmavammista soundeista ja sävellyksistä ilman että musertavan raskaasta kokonaisuudesta olisi kadonnut painoa leiviskääkään. Tyylikkäästi pakatulla formaatilla saattaa toki olla oma merkittäväkin osansa tässä kokemuksessa, sillä vertailut digiversioihin ovat jääneet tekemättä.

Minkäänlaisia radikaaleja muutoksia ei hevin ole kuultavissa, sillä neljän yksilön raahustus on edelleen perin matelevaa ja monotonisen kiehtovaa, jos hautajaismarsseista ylipäätään pitää. Kun päälle lausutaan vielä raastavan möreällä äänellä lyriikkaa ja jyräytetään raskaalla kädellä ilmoille verkkaisesti simppeleitä pörinäriffejä, esittäjänsä puheet drone- ja industrial-vaikutteista ovat ymmärrettäviä ilman tyypillisiä koneilla toteutettuja junttausrytmiikoita.

Pelkkä edellä mainitun kaltainen vyöryvä murjonta ei sinällään olisi kovinkaan kiinnostavaa, mutta tätä sävyttävät eri instrumenteilla muodostetut minimalistiset melodiat ja efektit ovat juuri sitä sormisuolaa, millä sopan saa vasta oikeasti maistumaan. Nyt näiden mausteiden merkitys kappaleissa onkin entistä suurempi, sillä entiseen verrattuna ne kuulostavat sekä selkeimmiltä että yksinkertaisemmilta ja tätä kautta myös tehokkaammilta kokonaisuuden kannalta. Haittaa ei ole myös siitäkään, että nyt ne tuntuvat tarjoavan myös sopivasti enemmän helpompaa kosketuspintaa aiemman sisäänpäinkääntyneisyyden sijasta.

Chiliad Riten julistuksessa ei edes puolustuksen loppupuheenvuoro tule pelastamaan, vaan syyllisyys on parasta tunnustaa heti kättelyssä ja antautua suosiolla Horizon of the Muten tuomittavaksi.

Inferno #154/2018

Garden of Worm/The Wandering Midget

Split 7”

Acidmen/Pariah Child/Rämekuukkeli

3

Pysähtyessä kuuntelemaan ja samalla miettimään kahden kotimaisen doom metal -kategoriaan lokeroitavan bändin yhteisjulkaisua seiskatuumaisena pään täyttää ajatus, että eihän tällaisessa ole niin yhtikäs mitään järkeä. Kun nykyajan höttöpoppia tuutataan jälleen yksittäisinä kappaleina albumeiden sijasta digisfäärit täyteen, on entistä vaikeampaa sulattaa samaa, joskaan julkaisupolitiikkana ei mitenkään uutta toimintaa myös metallin saralle. Etenkin kun kyseessä on aikaa ja keskittymistä vaativa metallin alagenre, joka itsellä mieltyy hyvin vahvasti suurien kokonaisuuksien musiikiksi.

Garden of Wormin doomia progesävyillä täydentävän musiikin ongelma on usein ollut lopputuloksen jääminen haahuilemaan hieman päämäärättömästi jonkinlaiseen itseluomaansa limboon. Kummastakaan genrestä bändi ei ole saanut ammennettua irti riittävästi niiden parhaimpia puolia ajattomuudesta, mystiikasta ja verkkaisen raskaasta poljennosta, mutta näiden elementtien osalta tasapainoisessa Whirls-kappaleessa kolmikko onnistuu ilahduttavan hyvin. Harmi vain, että loppu tulee turhan töksähtäen aivan kuin formaatin fyysiset rajoitukset keston suhteen olisivat katkaisseet säveltäjien kädet.

Lähestulkoon puhdasveristä perinnedoomia lanaava The Wandering Midget on kelpo kimppakamu julkaisulla. Minkäänlaista mullistavuuttahan Man with Black Hole Eyes -veisu ei tarjoa, mutta niin soundillisesti, sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin miellyttävän kolho esitys huokuu riittävissä määrin asiaan kuuluvaa epätoivon ja murheen tunnetta, että kyllähän tällaista ruislimppua aivan mielellään järsii.

Sinkulan suurin merkitys ei ole julkaisussa itsessään, vaan kuinka se lupaa hyvää kummankin osallistuvan yhtyeen tulevasta musiikista. 

Honningbarna 

Voldelig Lyd LP

Nye Blanke

3,5

Juuri nyt tämän numeron ilmestyessä Huoran parittajana rockin ilosanomaa Suomessa jakavalla Honningbarnalla on keikoilla käytössään myös uudehko vinyyliväline kutsumanimeltään Voldelig Lyd. Kahdeksan pikaista vetäisyä sisältävä temppuarsenaali on toki ennestään jo tuttua The Hivesin kaltaisilta rempseiltä garage ja punk rockin ristisiittäjiltä, mutta kyllä norjalaisetkin tämän mallin hikeäkin lennättävän ähertämisen näemmä osaavat.

Kokonaisuudessaan parikymmentä minuuttia kestävä sessio on juuri sopiva annos hyvällä intensiteetillä ja sopivan rennolla otteella ryttyytettyä rokkia, joka elävänä koettuna nostattaisi kiihkoa panemaan jalalla koreasti tuplasti pidemmänkin ajan. Sen verran iloluonteista ja tarpeet tyydyttävää tarttuvuutta orkesterilla on kumminkin tarjota, että hetken huuman sijasta jonkinlainen pidempikestoinen FWB-järjestelykin olisi pelkän kotikokemuksen perusteella täysin mahdollinen.

IS

Into My Own

Wolfspell

2,5

Latinankielinen latteus Nomen Est Omen kuvaa hyvin Venäjän karjalaisen IS-yhtyettä, kulkeehan bändin ainut jäsen Nøkken yksin omia metsäpolkujaan kakkoslevynsä nimen mukaisesti.

Hidastempoiset, haikeat ja luonnonläheiset kappaleet pohjautuvat periaatteessa doom metaliin, mutta pääasiassa käytetty örisevä laulutyyli on silkkaa death metalia ja osittaiset selkeät samankaltaisuudet Bathoryn viikinkikauden albumeihin tuo puolestaan tuulahduksen mustemmasta metallista. Pakanametallinimike kuvastaakin parhaiten Into My Ownin musiikillista linjaa ja tätä vaikutelmaa tukevat myös tyylillä toteutetut ulkomusiikilliset seikat.

Modernin ajan soturi hallitsee periaatteessa leiviskänsä hyvin aina korvia miellyttäviä melodioita myöten, mutta joko niistä ei saada irti kaikkea potentiaalia tai toteutus töksähtelee milloin sovitusten tai tympeän konemaisten rumpukomppien ansiosta. Selviten tämä käy ilmi karskimmissa osioissa ja kappaleissa, kun taas maalailevimmillaan homma on kelvollisesti hallussa.

Kolmen vuoden sekä lukuisten EP- ja singlenjulkaisujen jälkeenkin IS kuulostaa edelleen demobändiltä, joka ei vielä osaa lunastaa selkeästi olemassa olevaa potentiaaliaan. Julkaisutahdin hidastaminen ja varsinkin soittokumppanin löytäminen saattaisi olla ratkaisu kaivatunlaiseksi vision kirkastamiseksi.

Robin Beck

Love Is Coming

Frontiers

4,5

Nyt on häpeilemätöntä Amerikkaa! Heti ykkösbiisistä Island lähtien mieleen tulvahtaa kuvia suurista tunteista, alati paistavasta auringosta, kauniista naisista, komeista miehistä ja janon sammuttavasta alkuperäisestä Coca Colasta lasipullosta nautittuna. Kliseistä kylläkin, mutta silti kaukana kornista, sillä sen verran vahvaa, vakuuttavaa ja valloittavaa on isoäiti-ikään ehtineen Robin Beckin uutuusalbumi sisältö.

Levyltä löytyy todella tyyliteltyä ja ison kuuloista hard ja soft rockia kuin myös balladia powerilla ja ilman. Ilmavat soundit, sokeroidut kertosäkeet & makeat melodiat ja ammattimiesten sävellykset ovat tyylistä riippumatta juuri eikä melkein kohdallaan, mutta Robinin moneen taipuva ääni on kuitenkin se tekijä, joka lopulta tekee levystä niin huikean. Siitä kun löytyy edelleen tarpeen tullen suloisen lämpöistä pehmeyttä kuin korkeuksiin kurottavaa voimaa tulkita myös rockimpaa materiaalia. Tällaiseen aikuisen ja kokeneen mutta ikinuoren naisen tulkintaan ei mitkään tytönhempukat pysty!

Love Is Coming on yhtä lailla kiinni vahvasti 80-luvussa kuin mitä se on samalla myös täysin ajaton. Kaikenlaisten ikävien uutisten kantautuessa kotimaasta ja maailmalta näin vuoden pimeimmän ajanjakson aikana se toimii takuuvarmasti paremmin kuin kirkasvalolamput.

White Wizzard

Infernal Overdrive

M-Theory Audio

3,5

Lähemmäs 10 vuotta sitten Earache alkoi puskea uransa alkuvaiheessa ollutta amerikkalaista White Wizzardia nousussa olevan tosihevirintaman etulinjaan, mutta yritykseksihän tuo jäi. Biisit eivät vain yksinkertaisesti olleet tarpeeksi hyviä, vaan lähinnä haaleahkoja ja hajuttomia vetäisyjä genren alkuperäisiin klassikkoihin verrattuna. Nyt lähes viisi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen yhtyeellä on ollut selkeästi ollut aikaa miettiä mitä tehdä ja miltä sen tulisti oikeasti kuulostaa ja kas, uuden pienen levy-yhtiön myötä bändillä on nyt myös uusi ja aiempaa laajempi soundi.

Infernal Overdrive on edelleen ehtaa heavy metalia, mutta nyt Los Angelesin miekkoset ovat lähteneet selkeästi haastamaan itseään säveltäjinä ja onnistuneetkin hienosti monipuolistamaan musiikkiaan poispäin suoraviivaisen kirkasotsaisista hevirenkutuksista. Kehityskaari muistuttaakin Iron Maidenin tekemää hyppäystä The Number of the Beastista Piece of Mindiin ja kyllähän taikurin loitsurepertuaarissa on myös kuultavissa selkeitä häivähdyksiä Rautaneidon lanseeraamista melodiakuluista.

Pidentyneiden ja osin jopa progemaisesti polveilevien kappaleiden kunnianhimoisuus on vallan kiehtovaa mutta samalla myös vaivattomasti rullaavaa. Aivan vielä ei bändin taidot kuitenkaan riitä luomaan yli tunnin mittaista syvälle iskostuvaa eeppistä eeposta, mutta tämän neljännen kiekon perusteella sellainen voi tulevaisuudessa hyvinkin syntyä.

Inferno #153/2017

Aegrus

Thy Numinous Darkness

Saturnal

4

Ei ole mikään ihme, että Aegrusin lokakuun lopussa ilmestyneestä kakkoskiekosta Thy Numinous Darkness on intoiltu alan piireissä mediaa myöten. Ei albumi millään muotoa black metal -genreä uudista tai edes sen rajoja venytä, mutta onpahan se vain hyvin 90-lukulaisessa ja perinnetietoisessa ilmaisussaan tasaisen vahva kokonaisuus.

Bändin periaatteessa hyvinkin simppeleiden kappaleiden viehätys piilee siinä, kuinka kauniita ja tarttuvia melodioita se on saanut niihin kaikkiin istutettua. Ja vaikka missään vaiheessa ei sorrutakaan minkäänlaiseen kikkailuun, on biiseissä myös aina muutama erilainen osio temponvaihdoksineen, jotka syventävät niitä juuri sopivasti muttei liikaa. Räväkkyyttä musiikista löytyy toki rääkymisten ja vauhdinkin osalta, mutta yleisesti ottaen mistään rankasta ja rivosta pikimustasta metallista ei ole kysymys, vaan enemmänkin melankolisesta ja jopa lämminhenkisen tunnelmoivasta tapauksesta. 

Thy Numinous Darkness on yhdessä alkuvuodesta ilmestyneen ja hienoisia musiikillisia yhteneväisyyksiäkin sisältävän White Deathin esikoisen kanssa jälleen yksi osoitus siitä, kuinka kotimainen black metal elää ja voi hyvin. Yksinkertainen on todellakin kaunista, kunhan asiassaan on vain tarpeeksi syvällä.

ColdCell

Those

Czar of Bullets

4

Black metal edustaa aina kapinaa ja ColdCellin kolmannen albumin kohdalla barrikadeille on noustu vallitsevaa modernia aikakautta ja sen eri ilmentymiä vastaan, jotka mm. globalisaation ja yhteiskunnan digitalisoitumisen myötä nakertavat ihmisten etiikkaa ja moraalia kahliten nämä itse rakentamiinsa vankiloihin. Nämä urbaanit teemat on saatu osuvasti kuvattua myös musiikissa, jonka juuret ovat syvällä 2000-luvun modernissa uuden aallon mustuudessa.

Yksinkertaisen tyylikkäisiin ja hieman tavanomaisuudesta poikkeaviin kääreisiin pakatusta albumista huokuu vahvasti ehta ahdistuneisuus ja kylmyys. Nämä paikoitellen jopa hartaat tunnelmat luodaan rikkomalla kaikista tavanomaisimpia kappalerakenteita joko synkästi syvyyksistä kumpuavan doom metalin keinoin tai yltymällä suoraviivaisen hypnoottiseen blastaukseen laulutyylien vaihdellessa muminasta murinan kautta rääkymiseen.

Vaikka edellä mainitut vaihtelevuuteen panostavat tehokeinot eivät itsessään ole millään lailla uusia, ovat ne osaavissa ja kahlitsemattomissa käsissä tehokkaita. Those-albumi haastaa kuulijansa lähes Deathspell Omegan tavoin, vaikka yhtä hallittua dissosiatiivista hengellisyyttä ja kaaosta se ei edustakaan.

Kari Väkevä

Diptych

Omakustanne

EI ARVOSANAA

Artistin lähettämää promopakettia äimistellessä mieleen putkahtaa väistämättä mieleen Forrest Gump -leffan aforismi ”Life was like a box of chocolates. You never know what you're gonna get." Setti kun koostuu yksinkertaisen hienostuneesta kultaprintillä painetusta rasiasta, joka sisältää CD:n lisäksi myös saatekirjeen sekä taustatietoa säveltäjästä ja tämän urasta sisältävän vihkosen.

Kari Väkevä itse lokeroi monikanavateos Diptychin elektroakustiseksi taidemusiikiksi, joka on tehty tietokonesynteesillä. Mistään täysin käsittämättömästä ja turhan tärkeilevästä korkeakulttuurista ei kuitenkaan ole varsinaisesti kysymys, vaan käytännössä kyse on hyvin verkkaisesti valuvasta ambient-äänimaisemasta.

Albumi on jaettu kahtia Moondog ja Sundog -osiin, jotka puolestaan on pilkottu omiin alaosioihinsa. Ratkaisu on tosin enemmänkin taiteellinen ja tekijälleen todennäköisesti merkittävämpi mitä kuulijalle, sillä samankaltainen taustakohina on alati läsnä läpi koko maksimimittaisen levyn. Minimalistisissa pimputuksissa erot ovat paremmin havaittavissa, mutta käytännössä on siltikin täysin mahdoton tehtävä nimetä niiden perusteella mihin osaan ne kuuluvat. 

Diptych onkin teoksena kokonaisuus, jonka mielentilastakin hieman riippuen voi kokea joko rauhoittavana tai ärsyttävänä. Sen numeraalinen arvottaminen tuntuukin sekä vaikealta että turhalta, sillä näin omaehtoisen musiikin tekeminen etenkin nykyaikana on itsessään jo arvokasta. Kirveiden jakamista tärkeämpää onkin suoda sille kaikki vähäinenkin näkyvyys, jotta joka paikassa tuputetun tyhjänpäiväisen populaarimusiikin viittaan puetun todellisen taustasuhinan vastavoimat saisivat enemmän jalansijaa.

Inferno #152/2017

Coraxo
Sol LP
Snow Wave
3,5

Coraxolle ja tarkemmin sanottuna bändin pääjehulle Tomi Toivoselle on nostettava vaarilätsää kuin vanhoina hyvinä aikoina naisille tervehdyksenä ikään, sen verran kunnianhimoisesta ja laajamittaisesta toiminnasta kakkoslevyllä Sol on kyse. Julkaisija on vaihtunut kahden vuoden takaisesta Massacresta ilmeisen omakustanteiseksi, formaattia on tarjolla kolmea eri sorttia, tunnettujen niin koti- kuin ulkomaistakin vierailijoiden käden- ja kurkunjälkeä on kuultavissa ja masteroinnistakin vastaa vielä Dan Swanö. Niin ja edellisten tuotosten tapaan kyseessä on vielä tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy.

Yhtyeen itsensä mukaan musiikkinsa on progressiivista death metalia, mutta mitenkään erityisen kimuranttia se ei ole. Niin totaalisen tympiintynyt kuin koko melodödögenreen nykyisellään olenkin, nykyisellään kaksikkona toimiva Coraxo onnistuu olemaan monipuolisuudessaan mielenkiintoinen. Vaikka kappaleissa melodioita piisaakin, ei mistään keinotekoisilla makeutusaineilla kuorrutetusta muka-metallista ole kysymys, vaan niin laulu kuin sävellyksetkin pohjautuvat ärjympään, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vielä vallinneeseen genren kultakauden ilmaisuun.

Musiikillinen draamankaari albumilla toimii vallan hyvin etenkin sen alkupuoliskolla, mutta loppua kohden tunnelmien rauhoittuessa musiikista katoaa paras terä ja odotetun huipun vajoaakin kohti helposti unohdettavaa keskinkertaisuutta. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta huomaa myös joka kerta miettivänsä, kuinka näinkin hyvälaatuisista ja runsaista aineksista olisi silti toivonut kuulevansa vieläkin korkealentoisempaa ja kimurantimpaa levykokonaisuutta.

Taannoisten levymessujen hintatasoon ja tarjontaan pahoin pettyneenä voi vain todeta jo vuosia vallinneen vinyylivouhotuksen menneen nyt viimeistään liian pitkälle. Solin julkaiseminen myös LP:nä on tästä vain yksi pieni esimerkki, sillä mitään lisäarvoa ei tässäkään tapauksessa formaatti itsessään tuo niin äänimaailmaan, fiilispuolelle ja tokkopa myöskään myynnillisesti.

Napalm Ted

Coffin Liquor MC EP

Mögähead

3,5

Suomen valkeasta kaupungista Oulusta tummasävyistä death/grind-liejuaan levittävän Napalm Tedin julkaisutahti pysyttelee tempojen tasolla. Naseva Coffin Liquor kassu-EP on jo kolmas tämän vuoden puolella ilmestynyt julkaisu eikä kolmikko nytkään suolla sontaa, vaan on pitänyt edellisellä Fleshboxilla saavuttamansa tason.

Yhtye osaa oikeaoppisesti edelleen esittää kaiken olennaisen reuilun 1-2 minuutin mittaisissa räväkissä repäisyssä, joista läpi tuoksahtaa genren pioneerit Carcass etunenässä. Touhu ei kuitenkaan ole kaikista rujointa ja rupisinta reuhtomista, vaan death metalmainen ote soittoon, soundeihin kuin sävellyksiinkin tuo kokonaisuuteen genuiininnahkaisen hanskan lailla hyvin kokonaisuuteen istuvan jämäkän otteen.

Saatekirjeessä mainittua Macabren veikeyttä on sitäkin toki rippauksen verran aistittavissa, mutta esikuviensa yhtä hillittömään ulosantiin laulaja Corporate Deathia myöten Napalm Ted ei kuitenkaan pysty, vaikka ”ruhomainen” ääntelyvuorottelu kitaristi Gravy Tedin ja rumpali Tendinitosin välillä hyvin toimiikin.

Kasetin B-puolelta löytyy instrumentaaliversiot kaikista A-puolen kahdeksasta kappaleista. Yksinkertaisen nerokasta ja hauskaa!

Space Vacation

Lost in the Black Divide

Pure Steel

3

Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina merkitystä suuntaan tai toiseen, joka muuta väittää puhuu silkkaa paschendalea. Space Vacationin neljännen albumin kohdalla ei kannatakaan tuijottaa bändin nimeä, 90-luvulle löyhkäävää kökköä digikansitaidetta tai ottaa tyyppejä ensimmäisenä ärsyttävästä See You Again -rallatuksesta, sillä näiden selkeiden kauneusvirheiden takaa löytyy aivan kelpo amerikkametallialbumi.

Orkesterin suurin vahvuus on ehdottomasti mainiosti korkeuksiin pystyvä laulaja-kitaristi Scott Shapiro, mutta eipä aisaparinsa, aiemmin mm. Vicious Rumorsissa soittaneen Kiyoshi Morganin taidot nekään kuusikielen varressa kalpene. Space Vacation ei ole genressään rankimmasta tai vauhdikkaammasta päästä, vaikka näitäkin ominaisuuksia sen monipuolisesta kappalevalikoimasta löytyy. Lähinnä se on verrattavissa Lizzy Bordenin kaltaiseen jenkkimallin heavy/power metaliin, joka panostaa enemmänkin melodisuuteen ja joka sisältää vähäisissä määrin myös teatraalisuutta.

Lost in the Black Divide sisältää useita melkoisen kovia biisejä ja muutaman turhakkeen. Näiden väliin jäävät biisit eivät ole huonoja, mutta jonkinlaisella kertsien hiomisella ja yleisellä lisäviilauksella niistä olisi saatu kertaluokkaa iskevämpiä. Tällaisenaan kokonaisuus jää vain mukavaksi kuuntelumusiikkijulkaisuksi.

Sum of R

Orga

Czar of Revelations

4

Vaikka usein ambientiksikin kutsuttua, minimalistisia melodioita yhdistettynä suhinaan onkin tullut kuunneltua jonkun verran parisenkymmentä vuotta, tuntuu edelleen hankalalta perustella miksi joku äänimaisemakohina on kiinnostavaa ja toinen taas täysin mitäänsanomatonta. Sum of R -duon kolmas, orgaanisesta ja organismeista nimensä johtava täyspitkä, on kiehtova julkaisu joskaan tämä ei tee asian perustelemisesta juurikaan sen helpompaa.

Orga on periaatteessa tyyppiesimerkki yleistunnelmaltaan tummasävytteisestä ambientista, vaikka pikimustan puolelle ei liu’utakaan. Musiikki velloo rauhallisesti vähäeleisten melodioiden ja perkussioiden tahtiin ja taustalta löytyy toki myös asiaan kuuluvaa hurinaa. Vaikka tunnetiloissa linjan mukaista vaihtelua esiintyykin, ovat siirtymät intron jälkeisen kymmenen kappaleen välillä saumattomia koko tunnin keston ajan.

Jos biiseistä löytyykin yhteneväisyyksiä niin droneiluun kuin raahustavaan funeral doomailuunkin, on Orgalla meditaatiota muistuttava rauhoittava vaikutus ahdistuneisuuden ruokkimisen sijasta. Jotain tästä kertoo sekin, että kritiikkiä kirjaillessani unohduin tuijottamaan ikkunasta näkyviä, viimeisistä keltaisista lehdistään ja oransseista marjoistaan kiinnipitäviä pihlajia useampaan otteeseen.