Inferno #157/2018

Convocation

Scars Across

Everlasting Spew

4,5

Kun Desolate Shrinen kaikista instrumenteista vastaava LL yhdistää luovuutensa Dark Buddha Risingin uskomattoman murea- ja moniäänisen Marko Neumanin kanssa, on jälki jopa jylhempää  kuin mitä pääbändiensä kombinaatiolta voi edes kuvitella. Edellä mainittujen musiikista Convocationissa tuttua on tummanpuhuvan uhkaava mutta silti harras tunnelma, joka vyöryy vastustamattomalla voimalla päälle ja hukuttaa kaikessa rauhassa valtameriaaltojen tavoin.

Genrellisesti kaksikon musiikki on selkeää death-doomia, jonka ilmeisimpiä esikuvia on 80-90-lukujen taitteessa EP:n ja albumin julkaissut australialainen edelläkävijä Disembowelment. Scars Across on sekin kaikin puolin massiivinen teos, joka tuntuu kumpuavan jostain toismaailmallisesta lähteestä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin pääasiallisesti lohduttoman painostavaa ja lyijynraskasta, leijuu taustalla eteerisesti myös hetkittäisiä melankoliaa tihkuvia toivonpilkahduksia, jotka on luotu vähäeleisen taitavasti koskettimin, puhtain lauluosuuksin tai kitaramelodioin.

Scars Acrossista ei voi erottaa neljää yksilöä, vaan se on näiden muodostama lumoavan tiivis kokonaisuus. Nauttiakseen täysin rinnoin levystä onkin osattava nähdä kauneutta rumuudessa ja tuntea halua syleillä epätoivoa vähintäänkin 50 minuutin ajan. Tällaisella musiikilla on kyky parantaa jo olemassa olevia arpia.

Hellanbach

The Big H: The Hellanbach Anthology

Dissonance

3

Brittilafka Dissonance jatkaa uusintajulkaisun sarjaansa, jossa arkistoista on kaivettu esiin aikoja sitten vaikuttaneita merkittäviä yhtyeitä ja näiden julkaisuja, joista osa on vielä niputettu järeämmiksi useamman levyn sisältäviksi diskografiaseteiksi. Osassa näistä julkaistuista merkittävyys on hyvin pitkälti pelkästään kokijasta kiinni ja 70-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin vaikuttaneet brittihevibändi Hellanbachin antologia on juuri tällainen julkaisu. Etenkin kun se on jo kertaalleen julkaistu vuonna 2002, eri lafkan toimesta tosin.

Hellanbach on soundillisesti hyvin tyypillinen tuon ajan NWOBHM-genren edustaja, joskin lähempänä heavy rockia kuin metallia. Tuplalevyä kuunnellessa bändin musiikillinen agenda tulee hyvin selväksi, löytyyhän silti koko yhtyeen tuotanto aina ensimmäisestä EP:stä splittibiisin kautta kahteen vuosina -83 ja -84 julkaistuun täyspitkään. Näitä läpikäydessä käy selväksi hyvin pian myös se, miksi yhtye on jäänyt koko lailla unholaan pois lukien genrefriikit. Muutamaa selkeää hutia lukuun ottamatta tasalaatuisen mukiinmeneviä kappaleensa kyllä ovat, mutta siihenpä se sitten pitkälti jääkin.

Melkoisen samankaltaisissa biiseissä on kyllä ihan kelpo draivi, josta ennen oli paremmin -tyyppisesti ajatellessa on nasta digata aivan kuten yleisesti tuon ajan ihastuttavan välittömästä ja varovaista kapinaa henkivästä raskaamman musiikin ilmaisutavasta. Jos ennen uskottiin Elton Johnin Saturday Nights Alright for Fighting -viisuun jopa niin paljon, että Hellanbachkin päätyi sitä coveroimaan, kuvaa Born to Be Wild paitsi himassa -lausuma nykyisyyttä ja musiikkiaan paremmin.

Iteru

Ars Moriendi MC

Helter Skelter

2,5

Kun 80-90-lukujen taitteessa kalmankatkuisesta musiikista aiemmin innostuneet juniorit alkoivat kokea aikuistumisen myötä vastoinkäymisiä elämässään, tippuivat tempot kiinnostuksen rajumpaan metallimurjomiseen säilyessä entisellään. Syntyi genre doom-death metal, jota perinteisempään hidasteluun ja synkisteltyyn jo paljon aiemmin mieltyneet puritaanit eivät tänä päivänäkään pidä juuri minään. Yhtyeitä, demoja ja albumeita putkahteli lyhyessä ajassa tiuhaan tahtiin, mutta vain harva lopulta selvisi edes 2000-luvulle saakka ainakaan muuttamatta radikaalisti ilmaisuaan.

Belgialaisen Iterun debyytti voisi hyvinkin olla peräisin reilun 20 vuoden takaa, sillä niin tiukasti sen juuret ovat genren mustassa ja kylmässä mullassa. Toisin kuin musiikkinsa, ura on alkanut vauhdilla, sillä vasta viime vuonna perustettu poppoo on saanut kasetilleen julkaisijan vuosien horroksesta heränneen Regainin alalafkasta Helter Skelteristä. Vaikka kyse onkin suhteellisen pienipainoksisesta UG-tuotoksesta, joka on jopa ehditty myydä loppuun, kuulostaa Ars Moriendi hippusen turhan hätäisesti kasatulta raakileelta mitä sen neljään jyhkeän mittaisiin kappaleisiin tulee.

Bändin ilmaisussa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä on juuri oikeanlaiset elementit käytössään aina jylhästä murinasta tummaa melankoliaa valuvaan tunnelmaan ja painaviin riffeihin unohtamatta pientä flirttailua death metalin kanssa. Käytetyt sovitusratkaisut ovat kuitenkin yksinkertaisia ja osin jopa kömpelöitä eikä niistä saada kasattua kaikista tärkeintä eli megatonnin painoisia musertavia teoksia, joiden alle haluaisi heittäytyä pakoon pahasta maailmasta. Ammattimaisille mielensä pahoittajille tämä ehkä saattaisikin riittää, mutta patologisempien tapausten maailmantuskaa kannattelevilta harteilta musiikki valuu turhan helposti alas maahan.

Kurjam

Surm Tappis Ära

Omakustanne

2,5

Tietämykseni veljeskansamme Viron musiikkiskenestä on melkoisen olematon, vaikka esimerkiksi vuonna -89 julkaistu J.M.K.E.:n debyytti Külmale Maale on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista punk-levytyksistä. Hyvinkin samassa genressä musisoi myös Kurjam, joka sekin on aloittanut toimintansa jo yli 20 vuotta sitten, mutta josta aiempia kuulohavaintoja ei ole.

Surm Tappis Ärasta löytyy yhteneväisyyksiä em. maanmieheensä muutenkin kuin vain kielellisesti, sillä kummankaan musiikillista ilmaisua ei ole rajoitettu turhan ahtaalla genrekarsinalla. Suomessa läheisin vertailukohde onkin samalla tavalla ennakkoluulottomasti punkkia mätkivä Yleislakko, johon Kurjamia voinee vertailla myös sanoituksellisesti, vaikka viroa en ymmärräkään. Erinäisiin epäkohtiin kantaaottavat teemat kun puskevat kielimuurin läpi ja asennekin on aistittavissa myös pelkästä musiikista.

Virolaisten punk rockissa on samaa ilkikurisuutta kuin turkulaistenkin ja samalla sitä myös vaivaa osittain sama turha kireys ja taantuneisuus kuin vuosi sitten ilmestynyttä Hyvästi kauniit poutapäivät -albumia. Riehakkaimmillaan Kurjam on sekä omalaatuista että riemastuttavaa kuten Keskerakonna uus hümn, 1227, Surm tappis ära tai Kübermunk -biiseissä, joista saisikin ihan nasevan seiskan. Tällaisenaan minialbumimittainen kappalekymmenikkö tuntuu kuitenkin tylsällä tavalla pidemmältä kuin mitä se oikeasti onkaan.

Oratorivm

Credo MC

Helter Skelter

3

Oratorivmin fransmannien voi sanoa verhoutuneen mystisyyden viittaan, vaikka pakollinen joskin perin minimalistinen nettipresenssi yhtyeellä onkin olemassa. Ensidemolleen se on kuitenkin saanut  virallisen julkaisun Helter Skelterin kautta ja näin herran sanaa saadaan levitetyksi 100 kappaleen kasettipainoksella.

Yhtyeen kiivastempoinen ja tunnustuksellinen black metal viittaa musiikillisesti lähinnä Ruotsin suuntaan, vaikka maltillisesti esiin tulevaa julistuksellisuutta voikin etäisesti kokea ranskalaiseksi ilmaisutavaksi. Demon päättävää lyhyehköä nimikkoinstrumentaalia lukuun ottamatta kolmella varsinaisella kappaleella on mittaa keskimääräistä enemmän. Vaikka biiseihin on sovitettukin tyylillä ilmeikkyyttä kasvattavia hitaampia osuuksia, jo minuutinkin karsiminen jokaisen pituudesta olisi tehnyt kokonaisuudesta entistä tehokkaampaa.

Credo on luojiensa evankeliumin avauslukuna hyvä joskaan sitä kuunnellessa hurmoshenki ei kehoa ja mieltä valtaakaan.

Inferno #156/2018

Anti Cimex

Victims of a Bomb Raid

Dissonance

4

Jos kuvittelet, että Svea-mammanpoikia ei koskaan ole edes kenkuttanut ja että maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluonteista Abbaa ja Sabatonia, niin Anti Cimexin koko diskografian livelätyt pois lukien kattava kolmen CD:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Samalla se on myös erinomainen johdanto crust/d-beat maailmaan, joka näin yli 30 vuotta myöhemminkin kuulostaa edelleen sekä ajankohtaiselta sanoituksellisesti että armottomalta musiikillisesti.

Ensimmäisellä EP:llään Anarkist Attack vuodelta 1982 Anti Cimex köpöttelee vielä neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, jossa siinäkin toki piilee jo oma äkäinen viehätyksensä.  Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass EP:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet joka suhteessa ja samaa menoa jatkettiin myös Victims of a Bomb Raid EP:llä (-84). Nämä kaksi pienjulkaisua ovatkin kaikessa repivyydessään aina soundeja myöten niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä vetäisyjä, ettei yhä edelleenkään moni yrittäjä ole päässyt lähellekään niiden vimmaisuutta.

Vuonna 1986 tulleella nimettömällä minialbumillaan, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu myös Criminal Trap -nimellä, bändi on siivonnut hitusen soundiaan ja mukaan on hiipinyt enemmän vaikutteita metallin puolelta hieman D-beat legenda Dischargen malliin. Biisit ovatkin aiempaan verrattuna jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on osittain kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Vaan onhan tuossa toki varaakin ja lopputulos on silti edelleen melko tykki.

Kakkos-CD:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Sweden yhtye julkaisi vuonna -90 ja tätä ennen se oli jo ehtinyt hajotakin muutamaksi vuodeksi. Tällä ja CD:llä numero kolme löytyvältä seuraajalla Scandinavian Jawbreaker (-93) jatkettiin pitkälti edellisen minin esittelemällä vahvasti metallisen hardcoren linjoilla D-beat-paukutuksen kadotessa entistäkin kauemmaksi taka-alalle. Vaikka molemmat sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuvat nauttivan arvostusta, eivät ne silti lajinsa kovimpia merkkipaaluja ole. Molempia vaivaa niin monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää hivenen enemmän korvia.

Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys koko genrelle ja nyt julkaistava boksi opastaa hyvin niin vasta-alkajia kuin verestää skeneveteraanien muistojakin. Ja vaikka bändi hajosikin pian kakkoslevynsä jälkeen, oli osalla miehistöstä vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissa.

Fosforos

D.E.M.I.S.E. 7”

Omakustanne

3

Tällä Fosforosin kakkos-EP:llä on ikää jo vuoden verran, vaan harvemmin noissa underground-piireissä niin täysillä promootioon satsataan, että ennakkohypeä yritettäisiin maksimoida. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään hirmu hätä ole, niin parempi myöhään kun ei silloinkaan. Parasta ennen päivämäärääkään ei kansista löydy edes suurennuslasilla tihrustamalla.

Yhtye runnoo pikkupyörykälla kuusi biisiä rujon mureaa death metalia, joiden taustalla kaikuu vahva punk-henkinen tatsi. Osin tämän huomaa lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Selkeimmin tämä kuitenkin kuulee  pääasiallisesti keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiselle ja iskevälle ilmaisulle.

D.E.M.I.S.E. ei houkuttele millään muotoa luokseen, vaan pikemminkin tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoiteltavuudessaan oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtovaa ja voimaannuttavaa. Toimivampi formaatti kokemukselle on kuitenkin todennäköisemmin keikka kuin levy.

Holy Life

I.O.B.W.

Omakustanne

3,5

Ruisleipä- ja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo syksyllä 2016 julkaistun Holy Lifen ensimmäisen EP:n kohdalla eikä mikään ole tänä aikana juurikaan muuttunut. Hyvin tehdyistä perusasioita kun on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuukaan olemaan ja todelliset elämykset tulevat usein pienistä ja arkisista asioista.

Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleenkin vallan tymäkkää myös soundeiltaan, mutta jos esikoisella pieni ongelma oli samasta halosta veistetty materiaali, on halkaisukirves nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa ja tyylillisesti pelkän raskaan runnomisen sijasta Holy Life haluaa ja osaa  rokata myös aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan minkäänlaisia radikaaleja irtiottoja.

Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavaan stoner rockin hengessä, kun Hail Selfissä hidastetaan taas tutumpaan lanausvauhtiin. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, mutta kyntöasetukset pysyvät silti edelleen päällä. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maan kamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu on päätöksenä onnistunut.

I.O.B.W.:llä Holy Life parantaa tekemisiään kuin sika juoksuaan ja kansallisella tasolla se alkaakin olla jo melko varteenotettava tulokas. Mutta jos intoa ja luovuutta riittää, alkaa pidempikin taival taittumaan vaikka sitten hitaasti mutta varmasti laahustamalla.

Mimorium

Incipit Chaos

Heathen Tribes

3,5

Suomalaisen black metalin arvostus aina eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, koska se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium ensimmäisellä albumillaan, ja sen verran tymäkkää on jo tässä vaiheessa rynnistys, että suunta on selkeästi sekä eteen- että ylöspäin.

Incipit Chaos on eheä kokonaisuus. Sen perusteet ovat pitkälti 90-lukulaisessa länsinaapurimme tutuksi tekemässä black metalissa, joka on pääosin hyvinkin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaan päätymisen mahdollisuutta. Levyn teon aikana vielä kaksikkona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja vielä miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, on lopputulos yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton.

Debyytiksi albumi onkin hyvä ja helposti toistoja vielä myöhemminkin keräävää kuunneltavaa. Juuri nyt se silti keikkuu juuri sellaisen rajapyykin päällä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät jääkö se kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko näiden ylle nykyistä kirkkaampana roihuna.

Rick Springfield

The Snake King

Frontiers

3

Entinen sekä pop-maailmasta että TV:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on vanhoilla päivillään  ollut todella aktiivinen kummallakin saralla. Jos siloposkinen ja kaunis nuori poika -look onkin taakse jäänyttä elämää, kuuluu ja näkyy ikä pelkästään positiivisesti kasvaneena karismana. Vaikka aiemmin Riku onkin tehnyt lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapop-rockia, ei siirtyminen uran 20. levyllä bluesahtavan ilmaisun pariin tunnu millään muotoa radikaalilta.

The Snake King on kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningia, joka siirtyilee saumattomasti kepeästä blues rockista poppiin ja takaisin. Tässä ilmaisussa piilee metka ristiriita. Kappaleet ovat musiikillisesti lähes vastustamattomia kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka samankaltaisessa americana-tyylilajissaan Bruce Springsteen osaa taas mestarillisesti luoda. Vertauskohtia Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo niin ikään kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja monin osin vahvasti uskonnollissävytteisiä pieniä tarinoita, joista ei aina huumoriakaan puutu.

Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mittainen kesto, josta tyylillisesti muiden tasolla oleva päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa 10 minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä toiset neljä. Muutoin The Snake King on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, mutta joka kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväisen ärsyttävää.

Zeke

Hellbender

Relapse

4,5

Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisesti turboahdetuksi, sillä Zeken remmiahdettuun rock-punkiin verrattuna lähes kaikki näistä yrittäjistä jäisivät jo lähtöviivalle haistelemaan pakokaasuja. Yli vuosikymmenen kestäneen levytystauonkin jälkeen asia käy heti täysin selväksi avauskappaleesta All the Way lähtien. Ja kun loputkin 14 kappaletta paiskotaan samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä reiluun 20 minuuttiin, on kokemus kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas.

Hellbenderillä Zeken herrat osoittavat lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin vain reilun minuutin mittaisia vauhdikkaita rokkirepäisyjä. Vahvan rosoisella punk-tatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta silti kaikki tarpeellinen aina nasevia kitarasooloja ja väkisinkin tarttuvia simppeleitä kertosäkeitä myöten. Jälki onkin niin hyväntuulisen riehakasta, että kuuntelukerta toisensa jälkeen rokin kuolemaan lähes uskova, kyyninen ja tukevampikin kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera.

Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Hellbenderin perusteella Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi.

Inferno #155/2018

Cynabare Urne

In the Cremation Ground MC

Helter Skelter/Regain

3,5

Duona operoiva Cynabare Urne ei ole lähtenyt suurella äänellä vöyhöttämään tekemisistään oikein missään eikä suurempaa kiirettäkään tunnu olevan julkaisujen kanssa. Ensimmäiseen kahden biisin julkaisuun meni perustamisesta reilu vuosi ja nyt puolitoista vuotta myöhemmin julkaistaan seuraavat neljä kappaletta. Hitaasti hyvä tulee -mentaliteetti kuuluu myös musiikissa positiivisesti, sillä tymäkkä kokonaisuus on valmista vanhakantaista death metal -vyörytystä, johon osaltaan on taatusti myös vaikuttanut jäsenistön Koskela-Köykkä pitkä aiempi kokemus lukuisissa eri kokoonpanoissa.

Jos kaksikon historia kuuluu musiikin laadussa, huomaa sen myös itse sävellyksistä. Vaikka biisien pohjavire lepääkin tanakasti death metalin varassa, on mukana reilu kourallinen vaikutteita myös hitaammasta, doomiin pohjautuvasta laahauksesta muistuttaen osittain jopa Necros Christosia. Kun nämä kaksi tyylilajia naitetaan keskenään ja ympätään mukaan hyvinkin tummanpuhuvaa tunnelmaa, saadaan kappaleista uhkaavanoloisia ilman että tätä olisi haettu massiivisen brutaaliuden kautta soundeissa, riffeissä tai rumputykityksessä.

Juuri omanlaisensa konstailemattomuus tekee Cynabare Urnesta niin tehokasta tuotantoa myöten. EP on todella kuivasoundinen sekä selkeä ja samaa voi sanoa myös jokaisesta eri instrumentista aina repiviä murinoita myöten. In the Cremation Ground onkin kuin karkeaa santapaperia, joka ei kuitenkaan raasta korvakäytäviä verille, mutta vie korvakarvat mukanaan tunkeutuessaan kohti oikeaa aivopuoliskoa.

Pienoisella tarttuvuuden lisäämisellä tai henkimaailman asioiden mukaantulolla lopputulos olisi taatusti vieläkin vaikuttavampaa.

Highrider

Roll for Initiative

The Sign

3

Heavy metalin sanotaan olevan miehistä musiikkia ja Highriderin debyyttiä kuunnellessa tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Ei siksi, etteikö naiset osaisi, saisi tai voisi soittaa päälle käyvää metallia, vaan siksi, että ilmaisunsa tihkuisi muunlaisia hormoneita ja tunteita kuin testosteronia ja aggressiivisuutta.

Vaan kyllä mieskin voi olla tunteva olio ja tätä puolta tuodaan esille myös yhtyeen vauhdilla rullaavassa punkahtavassa huutohevissä niin teksteissä kuin oudon kiehtovalla tavalla kappaleisiin ympätyissä kosketinujelluksissakin. Raiskaajan verinen loppu uhrin värkin toimesta, ihmissusien tunne-elämä ja kritiikki työnteon ja kulutuksen suhteesta ovat vain kolme viidestä hieman hämmentävästäkin aiheesta, joita biiseissä käsitellään.

Omintakeisesta, hyvin toteutetusta ja viihdyttävästä sisällöstään huolimatta Roll for Initiative kuulostaa silti hieman liikaa yhdeltä möykyltä, vaikka särmää ja eri kulmia siitä löytyykin oman karsinansa sisältä. Albumi onkin mukavaa kuuntelumusiikkia, jolle kuitenkin löytyy liian harvoin oikea paikka ja aika.

Horizon of the Mute

Chiliad Rite LP

Death Shrine Offerings

4

Näin kolmatta Horizon of the Mute -julkaisua alle kahden vuoden sisään kritisoivana voi todeta, että vaikka aluksi ihastuttanutta shokkivaikutusta ei enää voikaan kokea, alkaa vasta nyt Jani Koskelan toteuttama ja esittämä yksinäinen musiikillinen visio avautua vielä paremmin. Osaltaan tämä johtuu aiempaa ilmavammista soundeista ja sävellyksistä ilman että musertavan raskaasta kokonaisuudesta olisi kadonnut painoa leiviskääkään. Tyylikkäästi pakatulla formaatilla saattaa toki olla oma merkittäväkin osansa tässä kokemuksessa, sillä vertailut digiversioihin ovat jääneet tekemättä.

Minkäänlaisia radikaaleja muutoksia ei hevin ole kuultavissa, sillä neljän yksilön raahustus on edelleen perin matelevaa ja monotonisen kiehtovaa, jos hautajaismarsseista ylipäätään pitää. Kun päälle lausutaan vielä raastavan möreällä äänellä lyriikkaa ja jyräytetään raskaalla kädellä ilmoille verkkaisesti simppeleitä pörinäriffejä, esittäjänsä puheet drone- ja industrial-vaikutteista ovat ymmärrettäviä ilman tyypillisiä koneilla toteutettuja junttausrytmiikoita.

Pelkkä edellä mainitun kaltainen vyöryvä murjonta ei sinällään olisi kovinkaan kiinnostavaa, mutta tätä sävyttävät eri instrumenteilla muodostetut minimalistiset melodiat ja efektit ovat juuri sitä sormisuolaa, millä sopan saa vasta oikeasti maistumaan. Nyt näiden mausteiden merkitys kappaleissa onkin entistä suurempi, sillä entiseen verrattuna ne kuulostavat sekä selkeimmiltä että yksinkertaisemmilta ja tätä kautta myös tehokkaammilta kokonaisuuden kannalta. Haittaa ei ole myös siitäkään, että nyt ne tuntuvat tarjoavan myös sopivasti enemmän helpompaa kosketuspintaa aiemman sisäänpäinkääntyneisyyden sijasta.

Chiliad Riten julistuksessa ei edes puolustuksen loppupuheenvuoro tule pelastamaan, vaan syyllisyys on parasta tunnustaa heti kättelyssä ja antautua suosiolla Horizon of the Muten tuomittavaksi.

Inferno #154/2018

Garden of Worm/The Wandering Midget

Split 7”

Acidmen/Pariah Child/Rämekuukkeli

3

Pysähtyessä kuuntelemaan ja samalla miettimään kahden kotimaisen doom metal -kategoriaan lokeroitavan bändin yhteisjulkaisua seiskatuumaisena pään täyttää ajatus, että eihän tällaisessa ole niin yhtikäs mitään järkeä. Kun nykyajan höttöpoppia tuutataan jälleen yksittäisinä kappaleina albumeiden sijasta digisfäärit täyteen, on entistä vaikeampaa sulattaa samaa, joskaan julkaisupolitiikkana ei mitenkään uutta toimintaa myös metallin saralle. Etenkin kun kyseessä on aikaa ja keskittymistä vaativa metallin alagenre, joka itsellä mieltyy hyvin vahvasti suurien kokonaisuuksien musiikiksi.

Garden of Wormin doomia progesävyillä täydentävän musiikin ongelma on usein ollut lopputuloksen jääminen haahuilemaan hieman päämäärättömästi jonkinlaiseen itseluomaansa limboon. Kummastakaan genrestä bändi ei ole saanut ammennettua irti riittävästi niiden parhaimpia puolia ajattomuudesta, mystiikasta ja verkkaisen raskaasta poljennosta, mutta näiden elementtien osalta tasapainoisessa Whirls-kappaleessa kolmikko onnistuu ilahduttavan hyvin. Harmi vain, että loppu tulee turhan töksähtäen aivan kuin formaatin fyysiset rajoitukset keston suhteen olisivat katkaisseet säveltäjien kädet.

Lähestulkoon puhdasveristä perinnedoomia lanaava The Wandering Midget on kelpo kimppakamu julkaisulla. Minkäänlaista mullistavuuttahan Man with Black Hole Eyes -veisu ei tarjoa, mutta niin soundillisesti, sävellyksellisesti kuin soitannollisestikin miellyttävän kolho esitys huokuu riittävissä määrin asiaan kuuluvaa epätoivon ja murheen tunnetta, että kyllähän tällaista ruislimppua aivan mielellään järsii.

Sinkulan suurin merkitys ei ole julkaisussa itsessään, vaan kuinka se lupaa hyvää kummankin osallistuvan yhtyeen tulevasta musiikista. 

Honningbarna 

Voldelig Lyd LP

Nye Blanke

3,5

Juuri nyt tämän numeron ilmestyessä Huoran parittajana rockin ilosanomaa Suomessa jakavalla Honningbarnalla on keikoilla käytössään myös uudehko vinyyliväline kutsumanimeltään Voldelig Lyd. Kahdeksan pikaista vetäisyä sisältävä temppuarsenaali on toki ennestään jo tuttua The Hivesin kaltaisilta rempseiltä garage ja punk rockin ristisiittäjiltä, mutta kyllä norjalaisetkin tämän mallin hikeäkin lennättävän ähertämisen näemmä osaavat.

Kokonaisuudessaan parikymmentä minuuttia kestävä sessio on juuri sopiva annos hyvällä intensiteetillä ja sopivan rennolla otteella ryttyytettyä rokkia, joka elävänä koettuna nostattaisi kiihkoa panemaan jalalla koreasti tuplasti pidemmänkin ajan. Sen verran iloluonteista ja tarpeet tyydyttävää tarttuvuutta orkesterilla on kumminkin tarjota, että hetken huuman sijasta jonkinlainen pidempikestoinen FWB-järjestelykin olisi pelkän kotikokemuksen perusteella täysin mahdollinen.

IS

Into My Own

Wolfspell

2,5

Latinankielinen latteus Nomen Est Omen kuvaa hyvin Venäjän karjalaisen IS-yhtyettä, kulkeehan bändin ainut jäsen Nøkken yksin omia metsäpolkujaan kakkoslevynsä nimen mukaisesti.

Hidastempoiset, haikeat ja luonnonläheiset kappaleet pohjautuvat periaatteessa doom metaliin, mutta pääasiassa käytetty örisevä laulutyyli on silkkaa death metalia ja osittaiset selkeät samankaltaisuudet Bathoryn viikinkikauden albumeihin tuo puolestaan tuulahduksen mustemmasta metallista. Pakanametallinimike kuvastaakin parhaiten Into My Ownin musiikillista linjaa ja tätä vaikutelmaa tukevat myös tyylillä toteutetut ulkomusiikilliset seikat.

Modernin ajan soturi hallitsee periaatteessa leiviskänsä hyvin aina korvia miellyttäviä melodioita myöten, mutta joko niistä ei saada irti kaikkea potentiaalia tai toteutus töksähtelee milloin sovitusten tai tympeän konemaisten rumpukomppien ansiosta. Selviten tämä käy ilmi karskimmissa osioissa ja kappaleissa, kun taas maalailevimmillaan homma on kelvollisesti hallussa.

Kolmen vuoden sekä lukuisten EP- ja singlenjulkaisujen jälkeenkin IS kuulostaa edelleen demobändiltä, joka ei vielä osaa lunastaa selkeästi olemassa olevaa potentiaaliaan. Julkaisutahdin hidastaminen ja varsinkin soittokumppanin löytäminen saattaisi olla ratkaisu kaivatunlaiseksi vision kirkastamiseksi.

Robin Beck

Love Is Coming

Frontiers

4,5

Nyt on häpeilemätöntä Amerikkaa! Heti ykkösbiisistä Island lähtien mieleen tulvahtaa kuvia suurista tunteista, alati paistavasta auringosta, kauniista naisista, komeista miehistä ja janon sammuttavasta alkuperäisestä Coca Colasta lasipullosta nautittuna. Kliseistä kylläkin, mutta silti kaukana kornista, sillä sen verran vahvaa, vakuuttavaa ja valloittavaa on isoäiti-ikään ehtineen Robin Beckin uutuusalbumi sisältö.

Levyltä löytyy todella tyyliteltyä ja ison kuuloista hard ja soft rockia kuin myös balladia powerilla ja ilman. Ilmavat soundit, sokeroidut kertosäkeet & makeat melodiat ja ammattimiesten sävellykset ovat tyylistä riippumatta juuri eikä melkein kohdallaan, mutta Robinin moneen taipuva ääni on kuitenkin se tekijä, joka lopulta tekee levystä niin huikean. Siitä kun löytyy edelleen tarpeen tullen suloisen lämpöistä pehmeyttä kuin korkeuksiin kurottavaa voimaa tulkita myös rockimpaa materiaalia. Tällaiseen aikuisen ja kokeneen mutta ikinuoren naisen tulkintaan ei mitkään tytönhempukat pysty!

Love Is Coming on yhtä lailla kiinni vahvasti 80-luvussa kuin mitä se on samalla myös täysin ajaton. Kaikenlaisten ikävien uutisten kantautuessa kotimaasta ja maailmalta näin vuoden pimeimmän ajanjakson aikana se toimii takuuvarmasti paremmin kuin kirkasvalolamput.

White Wizzard

Infernal Overdrive

M-Theory Audio

3,5

Lähemmäs 10 vuotta sitten Earache alkoi puskea uransa alkuvaiheessa ollutta amerikkalaista White Wizzardia nousussa olevan tosihevirintaman etulinjaan, mutta yritykseksihän tuo jäi. Biisit eivät vain yksinkertaisesti olleet tarpeeksi hyviä, vaan lähinnä haaleahkoja ja hajuttomia vetäisyjä genren alkuperäisiin klassikkoihin verrattuna. Nyt lähes viisi vuotta edellisen täyspitkän jälkeen yhtyeellä on ollut selkeästi ollut aikaa miettiä mitä tehdä ja miltä sen tulisti oikeasti kuulostaa ja kas, uuden pienen levy-yhtiön myötä bändillä on nyt myös uusi ja aiempaa laajempi soundi.

Infernal Overdrive on edelleen ehtaa heavy metalia, mutta nyt Los Angelesin miekkoset ovat lähteneet selkeästi haastamaan itseään säveltäjinä ja onnistuneetkin hienosti monipuolistamaan musiikkiaan poispäin suoraviivaisen kirkasotsaisista hevirenkutuksista. Kehityskaari muistuttaakin Iron Maidenin tekemää hyppäystä The Number of the Beastista Piece of Mindiin ja kyllähän taikurin loitsurepertuaarissa on myös kuultavissa selkeitä häivähdyksiä Rautaneidon lanseeraamista melodiakuluista.

Pidentyneiden ja osin jopa progemaisesti polveilevien kappaleiden kunnianhimoisuus on vallan kiehtovaa mutta samalla myös vaivattomasti rullaavaa. Aivan vielä ei bändin taidot kuitenkaan riitä luomaan yli tunnin mittaista syvälle iskostuvaa eeppistä eeposta, mutta tämän neljännen kiekon perusteella sellainen voi tulevaisuudessa hyvinkin syntyä.

Inferno #153/2017

Aegrus

Thy Numinous Darkness

Saturnal

4

Ei ole mikään ihme, että Aegrusin lokakuun lopussa ilmestyneestä kakkoskiekosta Thy Numinous Darkness on intoiltu alan piireissä mediaa myöten. Ei albumi millään muotoa black metal -genreä uudista tai edes sen rajoja venytä, mutta onpahan se vain hyvin 90-lukulaisessa ja perinnetietoisessa ilmaisussaan tasaisen vahva kokonaisuus.

Bändin periaatteessa hyvinkin simppeleiden kappaleiden viehätys piilee siinä, kuinka kauniita ja tarttuvia melodioita se on saanut niihin kaikkiin istutettua. Ja vaikka missään vaiheessa ei sorrutakaan minkäänlaiseen kikkailuun, on biiseissä myös aina muutama erilainen osio temponvaihdoksineen, jotka syventävät niitä juuri sopivasti muttei liikaa. Räväkkyyttä musiikista löytyy toki rääkymisten ja vauhdinkin osalta, mutta yleisesti ottaen mistään rankasta ja rivosta pikimustasta metallista ei ole kysymys, vaan enemmänkin melankolisesta ja jopa lämminhenkisen tunnelmoivasta tapauksesta. 

Thy Numinous Darkness on yhdessä alkuvuodesta ilmestyneen ja hienoisia musiikillisia yhteneväisyyksiäkin sisältävän White Deathin esikoisen kanssa jälleen yksi osoitus siitä, kuinka kotimainen black metal elää ja voi hyvin. Yksinkertainen on todellakin kaunista, kunhan asiassaan on vain tarpeeksi syvällä.

ColdCell

Those

Czar of Bullets

4

Black metal edustaa aina kapinaa ja ColdCellin kolmannen albumin kohdalla barrikadeille on noustu vallitsevaa modernia aikakautta ja sen eri ilmentymiä vastaan, jotka mm. globalisaation ja yhteiskunnan digitalisoitumisen myötä nakertavat ihmisten etiikkaa ja moraalia kahliten nämä itse rakentamiinsa vankiloihin. Nämä urbaanit teemat on saatu osuvasti kuvattua myös musiikissa, jonka juuret ovat syvällä 2000-luvun modernissa uuden aallon mustuudessa.

Yksinkertaisen tyylikkäisiin ja hieman tavanomaisuudesta poikkeaviin kääreisiin pakatusta albumista huokuu vahvasti ehta ahdistuneisuus ja kylmyys. Nämä paikoitellen jopa hartaat tunnelmat luodaan rikkomalla kaikista tavanomaisimpia kappalerakenteita joko synkästi syvyyksistä kumpuavan doom metalin keinoin tai yltymällä suoraviivaisen hypnoottiseen blastaukseen laulutyylien vaihdellessa muminasta murinan kautta rääkymiseen.

Vaikka edellä mainitut vaihtelevuuteen panostavat tehokeinot eivät itsessään ole millään lailla uusia, ovat ne osaavissa ja kahlitsemattomissa käsissä tehokkaita. Those-albumi haastaa kuulijansa lähes Deathspell Omegan tavoin, vaikka yhtä hallittua dissosiatiivista hengellisyyttä ja kaaosta se ei edustakaan.

Kari Väkevä

Diptych

Omakustanne

EI ARVOSANAA

Artistin lähettämää promopakettia äimistellessä mieleen putkahtaa väistämättä mieleen Forrest Gump -leffan aforismi ”Life was like a box of chocolates. You never know what you're gonna get." Setti kun koostuu yksinkertaisen hienostuneesta kultaprintillä painetusta rasiasta, joka sisältää CD:n lisäksi myös saatekirjeen sekä taustatietoa säveltäjästä ja tämän urasta sisältävän vihkosen.

Kari Väkevä itse lokeroi monikanavateos Diptychin elektroakustiseksi taidemusiikiksi, joka on tehty tietokonesynteesillä. Mistään täysin käsittämättömästä ja turhan tärkeilevästä korkeakulttuurista ei kuitenkaan ole varsinaisesti kysymys, vaan käytännössä kyse on hyvin verkkaisesti valuvasta ambient-äänimaisemasta.

Albumi on jaettu kahtia Moondog ja Sundog -osiin, jotka puolestaan on pilkottu omiin alaosioihinsa. Ratkaisu on tosin enemmänkin taiteellinen ja tekijälleen todennäköisesti merkittävämpi mitä kuulijalle, sillä samankaltainen taustakohina on alati läsnä läpi koko maksimimittaisen levyn. Minimalistisissa pimputuksissa erot ovat paremmin havaittavissa, mutta käytännössä on siltikin täysin mahdoton tehtävä nimetä niiden perusteella mihin osaan ne kuuluvat. 

Diptych onkin teoksena kokonaisuus, jonka mielentilastakin hieman riippuen voi kokea joko rauhoittavana tai ärsyttävänä. Sen numeraalinen arvottaminen tuntuukin sekä vaikealta että turhalta, sillä näin omaehtoisen musiikin tekeminen etenkin nykyaikana on itsessään jo arvokasta. Kirveiden jakamista tärkeämpää onkin suoda sille kaikki vähäinenkin näkyvyys, jotta joka paikassa tuputetun tyhjänpäiväisen populaarimusiikin viittaan puetun todellisen taustasuhinan vastavoimat saisivat enemmän jalansijaa.

Inferno #152/2017

Coraxo
Sol LP
Snow Wave
3,5

Coraxolle ja tarkemmin sanottuna bändin pääjehulle Tomi Toivoselle on nostettava vaarilätsää kuin vanhoina hyvinä aikoina naisille tervehdyksenä ikään, sen verran kunnianhimoisesta ja laajamittaisesta toiminnasta kakkoslevyllä Sol on kyse. Julkaisija on vaihtunut kahden vuoden takaisesta Massacresta ilmeisen omakustanteiseksi, formaattia on tarjolla kolmea eri sorttia, tunnettujen niin koti- kuin ulkomaistakin vierailijoiden käden- ja kurkunjälkeä on kuultavissa ja masteroinnistakin vastaa vielä Dan Swanö. Niin ja edellisten tuotosten tapaan kyseessä on vielä tulevaisuuteen sijoittuva teemalevy.

Yhtyeen itsensä mukaan musiikkinsa on progressiivista death metalia, mutta mitenkään erityisen kimuranttia se ei ole. Niin totaalisen tympiintynyt kuin koko melodödögenreen nykyisellään olenkin, nykyisellään kaksikkona toimiva Coraxo onnistuu olemaan monipuolisuudessaan mielenkiintoinen. Vaikka kappaleissa melodioita piisaakin, ei mistään keinotekoisilla makeutusaineilla kuorrutetusta muka-metallista ole kysymys, vaan niin laulu kuin sävellyksetkin pohjautuvat ärjympään, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin vielä vallinneeseen genren kultakauden ilmaisuun.

Musiikillinen draamankaari albumilla toimii vallan hyvin etenkin sen alkupuoliskolla, mutta loppua kohden tunnelmien rauhoittuessa musiikista katoaa paras terä ja odotetun huipun vajoaakin kohti helposti unohdettavaa keskinkertaisuutta. Tässä vaiheessa kuuntelukokemusta huomaa myös joka kerta miettivänsä, kuinka näinkin hyvälaatuisista ja runsaista aineksista olisi silti toivonut kuulevansa vieläkin korkealentoisempaa ja kimurantimpaa levykokonaisuutta.

Taannoisten levymessujen hintatasoon ja tarjontaan pahoin pettyneenä voi vain todeta jo vuosia vallinneen vinyylivouhotuksen menneen nyt viimeistään liian pitkälle. Solin julkaiseminen myös LP:nä on tästä vain yksi pieni esimerkki, sillä mitään lisäarvoa ei tässäkään tapauksessa formaatti itsessään tuo niin äänimaailmaan, fiilispuolelle ja tokkopa myöskään myynnillisesti.

Napalm Ted

Coffin Liquor MC EP

Mögähead

3,5

Suomen valkeasta kaupungista Oulusta tummasävyistä death/grind-liejuaan levittävän Napalm Tedin julkaisutahti pysyttelee tempojen tasolla. Naseva Coffin Liquor kassu-EP on jo kolmas tämän vuoden puolella ilmestynyt julkaisu eikä kolmikko nytkään suolla sontaa, vaan on pitänyt edellisellä Fleshboxilla saavuttamansa tason.

Yhtye osaa oikeaoppisesti edelleen esittää kaiken olennaisen reuilun 1-2 minuutin mittaisissa räväkissä repäisyssä, joista läpi tuoksahtaa genren pioneerit Carcass etunenässä. Touhu ei kuitenkaan ole kaikista rujointa ja rupisinta reuhtomista, vaan death metalmainen ote soittoon, soundeihin kuin sävellyksiinkin tuo kokonaisuuteen genuiininnahkaisen hanskan lailla hyvin kokonaisuuteen istuvan jämäkän otteen.

Saatekirjeessä mainittua Macabren veikeyttä on sitäkin toki rippauksen verran aistittavissa, mutta esikuviensa yhtä hillittömään ulosantiin laulaja Corporate Deathia myöten Napalm Ted ei kuitenkaan pysty, vaikka ”ruhomainen” ääntelyvuorottelu kitaristi Gravy Tedin ja rumpali Tendinitosin välillä hyvin toimiikin.

Kasetin B-puolelta löytyy instrumentaaliversiot kaikista A-puolen kahdeksasta kappaleista. Yksinkertaisen nerokasta ja hauskaa!

Space Vacation

Lost in the Black Divide

Pure Steel

3

Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina merkitystä suuntaan tai toiseen, joka muuta väittää puhuu silkkaa paschendalea. Space Vacationin neljännen albumin kohdalla ei kannatakaan tuijottaa bändin nimeä, 90-luvulle löyhkäävää kökköä digikansitaidetta tai ottaa tyyppejä ensimmäisenä ärsyttävästä See You Again -rallatuksesta, sillä näiden selkeiden kauneusvirheiden takaa löytyy aivan kelpo amerikkametallialbumi.

Orkesterin suurin vahvuus on ehdottomasti mainiosti korkeuksiin pystyvä laulaja-kitaristi Scott Shapiro, mutta eipä aisaparinsa, aiemmin mm. Vicious Rumorsissa soittaneen Kiyoshi Morganin taidot nekään kuusikielen varressa kalpene. Space Vacation ei ole genressään rankimmasta tai vauhdikkaammasta päästä, vaikka näitäkin ominaisuuksia sen monipuolisesta kappalevalikoimasta löytyy. Lähinnä se on verrattavissa Lizzy Bordenin kaltaiseen jenkkimallin heavy/power metaliin, joka panostaa enemmänkin melodisuuteen ja joka sisältää vähäisissä määrin myös teatraalisuutta.

Lost in the Black Divide sisältää useita melkoisen kovia biisejä ja muutaman turhakkeen. Näiden väliin jäävät biisit eivät ole huonoja, mutta jonkinlaisella kertsien hiomisella ja yleisellä lisäviilauksella niistä olisi saatu kertaluokkaa iskevämpiä. Tällaisenaan kokonaisuus jää vain mukavaksi kuuntelumusiikkijulkaisuksi.

Sum of R

Orga

Czar of Revelations

4

Vaikka usein ambientiksikin kutsuttua, minimalistisia melodioita yhdistettynä suhinaan onkin tullut kuunneltua jonkun verran parisenkymmentä vuotta, tuntuu edelleen hankalalta perustella miksi joku äänimaisemakohina on kiinnostavaa ja toinen taas täysin mitäänsanomatonta. Sum of R -duon kolmas, orgaanisesta ja organismeista nimensä johtava täyspitkä, on kiehtova julkaisu joskaan tämä ei tee asian perustelemisesta juurikaan sen helpompaa.

Orga on periaatteessa tyyppiesimerkki yleistunnelmaltaan tummasävytteisestä ambientista, vaikka pikimustan puolelle ei liu’utakaan. Musiikki velloo rauhallisesti vähäeleisten melodioiden ja perkussioiden tahtiin ja taustalta löytyy toki myös asiaan kuuluvaa hurinaa. Vaikka tunnetiloissa linjan mukaista vaihtelua esiintyykin, ovat siirtymät intron jälkeisen kymmenen kappaleen välillä saumattomia koko tunnin keston ajan.

Jos biiseistä löytyykin yhteneväisyyksiä niin droneiluun kuin raahustavaan funeral doomailuunkin, on Orgalla meditaatiota muistuttava rauhoittava vaikutus ahdistuneisuuden ruokkimisen sijasta. Jotain tästä kertoo sekin, että kritiikkiä kirjaillessani unohduin tuijottamaan ikkunasta näkyviä, viimeisistä keltaisista lehdistään ja oransseista marjoistaan kiinnipitäviä pihlajia useampaan otteeseen.  

Inferno #151/2017

Air Raid

Across the Line

High Roller

3

Kun ruotsalaiset tekevät saksalaishenkistä perinneheviä, on yhdistelmä jo lähes aina lähtökohdiltaan toimiva. Eikä Across the Line petä jos ei yllätäkään, sen verran vaivatonta ja takuuvarmaa kuunneltavaa Air Raidin kolmas kiekko on.

Jos levyn teutonihenkisyys saa viikset väpättämään innosta, toimii paletti myös Saxon-intoilijoille. Mistään ankeasta käppähevistä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä niin soitto kuin biisit ovat harkittuja  aina kohtuullisen tarttuvia kertsejä ja komeita klassishenkisiä juoksutussooloja myöten, joita ei säästellä. Kokonaisuuteen on kuitenkin jätetty sopivasti karheutta muistuttamaan autenttisuudesta ja ajan hengestä, mikä onkin vallan toimiva ratkaisu.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin levy onkin kaikessa hyvin toteutetussa kliseisyydessään, ovat sen herättämät tuntemukset ristiriitaisia. Täysin oikeanlaisista ja pakkodiggaamista aiheuttavista elementeistään huolimatta kappaleista olisi voinut puristaa paljon enemmän voimaa irti lähes jokaisella osa-alueella. Tämä pätee etenkin tuotantoon mutta myös lauluun, jotka nyt osaltaan tahtovat turhaan tasapäistää biisejä liikaa toistensa kaltaisiksi.

Epitaph

Claws

High Roller

1,5

Olkoon kuinka vain Epitaph ollut kuuleman mukaan merkittävä osa Italian synkistelyskeneä demoillaan 80-90 -lukujen taitteen molemmin puolin, ei sillä kakkoslevy Clawsin perusteella ole nykypäivänä juurikaan mitään mielenkiintoista annettavaa sitten viisi vuotta tapahtuneen paluunsa jälkeen. Meininki on kaikin puolin jähmeää vailla menneiden aikojen mystisyyttä.

Bändin musiikkia voi edelleen luonnehtia doomiksi aina kappaleiden pituuksia myöten, mutta mitenkään erikoisen painoastavaa tai edes raskasta se ei ole. Tämä ei olisi sinällään mikään ongelma, mutta kun kappaleet ovat ympäripyöreän kasvottomia kaikessa palikkamaisessa yksinkertaisuudessaan, on lopputulos perin tympeä. Pisteitä ei myöskään korota Emiliano Cioffin teatraalisuutta havitteleva venkoileva laulutyyli, joka onnistuu lähinnä ärsyttämään.

Waco the King ja Wicked Lady ovat levyn hitaimpia, tummempia ja täten myös parhaimpia kappaleita, mutta mitään erityistä nekään eivät tarjoa edes genreaddikteille. Tämän näytön perusteella bändi on lähinnä Juha ”Watt” Vainion tutuksi tekemää ”Kansi kiinni ja kuulemiin” -tyylistä muistovärssyä vailla.

Inferno #150/2017

Baltimor

Eepos LP

Omakustanne

3,5

Vaikeasti määriteltävissä olevilla hyvällä asenteella ja oikeanlaisella otteella voidaan lähes aina korjata musiikissa olevia puutteita. Parhaimmillaan pitkälti kuulijan oman pään sisällä tapahtuva kokemusprosessi saa keskinkertaisemmankin materiaalin kuulostamaan erinomaiselta. Aivan näin isoa parannusta ei helsinkiläisen Baltimorin kakkosalbumi ei minua saa kokemaan, vaikka yhtyeen mukavan roisi ote kovin viehättääkin.

Eepos on periaatteessa varsin suoraviivainen ja perinnetietoinen raskas rock -levytys, jossa on myös tuhti annos heavy metalia mukana. Bändi veivaa biisit läpi perin rouhealla tatsilla aina laulua myöten ja kiivaimmillaan meno onkin melko vimmaista. Jopa siinä määrin, että pienoinen vauhtisokeus tahtoo syödä osan riffittelyn vetovoimasta ainakin näin kotioloissa äänitallenteelta kuunneltaessa. Keikoilla oletettavasti bändin valtaava ja tempoa nostattava soittokiima sen sijaan kuuluisi täysin asiaan.

Vaikka albumi ei sisälläkään ihmeellisiä musiikillisia kommervenkkejä, ei siltä myöskään löydy iskusävelmistä tuttuja hokemakertsejä. Komeasti kulkevat genren mukaiset klassiset tuplakitaramelodiat ja soolot ovat merkittävässä osassa musiikin kiehtovuutta yhdessä räväkkien temmonvaihdosten kanssa ja aiemmin mainittu oikeanlainen asenne buustaa näistä aineksista kasattu kappaleita juuri sopivasti.

Pitkäaikaisemman kieputtamisen myötä musiikki melkein tempaisee täysillä mukaansa, mutta vielä tulee kuitenkin harattua vastaan kantapäät uraa maahan raapien.

Korpsesoturi

Korpsesoturi MC

Caco-Daemon

3,5

Nimenä Korpsesoturi on kieltämättä pöljä, mutta musiikistaan ei huumoria tai minkäänlaista hölmöilyä ole löydettävässä. Kolmikon kalmamyllytys on julmaa, osin uhkaavaa ja ehdottomasti perinteiden mukaista aina soundeja myöten, joissa digiajan pahimmat vitsaukset eivät onneksi kuulu. Jälki ei ole tylsän rajua ja mahdollisimman kovalta kuuluvaa tykitystä, vaan omalla kierolla tavallaan letkeää ja lämmintä mutta silti rouhean rupista.

Lyhyt intro ja tätä seuraavat kolme varsinaista biisiä ovat todella nasevia mitoiltaan ja sisällöltään periaatteessa pelkistettyjä. Riffejä ja osioita löytyy silti kuitenkin useampia per biisi ja yhtymäkohtia löytyy enemmän Atlantin takaa Deiciden ja tämän esiasteen Amonin kaltaisten pioneerien aivan alkupään tuotantoon kuin eurooppalaisten virkaveljiensä. Suomalaisuus kuitenkin jollain lailla paistaa läpi eikä vain tyylillisesti onnistuneiden sanoituksiensa ansiosta.

Tätä todella pienen painoksen kasettijulkaisua voi olla hankala saada, mutta sen verran modernia yhtyeen toiminta kumminkin on, että materiaali löytyy Bandcampista. Vanhat ketut osoittavat heti ensijulkaisullaan olevansa valmiita täysmittaiseen levyyn, jonka onkin tarkoitus ilmestyä ensi vuoden keväällä.

Los Mogulos

Los Mogulos 7”

Roku

1

Nykyajan pop-musiikin keskittyessä taas lähinnä pelkästään helposti nautittaviin ja pikaisesti unohdettaviin singlejulkaisuihin on hyvä, ettei ilmiö ole vielä toistaiseksi pahemmin levinnyt laajemmin muihin musiikin alalajeihin. Tässä valossa onkin hieman outoa, että punk-yhtye päättää ensimmäisenä julkaisunaan laittaa pihalle kahden biisin singlen, 7” vinyylille kun tässä genressä on tavattu ympätä vähintään muutama biisi lisää ja kutsua sitä EP:ksi.

Pikkumustan ainutta omaa biisiä kuunnellessa on kuitenkin hyvä, ettei kappaleita ole tämä enempää. Teksteiltään ärsyttävästi ruikuttava ja musiikiltaan tympeä biisi kun kuulostaa lähinnä kehnolta mutta silti vakavasti otettavaksi haluavalta Klamydia-kopiolta vuosituhannen vaihteen tienoilta, jolloin vaasalaisten omassa materiaalissakaan ei ollut kehumista. Tökerö kertosäe ”Ei tää kaupunki mua rakasta, olet luodon yksinäinen majakka. Sun rannat on niin kaukana, olet sieluni Alcatraz...” kiteyttää täydellisesti yhtyeen paskuuden.

Kollaa Kestää -yhtyeeseen viittaavalla kannella tai kääntöpuolen Aivoproteesi-coverilla ei niilläkään irtopisteitä kerätä.

Vulture

The Guillotine

High Roller

3

Viime vuoden alussa alun perin demona ja myöhemmin kesällä High Rollerin julkaisemana EP:ksi muuttunut Victim of the Blade oli ihan kiinnostava yhdistelmä menneen ajan heavy, speed & thrash metalia. Täyspitkävaiheeseen siirtymisessä ei ole liiemmin aikailtu, vaikka hiukan pidemmälle harkinta- ja hieromisvaiheelle olisikin ollut selkeästi tarvetta.

Vaikka biiseissä voikin kuulla yleistä jämäköitymistä, ovat varsinaiset ongelmat hyvin pitkälti samat kuin aiemminkin. Niistä eniten pidemmän päälle korvaan käyvistä on edelleen kitaristin hoitama niin soundillisesti kuin soitannollisestikin monotoninen rumputykitys. Laulujen ja kitaroiden osalta homma on yhä hyvällä tasolla, mutta näin pitkäsoittomitassa muuten hyvällä tietotasolla ja tyylitajulla toteutettujen biisien samankaltaisuus käy varsin selväksi jo ensimmäisen kolmanneksen eli juuri EP-mitan jälkeen. Puolet sinällään tiiviin mittaisen levyn biiseistä ylittää myös viiden minuutin keston ja tässäkään tapauksessa enemmän ei todellakaan ole enemmän.

Vulture osaa kyllä jo nyt asiansa, mutta ei ole vieläkään saanut jalostettua sitä kaivatunlaiseen timanttisempaan muotoon.

Inferno #149/2017

Morbid Evils/Albinö Rhino

Split LP

Svart

2,5

Albinö Rhino

Riff Religion LP

Omakustanne

3,5

Kotimaisten pörinäbändien Morbid Evilsin ja Albinö Rhinon yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Ensiksi mainitun ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin biisien tunnelmasta puuttuu hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Ontohko lopputulos kuulostaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan vain siksi, että se on kivaa eikä siksi, että pään sisäinen paine pakottaa niin tekemään. Entombed-laina Damn Deal Done kuulostaa sekin vain pelkältä tympeän hitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea.

Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin mittainen Upholder-täyspitkä oli ilahduttavaa kuunneltavaa kaikessa rauhallisessa huuruillussaan. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizard synkkääkin synkempää julistusta vertautuen paremmin em. albumin Uphold the Light Part 3:een kuin valoisampaan kakkososaan. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kyllä kulkee, ei koirat juurikaan hauku tai mies kehu. Splitin selvästi parempi puolisko silti.

Riff Religion on sekin Upholder-sessioiden peruja ja kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria ei biisille löytynyt, on yhtye päätynyt pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12” vinyylinä. Käytännössä melkoisen järjetön ratkaisu ja juuri siksi tyylikäs.

Nimensä mukaisesti kappaleessa uskotaan riffeihin ja palvotaan graafisen yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Letkeä groove kuljettaa hienosti gospelia eteenpäin ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Soolokitaristin seurakunnan kiihdyttäminen kohti korkeuksia psykedeelisin sävyn on erityisen onnistunutta ja loppu 14 minuutin mittaisesta paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita.

Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua, ei Albinö Rhinoa voi tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta syyttää.

Antichrist

Sinful Birth

I Hate

4,5

Antikristuksen toinen tuleminen tapahtui viime kesäkuussa, osuvasti vielä kuusi vuotta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Pedon evankeliumin aihepiirit ovat edelleen hyvin pitkälti samat kuin Forbidden Worldilla, mutta nyt saarnaamisessa on sellaista kiihkoa ja tulikiven katkua matkassa, että kaikista viattomimmatkin katuvat syntymäänsä alkaessaan nakella kivillä pahantekijöitä.

Hurrien vallan räyhäkäs rässääminen on silkkaa vanhaa liittoa, jossa haisee tuon ajan rujoimpien orkesterien vaikutus aina saatekirjeessäkin mainittua Possessedia myöten. Sinällään puhtaasti peruspalikoista koostuviin biiseihin on saatu ladattua sellainen määrä alkukantaista vaarantunnetta, vauhtia ja vimmaa, että kaikenlainen vähänkään modernimpi lähestymistapa metalliin genrestä riippumatta tuntuu pelkältä lussulta läpsytykseltä.

Albumin hienous piilee kuitenkin pitkälti siinä, kuinka se on saanut jalostettua em. väkevät ominaisuutensa entistä tykimmiksi kerrassaan hienolla kitaratyöskentelyllä aina riffeistä erityismaininnan arvoisiin ytimekkäisiin sooloihin. Parhaimpina esimerkkeinä tästä käy levyn keskivälin todella intensiivinen nimikappale sekä loppua enteilevä, tyylillä toteutettu instrumentaali Chernobyl 1986. A. Sunessonin hysteriaa lähentelevä rietas riekunta repii armottomasti viimeisetkin energiat ralleista irti.

Sinful Birth on kovinta ajoa ikinä juuri nyt.

Blitzkrieg

A Time of Changes (reissue)

Dissonance

4

Metallicalla oli 80-luvulla iso sivistävä vaikutus teini-ikäiseen jannuun. Sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistakin. Vaikka nykyisellään yhden maailman suurimman metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan omaa maailmaani liki 25 vuoteen, voi nelikolle olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta.

NWOBHM-genre on lähes käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä artisteja ja tunnettuja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin sellainen aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Tällaisille noviiseillekin genren arkkityyppiä monessakin mielessä edustava Blitzkrieg ja vuonna -85 ilmestynyt esikoisalbuminsa A Time of Changes onkin vallan hyvä tapaus paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista.

A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jossa on kaikki mennen ajan tunnusmerkit mukana. Kaikesta paistaa vahvasti läpi kirkasotsainen innokkuus musiikin esittämiseen ja hetkessä olemiseen, joka kuuluu etenkin Procter-Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki on konstailematonta, mutta tehokasta ja riffeineen ja sooloineen, johon kaksi vuotta aiemmin mainiolla Satanin Court in the Act -debyytillä laulaneen Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää.

Näin jälkikäteen pelkästään musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Tämä ei johdu siitä, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Tällaisia kappaleita levy on lähes täynnä ainoastaan loppukolmanneksen aiheuttaessa pienoisen notkahduksen. 

Cloven Hoof

Cloven Hoof (reissue)

Dissonance

4

Blitzkrieg-arviossani mainitsema Metallica ei suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä tutustuttamisessa tuolloin jo kultakautensa ohittaneeseen uuden aallon brittihevin pinnan alaiseen maailmaan. Joskus 90-luvun alkupuoliskolla löytyi divarista kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä ei ollut tuttua ennestään kuin Venom. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi sekä hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä olevan (Black) Widowin Come to the Sabbath, vaikka aluksi se herätti enemmänkin hilpeyttä.

Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin em. kokis. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki on astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestäänkin voi jo olettaa. Mukana on myös paikoitellen kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta taitaa yhtye myös yksinkertaisten tehokkaan saxonmaisen farkku&nahkarokkauksen, josta Crack the Whip on paras esimerkki. Juuri tällainen biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaakin levyn kiehtovuutta selkeästi.

Levyn hitti on ehdottomasti Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka kaikessa kerrassaan mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan on klassinen heavy metal anthem. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioista vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Levyversioihin verrattuna kaksi aiemmin tässä arviossakin mainittua biisiä kuulostavat ilmavammilta ja rennommilta eli pelkästään hyvässä mielessä livemäisiltä ja ensimmäiseltä demolta löytyvä Road of Eagles on sekin mainio lisä.

Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin.

Hexhammer

Hexhammer LP

Filthy Rat

4

Metallipunkkia? Kyllä kiitos! Tsadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo näin äärimmäisen yksinkertaisista lähtökohdista varsin kiinnostava tapaus ja mustan kullan toistuvien pyörityksien myötä olettamus myös lihallistuu. Orkesteri kun on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeän kuultavasti punk, mutta se taitaa myös maukkaan metalliset melodiat. Näiden tekijöiden yhdistelmä on näennäisestä ristiriitaisuudestaan hieman yllättäväkin, mutta saumattoman toimiva.

Punkkia bändissä on etenkin laulajan repivä rääkynä sekä röyhkeän päällekäyvä ja tapa vyöryttää kappaleitaan. Motörheadin ja Venomin mallinen ei-niin-millileen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista tekijöistä suurin erottava tekijä on kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontuvat juurensa selkeästi metallin maailmaan. Vaikka niissä onkin tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, niin missään ällöimelässä liemessä niitä ei kuitenkaan ole uitettu, vaan maku on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä.

Jäseniensä aiempi vankka tausta Hexhammerin musiikissa yhdistyvien genrejen parissa todellakin kuuluu. Bändi kun osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla läpi parissa-kolmessa minuutissa pelkkää olennaista asiaa eikä intensiteetti ja tymäkän tumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka  vauhtia hieman laskettaisiinkin biisien sisällä tai niiden välillä. Levyn päättävä, hidastempoisin ja myös pisin Master of the Mountain vain paaluttaa levyn vahvuuksia entistä syvemmälle kaaliin.

Jaguar

Power Games (reissue)

Dissonance

3,5

Astetta tuntemattomampiin, joskaan ei läheskään obskuuriosastolle kuuluva Jaguar on myös yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät 80-luvulla saaneet aikaiseksi paljoakaan. Nyt uusintajulkaisunsa saava vuoden -83 debyytti Power Games on tuon ajan kahdesta täyspitkästä tietenkin se parempi kuten asiaan kuuluu. Ja vaikka ura tuolloin jäikin lähtökiitoonsa, ovat nämäkin seniorit tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja perin maltilliseen tahtiin julkaisseet jopa uusia levyjä.

Biiseiltään Power Games ei sinällään ole ihmeellinen ja massasta mitenkään erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Bändi on onnistunut kuitenkin lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, joiden muodostama mukaansa tempaavaa draivi voittaa puolellensa ja saa näon piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Samaa eläimellistä ja röyhkeää duunarimenoa löytyy myös aikalaistensa Def Leppardin aivan alkupään tuotannosta, jota Jaguar paikka paikoin jopa muistuttaa.

Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviin pistävä kauneusvirhe on kumiseva basarisoundi, joka etenkin nopeimmissa kohdissa peittää ärsyttävästi alleen kitaroita. Kolme aiemmiltakin uusioilta löytyvää ja alun perin esikoista edeltäneeltä singleltä ja kokoelmalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin antaen oman lisäarvonsa.

Keretik

Terra Mater MC

Rämekuukkeli

3

Keretikin esikoisjulkaisu on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmänkin kuin lopulta todellisuudessa voi. Se on seitsemän biisin EP-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsittuna voimakasta lanaamista, josta välittyy niin ahdistusta kuin vihaakin ihmiskuntaa kohtaan.

Saatekirjeessäkin mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken tuotannon vaikutukset ovat helposti kuultavissa helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävästä jyräyksestä, joka saa oman   tymäkän rullaavan tunnelman kahden basistin käytöstä. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttääkin, huomaa kuitenkin koko ajan toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää.

Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi jo aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Aika näyttää kulkeeko ihmisten teot entistäkin pahempaan suuntaan niin että ne alkavat toden teolla kuulua myös Keretkin musiikissa.

Inferno #148/2017

Madrost

The Essence of Time Matches No Flesh

Omakustanne

4

Nautin rässini mieluiten karskina ja suoraviivaisena, vaikka sen tuleekin sisältää jonkinlaisia korvakarvoihin takertuvia koukkuja. Genren alkuaikoina, jota myös kultakaudeksi sopii nimittää, moni rujompi rappaaja haastoi taitojen ja kunnianhimon kasvaessa niin itsensä kuin kuulijansa juuri kolmannella levyllään tekemällä haasteellisempaa materiaalia. Osa onnistui mallikkaasti, joidenkin tuotosten nerokkuus valkeni vasta paljon myöhemmin ja loput sortuivat omaan näppäryyteensä kadottaen liikaa olennaista ilmaisustaan.

VoiVodin Killing Technology (1987) oli niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaankin jotain ennen kuulematonta.  Siinä yhdistyivät alkuaikojen raakuus selkeästi teknisempään lähestymistapaan ja vastaava kehityskaari löytyy myös levyn maapallon ulkopuolelle sijoittuvassa futuristisessa tarinassa. 30 vuotta myöhemmin hyvin samankaltaista musiikillista ja sanoituksellista ideaa on erittäin onnistuneesti soveltanut myös Vektor ja samaa scifististä V-mäisyyttä löytyy myös Madrostin kolmannelta albumilta.

Madrost luotaa kuitenkin omaa soonista universumiaan hieman suoraviivaisemmalla kurssilla kuin em. tutkimusmatkaajat. Bändin teknothrash on hitusen raivokkaampaa ja vauhdikkaampaa, mutta taidokasta sävellyksellistä ja sovituksellista särmikkyyttä ja yllättävyyttä löytyy senkin kappaleista riittävästi tutkailtavaksi. Sanoituksia näkemättäkin käy jo pelkästä tunnelmasta selväksi, että aihepiireissä liihotellaan niin ikään maallisia asioita korkeammissa sfääreissä.

The Essence of Time Matches No Flesh painaa kuulijansa penkkiin sinkauttaen tämän kiertoradalle 38 minuutissa. Jos G-voimat kestää pyörtymättä, tarjoaa levy vaikuttavan kokemuksen matkalla kohti tuntematonta.