Inferno #212/2023

Anti Ritual
Green Terrorism EP
Indisciplinarian
2,5

Green Terrorismilla tanskalaisyhtye suomii olan takaa kapitalismia ja sen vaikutusta ilmastoon. Sanoman perillemenon takaamiseksi on haluttu typistää kappaleet mahdollisimman tiiviiseen muotoon, jotta lopputuloksensa olisi tymäkkä EP.

Seiskatuumainen onkin jykevää tulemista kuuden kappaleen ja kahdeksan minuutin mitassaan tyylilajinaan grindcorestakin vaikutteita ottanut osin mustennettu hardcore. Onhan tämä iskevää, mutta lyhyt mitta tuntuu olevan kauttaaltaan liikaa itseisarvona eikä saa intensiivisyydellään haukkomaan henkeä. Downfall-outro summaakin hyvin kokonaisuuden jääden tunnelmaltaan tyngäksi.

Artch
Another Return (reissue)
Hammerheart
4

Ilmestyessään vuonna -88 Artchin esikoislevytys Another Return on mahtanut olla pienimuotoinen outo lintu eikä vain siksi, että yhtye oli Norjasta. Musiikkinsa kun on luokiteltavissa ei niinkään suureksi ilmiöksi nousseeseen power thrashiin, jonka lippulaivoja etenkin Metal Church oli.

Islantilaista syntyperää olevan Eric Hawkin dickinsonmainen ääni yhdistettynä riffittelyn terävyyttä korostavaan kitarasoundiin ja pintaan nostettuun bassoon luo biiseille tuhdit pohjat. Ja jos yhtyeen musiikki onkin jossain määrin haastavaa ja hittikertsejä kaihtavaa, voittaa se nopeasti puolelleen omaleimaisuudellaan. Tässähän olisi selkeä Salamyhkän paikka!

Askel
Askel MC EP
Gate of Deliria
4

Perin painavaa ja synkkää on Askeleen jurnutus ensimmäisellä eponyymilla julkaisullaan, joka ilmaisjakelun lisäksi on myös kasettiformaattiin saatettu. Sludge-möyrintähän tässä kaiken pohjana on, mutta perinteisempään genreilmaisuun verrattuna tulokulma on pikimustaa lähentyvässä painostavuudessaan armottomampaa.

Syy tähän löytyy kitaristien tavasta liittää kappaleisiin kirskuvaa meluisuutta, joka luo niihin häiriintyneen ja kontrolloidun kaoottisen tunnelman. Omalaatuista niin musiikissa kuin julkaisussa on myös se, että se huipentuu kuusiminuuttiseen The Final Stepiin, jolle edeltävät kolme lyhyempää raitaa tuntuvat tienauraajilta.

Blood Star
First Sighting
Shadow Kingdom
3,5

Ihastusta herättäneestä ja kerrankin oikeita odotuksia täyspitkää kohtaan nostattaneesta The Fear -seiskatuumaisesta on ehtinyt vierähtää lähes kolme vuotta eikä tässä välissä julkaistut muutamat lähinnä cover-irtobiisit ole tulevasta antaneet kovinkaan selvää kuvaa. Heti First Sightingin  ensikuuntelusta käy kuitenkin selväksi, että minkäänlaisia muutoksia ei musiikissa ole lähdetty tekemään. Jenkkinelikon retroileva heavy metal nojaakin yhä edelleen tanakasti aina kauaksi 70-luvulle saakka.

Levy onkin läpeensä miellyttävää kuunneltavaa myös soundillisesti aivan kuten asiaan toki kuuluukin ja tämä pätee myös Madeline Smithin äänenkäyttöön. Kappalerepertuaarissakin on variaatiota aina vauhdikkaammin rokkaavista All for Nothingin kaltaisista veisuista haikeimpiin ja hämyisämpiin kirkkaimpana esimerkkinä The Observers, joskin biisien väliset eroavaisuudet eivät ole lopulta kovinkaan radikaaleja.

Selkein hitti on kuitenkin yksinkertaisen tehokkaasti kertosäkeellään korvaan tarttuva Cold Moon, jonka kaltaisia täkyjä olisi saanut olla mukana muutama muukin. Niin hyvän tasalaatuinen kuin esikoinen onkin tällaisenaan, hiipii takaraivoon tunne, että tiivistettynä minialbumin mittaan kokonaisuus olisi selkeästi valloittavampi.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

On helppo ymmärtää, miksi true-luokitukseltaan aito ruotsalaisduo on saanut suitsutusta osakseen, vaikka ennen tätä esikoista ei julkaistuja näyttöjä juurikaan ole. Pelkistetyltä soundimaailmaltaankin ehtaa tavaraa olevalta albumilta kun löytyy läpeensä tiukasti heavy metalin ytimessä olevaa pätevää riffittelyä ja mukavan haikeaa melodiaa sekä kertosäettä.

Jos hivenen hentoinen laulu onkin linjassa kaiken muun kanssa, saisi siinä silti olla enemmän voimaa. Nyt etäisesti Satanin Brian Rossin mieleen tuova tulkinta toimii jonkinlaisena käsijarruna musiikista suuremmin nauttimiselle. Vajaa 37 minuuttinen levy kuulostaa myös oudosti mittaansa pidemmältä, vaikkei tylsä olekaan.

Iron Jinn
Iron Jinn
Stickman
2,5

The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 60-luvulle saakka, vaikka yleisesti ottaen ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä.

Heti alun kappalekaksikosta Winding World ja Soft Healers on kuultavissa, kuinka kyse ei ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluonteista rallattelusta. Musiikissa on vahvasti läsnä aina hulluuteen saakka viittaava häiriintyneisyyden tunne aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 80- ja 90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi.

Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin liiallinen sisäänpäin kääntyvyys. Pahimmillaan sorrutaan suorastaan omaan näppärään eksentrisyyteen kuten vaikka vartin mittaisessa päätösraidassa Cage Rage, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja.

Savage Grace
Sign of the Cross
Massacre
3

Kaksi albumia 80-luvun puolivälin kantturoilla julkaissut Savage Grace jäi lähinnä kulttisuosiksi, vaikka musiikkinsa olikin ihan veikeä yhdistelmä speed metalin kanssa sujuvasti sekoittuvaa kotimaansa Amerikan power metalia. Osa huomiosta ja sitä myötä viehätyksestä tuli taatusti myös poliisihahmo Knutsonin tähdittämistä kansista, jotka tästä ajasta tarkasteltuna ovat misogyynisyydessään provokatiivisia, mutta tuohon aikaan enempi vähempi normi.

Yhtyeen ura tyssäsi 90-luvun alussa vain jatkuakseen niin monen muun aikalaisensa lailla 30 vuotta myöhemmin. Tuttua on sekin, että jäljellä ei ole kuin yksi alkuperäisjäsen kitaristi Chris Logue, mutta todennäköisesti juuri siitä johtuen Sign of the Cross on täysin loogista jatkoa edeltäville täyspitkille. On sekä ilahduttavaa että yllättävää huomata, että alkupuolisko levystä onkin parasta materiaalia, mitä bändi on koskaan tehnyt. Vauhdikas avausraita Barbarians at the Gate ottaa luuloja pois ja Stealin' My Heart Away on häpeilemätön niin nimellään kuin kertsin tarttuvuudellaan

Loppu onkin sitten selkeää sävellyksellistä taantumista, joka huipentuu Suomen helppoja naisia ylistävään bonuskappaleeseen Helsinki Nights. 60 vuotta täyttäneen miehen kynästä tällainen retostelu näyttäytyy pelkästään säälittävänä, on tarina sitten totta tai pelkkä märkä päiväuni. Olisi edes hyvä biisi.

Smoulder
Violent Creed of Vengeance
Cruz Del Sur
3,5

Aiemmalla pidemmällä ja lyhyemmällä julkaisullaan kanadalaismetallisteilla on ollut selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on täysimääräisenä jäänyt lunastamatta. Eikä tällä kakkoskiekollakaan vielä täysosumaa tule, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut.

Tyylillisesti ei suuria muutoksia kuulla mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut aiempaa selkeästi tanakampi ilmaisu niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Sarah Annin äänessä on myös voimaa ja sitä myötä vakuuttavuutta aiempaa enemmän, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaaottavalle sanoitukselliselle teemalle.

Jos Smoulderin musiikki ei ennenkään ole ollut kaikista kirkasotsaisinta ja uljainta, on sen eeppisyys Violent Creed of Vengeancella selkeämpää ja paremmin kappaleisiin istutettua. Ylipäätään koko levy huokuu sellaista itsevarmuutta ja paneutumista, joka tuo sille enemmän omaa ilmettä sopivan vähäisesti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen myötä. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olemaan todellista katetta.

Inferno #211/2023

El Supremo
Acid Universe
Argonauta
2

Kakkoslevyllään instrumentaaliyhtye El Supremo yrittää olla liian näppärä ja monialainen. Sen sijaan, että tarjolla olisi taitavasti vähän kaikkea stonerista blues rockin kautta psykedeliaan, on lopputulos ettei Acid Universe ole kunnolla oikein mitään näistä.

Bändi osaa kyllä saumattomasti siirtyä osin pitkäksikin äityvien kappaleiden sisällä ja niiden välillä tyylilajista toiseen, mutta jälki on aivan liian hailakkaa jotta kappaleet veisivät mukanaan leijumaan. Urut ujeltavat mukavasti ja tunnelma on kaikin puolin leppoisaa, mutta missään kohtaa albumia ei voi välttyä ajatukselta, että kovin fiilis on kuulijan sijasta soittajilla itsellään.

Jos musiikki olisi edes huuruisempaa tai synkempää sekä tanakampaa kuten intromaisen lyhyehkössä Crowley Magickissa, olisi kaikki paljon paremmin. Nyt lunkin blues-henkisyyden ujuttaminen on suurin yksittäin seikka sävellysten epämääräisyyteen ja sitä myötä epäkiinnostavuuteen. Levyn nimestä voisi napata lisää happoa musaa ja vähentää taas setämiesten maailmaa, niin johan saattaisi alkaa apinoitakin kiinnostamaan.

Girish And the Chronicles
Back on Earth (reissue)
Frontiers
3,5

Intian kovaa rokkaava porukka julkaisi männä vuonna kerrassaan mainion Hail to the Heroes -albumin ja ilmeisesti rauta on sen verran kuumaa tai sopimustekniset syyt painavat vaakakupissa, että yhtyeen esikoinen vuodelta 2014 pääsee nyt uusintakierrokselle.

Puhtaasta uusiosta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä biisit on pitkälti pistetty kokonaan uusiksi. Vaikka vertailukohtaa ei olekaan, osoittaa tämä versio levystä kuinka Girish And The Chronicles oli lähes valmista kauraa jo 10 vuotta sitten. Nykyisellään suorastaan häpeilemättömäksi viedyn tarttuvuuden myötä sillä on kaikki edellytykset olla isompikin nimi hard rockissa.

The Evil
Seven Acts to Apocalypse
Osmose
3,5

Yhtyeen nimi tai seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu teema eivät ole kovinkaan innovatiivisia ideoita metallissa, mutta halutessaan nämä voi nähdä jonkinlaisena kunnianosoituksena menneelle ajalle. Onhan yhtyeen pääjehu Iossif paremmin tunnettu niin Sarcófagossa kuin lyhyen aikaa myös Sepulturassa ääntään käyttäneenä Wagner Antichristina.

The Evilin musiikilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä black-, death- tai thrash metalinkaan kanssa, vaikka musiikkinsa painavuuden puolesta se voidaankin väljästi luokitella äärimetalliksi. Seven Acts to Apocalypse kun on kauttaaltaan melko puhdasta doomia, joskin korvia höristämällä voi kuulla viitteitä niin Celtic Frostin Into the Pandemoniumin suuntaan etenkin Voracityssa kuin The Devil’s Bloodin vertaamalla Mistres Wournousin tapaa käyttää ääntä The Mouth of Sataniin.

Jos kappaleet ovatkin suht suoraviivaisia eivätkä ne sisällä suurempia kommervenkkeja, on niiden painostava tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessa tehokasta ja kuuntelukertojen myötä yhä enenevissä määrin kiehtovampaa. Paha voisi saada isompaakin palkkaa viemällä mahdollisella kolmannella levyllään nyt jo hyvin toimivaa musiikillista konseptiaan vieläkin syvemmälle nykyisen tyylinsä sisällä.

Wolves In Winter
The Calling Quiet
Argonauta
2

Esikoistaan julkaisevan britti-doomailijoiden jäsenistöllä on rutosti aiempaa kokemusta monestakin eri yhtyeestä. Tämä tekeekin The Calling Quietista kiinnostavan ja osin jopa kelvollisen, mutta lopputulosta menneet meriitit eivät kuitenkaan onnistu pelastamaan.

Alkupuoliskon klassinen ja eeppisyyttäkin tavoitteleva doom metal on perin arkista, johon solistin ei kovinkaan kultakurkkuinen mutta vilpittömän kuuloinen ääni istuu kivasti. Promised Harvestista eteenpäin materiaali kuitenkin muuttuu tylsän tympeään suuntaan, kun orkesteri alkaa lanaamaan väkinäisen oloisesti raskaammin ja synkemmin. Tämä kuulostaa lähinnä jonkinlaisena debytantin identiteettiongelmana.

Inferno #210/2023

Bis·nte
Broken
Xtreem
3,5

Espanjan pitkäikäisimpiin ja tunnetumpiin doomailijoihin kuuluvan Golgothan perustaja- ja nykyisellään myös ainoalla alkuperäisjäsenellä Vicente Payálla tuntuu olevan kova tarve luoda. Alle kolmen vuoden ikäinen ja samoilla apajilla pääbändinsä kanssa seilaava Bis·nte kun julkaisee jo toisen täyspitkänsä, jota ennen ehti ilmestymään vielä splitti-EP.

Kuullun perusteella kitaristi-basistilla on kuitenkin annettavaa, vaikka kyse onkin pohjimmiltaan yllätyksettömästä ja genreen helposti lupsahtavasta käyttö-doom metalista. Tunnelmaltaan tummat ja lämpimän tuhdit biisit eivät ole kovinkaan kaukana nykyisestä Candlemassista, tosin sillä erolla, että ne kuulostavat viriilimmältä kuin horisontissa siintäviä eläkepäiviä kohti matelevan pioneerin viimeaikaiset julkaisut.

Duona sessiomuusikoiden avulla toimivan Bis·nten lauluista vastaa sopivan eleettömästi tulkitseva María J. Lladó, joka sattuu olemaan myös nykyisen Golgothan solisti. Säästeliäästi värinä käytetyt koskettimet kellon kuminoineen istuvat kokonaisuuteen hyvin, mutta muutamassa kappaleessa kuullut örähtelyosuudet olisi aivan hyvin voitu jättää poiskin.

Brokenia kuunnellessa on hyvä pohtia ihmiskunnan tulevaisuutta. Tuomiopäivän kellon viisareitakin kun siirrettiin vastikään lähemmäs keskiyötä.

Cadaver Shrine
Benighted Desecration
Chaos
3

Cadaver Shrine on yksi kymmenistä entistä ja nykyisistä kokoonpanoista, joissa Maurice ”Mories” de Jong on ehtinyt vaikuttamaan. Näistä Gnaw Their Tongues lienee kaikista sekä tuotteliain että tunnetuin, ja yhteistä sille kuten lähes jokaiselle muullekin projekteilleen on, että maestro tekee aivan kaiken itse. Näin on myös tälläkin esikoisella, jolle tuskin on kumminkaan odotettavissa pitkää ikää ja loisteliasta tulevaisuutta.

Tempoiltaan lähempänä doomia kuin perinteistä joskin vanhakantaiseen death metaliin pohjautuva Benighted Desecration on kaikessa tympeähkössä jurnutuksessaan omalla tavallaan kiehtovaa. Tunnelma on kauttaaltaan tumma ja lähes mustaa, jota jylhä ja selkeä äänimaailma korostaa hyvin. Kummoisiakaan hienouksia, vaihtelevuutta tai yksityiskohtia ei kuulla, mutta tylsyyden sijasta kappaleet ovat hypnoottisuudessaan vallan toimivia.

Tasavahvan kokonaisuuden kehumisesta huolimatta levy ei nouse tai laske sellaiselle tasolle, jossa  tekijämiehensä selkeästä osaamisesta ja näkemyksestä huolimatta tekisi kaivatunlaista suurempaa vaikutusta nihilistisen synkistelyn ihanassa maailmassa.

Carathis
Amethyst & Moonstone
Personal
3

Tämän kahdesta EP:stä koostuvan julkaisu on ilmiselvä nostalgiatrippi 90-luvulle. Alkuperäiseltä nimeltään The Amethyst Fortress -puolisko sisältää ohutsoundista pilipalisynamelodioilla ryyditettyä black metalia, jonka hellyyttävä ote tuo hymynkareen kasvoille.

Jälkimmäinen ja aiemmin kokonaan julkaisematon The Moonstone Prophecy -pienjulkaisu on soundillisesti huomattavasti tanakampi ja soitannollisestikin jämäkämpi. Jos biisit ovatkin aiempaa harkitumpia, on muovisuuden määrä kosketinkuvioissa suurempi aiheuttaen pahimmillaan suoranaista myötähäpeää kuten The Processionissa.

Tästä syystä Amethyst & Moonstone onkin osuvaa taustamusiikkia BM-larppaukselle.

Conjureth
The Parasitic Chambers
Memento Mori
4

Nyt on tarjolla melkoisen kiivaasti tuivertavaa riffimyrskyä death metalin hengessä, johon oman räyhäkkyytensä tuovat runsaat thrash metal -vaikutteet. Kaikki toki 80-luvun loppupuolen muotokieleen istutettuna, vaikka bändin soundia ei voikaan suoranaisesti retroiluksi lukea.

The Parasitic Chambersin kiehtovuus on sen venkoilevassa kitaroinnissa, jota voi kutsua ainakin osittain teknissävytteiseksi. Tästä johtuen mielleyhtymät vievät jopa Morbid Angelin suuntaan, vaikka aivan samankaltaiseen julmuuteen ja mystisyyteen ei ylletäkään Conjurethin ollessa pieksevämpää. Ilahduttavan tuoreen kuuloinen tulokas kaiken nykyisen dödöylitarjonnan seassa.

Fvnerals
Let the Earth Be Silent
Prophecy
4

Bändin tylsähkö kultti-u-kirjaimen sisältävä nimi voi monella tökätä vastaan ja johdattaa jopa harhaan heti kättelyssä, mutta ei nimi musiikkiakaan pahenna. Jylhää ja synkkää raahustus-doomiahan kolmas albumi on ja tulokulmaltaan vieläpä hieman perinteistä poikkeavalla tavalla.

Tämän genren mittapuulla maltillisen mittaiset kappaleet sekä kokonaisuus ovat jykevää moukarointia verkkaisilla tempoilla. Laulaja-basisti Tiffany Strömin eteerisen ja vahvasti kaiutetun äänen sekä kappalerakenteiden että instrumentaation myötä hyvin lohduton tunnelma on useimmiten lähempänä ambientia ja droneilua kuin varsinaista metallia. Tyylisiirtymät ovat kuitenkin sangen häilyviä vaikka sävellysten eri osat itsessään ovatkin selkeästi kuultavissa.

Pimeydestään huolimatta musiikki sisältää myös eleetöntä herkkyyttä ja kauneutta. Vahvan joskin alleviivaamattoman luonnollisen kuuloisen vastakohtaisuuden myötä levy nousee tavanomaisuuden toiselle puolelle tavalla, joka varmasti houkuttelee luokseen kuuntelijoita vaihtoehtoisistakin genreistä. Let the Earth Be Silent onkin hyvä soundtrack aurinkotuulen pyyhkäisyä odotellessa.

Slasher Dave
Cannibal Death Gods LP
Hells Headbangers
4

Acid Witchin laulaja-synistina paremmin tunnettu Slasher Dave on suoltanut hirmuisen määrän kauhuteemaista synamusaa viime vuosina, mutta nyt peräti tupla-LP:nä uusintansa saavat Cannibal Death Gods osat 1 & 2 (2020) perusteella osaavasta kaverista on kyse.

Italialaisista 70-80-lukujen kannibaalileffoista inspiraationsa ammentunut on etenkin ykkösosaltaan häiritsevän painostavaa pimputtelua ja rytmiikkaa jälkimmäisen puoliskon keskittyessä enemmän verivirran laantumisen jälkeiseen tunnelmointiin. Aikalais giallo-soundtrackien lisäksi musiikissa kuuluu vahvana John Carpenterin vaikutus häivähdyksellä Goblinia ja parhaimmillaan jälki onkin hyytävää.

Stargazer
Life Will Never Be the Same
Mighty
3,5

Nimensä norjalaiset ovat mitä todennäköisimmin napanneet Rainbow’lta, jonka sävellyksiä etenkin soolokitaristi on taatusti kuunnellut ja paljon. Porukan oma tyyli on kuitenkin enemmän kallellaan 80-luvun melodisen hard rockin suuntaan, joskin vahvoin klassisesta rockista imetyin vaikuttein eikä vain pelkästään Ritchie Blackmorelta.

Hieman yllättäenkin Life Will Never Be the Same on vaikeasti hyvin tehtävästä tyylilajistaan huolimatta kauttaaltaan täysin mallikelpoista musiikkia. Biiseissä on imua, tarttuvuutta ja hyvällä tyylitajulla toteutettuja kliseitä ja laulajallakin on täysin riittämiin ääntä vetää tunteella niin rokkaavimmat palat kuin suoraan sydämeen suunnatut balladitkin. Lämminhenkisen pehmeä ja osin jopa bluesahtava ote soittoon miellyttää korvaa ja mieltä taas se, että se ei ole tyhjänkuuloista.

Tällaisenaankin albumi on nautittava, mutta lähemmäksi napakymppiä olisi osuttu palkkaamalla ulkopuolinen ammattimies tuotantohommiin. Nyt niin kokonaisuudesta kuin yksilöistään olisi kannattanut nipistää minuutteja pois ja soundipuolellakin olisi ollut elävöitettävää. Tein itse ja säästin on kaunis muttei aina se toimivin periaate.

Inferno #209/2023

Hard Rock Sallinen
Heavy Metal Symphony - 40th Anniversary Edition (reissue)
Svart
3

Pitkälti 70-luvun puolella aloittanut kauhavalainen Hard Rock Sallinen on suomalaisen raskaan rockin kiistaton pioneeri, vaikka tunnettavuus onkin jäänyt aikalaistensa kuten Zero Ninen ja jopa Sarcofagusin jalkoihin. Osaltaan tämä johtuu siitä, että levytysura jäi tyngäksi vain yhden seiskan ja täyspitkän mittaiseksi. Todennäköisempi syy kuitenkin on se, että ilmestyessään vuonna -82 epätasainen albumi kuulosti jo osin vanhentuneelta ainakin jos vertaa siihen, mitä maailmalla oli jo ehtinyt tapahtumaan.

Kuten monen muunkin Svartin uusion kanssa vähintäänkin yhtä tärkeää kuin varsinaisen sisällön laadukkuus on se, että musiikki ylipäätään on helposti ja järkihintaan saatavilla eri formaateissa vuosikymmenten tauon jälkeen. Näin on myös lafkan de facto -standardin mukaisella pieteetillä kasatun tuplamittaisen Heavy Metal Symphonyn kanssa, josta löytyy niin parhaimmistoa edustavan tanakan nimikappaleen lisäksi myös ehtaa 70-lukulaista jytärokkia sekä ränttätänttää sulassa sovussa.

Ei tätä kattavaa juhlajulkaisua voi varsinaisen klassikkona pitää saati ehdottoman tarpeellisena kulttijulkaisuna, mutta musiikilliset meriittinsä sillä siitäkin huolimatta on.

Hivemind
The Edict of the Elohim
Aesthetic Death
2,5

Pitkään Esotericissa vaikuttanut Gordon Bicknell on vaihtanut kitaran koskettimiin ja tietokoneisiin, jolloin lopputuloksena on funeral doomin sijasta elektronisin biitein varustettua äänitapettia. Taajaan käytetyin puheosuuksin luodaan apokalyptisia visioita, joten herätetyt tuntemukset ovat tummia mutteivät pikimustia.

Asiaan kuuluu, että levy on mitaltaan järkäle kuten osa sen yksilöistäkin. Kokonaisuus soljuu kuitenkin leppoisasti humisten ja säksättäen taustakuuntelussa alusta loppuun ja tässä onkin sen keskeinen ongelma: mielikuvat Tangerine Dreamin kaltaisten elektronisen musiikin pioneereihin ovat liian vahvat, että musiikki jaksaisi sykähdyttää.

Sarpa
Mauta Tala EP
Omakustanne
3,5

Itsekseen Sarpaa pyörittävällä David Baxterilla tuntuu olevan vankka visio, joka on synnyttänyt jo EP:n ja albumin aiemmin. Mauta Talan kahden pitkän ja nämä yhteen naittavan lyhyen äänimaiseman perusteella näkemyksessään on omaa veikeää otetta, jossa jonkinlaisen jalostamisen myötä tulevalla terävöittämisellä olisi potentiaalia suurempiinkin urotekoihin.

Death metalistahan musiikissa on pohjimmiltaan kyse, mutta palettiin kuuluu myös paljon rauhallista tunnelmointia. Sen verran moni-ilmeinen ja toisistaan eroava kappaletrio kumminkin on, että korvia miellyttävästä lopputuloksesta huolimatta jotain jää puuttumaan on se sitten ytimekkäämmät sovitukset tai pidempi kokonaismitta.

Sick Urge
Finland Means Murder LP
Puukotus-levyt/Regurgitated Semen
3,5

Meininki ei ole Sick Urgella rauhoittunut yhtään sitten vuonna 2020 ilmestyneen Structures of Domination-”pitkäsoiton”, sillä hyvin monesta asiasta riittää edelleen räyhättävää aina kotimaisista politiikoista siihen kuinka ei ole mitenkään huono asia soittaa ensimmäisenä yhteiskeikoilla. Tempot ovat edelleen hengästyttäviä, mutta keskimäärin puolen minuutin mittaisissa rykäisyssä   happea ei ehtisikään haukkaamaan. Ja jäähän yksipuolisen vinyylin kokonaiskestokin hyvin maltilliseen alle varttitunnin.

Suurin joskin käytännössä maltillinen muutos on kappaleiden virtaviivaistuminen ja jopa järkevöityminen sikäli mikäli tällaisessa kohkauksessa on sellaista koskaan kyse ollutkaan.  Ylenpalttinen kaoottisuus onkin vähentynyt tehden veisuista sekä selkeämpiä että ytimekkäämpiä. Osittain tämän myötä on menetetty yhtyeen ja musiikkinsa kiehtovuutta, mutta ei tässä mitään ole kaupallisuuden alttarille uhrattu. Perikadon livelätyn nimestä napattu kuvaus mölyä, ei musaa pätee edelleen Sick Urgeen lurauttaen heikoimmille löysät punttiin.

Eeppisen mittainen päätösraahustus Pig Carcass Slowly Turns Its Face Towards Light on omiaan antamaan aikaa miettiä, mitä helvettiä sitä juuri kuunteli ennen uutta pyöräytystä.

The Aeon
The Baphomet Dream
Black Widow
4

Esoteriaan syvemmin sukeltaneen oululaisen The Aeonin toinen täyspitkä ilmestyi jo alkusyksystä, mutta samalla sekä herkkää että vahvatunnelmaista julkaisua on syytä käsitellä näin myöhemminkin uuden vuoden kunniaksi. Kuten jo levy-yhtiöstään voi ainakin osittain päätellä, metallin tai edes raskaamman rockin kanssa The Baphomet Dreamilla ei ole mitään tekemistä, mutta lehden linjaan sopivasta rajatapausmusiikista kumminkin on kysymys.

Yhtyeen folk soi akustisesti ja jossain määrin myös psykedeelisin sävyin värjättynä. Ilmapiiri on kaikessa verkkaisuudessaan leijuvaa, jonka pinnan alla on kuitenkin selkeästi aistittavissa toismaalainen sanoituksista musiikkiin saakka ulottuva tummempi ulottuvuus. Eikä mikään ihme, pohjautuihan yhtyeen debyytti Suuren Pedon sanoihin ja tekoihin siinä missä nyt taas on puolestaan inspiroiduttu ja jopa lainattu Edgar Allan Poen ja H.P. Lovecraftin hengen töitä.

Anna-Kaisa Kettusen kuulas ääni yhdistettynä yksinkertaisiin mutta instrumentaatioiltaan rikkaisiin taustoihin luo kappaleisiin mainioita jännitteitä, jotka ovat väkevimmillään nimikappaleen lisäksi Nyarlathotepissa. Ei levy painajaisia aiheuta, mutta unimaailman tuolta puolen kumpuavat oudot visiot voivat hyvinkin olla mahdollisia.

Inferno #208/2022

Arche
Transitions
Transcending Obscurity
4

Aivan kuten musiikissaan, Archella ei ole ollut mikään kiire julkaista sitä. Vajaan kymmen vuoden olemassaolon jälkeen vasta nyt on ensilevyn paikka heti seitsemän vuotta esikois-EP:n jälkeen, onhan kasaan saatu koko diskografian mitassa yhteensä viisi kappaletta.

Hitaasti kiiruhtaminen sopii kuitenkin tamperelaiskaksikolle erittäin hyvin. Onhan duolla riittämiin aiempaa kokemusta bänditoiminnasta ja rumpuja lukuun ottamatta kaikesta muusta vastuussa olevan E. Kuisminin aiempi osallistuminen Profetusin funeral doomailuun on selkeästi kuultavissa. Transitionsin hienous onkin sen kaunis ja koskettava yksinkertaisuus. Mittava biisikaksikko kun on jylhää ja surumielistä, mutta sitä ei ole turhaan lähdetty kuorruttamaan naislauluilla, kosketinmatoilla tai muilla sokeroinneilla. Tätä vaikutelmaa korostaa oivasti kappaleet yhteen naittava lyhyehkö akustinen instrumentaali, jonka jälkeen raskas on vieläkin lyijyisempää.

Varttidoomiin sopii myös mustan syysmaan tuoksuiset soundit, joissa on juuri sopiva määrä orgaanista lämpöä ja elävyyttä ilman minkäänlaista pompöösiä paisuttelua aivan kuten lähemmäs 30 vuotta sitten kukkeimmillaan olevassa genressä oli tapana. Transitions onkin onnistunut muuttamaan kaiken perinnetietoisuutensa ajattoman kuuloiseksi.

Hekatoxen
Utter Darkness EP
Headsplit
3,5

Jos Hekatoxen onkin tuore lisäys pullataikinan lailla paisuneeseen suomalaiseen death metal -skeneen, on sen tyyli monen muun lailla vanhakantainen muttei kuitenkaan tuttusäröisen ruotsalainen. Vaikutteet tuntuvatkin juontavan lähinnä kotimaisiin pioneereihin Abhorrence etunenässä.

Utter Darkness on tuotannollisesti ja sävellyksellisesti jännän selkeä että ilmava, mikä korostaa  tavanomaisemmasta tummasävyisestä paukutuksesta esiin ponnahtavia osia ja yksityiskohtia. Näkemyksellisyyttä löyhkäävissä pitkähköissä biiseissä tämä tekeekin niistä keskinkertaista kiinnostavampia, mutta ehkä ajan myötä trio oppii saamaan musiikillisesta konseptistaan vieläkin enemmän irti.

Necrodeath
Singin' in the Pain
Time To Kill
3

Necrodeathin leipälaji on perustamisestaan vuodesta -85 saakka ollut ilkeäkuuloinen ja mustasävytteinen thrash metal, joka oli terävimmillään paluulevyllä Mater of All Evil (2000).  Tyyli on sittemmin pysytellyt koko lailla samana säännölliseen tahtiin pihalle pukatuilla albumeilla. Vanhoilla päivillään yhtye on tosin useamman kerran mieltynyt konseptilevyihin, mikä on tuonut kokonaiskuvaan mukaan himpun verran lisää vaihtelua. Näin on myös Singin' in the Painin kanssa.

Kellopeliappelsiiniin pohjautuva albumi on erikoinen, jos sitä vertaa vaikka Draculeaan tai The 7 Deadly Sinsiin. Vaikutelmaa korostaa kappaleet leffaan viittaavat lyhyet puhepätkät, jotka naittavat kappaleet toisiinsa. Etenkin, kun äänensä on niihin lainannut mainiosti peribrittiläiseltä kuulostava Venom Inc. -mies Tony Dolan. Muuten minkäänlaista varsinaista eroa ei musiikista löydy otetaan verrokiksi sitten vaikka edellinen The Age of Dead Christ (2018).

Italiaanot osaavat räksyttää edelleen räväkästi sekä hidastella että maalailla tarpeen mukaan teemaan sopivin tavoin. Tasalaatuista joskin myös vähän liian tasapaksua toimintaa, jotta näistä uusista tuotoksista jaksaisi tosissaan innostua toisin kuin aina toimivista kolmesta ensimmäisestä.

Rampage
Veil of Mourn (reissue)
Relics from the Crypt
2,5

Ainoaksi albumiksi jäänyt omakustanteinen Veil of Mourn on uusion julkaisijan nimen mukainen todellinen reliikki, elihän aussibändi vain kolmen vuoden ajan 80-luvun lopussa. Geneerisempiä levyjä tuohon aikaan ilmestyi, mutta maapallon tuolta puolen kuten ei Suomestakaan edes maailmanlaajuisia UG-hevipiirejä valloitettu helposti.

Rampagen kireyttä, kiharuutta ja kiekumista sisältävä debyytti on ilmestyessään kuulostanut  varmasti kiehtovalta, onhan se sitä osin yhä nytkin. Kuitenkin tässä ajassa ilman henkilökohtaista  aikalaiskytköstä levy jää lähinnä hyvin uudestaan paketoiduksi kuriositeetiksi, jonka bonus-demomatskut viehättävät virallisempia versioita hitusen enemmän.

Sépulcre
Cursed Ways of Sheol EP
Invictus
3

Nykyisen Deströyer 666:n rumpalin Kev Desecratorin soittohistoriaan kuuluu myös Sépulcre, joka aiemmin tunnettiin nimellä Demonic Oath. Lahjakkaasta ja monipuolisesta kaverista voidaan puhua, sillä itse käskyttämässään bändissä on hoitunut niin basso, kitara, murina kuin death metal.

Debyytti EP sisältää etenkin äänen käytön puolesta syvyyksistä kumpuavaa mustemman puoleista death metalia, jossa vauhdin pidon vastapainona hitaampaa ja keskitempoista vyörytystä. Kymmenminuuttinen Foul Divinity Enthronation -päätösraita haastaa sopivasti kuulijaa, muissa kolmessa kappaleessa julmuus ja vaikuttavuus jää kuplimaan pinnan alle.

Sonja
Loud Arriver
Cruz Del Sur
3

Vis Cromin muuntautuminen Absun kitaristista oman soolobändinsä Sonjan laulaja-kitaristiksi nimellä Melissa Moore on epäilemättä ollut suuri artistille itselleen. Musiikillinen muutos okkultis-mytologisesta black-thrashista nipusissa veikeää kutkutusta aiheuttavaan heavy-sävytteiseen goottirockiin on sekin aikamoinen eikä edes hullumpi.

Useasti vertailukohtana mainitun Unto Othersin (ex-Idle Hands) nousu tunnetummaksi nimeksi on ollut viiden vuoden aikana nopea. Tästä hyötyy taatusti myös Sonja, vaikka onhan hällä myös omat avunsa, joita ei juurikaan peitellä kuvissa saati teksteissä. Täysin piiloon ei jää vaikutteetkaan, sillä kappaleita dominoivan perinteisen metallin alta pilkahtelee ajoittain niin The Sisters of Mercy kuin Fields of the Nephilim.

Loud Arriver on kiehtova ja hyväkin esikoinen, joka kumminkin lopulta lupailee enemmän kuin antaa. Musiikin identiteetti ei vielä tunnu aivan täysin kirkastuneen ja yhtyeen transformaatio täysiveriseksi erotiikkaa tihkuvaksi vampiksi vaikuttaakin olevan vasta alussa. Nimi kannattaa kuitenkin jo painaa mieleen ja varoa tulevaisuudessa, sillä kun pikkusormi on jo nyt annettu, voi lopulta lähteä koko käsi.

Inferno #207/2022

Amon Acid
Cosmogony
Helter Skelter
3

Pikkunäppärällä kebab-melodialla starttaava albumi lupailee maittavaa annosta runsaasti stoner-sävyjä sisältävän doom metalin parissa. Parin ensimmäisen biisin mittaisen suupalan jälkeen käy kuitenkin selväksi, että reilun tunnin mittainen kokonaisuus sekä vähän liian mauton että tuhti myös jokaisella haarukallisella.

Cosmogony on tehty hyvälaatuisista aineksista. Se pörisee kauttaaltaan letkeän painavasti ja lämminhenkisesti aivan kuten maanmiehensä Acrimony tai Orange Goblin aikoinaan 90-luvulla. Jopa kreikkalaisen laulajansa Sarantis Charvasin äänessä on samoja viboja kuin em. orkestereilla, mutta mausteena mainostettu psykedelia on kauttaaltaan turhan matalissa sfääreissä leijuvaa jättäen suuhun liikaa bulkkituotteen makua. Levyn yhteydessä mainitun Hawkwindin trippailuistakin kun ollaan melkoisen kaukana.

Amon Acid osaa asiansa hyvin, mutta ei onnistu lopputuloksessa toisin kuin vaikka kotimainen DÖ, joka tekee samaa huomattavasti rouheammin ja napakammin. Parhaiten homma toimii em. avauskappaleessa Parallel Realm, instrumentaalisessa Nag Hammandissa sekä 60-lukulaisen häiritsevän kierolta kuulostavassa Ethereal Motherissa. Kahta viimeksi mainittua yhdistää jännästi sekä lyhyys että muita vähäisempi metallipitoisuus:

Disillusion
Ayam
Prophecy
4,5

Ayam on jollain mystiselläkin tapaa poikkeuksellinen albumi. Sen sointi ei ole millään muotoa uutta, käytetyt musiikilliset elementit sekä kikat ovat tuttuja ja selkeitä vaikutteitakin voi nimetä aina Opethista alkaen. Ja siltikin kaikenlainen lokerointi on sen kohdalla lähes mahdotonta eikä se kuulosta muulta kuin omalta itseltään.

Bändi hallitsee pääasiallisesti alati vallitsevan haikean herkän tunnelmoinnin, mutta osaa heittää sekaan kevyttä progeilua ja ärrimurria ilman että lopputulos ärsyttäisi turhanpäiväisenä vinkumisena, nytkytyksenä tai rajuutena. Ovat biisit sitten kuusiminuuttisia tai tuplasti tämän, saksalaiset klaaraavat homman niin jouhevasti ja suvereenisti, että hinkua löytyy myös kuunnella levy toistamiseen tunnin kokonaiskestosta huolimatta. Ja vaikuttua yhä uudestaan, sen verran kasvuvaraa sävellyksistä kauttaaltaan löytyy.

Disillusion onnistuukin harvinaislaatuisesti siinä, missä kaikki muut mediassa suitsutusta keränneet ja suurempaakin yleisöä koskettaneet ovat jättäneet täysin kylmäksi. Sen kappaleissa on sellaista kauneutta, tunnetta ja vilpittömyyttä jota kohtaan ei voi mitenkään olla kyyninen. Kerrassaan ihanaa musiikkia kuten kollega tykkää sanoa.

Encryptment
Dödens födsel
Nuclear Winter
3,5

Lähtökohtaisesti hurreilta kyllä luonnistuu hyvin ”dödsmetall” eikä nyt ensimmäisen täyspitkänsä julkaissut Encryptment ole poikkeus sääntöön. Vaikka murakasti murskaava materiaalinsa onkin vanhakantaista tyyliltään, erottaa sen muista vastaavista yrittäjistä edukseen monikin asia.

Kuten levyn nimestä nohevampi voi helposti päätellä, normaalia astetta äreämpiääninen laulaja tulkitsee sanat pääosin äidinkielellään. Mitään eksotiikkapisteitä tästä ei tosin kummemmin heru, eihän ne äänimassasta juurikaan erotu. Merkittävin piirre musiikissa on kuitenkin sen yleinen julma tunnelma. Siinä voi kuulla viitteitä black metalista, mutta enemmän crust punkista. Minkäänlaista sinnepäin roiskimista ei kuitenkaan ole havaittavissa, vaan soundit ovat todella tanakat ja soitto tiukkaa.

Aivan kuten vaikutteetkaan eivät ole täysin ilmeisiä, ei sitä myöskään ole useampien kuuntelukertojen myötä esiin normista poikkeavat osuudet, rakenteet ja melodiat, jotka ovat kaikkea muuta kuin turhaa kikkailua ja sokeria. Eivät nekään sinällään ole mullistavia, yksinkertaisen tehokkaita ja tenhoavia kylläkin.

Dödens födselin intensiteetti on tällaisenaan riittävä, mutta tarttumapinnoissa on vielä vähän hoonattavaa.

Gott
To Hell to Zion EP
Omakustanne
3,5

Lähes olemattomasta nettipresenssistä voi olettaa, että Gott haluaa ainakin osittain verhoutua mystiikkaan. Salaisuus alkaa kuitenkin paljastua heti kättelyssä, sillä minarin tunnelmaltaan väkevimmässä The Colour Empty -avausbiisissä laulajattaren ääni on helposti tunnistettavissa. Sen verran yksilöllinen ääni The Devil’s Bloodista parhaiten tutulla Farida Lemouchilla on.

Yhteneväisyyksiä occult rock -trendin debyytillään käynnistäneeseen bändiin löytyy myös musiikista, sillä Gottin kappaleet ovat kanssa menneestä ajasta kumpuavaa tummasävytteistä heavy rockia. Samalle maagiselle tasolle ei ylletä, mutta niin ikään TDB-kytkyisen Doolin tavoin jotain suurempaakin voi olla tulossa.

Half Visible Presence
Three-Faced Scapular of Death RE EP
Nuclear Winter/Duplicate
3

Parisen vuotta ilmestymisensä jälkeen aina pieniin julkaisuihin päin olleen Half Visible Presencen esikois-EP on päätynyt myös vinyylille. Jos biisikolmikko onkin kiehtovaa, ei sen taso silti tätä uusiota aivan riitä perustelemaan.

Kitarasahaukseltaan ja laulutavaltaan materiaali pohjautuu mustempaan metalliin, mutta verkkaiset tempot ja tyylillä kokonaisuuteen ujutetut tunnelmointielementit tekevät siitä black-doom hybridin. EP:n monipuolisin ja pisin kappale Liberation on sellaista materiaalia, jota soisi kuulevan enemmänkin. Hypnoottinen vyörytys yhdistettynä kauniiseen viululopetukseen on hieno.

Thy Listless Heart
Pilgrims on the Path of No Return
Hammerheart
3

Ensimmäisellä Thy Listless Heart -täyspitkällä kuuluu tekijänsä Simon Bibbyn peribrittiläisyys ja  kyllähän historiansa 90-luvun alussa jonninmoista nimeä keränneessä Seventh Angelissa voi etäisesti myös aistia kuulevansa. Soittihan yhtye osin omalaatuistakin hitaan ja keskitempoisen välillä aaltoilevaa thrashia Jeesus-teemalla, mutta nyt linja on selkeää eeppistä doomia, jossa sanoman levitys on väistynyt trendikkään hengellisyyden tieltä.

Biisimateriaali on kauttaaltaan haikeaa kuten asiaan kuuluu ja kirkkaan puhtaiden laulujen myötä se saa eeppisen muotonsa. Toki kappaleista löytyy myös puheosuuksia, koskettimia, herkistelyosioita sekä verkkaista riffittelyä, joka ei kuitenkaan ole missään kohtaa lyijynraskasta edes tuotannollisesti. Rastin ruutuun voi laittaa myös matalien murahtelujen kohdalle, joista vastaa Esoteric -jantteri ja kuullaanpa välisoitonomaisessa Aefnianissa ennen massiivista The Search for Meaningia -päätöstä myös naista.

Pilgrims on the Path of No Return on sisältönsä puolesta lähellä muotovaliota, mutta jättää X-tekijän puuttuessa osin tunnekylmäksi. Helppoa kuunneltavaa siis, josta haluaisi muttei osaa tykätä yhtään enempää.

Zanjeer
Parcham Buland Ast EP
Symphony of Destruction
4

Muun musiikin lailla hardcorekin on kansainvälistä ja tästä esikois-EP:nsä julkaissut Zanjeer on erinomainen esimerkki. Yhtyeen maja kun on Saksassa, mutta kolme neljästä jäsenestä on ympäri maailmaa ja kolme eri laulukieltäkin on kaikkea muuta kuin tuttuja länsimaisia.

Kun orkesteri räimii menemään kuusi biisiä kahdeksaan minuuttiin, on meno lähes crustimaisen räväkkää joskaan ei aivan yhtä räävitöntä. Vaikka teksteistä ei mitään ymmärräkään, on umpipoliittinen sanoma helposti aistittavissa, sillä sen verran uskottavasti Dozakhi räyhää. Taliban Murdabad on yhtä iskevä ja raju kertsihokema kuin mitä Kytät on natsisikoja oli aikoinaan.

Inferno #206/2022

Abyssic

Brought Forth in Iniquity

Osmose

2,5

Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jalometallin loiste hyvin toteutettuna tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi, jos siitä on vaivatonta nauttia. Tästä niin mm. Susperiassa kuin Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustamassa Abyssicin ja kolmannessa levyssä on kyse.

Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. 90-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa jylhältä ja kohtalokkaalta soundtrackmaisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta. Näitä samoja orkestraalisia tehokeinoja myös Dimmu Borgir on käyttänyt myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy kuten ei Abyssicillakaan.

Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.

Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger
3

Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.

Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.

Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.

Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne
3,5

Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on  isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.

Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.

Riot City
Electric Elite
No Remorse
4

Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.

Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.

Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.

Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye
3,5

Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.

Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.

Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.

Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus
2,5

Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.

Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.

Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims
4

Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.

Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.

Vivisektio
Uusi normaali
Svart
4,5

Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.

Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.

13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.

Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin
4

Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.

Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.

Inferno #205/2022

Bong-Ra
Meditations
Tartarus
4

Eräänlaista meditaatiomusiikkia se on tämäkin raahustus aivan kuten edellisellä Antediluvian-albumillakin (2018). Periaatteessa pohjana on funeral doom matalalta murisevine kielisoitinmassoineen, mutta käytännössä Celestial Season -jehu Jason Köhnen on laajentanut ilmaisua moniin yllättäviinkin suuntiin ilman että kokonaisuus olisi musiikillista sekamelskaa.

Toisin kuin doomissa yleensä, tunnelma on levyn nimen mukaisesti meditatiivinen eikä tummasta ilmeestään huolimatta mitenkään mieltä mustuttavan synkkä, vaan pikemminkin lohduttavan katarttinen. Tätä mielikuvaa vahvistavat hypnoottiset rumpukuviot sekä kauttaaltaan käytetyt saksofonimaalailut, joskin säästeliäästi käytetyt ja yllättävät free jazziin viittaavat kaoottiset pyrähdykset herättävät tylysti todellisuuteen.

Edeltäjäänsä verrattuna biisien määrä, kestot ja rakenteet ovat lähes identtisiä, mutta kokonaisuus tuntuu aavistuksen verran yhteneväisemmältä ja sitä myötä helpommin sisäistettävältä. Osansa tähän saattaa myös olla yllätysmomentin puute, mikä ei kuitenkaan vielä laske kiehtovuuden astetta. Jo nyt onnistuneen kokeellisuuden kautta tilaa löytyy jatkossa myös uudistumiselle.

Critical Defiance
No Life Forms
Unspeakable Axe
4

Nyt ollaan sellaisen thrash metalin äärellä, jollaista aivan liian harvoin nykyaikana kuulee. Kyse kun ei ole pelkästään siitä, että niin soitannon kuin sävellysten osaltakin pieksentä on taidokasta kaikessa perinnetietoisuudessaan vaan siitä, että kappaleet on ladattu täyteen vauhtia ja vimmaa joka tulee suoraan sydämestä.

No Life Formsin yksi erityisen miellyttävistä erikoispiirteistä on kiivaimmillaan ampiaislauman lailla surisevat kitarat sekä selkeästi kuuluvat bassolinjat, jotka tekevät muutakin kuin seuraavat orjallisesti kuusikielisiä. Niissäkin riittääkin kuunneltavaa, sillä alati raivoava riffimyrsky ja soolosade on ihastelun arvoista hitaammissakin osioissa, joita on osattu sovittaa juuri oikea määrä oikeisiin paikkoihin.

Critical Defiancen voi sanoa olevan löyhä yhdistelmä Testamentin The Legacy -levyn omintakeisen aggression ja melodisuuden seosta sekä Rigor Mortisin debyytin äärimmäisen kireää rypistystä. Jos edes muutama kymmenestä kappaleesta sisältäisi kerrasta kaaliin takoutuvia kertosäkeitä, olisi kokonaisuus aivan huipputasoa. Nyt 32 minuuttia on vain pelkkää kovuutta.

Dark Forest
Ridge & Furrow EP
Cruz Del Sur
3

Eipä ole mikään ihme, että 20 vuoden, useiden pienjulkaisujen sekä viiden täyspitkän kokemuksella Dark Forestin ajaton heavy metal soi mallikelpoisesti. Brittien sävellysten erityispiirteenä toimii iloluonteinen eeppisyys ilman överiä mahtipontisuutta, mistä johtuen Ridge & Furrowia ei yksinkertaisesti voi kuunnella naama mutrussa.

Niin vaivattomasti kuin leppoisat kappaleet kulkevatkin lyhyen akustisen Meadowlandin linnunsirkutuksineen luodessa tunnelmaa ennen EP:n räväkintä raitaa, uudelleenäänitettyä versiota Under the Greenwood Treestä, jää niiltä kuitenkin kaipaamaan enemmän syvällisempiä täkyjä.

Gutvoid
Durance of Lightless Horizons
Blood Harvest
3,5

Esikoisalbumillaan kanadalaiset vyöryttävät mallikasta death-doomia. Asiaankuuluvasti jylhillä kappaleilla on mittaa ja niissä on sanoituksellisten teemojen mukaista toismaallisen pahaenteistä tunnelmaa. Ilmapiiriä ei muuta edes silloin, kun bändi räväyttää ilmoille suoraviivaisempia DM-purskeita. Niistäkin löytyy kieroja kuvioita aivan kuten hitaammissa maalailuissakin. Osa Gutvoid kiehtovasta ilmeestä johtuukin sen hidastempoisesta dödöilystä enemmän kuin kalmaisesta doomailusta.

Wandering Dungeon -päätöseepoksessa kiteytyy onnistuneesti levyn koko repertuaari, vaikka The One Who Dwells Beyond Time onkin biisinä vaikuttavampi.

Plasmodulated
Plasmodulated RE EP
Personal
3

Tuotteliaalla Wharflurch-heebolla on myös aikaa ja ideoita ollut julkaista ensidemo maaliskuussa yksin pyörittämänsä Plasmodulated-nimen alla, joka nyt julkaistaan myös CD:nä eri toimijan kautta. Tyylilaji on doomilta ja limalta tuoksahtava vanhakantainen death metal, josta on aistittavissa myös suomalaisten pioneerien vaikutus.

Biisit on pidetty yksinkertaisina ja niiden vyöryttämisen tehokkuus perustuu brutaaliuden sijasta selkeiden soundien ilmavuuteen yhdistettynä kaukaisuudesta huokuvaan uhkaavuuteen. Toteutuksesta löytyy vielä kansiin viittaavaa vihreää raakilemaisuutta, mutta jatkossa suohirviö voi hyvinkin kasvaa entistä massiivisemmaksi.

Razor
Cycle of Contempt
Relapse
2,5

Razorin paluuta levytysrintamalle on ollut niitä viime vuosien harvoja odotettuja tapauksia, etenkin kun vuoden 2018 Tampereen keikka oli yllättävänkin hyvä kaikessa intensiivisyydessään. Soittotatsin ollessa tiukasti kohdallaan kelpasi varttuneempien herrojen hymyssä suin tykitellä menemään hittejä diskografiasta nostattaen viihdyttävyysarvon kohti kattoa.

Paluulevyt ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pettymyksiä lähes joka suhteessa eikä Cycle of Contempt tee poikkeusta sääntöön. Jos ensimmäisenä näytteenä julkaistu avausraita Flames of Hatred oli lupaava, ei loppulevy lunasta vaatimattomampiakaan odotuksia. Biisit kun ovat kopioita toisistaan tempojen ja rumpukomppien ollessa identtisiä ja laulukin on kappaleesta toiseen pelkkää tasapaksua ja väkisen oloista ärjymistä. Maestro Dave Carlon bulkkiriffitkin tahtovat sekaantua kaikessa pakotetun oloisessa vauhdikkuudessaan omaan näennäisen näppäryyteensä.

Tuskin kukaan oikeasti odotti uutta Evil Invadersia, mutta aika kädenlämpöisen heikko ukoilla on nykyote. Rima ei nouse yhtään korkeammalle kuin neljännesvuosisata sitten julkaistulla edeltäjällä Decibels, joka oli siihen astisen uran vaisuin.

Reincarnated
Of Boötes Void Death Spell
Inhuman Assault
3

Jos Reincarnatedin ensimmäinen täyspitkä levytys onkin perustuksiltaan silkkaa vanhan liiton karkeajakoista death metalia, voi sitä myös kutsua jossain määrin myös doomiksi kappaleitten keskimäärin vallan verkkaisten tempojensa takia. Tyypillistä kaahaustakin sisältävälle lanaukselle on läpitunkeva tympeys, jota ei pidä missään nimessä sekoittaa tylsyyteen, vaan se on tekijöidensä täysin tietoinen lähestymistapa menneisyyden palvontaan.

Vain puolen tunnin ja viiden kappaleen mittainen Of Boötes Void Death Spell kiehtoo kaikessa karuudessaan. Se ei sisällä minkäänlaista kikkailua tai yritä olla mitään muuta kuin synkkää death metalia, jollaista on toki tehty aiemmin todella vakuuttavasti mm. Necros Christosin ja Undergangin toimesta.

Aivan yhtä syvälliselle tasolle eivät thaimaalaiset skenekonkarit vielä tässä vaiheessa pääse kuin em. syvällä pimeyden ytimessä olevat poppoot, mutta oikeanlaisen synkkiä saloja kohti vievän polun alkupisteessä ollaan jo nyt. Reincarnatedilla on syytä ja tilaa kehittyä ilman että sen tarvitsee tehdä minkäänlaisia kompromisseja musiikissaan.

Sumerlands
Dreamkiller
Relapse
4

Kuusi vuotta on ehtinyt vierähtää Sumerlandsin ihastuttaneesta nimettömästä debyyttilevystä ja alakerran herran kiitos yhtye ei ole jäänyt julkaisun ihmeeksi. Etenkin kun Dreamkiller on vähintäänkin yhtä hyvä ja jopa parempi tai ainakin tasapainoisempi kuin edeltäjänsä, vaikka arvosana onkin sama kriteereiden kiristyessä ja yllätystekijän puuttuessa.

Pitähköä taukoa levyjen välissä voi selittää solistin vaihtuminen monesta yhteydestä tutusta Phil Swansonista Brendan Radiganiin, jolla myös on monta rautaa monessa tulessa. Herrojen äänissä on paljon samaa, mutta uusi kaveri vetää kuitenkin kirkkaammin ja korkeammalta. Vaihdos tuntuu vaikuttaneen myös musiikkiin, sjoka on selkeästi saanut uusia ulottuvuuksia, vaikka tekijöidensä visioiden kristallisoituminen on enemmän kuin todennäköistä.

Kaiken pohjana on edelleen haikea 80-lukulainen eeppisiä sävyjä sisältävä vauhdikkaampaa menoakin kaihtamaton heavy metal, jossa on myös ripaus 70-luvun BÖC-tyylisten tekijöiden vaikutusta. Riffien tanakkuudesta on karsittu ja tuotantopuolta pehmennetty, mistä johtuen kappaleiden ihon alle pyrkivä kaihoisuus melankolisten kitara- ja kosketinmelodioiden myötä pääsevät aiempaa paremmin esille. Huolellisen tyylikkäästi toteutetut yksityiskohdat ovat piste Dreamkillerin i:n päälle.

Trauma
Awakening
Massacre
3,5

Trauma ehti alkuaikoinaan 80-luvun alkupuolella julkaista vain yhden levyn, mutta kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen paluun jälkeen albumeita on ilmestynyt kolme. Käytännössä kyseessä on siis uusi bändi, jossa lähes alkuperäisiä jäseniä on vain rumpali ja Cliff Burtonin bassottelu ainoalla demolla pelkkä kuriositeetti tai painolasti katsantokannasta riippuen.

Awakening on yllättävänkin kiinteän vireä paketti Amerikan mallin power thrashia Metal Churchin malliin. Biiseissä on kauttaaltaan ideaa, kitaristit ovat oivassa vedossa ja laulajalla riittää rahkeet korkeuksiin saakka. Vaikka tapporallit uupuvatkin, tuntee kuuntelun tulokset nahoissaan.

Inferno #204/2022

Animalize
Meat We're Made of
Dying Victims
4

Heti ensimmäisellä täyspitkällään Animalize liittyy Herzelin ja Tentationin kovatasoiseen seuraan patonkihevin uudessa tulemisessa. Kyseessä ei edes ole mikään halpa Kissin apinointi, vaan kotimaansa pioneereitakin kunnioittava perinnetietoinen hevi.

Levyn avaavassa Samouraï de l'univers -biisissä kiteytyy koko bändin tyyli. Siinä on tarttuvuutta ja vauhtiakin, mutta kaikessa kuuluu kirkasotsainen intomielisyys, joka erottaa bändin tusinasta muita. Aivan yhtä kerrasta iskevää ei muu materiaali ole, mutta tasaisen vahvaa ja monipuolista kylläkin. Ainut pieni nipotuksen aihe onkin, miksi turhaan laulaa myös englanniksi, kun äidinkielestään saa sopivan eksotiikkalisän.

Enchantment
Cold Soul Embrace
Cosmic Key Creations
2,5

Enchantment oli yksi monista 90-luvun alussa vallinneen brittiläisen doom-death-huuman yrittäjistä, jotka maanmiestensä suosion myötä päätyivät esikoisdemonsa perusteella pitkällä sopimuksella Century Median rosteriin. Ura jäi kuitenkin vain yhden albumin mittaiseksi, ja vaikka Dance the Marble Nakedia (-94) tulikin kuunneltua jonkun verran, leimasi sitä jo tuolloin Anatheman perässähiihtäjän leima.

Nostalgia lienee yksi suurimmista syistä miksi debyytti on julkaistu useampaankin kertaan uusiksi kuin sisällöstä johtuva klassikkostatus. Menneisyyteen haikailun voimaa ei kuitenkaan voi aliarvioida, onhan se saanut tämänkin porukan palaamaan yhteen viimeisimpien uusioiden innoittamana.

Ei niinkään yllättäen Cold Soul Embrace on reliikkiteos niin hyvässä kuin pahassa. Sen ympärillä leijuu vahva 30 vuoden takainen tunnelma, joka kuulostaa osittain taas tuoreelta, mutta aivan kuten ennenkin, kappaleita vaivaa kolkkoudesta ja tönkköydestä johtuva tunnelman puute. Kaikki tämä selittyy sillä, että biisit on sävelletty jo aikoinaan kakkoslevyä varten, jota hajoamisen vuoksi ei kuitenkaan edes ehditty äänittämään. Kiehtovasta taustastaan huolimatta tämäkin julkaisu vain vahvistaa Enchantmentin B-luokkaisuutta.

Nattehimmel
The Night Sky Beckons EP
Hammerheart
3,5

Botterin kielisoitinveljekset palaavat tuoreella projektillaan kolmenkymmenen vuoden takaisille juurilleen. Kaksikon menneisyyteen kuuluu äärimetallia jo aikoinaan toisenlaisesta tulokulmasta lähestyneet, muokanneet ja täysin omiin suuntiinsa edenneet Green Carnation ja In The Woods…, joista jälkimmäiselle Nattehimmel pitkälti kuulostaakin.

On helppo ymmärtää, miksi alun perin pelkäksi demoksi tarkoitetut kolme biisiä julkaistaan nyt virallisesti. Pääosin puhtain hoilauslauluin varustetut kappaleet onnistuvat yllättävän hyvin tavoittamaan menneen ajan maagisen tunnelman pakanallisin keinoin nostattaen odotukset työstön alla olevaa albumia kohtaan korkealle.

Protector
Excessive Outburst of Depravity
High Roller
2,5

Teutonirässäreitten kahdeksanteen täyspitkään pätee hyvin pitkälti samat sanat kuin 2019 julkaistuun Summon the Hordesiin. Vauhtia ja vääntöä veteraaneilta löytyy edelleen mukavasti lähestulkoon Sodomin malliin, mutta melko yksioikoista ilmaisunsa on kaikessa vanhakantaisuudessaankin.

Yksittäiset kappaleet ovat kaikki kelvollisia, mutta kun iskevyydestä puuttuu terävyyttä, on kokonaisuus tasalaatuisen tasapaksu. Pienoinen parannus Excessive Outburst of Depravity silti on edeltäjäänsä verrattuna, mutta liekö luojansakaan pystyy erottamaan kaikkia eri sukupolvien lapsia toisistaan saati edes kuopuksiaan.

Spiter
Bathe the Babe in Bats' Blood
Hells Headbangers
3

Kun Devil Master ja Shitfucker-ukot lyövät hynttyyt yhteen, on lopputulos vähemmän yllättäen näiden kaltaista musiikkia. Punkit on biiseissä läsnä, samoin myös rässit, bläkyt sekä hevit otteen ollessa räyhäkäs ja kielen myllätessä ulkomusiikillisten seikkojen osalta muualla kuin keskellä suuta. Kansitaide ja veisujen nimetkin ovat onneksi ja todennäköisesti täysin tarkoituksellisesti enemmän viihdyttävän huvittava kuin vakavuudellaan pelkkää myötähäpeää aiheuttavia.

Kolmikon esikoisalbumin toteutusta ei voi moittia juuri mistään. Biisit on vedetty tiukasti ja ne rullaavat vaivattomasti oikeanlaisella rähinällä alusta loppuun saakka niin yksilöinä kuin sopivan ytimekkään mittaisena kokonaisuutenakin. Muutamia irtiottojakin on osattu tehdä muuten black-thrash-karsinassa varsin tiukasti napottavassa remuamisessa eikä taatusti ilman pienoista virnistelyä.

Niin pätevää kuin vauhdikas pätkytys sinällään onkin, tätä lajia on tehty mieleenpainuvamminkin. Bathe the Babe in Bats' Bloodia on helppo nauttia, mutta ainoastaan välipalana ennen seuraavaan yrittäjään tutustumista.

Toxik
Dis Morta
Massacre
4,5

Vieraillessani levykaupassa joskus vuoden -88 alkupuolella E. Repkan tunnistettava ja värikäs tyyli kiinnitti huomioni vähän aiemmin ilmestyneeseen Toxikin World Circus -debyyttiin. Ostopäätökseen tekemiseen riitti pelkän avausraita Heart Attackin kuunteleminen, josta ei vauhtia puuttunut, teknistä kiemuraakin oli juuri sopivasti laulajan kiekuessa kovaa ja korkealta. Mitään vastaavaa en ollut koskaan aiemmin kuullut enkä näin omaperäisesti tehtynä montaa kertaa sittemminkään.

Seuraajansa Think This (-89) jäi jo vähemmälle kuuntelulle, vaikka hyvähän sekin on yhä edelleenkin. Bändin ura hiipui, ja vaikka paluuta on nyt tehty jo lähemmäs kymmenen vuoden ja useamman EP:n ja singlen voimin, vasta nyt ilmestyy kolmas täyspitkä. Laillani tuskin monikaan on odottanut levyltä paljoakaan, mutta yllätys onkin lähes täydellinen Dis Mortan osoittautuessa yhdeksi parhaimmista paluulevyistä koko 2000-luvulla.

Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole jäljellä kuin kitaristi Josh Christian, mutta herra on pistänyt joka saralla parastaan. Musiikki on 100% ehtaa Toxikia aivan kuten 35 vuotta ei olisi kulunutkaan tarjoten kerrassaan riemastuttavan monimuotoisen vauhtimetalli-ilotulituksen, jossa riittää omaksuttavaakin pidemmäksi aikaa.

Inferno #203/2022

Aivolävistys
Oma illuusio
Off
2,5

Hardcoreakin voi tehdä monella eri tavalla ja jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punk-henkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella ollaankin sitten sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän suoraviivaisesti ja terävästi erilaisten ongelmien suuntaan kaiken maailman fasistien, kansallissosialistien ja riistokapitalistien ollessa erityisinä maalitauluina. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut pitkäksi venyneen ja hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana.

Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ytimekkäitä repäisyjä kuten aina ennenkin. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi tai ainakin toivoisi kuulevansa entistäkin raisumpaa tai ainakin intensiivisempää otetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta turhan monesti niin melodioissa kuin riffeissä olisi terävöittämisen varaa.

De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä nimikappale levyn päätöksenä. Teksteissä ei vastaavaa itsensä turhan helpolla päästämistä sentään ole kuultavissa.

Bedsore/Mortal Incarnation
Split
20 Buck Spin
3

Tässäpä kimppajulkaisu, jossa sisältöä ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävä tekijä on death metal, mutta molemmat yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikista perinteisin.

Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin kappaleen Shapes from Beyond the Veil of Stars And Space nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaallisiksi. Eepoksessa riittää runsaasti osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute.

Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence on taas sekä julmuutta että jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta on kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Toinen samanmoinen japanilainen järkäle perään olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen teos, joka sekä nostaa että tiivistää koko splitin hyvälle tasolle.

Besieged
Violence Beyond All Reason
Unspeakable Axe
3

Vuonna -85 Music For Nations lanseerasi Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, joista osa neljä Speed Kills...But Who's Dying? (1989) oli itselle hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa toki oli jo tuttuja kaikille alanharrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommaksi. Tuplakokiksen nimessä esitetty relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?

Pitäähän death-thrashissa vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet edes nouse naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta Violence Beyond All Reasonista hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.

Toimivasta räväkkyydestään huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin niskanikamiin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja ei sävellyksistä puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.

Haserot
Throne of Malice EP
Redefining Darkness
3

Esikoisjulkaisullaan amerikkalaisten tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot kun ei yritä kuulostaa rajulta niin millään muotoa. Throne of Malicea lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja sounditkin ovat korvia miellyttävän lämminhenkinen. Silti musiikissa on jylhyyttä muttei pompöösiä mahtipontisuutta ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja.

Kitaristikaksikko pistelee tyylillä parastaan ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä jotain olennaista uupumaan.

Intoxicated
Watch You Burn
Seeing Red
3,5

Pienen iäisyyden kasassa ollutta, mutta vasta nyt kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatedia markkinoidaan sillä, että äänitykset on tehty vanhassa Morbid Angelin treenistudiossa. Johtuuko  sitten itse tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbaritkaikuja niin tunnelmasta kuin riffeistäkin on selkeästi aistittavissa. Mielikuvia muodostuu myös Obituaryn suuntaan, sillä myös Andrew W.K.:n bändissä vaikuttavan ja ainoan alkuperäisjäsenen laulaja-kitaristin Erik Paynen äänessä on kuultavissa teräsvaijerit äänijänteinään omaavan John Tardyn sävyjä ja maneereita.

Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan selkeästi ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashista 80-90-lukujen taitteeseen viittaavaan amerikkalaiseen malliin. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat näiden kahden genren välillä olivat monesti häilyvämmät painottuen jompaankumpaan suuntaan. Näin myös Watch You Burnilla, josta selkeimmät erot löytyvät biisien välillä hybridimallin ollessa vähemmässä määrin käytössä.

Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa sekä menneistä ajoista sekä siitä, kuinka metallissa ”rajuus” tulee aina lähteä kunnon riffittelystä efektien ja turbosoundien sijasta.

In Twilight's Embrace
Lifeblood
Malignant Voices
2

Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton hurridödöön ja siitä black metaliin, haiskahtaa homma kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Kuudenteen Lifeblood-levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on täysin tietoisesti päätetty lähteä tekemään puolalaista black metalia esikuvinaan ne kaikista ilmeisimmät nimet Mglasta Behemothiin.

Vauhtia ja melodiaa levyltä ei puutu ja tunnelmakin on asiankuuluvan mystistä eikä vain kuvauksessa käytetyissä adjektiiveissa kuten epäsovinnainen (unorthodox). Jopa omalle genremääritteelle morbid rock löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy Fields of the Nephilimin gootti rock -vaikutteita kaiken kaahauksen välillä.

Yksittäiset kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa, päällimmäisiksi mielikuviksi tuotoksesta kun jää lähinnä vain muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen.

Luzifer
Iron Shackles
High Roller
2,5

Speed-thrashia Vulturessa kaahaavilla ukoilla löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla, josta siitäkin tosin on pääbändissään vivahteita havaittavissa. Luzifer musiikilliset juuret on helppo vetää 80-luvun hämysempään alkupuoliskoon, joskin sävytystä kokonaisuuteen tuovat taas vahvasti edellisen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset.

Trio osaa tehdä pääosin rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sillä sen verran simppelin tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Hexer (In Dreiteufelsnamen) on taas nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka simppeleitä senkin elementit ovat.

Bändin yksinkertaisuuteen perustava tapa tehdä musiikkia on sekä hienoa että paikoin myös ärsyttävää. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä kuitenkin osittain kiehtoo ja onneksi se kestää vain reilu puoli tuntia.

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods - Part I EP
Osmose
3,5

30 vuoden kokemuksella voi musiikkiinsa näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit lopputuloksen kuulostaa silti hyvältä. 14 minuuttisesta avauseepoksesta kun löytyy kirkkourkua, lyijynpainavaa riffiä raahustustempon päälle tiputeltuna sekä matalan verkkaista murinaa. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis.

Herkän kauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta edeltäjänsä vastapainona oikein toimiva. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopiikin, että loppuvuodesta ilmestyvällä EP:n kakkososalla ei vanhoja enää muisteltaisi.

Negative 13
Mourning Asteri
Omakustanne
4

Vain vajaa vuosi paluulevystä ilmestyvä Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että bändi on kokoonpanoltaan lähes sama kuin vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Negative Theory. Väheksyä ei varmaan voi uuden basistinsa Mary M. Bielichin roolia, joka on ehtinyt olla 90-luvun puolelta alkaen todella monessa poppoossa mukana.

Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noisen rockin ja jopa doom metalin keinoin kuten päätöskappaleessa Villain. Nämä sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti ja alun osin poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi.

Virkistävää on myös kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Muutenkin musiikkia yhdistää omanlaisensa ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Tämä lienee porukan itsensä mainostamaa punkin vaikutusta.

Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta Negative 13:sta voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkellä puuhapussin kera.

Tzompantli
Tlazcaltiliztli
20 Buck Spin
3,5

Tätä bändin tai levyn nimeä on härmäläisen ihan turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisilla on debyyttialbumillaan. Jopa siinä määrin, että reilu puoli tuntia tuntuu juuri sopivalta mitalta. Verkkaisesta ja huimimmillaankin keskitempoisesta möyrinnistä huolimatta kyse kun on ehdasta death metalista.

Tlazcaltiliztli tunnelma on kauttaaltaan painostavaa ja sen iskevyys perustuu primitiiviseen lähestymistapaan sekä mm. mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa sekä messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja puolivälin välisoitonomainen Eltequi. Muutamat maltillisesti käytetyt heleät ja yksinkertaiset melodiat ovat myös löytäneet tiensä kappaleisiin, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei todellakaan ole.

Kolmikkona toimivan orkesterin lähes kaikkien instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Osaavaa ja sopivasti genreistä poikkeavaa toimittamista molemmat.