perjantai 22. helmikuuta 2019

Inferno #165/2019

Harhat
Käskyjä ja uhkauksia EP
Kämäset Levyt/Imminent Destruction
3,5

Vaikka maailmassa kaaosta näkee joka puolella, Harhojen musiikista se puolestaan on taas vähentynyt. Kyllähän yhtyeen musiikki on edelleen kihisevää hardcorea, mutta nyt niin teksteissä kuin itse biiseissä mennään suoremmin asiaan. Jälki onkin huomattavasti aiempia kahta julkaisua jämäkämpää, kun nykyinen vallitseva poliittinen ilmapiiri seurauksineen sekä ahdistaa että pistää vihaksi ja tämän kaiken voi vahvasti aistia pikkumustaa kiekkoa pyörittelemällä.

Soundien viilaus palvelee myös orkesterin asiaa. Jälki on edelleen karskia ja rumaa eikä tikuiltakaan voi korvakäytävissä välttyä, mutta pahimmat rosot äänimaailmasta pois karsittuna kappalekuusikko uppoutuu paremmin ja syvemmälle ilman että bändi olisi tinkinyt tavaramerkistään tuumaakaan. Parhaimillaan Harhat on kuitenkin vartinmittaisissa livepläjäyksissään, joissa kappaleiden raivo vapautuu ja saa vielä ekstaboostinsa alkukantaisesta tulkinnasta.

Idle Hands
Don’t Waste Your Time EP
Eisenwald
4,5

Don’t Waste Your Time on paras pienjulkaisu vuosikausiin. Sen voima piilee koskettavassa haikeudessa, jota ei tyypilliseen tapaan säestetäkään hidastelemalla doom-tempoissa. Vaikka tietämykseni em. genren suhteen on perin vähäinen, nimi New Model Army putkahtaa ensimmäisenä mieleen. Tätä mielikuvaa vahvistanee myös Anacrusis-yhtyeen mestarillinen NMA-lainaversio, vuonna -91 ilmestyneellä Manic Impression -albumilta löytyvä I Love the World, jossa syvä kaihoisuus yhdistettiin oudon kiehtovaksi osaksi ärhäkän kulmikasta thrashia.

Idle Handsin sinänsä yksinkertainen, mutta itsensä näköinen tapa yhdistää 80-luvun heavy metalia saman aikakauden vaihtoehtorockiin on kaikessa ilmavuudessaan erittäin onnistunut. Tyylilajit korostavat toistensa kiinnostavimpia puolia mainiosti on kyse sitten vauhdikkaasti rullaavasta Time Crushes Allista tai balladinomaisen herkästä päätöskappaleesta I Feel Nothingista. Jo pelkät biisien nimet alleviivaavat jokaisessa melodiakulussa läpitunkevaa melankoliaa, jota laulaja-kitaristi Gabriel Francon heville hieman epätyypillinen ääni ja omalaatuiset laululinjat vain vahvistavat.

Viisi napakan mittaista, toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaista joskin kokonaisuutena täysin koheranttia ja tarttuvaa kappaletta on todella väkevä pelinavaus uralle. Odotukset kuuleman mukaan vielä tänä vuonna ilmestyvää täyspitkää kohtaan nousevat taivaisiin, mutta haluan vilpittömästi uskoa, että yhtye ne pystyy myös täyttämään. Saapa nähdä osaako yhtye täydentää kappaleidensa magiaa myös livenä, mutta onneksi huhtikuun lopussa Keep It True -festareilla Saksassa tähän tilaisuus tarjoutuukin.

Rome
Le Ceneri Di Heliodoro
Trisol
4

En tiedä miten ihmeessä minulle oli kehittynyt käsitys Romesta hikisenä kumihousugootteiluna, kun yksinomaan Jérôme Reuterin hengentuotoksena syntynyt musiikki on ainakin tämän 13. albumin perusteella juuriltaan tiukasti eurooppalaisen neofolkin maaperässä. Vielä iloisempi yllätys on, että Le Ceneri Di Heliodoro on genressäänkin todella kiehtovan monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan rajoita itseään pelkästään haikeaan menneiden aikojen akustiseen folk-haikailuun, vaan laajentaa reviiriään tyylillä myös vanhan mantereen ulkopuolelle. 

Rome jatkaa ansiokkaasti Death in Junen kaltaisten 80-luvun alussa aloittaneiden genrepioneerien musiikillista perintöä, mutta levyllään kuuluu myös osin samoista lähtökohdista mutta eri suuntaan seuranneina vuosikymmeninä musiikkiaan vieneiden artistien vaikutus. Paikka paikoin ollaankin hyvin lähellä Nick Caven syvän tummasävytteistä kansantarinointia tai Behemothin Nergalin countrya, bluesia ja folkia yhdistelevää sooloprojektia Me And That Mania.

Herkkähipiäisimmät saattavat tulkita levyn sisältöä vähintäänkin epäilyttäväksi edustamansa tyylin lisäksi mm. teksteissä esitetystä huolesta Euroopan yhteneväisyydestä ja Amerikan suhteiden puolesta sekä siellä täällä kuultavista militanttisesta jämäkkyydestä mielikuvia herättävistä musiikillisista tehokeinoista. Mutta sisältöön tarkemmin tutustumalla pirut voivat jäädä maalamatta seinälle ja jäljelle jää kyky nauttia melankolisen kauniista ja koskettavasta musiikista, jolla voi halutessaan myös vaivata päätänsä.

tiistai 29. tammikuuta 2019

Inferno #164/2018

Pää Kii
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Stupido
3,5
Huora
Kosto elää!
Stupido
2,5

Pää Kiin kakkonen on levy, jonka ilmestymiseen en uskonut. Keulahahmonsa Teemu Bergmanin uraan kun on kuulunut jäsenien ja kokoonpanojen alituinen vaihtelu tyylin ja tason pysytellessä kutakuinkin tasaisen laadukkaana. Notkahduksia oli kuitenkin jo havaittavissa esikoisalbumin jälkeisillä moninaisilla hieman innottomilta kuulostavilta pikkujulkaisuilta, joiden kappaleista kolmasosa löytyy yhdentoista joukosta näin vuosia myöhemminkin.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on skeptisistä lähtöoletuksistani huolimatta varsin kelvoillinen punk rock -kiekko. Aiemmin julkaistut biisitkin kuulostavat jopa paremmilta kuin alun perin ilmestyessään ja napakan mittaista kokonaisuuttakin tarkasteltaessa ne ovat kotonaan. Tarttuvan ytimekäs joskin yllätyksetön ja osin hieman innotonkin biisin- ja sanoitusten tekokaava on tosin edelleen käytössä eli samaa paskaa aina vaan. Lopputulos ei kuitenkaan haise täysin väkisin turistetulle ja pahalle, vaikka debyytin tasolle ei ylletä parhaimmillaankaan kuin muutamassa kohtaa.

Viime vuonna heti kätellyssä itsensä tunnetuksi tehneelle Huoralle oli kysyntää. Yhtye osasi tehdä kantaaottavia biisejä, jotka olivat tarttuvia ja uskottavasti rock ja sopivan ronskisti joskaan ei liikaa punk. Ja kun livenäkin meno oli solistinsa luonnonlapsimaisen Anni Lötjösen johdolla kiitettävän energistä ja viihdyttävän huoletonta, oli paketti siltäkin osin täysin kasassa.

Kosto elää! on monella tapaa taantumuksellinen kiekko esikoisalbumiin verrattuna. Selkeät punk-vaikutteet ovat hiipuneet entisestään ja tilalle on tullut aiempaa selkeämmin tanakasti taottu perusmallisempi rockin- ja metallin seos. Muutos ei periaatteessa ole iso, mutta käytännössä sen myötä tamperelainen rockin seksityöläinen on myös menettänyt osan kiehtovuudestaan. 

Kiihottavuutta laskee myös Annin tylsempi ja kapea-alaisempi äänenkäyttö, joka paikka paikoin kuulostaa jopa siltä kuin lavoilla ja niiden ulkopuolella riekkuminen olisi jo vaatinut äänijänteiltä veronsa. Huoralla on toki myös yhä sanottavaa, mutta aihepiirit ovat silti jo tuttuja ja turvallisiakin. Jos aiemmin epäkohtia tuotiin esille raivoamalla, tuntuu nyt että sinällään tärkeistä aihepiireistä lähinnä kitistään ison kaveriporukan kesken.

Kosto ehkä elää niin yhtyeen sisällä kuin siihen korviaan myöten ihastuneidenkin joukossa, mutta tämän esityksen perusteella se vaikuttaa minusta enemmänkin vain enemmän isoilta sanoilta kuin teoilta. 

Rue Morgue
Rue Morgue
Svart
4,5

Sanoo yhtye itse mitä tahansa, niin kyllähän Rue Morgue ehtaa postpunkkia on. Mutta yhtä lailla se yllättävänkin paljon myös muuta liikkuen karsinansa sisällä laaja-alaisen sulavasti punkista, popin kautta goottailuun. Hämmentävää on myös se, että näinkin tuore, aiemmin vain kaksi pikkuvinyyliä viime vuonna julkaissut porukka on heti esikoisellaan kaikin puolin täysin valmista tavaraa.

Orkesterin eponyymi debyytti on todella naseva ja tyylikäs julkaisu. Sen mustavalkoisen pelkistetyissä kansissa ei ole mitään ylimääräistä ja samaa pätee kokonaisuuteen. Yhdeksän biisiä 27 minuuttiin on rohkeahko mutta täysin oikea ratkaisu, sillä jokainen monipuolinen yksilönsä on hävyttömän hitikäs ilman että peräkkäiskuuntelussa ne aiheuttaisivat minkäänlaista ähkyä. Ilmavuudestaan huolimatta musiikki koskettaa eikä oikealla lailla osin naivistisestikin ahdistusta ja melankoliaa tihkuvat uskottavasti tulkitut sanoitukset hävetä piiruakaan, vaan niihin pystyy moni samaistumaan vähintäänkin osittain.

On eri hienoa, että Kuudes Silmä -yhtyeen viime vuonna ilmestynyt Pelko saa Rue Morguesta näin kovan seuraajan tälle genrekentälle. Vanhat parrat paraatissaan voivat vain seurata kaukaa perästäpäin nuorempien tekijöiden esiinmarssia tässä ajassa eikä pelkästään menneisyyteen takertuvan musiikkiperinteen ylläpitämisessä.

Shelton/Chastain
The Edge of Sanity – 88 Demo Session
Pure Steel
3,5

Myönnettävä on, että suhtauduin perin kyynisesti tähän julkaisuun ennen perehtymistä. Manilla Road -keulahahmon Mark Sheltonin menehdyttyä yllättäen viime kesänä 30 vuoden takaisen demon julkaisu näinkin pian tuntui lähes haudanryöstöltä. Etenkin kun kyseessä on kappalemäärältään, joskaan ei pituudeltaan, tynkä tuotos, joka on vieläpä alun perin taottu rumpukoneella kasaan sessioiden täydentämiseksi.

Vaan kun biisit ovat vaillinaisinakin versioina näin vahvoja, puolustaa julkaisu hyvinkin paikkaansa. Ote jenkki-power metalia muistuttaviin biiseihin on kauttaaltaan yllättävänkin raskas ja rankka, johon Sheltonin kertovan pehmeähkö laulutyyli yhdistettynä David T. Chastainin kitaran rappaukseen ja revitykseen luo oivan kontrastin. Edes konerumpujen tylsähkön tarkka papatus ei haittaa liiemmin kuuntelua ja demosoundien utuisuus syventää sekin vain tunnelmaa.

Biisejä 42 minuuttia kestävällä levyllä ei ole kuin neljä, joista Orpheus Descending on vieläpä kahteen kertaan. Vaan sen verran erilaisia vajaan 12 ja reilun 20 minuutin mittaiset versiot lopulta ovat, että tätäkin myös kestoltaan eeppistä ja voimakasta hämyhevia kuuntelee ilolla. Ennen oli miehet ja metalli rautaa, nykyään paperia ja muovia.

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Inferno #163/2018

Avenger
The Slaughter Never Stops REISSUE
Dissonance
2,5

Alkukesästä julkaistiin uusiksi jo kolmatta kertaa vauhdikkaampaa sarkaa edustavamman brittimetallistin Avengerin kaksi ensimmäistä albumia Blood Sports (-84) ja Killer Elite (-85), joista ensimmäistä voisikin kutsua unholaan jääneeksi pikkuhelmeksi. Erityisesti uusioihin erikoistuneen Dissonancen päästyä vauhtiin vuorossa on nyt Avengerin paluulevy vuodelta 2014, joka ilmestyi alun perin pienen Rocksectorin kautta. Ja kuten arvata ja pelätäkin saattaa, musiikki ei ole menneiden aikojen tasolla, ei edes verrattuna ihan kivaan Killer Eliteen.

Samat kuusikymppiset ukot rumpujen takana ja mikin varressa edelleenkin ovat nuorempiensa kielisoittahien tukemina eivätkä kappaleet nekään liiemmin ole tyylillisesti 30 vuodessa muuttuneet. Samaa hieman kankeahkoa brittiheviä tässä edelleenkin työstetään, mitä nyt energisyys ja vauhti tuntuu hieman vuosien saatossa hiipuneen. Mielikuvaa menneisyydestä vahvistaa entisestään ihan kelvollinen versiointi Iron Maidenin Killersistä, joka surullista kyllä onkin levyn erottuvinta ja samalla myös räväkintä antia.

Kansikuva ja yleensäkin koko paketointi tällä reissuella on sentään parantunut selvästi alkuperäiseen versioon verrattuna. Muuten The Slaughter Never Stops on ihan kuuntelukelpoinen, mutta lopulta kuitenkin vain pelkkä hieman haalistunut pastissi ajoista, jotka eivät koskaan enää palaa Avengerin tapauksessa.

Heir Apparent
The View from Below
No Remorse
2

Heir Apparent on sekin yksi niistä yhtyeistä, jotka niittivät kotimaassaan Amerikassa kulttisuosiota erityisesti debyytillään Graceful Iheritance (-86), mutta joka hiipui historian hämäriin pian kakkoslevynsä One Small Voice (-89) jälkeen. Ja kuten asiaan kuuluu, paluuta on tehty pariinkin kertaan ja etenkin laulajia on mennyt ja tullut lukematon määrä. Tämä ehkä selittääkin sen, miksi uutta musiikkia kuullaan albumillisen verran vasta nyt.

The View from Below on sympaattinen joskin ikävästi vähän puolivillaiselta kuulostava julkaisu. Verkkaisesti kuljeskelevat biisit huokuvat mennyttä aikaa ja niihin on yritetty ladata suuria tunteita osin onnistuenkin. Runsaasti herkistelevä, kevyt musiikillinen polveilu yhdistettynä kolkohkoon ja etenkin usein liiaksi virvelin dominoivaan tuotantoon ei kuitenkaan ole tasapainossa. Sävellykset nekin lepäävät myös aivan liiaksi sinänsä täysin riittävän kultakurkkuisen Will Shaw:n laululinjoille. 

Viimeistään heti levyn puolivälin jälkeen löytyvän nopean mutta täysin turhan reilun pariminuuttisen rykäisyn kohdalla on saanut tarpeekseen. Kolme viimeistä kappaletta toistavat lähes samoja temppuja kuin mitä jo alussa kuultiin, joskaan ei yhtään sen huonommin saati paremmin. Kun varovainen alkuihastus on ohi jo toisen biisin kohdalla, ei lopputulosta voi halutessaankaan arvottaa kovinkaan kaksiseksi.

Running Wild
Pieces of Eight: The Singles, Live And Rare 1984 to 1994 BOX
Noise
3,5

Levy-yhtiö Noise oli 80-luvun puolivälistä tienoilta eteenpäin nimi, joka lähes poikkeuksetta takasi laadun: Celtic Frost, Coroner, Helloween, Kreator ja Running Wild olivat sen kiinnitysten selkeintä kärkeä, jotka yhä edelleen ovat kovia luita. Triumfia ei kuitenkaan kestänyt kuin vajaa kymmenisen vuotta, jonka jälkeen lafka on pääasiassa keskittynyt erilaisiin uusioihin ja etenkin viime vuosina vinyylien uusintapainoksiin erikseen ja setteinä.

Maailman ainoan oikean piraattimetallibändin Running Wildin kultadublonikausi osuu sekin melko täydellisesti yksiin levy-yhtiönsä kanssa. Tuona aikana julkaistiin kahdeksan albumia, joiden taso vaihteli ainoastaan välillä hyvä-klassikko eikä ole mikään ihme, että Pieces of Eight sisältää juuri tämän ajan materiaalia. Pienoinen kummastuksen aihe tosin vain on, että boksi on puhtaasti kompletisteille suunnattu.

Vaikka tuohon aikaa oli tapana yrittää vauhdittaa levymyyntiä pukkaamalla pihalle singlejä tai hiukan pidempiä EP:tä ennen tai jälkeen varsinaisen albumin, osoittaa setin kuusi erillistä pahvitaskusinkkua lähinnä vain kuinka niiden perusteella Running Wildilla ei ole mikään hittibändi pois lukien Bad to the Bone. Bändin vahvuus on aina ollut kokonaisuudet, joissa astetta heikommatkin kappaleet ovat puolustaneet paikkaansa juuri oikeassa kohtaa. Bonusraidat eivät nekään ole laadullisesti mullistavia saati yllättäviä vaikkeivät ylijäämäkuonaa olekaan.

Paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta en ole koskaan pitänyt uudelleenäänitetyistä versioista eikä alunperin vuonna -91 ilmestynyt The First Years Of Piracy tee poikkeusta. Blazon Stone -levyn kokoonpanon uusiksi vetämät kolmen ensimmäisen levyn kappaleet kuulostavat aivan liian siisteiltä  ja usein liian hätäiseltä pilaten alkuperäisten hämyistä ja vahvaa tunnelmaa.

Ärsyttävälle tasolle kasvaneen vinyylivöyhötyksen myötä lootaan on sisällytetty myös Runkkareiden ensimmäinen live-levy Ready for Boarding (-88), jota aikoinaan löytyi divareista tämän tästä. Kaveriksi samoihin avattaviin kansiin on tällätty nyt ensimmäistä kertaa tässä formaatissa julkaistava Live in Düsseldorf, Oct 1989, joka tunnetaan paremmin nimellä Death Or Glory Tour Live. Tämä ainoastaan vuonna -90 VHS-videona julkaistu keikka on näistä kahdesta selkeästi energisempi ja soundillisestikin parempi, mutta mieluummin tätä olisi kuvan kera katsellut pieneltä hopeiselta tai siniseltä kiekolta kuin isolta kullanväriseltä pelkkänä äänenä.

Ainoastaan laiskemmanpuolisten tosirunkkareiden, jotka eivät ole aiemmin saaneet aikaiseksi täydentää kokoelmaansa alkuperäisillä versioilla, voi kehottaa kaivamaan rahamassinsa esiin ja hankkimaan kieltämättä tyylikkään Pieces of Eight -aarrearkun. Varttuneemmatkin voivat laittaa mukana tulevan julisteen miesluolansa seinälle ja kolikon sisältävän pussin rommipullon viereen.

Sacral Rage
Beyond Celestial Echoes
Cruz Del Sur
2

Pyrin yleensä välttelemään kaikenlaisia nimienpudotteluja vertailukohtina, mutta Sacral Ragen tapauksessa mielikuvat King Diamondista niin aiemmassa bändissään kuin soolourallaan ovat melkoisen vahvat. Ja kyllähän aggressiivisimmillaan ja vauhdikkaimmillaan etäisiä on kuulevinaan myös Agent Steelista ja tätäkin verrokkia puoltaa itse musiikin lisäksi myös Dimitris K:n usein korkeuksia kohti kurottava laulutyyli.

Näistä lähtökohdista kreikkalaisnelikko onkin kiinnostava, mutta itse toteutus ei pääse edes puolitiehen, vaikka kyseessä on jo kolmas täyspitkä. Kyllähän poppoo yrittää haastaa itseään sävellyksellisesti mm. kyhäämällä 15-minuuttisen päätösraidan, mutta melkoisen heppoisia sen eväät lopulta on. Ei olekaan ihme, että lopputulos kokonaisuudessaan kuulostaa satunnaisia siellä täällä esille nousevista hyvistä kohdistaan huolimatta aikaisen lattealta.

Kun riffit ovat mallia perus-dägädägää eikä kummoisia melodioitakaan viljellä, kiinnittyy huomio liiaksikin kappaleita dominoivaan laulusuoritukseen. Tästä johtuen kaverin sinällään uniikki ääni alkaa ärsyttämään hyvinkin nopeasti ja sinällään arvostettava ylärekisterien tavoittelu muuttuukin usein korvakarvoja väärään suuntaan harjaavaksi kiekumiseksi.

Beyond Celestial Echoesin idea hyvä neljä, toteutus kehno kaksi.

Unhold
Here Is the Blood
Czar of Bullets
3

Here Is the Blood alkaa komeasti. Avaus- ja samalla levyn pisin kappale Attaining the Light on tunnelmaltaan hauraan kaunis, vaikka siinä hyödynnetäänkin aina laulua myöten taiten vastakohtia kepeys-raskaus. Dynamiikasta ei kuitenkaan ole lähdetty repimään kaikkea mahdollista irti, vaan ääripäät pysyvät suhteellisen lähellä toisiaan. Tämä ratkaisu kuulostaakin ilahduttavan raikkaalta ja tuoreelta tavalta tehdä post-metallia.

Taituruus ei pitäisi tulla yllätyksensä, onhan Unholdilla takanaan neljännesvuosisadan kokemus ja neljä albumiakin. Tämä kuuluu myös levyn muilla raidoilla, vaikka hienon startin jälkeen jälki onkin tavanomaisempaa. Pienoista väriä kokonaisuuteen tuovat kyllä häivähdykset noise rockin ja sludgen maailmoista, mutta herkän melankolisen murjomisen mestarin Neurosiksen vaikutuksen kuulee kuurokin otsallaan. Eihän tämä huono asia lähtökohtaisesti ole, mutta on silti vain yksi Neurosis.

On pienoisen harmistuksen paikka, että levy osoittautuu lopulta varsin taantumukselliseksi. Unholdin vahvuus on juuri sen kepeähkö ote, jota sen soisi rohkeamminkin toteuttavan. Ehkä raskaat kädet osaisivat luoda eteerisempäänkin tunnelmaa ja ääntä, vaikka kuinka ahdistaisi ja ärsyttäisi.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Inferno #162/2018

Plan E
Oulu Codex LP
Plan E
2,5

Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä ja 20 vuoden takaiset alkuaikojen erikoiset pienjulkaisut ovat nekin hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan ja tätäkin täyspitkää on tehty kymmenen vuoden ajanjakson aikana siellä sun täällä kaikessa rauhassa.

Yhtyeen monista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen useammalla bassolla ja nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan musiikissa ole, sillä mitään vaikeaselkoista jazz-nypytystä yhtye ei esitä. Yleissoundi vain on normaalia rock-musiikkia leppoisampi ja tummempi. Oululaisten musiikin määrittely onkin jo astetta kimurantimpi tehtävä. Kokeelliseksi sitä toki voi kutsua, mutta ei tässä mistään avantgardistisesta tai atonaalisesta hermoja raastavasta käsittämättömästä paskasta ole kysymys.

Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex on laiskanpulskeaa ja unenomaista rokkia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:stä. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta kyllä niin teksteistä kuin musiikistakin paljolti samaa löytyy. Plan E:n on vain kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono asia riippuen pitkälti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on.

Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Se valuu kerta toisensa jälkeen liian huomaamattomasti alusta loppuun kuin paraskin Spotifystä hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Kokemusta ei merkittävästi paranna edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi myös CD:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen.

Them
Manor of the Se7en Gables
SPV
3,5

Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Sweet Hollow -esikoisellaan saksalais-amerikkalainen Them ihastutti totaalisen huikealla King Diamond palvonnallaan, joka pieksi mennen tullen mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul...Pleasen nousten jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin. Vähemmän yllättäen seuraajallaan yhtye ei pysty odotuksia täyttämään, mutta kun suomalaiseen tapaan pettymystä oli osannut odottaa, ei isku ole lopulta kovinkaan kova. Etenkin kun levy osoittautuu intensiivisten kuunteluiden myötä lopulta aivan hyväksi kokonaisuudeksi.

Uudella albumillaan on bändi pääasiallisen säveltäjänsä kitaristi Markus Ullrichin johdolla ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan enemmän omaa ilmettä musiikkiin. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin Kinkku-falsettien käytössä, jotka on karsittu minimiin sekä kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä lähes pakkomielteenomaisesti. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, joskin mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen löytyy edelleen myös Themiltä.

Vaikka Manor of the Se7en Gables on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, eivät sen biisit ole sävellyksellisesti samalla korkealla tasolla ja 55 minuuttia tuntuu aavistuksen ylimitoitetulta. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy määrällisesti entiseen malliin ja raivokkaampi yleisote ei tätä puutetta pysty korvaamaan. Myös hunajaisia kertosäkeitä soisi kuulevansa enemmän, vaikka levyn tarinaa kuljetetaan riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin.

Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettautuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider's Lullabye-The Graveyard-Voodoo -levykolmikon tietämille. Hyvä muttei loistava.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Inferno #161/2018

Dödsrit
Spirit Crusher
Prosthetic
4,5

Useat vähänkään raisummat metalligenret black metal mukaan lukien ovat ottaneet aina keksimisestään lähtien usein vaikutteita myös punkista ja sen eri alalajeista. Etenkin hardcoren vaikutusta thrash-metalliin on turha kieltää, mutta kyllä mustasta metallistakin on löydettävissä yhteneväisyyksiä rujoon crust punkin ja D-beat -räimettä, jos ei nyt suoranaisina musiikillisina ja sanoituksellisina vaikutteina, niin ainakin periaatteiden ja toimintatapojen ehdottomuudessa ollaankin toisiaan jo huomattavasti lähempänä.

Karskit soundit, repivän yksinkertaiset ja kylmät melodiat ja riffit yhdistettynä kipakkaan tempoon on em. usein jollain lailla vastapelureiksikin aseteltujen genrejen peruskuvastoa. Ei siis ole mikään ihme, että elementtejä on yhdistelty puolin ja toisin ja ne ovat sujahtaneet osaksi musiikkia varsin luonnollisella tavalla. Näin tekee myös ruotsalainen Dödsrit kakkoslevyllään, mutta lisääpä sekaan vielä ansiokkaasti post-metalin puolelta tuttua tummempaa fiilistelyä.

Spirit Crusher on hämmästyttävä levy. Pelkästään paperilla tarkasteltuna sille olisi helppo lyödä jonkinlainen ärsyttävä hipster-leima, mutta jo kertakuuntelun perusteella käy selväksi, että kaikesta välittyy sellainen läpitunkeva alkukantaisuus ja henkilökohtaisuus, jollaista ei pysty teeskentelemään. Ahdistus, melankolia ja raivo välittyvät kuulijalle saakka ja sama aitous pätee kauttaaltaan myös musiikilliseen ilmaisuun, joka on täysin sisäistettyä eikä vain opeteltua. 

Hämmästyttäväksi kertaheitolla vuoden parhaimmistoon nousevan albumin tekee se, kuinka jopa ärsyttävyyttä lähestyvän yksinkertaisista ideoista ja em. genrejen peruselementeistä se on tunteella kudottu kasaan. Suurimman osan ajasta vallitsevien tunnetilamyrskyjen vaihtuessa muuttaa myös musiikin intensiivisyys ja raastavuus muotoaan lähes ovelan huomaamattomasti punkin ja bläkin välillä. Ja kun on aika haikeamman tunnelmoinnin, siirtyminen kappaleiden sisällä tapahtuu yllättäen mutta soljuvasti. Ei siis mikään ihme, että vain neljästä pitkästä kappaleesta huolimatta kokonaisuus kietoo tiukasti pauloihinsa.

Spirit Crusheria kuunnellessa muutto korpeen kauaksi koko ihmiskunnasta alkaa luojansa Christoffer Österin lailla tuntua entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Hitten
Twist of Fate
High Roller
4

Menneitä hyviä aikoja kultaisine muistoineen on etenkin 2010-luvulla yritetty mallintaa monesti genrestä riippumatta. Teoreettista osaamista asiasta monelta löytyykin, mutta edes napakympin reunamille ei moni osu todellisen luovuuden puutteiden takia. Eikä siihen osu Hittenkään kolmannella albumillaan, mutta nousujohteista uraa lupailevan vakaa heittokäsi sillä kuitenkin tuntuu juuri nyt olevan.

Vaikka yhtyeen itsensä mukaan vaikutteita on imetty tunnetuilta eurooppalaisilta heavypioneereilta sekä rapakon takaa, niin kyllähän espanjalaisten musiikin painopiste on voimakkaasti kallellaan Amerikan suuntaan. Jopa niin paljon, että useampikin kappale aina tällä levyllä debytoivan Alexx Panzan äänenkäyttöä myöten assosioituu vanhaan suosikkiini Dokkeniin. Donin tavoin kaverilla on hyvin miellyttävä ja riittävän sävykäs soundi ja kun kitaristit pistävät George Lynchin hengessä biisistä toiseen parastaan niin riffeissä kuin sooloissa aina kaksinkamppailuita myöten, paljastuu Twist of Fate yllättävänkin kovaksi luuksi.

Siinä missä biisien räväkkyys ja vauhdikkuus onkin ehdottoman positiivinen seikka, jää kokonaisuudelta kumminkin kaipaamaan vähän enemmän herkistelyä satunnaisten osuuksien lisäksi. Sävellysten pienellä trimmauksella ja On the Runin kaltaisia kertosäkeitä hitusen tarttuvimmiksi hoonaamalla Hitten voi hyvinkin palata taistelemaan kynsin ja hampain 80-lukulaisen metallin herruudesta ainakin genreintoilijoiden keskuudessa.

Nuoret Sankarit
Lassie palaa autoon 7”
Suppo Levyt/Woimasointu/Young Guns II
3

Vuonna 2011 ilmestyneellä eponyymilla ensi-EP:llä kuultiin nuorehkojen miesten rempseästi soitettua punk rockia. Muutamaa pikkujulkaisua ja täyspitkää myöhemmin juuri mikään ei ole muuttunut eikä ole tarvinnutkaan. Ikääntymisestä huolimatta joensuulaiset kuulostavat edelleen naiiveilta ja riehakkailta aivan kuten asiaan kuuluukin, on vertailukohtana sitten vaikka ihan genren alkuajat Suomessa.

Suurta sävellyksellistä nerokkuutta ja tarttuvuutta EP:ltä ei löydy ja pienen ihmisen lähes jokapäiväisistä vastoinkäymisistä kertovat sanoitukset vievätkin tässä suhteessa voiton. Nuorten Sankarien perus-punk on kuitenkin soitettu ja taltioitu ilahduttavan livemäisellä tatsilla ja soundeilla, että se ei kuulosta tippaakaan lattealta tai tylsältä. 

Pitkälti juuri ilmavuudesta ja pelkistetystä esitystavasta johtuen sutjakasti etenevä kappaleviisikko on hitikkyyden puutteesta huolimatta mukavaa kuunneltavaa vauhdikas Onx mun pakko etunenässä.

Satan
Cruel Magic
Metal Blade
3

Viiden vuoden takaisella paluulevyllään Life Sentence Satan osoitti edelleen olevansa herra brittihevin saralla ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Atom by Atom oli sekin veteraanien varmaa hallintaa. Levykaksikko oli ajattomalta kuulostavaa vahvaa jatkumoa Court in the Act -debyytille (-83) ja tätä seuranneelle Suspended Sentencelle (-87) eikä levylle saakka taltioidussa melkoisen väkevissä live-esiintymisissäkkään ollut moitteen sijaa.

Periaatteessa monikaan asia ei ole muuttunut uudella albumilla, mutta nimestään huolimatta yhtyeen magiasta tuntuu silti jotain olennaista kadonneen. Ehtaa heavy metaliahan tässä edelleen tykitetään, mutta astetta haastavimmiksi muuttuneista sävellyksistä tuntuu kadonneen osa yhtyeen tavaramerkistä eli tarttuvuuden ja voiman konstailemattomasta symbioosista. Riffittelykin kuulostaa vauhdikkaimmillaan liialliselta nypyttämiseltä ja vaikutelmaa korostaa entisestään pelkistetty äänimaailma, joka tasapainoilee kappaleesta riippuen mukavan ilmavan ja kolkohkon rajamaastossa.

Kyllähän Cruel Magic silti keväällä ilmestyneen lähimmän verrokin eli Blitzkriegin Judge Not! -levyn voittaa, vaikka kiehtovista perustuksistaan huolimatta potentiaali jää kummallakin levytyksellä lunastamatta. Satan kuulostaa puutteistaan huolimatta piirun verran mielenkiintoisemmalta ja samaa voi sanoa myös Brian Rossin laululinjoista.

Void Rot
Consumed by Oblivion EP
Everlasting Spew
3

Void Rotin uranavaus tapahtuu nasevamittaisella EP:llä, jossa simppelin vanhakantainen death metal -vyörytys sekaantuu sopivissa määrin yhtä yksinkertaiseen doom metal -nopeuksista tutumpaan synkempään raahustamiseen. Aina matalia murinoita myöten jostain toispuolisista ulottuvuuksista kumpuava kombinaatio on elementeiltään tasapainossa ja kaikessa painostavassa tummuudessaan hyvinkin kiehtovaa.

Erilaisia mustan tai jopa harmaan eri sävyjä jää kappaleista silti kaipaamaan. Nyt EP:llä on kolmen sinänsä hyvän kappaleen sijasta periaatteessa vain yksi eikä eroa tahdo huomata edes pituuksista. Monipuolisuus ei toki ole tässä lajissa mikään ehdoton perusedellytys, mutta kuuntelijansa mentaalipuolella sen merkitys on huomattavasti suurempi. Pienetkin nyanssit kun voivat saada syleilemään tasaisempaakin jurnutusta sen kaihtamisen sijasta.

Consumed by Oblivion kalvaa tällaisenaankin jo koko ruumista, mutta sielua se ei vielä onnistu sisäänsä imaisemaan.

torstai 27. syyskuuta 2018

Inferno #160/2018

Armory
The Search
High Roller
3

Melkon tarkalleen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Armory-debyytti World Peace...Cosmic War tempaisi mukaansa kohti atmosfääriä äärimmäisen energisellä ja vauhdikkaalla meiningillään eikä juuri mikään ole muuttunut kakkoskiekolla. Alla on edelleen kaakkeja täyteen tungettu 80-luvun rassi, joten eipä ole mikään ihme, että temmotkin huitelevat edelleen reiluissa ylinopeuksissa vaikka alla vilistää kuuma moottoritie.

Bändin kokonaisvaltaisesti onnistunutta näkemystä luoda autenttisenkuuloinen ympäristö vanhojen hyvien aikojen vauhtimetallille sekä vielä siihen hyvin istuva sisältö vetää suun väkisinkin virneeseen. The Searchin ongelma edeltäjäänsä verrattuna kuitenkin vain on, että nyt yhtyettä tuntuu vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Kappaleet ja etenkin riffit ovat aavistuksen verran kimurantimpia, mutta liian monessa kohtaa tunnutaan menevän hitusen liiaksi vauhdin eikä itse sävellysten ehdoilla. Vuoden -89 aikansa parhaimmistoa esitelleen kokoelman Speed kills...but who’s dying? nimi kiteyttääkin Armoryn julkaisun perimmäisen ongelman paremmin kuin hyvin.

Pikkupurnauksesta huolimatta mielikseen levyä silti kuuntelee ja aina toimivassa vinyylimitassa se sujahtaa alusta loppuun yllättävänkin nopeasti. Siksipä sille onkin toistuvasti helppo antaa heti perään toinenkin mahdollisuus.

Avenger
Blood Sports RE
3,5
Avenger
Killer Elite RE
3
Dissonance

Brittilafka Dissonance jatkaa kotimaansa menneiden aikojen hevilaarien kaivelua tuorejulkaisujen ohessa ja nyt räpylöihin on tarttunut molemmat 80-luvun alkupuoliskolla ilmestyneistä Avengerin albumeista. Ovathan nämäkin levyt jo kahteen kertaan tällä vuosituhannella julkaistu uusiksi CD:nä, mutta kysyntää ilmeisesti riittänee nostalgianälkäisten ja menneisyyttä diggaavien keskuudessa näinä vinyylivouhutuksen aikoina, kun myös LP-painos on asiaankuuluvasti tehty.

Kuten niin monien aikalaistensa kanssa, tämänkin porukan ura jäi lyhyehköksi ja paluuta on 2000-luvulla tehty pariinkin otteeseen. Levyllinen uutta musiikkiakin on neljä vuotta sitten julkaistu, mutta lähinnä kulttinimenä orkesteri on ja pysyy, ja vieläpä aivan ansiosta.

Vuonna -84 ilmestynyt esikoinen Blood Sports edustaa brittihevin hieman räväkämpää ja vauhdikkaampaa laitaa, jota paikoitellen voisi kutsua jopa proto-speed metaliksi. Lähimmät musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kaksikosta Blitzkrieg-Satan, ja tässä valossa ei olekaan mikään ihme huomata, että molempien em. bändien laulajana myöhemmin tutummaksi tullut Brian Ross on ollut myös Avengeria perustamassa. Kuullaanpa herran ääntä loppuun tuupatuissa parissa radio- ja demomatskuissakin, sillä debyytin ilmestyessä mies ei kokoonpanoon enää kuulunut. Bonukset herättävät tosin myös kysymyksen, miksi ihmeessä koko viiden biisin demoa vuodelta -82 ei ole laitettu mukaan, kun uusio muuten on pakkausta myöten tyylitelty huolella kasaan.

Blood Sportsista pitää hitusen enemmän sen hyvin niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti edustaman aikakauden kuin varsinaisen kappalemateriaalin takia. Jos kovia klassikoita ei levyltä löydykään, ei sillä myöskään ole isompia notkahduksia.

Vuotta myöhemmin julkaistulla Killer Elitellä bändin ulosanti on astetta sivistyneempää ja monipuolisempaa aina kansikuvaa myöten. Jos debyyttialbumi on soundeiltaan kolkko, vaivaa kakkosta taas yleistuhnuus laulu pois lukien. Kasvanut hienostuneisuus tuo itsessään biiseihin kyllä ripauksen lisäarvoa, mutta niiden tasoa ja iskevyyttä se ei kuitenkaan onnistu riittävästi kohottamaan debyyttiin verrattuna.

Blood Sports ottaakin energisyydellään ja osin sympaattisellakin luolamiesmäisellä kolistelullaan paremmin senkan nenästä, vaikka NWOBHM:stä enemmänkin tykkäävien kannattaneekin molemmat julkaisut bonuksineen kokoelmiinsa hoitaa.

Curse Upon A Prayer
The Three Woes EP
Saturnal
3,5

Kahden täyspitkän jälkeen torniolaiset ovat päättäneet olla pieniin päin kallellaan julkaisemalla kolmen kappaleen suoraviivaisen EP:n, joka sekä kasvaa että paranee loppua kohden. Siinä missä julkaisun avaava Let Thy Kingdom Come on kiivaan konstailematon kolmen minuutin black metal -rypistys, tuplaantuvat kestot seuraavassa kappalekaksikossa Thou Shalt Be Cursed ja Woe! Woe! Woe! mahdollistaen monipuolisemman ilmaisun hitaampine tunnelmointiosuuksineen.

Jos rumpupapatus onkin kaikkinensa varsin yksioikoista, riittävästi kontrastia luovaa vastaväritystä antaa suomalaiselle mustalle metallille hyvin tyypilliset melankoliaa tihkuvat pikkunäppärät melodiat suoremman riffisahauksen lomassa. Tehokkaimmin Curse Upon A Prayer onnistuu näiden elementtien yhdistelemisessä em. päätöskappaleessa, joka starttaa kylmän viiltävällä näppäilyllä ja onnistuu jäädyttämään otteeseensa koko mukavasti polveilevan seitsemän minuutin ajaksi.

The Three Woes ei ole musiikillisesti millään muotoa mullistava, mutta omaa vahvaa omaa ilmettä siinä määrin riittävästi, että lunastaa tanakasti paikkansa kotimaisen black metalin jatkumossa.

Gateway
Boundless Torture EP
Pulverised
3,5

Vaikka S/M-hommat eivät itseäni kiinnostakaan makuuluolan puolella, niin oikeassa mielentilassa piinaavalla musiikilla itsensä pieksentä voi taas olla hyvinkin miellyttävää. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös yhden belgimasterin 23 minuutin mittainen sessio, josta ei painavaa alistamista puutu.

Gatewayn jostain todella kaukaa syvyyksistä kumpuava ja äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee todella vakuuttavasti ulos ämyreistä jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. Myös itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että minkäänlaisilla yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei kokonaiskuvassa ole mitään merkitystä. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa vapaaehtoisesti uppoutua.

Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe ja se on 1,5 minuutin mittainen kolmantena kaoottisesti piiskaava rykäisy. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on EP:llä pitkää parempaa. Päätöskappale Odyssey of the Bereaved kun yli 10 minuutin kestossaan alkaa loppua kohden tuntua liian massiiviselta sulattaa siinä missä kaksi ensimmäistä yhteensä samanmittaista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä.

Boundless Torture ei ole mikään kepeä ja pikkutuhma Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiserista tutun kysymyksen: ”What's your pleasure, Mr.Cotton?”

Kaiser
1st Sound LP
Oak Island
4

Kovimmasta stoner rock-kuumeestani on aikaa palttiarallaa parikymmentä vuotta, mutta mikäli kotimaisen Kaiserin kaltaisia tuoreempia yrittäjiä alkaa ilmestyä enemmänkin, voisi sairastumista alkaa kaipaamaan uudestaan. Viime aikoina vallinneiden hikeä litroittain kirvottaneilla ja päätä pehmentäneillä keleillä saattaa myös olla osittaista vaikutusta diggailuun ja ilmastonmuutoksen myötä mikä olisikaan osuvampaa kuunneltavaa kuin kovavääntöinen ja kuumottava desert rock?

1st Soundia perinteisempää pörinärokkia on lähes mahdotonta tehdä. Mutta ketä kiinnostaa minkäänlainen omaperäisyyden tavoittelu, kun jälki on näinkin toimivaa ja tyylikästä? Yhtye osaa olla raskaskätinen mutta samalla letkeä ja se taitaa myös niin rajoitusten sisällä pysyttelevän kaahauksen kuin väkisin leukaa rintaan painavan jumituksenkin. Hyvin usein kaiken tämän jopa saman kappaleen aikana. Tämä jos mikä erottaa puuhastelijat oikeista taitureista.

Jos albumilta jotain jää uupumaan on se viimeinen tiristys ja tarttuvuus, jonka kuitenkin voi aavistaa korjautuvan keikoilla. Ihmiskehosta irtoavat hajut ja eritteet, riittävä mökäöljy ja sopivan suuri äänenpaine ovat taatusti Kaiserin parhaita ystäviä. 

Ward
Downfalls MC
Rämekuukkeli-levyt
3

Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä albumi ja tänä aikana hienoisia muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Johtuuko laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta nyt aiemmin sivurooleissa olleet mureat death-jyräykset ja synkemmät sludge-murskaukset ovat hiipuneet entisestään.  Eipä porukka silti mitään eeppisen heleää doomia ole tässä tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta.

Jos sävelet ovatkin raskaita, ovat soundit sävellysten tapaan ilmavia ja yksinkertaisia aivan kuten kitaristin pestiään laulajaksi laajentaneen Jussin ärrimurina. Näissä kaikissa on mukana miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu jännän minimalistisella tavalla korostamaan musiikin särmikkyyttä ja tuomaan siihen jopa mystistä leijuvaa tunnelmaa sävellysratkaisujen lisänä.

Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovatkin alati musiikissa läsnä, ovat nämä tuntemukset ennemminkin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja vaikka nyt liiaksi statistin rooliin jäävän OSOn luomista huminoista ja pörinöistä. Vaan tällaisenaankin Downfalls sopii vallan kelvollisesti pian saapuvan elonkorjuun soundtrackiksi.

maanantai 20. elokuuta 2018

Inferno #159/2018

Dreadful Fate
Vengeance
I Hate/To The Death
2,5

Kun pitkän linjan ruotsalaiset skenehemmot (tuttuja mm. Merciless, Centinex, Dellamorte, Hypnosia jne. yhteyksistä) lyövät hynttyyt yhteen, sitä toivoisi lopputuloksen olevan edes jollain tavalla relevanttia. Mutta tälläkin kertaa keski-ikäistyneiden ukkojen hauskanpito ja vanhojen hyvien aikojen muistelu kaljansärpimisen ohessa Sodomin pauhatessa kokoontumisten taustalla tuntuu olleen tärkeämpää kuin itse musiikin teko. 

Vengeancen kahdeksan black-thrash räkäisyä ovat kyllä kompakteja ja rivakoita, mutta jäsentensä kilometreillä moisia voi olettaa syntyvän hyvinkin rivakalla tahdilla ilman minkäänlaista pähkäilyä lähes improvisaatiopohjalta. Fiilispohjaista tykitystä voi toki aina peukuttaa verrattuna nykyajan ylenpalttiseen hienoksi ja hajuttomaksi hieromiseen, mutta ei tämäkään luomismetodi oletusarvoisesti sisällön puutteita täydennä.

Uutta suoleen kun vanha kuolee -sanonta tulee väkisinkin mieleen tätä herkkua nauttiessa. Onhan makkala hyvää luokaa etenkin näin kesäisin, mutta sen verta yhtä ja samaa OK grillimakkarapötköä tässä nyt tarjoillaan, että napakasta alle puolen tunnin mitasta huolimatta reilusti vähemmälläkin tulisi paremman puutteessa oikein hyvin toimeen.

Inkvisitor
Dark Arts of Sanguine Rituals
Omakustanne
2,5

Taitojen ja kunnianhimon kasvaessa monen thrash-pioneerin kolmas albumi oli lähes poikkeuksetta jollain lailla aiempia erilainen sekä haastava. Lähes poikkeuksetta ne olivat aina myös jonkinlaisia pettymyksiä, jotka eivät edes ajan myötä ole osoittautuneet olevansa sitä edellä. Siirtyminen poikamaisesta riehakkaasta kohkaamisesta kohti harkitumpaa ilmaisua on myös musiikissa omanlaisensa aikuistumisriitti, johon harvalla miehenalulla kuitenkaan on oikeasti heti ensiyrittämällä näkemystä ja rahkeita. 

Tätä ikiaikaista juhlamenoa ei ilman moitteita läpäise jyväskyläläinen Inkvisitorkaan. Ammattilaisten avustuksella taltioidulla levyllä on lähdetty haastamaan itseä todenteolla aina neo-noir murhamysteerikonseptia myöten. On täysin ymmärrettävää, että tällaisessa viitekehyksessä musiikilla halutaan tukea tarinan kuljetusta, mutta Dark Arts of Sanguine Rituals kuulostaa silti enemmän sekavalta kuin tyylitellyn monipuoliselta.

Vuonna 2015 ilmestynyttä Doctrine of Damnationia kritisoin riffien ja kertosäkeiden napakkuuden ja rouheuden puutteesta. Samankaltaista kiivasta, modernia ja taidokasta mutta turhan liukasta ja sielutonta nypyttämistä tämäkin levy sisältää. Albumia kuunnellessa miettiikin koko ajan, onko kyseessä turhankin tarkasti harkittu kokonaisuus vaiko enemmän intuition pohjalta kasattu rässipläjäys. Toteutus jää joka tapauksessa puolitiehen joko taitojen tai vision tullessa liian aikaisin vastaan ja parempaan onnistumiseen olisi taas vaadittu vakaampaa tasapainoilua molempien luomismetodien välillä.

Ei levy mitään läpiturauttelua kuitenkaan ole, vaikka loppuun sijoitetun bonuskappaleen ”hauska” piilopäätös siihen suuntaan vahvasti viittaakin.

Napalm Ted
Mouthful MC
Upper Class Twat Tapes/Mögähead
2,5

Mitä, vasta nytkö uutta Napalm Tedia? Julkaisutahti vaikuttaa pahasti hiipuvan, sillä männä vuonna erilaisia pikkujulkaisuja tuli arvioitua kolme kappaletta tasaisesti ripoteltuna pitkin vuotta ja nyt ollaan jo sentään kesäkuussa. Muutama muukin asia tuntuu muuttuneen, sillä vähän reilu parikymmentäminuuttinen Mouthful on pisin NT-julkaisu mitataan sitä sitten kokonaisuutena tai kappaleiden keskimääräisellä kestolla. Vanhassa vara parempi sanoisin.

Oululaistrion musiikki vaikuttaa vakavoituneen. Joko korvat ovat alkaneet puutua liiaksi yhtyeen musiikkiin tai sitten bändi on yksinkertaisesti vain aikuistunut. Poikamainen grindpunk-remellys on saanut väistyä taka-alalle ja selkeästi harkitumpi death metal -myllytys on ottanut johtajan roolin.  Räime ja rääkynä -kombinaatio on kyllä aiempaa tymäkempää, mutta samalla myös varttuneempien tapaan tylsempää ja tyylilajilleen tyypillisempää.

Aikansa kutakin sanotaan. Napalm Ted tuntuu parhaimmillaan käyvän yhtyeenä läpi aikuistumisriittiä ja jospa jo seuraavan julkaisun kohdalla kuullaan, ovatko näkemys ja toteutus saavuttaneet nyt edellä olevaa kunnianhimoa. Toivottavasti tätä saadaan kuitenkin odotella ainakin ensi vuoden alkuun saakka, sillä hitaasti hyvä tulee -klisee tuntuu juuri tässä tapauksessa täysin osuvalta.

Praying Mantis
Gravity
Frontiers
3

Brittienveteraanien pehmoiseen setämiesheavyyn tuli edellisellä Legacy-albumilla ihastuttua aika lailla, eikä musiikkinsa ole pohjimmiltaan muuttunut kolmessa vuodessa juuri ollenkaan. Tunnelmaan tuntuu tosin hiipineen enemmän haikeutta, vaikka paikoittainen kappaleiden aurinkoisuus yhä edelleen lämmittääkin. Tämä pienehkö muutos on kuitenkin aistittavissa eikä hyvällä tavalla. Mikä aiemmin kuulosti letkeältä ja tarttuvalta, vaikuttaa nyt olevan jollain lailla hitusen laiskanpulskeampia ja tylsempiä.

Kertosäkeet ovat edelleen melko mallikkaasti kohdallaan ja korvia on turha edes yrittää höristää minkäänlaisten ikävien säröjen aistimiseksi, koska sellaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kuten genreen kuuluu, biisit soljuvat alusta loppuun miellyttävästi eikä kokonaisuuden kuunteleminen harmita piiruakaan. On kuitenkin mahdoton tehtävä yrittää analysoida tarkemmin, mitä Legacylla on sellaista, mikä Gravitylta taas uupuu. Ei auta, vaikka kuinka korvia sormella kaivelisi.

Uusia hyviä tai edes kelvollisia kesälevyjä julkaistaan kuitenkin sen verran vähän, että kyllä tämä vielä heinäkuussakin tulee moneen kertaan soimaan. Ja voihan olla niinkin, että kesän jäädessä muistoihin kaihoisan Gravityn vetovoima onkin voimakkaampaa alkusyksystä.

Radien
Syvyys LP
Bunkkeri
3,5

Kylläpä osaakin Radien myllertää jostain tuonpuoleisesta tummaa maaperää niin, että meinaa alkaa ihanasti ahdistamaan vaikka olisi millainen ilon ja onnen päivä päällänsä. Neljä tasaista vakoa kynnettynä mustalle vinyylille ovat vielä juuri sopivan mittaisia ja perinnetietoisesti asiansa osaavien artesaanien luomia, että Aleksis Kiven Ikävyys runon luontevaa istuvuutta Kaiken kato -kappaleessa ei voi kuin ihastella. 

Sludge-genren ahdistavampaa laitaa kartoittava Syvyys kalvaakin parhaiten juuri em. avauksessa. Laulusuorituksista vastaavan Jyrin ääntely on niin piinattua ja raastavaa, että tunnelma latistuu miinukselle heti kättelyssä kuten pitääkin. Samalla kappale on myös julkaisun monimuotoisin ja väkevin, vaikka eroavaisuudet varsin nimellisiä ovatkin. Kuuloelimiä höristelemällä aiempien aikojen Neurosis-vaikutteita voi olla aistivinaan, mutta ei häiritsevissä määrin. Radienilla on omakin ilmeensä, vaikka tyylilajinsa rajoja se ei lähde venyttelemäänkään.

Jos reklaameissa haluttaisiin ottaa huomioon pieni valtavirran ulkopuolinen kohderyhmä, sopisi Radien vallan mainiosti tunnetun kahvimerkin mainoskasvoksi. Nautitaan vahvana, ilman maitoa ja sokeria.

W.A.I.L.
Wisdom Through Agony into Illumination And Lunacy vol. II
Triumphant Transgressions
4

Yhdeksän vuotta sitten tuli kritisoitua W.A.I.L.:in esikoisteosta lupaavaksi mutta pahasti raakilemaiseksi järkäleeksi, jonka suurin synti pahassa mielessä oli tökeröt sovitusratkaisut ja osin tylsähköt ideat. Vuosien varrella joko minä tai bändi on kokenut valaistumisen, mutta levysaagan kakkososalla em. ärsyttävät viat ovat korjautuneet kokonaan, vaikka ilmaisumuoto itsessään onkin pysynyt lähes muuttumattomana.

Kuin uhallaankin tunninmittainen albumi on jaettu ainoastaan kahteen entistäkin pidempään kappaleeseen. Näiden sisältö on jaettu erillisiin musiikillisesti hyvinkin erilaisiin osioihin, jotka eivät edelleenkään seuraa toisiaan loogisen jouhevasti, mutta jollain oudolla ja omintakeisella tavalla tajunnanvirtamainen ratkaisu on kokonaisuuden kannalta erityisen toimiva. Mustalla tunnelmalla synkistetty doom-raahustus on yhä alkukantaista ja elinvoimaista, joka pitää kuitenkin niin sisällään kuin ympärillään myös mm. viululla, kanteleella ja erilaisin kosketinsoittimin luotuja herkän kauniita pilkahduksia.

Kuten olettaa saattaa, nimihirviöalbumi on kaikkea muuta kuin helppo omaksua ja sisäistää. Tässä auttaa ehdottomasti kuitenkin tyylitelty kirjamallinen paketointi, jonka sisältämä paksuhko manuaali sanoituksineen on tervetullut opas yhtyeen syvyyksistä kumpuavaan syvälliseen ideologiaan.

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Inferno #158/2018

Blitzkrieg
Judge Not
Mighty Music
2,5
Iron Angel
Hellbound
Mighty Music
1,5
Spartan Warrior
Hell to Pay
Pure Steel
2

Brittiläistä heavy metalia ilman suurempia taukoja aina vuodesta -80 lähtien tahkonneelle Blitzkriegille on pakko nostaa jo pelkästä sinnikkäästä duunarimentaliteetista hattua. Suurempi menestys kun on yhtyettä aina kaihtanut ja tärkeimmät meriitit ovat edelleen A Time of Changes -debyytti vuodelta 1985 kokonaisuudessaan sekä Metallican lainaversio ko. levyltä löytyvästä yhtyeen nimikappaleesta.

Konkareiden kymmenes albumi Judge Not ei tule statustaan hetkauttamaan suuntaan tai toiseen. Musiikilliset lähtökohdat ovat toki edelleen kiehtovia, mutta jähmeähköjen biisien pinnan alla tuntuu kytevän enemmän potentiaalia kuin mitä niistä lopulta on saatu revittyä irti. Brian Rossin ääni toimii yhä hyvin, mutta hänkin tuntuu silti jollain tapaa pidättelevän palkeitaan toisin kuin Satanissa, jonka 2010-luvun molemmat paluulevyt ovat olleet joka suhteessa pirun tanakoita.
80-luvun puolivälissä junnuaikojen speed & thrash metal -huumassa nyrkkiä tuli puitua voimakkaasti erityisesti saksalaisten yhtyeiden tahtiin. Kasetille äänitetty Iron Angelin kakkoslevy Winds of War (1986) oli hyvin lyhyen aikaa kovinta ikinä, mutta jostain syystä tehosoittoon vauhtikiekko ei koskaan päätynyt ja mielikuvatkin materiaalin laadukkuudesta ovat hiipuneet vuosikymmenten aikana.

Yhtyeen hajottua lähes heti em. levyn jälkeen paluuta on yritetty pariinkin otteeseen saamatta kuitenkaan mitään merkittävää aikaiseksi julkaisurintamalla. Nyt ilmestyvä uran kolmas lätty Hellbound on sekin täysin mitäänsanomatonta setämiesläpsyttelyä, jossa korvaan tökkää ensin karmeat rumpusoundit ja heti perään kaikesta läpi paistava innottomuus ainoan alkuperäisjäsenen Dirk Schröderin tylsähköä ääntelyä myöten. Vauhdikkaassa Ministry of Metalissa on lähes ainoana kappaleena hhavaittavissa etäinen häivähdys vanhoista hyvistä ajoista, mutta vaikutelmaa voi korostaa tieto että se päättää koko kiekon.

Spartan Warrior kuuluu sekin nuoruuteeni kasettiaikaan, jolloin levyjä tilattiin sokkona katalogeista pelkkien kehujen tai kansien perusteella ja joita sitten lainailtiin ja ääniteltiin kavereiden kanssa ristiin. Yhtyeen nimettömän kakkosalbumin (-84) ajattoman tyylikäs kansitaide on jäänyt paremmin mieleen kuin musiikkinsa, joka tuolloinkaan ei edustanut edes parhaimmillaan kuin keskiverto B-luokkaa. Ja kun kasetin A-puolelle tuli äänitettyä samana vuonna ilmestynyt, tuolloin rankinta ja yhä parasta A-luokkaa oleva Ride the Lightning, oli brittibändin taistelu hävitty jo ennen ensiveren vuodattamista.

Vaan eivätpä ole osanneet nämäkään sotaveteraanit vetäytyä lopullisesti eläkkeelle, alkuperäisestä ryhmästä on nykyään tosin jäljellä Wilkinsonit Neil ja Dave, joista ensin mainitun ase on kitara ja jälkimmäinen käyttää astalonaan mikkiä. Hell to Pay on seuraaja 2009 ilmestyneelle paluulevylle ja meno ei onneksi ole mitään pappamaista köpöttelyä, vaan orkesterin esittämä vanhakantainen heavy metal on kaikin puolin aivan jämäkkää. Tasapaksua ja harmaata se taas kylläkin on kuten elinvoimansa säilyttäneiden, mutta nuorempien kelkasta tippuneiden vaarien frisyyrit.
Vanhassa vara parempi kuin uudessa vanhassa.

Boar
Poseidon LP
Lost Pilgrims/Dissonant Society/Impure Muzik/S.K.O.D/Rämekuukkeli
3,5

Kolmen vuoden julkaisuhorroksesta herännyt Boar vaikuttaa olevan äreämpi kuin mitä edellisellä Venificae-albumillaan. Jos tuolloin hortoiltiin leppoisasti, mutta määrätietoisen raskain askelmin ympäri metsikköä, ollaan Poseidonilla jonkinlaisen metamorphoosin kautta muuntauduttu jonkinlaiseksi vesipedoksi, joka on kiinnostunut enemmän tummien vesien pohjamutien kuin vehreän maaperän mullan tonkimisesta.

Muutos ei kuitenkaan ole lopulta mitenkään hirmuisen radikaali. Yhtyeen soitossa on edelleen letkeää groovea, mutta sitä vain räimitään hivenen suoremmin ja painavammin käsin kuin aiemmin. Kappaleiden psykedeelinen väripaletti on sekin samalla kaventunut ja tummentunut  metsänvihreästä kohti metsästäjän ja merenvihreän seosta. Genreinä tämä tarkoittaa rennomman stoner rock -vaikutteiden jäämistä vähemmälle hypnoottisen kraut rock -jumituksen ja raskaamman sludge-runnomisen vallatessa puolestaan enemmän tilaa. 

Hyvinhän tämäkin ajallisesti ilahduttavan kompaktisti toteutettu kappalekuusikko oululaisilta taittuu, vaikka mutrunaamaisempi ilmaisu ei aivan yhtä kiehtovaa olekaan kuin mitä aiempi vähemmän vakava ilmeily. Avauskappale Poseidonin käynnistämään lyhyen tykittävään huminaan päättyy myös koko levy Totally Out of This World -biisin myötä. Albumin kuunteleminen luuppina onkin hyvin luonnollinen ja varteenotettava vaihtoehto.

FM
Atomic Generation
Frontiers
4

Kahden vuoden takainen uudelleenlämmittelyäänite Indiscreet 30 FM:n debyytistä on yksi parhaimmista lajissaan, joista muuten suurin osa on lähes täydellisen turhia muuten kuin että niiden myötä oikeudet musiikkiin palautuvat usein bändeille ilkeiden riistäjien kynsistä. Atomic Generationin perusteella britti-AOR:n veteraaneilla on kuitenkin edelleen annettavaa muutenkin kuin vanhoja muistelemalla, vaikka levy sisällöltään nojaakin toki vahvasti ajattomiin 80-luvun tunnelmiin.

Mikään yllätys ei ole, että kappaleet ovat kauttaaltaan niin pehmeitä, rentoja, rullaavia kuin tarttuviakin eli ammattimaisen tyylikästä ja puhdasoppista Amerikkaa ihan joka suhteessa. 11 viisusta löytyy niin menevämpää palaa, balladia kuin haikeampaa tunnelmointia, jollaista olisi kaivannut hivenen enemmänkin muistuttamaan saarivaltion harmaan sateisesta kelistä Kalifornian ikuisen auringonpaisteen sijaan. Albumin puolivälistä löytyvä Santana-henkinen Playing Tricks on Me torvisektioineen toimii vedenjakajana hyvin niin materiaalin kuin kokonaisuudenkin suhteen.

Vaikka sielu ja sydän olisivatkin läpimärkiä, viimeistään FM:n aurinkoisuus lämmittäisi hymyn kasvoille. 53 minuuttia makeilua vertautuu kuitenkin hieman kieltämättä Maraboun suklaalevyn kokonaan kerralla ahmimiseen. Palaakaan ei voi toiseen kertaan säästää, vaikka sokerin ja rasvan muodostama ällöttävä limaa nostattava kerros tuntuu kurkussa saakka. Niin AOR kuin sokerihumala vaativat oman päivänsä.

Lee Aaron
Diamond Baby Blues
Metalville
3

80-luvulla aina albumia myöten itsensä Metal Queeniksi kruunannut kanadalaislaulujatar Lee Aaronin levytystahti alkoi hiipua 90-luvun loppupuolella mielenkiinnon siirtyessä hard rockista enemmän kohti bluesin, jazzin ja popin esittämistä. Sweden Rockissa vuonna 2011 tehty erikoiskeikka taisi kuitenkin elvyttää hiipuneen rokkikipinän pienimuotoisiin liekkeihin saakka, sillä vuoden 2016 Fire And Gasoline -paluukiekko rokin pariin saa nyt seuraajansa.

Diamond Baby Bluesilta on turha odottaa puhdasveristä paluuta 80-luvulle. Kyllähän levyltä toki Amerikan mallista kepeästi rullaavaa aikuisraskasrockiakin löytyy, mutta nimensä mukaisesti myös bluesahtavampaa ja popimpaa materiaalia aivan kuten osittaisen aikalaisensa Rick Springfieldin uutuuslevyltä, joka tuli arvosteltua parin numeroa sitten. Kokonaisuutena levy kuitenkin herättää kysymyksiä, vaikka muodollisesti pätevä kaikin puolin onkin. Kahdestatoista kappaleesta kun peräti seitsemän on nimittäin lainaversioita. 

55 vuotiaan Lee Aaronin ääni on edelleen hyvässä iskussa, josta parhaimpana esimerkkinä yllättävänkin hieno tulkinta Deep Purple -klassikosta Mistreated. Coveroinnin kohteita ovat mm. myös niin Janet Jackson kuin Willie Dixonkin ja karkeasti voisikin sanoa, että näissä boogie ja blues -vaikutteet ovat selkeämmin esillä kuin itse sävelletyissä biiseissä. Paletti voi vaikuttaa paperilla sekavalta, mutta levyltä aistittuna kokonaisuus on yllättävänkin eheä.

Albumia tekee mieli kuvailla positiivisella adjektiivikolmikolla ammattimainen, hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta silti se jättää harmittoman ja neutraalin maun korviin. Diamond Baby Blues onkin levy, jonka voi laittaa soimaan koska tahansa silloin kun muuta kuunneltavaa ei keksi, mutta vuoden parhaimmat listalle sillä ei ole asiaa. 

Murder Hollow
The Adept MC
Rämekuukkeli-levyt
3

Ennen tätä uusinta EP:tä loppuvuodesta 2015 julkaistu, niin kestoltaan kuin musiikiltaan, järkälemäinen Titan oli muodoltaan sellaista, ettei se juurikaan tarjonnut kiinnekohtia. Musiikki vyöryi hitaasti ja vastustamattomasti ohitse eikä perään voinut kuin jäädä vilkuttamaan. The Adeptilla moni asia on toisin ja tätä myötä myös paremmin, vaikka mistään radikalisoitumisesta ei olekaan kyse.

Tamperelaisten sludgen ja doomin sekainen murjonta tapahtuu edelleen tutun raskaalla työmiehen kädellä ilman turhia kikkailuja. Tällä kertaa sekaan on vain ilmaantunut hyvä annos kieroutunutta groovea, joka maalaa lopputuloksesta rasvaisemman kuuloista kaikessa limaisuudessaan. Annoskoko on nyt myös aiempaa paremmin kohdallaan, sillä kolme 8-10 minuutin välikköön ruhjottua biisiä täyttävät juuri sopivasti ilman nukuttavaa ähkyä.

Bandcamp-versioon verrattuna kasettijulkaisu sisältää selkeästi enemmän usvaista muhjua, joka hieman yllättäenkin pyöristää hivenen verran liikaa kappaleiden iskevyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pitkälti puhdas makuasia aivan kuin sekin, kokeeko Murder Hollowin ylipäätään ruispalojen kaltaisena aina vuodesta toiseen toimivana vain pelkästään tylsän arkipäiväisenä aamupalana.

Shaman Ritual
Sinister Totem MC
Caligari
3,5

Shaman Ritualiin ja sen esikoiseen liittyy annos mystiikkaa, sillä juuri mitään informaatiota kummastakaan ei ole saatavilla edes Internetistä. Julkaisu on sekin tapahtunut jo pitkälti viime vuoden puolella digin ja CD-R:n lisäksi myös muinaisena C-kasettina niin bändin itsensä kuin kahden eri pikkulafkan toimesta. Vaan eipähän black metalissakaan ole parasta ennen päiväystä ja onhan nauha nykyisenä vinyylin syrjäyttäneenä trendiformaattina monelle taas ajankohtainen.

Musiikilta on turha olettaa minkäänlaisia hömpötyksiä hypnoottisista riittimeiningeistä messuamisiin, vaikka nimien perusteella näin voisikin olettaa. Kokoonpanon mustametalli on sen sijaan sopivalla tavalla raakaa mutta silti melodista ja vaihtelevaa aina nopeammasta tykityksestä keskitempoiseen kylmempään tunnelmointiin. Pisimmilläänkin kappaleet ohittavat vaivattomasti ja tyylikkäästi yli viiden- ja jopa kuuden minuutin rajapyykit albumin kokonaismitan jäädessä kuitenkin maltilliseen ja juuri sopivaan reiluun puoleen tuntiin.

Shaman Ritualin vahvuus on sen kyvyssä saavuttaa ja ylläpitää intensiteettiä sekä kuulostaa oikealla tavalla uhkaavalta. Em. ominaisuudet ovat toki genren kulmakiviä, mutta aika harvoin niitä silti on aistittavissa. Sinisterin Totemin perusteella Jyväskylän poppamiehet eivät selvästikään esitä mitään halpoja silmänkääntötemppuja, vaan ovat aidolla asialla, josta voi jo seuraavalla julkaisulla kasvaa jotain vieläkin merkittävämpää.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Inferno #157/2018

Convocation
Scars Across
Everlasting Spew
4,5

Kun Desolate Shrinen kaikista instrumenteista vastaava LL yhdistää luovuutensa Dark Buddha Risingin uskomattoman murea- ja moniäänisen Marko Neumanin kanssa, on jälki jopa jylhempää  kuin mitä pääbändiensä kombinaatiolta voi edes kuvitella. Edellä mainittujen musiikista Convocationissa tuttua on tummanpuhuvan uhkaava mutta silti harras tunnelma, joka vyöryy vastustamattomalla voimalla päälle ja hukuttaa kaikessa rauhassa valtameriaaltojen tavoin.

Genrellisesti kaksikon musiikki on selkeää death-doomia, jonka ilmeisimpiä esikuvia on 80-90-lukujen taitteessa EP:n ja albumin julkaissut australialainen edelläkävijä Disembowelment. Scars Across on sekin kaikin puolin massiivinen teos, joka tuntuu kumpuavan jostain toismaailmallisesta lähteestä. Vaikka levyn ilmapiiri onkin pääasiallisesti lohduttoman painostavaa ja lyijynraskasta, leijuu taustalla eteerisesti myös hetkittäisiä melankoliaa tihkuvia toivonpilkahduksia, jotka on luotu vähäeleisen taitavasti koskettimin, puhtain lauluosuuksin tai kitaramelodioin.

Scars Acrossista ei voi erottaa neljää yksilöä, vaan se on näiden muodostama lumoavan tiivis kokonaisuus. Nauttiakseen täysin rinnoin levystä onkin osattava nähdä kauneutta rumuudessa ja tuntea halua syleillä epätoivoa vähintäänkin 50 minuutin ajan. Tällaisella musiikilla on kyky parantaa jo olemassa olevia arpia.

Hellanbach
The Big H: The Hellanbach Anthology
Dissonance
3

Brittilafka Dissonance jatkaa uusintajulkaisun sarjaansa, jossa arkistoista on kaivettu esiin aikoja sitten vaikuttaneita merkittäviä yhtyeitä ja näiden julkaisuja, joista osa on vielä niputettu järeämmiksi useamman levyn sisältäviksi diskografiaseteiksi. Osassa näistä julkaistuista merkittävyys on hyvin pitkälti pelkästään kokijasta kiinni ja 70-luvun lopusta 80-luvun puoliväliin vaikuttaneet brittihevibändi Hellanbachin antologia on juuri tällainen julkaisu. Etenkin kun se on jo kertaalleen julkaistu vuonna 2002, eri lafkan toimesta tosin.

Hellanbach on soundillisesti hyvin tyypillinen tuon ajan NWOBHM-genren edustaja, joskin lähempänä heavy rockia kuin metallia. Tuplalevyä kuunnellessa bändin musiikillinen agenda tulee hyvin selväksi, löytyyhän silti koko yhtyeen tuotanto aina ensimmäisestä EP:stä splittibiisin kautta kahteen vuosina -83 ja -84 julkaistuun täyspitkään. Näitä läpikäydessä käy selväksi hyvin pian myös se, miksi yhtye on jäänyt koko lailla unholaan pois lukien genrefriikit. Muutamaa selkeää hutia lukuun ottamatta tasalaatuisen mukiinmeneviä kappaleensa kyllä ovat, mutta siihenpä se sitten pitkälti jääkin.

Melkoisen samankaltaisissa biiseissä on kyllä ihan kelpo draivi, josta ennen oli paremmin -tyyppisesti ajatellessa on nasta digata aivan kuten yleisesti tuon ajan ihastuttavan välittömästä ja varovaista kapinaa henkivästä raskaamman musiikin ilmaisutavasta. Jos ennen uskottiin Elton Johnin Saturday Nights Alright for Fighting -viisuun jopa niin paljon, että Hellanbachkin päätyi sitä coveroimaan, kuvaa Born to Be Wild paitsi himassa -lausuma nykyisyyttä ja musiikkiaan paremmin.

Iteru
Ars Moriendi MC
Helter Skelter
2,5

Kun 80-90-lukujen taitteessa kalmankatkuisesta musiikista aiemmin innostuneet juniorit alkoivat kokea aikuistumisen myötä vastoinkäymisiä elämässään, tippuivat tempot kiinnostuksen rajumpaan metallimurjomiseen säilyessä entisellään. Syntyi genre doom-death metal, jota perinteisempään hidasteluun ja synkisteltyyn jo paljon aiemmin mieltyneet puritaanit eivät tänä päivänäkään pidä juuri minään. Yhtyeitä, demoja ja albumeita putkahteli lyhyessä ajassa tiuhaan tahtiin, mutta vain harva lopulta selvisi edes 2000-luvulle saakka ainakaan muuttamatta radikaalisti ilmaisuaan.

Belgialaisen Iterun debyytti voisi hyvinkin olla peräisin reilun 20 vuoden takaa, sillä niin tiukasti sen juuret ovat genren mustassa ja kylmässä mullassa. Toisin kuin musiikkinsa, ura on alkanut vauhdilla, sillä vasta viime vuonna perustettu poppoo on saanut kasetilleen julkaisijan vuosien horroksesta heränneen Regainin alalafkasta Helter Skelteristä. Vaikka kyse onkin suhteellisen pienipainoksisesta UG-tuotoksesta, joka on jopa ehditty myydä loppuun, kuulostaa Ars Moriendi hippusen turhan hätäisesti kasatulta raakileelta mitä sen neljään jyhkeän mittaisiin kappaleisiin tulee.

Bändin ilmaisussa ei sinällään ole mitään vikaa, sillä on juuri oikeanlaiset elementit käytössään aina jylhästä murinasta tummaa melankoliaa valuvaan tunnelmaan ja painaviin riffeihin unohtamatta pientä flirttailua death metalin kanssa. Käytetyt sovitusratkaisut ovat kuitenkin yksinkertaisia ja osin jopa kömpelöitä eikä niistä saada kasattua kaikista tärkeintä eli megatonnin painoisia musertavia teoksia, joiden alle haluaisi heittäytyä pakoon pahasta maailmasta. Ammattimaisille mielensä pahoittajille tämä ehkä saattaisikin riittää, mutta patologisempien tapausten maailmantuskaa kannattelevilta harteilta musiikki valuu turhan helposti alas maahan.

Kurjam
Surm Tappis Ära
Omakustanne
2,5

Tietämykseni veljeskansamme Viron musiikkiskenestä on melkoisen olematon, vaikka esimerkiksi vuonna -89 julkaistu J.M.K.E.:n debyytti Külmale Maale on edelleen yksi kaikkien aikojen kovimmista punk-levytyksistä. Hyvinkin samassa genressä musisoi myös Kurjam, joka sekin on aloittanut toimintansa jo yli 20 vuotta sitten, mutta josta aiempia kuulohavaintoja ei ole.

Surm Tappis Ärasta löytyy yhteneväisyyksiä em. maanmieheensä muutenkin kuin vain kielellisesti, sillä kummankaan musiikillista ilmaisua ei ole rajoitettu turhan ahtaalla genrekarsinalla. Suomessa läheisin vertailukohde onkin samalla tavalla ennakkoluulottomasti punkkia mätkivä Yleislakko, johon Kurjamia voinee vertailla myös sanoituksellisesti, vaikka viroa en ymmärräkään. Erinäisiin epäkohtiin kantaaottavat teemat kun puskevat kielimuurin läpi ja asennekin on aistittavissa myös pelkästä musiikista.

Virolaisten punk rockissa on samaa ilkikurisuutta kuin turkulaistenkin ja samalla sitä myös vaivaa osittain sama turha kireys ja taantuneisuus kuin vuosi sitten ilmestynyttä Hyvästi kauniit poutapäivät -albumia. Riehakkaimmillaan Kurjam on sekä omalaatuista että riemastuttavaa kuten Keskerakonna uus hümn, 1227, Surm tappis ära tai Kübermunk -biiseissä, joista saisikin ihan nasevan seiskan. Tällaisenaan minialbumimittainen kappalekymmenikkö tuntuu kuitenkin tylsällä tavalla pidemmältä kuin mitä se oikeasti onkaan.

Oratorivm
Credo MC
Helter Skelter
3

Oratorivmin fransmannien voi sanoa verhoutuneen mystisyyden viittaan, vaikka pakollinen joskin perin minimalistinen nettipresenssi yhtyeellä onkin olemassa. Ensidemolleen se on kuitenkin saanut  virallisen julkaisun Helter Skelterin kautta ja näin herran sanaa saadaan levitetyksi 100 kappaleen kasettipainoksella.

Yhtyeen kiivastempoinen ja tunnustuksellinen black metal viittaa musiikillisesti lähinnä Ruotsin suuntaan, vaikka maltillisesti esiin tulevaa julistuksellisuutta voikin etäisesti kokea ranskalaiseksi ilmaisutavaksi. Demon päättävää lyhyehköä nimikkoinstrumentaalia lukuun ottamatta kolmella varsinaisella kappaleella on mittaa keskimääräistä enemmän. Vaikka biiseihin on sovitettukin tyylillä ilmeikkyyttä kasvattavia hitaampia osuuksia, jo minuutinkin karsiminen jokaisen pituudesta olisi tehnyt kokonaisuudesta entistä tehokkaampaa.

Credo on luojiensa evankeliumin avauslukuna hyvä joskaan sitä kuunnellessa hurmoshenki ei kehoa ja mieltä valtaakaan.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Inferno #156/2018

Anti Cimex
Victims of a Bomb Raid
Dissonance
4

Jos kuvittelet, että Svea-mammanpoikia ei koskaan ole edes kenkuttanut ja että maan musiikkitarjonta on siksi pelkkää iloluonteista Abbaa ja Sabatonia, niin Anti Cimexin koko diskografian livelätyt pois lukien kattava kolmen CD:n boksi osoittaa käsityksesi vääräksi. Samalla se on myös erinomainen johdanto crust/d-beat maailmaan, joka näin yli 30 vuotta myöhemminkin kuulostaa edelleen sekä ajankohtaiselta sanoituksellisesti että armottomalta musiikillisesti.

Ensimmäisellä EP:llään Anarkist Attack vuodelta 1982 Anti Cimex köpöttelee vielä neljä biisiä perinteisemmän hardcoren hengessä, jossa siinäkin toki piilee jo oma äkäinen viehätyksensä.  Vuotta myöhemmin ilmestyneellä Raped Ass EP:llä aggressiotasot ovat vähintäänkin triplaantuneet joka suhteessa ja samaa menoa jatkettiin myös Victims of a Bomb Raid EP:llä (-84). Nämä kaksi pienjulkaisua ovatkin kaikessa repivyydessään aina soundeja myöten niin räävittömiä, vihaisia ja ytimekkäitä vetäisyjä, ettei yhä edelleenkään moni yrittäjä ole päässyt lähellekään niiden vimmaisuutta.

Vuonna 1986 tulleella nimettömällä minialbumillaan, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu myös Criminal Trap -nimellä, bändi on siivonnut hitusen soundiaan ja mukaan on hiipinyt enemmän vaikutteita metallin puolelta hieman D-beat legenda Dischargen malliin. Biisit ovatkin aiempaan verrattuna jämäkämpiä, mutta samalla ilmaisusta on osittain kadonnut niin omaa ilmettä kuin raivoakin. Vaan onhan tuossa toki varaakin ja lopputulos on silti edelleen melko tykki.

Kakkos-CD:n täyttävän esikoisalbuminsa Absolut Country of Sweden yhtye julkaisi vuonna -90 ja tätä ennen se oli jo ehtinyt hajotakin muutamaksi vuodeksi. Tällä ja CD:llä numero kolme löytyvältä seuraajalla Scandinavian Jawbreaker (-93) jatkettiin pitkälti edellisen minin esittelemällä vahvasti metallisen hardcoren linjoilla D-beat-paukutuksen kadotessa entistäkin kauemmaksi taka-alalle. Vaikka molemmat sittemmin moneen kertaan uudelleenjulkaistuista albumeista tuntuvat nauttivan arvostusta, eivät ne silti lajinsa kovimpia merkkipaaluja ole. Molempia vaivaa niin monen muun tuon ajan levyn tavoin kokonaisuutta latistava tasapaksuus, mutta jälkimmäisen miehisempi ja monipuolisempi ote miellyttää hivenen enemmän korvia.

Anti Cimexillä on ollut suuri merkitys koko genrelle ja nyt julkaistava boksi opastaa hyvin niin vasta-alkajia kuin verestää skeneveteraanien muistojakin. Ja vaikka bändi hajosikin pian kakkoslevynsä jälkeen, oli osalla miehistöstä vielä annettavaa niin Driller Killerissä kuin Wolfpackissa.

Fosforos
D.E.M.I.S.E. 7”
Omakustanne
3

Tällä Fosforosin kakkos-EP:llä on ikää jo vuoden verran, vaan harvemmin noissa underground-piireissä niin täysillä promootioon satsataan, että ennakkohypeä yritettäisiin maksimoida. Ja kun pikkumusta pyörii vielä 33:lla eikä biiseissäkään hirmu hätä ole, niin parempi myöhään kun ei silloinkaan. Parasta ennen päivämäärääkään ei kansista löydy edes suurennuslasilla tihrustamalla.

Yhtye runnoo pikkupyörykälla kuusi biisiä rujon mureaa death metalia, joiden taustalla kaikuu vahva punk-henkinen tatsi. Osin tämän huomaa lyhyehköistä kestoista, sillä kaikki olennainen on sanottu reilussa minuutissa ja kattavimmillaankin alle kolmessa. Selkeimmin tämä kuitenkin kuulee  pääasiallisesti keskitempoisen synkässä ja rumassa jyystämisessä, joka löyhkää Hellhammerin ja Amebixin kaltaisten yhtyeiden nihilistiselle ja iskevälle ilmaisulle.

D.E.M.I.S.E. ei houkuttele millään muotoa luokseen, vaan pikemminkin tyrkkii pois ollen vaikeasti tavoiteltavuudessaan oikeassa mielentilassa hyvinkin kiehtovaa ja voimaannuttavaa. Toimivampi formaatti kokemukselle on kuitenkin todennäköisemmin keikka kuin levy.

Holy Life
I.O.B.W.
Omakustanne
3,5

Ruisleipä- ja maksalaatikkovertaus tuli käytettyä jo syksyllä 2016 julkaistun Holy Lifen ensimmäisen EP:n kohdalla eikä mikään ole tänä aikana juurikaan muuttunut. Hyvin tehdyistä perusasioita kun on aina mukava nauttia huolimatta siitä, mikä päivän maku sattuukaan olemaan ja todelliset elämykset tulevat usein pienistä ja arkisista asioista.

Lahden aikuisten karvanaamojen musiikki on edelleenkin vallan tymäkkää myös soundeiltaan, mutta jos esikoisella pieni ongelma oli samasta halosta veistetty materiaali, on halkaisukirves nyt vaihtunut veistämisessä käytettävään malliin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yleismeno on joka tasolla lunkimpaa ja tyylillisesti pelkän raskaan runnomisen sijasta Holy Life haluaa ja osaa  rokata myös aiempaa laveammalla skaalalla tekemättä kuitenkaan minkäänlaisia radikaaleja irtiottoja.

Intro: Hobo Sapiens käynnistää reilun puolituntisen lähes rennosti rullaavaan stoner rockin hengessä, kun Hail Selfissä hidastetaan taas tutumpaan lanausvauhtiin. The House of Nebulalla vauhti kiihtyy kuin Matilla ja Tepolla konsanaan, mutta kyntöasetukset pysyvät silti edelleen päällä. The Beyonderissa päätä kohotetaan rauhallisessa tahdissa kohti värillisempiä sfäärejä Lifestyle Indianin palauttaessa kuuntelijan takaisin maan kamaralle lämminhenkisen letkeällä rokkimurjomisellaan. Abyssinian Sunsetin pahaenteisellä jauhamisella on rutkasti mittaa, mutta tehokeinoiksi valikoidut hypnoottisuus ja verkkainen painonkasvu on päätöksenä onnistunut.

I.O.B.W.:llä Holy Life parantaa tekemisiään kuin sika juoksuaan ja kansallisella tasolla se alkaakin olla jo melko varteenotettava tulokas. Mutta jos intoa ja luovuutta riittää, alkaa pidempikin taival taittumaan vaikka sitten hitaasti mutta varmasti laahustamalla.

Mimorium
Incipit Chaos
Heathen Tribes
3,5

Suomalaisen black metalin arvostus aina eri maailmankolkkia myöten on helppo ymmärtää, koska se on tinkimättömyydessäänkin laadukasta. Tähän rintamaan on tunkeutumassa myös Mimorium ensimmäisellä albumillaan, ja sen verran tymäkkää on jo tässä vaiheessa rynnistys, että suunta on selkeästi sekä eteen- että ylöspäin.

Incipit Chaos on eheä kokonaisuus. Sen perusteet ovat pitkälti 90-lukulaisessa länsinaapurimme tutuksi tekemässä black metalissa, joka on pääosin hyvinkin nopeatempoista ja melodista, mutta silti konstailematonta ja sopivan karskia ilman sokerihumalaan päätymisen mahdollisuutta. Levyn teon aikana vielä kaksikkona toimineen kokoonpanon kaikista instrumenteista, sävellyksistä ja vielä miksauksestakin vastanneen Lord Mimoriumin näkemystä ja urakkaa on kiitettävä: vaikka rakennuspalikat ovat mallia Duplo, on lopputulos yksinkertaisuudessaan kaikkea muuta kuin lapsellisen kömpelö ja mitäänsanomaton.

Debyytiksi albumi onkin hyvä ja helposti toistoja vielä myöhemminkin keräävää kuunneltavaa. Juuri nyt se silti keikkuu juuri sellaisen rajapyykin päällä, joka erottaa harmaan massan ja mustan liekin toisistaan. Aika ja tulevat julkaisut näyttävät jääkö se kellumaan muiden joukkoon vai nouseeko näiden ylle nykyistä kirkkaampana roihuna.

Rick Springfield
The Snake King
Frontiers
3

Entinen sekä pop-maailmasta että TV:stä tuttu nuorisoikoni Rick Springfield on vanhoilla päivillään  ollut todella aktiivinen kummallakin saralla. Jos siloposkinen ja kaunis nuori poika -look onkin taakse jäänyttä elämää, kuuluu ja näkyy ikä pelkästään positiivisesti kasvaneena karismana. Vaikka aiemmin Riku onkin tehnyt lähinnä kirkasotsaisen tarttuvaa voimapop-rockia, ei siirtyminen uran 20. levyllä bluesahtavan ilmaisun pariin tunnu millään muotoa radikaalilta.

The Snake King on kaikin puolin mallikkaasti toteutettua ja puleerattua easy listeningia, joka siirtyilee saumattomasti kepeästä blues rockista poppiin ja takaisin. Tässä ilmaisussa piilee metka ristiriita. Kappaleet ovat musiikillisesti lähes vastustamattomia kaikessa kaihoisassa hyväntuulisuudessaan, mutta silti niihin kaipaisi syvempää tunnelatausta, jonka samankaltaisessa americana-tyylilajissaan Bruce Springsteen osaa taas mestarillisesti luoda. Vertauskohtia Bruceen löytyy myös sanoituksista, joissa Rick kertoo niin ikään kunnon reissumiehen tavoin kiehtovia ja monin osin vahvasti uskonnollissävytteisiä pieniä tarinoita, joista ei aina huumoriakaan puutu.

Levyn ainut vähäisissäkään määrin sieppaava tekijä on sen lähes tunnin mittainen kesto, josta tyylillisesti muiden tasolla oleva päätöseepos Orpheus in the Underworld nappaa 10 minuuttia ja perään liitetty piilobiisi vielä toiset neljä. Muutoin The Snake King on lähes täydellisen kivaa taustakuuntelumusiikkia, joka ei vaadi juuri minkäänlaista keskittymistä, mutta joka kuitenkaan ei ole tyhjänpäiväisen ärsyttävää.

Zeke
Hellbender
Relapse
4,5

Monen vähänkään tiukemman rokkibändin musiikkia väitetään perin heppoisesti turboahdetuksi, sillä Zeken remmiahdettuun rock-punkiin verrattuna lähes kaikki näistä yrittäjistä jäisivät jo lähtöviivalle haistelemaan pakokaasuja. Yli vuosikymmenen kestäneen levytystauonkin jälkeen asia käy heti täysin selväksi avauskappaleesta All the Way lähtien. Ja kun loputkin 14 kappaletta paiskotaan samalla tappiinsa saakka kiristetyllä intensiteetillä reiluun 20 minuuttiin, on kokemus kerrassaan henkeäsalpaavan riemukas.

Hellbenderillä Zeken herrat osoittavat lähes ilmiömäisen kykynsä tehdä todella ytimekkäitä, keskimäärin vain reilun minuutin mittaisia vauhdikkaita rokkirepäisyjä. Vahvan rosoisella punk-tatsilla varustetuissa ralleissa ei ole mitään ylimääräistä, mutta silti kaikki tarpeellinen aina nasevia kitarasooloja ja väkisinkin tarttuvia simppeleitä kertosäkeitä myöten. Jälki onkin niin hyväntuulisen riehakasta, että kuuntelukerta toisensa jälkeen rokin kuolemaan lähes uskova, kyyninen ja tukevampikin kaveri haluaa laittaa paikat paskaksi ja palamaan typerän virnistyksen kera.

Aiemmista Zeke-julkaisuista on vain vähäisiä kuulohavaintoja, mutta Hellbenderin perusteella Dirty Sanchezista (2000) on kuulemma ainakin syytä ottaa koppi.