tiistai 21. kesäkuuta 2022

Inferno #203/2022

Celestial Season
Mysterium I
Burning World

2

Pari vuotta sitten ilmestyneellä paluulevyllään Celestial Season onnistui melko hyvin tuomaan goottilais-romanttisen doom-deathin tähän päivään aivan kuten 20 vuoden levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Sama temppu ei kuitenkaan onnistu toistamiseen, sillä tällä seuraajallaan se kuulostaa muutamaa ok-veisua lukuun ottamalta intohimottomalta.

Mysterium I on onneksi edeltäjäänsä lyhyempi, mutta sen kappaleissa luotetaan liikaa lähes lausuntaa muistuttavan pehmeän murinan ja haikeasti soivan viulun yhdistelmään. Osa kitaroinnista on suorastaan köpöä, mutta suurimmalta osin vain laimeaa. Tällaisella materiaalilla murheen alhoon uppoutuminen ei kiinnosta.

Darkened
The Black Winter
Edged Circle

3

Kun perehtyy toista täyspitkäänsä julkaisevan Darkenedin henkilöstöön, ei ole mikään ihme, että vaivattomasti rullaava death metalinsa on jämerää ja kaikenlaisista lastentaudeista vapaata. Yllätys ei myöskään ole se, että vaikka rumpalinsa Andrew Whale (ex-Bolt Thrower, ex-Memoriam) on britti ja erinäisistä UG-kokoonpanoista tuttu murisijansa Gord Olson kanukki, sävellyksiä dominoivat pitkän linjan ruotsalaiset kielisoitinosaston edustajat.

Kun kolmen em. musikantin historiasta löytyy jäsenyys mm. Carbonizedin, A Canorous Quintetin ja Graven kaltaisissa porukoissa, kuuluu tämä myös albumin kappaleissa Moder Svea döds metallina. Lähestymistapa kuoloon on kuitenkin enemmän moderni kuin vanhan liiton HM2-pörinää, mikä käytännössä kuuluu 90-luvun loppupuolen Hypocrisy-henkisyytenä. Melodista tarttumapintaa viljellään onneksi säästeliäästi ja tyylillä eikä niissä ole liikaa imelyyttäkään.

The Black Winter on muhevaa ja helppoa kuunneltavaa sisältävä levytys, jonka voi laittaa koska tahansa soimaan, jos muuta ei keksi. Tämä siitäkin huolimatta tai juuri siitä johtuen, että se on läpikotaisin tuttua ja turvallista muttei kuitenkaan tylsää.

Kostnatění
Oheň hoří tam, kde padl EP
Mystískaos/Pest

3,5

Taiteilijanimen D.L. taakse kätkeytyvän artistin omalaatuista visiota ensin hämmästelee, sitten arvostaa ja lopulta päätyy diggailemaan. Tehdä nyt turkkilaisista kansanlauluista äärimetalliversiota niin, että lopputulos ei kuulosta millään muotoa halpahintaisen vaivaannuttavalta kebab-folk-metallilta.

Melodiat ja laululinjat on otettu pitkälti suoraan alkuperäisistä versiosta, mutta niiden sekaan on niin sovitettu kuin ympätty saumattomasti kärinää ja örinää, kitarasahausta ja rumputulta. Lopputulos kuulostaa kaikessa riitasointuisuudessaan häiriintyneeltä mutta kiehtovalta ainakin näin lyhyehkössä 20 minuutin mitassa.

Midas
Midas
No Remorse

3,5

Eipä puhu levy-yhtiö palturia mainitessaan saatteessa Thin Lizzyn yhdeksi detroitilaisen Midasin vaikutteista. Tämä kuuluu selkeimmin Nobody Gets Out Aliven kuulaina tuplakitarointeina, vaikka muuten musiikki onkin lähempänä 70-80-lukujen taitteen molemmin puolista heavy rockia. Tanakimmillaan kuten Eyes in the Coldissa ollaankin sitten jo selkeästi heavy metallia Iron Maidenin alkuaikojen malliin. Phil Lynottin perintö kuuluu toki näissäkin.

Eponyymin esikoisen tunnelma on miellyttävän lämmin ja pehmeä muttei kuitenkaan otteeltaan lepsu. Hyvin rullaavista ja mukavia koukkuja sisältävistä kappaleista löytyy riittävästi tarttumapintoja, vaikka kertosäkeissä olisikin terävöittämisen varaa. Korvien höristämisellä löytää myös muutamat yllättävät jipot, joita voisi viljellä maltilla enemmänkin.

Tällaiselta musiikilta on turha odottaa saati vaatia minkäänlaista uutta ja ihmeellistä. Kyse on ainoastaan ja vain musiikillista perintöä kunnioittavista hyvistä biiseistä, joita Midas osoittaa osaavansa tehdä. Jos nykypäivän musiikki ei maistu, ei aina tarvitse turvautua tuttuihin klassikoihin. Uutta musiikkia löytyy kyllä nostalgiahakuisille varttuneemmillekin kunhan vain jaksaa poistua tuputetuilta radiokanavilta ja soittolistoilta.

Sadist
Firescorched
Agonia

2,5

Lähes 30 vuotta sitten julkaistu Sadistin Above the Light kuuluu samaan laadukkaaseen kastiin kuin aikalaistensa Cynicin ja Atheistin esikoisetkin. Italialaisten venkulointi-death metalisa oli omanlaistaan letkeää jatsahtelua, jonka osuus muuttui levy levyltä dominoivammaksi raskastelun kustannuksella. Eikä tämä kehitys ole muuttunut mihinkään 2000-luvulla aktiivisena pysytelleen yhtyeen yhdeksännellä täyspitkällään.

Sovituksellisesti Firescorchedin kappaleet ovat saumattomia ja taajaan käytetyt usvaiset sekä osin kosmistakin tunnelmointia sisältävät fiilistelyosuudet kosketinpimputuksineen ja puhtaine jazz-kitaroineen ovat miellyttävää kuunneltavaa. Ikävä kyllä tämä kappaleiden hyvin toteutettu ja kekseliääksikin äityvä puoli alleviivaa metallisuuden mitäänsanomattomuutta tehden lähes kaikista biiseistä turhan onton kuuloisia. Osa kikkailukuvioista tuntuu myös itsensä toistamiselta, vaikka virheitä elämässä ja musiikissa välttelevät opistomusikantit ovat varmasti eri mieltä.

Kuuntelee Firescorchedia kuinka paljon tahansa, mielipide sen lopullisesti hyvyydestä jää häilymään epämääräisen ja ristiriitaisuuden limboon.

Savage Necromancy
Feathers Fall to Flames
20 Buck Spin

3

Ja muinaiset roomalaiset tokaisivat Nomen est omen ja tämä pätee myös hyvin Savage Necromancyn kohdalla. Kun laulajan nimi on Diabolical Fuckwitch of the Black Flame, on musiikkityyli ja vaikutteet helposti arvattavissa jo ennen uhkaavilla uruilla ja espanjankielisellä manauksella starttaavan avausraita Milenio De La Crucifixiónin kajahtamista ämyreistä. Solistin sukupuoli on tässäkin yhteydessä toissijaista, mutta kunnioitettavan jämerää naisen röhkintä on.

Amerikkalaisten esikoinen on napakka vajaa puolituntinen eläimellisyyteen ja sotaisuuteen päin kallellaan olevaa black/death metal -mylläkkää, jossa minkäänlaisella hienostelulla ei ole sijaa. Luupäinen ja suoraviivainen paukutus on paljon velkaa Blasphemyn ja Archgoatin kaltaisille pioneereille, vaikka niin itse musiikki kuin tuotantokaan eivät ole puoliksikaan niin rienaavia ja julmia.

Feathers Fall to Flamesilta ei löydy mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sellaisia ei edes tarvita. Tällaisen musiikin viehätys kun piilee sen kokonaisvaltaisessa alkukantaisuudessa, jollaista kohtaan tuntee satunnaisen säännöllistä vetoa modernin steriilissä maailmassa. ”Hail to the true! Curse upon the false! Fuck the false metal. This...is...black metal victory!”


perjantai 20. toukokuuta 2022

Inferno #202/2022

Et Moriemur
Tamashii No Yama
Transcending Obscurity

4,5

Death metalin murjovan raskauden ja doomin raahustuksen yhdistelmä on taas alkanut nousta pintaan niin tekijä- kuin kuuntelijapiireissä kolme vuosikymmentä syntymänsä jälkeen. Hyviä ja erinäköisiä levyjä on julkaistu montakin viime aikoina, mutta tsekkien neljäs albumi singahtaa suoraan kärkeen.

Yhtä lailla kuin Tamashii No Yama on hyvin 90-lukulaiselta kuulostava yhdistelmä verkkaisesti etenevää syvää haikeutta, kauniin herkkiä melodioita, rääkynää ja örinää sekä rujompaa, paikoin mustan metalin suuntaan keimailevien riffien pudottelua, onnistuu se samalla myös hivenen ristiriitaisestikin kuulostamaan myös ihmeen raikkaalta ja yksinkertaiselta. Melankolian määräkin on saatu tyylikkäästi maksimoitua käyttämällä pianon lisäksi runsaasti myös viulua, selloa, harppuja sekä kuoroja.

Em. klassisten instrumenttien ansiosta musiikki huokuu syvää goottilaista melankoliaa aivan kuten genreä uudistaneet pioneerit tekivät aikoinaan Paradise Lost ja Celestial Season etunenässä. Kun levyn teemaksi on valittu vielä muinainen japani, voisi erinäköistä sisältöä luulla olevan jo pikkuisen liikaa, mutta kun ei. Millään osa-alueella ei mennä liiallisuuksiin ja kokonaisuus pysyy tunnelmastaan huolimatta kauttaaltaan ilmavana.

Fer De Lance
The Hyperborean
Cruz Del Sur

3

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Colossus-EP oli esikoiseksi vakuuttava näyte pohjoisamerikkalaisten kyvystä sukeltaa Bathoryn Hammerheart- ja Twilight of the Gods -albumeilla luomiin eeppisiin viikinkitunnelmiin. Omaa visiota on jalostettu entisestään ja kunnianhimoakin on kasvatettu, vaikka pintapuolisesti tarkasteltuna monikaan asia ei ole muuttunut.

Pitkähköissä biiseissä laulajan ääni nousee uljaana korkeuksiin ja akustisten kitaroiden näppäily yhdistettynä säröttömiin sähköisiin syventävät mainiosti haikean kerronnallista ilmaisua. Jälki on edelleen mallikasta kappaleiden kuljeskellessa keskitempoisena ja rauhallisena, mutta mukaan tulee kirjaimellisesti säröjä, kun yhtye yrittää ottaa kaivattuja kokonaiskuvaa laajentavia irtiottoja.

Kun yhtye haluaa tuoda biiseihin mukaan räväkämpää menoa, hukkuvat surisevat kitarat kauaksi äänimaailman horisonttiin. Tuotannollisesti ratkaisu on outo, sillä se vain korostaa näiden osuuksien sekä tavanomaisuutta että turhuutta. Eipä näitä kauneusvirheitä onneksi moneen kohtaan ole kylvetty, mutta pari oikeasti toimivaa Ad Bestiasin kaltaista taisteluhenkeä nostattavaa jämäkkää metalliveisua olisivat tehneet levylle hyvää.

Girish And The Chronicles
Hail to the Heroes
Frontiers

4

On pelkästään hyvä, ettei Girish And The Chronicles ole lähtenyt ymppäämään musiikkiinsa minkäänlaista kotimaansa Intian eksotiikkaa, vaan esittää ehtaa hard rockia kultaisen 80-luvun tyyliin. Bändin ote on kerrassaan ihastuttavan rouhea ja tanakka aina laulajaa myöten, joten vertaileminen Skid Row’n kahteen ensimmäiseen levytykseen ei ole yhtään liioiteltua.

Energiatasot pysyvät korkealla alusta loppuun saakka ja tarttuvuuttakin löytyy riittämiin. Nimibiisin kaltaisia laakista mieleen jääviä kertsejä voisi toki olla useampikin ja pari kappaletta kuten Rock N' Roll Fever niistämällä kokonaisuus olisi nasevampi. Pikkuvikoja muuten mainiolla levyllä.

Inanna
Void of Unending Depths
Memento Mori

3,5

Kunnianhimoisia ideoita löytyy monelta säveltäjältä, mutta riittävää taitoa omaavia tekijöitä toteuttaa iskevästi mahtipontisia musiikillisia visioita onkin jo huomattavasti harvemmassa. Chileläiseltä kitaristilta Diego Ilabaca yhtyeineen tämä melkein onnistuu eikä mikään ihme, onhan Void of Unending Depths jo kolmas levy.

Inannan konsepti on tehdä teknistä ja toismaallista tunnelmaa huokuvaa death metalia, jossa on etiäisiä tavanomaisia kappalerakenteita vältteleviltä genren pioneereilta Cynicista Pestilenceen unohtamatta Morbid Angelin jyräävää mystisyyttä. Selkeistä vaikutteistaan huolimatta bändillä on oma nykyajassa tiukasti kiinni oleva tyylinsä, joka on viety menneisyyden mestareita joka suhteessa pidemmälle.

Pitkähköissä ja vieläkin pidemmissä biiseissä tapahtuu paljon ja tunnelmissakin liikutaan myllytyksen ja kosmista pahaenteisyyttä tihkuvien rauhallisempien osioiden välillä. Niin kappaleet kuin niiden muodostama tunninmittainen kokonaisuus pysyy silti kasassa, vaikka pureksittavaa riittää lähes enemmän kuin tarpeeksi. Ainut moite albumilla on vähän turhan pehmeä ote, julmemmalla tuotannolla varustettuna iskevyyteen tulisi kaivattu annos musertavuutta.

Taser
Filthcrawl RE LP
minoRobscuR/Necrolytic Effluence

3
Taser/Ward
Split 7” EP
Rämekuukkeli/Black Floyd's/Kohina/Necrolytic Effluence

3,5

Aiemmin pelkästään pienjulkaisuihin päin ollut Taser Lahest antaa esikoisellaan musiikistaan ristiriitaisia mielikuvia. Sävellyksellisesti bändi päästää itsensä helpolla tyytyen hyvin yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaikka eipä aiemminkaan sludgeilua ole edes yritetty lähteä uudistamaan. Ja samalla taas myös tuotannollisestikin ilmava ja letkeä ote särisevään murjomiseen tekee kappaleista yllättävänkin helppoa kuunneltavaa liiallisen nihilismin jäädessä taka-alalle.

Enemmän totuttelua vaatii oudosti siriseväksi pihinäksi efektoitu ja pintaan miksattu rääkynä, joka toimisi huomattavasti paremmin säästeliäänä mausteena. Ihme ja kumma tähänkin korvat kyllä tottuvat kuunteluiden myötä, vaikka aivoja ratkaisu ei tyydytäkään.

Samoihin aikoihin debyytin uusintapainoksen kanssa on julkaistu myös splitti. Filthcrawl-sessioissa taltioitu ja Preacher-sarjakuvaan viittaava tanakka Arseface on hälyäänineen parasta Taseria tällä kertaa. Kimppakaveriksi Wardin painostava ja skitsoidinen True Fear sopii hyvin, sen verran saman karsinan eri laidoilla tässä ollaan. Pienemmän annoskokonsa ja monipuolisemman sisältönsä takia seiska peittoaa älpykän.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse

3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride

4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy

3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne

3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims

3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow

3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off

3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore

4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy

3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome

3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose

2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults

2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer

3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse

2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade

4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence

3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur

4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.

torstai 24. helmikuuta 2022

Inferno #198/2022

Atonement
Merciless Blasphemy EP
Helter Skelter
3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods
Cold Winds Cleave the Earth
Signal Rex
3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral

4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne

2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä

torstai 27. tammikuuta 2022

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers

3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium

4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records

2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin

4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.

torstai 16. joulukuuta 2021

Inferno #196/2021

Abscession
Rot of Ages
Transcending Obscurity

4

Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevan Abscessionia kuvaillessa on hankala olla mainitsematta Hypocrisya. Murakka kitaravalli yhdistettynä tomusokerista vapaaseen tarttuvuuteen on ollut alusta saakka ensiksi mainitun tavaramerkki ja samoihin yksinkertaisiin kikkoihin luottaa myös ruotsalais-saksalaisen yhtyeen yhteistyö. Vaan kun jälki on läpi levyn näinkin tehokasta eikä hutejakaan ole yhtään, pelkästä apinoinnista puhuminen olisi melkoista vähättelyä.

Peter Tägtgrenin poppoon levytystahti on viimeisen vajaan viidentoista vuoden ajan ollut melkoisen maltillinen ja linja on lipsunut jo liiankin sileäksi ja melodiseksi death metalin kustannuksella. Näin ei onneksi ole elementeiltään ja tehokeinoiltaan erityisen hyvässä tasapainossa olevan Rot of Agesin kohdalla, jonka lähin vertailukohta on The Fourth Dimension-Abducted-The Final Chapter -kiekkokolmikko 90-luvun loppupuoliskolta:

En jaksa uskoa, että Hypocrisy pystyy peittoamaan pitkähkön tauon jälkeen tulevalla Worship-albumillaan tätä levyä. Vahvasti John Carpenterin uniikit musiikkiluomukset mieleen tuovan Eta Della Putrefazione -outron voikin kokea sekä selkeänä viittauksena mutta myös haasteena puolittaiselle maanmiehelleen.

Hitten
Triumph & Tragedy
High Roller

4

Hittenin musiikillista toimittamista tuli niin ihmeteltyä kuin ihasteltuakin edellisen Twist of Faten (2018) aikoihin eikä taso oli tippunut piiruakaan tämän neljännen albumin kohdalla. Yhtyeen 80-lukulaisen haikeassa hard rockin ja heavy metallin seoksessa kun on todella paljon monipuolisuutta ja melodiatkin ovat lähes just eikä melkein kohdallaan.

Vahvat dokkenmaisuudet ovat edelleen alati läsnä, mutta näin vahvalla näytöllä osaamisesta tämä toimii vain pelkkinä meriittinä espanjalaisille. En epäile, etteikö ammattimiehet George Lynch ja Jeff Pilson pystyisi yhä halutessaan tekemään näin hyviä biisejä lähes 30 vuotta kultakautensa jälkeenkin. Olen kuitenkin täysin varma siitä, että Alexx Panza pesee laulajana mennen tullen nykykuntoisen Don Dokkenin ja nousee jopa samalle tasolle tämän nuoruuden version kanssa.

Levyn ainoa kosmeettinen vika on, että siltä puuttuu muutama timanttinen välittömästi korvaan tarttuva hitti, vaan eipä ole kyllä yhtään hutiakaan joukossa. Tasalaatuista mutta ei tasapaksua, kuunnelkaa nyt vaikka raskaasti jyräävä Meant to be Mean, hävyttömän tarttuva Under Your Spell tai puolittainen slovari Something to Hide.

Osi and the Jupiter
Stave
Eisenwald

5

Neofolkista tulee aina ensimmäisenä mieleen menneiden aikojen perään haikaileva mies rämpyttämässä akustista kitaraa. Tälläkin peruskonseptilla on tehty ja tehdään edelleenkin hyviä levyjä, mutta Osi and the Jupiterin tulokulma genreen on neljännellä albumillaan varsin erilaista pitäen kuitenkin juurensa syvällä kotiseutunsa Appalakkien maaperässä.

Tummasävyinen albumi huokuu vahvaa mystiikkaa ja haikeutta olematta kuitenkaan piiruakaan synkkä. Se on samaan aikaan sekä pelkistettyä että moniulotteista, vaikka toteutus on hoidettu koskettimien lisäksi pelkästään akustisesti kitaran ja sellon voimin. Musiikin luomia tunnetiloja syventää entisestään myös parin ensimmäisen kuuntelukerran aikana täysin ohi menevä seikka, että puolet levyn kappaleista on instrumentaaleja. Niihin ei edes kaipaa laulua ja niissä taas joissa sitä on, on lataus entistäkin väkevämpi.

Melkoisen mystistä on myös, kuinka hyvin lauluton tulkinta The Moody Bluesin 60-luvun lopun erihienosta hitistä Nights in White Satin kuulostaa Osi and the Jupiterilta itseltään istuen saumattomasti kokonaisuuteen, vaikka pelkkä bonusraita onkin. Staven kaltaisia syvästi kyynikkoakin koskettavia levyjä tulee hyvin harvoin vastaan.

Wanton Attack
Wanton Attack
No Remorse

2,5

Wanton Attack on yksi bändi lisää hurrikaksikon pitkähköön meriittilistaan, mutta mistään nimimiehistä ei voida puhua. Underground-henkistä on myös napakan mittaisen esikoisen heavy metal, joka putoaa vaivattomasti samaan kastiin kuin maanmiehistään koostuva Portrait.

Mercyful Faten ja erityisesti Portrait-aikaisen King Diamondin vaikutteet ovat selvästi kuultavissa, muitta eivät häiritsevästi. Kappaleiden tasokkuudessa jäädään vähemmän yllättäen kauaksi taakse eikä tätä pelasta edes tyylilajiin kuuluva kokonaisvaltainen käppäisyys. Raakilemaisuudestaan huolimatta painetaan nimi mieleen, josko visio olisi yhtään hioutunut timanttisemmaksi jatkossa.

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Inferno #195/2021

Alda
A Distant Fire
Eisenwald

2,5

Tähän vuodenaikaan katsellessa ulos ikkunasta punaisista marjoista notkuvia pihlajia Aldan tunnelmallinen black metal pitäisi olla lähes täydellistä taustamusiikkia. Ja hyvinhän se mielenmaisemaan sopiikin, mutta jää pelkästään soimaan taustalla ilman että tempaisisi millään muotoa mukaansa ja toisi edes etäisesti syysilman kirpeää tuoksua nenään.

Albumin luomuhenkisessä tuotannossa on korvia miellyttävää maanläheisyyttä, joka sopii luonnon inspiroiman mustan metallin ilmaisuun hyvin. Kappaleista löytyy pehmeää rymistelyä sekä rähinää mutta myös herkistelyä aina akustisia osuuksia myöten eikä musiikin monimuotoisuus ole millään tapaa teennäistä tai töksähtelevää. Edes pitkät kappaleet eivät tunnu liian ylimittaisilta, vaikka kappaleiden rakenteet perustuvatkin tarkan harkinnan sijasta enemmänkin tunnepohjaiseen säveltämiseen.

A Distant Firellä Alda ei saa lunastettua kuin puoliksi musiikissa piilevän potentiaalin. Osin se johtuu hivenen enemmän kömpelyyden kuin lapsenomaisen ihastuttavuuden puolelle kallistuvasta alkukantaisuudesta. Tai sitten oma luontosuhteeni on vain liian erilainen amerikkalaisten kanssa.

Count Raven
The Sixth Storm
I Hate

3

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen Count Ravenin 12 vuoden levytystauon katkaiseva The Sixth Storm kuulostaa tuhnuhkoja soundeja myöten melkoisen tympeältä järkäleeltä. Etenkin jos sitä vertaa länsinaapurin 90-luvun alkupuoliskolla julkaistuun neljään ensimmäiseen albumiin, jotka ovat aivan aiheesta perinteisen doom metalin pienimuotoisia klassikkoja.

Jokin levyssä jää kuitenkin kutkuttamaan takaraivoon ja jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla se alkaa paljastamaan itsestään hyväkin puolia. Ei tuotantoa hyväksi saa kuuntelemalla mitenkään, mutta näemmä korva tottuu. Myös 74 minuuttia on aivan liikaa, tyhjäkäyntiä kun löytyy niin kokonaisina biiseinä kuin kaksinumeroisen keston ja ylikin menevistä kappaleiden sisällöstä.

Loppupuoliskosta löytyy kuitenkin sävykkäimpien kappaleiden parhaimmisto kuten The Ending, Baltic Storm ja massiivinen Oden, joiden ansiosta kokonaisuus saavuttaa niukasti vahvan keskitason. Sen verran vähän sabbathiaanista doomia kuitenkin tehdään näinkin hyvin tässä ajassa, että myös siksi Dan "Fodde" Fondeliusin ozzymaisella tulkinnalla varustettua kuutoskiekkoa kuuntelee paremman puutteessa ihan mielellään.

Hatemonger
The Vile Maxim EP
Redefining Darkness

3,5

Amerikkalaiset palvomassa 90-luvun alun hurridödöä ja erityisesti Entombedin debyyttiä ei lähtökohdiltaan ole kaikista kiinnostavinta, mutta hyvällä yksilötaitotasolla rapatut tymäkät biisit voittavat helposti puolelleen. Eikä kaikki sentään ole lainattua tai imitoitua, vaan omaakin juttua on mukana aivan kuten soundeissakin, jotka ovat sopivan nykyaikaistettu versio klassisesta kielisoitinpörinän ja laulumurinan aina yhtä ihastuttavasta yhdistelmästä.

Sen verran tekijöillään on aiempaa kokemusta lukemattomista eri yhteyksistä, ettei esikoisen kova  taso onnistu yllättämään torihousut kintuissa.

Lady Beast
Omens EP
Reaper Metal

1,5

Vaikka Lady Beastin laulajattarelta löytyy keuhkoja ja jäseniltäänkin biiseistä aistittavaa intohimoa perinneheavyn tekemiseen, loistaa tärkein eli hyvät sävellykset poissaolollaan. Tämä kuuluu etenkin riffeissä, jotka ovat varsin köpöjä eikä kertseillekään voi hurrata.

Halun tehdä oma versio Rainbow’n klassikosta Kill the King vielä jotenkin ymmärtää, mutta viisikon kunnianhimo ja kyvyt eivät kohtaa lähellekään ja laina jääkin latteaksi läpiluennaksi. Omens on malliesimerkki siitä, kuinka käppäisyys ei automaattisesti tarkoita hyvää, vaikka kuinka metallin wanhoja hywiä aikoja palvoisikin.

Purification
The Exterminating Angel
Rafchild

2

The Exterminating Angel on jo neljäs albumi Purificationilta kahden vuoden sisään, mutta tuotteliaisuuden sijasta oregonilaisten kannattaisi satsata enemmänkin laaduntarkkailuun. Ei kappaleiden elementeistä varsinaisia vikoja löydy, mutta toteutus onkin sitten joka suhteessa puolivillaista. Raahustavien tempojen päälle mallaillut surumielisen haikeat melodiat ja puhtaat valitusvirsityyppiset laulut ovat kelvollisia, mutta kappaleisiin on ympätty liikaa vähän kaikkea ja sekavahan lopputulos on.

Kun tuotantokin on vielä väärällä tavalla rupuista, jättää albumi haaleat muistikuvat itsestään.

torstai 21. lokakuuta 2021

Inferno #194/2021

Antioch
V EP
Iron Shield
4

Aiemmin omakustanteisesti (joskin kolme täyspitkäänsä on uusioitu Marqueen toimesta) levynsä julkaissut Antioch on syystäkin kiinnitetty Iron Shieldille, sillä tuorein pitkähkö EP:nsä on parhaimpia kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin.

Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita karistaen vaikut heto pois korvista. Vaan tämän jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Kakkosraita On a Ledgessä mieleen väkisinkin tunkeutuva meininki on kaikista härskeimmillään aivan kuten maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Laulajan virkaa tekevä Nicholas Allaire osaa myös imitoida kohtuu hyvin Rob Halfordin kireää ylärekisteriä - tehokeino jota onneksi käytetään säästeliäästi. Ja kyllähän kappaleissa Judas Priestinkin vaikutus muutenkin myös kuuluu.

Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen ole, sen suurin synti kun löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Niistä kun olisi helposti voinut niistää muutaman minuutin pois terästäen yksilöiden lisäksi myös kokonaisuutta. Nyt turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavan vähäisen tylsistymisen muuten päteviin heavy-veisuihin.

Decrepisy
Emetic Communion
Chaos
4

Jos Decrepisy onkin virkaiältään vielä kovin nuori, löytyy sen miehistöltä runsaasti kokemusta mm. Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Ja sitähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin on: maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisenakin hidastelevaa vyörytystä. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa.

Vaikka neljällä kappaleella onkin mittaa, on kokonaisuus taas juuri sopivan mittainen 35 minuutillaan. Äärimmäisen matalasta murinasta ei yksittäisiä sanoja erotu, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Vaan löytyypä kappaleista myös tummuuden eri sävyjä alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista, joka paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia.

Parin minuutin kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteisellä tunnelmallaan jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostamaan yhä houkuttelevammalta.

Iron Jaws
Decleration of War
Pure Steel

2

Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen. Satan’s Bride onkin kivan räväkkä ja mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala, joka jos ei nyt varsinaisesti nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin saa pitämään sitä ihan lupaavana.

Pettymyshän kokonaisuus on. Alun jälkeen seuraa samasta identtisesti muotista mutta heppoisemmin ideoin puristettua 10 omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Decleration of War onkin malliesimerkki tusinatavarasta.

Praise the Plague
The Obsidian Gate
Lifeforce

2,5

Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post rock -henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulta hyviltä. Tarkempi syventyminen kuitenkin paljastaa varsinaisen kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia.

The Obsidian Gate onkin hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja masentaa, mutta ei heti suoralta kädeltä tiedä mitä haluaisi kuunnella. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty.

Ravager
The Third Attack
Iron Shield

3

Tässä sitä ollaan thrashin ytimessä. Levyä ei edes huononna se, että se on enemmän kallellaan modernimpaan kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti ja soolojakin sekä uskalletaan että osataan vinguttaa nallikelpoisesti. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, ovat saksalaisten peruspalikat kokonaisuudessaan oikeanlaiset.

Minkäänlaista innovatiivisuutta levyltä on tosin turha odottaa. Ja vaikka läheisen verrokin Dew-Scentedin kireystasosta jäädäänkin, on The Third Attack hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi helposti palata.

Sacrifixion
Shower Me in Death EP
Hells Headbangers

3

Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Paukuttaahan sakutrio alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Sodomia, Sarcofagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei suorasta apinoinnista olekaan kyse.

A-puoliskon napakoiden ja nopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta perspuolella tempon tippuessa iskee osittain tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Jää kuultavaksi onko sillä riittävästi leuhkoja eväitä pidemmässä mitassa toimivaan julkaisuun.

Tentation
Le Berceau Des Dieux
Gates of Hell

4,5

Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee kuin tuleekin nykyisellään hyvää heavy metalia. Ensin viime maaliskuussa ilmestynyt lupaavanoloinen Herzelin esikoisalbumi Le Dernier Rempart ja nyt Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Laadun takeena molemmissa Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat jo pidempään olleet aina katsastamisen arvoisia tapauksia.

Siinä missä maanmiestensä musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, on Tentationin ote  metalliin riemastuttavan räväkkää ja vauhdikasta. Mielikuvia löytyy useammastakin kohtaa erityisesti Metallican Kill’em All -levyn niihin kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraation lähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWOBHM-bändit. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla unohtamatta Mercyful Fatea, johon tunnutaan viitattavan jopa tribuutinomaisesti muutamassa kappaleessa.

Vaikutelmaa korostaa just eikä melkein oikealla tavalla kireät soundit, todella hyvä-äänisen laulajan tyyli vetää väkevällä tatsilla sanoitukset omalla äidinkielellään unohtumatta osuviin paikkoihin istutettuja stemmoja ja köörejä. Kun moneen lähtöön olevissa kappaleissa on vielä kauttaaltaan kunnon tanakkaa riffiä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua sekä kertosäkeitä, jotka hiipivät vastustamattomasti tajuntaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen musiikillaan, vaan heille se on edustanut jo pidemmän aikaa ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Levy myös todistaa, että jos ennen kaikki olikin metallissa paremmin, voi nykyäänkin vielä samoilla opeilla tehdä asioita vähintäänkin yhtä hyvin

Ural Umbo
Roomer
Consouling Sounds

3

Nimenä Ural Umbo ei monellekaan kelloja soita, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoitettu. Sum of R sen sijaan saattaa jo joillekin olla vähän tutumpi ja näiden molempien sekä vielä muutama muukin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Kymmenisen vuotta sitten startannut uran alku oli tuotteliasta aikaa projektille, mutta pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisseen uuden albumin synnyttämisessä iso kiitos kuulunee levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (mm. Dark Buddha Rising).

CD:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Ehkä jopa liikaakin. Albumi voisi aivan hyvin olla valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Markon ääni, joka on enemmän yksi levyn soittimista kuin varsinaista laulua. Mies kun ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle, josta siitäkin löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta läpi levyn.

Niin mitastaan kuin kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu kuitenkin hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen ihmisen ja/tai erityisen mielentilan.

keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Inferno #193/2021

Angel Dust
Into the Dark Past (reissue)
High Roller

3

Angel Dust on yksi niistä lukemattomista 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneista teutonimetallisteista, jotka nauttivat jo tuolloin arvostusta, mutta suosiossa ne jäivät Ragen ja muiden vastaavien jalkoihin. Osa syy tähän lienee lafkansa Disasterin, mutta ei biisimateriaalikaan nyt sitä kaikista kovinta ole.

Alun perin vuonna -86 ilmestynyt debyytti viihdyttää jämäkällä otteellaan ja vauhdinpidollaan, joka on perisaksalaisen kuuloista Iron Angelin tapaan. Pitkähköt biisit ja hivenen yksioikoinen kokonaisuus vie iskuvoimaa, seikka joka osin korjaantuikin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä To Dust You Will Decaylla.

Arna
Dragged to a Lunar Grave (reissue)
Signal Rex

3

Ollakseen tuoreehkon duon ensimmäinen täyspitkä, Dragged to a Lunar Grave on tyylikäs ja vahva kokonaisuus. Ei siis mikään ihme, että alun perin omakustanteinen digijulkaisu saa fyysiset painoksensa black metaliin keskittyvän portugalilaislafkan kautta.

Neljä pitkähköä biisiä vyörytetään päälle perinteisiä kappalerakenteita vältellen, mutta sopivan vähäeleiset melodiat yhdistettynä soljuvine siirtymineen eri osioista toiseen luovat omanlaisensa tunnelman. Mielenkiinto herää heti alussa ja pysyy koko ajan yllä, vaikka väkevyyttä jääkin vielä puuttumaan.

Black Hosts
Onward into the Abyss EP
Helldprod

2,5

Onward into the Abyssin kolmesta varsinaisesta biisistä ja päätöskappaleen syvyyksiin johdattavasta introsta löytyy hevikiekumista ja vauhtia riittämiin eli kaikkea mitä mustempisävytteinen speed/thrash metal -paahto tarvitsee. Kappaleiden ideaosasto onkin sitten jo selkeästi tavanomaisempaa eikä vaarallisia tilanteitakaan oikein löydy.

Hyvinhän puolalaisten niin velhon luolaan kuin Vatikaaninkin suuntaan kohkaava rietastelu rullaa läpeensä, mutta ei tästä EP:stä oikein ole kuin nopeasti kitusiin heitetyksi välipalaksi.

Bong-Ra
Antediluvian (reissue)
Tartarus

4

Nyt murjotaan doomia niin matalilla taajuuksilla, suurilla säröillä ja verkkaisesti, että löysästä vatsasta kärsivillä on vaara turahtaa haisevat punttiin. Tällaisessa lähestymistavassa ei sinällään olisi vielä mitään kovinkaan uutta ja ihmeellistä, mutta kaikessa murinan päälle kudotussa ja osin kokeellisestakin säveltaiteesta sitä alkaa jo löytyä.

Kappaleiden taustoilta löytyy niin saksofonin töräyttelyä, eteerisempää pianon pimputusta ja naislaulua kuin myös rauhallisempaa matalaa miesmessuamista. Näitä elementtejä voi kuvailla jazzmaisiksi samoin kuin Oon [Precession Of The Equinoxes] -biisin kulmikasta rumpurytmiikkaa. Kaikki tämä voi paperilla kuulostaa tekotaiteelliselta sonnalta, mutta käytännössä kokeellinen ilmaisu luo oudon ja paikoin jopa häiritsevän kokonaisuuden, joka kiehtoo ja kietoo pauloihinsa.

Kappaleiden kestot ovat pitkähköjä, mutta ainoastaan neljän teoksen mittainen kokonaisuus taas  täydellisen napakka tätä kolme vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestyvää LP-uusintapainosta ajatellen. Tämän kokemuksen jälkeen Bong-Ra:n pääjehu Jason Köhnen tunnetumpaan doom-bändiin Celestial Seasoniin suhtautuu hieman eri tavoin korvia yksityiskohdille höristellen. Viime vuonna ilmestyneestä kelvollisesta joskin ylipitkästä paluulevystä The Secret Things on hyvä aloittaa, vaikka Forever Scarlet Passion (-93) pienimuotoinen doom-death-klassikko olikin jo ilmestyessään.

Bohemyst
Čerň A Smrt
Petrichor

3

Bohemystista povataan uransa viime vuonna nippuun pistäneen omintakeisen Master’s Hammerin manttelinperijää, mutta ensimmäisen albuminsa Čerň A Smrtin perusteella siihen sillä ei vielä oikein rahkeet riitä. Kokemuksesta homma ei tosin jää kiinni, bändihän on jo 90-luvun alussa aloittanut Avenger vain uudella nimellä ja mukana on alkuaikojen kokoonpanostakin kaksi kaveria. Samat jannut muuten, jotka kuuluivat myös em. tsekkiläisen black metalin pioneerin myöhempien aikojen kokoonpanoon.

Jos Kosti-kappaleessa kuuluukin suht selkeät Master’s Hammer -vaikutteet, on bändillä silti oma tyylinsä. Se on yhdistelmä death- ja black metalia, jotka sulautuvat saumattomasti böömiläisen kulttuuritaustansa ansiosta mystiikka tihkuvaksi dark metaliksi. Niin paljon hyvää kuin omaa tanakasti kulkevalla levyllä onkin, jää siltä kuitenkin puuttumaan niin hulluutta kuin tarttuvuuttakin noustakseen mestarin sarjaan.

Intron jälkeisessä nimikappaleessa näitä elementtejä löytyy eniten kuin myös Nekromantikassa muiden enemmänkin jyristellessä tunnelman kustannuksella. Väkevyyttä kun saisi lisää kumpaankin osa-alueeseen ja ne vielä astetta paremmin levykokonaisuudessa balanssiin, niin johan vasaran naputus muuttuisi kaivatunlaiseksi lekan takomiseksi.

Breathless
Breathless (reissue)
Relics From The Crypt

3

Belgien ainoaksi jäänyt täyspitkä 80-luvun puolivälistä on todellinen julkaisijansa nimen mukainen hämyisä arkistoreliikki, joka todennäköisesti jo lähtökohtaisesti vetoaa vain hyvin pieneen yhtyeen ennestään tuntevaan kohderyhmään.

Musiikillisesti se on vahvasti aikansa kuva, jonka hellyttävä vauhtihevi on kyllä kiinnostavaa ja tasoltaankin aivan kelvollista, mutta joka kumminkin jää enemmänkin satunnaissoittoa kerääväksi kuriositeetiksi kuin vakituiseen kuunteluun hyvänä esimerkkinä unohdetusta helmestä.

Fetid Zombie
Transmutations (reissue)
Transcending Obscurity

2,5

Mark Riddickin nimi on tullut hyvin tutuksi levykansista jo vuosikymmenten ajan, mutta täysin ohi tutkan on mennyt, että taiteilun lisäksi mies on luonut pitkään ja paljon myös musiikkia useissa eri kokoonpanoissa. Pelkästään Fetid Zombien nimen alla on vajaassa viidessätoista vuodessa julkaistu kolmisenkymmentä erilaista julkaisua, joista suurin osa EP:tä ja splittejä.

Alun perin vuosi sitten pelkästään kasettina julkaistu Transmutations on lähteestä riippuen joko pitkä EP tai ytimekäs täyspitkä 36 minuutillaan. Musiikiltaan se on selkeä viittaus tekijänsä 90-luvun alussa käynnistyneeseen uraan jo pelkillä soundeillaan. Entisajan standardeillakin niitä voisia kutsua demomaisiksi kaikissa pelkistetyssä ohuudessaan, mikä ei kuitenkaan tee niistä huonoja, vaan enemmänkin sisältöön sopivia. Musiikki kun sekin on aikamatka taaksepäin aikaan, jolloin Paradise Lostin kaltaiset bändit alkoivat tehdä hidasta death metalia sotkien sekaan goottivaikutteita.

Ja dödöähän tämä lähtökohtaisesti on, vaikka vauhti pysyykin maksimissaan keskitempoisena. Tekstit tulkitaan myös örisemällä, mutta mikä ennen oli rajoja rikkovaa, on nyt suhteellisen tavanomaista. Kappaleissa kun kuullaan siellä täällä eteeristä naislaulua, kosketinmattoja sekä kitaranäppäilyä, melodioita ja varsinkin sooloilua. Tyylillisesti ollaankin melko lähellä em. halifaxilaisten genreklassikkoa Gothic (1991), mutta biisithän eivät ole parhaimmillaankaan kuin puoliksi niin hyviä.

Funeral Chasm
Omniversal Existence
Aesthetic Death

2

Ainoastaan vuoden vanha Funeral Chasm yhdistää esikoisalbumillaan funeral doomia klassisempaa ilmaisuun ja epäonnistuu yrityksessään. Lopputulos kun ei oikein kuulosta kummaltakaan eikä se edes ole kovinkaan ihmeellinen raahustaessaan kaiutetun örinän kera tai murehtiessaan heleämmin tulkiten.

Levyllä raskas ei ole riittävän hidasta ja painavaa eikä kevyempi ilmaisu taas tarpeeksi eeppistä tehdäkseen vaikutusta. Tuntuukin siltä, että Omniversal Existence on tehty vähän liian nopeasti, sillä tämän perusteella tanskalaisduon rahkeet eivät riitä luomaan oikein massiivisia valitusvirsiä.

Infex
Burning in Exile
Omakustanne

2

Ei ole hetkenkään epäilystä siitä, etteikö itsekin Bay Arealta kotoisin oleva Infex olisi Testamentia kuunnellut kuten muitakin alue- ja aikalaisiaan. Tämä kuuluu lähes häiritsevän paljon etenkin laulusoundissa mutta usein myös itse sävellyksissä. Hyviltähän saa toki aina lainata ja huonoilta ei taas kannata, mutta…

Isoin ongelma kaikessa vai on, että vaikka kauttaaltaan hyvin kulkevissa kappaleissa onkin kaikki osa-alueet kohdallaan, puuttuu niistä jokaisesta viimeinen koukkuisuus ja terävyys, jotka nostaisivat ne kaivatun varrenkin verran ylöspäin. Tulkinnasta puuttuu Chuck ”Iso Inkkari” Billyn jämeryys, riffit eivät ole Eric Pettersonin tarttuvan tiukkuuden tasolla ja sooloistakin puuttuu Alex Skolnickin monipuolinen melodisuus. Vertailuja Gene Hoglaniin tai Steve Di Giorgioon ei enää tarvitse edes mainita.

Burning in Exile on malliesimerkki ihan kiva -levystä, mutta mitä sitten? Ei mikään ihme, että porukan kaikki kolme kymmenen vuoden aikana ilmestynyttä levyä ovat omakustanteisia. Arvostan silti valittua tyylilajia ja pelkkää tekemistäkin pitkälle ja onhan sitä paljon ja usein tympeämpääkin rässirytkettä joutunut kuuntelemaan.

Molis Sepulcrum
Left for the Worms EP
Pulverised

4

Jos Dismemberin, Entombedin tai Graven alkupään tuotannon kuuntelu alkaa tilapäisesti tympiä ja kaipaa tilalle jotain uutta muttei erilaista, niin unkarilaisen Molis Sepulcrumin esikois-EP on ideaalinen ratkaisu. Tämän autenttisemmin ei nimittäin klassista hurrikuoloa voi enää imitoida oikein mitenkään.

Laulaja-basisti Disembowelerista irtoaa murakka death metal -röhkintä, Alkoholizerin riffittely on rapsakkaa ja soundi asiaankuuluvaa HM-2-pörinää ja Winehammerin takominen sopivan luupäistä. Vähän hakemalla haettu puute onkin oikeastaan vain todellisten killeribiisien puute.

Musta Risti
Inkvisiittori 7”
Omakustanne

4

Uusimmalla seiskallaan Musta Risti kuulostaa siltä, mitä Moottorilinnut voisi olla, jos se olisi tehnyt paluun 2020-luvulla. Pitkälti tämä johtuu niin entisaikojen mystiikkaa tihkuvasta tyylistä sanoittaa kuin myös niitä tulkitsevan Einari Toiviaisen fraseerauksesta, mutta kyllä kappalekaksikko myös sisällöltään vahvasti esiheviin viittaa.

Ote musiikkiin on toki tuimempaa kuin 40 vuotta sitten ja erityisesti tämä kuuluu kääntöpuolen rässiä lähentelevässä Sotamaagissa. Hevimpi Inkvisiittori vie kumminkin kamppailussa pistevoiton odottamattomiakin osioita sisältävällä monipuolisuudellaan.

Stress Angel
Bursting Church
Dying Victims

3,5

Kaksikkona toimivan Stress Angelin suoraviivaisessa paukutuksessa on rutosti luolamiesmäistä meininkiä. Kaiken pohjana on tanakka esiaikainen death metal, mutta josta löytyy myös ripaukset niin nokisuutta, rässäävyyttä kuin ehtaa heavy metaliakin.  Kikat ja niiden yhdistelmä ovat hyvinkin tutut, ja vaikka lopputulos ei ole mitenkään erityisen rajua, hyvän intensiteetin ansiosta levyssä löytyy riittävästi tenhoa noustakseen keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Eväitä olisi vähän leuhkempaankin lopputulokseen, mutta kokonaismitaltaan sinällään nasevan Bursting Churchin useampaakin yksilöä olisi voinut tiivistää. Etenkin siitä kolmanneksesta, joissa on menty lähelle neljää minuuttia ja ylikin. Rumuus kun olisi tässäkin tapauksessa entistä kauniimpaa ja tehokkaampaa ytimekkäämpänä ja yllättäen suoraan päin pläsiä hierottuna.

Autopsyn henki on musiikissa vahvasti läsnä, vaikka yhtä limaisella ja saastaisella tasolla ei operoidakaan. Huomattavasti heppoisemmille perustuksille on bändejä perustettu ja saarnoja mitättömämmistä aiheista pidetty. Ja jos Stress Angel ei nyt uskontoa ilmeisen esikuvansa tavoin pystykään ikinä perustamaan, niin kyllä siinä kultin ainekset on olemassa jo nyt.

Wormwitch
Wolf Hex
Prosthetic

2,5

Kanukkien kolmas albumi on yritys yhdistää black metaliin hippusellinen punkkia ja toinen mokoma melodisuutta. Sovituksellisesti homma toimiikin hyvin, sillä kappaleista löytyy niin rentoa ja rokkaavaa rullaavuutta, kivoja tarttumapintoja kuin vauhdikkaampaakin rajuutta.

Fiilispuolella taas jäädään liikaa elementtiensä väliseen limboon, jossa mikään ei tunnu kourivan sielua tarpeeksi herkällä tai kovalla kädellä. Wolf Hex kulkee ja sudet ulvovat muiden luontohenkisten välisoittojen värittäminä, mutta mitä sitten? on kysymys, joka jää päähän kaikumaan.