Inferno #195/2021

Alda
A Distant Fire
Eisenwald
2,5

Tähän vuodenaikaan katsellessa ulos ikkunasta punaisista marjoista notkuvia pihlajia Aldan tunnelmallinen black metal pitäisi olla lähes täydellistä taustamusiikkia. Ja hyvinhän se mielenmaisemaan sopiikin, mutta jää pelkästään soimaan taustalla ilman että tempaisisi millään muotoa mukaansa ja toisi edes etäisesti syysilman kirpeää tuoksua nenään.

Albumin luomuhenkisessä tuotannossa on korvia miellyttävää maanläheisyyttä, joka sopii luonnon inspiroiman mustan metallin ilmaisuun hyvin. Kappaleista löytyy pehmeää rymistelyä sekä rähinää mutta myös herkistelyä aina akustisia osuuksia myöten eikä musiikin monimuotoisuus ole millään tapaa teennäistä tai töksähtelevää. Edes pitkät kappaleet eivät tunnu liian ylimittaisilta, vaikka kappaleiden rakenteet perustuvatkin tarkan harkinnan sijasta enemmänkin tunnepohjaiseen säveltämiseen.

A Distant Firellä Alda ei saa lunastettua kuin puoliksi musiikissa piilevän potentiaalin. Osin se johtuu hivenen enemmän kömpelyyden kuin lapsenomaisen ihastuttavuuden puolelle kallistuvasta alkukantaisuudesta. Tai sitten oma luontosuhteeni on vain liian erilainen amerikkalaisten kanssa.

Count Raven
The Sixth Storm
I Hate
3

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen Count Ravenin 12 vuoden levytystauon katkaiseva The Sixth Storm kuulostaa tuhnuhkoja soundeja myöten melkoisen tympeältä järkäleeltä. Etenkin jos sitä vertaa länsinaapurin 90-luvun alkupuoliskolla julkaistuun neljään ensimmäiseen albumiin, jotka ovat aivan aiheesta perinteisen doom metalin pienimuotoisia klassikkoja.

Jokin levyssä jää kuitenkin kutkuttamaan takaraivoon ja jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla se alkaa paljastamaan itsestään hyväkin puolia. Ei tuotantoa hyväksi saa kuuntelemalla mitenkään, mutta näemmä korva tottuu. Myös 74 minuuttia on aivan liikaa, tyhjäkäyntiä kun löytyy niin kokonaisina biiseinä kuin kaksinumeroisen keston ja ylikin menevistä kappaleiden sisällöstä.

Loppupuoliskosta löytyy kuitenkin sävykkäimpien kappaleiden parhaimmisto kuten The Ending, Baltic Storm ja massiivinen Oden, joiden ansiosta kokonaisuus saavuttaa niukasti vahvan keskitason. Sen verran vähän sabbathiaanista doomia kuitenkin tehdään näinkin hyvin tässä ajassa, että myös siksi Dan "Fodde" Fondeliusin ozzymaisella tulkinnalla varustettua kuutoskiekkoa kuuntelee paremman puutteessa ihan mielellään.

Hatemonger
The Vile Maxim EP
Redefining Darkness
3,5

Amerikkalaiset palvomassa 90-luvun alun hurridödöä ja erityisesti Entombedin debyyttiä ei lähtökohdiltaan ole kaikista kiinnostavinta, mutta hyvällä yksilötaitotasolla rapatut tymäkät biisit voittavat helposti puolelleen. Eikä kaikki sentään ole lainattua tai imitoitua, vaan omaakin juttua on mukana aivan kuten soundeissakin, jotka ovat sopivan nykyaikaistettu versio klassisesta kielisoitinpörinän ja laulumurinan aina yhtä ihastuttavasta yhdistelmästä.

Sen verran tekijöillään on aiempaa kokemusta lukemattomista eri yhteyksistä, ettei esikoisen kova  taso onnistu yllättämään torihousut kintuissa.

Lady Beast
Omens EP
Reaper Metal
1,5

Vaikka Lady Beastin laulajattarelta löytyy keuhkoja ja jäseniltäänkin biiseistä aistittavaa intohimoa perinneheavyn tekemiseen, loistaa tärkein eli hyvät sävellykset poissaolollaan. Tämä kuuluu etenkin riffeissä, jotka ovat varsin köpöjä eikä kertseillekään voi hurrata.

Halun tehdä oma versio Rainbow’n klassikosta Kill the King vielä jotenkin ymmärtää, mutta viisikon kunnianhimo ja kyvyt eivät kohtaa lähellekään ja laina jääkin latteaksi läpiluennaksi. Omens on malliesimerkki siitä, kuinka käppäisyys ei automaattisesti tarkoita hyvää, vaikka kuinka metallin wanhoja hywiä aikoja palvoisikin.

Purification
The Exterminating Angel
Rafchild
2

The Exterminating Angel on jo neljäs albumi Purificationilta kahden vuoden sisään, mutta tuotteliaisuuden sijasta oregonilaisten kannattaisi satsata enemmänkin laaduntarkkailuun. Ei kappaleiden elementeistä varsinaisia vikoja löydy, mutta toteutus onkin sitten joka suhteessa puolivillaista. Raahustavien tempojen päälle mallaillut surumielisen haikeat melodiat ja puhtaat valitusvirsityyppiset laulut ovat kelvollisia, mutta kappaleisiin on ympätty liikaa vähän kaikkea ja sekavahan lopputulos on.

Kun tuotantokin on vielä väärällä tavalla rupuista, jättää albumi haaleat muistikuvat itsestään.

Inferno #194/2021

Antioch
V EP
Iron Shield
4

Aiemmin omakustanteisesti (joskin kolme täyspitkäänsä on uusioitu Marqueen toimesta) levynsä julkaissut Antioch on syystäkin kiinnitetty Iron Shieldille, sillä tuorein pitkähkö EP:nsä on parhaimpia kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin.

Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita karistaen vaikut heto pois korvista. Vaan tämän jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Kakkosraita On a Ledgessä mieleen väkisinkin tunkeutuva meininki on kaikista härskeimmillään aivan kuten maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Laulajan virkaa tekevä Nicholas Allaire osaa myös imitoida kohtuu hyvin Rob Halfordin kireää ylärekisteriä - tehokeino jota onneksi käytetään säästeliäästi. Ja kyllähän kappaleissa Judas Priestinkin vaikutus muutenkin myös kuuluu.

Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen ole, sen suurin synti kun löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Niistä kun olisi helposti voinut niistää muutaman minuutin pois terästäen yksilöiden lisäksi myös kokonaisuutta. Nyt turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavan vähäisen tylsistymisen muuten päteviin heavy-veisuihin.

Decrepisy

Emetic Communion

Chaos

4

Jos Decrepisy onkin virkaiältään vielä kovin nuori, löytyy sen miehistöltä runsaasti kokemusta mm. Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Ja sitähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin on: maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisenakin hidastelevaa vyörytystä. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa.

Vaikka neljällä kappaleella onkin mittaa, on kokonaisuus taas juuri sopivan mittainen 35 minuutillaan. Äärimmäisen matalasta murinasta ei yksittäisiä sanoja erotu, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Vaan löytyypä kappaleista myös tummuuden eri sävyjä alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista, joka paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia.

Parin minuutin kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteisellä tunnelmallaan jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostamaan yhä houkuttelevammalta.

Iron Jaws
Decleration of War
Pure Steel
2

Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen. Satan’s Bride onkin kivan räväkkä ja mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala, joka jos ei nyt varsinaisesti nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin saa pitämään sitä ihan lupaavana.

Pettymyshän kokonaisuus on. Alun jälkeen seuraa samasta identtisesti muotista mutta heppoisemmin ideoin puristettua 10 omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Decleration of War onkin malliesimerkki tusinatavarasta.

Praise the Plague
The Obsidian Gate
Lifeforce
2,5

Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post rock -henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulta hyviltä. Tarkempi syventyminen kuitenkin paljastaa varsinaisen kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia.

The Obsidian Gate onkin hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja masentaa, mutta ei heti suoralta kädeltä tiedä mitä haluaisi kuunnella. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty.

Ravager
The Third Attack
Iron Shield
3

Tässä sitä ollaan thrashin ytimessä. Levyä ei edes huononna se, että se on enemmän kallellaan modernimpaan kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti ja soolojakin sekä uskalletaan että osataan vinguttaa nallikelpoisesti. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, ovat saksalaisten peruspalikat kokonaisuudessaan oikeanlaiset.

Minkäänlaista innovatiivisuutta levyltä on tosin turha odottaa. Ja vaikka läheisen verrokin Dew-Scentedin kireystasosta jäädäänkin, on The Third Attack hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi helposti palata.

Sacrifixion
Shower Me in Death EP
Hells Headbangers
3

Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Paukuttaahan sakutrio alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Sodomia, Sarcofagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei suorasta apinoinnista olekaan kyse.

A-puoliskon napakoiden ja nopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta perspuolella tempon tippuessa iskee osittain tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Jää kuultavaksi onko sillä riittävästi leuhkoja eväitä pidemmässä mitassa toimivaan julkaisuun.

Tentation
Le Berceau Des Dieux
Gates of Hell
4,5

Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee kuin tuleekin nykyisellään hyvää heavy metalia. Ensin viime maaliskuussa ilmestynyt lupaavanoloinen Herzelin esikoisalbumi Le Dernier Rempart ja nyt Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Laadun takeena molemmissa Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat jo pidempään olleet aina katsastamisen arvoisia tapauksia.

Siinä missä maanmiestensä musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, on Tentationin ote  metalliin riemastuttavan räväkkää ja vauhdikasta. Mielikuvia löytyy useammastakin kohtaa erityisesti Metallican Kill’em All -levyn niihin kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraation lähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWOBHM-bändit. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla unohtamatta Mercyful Fatea, johon tunnutaan viitattavan jopa tribuutinomaisesti muutamassa kappaleessa.

Vaikutelmaa korostaa just eikä melkein oikealla tavalla kireät soundit, todella hyvä-äänisen laulajan tyyli vetää väkevällä tatsilla sanoitukset omalla äidinkielellään unohtumatta osuviin paikkoihin istutettuja stemmoja ja köörejä. Kun moneen lähtöön olevissa kappaleissa on vielä kauttaaltaan kunnon tanakkaa riffiä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua sekä kertosäkeitä, jotka hiipivät vastustamattomasti tajuntaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen musiikillaan, vaan heille se on edustanut jo pidemmän aikaa ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Levy myös todistaa, että jos ennen kaikki olikin metallissa paremmin, voi nykyäänkin vielä samoilla opeilla tehdä asioita vähintäänkin yhtä hyvin

Ural Umbo
Roomer
Consouling Sounds
3

Nimenä Ural Umbo ei monellekaan kelloja soita, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoitettu. Sum of R sen sijaan saattaa jo joillekin olla vähän tutumpi ja näiden molempien sekä vielä muutama muukin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Kymmenisen vuotta sitten startannut uran alku oli tuotteliasta aikaa projektille, mutta pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisseen uuden albumin synnyttämisessä iso kiitos kuulunee levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (mm. Dark Buddha Rising).

CD:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Ehkä jopa liikaakin. Albumi voisi aivan hyvin olla valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Markon ääni, joka on enemmän yksi levyn soittimista kuin varsinaista laulua. Mies kun ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle, josta siitäkin löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta läpi levyn.

Niin mitastaan kuin kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu kuitenkin hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen ihmisen ja/tai erityisen mielentilan.

Inferno #193/2021

Angel Dust
Into the Dark Past (reissue)
High Roller
3

Angel Dust on yksi niistä lukemattomista 80-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneista teutonimetallisteista, jotka nauttivat jo tuolloin arvostusta, mutta suosiossa ne jäivät Ragen ja muiden vastaavien jalkoihin. Osa syy tähän lienee lafkansa Disasterin, mutta ei biisimateriaalikaan nyt sitä kaikista kovinta ole.

Alun perin vuonna -86 ilmestynyt debyytti viihdyttää jämäkällä otteellaan ja vauhdinpidollaan, joka on perisaksalaisen kuuloista Iron Angelin tapaan. Pitkähköt biisit ja hivenen yksioikoinen kokonaisuus vie iskuvoimaa, seikka joka osin korjaantuikin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä To Dust You Will Decaylla.

Arna
Dragged to a Lunar Grave (reissue)
Signal Rex
3

Ollakseen tuoreehkon duon ensimmäinen täyspitkä, Dragged to a Lunar Grave on tyylikäs ja vahva kokonaisuus. Ei siis mikään ihme, että alun perin omakustanteinen digijulkaisu saa fyysiset painoksensa black metaliin keskittyvän portugalilaislafkan kautta.

Neljä pitkähköä biisiä vyörytetään päälle perinteisiä kappalerakenteita vältellen, mutta sopivan vähäeleiset melodiat yhdistettynä soljuvine siirtymineen eri osioista toiseen luovat omanlaisensa tunnelman. Mielenkiinto herää heti alussa ja pysyy koko ajan yllä, vaikka väkevyyttä jääkin vielä puuttumaan.

Black Hosts
Onward into the Abyss EP
Helldprod
2,5

Onward into the Abyssin kolmesta varsinaisesta biisistä ja päätöskappaleen syvyyksiin johdattavasta introsta löytyy hevikiekumista ja vauhtia riittämiin eli kaikkea mitä mustempisävytteinen speed/thrash metal -paahto tarvitsee. Kappaleiden ideaosasto onkin sitten jo selkeästi tavanomaisempaa eikä vaarallisia tilanteitakaan oikein löydy.

Hyvinhän puolalaisten niin velhon luolaan kuin Vatikaaninkin suuntaan kohkaava rietastelu rullaa läpeensä, mutta ei tästä EP:stä oikein ole kuin nopeasti kitusiin heitetyksi välipalaksi.

Bong-Ra
Antediluvian (reissue)
Tartarus
4

Nyt murjotaan doomia niin matalilla taajuuksilla, suurilla säröillä ja verkkaisesti, että löysästä vatsasta kärsivillä on vaara turahtaa haisevat punttiin. Tällaisessa lähestymistavassa ei sinällään olisi vielä mitään kovinkaan uutta ja ihmeellistä, mutta kaikessa murinan päälle kudotussa ja osin kokeellisestakin säveltaiteesta sitä alkaa jo löytyä.

Kappaleiden taustoilta löytyy niin saksofonin töräyttelyä, eteerisempää pianon pimputusta ja naislaulua kuin myös rauhallisempaa matalaa miesmessuamista. Näitä elementtejä voi kuvailla jazzmaisiksi samoin kuin Oon [Precession Of The Equinoxes] -biisin kulmikasta rumpurytmiikkaa. Kaikki tämä voi paperilla kuulostaa tekotaiteelliselta sonnalta, mutta käytännössä kokeellinen ilmaisu luo oudon ja paikoin jopa häiritsevän kokonaisuuden, joka kiehtoo ja kietoo pauloihinsa.

Kappaleiden kestot ovat pitkähköjä, mutta ainoastaan neljän teoksen mittainen kokonaisuus taas  täydellisen napakka tätä kolme vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestyvää LP-uusintapainosta ajatellen. Tämän kokemuksen jälkeen Bong-Ra:n pääjehu Jason Köhnen tunnetumpaan doom-bändiin Celestial Seasoniin suhtautuu hieman eri tavoin korvia yksityiskohdille höristellen. Viime vuonna ilmestyneestä kelvollisesta joskin ylipitkästä paluulevystä The Secret Things on hyvä aloittaa, vaikka Forever Scarlet Passion (-93) pienimuotoinen doom-death-klassikko olikin jo ilmestyessään.

Bohemyst
Čerň A Smrt
Petrichor
3

Bohemystista povataan uransa viime vuonna nippuun pistäneen omintakeisen Master’s Hammerin manttelinperijää, mutta ensimmäisen albuminsa Čerň A Smrtin perusteella siihen sillä ei vielä oikein rahkeet riitä. Kokemuksesta homma ei tosin jää kiinni, bändihän on jo 90-luvun alussa aloittanut Avenger vain uudella nimellä ja mukana on alkuaikojen kokoonpanostakin kaksi kaveria. Samat jannut muuten, jotka kuuluivat myös em. tsekkiläisen black metalin pioneerin myöhempien aikojen kokoonpanoon.

Jos Kosti-kappaleessa kuuluukin suht selkeät Master’s Hammer -vaikutteet, on bändillä silti oma tyylinsä. Se on yhdistelmä death- ja black metalia, jotka sulautuvat saumattomasti böömiläisen kulttuuritaustansa ansiosta mystiikka tihkuvaksi dark metaliksi. Niin paljon hyvää kuin omaa tanakasti kulkevalla levyllä onkin, jää siltä kuitenkin puuttumaan niin hulluutta kuin tarttuvuuttakin noustakseen mestarin sarjaan.

Intron jälkeisessä nimikappaleessa näitä elementtejä löytyy eniten kuin myös Nekromantikassa muiden enemmänkin jyristellessä tunnelman kustannuksella. Väkevyyttä kun saisi lisää kumpaankin osa-alueeseen ja ne vielä astetta paremmin levykokonaisuudessa balanssiin, niin johan vasaran naputus muuttuisi kaivatunlaiseksi lekan takomiseksi.

Breathless
Breathless (reissue)
Relics From The Crypt
3

Belgien ainoaksi jäänyt täyspitkä 80-luvun puolivälistä on todellinen julkaisijansa nimen mukainen hämyisä arkistoreliikki, joka todennäköisesti jo lähtökohtaisesti vetoaa vain hyvin pieneen yhtyeen ennestään tuntevaan kohderyhmään.

Musiikillisesti se on vahvasti aikansa kuva, jonka hellyttävä vauhtihevi on kyllä kiinnostavaa ja tasoltaankin aivan kelvollista, mutta joka kumminkin jää enemmänkin satunnaissoittoa kerääväksi kuriositeetiksi kuin vakituiseen kuunteluun hyvänä esimerkkinä unohdetusta helmestä.

Fetid Zombie
Transmutations (reissue)
Transcending Obscurity
2,5

Mark Riddickin nimi on tullut hyvin tutuksi levykansista jo vuosikymmenten ajan, mutta täysin ohi tutkan on mennyt, että taiteilun lisäksi mies on luonut pitkään ja paljon myös musiikkia useissa eri kokoonpanoissa. Pelkästään Fetid Zombien nimen alla on vajaassa viidessätoista vuodessa julkaistu kolmisenkymmentä erilaista julkaisua, joista suurin osa EP:tä ja splittejä.

Alun perin vuosi sitten pelkästään kasettina julkaistu Transmutations on lähteestä riippuen joko pitkä EP tai ytimekäs täyspitkä 36 minuutillaan. Musiikiltaan se on selkeä viittaus tekijänsä 90-luvun alussa käynnistyneeseen uraan jo pelkillä soundeillaan. Entisajan standardeillakin niitä voisia kutsua demomaisiksi kaikissa pelkistetyssä ohuudessaan, mikä ei kuitenkaan tee niistä huonoja, vaan enemmänkin sisältöön sopivia. Musiikki kun sekin on aikamatka taaksepäin aikaan, jolloin Paradise Lostin kaltaiset bändit alkoivat tehdä hidasta death metalia sotkien sekaan goottivaikutteita.

Ja dödöähän tämä lähtökohtaisesti on, vaikka vauhti pysyykin maksimissaan keskitempoisena. Tekstit tulkitaan myös örisemällä, mutta mikä ennen oli rajoja rikkovaa, on nyt suhteellisen tavanomaista. Kappaleissa kun kuullaan siellä täällä eteeristä naislaulua, kosketinmattoja sekä kitaranäppäilyä, melodioita ja varsinkin sooloilua. Tyylillisesti ollaankin melko lähellä em. halifaxilaisten genreklassikkoa Gothic (1991), mutta biisithän eivät ole parhaimmillaankaan kuin puoliksi niin hyviä.

Funeral Chasm
Omniversal Existence
Aesthetic Death
2

Ainoastaan vuoden vanha Funeral Chasm yhdistää esikoisalbumillaan funeral doomia klassisempaa ilmaisuun ja epäonnistuu yrityksessään. Lopputulos kun ei oikein kuulosta kummaltakaan eikä se edes ole kovinkaan ihmeellinen raahustaessaan kaiutetun örinän kera tai murehtiessaan heleämmin tulkiten.

Levyllä raskas ei ole riittävän hidasta ja painavaa eikä kevyempi ilmaisu taas tarpeeksi eeppistä tehdäkseen vaikutusta. Tuntuukin siltä, että Omniversal Existence on tehty vähän liian nopeasti, sillä tämän perusteella tanskalaisduon rahkeet eivät riitä luomaan oikein massiivisia valitusvirsiä.

Infex
Burning in Exile
Omakustanne
2

Ei ole hetkenkään epäilystä siitä, etteikö itsekin Bay Arealta kotoisin oleva Infex olisi Testamentia kuunnellut kuten muitakin alue- ja aikalaisiaan. Tämä kuuluu lähes häiritsevän paljon etenkin laulusoundissa mutta usein myös itse sävellyksissä. Hyviltähän saa toki aina lainata ja huonoilta ei taas kannata, mutta…

Isoin ongelma kaikessa vai on, että vaikka kauttaaltaan hyvin kulkevissa kappaleissa onkin kaikki osa-alueet kohdallaan, puuttuu niistä jokaisesta viimeinen koukkuisuus ja terävyys, jotka nostaisivat ne kaivatun varrenkin verran ylöspäin. Tulkinnasta puuttuu Chuck ”Iso Inkkari” Billyn jämeryys, riffit eivät ole Eric Pettersonin tarttuvan tiukkuuden tasolla ja sooloistakin puuttuu Alex Skolnickin monipuolinen melodisuus. Vertailuja Gene Hoglaniin tai Steve Di Giorgioon ei enää tarvitse edes mainita.

Burning in Exile on malliesimerkki ihan kiva -levystä, mutta mitä sitten? Ei mikään ihme, että porukan kaikki kolme kymmenen vuoden aikana ilmestynyttä levyä ovat omakustanteisia. Arvostan silti valittua tyylilajia ja pelkkää tekemistäkin pitkälle ja onhan sitä paljon ja usein tympeämpääkin rässirytkettä joutunut kuuntelemaan.

Molis Sepulcrum
Left for the Worms EP
Pulverised
4

Jos Dismemberin, Entombedin tai Graven alkupään tuotannon kuuntelu alkaa tilapäisesti tympiä ja kaipaa tilalle jotain uutta muttei erilaista, niin unkarilaisen Molis Sepulcrumin esikois-EP on ideaalinen ratkaisu. Tämän autenttisemmin ei nimittäin klassista hurrikuoloa voi enää imitoida oikein mitenkään.

Laulaja-basisti Disembowelerista irtoaa murakka death metal -röhkintä, Alkoholizerin riffittely on rapsakkaa ja soundi asiaankuuluvaa HM-2-pörinää ja Winehammerin takominen sopivan luupäistä. Vähän hakemalla haettu puute onkin oikeastaan vain todellisten killeribiisien puute.

Musta Risti
Inkvisiittori 7”
Omakustanne
4

Uusimmalla seiskallaan Musta Risti kuulostaa siltä, mitä Moottorilinnut voisi olla, jos se olisi tehnyt paluun 2020-luvulla. Pitkälti tämä johtuu niin entisaikojen mystiikkaa tihkuvasta tyylistä sanoittaa kuin myös niitä tulkitsevan Einari Toiviaisen fraseerauksesta, mutta kyllä kappalekaksikko myös sisällöltään vahvasti esiheviin viittaa.

Ote musiikkiin on toki tuimempaa kuin 40 vuotta sitten ja erityisesti tämä kuuluu kääntöpuolen rässiä lähentelevässä Sotamaagissa. Hevimpi Inkvisiittori vie kumminkin kamppailussa pistevoiton odottamattomiakin osioita sisältävällä monipuolisuudellaan.

Stress Angel
Bursting Church
Dying Victims
3,5

Kaksikkona toimivan Stress Angelin suoraviivaisessa paukutuksessa on rutosti luolamiesmäistä meininkiä. Kaiken pohjana on tanakka esiaikainen death metal, mutta josta löytyy myös ripaukset niin nokisuutta, rässäävyyttä kuin ehtaa heavy metaliakin.  Kikat ja niiden yhdistelmä ovat hyvinkin tutut, ja vaikka lopputulos ei ole mitenkään erityisen rajua, hyvän intensiteetin ansiosta levyssä löytyy riittävästi tenhoa noustakseen keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Eväitä olisi vähän leuhkempaankin lopputulokseen, mutta kokonaismitaltaan sinällään nasevan Bursting Churchin useampaakin yksilöä olisi voinut tiivistää. Etenkin siitä kolmanneksesta, joissa on menty lähelle neljää minuuttia ja ylikin. Rumuus kun olisi tässäkin tapauksessa entistä kauniimpaa ja tehokkaampaa ytimekkäämpänä ja yllättäen suoraan päin pläsiä hierottuna.

Autopsyn henki on musiikissa vahvasti läsnä, vaikka yhtä limaisella ja saastaisella tasolla ei operoidakaan. Huomattavasti heppoisemmille perustuksille on bändejä perustettu ja saarnoja mitättömämmistä aiheista pidetty. Ja jos Stress Angel ei nyt uskontoa ilmeisen esikuvansa tavoin pystykään ikinä perustamaan, niin kyllä siinä kultin ainekset on olemassa jo nyt.

Wormwitch
Wolf Hex
Prosthetic
2,5

Kanukkien kolmas albumi on yritys yhdistää black metaliin hippusellinen punkkia ja toinen mokoma melodisuutta. Sovituksellisesti homma toimiikin hyvin, sillä kappaleista löytyy niin rentoa ja rokkaavaa rullaavuutta, kivoja tarttumapintoja kuin vauhdikkaampaakin rajuutta.

Fiilispuolella taas jäädään liikaa elementtiensä väliseen limboon, jossa mikään ei tunnu kourivan sielua tarpeeksi herkällä tai kovalla kädellä. Wolf Hex kulkee ja sudet ulvovat muiden luontohenkisten välisoittojen värittäminä, mutta mitä sitten? on kysymys, joka jää päähän kaikumaan.

Inferno #192/2021

71TonMan

War Is Peace // Peace Is Slavery EP

Transcending Obscurity

2,5

71TonManilla on kahden kappaleen verran doom-death-standardien mukaista painavaa sanottavaa, mutta varsinaista painostavuutta soisi olevan lisääkin. Tämä siitäkin huolimatta, että bändin tulokulma musiikkiin ei ole kaikista julminta, vaan mukana on myös tummasävytteisen ilmavaa tunnelmointia.

Minarilla on vähän kaikkea hyvää, muttei oikein mitään syvällistä. Paras erityispiirre julkaisulla onkin biisikolmikon mittavin Ignorance Is Strength -huminaoutro, joka puhepätkineen kaikessa yksinkertaisuudessaan onnistuu luomaan toismaallisen häröisän ilmapiirin.

Amenra

De Doorn

Relapse

4

22 olemassaolovuotensa aikana Amenra on ollut sangen tuottelias, mutta varsinaisia täyspitkiä se on tiputellut suht harvakseltaan De Doornin ollessa vasta viides. Parin aiemman koti on löytynyt jollain lailla ilmiselvältä Neurotilta, mutta nyt pitkäjänteinen työ tuo entisestään tulosta Relapsen ollessa uusi yhteistyökumppani.

Belgit toden teolla osaavat painostavan ja riipaisevan synkistelyn. Summittaisesti doomiksihan tätä voisi kutsua, mutta taustalta löytyy niin myös paljon sludgeilua ja jälkijättöistä hardcorea, että yksinkertaisesta ilmaisusta huolimatta sisältö on yllättävänkin vivahteikasta. Repivästä kitaravallista löytyy jyhkeyttä ja solistin äänenkäyttö on todella vakuuttavassa raastavuudessaan niin piinatun kuuloista, että ihailun ohella alkaa käydä jo sääliksi kaverin elämä.

Vaan eipä levyllä koko ajan kynnetä murheen mustimmassa ja syvimmässä aallonpohjassa, sillä orkesteri taitaa myös vastakohtien luoman dynamiikan. Huminaa ja puhetta sisältävä intromainen kakkoskappale De Dood In Bloe antaa sopivan hengähdystauon jyrkän aloituksen jälkeen ja tämän haikeudenhetken jälkeen taas jyrähtää entistäkin tujakammin. Samoja toimivia tehokeinoja käytetään myös kappaleiden sisällä parhaimpana esimerkkinä päätöseepos Voor Immer.

Ihanaa, rujoa sekä kaunista.

Axewitch
Out of the Ashes into the Fire
Pure Steel
3

Axewitch on yksi ruotsalaisen heavy metalin pioneereista, vaikka sijoitus oli lähinnä jossain pistesijojen tietämillä ennen popahtimisen myötä tullutta romahdusta ja sitä seurannutta lopettamista. Lukemattomien aikalaistensa tavoin jokin on saanut lähes alkuperäisen kokoonpanon tekemään vielä ”yhden” levyn reilu neljännesvuosisata edellisen jälkeen. Ja kuten aina vastaavien tapausten kohdalla, uteliaisuutta lopputulosta kohtaan on, mutta odotukset ovat enemmän pettymisen kuin iloisen yllättymisen puolella.

Out of the Ashes into the Fire osoittautuu kumminkin aivan kelpo levyksi. Sen arvoa nostaa se, että bändi ei ole yrittänyt lähteä toisintamaan orjallisesti menneisyyttään ja retroilemaan perinneheavyn parissa. Toki biisit pohjautuvat melodiseen metalliin, jossa ei nykyaikaisia kotkotuksia tunnetta millään saralla, mutta ote aina soundeja myöten on nykyaikaisen tanakka. Leppoisaa menoa mahtuu  mukaan paljon, jonka vastapainona on myös tummasävytteisempää poljentoa. Verrokiksi käykin hyvin 2000-luvun Saxon, johon löytyy myös yhteneväisyyksiä Anders Wallentoftin äänestä ja laulumaneereista.

Kappaleet ovat jipoiltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisen traditionaalisia ja useimmiten myös juuri siksi toimivia, vaikka hyvin usein ollaan siinä kintailla, onko musiikki jo vähän liiankin setämiesmäisen heppoisella otteella tehtyä. Tästäkin mielikuvasta olisi päästy osittain irti, mikäli heikommasta aineksesta olisi karsittu ja kokonaiskestoa typistetty lähemmäs tunnista kohti klassista vinyylimittaa.

Betelzeus/Ockultist
Split from the Isolation LP
Interstellar Smoke/Kohina
4

Kaukana valtavirran ulkopuolella piilee väkevin tekemisen meininki, jossa niin musiikissa, yhteisöllisyydessä kuin yhteistyössäkin on voimaa. Tämän kuulee sokeakin otsallaan, kun jurnuuttajat kotimaasta ja Ruotsista lyövät hynttyyt yhteen kimppajulkaisun muodossa, ja itse fyysinen julkaisukin on suomalais-puolalaisten tahojen kustantama.

Lahtelaisen Betelzeusin puolta kuunnellessa on ilo huomata, että yhtyeen omin linja on alkanut sekä löytyä että selkeytyä selvästi paremmin kuin mitä vuonna 2019 ilmestyneellä esikoisalbumilla Congolese Sterilization. Tuolloinhan Eyehategod-vaikutteet olivat jo vähän liiankin ilmeiset kuten niin monella muullakin sludgeilijalla eikä perinteisemmästä doom-himmailusta riekkumisineen saatu aivan vielä kaikkia tehoja irti.

Nyt genressään maltillisen mittaiset ja mukavan ilmavan soundimaailman omaavat Shitborn sekä Paradise/Parasite ovat kaivatunlaista ahdistavan raastavaa rääkymistä, joka uppoutuu jumituksellaan  väkisinkin kaaliin. Jälkimmäisen biisin huminaefektit edustavat kokeellisempaa laitaa, ja vaikka ne pintaan nostettuina kuulostavatkin liiaksi päälleliimatulta, laajentaa kombinaatio ilmaisua muuten oikeaan suuntaan. Vinyylin ostajia hellivä bonusbiisi, lainaversio Mayhemin Deathcrustista on murjottu niin omannäköisekseen, että alkuperäistä ei tahdo ihan heti tunnistaa. Tätä voi pitää hyvänä meriittinä.

Jos suomalaisia ahdistaa, keskittyy Ockultist muhkealla ja muhjuisella äänivallilla painostavuuteen. Hidasteluun maalaillaan houreisen piinaavia kitarakuvioita, jotka muistuttavat painajaismaista happotrippiä. Kun laulukin on vielä niin matalalta kumpuavaa murinaa, että se uppoutuu lähes erottumattomaksi osaksi muita instrumentteja, on kappalekaksikko yhtä ja samaa jykevän vakuuttavaa toimitusta, jossa yksilöillä ei edes ole mitään väliä. Näiden jälkeen Nasum-cover Fight Terror with Terrorista kuulostaa väkisinkin hieman irralliselta että vaisulta, vaikka toteutus ei mikään läpiluenta olekaan.

Molemmilla osallistujilla on oma tyylinsä ja vahvuutensa, joten splitti onkin tasapelin. Eikä tässä tarvitse edes mainita mitään vallitsevan virustilanteen tuomaa kulunutta lisää, sillä erilaista piinaavuutta löytyy musiikista aivan riittämiin.

Brats
The Lost Tapes - Copenhagen 1979 REISSUE
High Roller
2,5

Brats tuskin kiinnostaisi moniakaan kotimaansa Tanskan ulkopuolella, jos sitä ei mainostettaisi Mercyful Faten esiasteena. Periaatteessa tämä onkin totta, sillä Hank Shermannin perustamaan porukkaan kun liittyi Michael Denner ennen vuonna 1980 julkaistua debyyttiä ja vielä myöhemmin myös itse Kim Bendix Petersen, vaikka kultakurkkuisen kiljukaulan kanssa ei mitään ehditty levyttääkään ennen hajoamista.

Vaan eihän Bratsilla ole niin mitään tekemistä heavy metallin kanssa. Tämä käy selväksi tältä varsinaiseksi esikoisalbumiksi tarkoitetulta, mutta sopimuskuvioiden takia lähes 30 vuodeksi arkistoihin pölyttymään jääneeltä levyltä, josta nyt on katsottu tarpeelliseksi tehdä uusintapainos. Kuriositeettihan tämä on eniten jos mikä, sillä ensipainostakin on vielä saatavilla maltilliseen hintaan, vaikka uusi digitointi ja masterointi on lopputulosta varmasti parantanutkin aika lailla aiempaan verrattuna.

Yhtyeen räimimä ensimmäisen aallon punk on pääsääntöisesti aivan hyvää, mutta vaikea on näin härmäläisestä näkökulmasta tarkasteltuna innostua musiikista sen ihmeemmin. Misfits kun teki samoihin aikoihin enemmän laadukkaampaa materiaalia ja olihan meillä Suomessakin jo Aknepop-klassikon julkaissut Eppu Normaali sekä kiljupunkin esi-isä Maho Neitsyt. Nämä kaikki pesevät  juuttien touhut mennen tullen, mutta todelliset pitkän linjan punkkarit saanevat materiaalista enemmän irti.

CMPT
Mrtvaja EP
Osmose
4,5

Anonyymiuden viittaan kätkeytyvän CMPT:n musiikki on ehtaa toisen aallon black metalia. Mutta siinä missä ilmeiset esikuvat Darkthrone ja miksei myös Mayhem huokuivat hypnoottisen vangitsevassa diskanttikaaoksessaan pohjoista kylmyyttä, tihkuu jostain Balkanin alueelta kotoisin oleva porukka slaavilaista melankoliaa ja mystiikkaa.

Kahdesta 10 minuutin kantturoilla kestävästä kappaleesta koostuva EP on vaikuttavan intensiivinen kokonaisuus, jonka suoraviivaisen pätkytyksen sekaan maltillisesti pudotetut erilaiset tyylitellyt osiot osaavat yllättää tunnelman syventyessä entisestään.

Drawn And Quartered
Congregation Pestilence
Krucyator
4

Drawn And Quarteredilla on takanaan jo sen verran mittava ura, ettei oikeastaan ole mikään ihme kuinka vakuuttavalta sen death metal -rynnistys kuulostaa tällä kahdeksannella levyllään. Musiikissajub tapahtuu koko ajan niin paljon, että korvia on oikein höristettävä ja mieltä terävöitettävä päästäkseen kyytiin edes repsikan paikalle.

Juuri todella monipuolisessa menevyydessä että alati taka-alalla piilevässä pahanenteisessä tunnelmassa piilee musiikin suurin viehätys. Kappaleiden värikäs instrumenttihulluttelu on kontrolloidun kaoottisesta ilmaisutavastaan huolimatta taitavasti sävellettyä tarjoten runsaasti tarttumakohtia. Mielikuvat Morbid Angel -tyyppisen oudon venkoilun suuntaan muodostuvatkin vahvoiksi mitä pidemmälle albumi etenee ja mitä enemmän siihen uppoutuu.

Congregation Pestilencea voi yhtään liioittelematta kutsua innovatiiviseksi julkaisuksi, vaikka genren historiassa onkin tehty jos vaikka ja mitä. Suoraviivaisen toimivalle brutaloinnille on aina aikansa ja paikkansa, mutta kun harvoin törmää näin omalaatuiseen ja vahvaan visioon, onnistuu se  sekä yllättämään että myös säväyttämään kyynistyneempääkin.

Evil
Ride to Hell REISSUE
3
Evil's Message EP REISSUE
4
Mighty

Jos Tanskan merkitys metallin historiassa onkin melko vaatimaton, ei tämä tarkoita sitä, etteikö pienimässä pohjoismaassakin jytissyt jo 80-luvun alussa. Monelle tosin tuttu on vain yhä edelleen kaikista suurin ja kaunein eli Mercyful Fate Artilleryn tunnistaminen ja diggailu kun vaatii jo pidemmälle edistyneitä opintoja. Onkin sääli vaikkakin myös täysin ymmärrettävää, että Evil on jäänyt historian hämäriin. Vain muutaman vuoden koossa ollut yhtye kun ei ehtinyt julkaisemaan kahden demon lisäksi kuin yhden EP:n.

Ride to Hell sisältää yhtyeen ensimmäisen kolmen biisin demon vuodelta -83, joka onkin tanakkaa ja tarttuvaa heavy metalia aivan kuten em. kuningassarjalainenkin. Uudelleenmasterointi on kirkastanut soundeja selkeästi, vaikka kultakorvat voivatkin kammoksua huojuntaa ja kohinaa sisältävää yleissoundia. Kääntöpuolen ainoastaan VHS:nä julkaistulta Live on Stage keikkataltioinnilta (-85) napatut viisi kappaletta eivät kuitenkaan paranna kokonaisuutta edes kompletismin nimissä, sillä demoon verrattuna materiaali ei ole kovinkaan kummoista.

Yhtyeen ainoaksi viralliseksi julkaisuksi 80-luvulla jäi Evil’s Message (-84), joka sisältää kaksi kolmesta em. demon biisistä. Parantuneiden soundien ja yleisen kehityksen myötä bändi kuulostaa entistä itsevarmemmalta että monipuolisemmalta ja onneksi vauhdistakaan ei ole tingitty. Kun kitaristitkin panevat parastaan heti julkaisun avaavasta instrumentaalista lähtien, on EP helppo julistaa skandihevin salamyhkäiseksi helmeksi kuin pitää sitä pelkkänä kuriositeettina.

Nämä jo itsessään tarpeelliset uusiot olisivat enemmän kuin osiensa summa, mikäli kahdesta olisi tehty vain yksi ja unohdettu turha keikkatäytematsku.

Godspeed You! Black Emperor
G_d’s Pee AT STATE’S END!
Constellation
3

Godspeed You! Black Emperor onnistui heti uransa alussa tekaisemaan parikin genreklassikkoa F♯ A♯ ∞ (1997) sekä Lift Your Skinny Fists Like Antennas to Heaven (2000). Vaikka kollektiivia ei aivan voi post-rockin pioneeriksi kutsuakaan, on se tuonut merkittävän oman panoksensa laajentamalla musiikkityyliä maalailemalla sekaan rauhoittavia ja välillä kokeellisiakin äänimaisemia.

Yhtyeelle tyypillisen omalaatuisen kirjoitusasun omaava seitsemäs albumi on heti ensitahdeista alkaen täysin tunnistettavaa GYBEä. Vaikka pitkän tauon jälkeistä levyistä vuoden 2012 'Allelujah! Don't Bend! Ascend! lähtien ovatkin jääneet lähes tyystin tsekkaamatta veikkaisinpa, että irtiottoja ei niilläkään ole juuri otettu. Soundit, melodiat, kappalerakenteet ja niiden vaihdokset ovat pysyneet samoina kuin aikoinaankin. Kaikin puolin perin tuttua ja turvallista siis, mutta kanadalaisten tapauksessa voi puhua ennemminkin musiikin taantumuksellisuudesta kuin linjan pitämisestä.

Perin helpostihan G_d’s Pee AT STATE’S END! taustamusiikkina soljuu, mutta etenkin biisijärkälekaksikko jää tunnelataukseltaan liian hailakoiksi. Lyhyemmät kaksi biisiä tasapainottavat ja myös parantavat levykokonaisuutta kelvolliseksi, sillä niissä on enemmän intensiteettiä ja etenkin melankolisuus pääsee paremmin esille.

Ei mustaa keisaria voi uusista vaatteista syyttää, mutta siunausta on syytä toivottaa, ettei jatkossa hallitsijaa nähtäisi samoissa kuluneissa ryysyissä.

Harms
A Lifetime Spent on Dying LP
EFOTNS
3

A Lifetime Spent on Dying on kimurantilla tapaa kahtiajakoinen tapaus. Yhtä lailla karkeasti post-hardcore-kategoriaan luokiteltavassa musiikissa kuuluu lappeenrantalaisten tekijöidensä kokemus tuhdin metallisena ja räväkkänä ilmaisuna että soljuvina sovitusratkaisuna vaihdeltaessa tempoista ja tummista tunnetiloista toiseen. Ja samalla kuitenkin useista hyvistäkin ideoistaan huolimatta sävellyksistä tuntuu puuttuvan sellaista syvyyttä, joka imaisi mukaansa pää edellä.

Em. puutteestaan johtuen takaraivossa juilii etäinen ulkokultaisuuden tunne, jota levyn formaatti ja kylkiäisinä lähetetty oma pehmeän tummapaahtoinen brändikahvi vain tehostavat. Riffeissä on kumminkin sen verran sekä sisältöä että massaa ja Jussi Tyrisevän tuplatuissa huudossa painokkuutta, ettei ajatus pääse liiaksi dominoimaan. Toisaalta levyllä on käytetty myös maltillisesti naislaulua, puhaltimia, selloa ja pianoa tuomaan herkkyyttä, joka kertoo niin tyylitajusta kuin taiteellisemmastakin puolesta.

Esikoiseksi albumi on aivan hyvä, mutta lähimpään kotimaiseen verrokkiinsa Surut-yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneeseen debyytti-EP:lle se jää lähinnä monipuolisuudessa mutta myös musiikin ja tunnelman intensiteetissä.

Hypnosia
Extreme Hatred REISSUE
Petrichor
3,5

On melko helppoa ymmärtää, miksi Petrichorilta tulee jo kolmas uusintapainos alun perin emoyhtiönsä Hammerheartin vuonna 2000 julkaisemasta ruotsalaisretkueen kakkoslevystä. Extreme Hatredin retrohenkisen rätväkkä rässiräksytys kun on yhä enemmän kuin relevanttia näinä Sanni-hevin aikoina.

Mielleyhtymät Extreme Aggressions -aikakauden Kreatoriin ovat levynnimeä myöten vahvat eikä vähiten laulajan millemäisen kireän äänen takia. Teutoonien yksinkertaisen tehokkaasta iskevyydestä Hypnosia jää jälkeen, mutta intensiteetissä ei niinkään.

Lucifer's Hammer
The Trip
High Roller
3

Mielikuviin ei aina ole uskominen, sille chileläisen Lucifer’s Hammerin leipälaji ei ole ärhäkkä äärimetalli, vaan tarinankerronnallinen perinnehevi. Albumin hämyisä ja melankolinen tunnelma tuo mieleen Piece of Mindin aikaisen Iron Maidenin, ja mikäli torille haluaa kirmata, voi tässä yhteydessä mainita myös Lord Fistin:

Lähtökohtaisesti levyssä on potentiaalia, mutta kirveen verran verottaa yleinen vaisuus. The Trip kun ei ole tarpeeksi hämyisä tai riittävän eeppinen maalatakseen mielikuvitusta ruokkivia suurempia sankaritaruja.

Nuclear Revenge
Dawn of the Primitive Age
Awakening
3,5

Nuclear Revengen jantterit ovat sisäistäneet black-thrashin olemuksen melko täydellisesti. Räyhähenkinen räksytys yhdistettynä vimmattuun etenemiseen on itsessään jo vahva pohja tämän sortin mekkaloinnille. Muita verrokkeja paremmaksi musiikin tekee kuitenkin häpeilemättömän runsasmittainen kitarointi, josta löytyy niin oikeita ja hyviä riffejä kuin mieleen painuvaa näppärää melodisuutta ja sooloilua.

Deströyer 666:n uutta levyä odotellessa Dawn of the Primitive Age käy hyvästä ajankulusta. Se näet on lähes samalla lailla kiinni tässä ajassa, vaikka nojaakin vahvasti myös menneisyyteen.

Templar/Barbatos
Split 7”
Left Hand Patches/Quiet Notes
2

Kotimainen Templar on löytänyt kimppakaverikseen Barbatoksen Japanista, joka lienee myös yksi musiikillisista esikuvista. Bändin punk-black-thrash remellyksen ongelma vain on, että muotokieli tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Englanniksi väännetty tulkinta Maho Neitsyt -klassikkosta Ydinaseeton hautausmaa on sekin runnottu väkinäisenoloisesti lähes tunnistamattomaksi mölinäksi.

Barbatos on ilmaisussaan selkeämpi, mutta uudelleenmiksauksen ja masteroinnin myötä kappaleista on kadonnut puhti. Uusiksi vedetyissä lauluissakin on jokin huvittavan ja ärsyttävän välimaastossa liikkuva merkillinen efekti, jonka ansiosta ne kuulostavat lähinnä metallipurkissa räyhäävältä Aku Ankalta.

Thirsty Demon
Unconscious Suicide REISSUE
Awakening
3

Moniosaaja Cristian Leónia tuntuu olevan musisointiin melkoinen nälkä ja tämän projektin perusteella myös janokin, sillä sen verran moneen paikkaan chileläinen on kätensä tunkenut vuosien aikana aina soittohommista studiotyöskentelyyn. Osaamisen puutteestakaan ei miestä voi syyttää, sillä Unconscious Suicide on hurjuudessaan aivan pätevää proto-death/thrash metalia. 

Alkuaikojen Morbid Angeliin ja Possessediin löytyy selkeitä viitteitä sieltä täältä, jota vanhakantainen soundimaailma ja ei niin ilmeisen suorat kappalerakenteet vielä korostavat entisestään. Suositus tasavahvasta eläimellisyydestä pitäville.

Wartooth
Programmed Dichotomy REISSUE
Omakustanne
3,5

Knappsteinin veljekset ovat sisäistäneet thrash metalin olemuksen varsin onnistuneesti ensimmäisellä täyspitkällään. Läpeensä hyvällä intensiteetillä rullaavalla sisältörikkaalla levyllä todellinen vanha liitto lyö kättä uudemman kanssa ja lopputuloksessa on paljon samaa kuin vaikka 90-luvun alkupuolen Testamentissa.

Programmed Dichotomy vääntää kuulijaansa puolinelsoniin ja tällä suorituksella se ansaitseekin vinyylijulkaisunsa vuosi CD:n jälkeen. Kunniakirjan ausseille voi myöntää myös siitä, että nykyajan standardit täyttävästä toteutuksestaan huolimatta lopputulos ei putoa steriiliyden sudenkuoppaan.

Inferno #191/2021

Aztlan
Legion Mexica
Metal Inside
2,5

Kerrankin voi rehellisesti sanoa olevan sekä omaperäisen että kiehtovan musiikin äärellä, vaikka hyvää levytystä se ei Legion Mexicasta teekään. Kysymys on enemmänkin toteutuksen kuin musiikin ytimen kehnoudesta.

Aztlanin tapa tehdä kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva, mutta biisien pitkät kestot ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät sisäistämisestä ärsyttävyydessään haasteellista. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua sensaatiosta kuriositeetin sijaan.

Black Moon Mother
Illusions Under the Sun (reissue)
Petrichor
4

Black Moon Mother on yksi monista viimeaikaisista Petrichorin Internet-löydöistä, sillä amerikkalaisyhtye ehti julkaisemaan itse tämän ensimmäisen täyspitkänsä jo viime kesän lopulla.  Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä tippaakaan. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset versiot sekä kaikki mahdollisuudet ja lisänäkyvyyden mitkä se vain voi saada uusintansa myötä.

Yhtyeen musiikin voi melko helposti luokitella Chelsea Wolfe -genreen, jossa tummia pop-sävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omiin kengänkärkiin tuijotellen. Onpahan tätä myös kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksi, joka käykin terminä täysin järkeen, jos vain vähänkin on em. tyylilajeihin perehtynyt. Näitä vaikutteita musiikissa onkin yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja silti saatua pidettyä vain pikkaisen yli puolen tunnin mittainen parilla lyhyellä välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä.

Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattarensa raukealla äänellään, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin lailla jostain usvan takaa. Kappaleissa tunnelmissa flirttaillaan samanaikaisesti sekä haikeuden että kepeyden kanssa, niin raskaammalla kuin kevyemmälläkin otteella, että lopputulosta voi hyvinkin kutsua nykyajan hippien omaksi sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista. Sen verran mainiosti vastakohdat toisiinsa on yhdistetty aivan kuten ilmeinen esikuvansakin teki jo 50 vuotta sitten.

Heavy Sentence
Bang to Rights
Dying Victims
4,5

Olen ennenkin niin ihmetellyt kuin marmattanut siitä, kuinka käytännössä raskaan rockin ja heavy metallin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut jo 80-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Muutamia valopilkkuja on sentään viime vuosina ilmaantunut horisonttiin ja näistä nyt ilmestyvän Heavy Sentencen esikoinen loistaa selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä.

Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanha- ja alkukantaista heavy metalia. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentence on selkeästi sekä menevämpää että rouheampaa. Kappaleissa brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa enemmän tilaa motörheadmaiselle julkeudelle ja tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joille testosteronin tuoksu ei automaattisesti ole kammoksuttavaa.

Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käyttöä pisaraakaan, sillä mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Kappaleet pysyvät silti täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä vastustamattomia kaikessa kirkasotsaisuudessaan. Jos tämä ei saa paukuttamaan farkkuun ja nahkaan pukeutuvan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään.

Hecatomb
Horrid Invocations EP (reissue)
Invictus
4

Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tutuksi tullut irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää uudestaan pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun Horrid Invocations -demon (2020).

Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash metal -ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle ja sen alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta. Deströyer 666:n ensimmäistä demoa, EP:tä ja albumia palvovat löytänevät tästä toivon mukaan uuden suosikkinsa.

Ildaruni
Beyond Unseen Gateways
Black Lion
4

Helleeninen black metal on käsite itsessään ja tähän kastiin Ildaruni onkin helppo tiputtaa huolimatta siitä faktasta, että kotimaansa onkin Armenia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy myös runsaasti, vaikka musiikissa onkin enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta.

Pitkähköihin biiseihin on maltillisesti upotettu niin kansanmusiikkivaikutteita tina- ja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, vaikka painotus on aina melodisuudessa. Beyond Unseen Gateways onkin esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolen teos.

Rain of Terror
Witch Hunt LP
Hellation
2

Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellään, jossa on kuitenkin aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä mukana. Esikoisalbumiksi Witch Hunt kuulostaakin liian ympäripyöreältä ja sekoitussuteenkin metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi toisin kuin nyt.

Seuraavalla kerralla roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään.

Rituals of the Dead Hand
With Hoof and Horn
Dunkelheit
2

Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroitunut ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgikolmikon hidastempoisesta lanauksesta puutuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys,  jotta se viiltäisi syvältä. Tässä tapauksessa myös sopivaan genrelokeroon istuttaminen ei ole mikään meriitti, sillä yhtye on black- mutta myös death- ja doom-metallia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä.

With Hoof and Hornin tarina ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaansa alueella ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä, joka onkin levyn kiinnostavampaa sisältöä.

Rukous
Kaikki saastuneet tuhotaan LP
Cimex/Kibou
4

Rukouksen kakkoslevyn voi rehellisesti sanoa olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa/tofua ja nuudeleita -osastoa kaikessa perustavaa laatuisuudessaan. Ja tässähän ei ole niin yhtikäs mitään vikaa, vaan pikemminkin päin vastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät lajista riippumatta. Eikä sitä raastavuuttakaan nyt äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflon-tuotannolla korvansa turruttaneille. Itse asiassa soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät sekä sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat.

Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissakaan säästellä. Keskimäärin parin minuutin mittaisiin repäisyihin on silti saatu paljonkin monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla ja löytyypä niistä myös paikoitellen vienoa melodisuutta. Ihmisten toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena ja näistä asioista ei some-poppareiden kuulla laulavan, vaikka syytä olisikin. Tässä kontekstissa 20 minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko onkin formaattina napakkuudessaan optimaalinen.

Kaikki saastuneet tuhotaan on juuri sellainen levy, jonka voi koska tahansa laittaa soimaan, jos v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi ja eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, jotka sopisivat hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa.

Shamael
Melancholie der Engel
Negre planY
3

Shamael on oppikirjamainen tapaus funeral doomista eikä ollenkaan kehno sellainen. Melancholie der Engel kun on yhden miehen visio sekä toteutus alusta loppuun, joka valuu hyvin verkkaisesti ja  miellyttävän lämminhenkisesti.

Vaikka moni pitänee tämän lajin musiikkia synkkänä, on Shamael melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonnin painoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, joissa ei kuitenkaan ole teräviä särmiä. Pehmeä lopputulos onkin onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria syvemmältäkin mielihyväkeskusta.

Slithering Decay
Aeons Untold
Testimony
3

Belgien ensimmäisellä täyspitkällä kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti aivan kuten 30 vuotta sitten ja sama pätee myös kappaleiden kiivauteen, vaikka tempot itsessään vaihtelevat laaja-alaisesti koko skaalan mitalla niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin.

Aeons Untoldilla kuuluu useammassakin kohtaa selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Ei levy silti ole kuitenkaan mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa, vaan pikemminkin kelpo osoitus siitä, kuinka death metal hyvin tehtynä voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja silti kaikessa ajattomuudessaan hyvää.

Video Nasty
Video Nasty EP (reissue)
Petrichor
3

Viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestyneen Video Nastyn eponyymi-EP on sen verran ”ilkeää” rässinmäiskettä, että Petrichorin mielestä se ansaitsee CD- ja LP-painokset. Reiluun 21 minuuttiin mahtuu seitsemän räväkkää repäisyä, että jo pelkän tekemisen meiningin perusteella julkaisu onkin perusteltu.

Jokainen biisi perustuu kauhuleffojen slasher-alagenren kulttiklassikoihin ja tähän teemaan mukavan suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu hyvin. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty.

Inferno #190/2021

Aggravator
Unseen Repulsions EP
Empire
4,5

Näin sitä pitää rässätä! Aggravatorin kuuden biisin EP:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Samaan syssyyn voi mainita myös Deathin, sillä sen verran tutunoloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja usein vedellään. Harvoin sitä kuulekaan nykyaikana näin päällekäyvää ja runsaan laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan.

Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye vielä onnistuu tyylillä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -coverin omaan muottiinsa, on 20 minuutin mittainen kokonaisuus yksinkertaisesti hemmetin kova.

Blóð
Serpent
Malpermesita
4

Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi toisella levyllään on äärimmäisen yksinkertainen mutta pirullisen tehokas. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. valittaa puhtaan kuulaalla äänellään yltäen välillä piinattuihin rääkymisiin. Näillä toistensa vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doom metalin lohduttomuutta.

Albumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovatkin pitkähköjä, on kokonaismitta hyvin maltillinen 43 minuuttia. Näin se ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan samanaikaisesti mieltä sekä lannistavana että ahdistuksesta voimaa -tyyppisesti saa janoamaan lisää. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden musiikissaan näin hyvin ja Blóðin tapauksessa tämä johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten sisältämistä tehokeinoista.

Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän silloin kun visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Samasta syystä se on varmasti myös monelle liikaa, vaikka kuvailuun käyttäisikin adjektiivia tylsä.

Eri Esittäjiä
Iron and Hell vol. 1
Gates of Hell
3,5

Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka CD:n myynti on romahtanut ja se ei kiinnosta enää ketään koska vinyyli vöyhöti vöyhöti sekä digi-digi-dägä. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen jokaiselle musiikille on oma sopivin formaattinsa. Ja tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin pienjulkaisujen kokoelmalle hopeakiekko jos mikä on täydellinen formaatti.

Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7” singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu aiempaan verrattuna kunnianhimoisesti osioita ja sävyjä myös perinteisemmän heavy metalin saralta. Emma Grönqvistin  kireän kiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nouseekin seuralaisiaan korkeammalle ja onkin parasta, mitä yhtye on tähän mennessä saanut aikaiseksi.

Atom Smasherin kappaleet ovat nekin julkaistu viime vuonna seiskana. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä osaltaan johtuu myös laulajan lievästä nasaalisoundista. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja tästä aiheutuvan pituutensa ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka siltä syvyyttä senkin sävellyksestä jää uupumaan.

Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-EP:nsä, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaasti korkeuksiin kuten yleensä tämän genren artisteilta odottaa. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta lisääviä tuovia valopilkkuja saisi olla enemmänkin.

Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaisemaan täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt vuonna 2017 julkaistu eponyymi EP. Kaikessa 70-lukulaisuudessaan ote musiikkiin on nelikon kepein ja hämyisin. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätös- ja paalupaikka on ansaittua.

Sen lisäksi, että Iron and Hell Vol. 1 on helposti ja huokeasti saatavilla oleva kuunteluystävällinen kokonaisuus, tuntuu myös, että muiden riittävän samankaltaisten joukossa osalliset saavat vertaistukea olleessaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Herzel
Le Dernier Rempart
Gates Of Hell
3,5

On hyvin helppoa ymmärtää, miksi uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Laulukielenä ranska on yhä eksoottisen kuuloinen, ja kun tämä yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, löytyy ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista kivasti läpikattavaa tenhoavuutta.

Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä 2020-luvulla, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle.

Lucifuge
Infernal Power
Dying Victims
3

Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempää julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Vaan niinhän se pitää ollakin, kun kyse on rennon timmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista.

Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovinkaan ihmeellisiä sävellyksiä, pärjää se helpostikin keskitason saakka pelkällä räyhäkkäällä otteellaan, jossa fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on tärkeämpää kuin nuottien asettelu oikeille paikoilleen ensin päässä ja lopuksi tietokoneen ruudulla.

SpellForger
Upholders of Evil EP
Personal
3

Tuoreen tulokkaan SpellForgerin voisi helposti olettaa olevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on esikoisjulkaisunsa speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava suht intensiivinen meininki. Oikea lähtöosoite on kumminkin Kaakkois-Aasia, mikä sekin käy hyvin pirtaan.

Upholders of Evililta löytyy runsaasti hyvin soljuvaa ja asiaan sopivaa vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffiä ja sooloilua aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin hiukan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatun laisia primitiivireaktioita.

Superlynx
Electric Temple
Dark Essence
3

Mielikuvat nimestä Superlynx ohjautuvat ensimmäisenä rennon retromaisen rock’n’rollin suuntaan ennemminkin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessäkin on oma verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy musiikista enemmänkin, sillä vaikka sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, löytyy taustalta myös synkempiäkin välähdyksiä.

Musiikin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päälle. Jollain lailla tämä onnistuu paikoitellen luomaan myös mielikuvan savuisen raukeasta jazz-klubista ilman että tällaiseen musiikkiin löytyy minkäänlaista yhteyttä.

Oma suuri merkityksensä kappaleissa on myös basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön, kirkkokaiutettu laulu, mikä assosioituu vahvasti myös albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että Jimi Hendrix -viittauksen kautta kolmikko sanookin kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunnekirjon koko skaalan aiheuttaman henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.

Vaan kun oma maailmankatsomus vaihtelee vähän päivästä riippuen ateismin ja agnostismin välillä, ei Electric Temple saa minua vielä tällä kertaa uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä siinä kumminkin piilee ja ehkä valaistumisen aika seuraa jatkossa.

The Limit
Caveman Logic
Svart
3,5

The Limit on hyvin epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa onkin rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä. Kirjaimellista vaariosastoa levyllä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Bobby Liebling Pentragramista lauluissa, hyvin lyhyen uran The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca ja kitaristina New Yorkin punk-skenessä 70-luvun lopussa pyörinyt Sonny Vincent. Orkesterin keski-ikää taas laskevat portugalilaisen doom-bändi Dawnriderin rumpali ja kitaristi joiden mukaan päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä.

Helpoiten levyä sisältöä voi kuvailla The Stoogesin perilliseksi tai lyödä se suoraan proto-punk lokeroon. Löytyypä levyltä myös tuon ajan garage rockin lisäksi selkeätä doomailua, mikä sekään ei ole ihme ottaen huomioon kuka kappaleita tulkitsee. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Bobbyn tuttu pappalespauskin tuo vain oman lisävärinsä muuten tanakasti soitetun ja yllättävänkin energiseen musiikkiin.

Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vaikka aivan maaliin saakka sillä ei päästäkään innostuskäyrän alkaessa kääntyä varovaisesti alaspäin loppua kohti edessä, löytyy kiekolta useampikin hyvällä asenteella vetäisty ralli, jossa tekijöidensä oma soittohistoria ja kokemus kuuluu. Vaikka nuorisoa kiinnostaa ihan muut asiat kuin rock-musiikki, ei se silti ole kuollut vaikka Gene Simmons niin toitottaakin. Ironisesti kyllä tekijöinä pitää näemmä vaan olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan on säilynyt.

Inferno #189/2021

Die Apokalyptischen Reiter
All You Need Is Love (XX Anniversary Edition) REISSUE
Nuclear Blast
3

Kahden ensimmäisen Die Apokalyptischen Reiter -albumin kohdalla ei voinut välttyä ajatukselta, että ainoastaan saksalainen voi keksiä yhdistää yllättävästi mutta irrallisen tuntuisesti folk-jollotteluja ja sokerisia kosketinkuvioita muuten ärhäkästi kulkevaan death metaliin. Ja että lopputuloksesta voi tykätä ainoastaan toinen sakemanni.

Tasavuosiensa kunniaksi nyt uusionsa saava All You Need Is Love muutti kumminkin jossain määrin mieleni. Edeltäjiään joka suhteessa ”vakavammin” tehdyn levyn tenho ei juurikaan ole haalistunut, vaikka vaatiikin avointa mieltä ja jonkinmoista ymmärrystä saksalaisuudesta.

Funeral Storm/Synteleia
The Ancient Calling EP
Hells Headbangers
2,5

Funeral Stormin edellinen yhteisjulkaisu Celestial Riten kanssa vuodelta 2017 oli hyvä osoitus helleenisen black metallin nykytilasta ja kaksi vuotta myöhemmin seurannut täyspitkä oli sekin laadukas. Samaa ei voi sanoa kummastakaan The Ancient Calling -splittiseiskan kappaleesta.

Mistress of the Night on alun kuoro-osuutta lukuun ottamatta vallan tunnelmaköyhä veisu, jonka riffittely on silkkaa pastissia Rotting Christin alkuajoista. Tuoreemman tulokkaan Synteleian ote oman puoliskonsa Stellar Return -biisissä on selkeästi vakuuttavampi kaikessa perinnetietoisuudessaan, vaikka väkevyyttä siitäkään ei löydy.

Godsend
In the Electric Mist REISSUE
Petrichor
2,5

Kovimman doom-kiimani aikaan Godsendin gootahtavan letkeä ja lämminhenkinen debyytti As the Shadows Fall (-93) oli ilmestymisensä tienoilla ahkerassa kuuntelussa. Kaksi vuotta myöhemmin ja nyt taas myös trendiformaatissakin julkaistava seuraajansa oli sen sijaan pettymys. Musiikillinen kehittyminen oli muuttanut ilmaisua laveammaksi ja leijuvammaksi, vaikka siellä täällä kitarat vielä vähän murisevatkin.

In the Electric Mist on kestänyt aikaa paremmin kuin odotin, mutta esikoisen varjossa se kuulostaa edelleen sekä turhan linjattomalta että myös vaisulta.

John Carpenter
Lost Themes III: Alive After Death
Sacred Bones
4,5

Mestarillisilla elokuvillaan ja sävellyksillään 70-80-lukujen taitteen molemmin puolin kannuksensa ansainnut John Carpenter on varttuneella iällään keskittynyt musiikin tekoon. Reilussa viidessä vuodessa on perhepiirin avustuksella syntynyt kolme Lost Themes -nimikkeistä albumia, jotka ovatkin maestron ensimmäisiä ei soundtrackeja. Yllättävää ei ole huomata, että nykyaikaan hienoeleisesti päivitetystä soundista huolimatta sävellystyyli on pysynyt täysin tunnistettavana ja niin rautaisena, ettei edes ajan hammas ole siihen pystynyt.

Hivenen hämmästyttävää on kuitenkin huomata, kuinka hienosti Lost Themes III: Alive After Death toimii kokonaisuutena ilman elokuvakytköstä. Tamppaavat rytmit yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja hypnoottisiin pimputuksiin onnistuvat luomaan elokuvamaisia mielikuvia, joissa tilanteiden uhkaavuus aina painostavuuteen saakka on vahvasti läsnä juuri tässä ja nyt tai korkeintaan aivan nurkan takana. Levyn ehdottomia vahvuuksia on myös taidokkaasti valittu draaman kaarta korostava kappalejärjestys, jota on mitä todennäköisimmin mietitty jo sävellysvaiheessa. Tätä olettamusta vahvistaa myös alun Weeping Ghostin teemaan palaaminen loppupuolen The Dead Walkissa.

Ällistyttävintä kuitenkin on havahtua siihen seikkaan, että vaikka John Carpenterin minimalistinen lähestymistapa sävellyksiin on pysynyt identtisenä alkuajoista saakka, ja jos ei nyt suoranaisesti lainaa niin vähän varioi omia aiempia teoksiaan, kuulostaa tämäkin levy silti tuoreelta ja vain omalta itseltään. Tähän ei yksikään uutta renessanssiaan elävän synthwave-genren artisti pysty, vaikka suurin osa heistä on Carpenterilta inspiraatiota ammentanut.

Kankar
Dunkle Millennia
Eisenwald
3

Ennen tämän ensimmäisen täyspitkänsä julkaisua Kankar on ehtinyt hiomaan tyyliään viiden vuoden ja yhden EP:n ajan. Dunkle Millennialle onkin onnistuttu saamaan oma selkeä monimuotoinen ilmeensä, mutta samaan aikaan se kuitenkin jää kiikkumaan merkillisen hahmottomuuden ja mukaansa melkein imaisevan kiehtovuuden välimaastoon lipsahdellen puoleen ja toiseen.

Saksalaisduon ote black metaliinsa on tuotannollisesti korvia hellivän ilmava onnistuen silti kuulostamaan samalla sekä rouhealta että räväkältä. Mitenkään jääkylmää tai repivää ei sen musiikki myöskään ole johtuen pitkälti hitaan ja keskitempon välimaastossa etenevästä pakanahenkisestä ja rokkaavasta lähestymistavasta. Syventävää sävytystä kappaleisiin on taas haettu onnistu blastipyrähdyksistä sekä ajoittain puhdastakin laulua arähtelyn vastapainona sisältävästä tunnelmoinnista.

Dunkle Millenniasta löytyy kunnianhimoista ja vahvaakin näkemystä, josta kuitenkaan ei saada läheskään kaikkia tehoja irti. Osaltaan tämä johtuu liiankin lyhyeksi jäävistä 3-4 minuutin mittaisista kappaleista, jotka useimmiten tuntuvat loppuvan jopa töksähtäen kesken ennen kliimaksinsa saavuttamista.

Mount Mary
Mount Mary LP
Ainoa
3,5

Virkaiältään nuoren kotimaisen Mount Maryn esikoisälpeetä kuunnellessa käy heti ensitahdeista alkaen ilman nimien pudotteluakin selväksi, että musikanteilla ei ole takanaan vain rutosti kilometrejä, vaan myös niiden mukanaan tuomaa taitoa ja näkemystä. Yhtyeen soitannollisesti rikas ja vähän varttuneempaan makuun parhaiten soveltuva klassinen ja osin blues-sävyttynyt rock kun on samaan aikaan tukevasti kiinni niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Tämä jos mikä on aidon ajattomuuden merkki.

Letkeän mutta tanakan soitannon päälle Maria Hännisen kelpaa käyttää sielukasta ja somasti raspea sisältävää ääntään. Laulajatteren ammattitaitoa ihastellessa huomaa kuitenkin kaipaavansa vähän kovempaakin revittelyä johon palkeita taatusti riittäisi. Ja mitä enemmän tähän alkaa kiinnittää levyn edetessä huomiota, sitä enemmän haluaisi myös turvallisesti verkkaisen ja keskitempon välimaastossa kulkevilta sävellyksiltä jonkinlaisia satunnaisia irtiottoja, vaikka tyylilaji itsessään ei niitä edellytäkään.

Kun nyt hivenen takakireältä vaikuttavan Mount Maryn päästäisi kunnolla irti aikuismaisen tarkan harkinnan antaessa hitusen enemmän tilaa nuoruuteen liitetylle energiselle spontaaniudelle, laajentuisi sekä kohdeyleisö että lakoamisprosentti. Tämän sadonkorjuun aika ei kuitenkaan ole vielä, vaikka itämisprosentti hyvä jo onkin.

MP
Bursting Out (The Beast Became Human) REISSUE
Relics from the Crypt
3

Jos sivistyksessäsi on aukko ja teutonihevin nälkäsi kyltymätön, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla hommaamalla tämän uusintaversion MP:n esikoisalbumista vuodelta -86. Verrokkina toimikoon Acceptin Breaker-Restless And Wild -levykaksikko, vaikka yleisesti ottaen materiaali ei nimikappaletta lukuun ottamatta ylläkään aivan samalle tasolle.

Loppuun tällätyt viisi livebonaria ovat laimeita niin versioina kuin myöhempien aikojen veisuinakin venyttäen ja tylsistyttäen turhaa muuten nasevaa kokonaisuutta.

Scald
There Flies Our Wail! EP
High Roller
2

Pari vuotta sitten henkiin herätetty venäläinen yhden albumin ihme Scald on katsonut parhaimmakseen tiedottaa asiasta sekä uudesta laulajastaan EP:llä. Ratkaisu on mystinen, sillä eeppistä doom metalia haluaisi kuulla hieman pidemmissä annoksissa kuin mitä seiskatuumaiselle mahtuu.

A-puolen nimibiisi on moneen kertaan kuultua hidastelua vailla minkäänlaista yritystä kulkea rinta rottingilla uudisraivaajien polkuja. Samaa linja jatkuu kääntöpuolen uudelleenäänitetyssä versiosta Eternal Stonesta, jonka perimmäinen tarkoitus lienee esitellä nykyisen ja edesmenneen solistin eroja. Tämän esityksen perusteella sankarin viitta jää kaappiin odottamaan lunastajaansa.

Significant Point
Into the Storm
Dying Victims
4

Significant Pointin ensimmäisen täyspitkän studioalbumin käynnistävä Attacker on lähes täydellinen aloitus. Ei siksi, että se olisi sävellyksenä millään muotoa klassikko, vaan koska se kiteyttää heti kättelyssä mikä on kupletin juoni ja saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Ja homman nimihän on vanhan koulukunnan vauhdikas heavy metal, joka kiivaimmillaan hivuttelee kohti speed metalin vauhtilukemia aivan kuten Acceptin Fast As a Shark lähemmäs 40 vuotta sitten.

Kauttaaltaan rempseä Into the Storm on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Biisit ovat kyllästetty melkoisella kitarailotulituksella riffejä ja sooloilua myöten ja muutenkin musiikki tihkuu kiimaista tekemisen meininkiä, josta selkeästi kuuluu tekijöidensä olevan mukana täydellä sydämellä kaihtavan kaikenlaista metallia nykyisellään piinaavan excel-laskelmoinnin sijasta. Sympatiapisteitä  yhtye kerää myös kliseisellä kappalenimistöllään kuten Night of the Axe, Deathrider ja Danger Zone sekä näitä tulkitsevan laulajansa vahvasta aksentista. Kaikki Loudnessin 80-luvun levyjä kuunnelleet tietävät tasan varmasti mitä tarkoitan näillä yksityiskohdilla.

Kun bändi malttaa muutamaan otteeseen hidastaa tempoa ja satsata hitusen enemmän melodioihin You’ve Got the Powerin tapaan, eivät yhteneväisyydet em. japanilaisen metallin pioneeriin ole mitenkään vähäiset. Vexi Salmen Topille kynäilemiin sanoihin ”En purjeita mä reivannut vaan syöksyin myrskyihin” kannattaa tässäkin tapauksessa uskoa, sillä puhurin silmästä löytyy alkuvuoden kirkkaimmin helottava punainen väripilkku.

Suzi Quatro
The Devil in Me
Steamhammer
3

Leppoisan joskin hajanaisen ja liiankin lepsun No Controlin (2019) jälkeen rokkaava isoäiti on napakoittanut otettaan The Devil in Me:llä. Levyn musiikillinen skaala on silti edelleen laveahko, ja vaikka kovin jytämeno onkin olematonta, löytyy albumilta nimibiisin lisäksi silti enemmänkin hyvällä ja tanakalla boogiella varustettua menoa kevyt-bluesin vastapainoksi ja kuuraamaan My Heart And Soul -joululauluslovarin imelyydet korvista.

Toivon mukaan Vanha Kehno tritonus aseenaan tunkeutuu Suzin sydämeen entistäkin syvemmälle seuraavalla julkaisulla.

Vladimír Pavelka
Spomienky
Beyond Eyes
2,5

Vladimír ”Infernal Vlad” Pavelkan kättenjälki luomistöissään oli vakuuttavaa 2010-luvun alkupuoliskolla. Cult Of Firen kaksi ensimmäistä täyspitkää Triumvirát (-12) ja मृत्यु का तापसी अनुध्यान (-13) olivat jo lähestymistavastaan johtuen uniikkeja teoksia eivätkä pelkästään vain tarkasteltuna kotimaansa Tšekin black metal -historian valossa. Samaa voi sanoa myös em. ”sisarbändin” Death Karman debyytistä The History of Death & Burial Rituals Part I (-15), joka sekin oli teemansa lisäksi omalaatuinen yhdistelmä black- ja death metalia.

Omaa soolomateriaalia alkoi myös syntyä vajaa 10 vuotta sitten, mutta vasta nyt sitä on kasassa täysi levyllinen. Temaattisesti puhtaasti instrumentaalinen Spomienky on aikamatka luojansa onnellisen lapsuuden maalaismaisemiin. Räväkimmillään selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy pääbändiensä melodioihin, vaikka yleisote ja tunnelma ovatkin lähempänä Alcestin vuonna 2007 julkaistua Souvenirs d'un autre monde -levyn herkistelevää haaveilua.

Kappaleissa kuultavat kissan kehräys, lintujen sirkutus ja laineiden liplatus ovat kieltämättä sympaattisia yksityiskohtia, joilla on pyritty syventämään lämminhenkisen levyn tunnelmaa entistään, mutta niistäkin huolimatta kaikki kuulostaa korvaan turhan haalealta. Olo onkin kuin katsellessa menneiden aikojen kellertäviksi muuttuneita valokuvia, joihin ei ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä. Samalla tavalla laimeahkoja ovat myös tuotannolliset arvot kuin itse sävellykset erityisesti kitaroinnin osalta, samat jipot ja kuviot kun on kuultu em. yhteyksissä moneen kertaan aiemminkin mutta vain innovatiivisempina.

Levyn tekeminen on epäilemättä herättänyt tekijässään nimensä mukaisesti vahvoja muistoja, mutta kuulijalle ne eivät välity kuin puolittain.

Inferno #188/2021

Agasia
Arkunkantajat LP
Räkälevyt/Mögähead
2,5

EP:n ja LP:n verran aiempaa kokemusta omaavan Agasian Arkunkantajat on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus pahimmillaan aina ärsyttävyyteen saakka. Osaltaan tähän on syypää turkulaisten valitsema metallin ja crust punkin yhdistelmä, jonka em. elementit positiivisesta näkövinkkelistä katsottuna monipuolistavat ilmaisua laimentaen kuitenkin samanaikaisesti liiaksi jälkimmäisen tyylilajin armottomuutta.

A-puolen biisikolmikko on kaikessa suoraviivaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan huonolla tavalla lähellä monotonisuutta. Mitään kikkakolmostulitusta ei tämän sorttimentin mekkaloinnissa toki haluakaan kuulla, mutta kaikessa selkeydessään latteaksi jäävä tuotanto korostaa liiaksi kitarariffien palikkamaisuutta korvakarvatkin niittävän repivyyden loistaessa poissaolollaan. Osuvaa negatiivisuutta löytyy kyllä kaiken tekemisen taustalta aina laulajan röhisemiä tekstejä myöten, mutta vakuuttavalla tasolle ei nousta missään kohtaa ja mieleen jää pyörimään vain kysymys: ihan kivaa, mutta mitä sitten?

Kääntöpuolen pidemmin, polveilevammin ja rauhallisemmin kuljetetuissa Tomu sekä Saatana-kappaleissa bändi osoittaa olevansa paremmin sinut musiikkinsa kanssa. Melankolisuuden hiipiminen mukaan auttaa myös syventämään tunnetilojen kirjoa ja samalla myös riittävän kaukana toisistaan olevat osiot tarjoavat vastakohtaisuudessaan enemmän tarttumapintaa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa puoliskojen eroavaisuudet eivät tähän itsessään valitettavasti pysty. Valitettavaa ristiriitaisuutta sekin.

Caedes Cruenta
Of Ritual Necrophagia and Mysterious Ghoul Cults
Helter Skelter
3

Kreikkalaisten kolmoskiekko on imenyt vaikutteensa hyvin pitkälti Rotting Christin Thy Mighty Contractista, vaikka sen nykyaikaistetumpi ilmaisu on myös jatkoa muidenkin maanmiestensä pioneerilevytykselle. Tästä syystä helleenisen mystistä tunnelmaa huokuva räväkkä avauskappalekaksikko nostattaakin odotuksia loppulevyä kohtaan.

Kokonaisuus kuitenkin taantuu tasaisesti aika hyvä -tasolle mitä pidemmälle se etenee. Mittavien biisien moninaisetkin kikat kun osoittautuvat kauttaaltaan liian samankaltaisiksi noustakseen kohti todellista eliittiä.

Exsul
Exsul EP
Caligari
3,5

Ensijulkaisuksi Exsulin minari on kaikin puolin jykevän uskottavaa toimitusta. Kaksikon hyvin vanhakantainen death metal riskisti luolakaiutettuine mehevine murinoineen etenee pääsääntöisesti doom-tempoisena, mutta pitkähköihin raahustuksiin mahtuu myös keskitempoisempia osuuksia ja nopeitakin pyrähdyksiä. Nämä sekä synkentävät että syventävät tunnelmaa mainiosti elävöittäen tätä myötä myös kokonaisuutta.

Tässäpä nimi, joka jo pelkällä alkukantaisella ja jylhällä musertavuudellaan painautuu väkisinkin alan miesten ja naisten mieleen.

Hero Dishonest/Ydinperhe
Split 7” EP
If Society/Hakaniemi Hardcore
3,5

Tätä loogisempaa yhteisjulkaisua tuskin löytyy Suomen maasta on genre mikä tahansa. Kaksikko on kannuksensa ansainnut jo aikoja sitten sekä levyllä että lavoilla, mutta duunarin hanska pitää edelleen eikä ärhäkästä ulosannista tai sanomasta ole edelleenkään puutetta. Ikääntyminen ei todellakaan tee kaikista ihmisistä ja muusikoista laiskanpulskeita hymistelijöitä.

Maailma palaa taas -albumiin (2019) verrattuna Hero Dishonestin kappalekolmikko keskittyy enemmän suoraviivaiseen päällekäymiseen kuin yhtyeelle tyypilliseen sinne tänne tiputeltuun pieneen venkoiluun pois lukien Pettynyt-biisin loppupuolisko. Neljän minuutin yhteismitta on tasapainoisen ytimekäs hardcore-pläjäys, jonka absurdejakin sävyjä sisältävät havainnot ja tarinat arkimaailmasta tuovat oman kiehtovan lisänsä musiikkiin.

Ydinperhe on kimppakaveriaan joka suhteessa pelkistetympi, muttei tippaakaan lussumpi. Yksinkertainen on kaunista kiteyttää karun soundimaailman, vauhtia mutta myös vaihtelua sisältävät biisit sekä laulaja Matin lausumat tekstit. Omasta sekä muiden asenteista sekä asioista puhutaan omaa skeneä myöten niiden oikeilla nimillä mitään kaunistelematta tai kaihtamatta. Tapa ei sinällään ole uusi edes bändin itsensä kohdalla, mutta sisältö ja tyyli erottuvat jälleen edukseen.

Kumpikin yhtye on julkaissut aiemmin mieleenpainuvampaakin matskua ja myös tiukempia kokonaisuuksia, mutta eihän kukaan voi aina olla erihyvä ja harva pääsee koskaan edes tälle tasolle.

Iotunn
Access All Worlds
Metal Blade
4

Musiikissakin ensivaikutelman merkitystä ei pidä missään nimessä väheksyä ja debyyttialbumillaan tanskalainen Iotunn tekee jo heti avauskappaleellaan selväksi, miksi se on kiinnittänyt Metal Bladen  huomion. Viisi vuotta sitten julkaistulla omakustanteisella EP:llä haettiin vielä musiikillisia uomia, mutta viimeistään Jón Aldarán liittyessä vahvuuteen laulajaksi voi paletin sanoa täydentyneen niin monipuoliseksi kuin valmiiksikin.

Hamferd-ukkelin äänenkäyttö on kirjaimellisesti isossa roolissa Access All Worldsilla eikä tästä syystä vertailuja pääbändiinsä musiikkiinkaan voi täysin välttää. Iotunn on kuitenkin paljon hankalammin lokeroitavissa ja niin näkökulmasta kuin jopa päivän fiilistilastakin riippuen tämän voi nähdä etuna tai haittana. Levyltä kun löytyy pitkää ja moneen suuntaan polveilevaa kappaletta, joita joku voisi kutsua myös progressiivisiksi. Komeasti korkeuksiin kohoavat laulusuoritukset taas tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja tunnelmallisuutta, mutta lähinnä mausteina käytetyt örähtelyt ja ärähtelyt yhdessä säästeliäästi rivakoiksi kiihdytettyine tempoineen ovat taas lähempänä Amon Amarth -tyylistä melodeathia ilman liiallista cheddarin aromia.

Näennäisen helpoista ja maistuvista elementeistään huolimatta Access All Worldsissa riittää hahmoteltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Vain aika näyttää, kuinka suuri levytys siitä lopulta kasvaakaan.

Jameson Raid
Raiderstronomy RE
High Roller
2,5

80-luvun taitteessa ainoastaan kaksi EP:tä ja demon julkaissut Jameson Raid tuntuu tehneen suuremmankin vaikutuksen ainakin pariin levylafkaan, sillä em. pienjulkaisut sisältävä Raiderstronomy on kolmas enempi vähempi samaa materiaalia sisältävä kokoelma 10 vuoden sisään.

Omiin korviini yhtyeen hentosoundista boogierokin ja esihevin seosta sympatiseeraa kuitenkin enemmän kuin mitä diggailee. Kokis on toki selkeässä kattavuudessaan kulttuurin säilyttämistä parhaimmillaan, jonka selkeä kauneusvirhe on loppuun ympätty ekan EP:n turha(n) moderni remiksaus.

Jewel Throne
Obscure Relics MC
Fetusvomit
2

Nimen perusteella Jewel Thronesta ei kannata tehdä minkäänlaisia oletuksia, sillä Celtic Frostin sijasta kaikessa kuuluu pikemminkin jo vähän varttuneempien tekijöidensä oma vahva 90-lukulainen soittohistoria. Primitiivisen proto-black-death-ughin sijasta musiikki on jonkinnäköinen rennosti rokkaava yhdistelmä karheahkoa mutta melodioita kaihtamatonta thrash/speed/death metalia.

EP:n viidessä biisissä kuuluu selkeästi jäsenten kokemus viehättävänä rullaavuutena, mutta suurin häiriötekijä on musiikin linjattomuus, joka saa kokonaisuuden vaikuttamaan epämääräiseltä.

Sandstorm
Desert Warrior EP
Dying Victims
2,5

Jos esillepanon nykyaikaista siisteyttä ei oteta huomioon, Sandstormin ep voisi olla hellyttävän käppäistä kansitaidettaan myöten vain todellisten alan miesten tiedossa oleva eurooppalainen kulttiklassikko 1980-luvun alkupuolelta.

Todellisuudessa Desert Warrior on kolmisen vuotta vanhan kanadalaisyhtyeen toinen levytys. Kolmikko osoittaa hallitsevansa lajin muotokielen, mutta sävellykset on koostettu vähän liiankin heppoisista eväistä, eikä tunnelmassakaan ole riittävästi ajan patinan tuomaa mystisyyttä.

Vox Mortis
Avignam Jagat Samagram
Necropsy
3

Viime syksynä ilmestyneen Vox Mortisin kahden biisin promo oli sen verran hyvin runnova ja ytimekäs death metal -pläjäys, että ihastuminen oli tosiasia, jossa eläinsuojeluteemalla on kieltämättä osuteensa. Vaan onhan indonesialaiskolmikolla aikaisempaakin kokemusta tämän sortimentin brutaloinnista, ettei laadukkaan ja em. kappalekaksikon ympärille rakennetun esikoistäyspitkän ilmestyminen näinkin nopeasti ole kummoinenkaan yllätys.

Albumi on läpikotaisin tymäkkä ja odotetunlainen kokonaisuus. Mutta näin pidennetyssä mitassa musiikki menettää aika lailla viehätystään eikä sen ympärillä tunnu leijuvan myöskään entisenlaista eksotiikkaa muuta kuin siellä täällä kappaleiden nimissä. Avignam Jagat Samagram onkin kuin mikä tahansa kirkassoundinen ja kaikin puolin teknisesti pätevä amerikkalainen myllytyslevy sekä hyvässä että pahassa.

Selkeän oman identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tee levystä mitenkään erityisen tylsää, vaan kappaleesta toiseen tutuin sarjoin tykitettyä rumputulta lukuun ottamatta koskettimillakin väritetystä dödöilystä löytyy riittävästi kiinniotettavaa vähintäänkin satunnaiseen kuunteluun. Paatuneimmille muttei vielä kaulaansa myöten saastaan uponneille genren ystäville levy voi hyvinkin olla astetta kovempi fiksi.

Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur
1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse
3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music
4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller
1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom
3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow
3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD
4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.

Inferno #186/2020

Celestial Season
The Secret Teachings
Burning World
3,5

Samalla kun Celestial Season julkaisee vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen uuden levyn, ilmestyy myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passion sekä tätä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Noihin kovimman doom-death-palvonnan aikoihin esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä ja Solar Loversin helposti lähestyttävämmäksi muuttunut soundi sai sekin vahvan hyväksynnän eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 80-luvun synapop-hitistä Vienna. Tämän jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoneria rockia oli jo liian suuri, etenkään kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikki muutkin yrittäjät.

The Secret Teachings ei ole vain pelkkä paluu levytyskantaan, vaan sukellus 90-luvun syvään päähän. Nyt ollaan taas haikean ja romanttisen raahustelun parissa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hivenen hämmentävää kokonaisuudessa on se, kuinka musiikki onnistuu kuulostamaan samaan aikaan täysin luontevalta jatkolta esikoiselle muttei tippaakaan ummehtuneelle vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnille. Kaiholle on yhä edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa myös konkareiden toimesta.

Puolikkaan eli karkeasti terän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Genreen toki kuuluu järkälemäisyys yksilötason lisäksi myös näiden muodostaman joukkona, mutta  parinkin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt sopivasti albumia. Näistä kumpikaan ei tosin olisi tarvinnut olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on levyn päättäjänä.

Demoniac
So It Goes
Edged Circle
4,5

Kliseistäkin kliseisemmän bändinimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa sekä leuan että housut lattiaan samanaikaisesti heti ensitahdeista lähtien. Eteläamerikkalainen kipakkuus kun kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti ja tämän päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlaisensa lähestymistapa perinteikkääseen thrashin pieksemiseen.

So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Riffeissä ja sooloissa nimittäin löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama onko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Kokonaisuutta hämmentää vielä entisestään Piirpaukkeen musiikkia muistuttava Extraviado-välisoitto tai levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy edellä mainittua etnotunnelmointia puhaltimineen.

Levyä ei kuitenkaan voi ahtaa minkäänlaiseen proge/teknorässi-kategorioihin, vaan laulaja-kitaristi Javier Ortizin ääntelykin on lajityypillistä monta sanaa sekunnissa -tyyppistä räksytystä, joka vain kireydellään alleviivaa musiikin tehoa ja tenhoa. Näin tässäkin genressä näemmä vaan voi tehdä uutta ja ihmeellistä säilyttämällä musiikin kovin ydin, mutta ilman että alettaisiin perseillä ns. kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle.

Evoke
Seeds of Death
Pulverised
3,5

Ajatus testata musiikkinsa toimivuutta julkaisemalla demoja useankin vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha, mutta se pätee yhä edelleen. Nykyaikana vain kaikilla tuntuu olevan kiire saada itsensä kuuluviin myös metallin saralla vaikka sitten julkaisemalla pelkkiä sinkkuja ja paidathan on nyt vähintään painettava ennen kuin mitään on edes julkaistu. Evoke on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit Sepultura-lainaa lukuun ottamatta muodostavatkin debyytin perusrungon.

Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään koko aika eikä meinata. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi herättämään kohtalaisissa määrin innostusta levyä kohtaan, joka kantaa mielenkiinnon ohella koko juuri sopivan napakan mittaisen kokonaisuudeen viimeiseen nuottiin saakka. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhyimmästä päästä ja 6 minuutin rajapyykkikin ylitetään jopa kahdesti.

Osaamisesta kertoo myös se, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taitoa -tyyppistä roiskimista eikä roisin ryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, on se aivan riittävän räväkkää ollakseen uskottavaa ja helposti pidettävää materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville arkisinkin nahkatakkeja ja luotivöitä pitäville hahmoille.

Gravfraktal
Unhallowed Death Triumph EP
Iron Bonehead
3,5

Esikoissellaan Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä ja musiikillisen linjan selkeytenä, joka pohjautuu vanhaan liittoon, muttei kaikista tunnetuimpana säröpörinäkalmailuna. Neljää kappaletta värittää julkaisun nimen kaltainen mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppeleillä aavemaisilla melodioilla.

Bändi osaa etevästi hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja erilaisten hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen.

Heretical Sect
Rapturous Flesh Consumed
Redefining Darkness
3

Ensimmäiseksi täyspitkäksi albumiksi Rapturous Flesh Consumed on juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin olla. Kun kitaravallit kumpuavat vielä jostain syvyyksistä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doom metaliksi hidastuvat osiot, on tunnelma hyvin lähellä pikimustaa.

Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin sisältävä pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka halukkaasti kuuntelisi ja tuijottaisi pitkään. Liekö korvat puutuneet tai sielu paatunut.

Šamane
Šamane
Last Day of the North
4,5

Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli hyvinkin kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folk-pop-vinyylialbumi, jonka A-puoli jäi kuitenkin hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan kakkoseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille.

Itsensä mukaan nimetyllä seuraajalla musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljelle on jätetty pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka yhdistettynä äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyhin muodostavat kappaleille hypnoottisen pohjavireen. Samalla ne myös antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa laajentuen sisältämiensä elementtien yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi ja osin syvällekin kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi reilun puolen tunnin mittaiseksi äänituokioksi.

Levyn pauloihinsa kietova tenhoavuus piilee yksittäisten musiikkikappaleiden sijasta niiden muodostamassa kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävytteisessä tunnelmassa. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavastaan huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Šamanea ei kuitenkaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan se on joka suhteessa aidompaa ja erilaisempaa.

Speedkiller
Midnight Vampire
Edged Circle
2,5

Debyytiksi Midnight Vampire on brassibändiltä napakkaa menoa, jossa kunnioitetaan samalla niin kotimaalleen tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia kuin tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Edellä mainituista aina hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia.

Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän kokonaisuutta pyörittelee, vaikka levyllä ei intron kera olekaan mittaa kuin 27 minuuttia.

Spellbook
Magick & Mischief
Cruz Del Sur
2,5

Elokuun Infernossa #184 läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle täydet pisteet ja periaatteessa Spellbook liikkuu samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuullostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel nimellä.

Magick & Mischiefilla yhtyeen visio kevytkätisesti soitetusta black sabbathmaisesta proto-heavy -rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu kaikenlainen tunnelmaa nostattava lämmin usvaisuus. Omat selkeät puutteensa on myös suurimmassa osassa sävellyksiä, jotka tahtovat hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta jäädä ikävästi puolitiehen tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen.

Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin ylivoimaisesti pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs 9 minuuttia kestävässä Not Long for This Worldissa ja pitkälti yli 11 minuuttisessa jatsahtavassa päätöskappaleessa Dead Detectivessa. Näissä se pääsee kaikessa rauhassa maalailemaan suurempaan draaman kaarta vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta, jolloin musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin perinteisen suoraa rokkirallia.