Inferno #172/2019

Alunah

Violet Hour

Heavy Psych Sounds

3

Brittiläinen Alunah on koko 13 vuoden olemassaolonsa aika pukannut pihalle tasaisella tahdolla erinäistä pienjulkaisua ja albumia, joista Violet Hour on järjestyksessään jo viides. Bändillä on todella miellyttävän lämmin ja letkeä soundi sekä tyyli tehdä doom metalia, jossa on lähes alati mukana myös rokkavaa rullaavuutta. Kappaleet eivät ole sävellyksinä kovinkaan ihmeellisiä, mutta em. ominaisuuksien sekä Siân Greenawayn nätisti kokonaisuuteen istuvan lakonisen laulutyylin ja hehkeähkön ansiosta kokonaisuus kohoaa kuitenkin keskitason paremmalle puolelle.

Horizon of the Mute

Sole Dogma

Death Shrine Offerings

4

Olen paria digi-pienjulkaisua lukuun ottamatta arvioinut koko Horizon of the Muten diskografian, jossa Sole Dogma on järjestyksessään kolmas täyspitkä. Laatu on ollut tasaista mikä ei kuitenkaan tarkoita tasapaksua, vaikka sekä yksilöt tai niiden muodostamat kokonaisuudet eivät käytännössä eroakaan toisistaan mitenkään merkittävästi. Mutta jos omaa harjaantunutta korvaa sekä avointa mieltä, voi näinkin minimalistisesta, perinteisen doom-death metalin rajoja mm. dronen suuntaan venyttävästä musiikista saada paljonkin irti.

Edeltävän Chiliad Riten kohdalla oli selvästi kuultavissa, kuinka sekä soundit että musiikki olivat aiempaa ilmavampia, mikä vain korosti musiikin tarkkaan harkittua tummaa ilmapiiriä ja karskia ulosantia. Sole Dogman kohdalla samaa lähestymistapaa on viety vieläkin vähän pidemmälle, ja kas vain, efekti on entistä tehokkaampi. Musiikki ei enää yritä pelkästään kuristaa kurkusta kiinni pitäen kuoliaaksi, vaan ote on kokonaisvaltaisempi ja sitä myötä myös selkeästi nautittavampi.

Vaikka muutos sekä sävellyksellisellä että tuotannollisella puolella ovatkin sekä raskaudesta että synkkyydestä pikkaisen pois, pääsevät aiemmin turhankin taustalle hautautuneet drone ja industrial-vaikutteet nyt paljon selkeämmin ja jylhemmin esille minimalistisista kummitusmelodioista puhumattakaan. Sole Dogma onkin monipuolisinta ja siksi myös helpointa Horizon of the Mute -materiaalia tähän mennessä ilman että voitaisiin puhua minkäänlaisten kompromissien tekemisestä.

Imagika

Only Dark Hearts Survive

Dissonance

2,5

Imagika on sekin jauhanut metalliaan yli neljännesvuosisadan, mutta asiallisista musiikillisista lähtökohdistaan ja taidoistaan huolimatta sieltä täältä testatut levynsä ovat aina jääneet pelkästään ihan kivoiksi. Lähes kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon aikana mikään ei ole muuttunut: Only Dark Hearts Surviven thrash-vaikutteet ovat tasaisen lepsuhkoja ja Amerikan mallin power metal -vibat taas liian melodiaköyhää ja voimatonta. Pitkällä kokemuksella myös muista yhteyksistä tutut muusikot saavat kuitenkin lopputuloksesta aikaiseksi pikkunätit mutta nopeasti unholaan painuvan levyn.

Infirmity

Descendants of Sodom

Lost Apparitions

3

Infirmity Amerikan Yhdysvalloista tuntuu saaneen vajaassa 10 vuodessa palettinsa esikoislevylleen melko lailla mukavasti kasaan treenaamalla parin EP:n ja demon verran. Ytimekäs ja niin lähestymistavaltaan kuin soundeiltaankin pehmeän särmikäs seitsemän biisin kokonaisuus pohjautuu perusmallin death metalille, mutta ovelasti mukaan ympätyt pienet thrash- ja black metal -vivahteet tuovat sille kivasti omaa ilmettä. Jos bändi saisi fokusoitua ilmaisuaan hiukankin tiukemmaksi, niin johan alkaisi maailma täyttyä Sodoman jälkeläisistä kiihtyvällä tahdilla. 

Lapinpolthajat

Lauluja Suomesta

Stupido

3,5

Lähtökohdiltaan Lapinpolthajien neljäs albumi vaikuttaa kerrassaan mainion kolmosen jälkeen  vaisuhkolta jo ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa. Siirtyminen ”omilta” lafkoilta sinänsä arvostetulle Stupidolle, identtinen levynnimi muutama vuosi sitten ilmestyneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen paluulevyn kanssa sekä kansikuvaksi valikoitunut tuttu meemikuva kropasta pää syvällä hangessa ja jalat kohti taivasta vaikuttaa väkisinkin ideaköyhältä. Laulaja-kitaristi Tommon tekstitkin näyttäytyvät mielenkiintoisista aiheistaan ja tarkkanäköisistä havainnoista huolimatta tylsemmiltä kuin aiemmin, vaikkei niistä tuttua koskettavuutta tai itselleen naureskelua puutukkaan.

Parit ensimmäiset kuuntelukerrat vahvistavat nekin ennakkopelkoja. Soundillisesti levy kuulostaa voimattomalta, kerrasta lanttuun tarttuvia ”hittejä” ei ole kuin jo ennakkoon sinkkuina julkaistut Paperittomana steissillä sekä Ajasta iäisyyteen ja B-puolelta löytyykin sitten jo useampi selkeää mitäänsanomattomuutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti lähentelevä huiskaisu. Näistä tuskin yhtään päätyy edes settilistaan.

Kaikesta edellä mainitusta natinastani huolimatta Lauluja Suomesta ei ole mitenkään kehno levy, ainoastaan edeltäjiään jokaisella osa-alueella vähän heikompi. Korva tottuu toistojen myötä pehmeämpään tuotantoon ilman tavaramerkkimäistä basson pömpötystäkin, harmaasta biisimassasta alkaa nousta paremmin esille kiertue-elämän ja bändikaverien ihanuudesta kertovat muita raivokkaammat Vittu mä vihaan punkkia! sekä Sössötys ja nouseehan vinyylin perspuolikin useampaan kertaan kuunneltuna OK-tasolle kokonaisuutena.

Lauluja Suomesta tuskin nostaa Lapinpolthajia yhtään sen suuremmaksi kuin mitä se jo punk rock -skenessä on. Se haisee jo lähtökohtaisestikin liian aidolle ja roisille saavuttaakseen ihastelua vähänkään kauempaa genrerajansa väärältä puolelta ja hyvä niin.

Savage Master

Myth, Magic And Steel

Shadow Kingdom

1,5

Savage Master promotoi itseään yhdellä tökeröimmistä bändikuvista mitä olen aikoihin nähnyt ja musiikkinsa on täysin samassa linjassa. Myth, Magic And Steel on totaalista käppämetallia, jossa käppäisyys tarkoittaa pelkästään latteutta joka tasolla. Sisällön suuria puutteita ei peitä edes isokeuhkoinen, mutta taidoiltaan vain kohtuullinen laulajatar Stacey Peak. Jotta kritiikkini ei olisi pelkästään negatiivista, Frank Frazettan fantasiamaalaukset mieleen tuovaa kansitaidetta ei voi kuin kehua.

Steve Grimmett's Grim Reaper

At the Gates

Dissonance

2

Grim Reaperin kolmea 80-luvun levyä (See You in Hell, Fear No Evil ja Rock You to Hell) voidaan pitää pienimuotoisina brittiheavyn klassikkoina, vaikka arvostus tai lähinnä kulttistatus onkin ansaittu pitkälti vasta vuonna 1988 tapahtuneen hajoamisen jälkeen. Helposti tunnistettavasta ulkonäöstään tuttu solisti Steve Grimmett on 2000-luvulla yrittänyt startata toistaiseksi yhden levyn mittaiseksi jäänyttä soolouraakin, mutta ilmeisesti Grim Reaperin nimi on katsottu tutummaksi ja siksi myyvemmäksi, sillä ainoan alkuperäisen jäsenen nimen etuliitteeksi saanut porukka julkaisee nyt toista levyään 2010-luvulla.

Steve Grimmettille on pakko nostaa hattua työstään metallin parissa, sillä em. pestien lisäksi uralle mahtuu levyn mittaiseksi jäänyt tontti Onslaughtin laulajana sekä Lionsheartin perustaminen ja kolmen kohtalaista suosiota nauttineen levyn julkaiseminen 90-luvulla. Viime vuosina mies on kärsinyt myös vakavista terveysongelmista, mutta niin vain levyjä julkaistaan ja keikkoja tehdään edelleenkin. Valitettavasti vanhat meriitit eivät paljoa paina tänä päivänä eikä niistä ole At the Gatesin pelastajaksikaan, sillä levyn lähtökohdiltaan sinänsä asiallinen heavy metal on melko samasta puusta veistettyä.

Ääntä Grimmettistä lähtee vielä ihan mukavasti, vaikka pintaan nostettu laulusoundi onkin hieman kolkko ja korkeuksiin kurottelu tuntuu sekin hieman väkinäiseltä. Suurempi ongelma on kuitenkin lähes samaan tempoon menevät ja vain pienistä riffivariaatioista koostuvat biisit, joista ei löydy tarpeeksi kaivatunlaisia hyviä ja tarttuvia melodioita ketosäkeistä puhumattakaan. OK-tasolle noustaan oikeastaan vain Knock at the Doorilla lopun 45 minuuttia jäädessä pelkäksi tasapaksuksi ja standardimalliseksi väännöksi.

Sölicitör

Sölicitör RE EP

Gates of Hell

3,5

Katu-uskottavin hevi-umlautein varustettu Sölictör on saanut vauhdikkaan lähdön uralleen metallimenneisyyden laadukkaasta palvonnasta tutuksi tulleen Gates of Hellin julkaistaessa uusiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneen pienen painoksen kasetti-EP:n. Eikä mikään ihme, sillä yhtyeen 80-luvun Helstaria muistuttavassa vauhdikkaassa muinaismetallissa on juuri oikeanlaista koukkuisuutta ja vimmaisuutta aina Amy Lee Carsonin laulusuoritusta myöten. Loppuun lätkäisty kahden biisin demo ei karuudessaan ole kummoinen bonus verrattuna EP:n versioihin, mutta itse pienjulkaisu lataa mukavasti odotuksia ensi vuonna ilmestyvälle debyytille.

VA Rocks

I Love VA Rocks

Metalville

2,5

Ikuisuuksiin ei ole ollut epäilystäkään siitä, etteikö naissukupuoli saisi ja myös osaisi rokata. Mutta ilman silkkihansikaskäsittelyä nuorehkojen hurrimimmien kakkoskiekko I Love VA Rocks on vain kivaa positiivista perusrokkia, josta kuitenkin uupuu ainakin vielä toistaiseksi liiaksi The Donnasin iskevyyttä tai The Baboon Show’n punkahtavaa energisyyttä. It's a long way to the top if you wanna rock 'n' roll totesi osuvasti VA Rocksin yksi ilmeisistä esikuvista AC/DC aikoinaan, mutta onneksi trio on sentään jo nyt valtatiellä matkalla oikeaan suuntaan.

Inferno #172/2019

Bewitcher

Under the Witching Cross

Shadow Kingdom

3

Venomiahan ei saa haukkua silloinkaan, kun siihen syytä olisi ja 2000-luvun tekeleiden kohdalla sanomista onkin piisannut. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat rouheutta isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista menevään mustasävytteiseen heavyynsa, mutta nykylevyihin verrattuna sillä erotuksella, että mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei oikein voi moittia mistään joskaan ei myöskään kehua. Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavy metallisimmillaan. 

Fister

Decade of Depression

Listenable

3,5

10 vuotta kestänyttä masentavaa matkaansa raahustanut Fister juhlistaa asiaa coveroimalla ennakkoluulottomasti metallin suuruuksia ja kultteja kuten Metallicaa, Slayeria, Danzigia, Darkthronea ja Hellhammeria. Useimmitenhan kaikenlaiset cover-julkaisut tribuuttilevyistä puhumattakaan ovat täysin turhia, mutta niin vain jenkkitrio tekee selvää jälkeä tulkinnoillaan yksinkertaisesti vain ruhjomalla ne omaan sludge-muotiinsa. Aiemmin ainoastaan diginä julkaistu The Failure on hyvä päätösniitti levylle tarjoten sekä hyvän vertailukohdan lainoille että myös osoittaen oman materiaalin vahvuuden.

Heavy Feather

Débris & Rubble

The Sign

2,5

Hurrien rakkaus 70-luvun musiikkia kohtaan on ollut ilmeistä jo pitkään ja tähän jatkumoon Heavy Featherin esikoinenkin sojahtaa aina levy-yhtiötään myöten. Kuulasäänisen Lisa Lystamin johdolla bändin menneiden aikojen juureva heavy- ja blues rockin sekoitus on mallikkaasti tiukasti perusasioiden ytimessä, mutta itse sävellykset jäävät turhan puntapuolisiksi. Biiseistä jää puuttumaan kunnon hämyisyyttä ja rosoa, joka kourisi syvemmältä korvia ja aina sydäntä myöten. Débris & Rubble kuulostaakin liikaa tässä ajassa tiukasti kiinni olevalta urbaanilta luonnonlapselta.

Lee Aaron

Power, Soul, Rock’n’Roll CD+DVD

Metalville

2,5

Metallin kuningattareksi aina levyn nimeä myöten jo 80-luvulla nostettu Lee Aaron on parin levyn ajan tehnyt paluuta hard rockin pariin eikä männä vuonna julkaistu Diamond Baby Blues ollut lukuisista covereistaan ja osin sekä bluesin että popin puolelle lipsumisestaan huolimatta yhtään pöllömpi tuotos. Keikkaa ja kysyntää ilmeisesti on ollut vähintäänkin kohtuullisesti, kun nykyinen lafkansa pukkaa pihalle Saksassa vuonna 2017 taltioiduin kanukkirautarouvan uran ensimmäisen konserttitaltioinnin.

Kahdelta eri keikalta yhdistetystä pelkästä audiotaltioinnista löytyy vain puolittaista voimaa, sielua ja rock’n’rollia, mutta elävän kuvan kera kappaleet kuulostavat selkeästi eläväisemmiltä ja tanakammilta etunenässään laulajattaren upeassa kuosissa oleva ääni sekä aikuisen naisen kuuma lavaolemus. DVD-puoliskon viat taas löytyvät sekä kuvauksesta että toteutuksesta. Pääasiassa klubiolosuhteissa taltioidut biisit ovat väreiltään erittäin tummasävytteistä ja kontrastipitoisia, jota aivot ja silmät jaksavat sietää efektinä vain lyhyen aikaa. Leikkausta on myös lähdetty turhaan elävöittämään jakamalla säännöllisesti ruutu lyhyeksi aikaa horisontaalisesti kahtia ja esittelemällä kapeassa alaosassa harmaasävytteisiä soittovilautuksia. Eheästä keikkakokemuksesta nauttimista rapistaa osaltaan myös kaksi ulkoilmafestareilla sekaan tällättyä kappaletta.

Power, Soul, Rock’n’Roll -liven settilista koostuu puoliksi kahden viimeisimmän levyn ja puoliksi vuosien 1984-91 välisestä hard rock -aikaudesta. Puhtaasti best of -tyyppisenä julkaisuna ajateltuna se on hyvä, mutta kokonaisuutena taas valitettavan keskinkertainen.

Metalian

Vortex

High Roller

3

Kanukkimetalianistin juuri sopivan naseva puolituntinen kolmoskiekko on täynnä ilahduttavan energistä ja mainion vauhdikkaasti rullaavaa perinnetietoista heavy metalia asiaankuuluvine kiekaisuineen. Tällaista materiaalia kuuntelee aina mielikseen ja mieluummin kuin alati velloen iänikuisten klassikoiden nostalgiasyövereissä. Vortexin perustukset ovat kyllä kaikkinensa hyvin vankat, mutta ilmeisen esikuvansa Judas Priestin kaltaista tarttuvuutta ja sävellyksellistä syvyyttä voisi olla vähän enemmänkin.

Ordo Rosarius Equilibrio

Let's Play (Two Girls & a Goat)

Out Of Line

2,5

Hieman ytimekkäämmällä nimellä jo 90-luvun alkupuolella startannut Ordo Rosarius Equilibrio  on työstänyt tätä tyttöjen ja vuohen välisestä leikkikenttäkertomusta niin pitkään, että yksi levykin ehti jo ilmestyä kolme vuotta sitten. Vastikään tapahtunut Suomen vierailu kertoo jo sekin kokoonpanon statuksesta ja tunnettavuudesta nykyisessä neofolk-skenessä, joten albumi on ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia tapauksia genressään.

Kaikenlaisista rietastelun iloista kertova Let's Play (Two Girls & a Goat) on niin hyvässä kuin pahassa genrensä arkkityyppi. Taidokkaasti ja tyylikkäästi toteutettu kokonaisuus ei tunnin ja kolmentoista kappaleen mitassa tarjoa mitään mitä ei olisi jo aiemmin itsekin moneen kertaan toteuttanut. Vaihteluakaan ei levyltä liiemmin löydy muutamaa jyhkeämpää ja tummempaa apokalyptisen folkin/martial industrialin suuntaan kepeästi viittaavaa vetoa lukuun ottamatta. Myös hivenen liiaksi nykymaailmassa ajattomuuden sijasta kiinni oleva soundimaailma kuulostaa pienissä määrin häiritsevältä.

Marmatuksestani huolimatta levy on kaikin puolin helppoa ja takuuvarmaa kuunneltavaa, mutta enemmän ja syvemmälle menevää coitusta hekuman huippuineen olisin toivonut perinteisen lauantai-illan suorituksen sijaaan.

Repent

Condemned to Fail

High Roller

1,5

Nämä sakemannet ovat tahkonneet 27 vuotta rässiä, mutta neljäs levynsä Condemned to Fail on ainakin sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme uran jämähtäneen lähtökuoppiinsa. Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albuminnimi muodostaa vahvan mielikuvan, että koko touhuun on kenenkään vaikea uskoa. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi.

Ihmetellä vain voi, kuinka keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut vai onko sanonta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkinana sittenkin täyttä totta?

Screamer

Highway of Heroes

The Sign

3

Kun ruotsalainen retro-heavy-akti levyttää retroilu rock/heavy-julkaisuistaan tunnetuksi tulleelle maanmiestensä lafkalle, ovat askelmerkit selvät jo lähtökuopissa. Screamerin kepeästi rullaava ja hyvin melodinen vanhan heavy metal onkin tyyppiesimerkki The Signin rosterista (mm. Hällas, Iron Lamb ja Night): hyvällä tyylitajulla ja taidolla sävellettyä haikailua vuosikymmenten takaisiin aikoihin, joka kuitenkin kuulostaa samalla ainakin jo noina aikoina eläneelle täysin ajattomalta. Out of the Darkin kaltaisia simppeleitä karkkikertsejä lisäämällä Screamerikin alkaisi erottumaan paremmin tasaisen hyvästä mutta laajasta joukosta.

Inferno #171/2019

B.a.F.

The Infamous B.a.F. Men LP

FaB Hector

2,5

B.a.F.-yhtyeen juurijytäävä 60-lukulainen rock ei varsinaisesti ole aviisimme peruskauraa, mutta otetta ja syvyyttä triosta silti löytyy monia nykyajan Plasto-metalliyhtyeitä enemmän. Letkeät joskin hieman turhan laiskanpulskeaksi jäävät kappaleet kaipaisivat tosin enemmän rasvaisuutta ja garagempaa särmää saadakseen lanteet notkeiksi pelkän varovaisen jalantaputtelun sijasta. Kaksitoistatuumainen EP tuntuu myös liioitetulta formaatilta, etenkään kun musiikkia ei ole juuri minuuttimääräisesti enempää. Todennäköisesti trio on kuitenkin selkeästi parempi livenä kuin levyllä.

Blueintheface

Good Vibes/Sense of Danger LP

Herttoniemen Savuttomat Kasvissyöjät

3

Vaihtoehtorock on näyttäytynyt itselleni usein ärsyttävänä flegmaattisena vikinänä, mutta kotimaisen Blueinthefacen valloittavalla kakkoskiekolla ote on mukavan napakka ja reipas eikä mainostetut ska- ja reggae-mausteet ole onneksi nekään selkeästi kuultavissa kuin muutamassa biisissä. Ennin ääni on mukavan pirtsakka ja sen tekeekin kesäisen vihreältä vinyyliltä kaikuvasta musiikista yllättävän valloittavaa. Eheästä lopputuloksesta kuuleekin selvästi, että kilometrejä jäsenistöllä täytyy olla alla ennestään jo jonkun verran. Sydänhän tässä jopa vähän lämpenee joskaan ei sentään vielä sula.

Cut to Fit

Hopesick MC

Mögähead/Kohina/Tekniikka Pettää/Zen Filth

3,5

Ytimekkäässä saatteessaan Cut to Fitin Jere kiteyttää Hopesickin osuvasti: enemmän primitiivistä mölyä, vähemmän järkeä. Ei kassu silti mitään päätöntä kohkausta ole, vaikka mölyisät grindcore-purskaukset alkukantaisia ovatkin aina livemäistä DIY-tuotantoa myöten. Tehdään mitä ja miten huvittaa -asenne on hioutunut lukuisten keikkojen ja muiden projektien myötä vahvan omapäiseksi näkemykseksi, jonka sisäistäminen vaatii kuuntelijalta paljon normaalia enemmän. Puoliskojen päättävät noiseloopit toimivat hyvin rauhoittavina laskeutumisalustoina kohti normitodellisuutta.

Death SS

Rock ’n’ Roll Armageddon RE

High Roller

3

Eri Esittäjiä

Terror Tales – A Tribute to Death SS

Black Widow

2

Menneinä vuosikymmeninä Italia on tuottanut lukuisia kiehtovia bändejä, joista -77 perustettu ja useampaan kertaan manan majoilla käväissyt, mutta aina henkiin herännyt Death SS on yksi kiehtovimmista. Bändin mystinen ja osin teatraalinen, kauhuteemojen ja pimeyden voimien kanssa leikittelevä heavy metal on ollut parhaimmillaan todella iskevää ja vetoavaa, mutta 2000-luvulla ainoan alkuperäisen jäsenen, laulaja Steve Sylvesterin johtama poppoo on harhaillut liiaksi modernisoitu soundin ja omalla tavallaan merkillisen musiikillisen sekamelskan hetteikössä kasvaakseen kulttistatustaan tunnetummaksi nimeksi. Musiikkia on jouduttu pistämään markkinoille oman levymerkin kautta näkymättömin tuloksin ja nyt tilannetta yrittää korjata laadukkaasta retrohevistään tuttu High Roller julkaisemalla uusiksi alun perin viime syksynä ilmestyneen Rock ’n’ Roll Armageddonin.

Uran alkuaikojen tunnistettava mystinen tunnelma on yhä läsnä biiseissä, joskaan ei yhtä vahvana. Kappaleet itsessään muistuttavat lordimaista hard rockia, mutta sillä erotuksella, että Death SS on huomattavasti vähemmän hittihakuisempi ja tummasävyisyydessään selkeästi uskottavampi. Muutamaan otteeseen bändi heittäytyy jopa miedosti koneistetun metallin pauloihin (Promised Land) tuoden mieleen Marilyn Mansonin, mutta jollain kummallisella tavalla tämäkin on linjassa muun materiaalin kanssa.

Rock ’n’ Roll Armageddonin suurin ongelma kuitenkin on, ettei se muistuta lähellekään uhoamaansa lopun aikojen suurta taistelua. Levy tarjoaa kyllä lupauksia ja ilmentää jopa häivähdyksiä jostain suuremmasta, mutta mukaan lykätyt kolme uusintaversiota 2010-luvun singleistä venyttävät kokonaisuuden lähemmäs tuntia. Tämä vain korostaa joutokäynnin tunnetta, josta erityisesti Madness of Loven ja Your Life Is Now’n kaltaiset tunnelmoinnit onnistuvat taas herättämään. Tälläkään kertaa Death SS:n yritys olla kiinni sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ei onnistu kuin puoliksi.

Ymmärrän kyllä bändien halun esittää keikoilla omia tulkintojaan suosikkiensa kappaleista tai jopa taltioida näitä, mutta lähes poikkeuksetta tribuuttilevyt saisivat jäädä kokonaan julkaisematta. Konseptihan näissä on aina sama: haalitaan mukaan täkyiksi pari tunnetumpaa nimeä ja täydennetään loppulevy tusinapumpuilla, joista useimmat yrittävät tavoitella edes pientä paikkaa auringoista muiden hyvillä sävellyksillä, kun omat taidot eivät sellaisiin riitä. Näin on asioiden laita myös Death SS -tribuutin kohdalla.

Peräti triplalevyn mittaisella julkaisulla nimekkäimmät kunnianosoittajat ovat Watain, Bulldozer, Forgotten Tomb ja Nokturnal Mortum ja loput lähemmäs kolmekymmentä muuta eivät soita kelloja edes nimillään. Ja kuten olettaa saattaa, harva osallistujista saa kovinkaan mielenkiintoista lopputulosta aikaiseksi. Tulkinnat ovat enempi vähempi halvasti ja nopeasti esittäjän oman ilmeen läpi vedettyjä läpiluentoja alkuperäisistä, joiden omaleimainen tunnelma on tämän prosessin myötä saatu tehokkaasti latistettua.

Ainoat mainitsemisen arvoiset versiot löytyvät kakkoskiekolta: Black Oathin tunnelmallinen näkemys The Seventh Sealista, Northwindsin vinksahtaneeksi folkprotoheviksi versioksi taivuttama Lilith sekä Blue Dawnin mystiikkakäsittely Zombiesta. Loput jäävät mitäänsanomattomuudessaan näiden varjoon yltäen parhaimmillaan aivan ok-tasolle. Toksisen maskuliinisuuden hengessä plussia tribuutille voi jakaa myös tyylikkäästi tissejä auliisti esitteleville CD-etiketeille sekä siitä, että jokaiselle artistille on löydetty oma kappale eikä toistoa näin ollen kuulla.

Diskelmä

Kiss of Chaos LP

Omakustanne

4

Ei kannata alkaa korjaamaan sitä mikä ei ole rikki. Tähän viisauteen luottaa kotimainen Diskelmä, jonka ärhäkkä metallinen hardcore ihastutti jo kuusi vuotta sitten julkaistulla Fuck Everything -albumilla. Ja kun maailmanmenokin tuntuu päivä päivältä vain hullummalta, riittää kohteita keskisormen heiluttelulle kaljoittelun ja rässin kuuntelun ohessa.

Kiss of Chaosin ja koko bändin hienous on sen yksinkertaisuus, jota ei pidä kuitenkaan sekoittaa tavanomaisuuteen. Vaikka kappaleiden rappausriffeissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä eikä alle kymmenen rivin riimejä biisistä toiseen räyhäävä huutolaulukaan ole mitenkään poikkeuksellisen aggroa, on kahdeksan biisin ja 20 minuutin kokonaisuus äärimmäisestä ytimekkyydestään johtuen todella tehokasta.

Kun päälle ynnätään vielä yhtyeen valloittava tavaramerkki eli lastenlaulumaiset pilipali-melodiat ja soolot, on Diskelmän poikamainen remellys vastustamatonta, haluaa hardcorensa sitten metallisena ja vakavissaan tai metallinsa punkahtavana ja pienellä virneellä varustettuna. 

Dispyt

Livsglädje EP

Elitbolaget

3,5

Jeppisläinen Dispyt myllyttää murakkaa crustia, jossa tosin pykälää vahvempana kuuluu tekijöidensä vahvat death- ja hieman vähäisimmässä määrin myös black metal -taustat. Etenkin laulajan ärinämurina sekä riffiosasto hitaimmillaan että minimalistiset soolot ovat selkeästi kalmanmustia, mutta rytmiikka ja yleinen rumpalointi taas vahvasti D-beatin suuntaan kallellaan. Neljä biisiä runnotaan kevyesti alle kahdeksaan minuuttiin, mikä onkin juuri sopiva mitta ja määrä tätä lajia seiskatuumaisesta formaatista puhumattakaan. Luulisi kelpaavan molemmille seurakunnille, jos raja-aidoista ei pidä liian tiukasti kiinni.

Excuse

Prophets from the Occultic Cosmos

Shadow Kingdom

3,5

Viitisen vuotta sitten tapahtunut ensikosketus Excuse-yhtyeeseen oli varsin vakuuttava. Tuolloin vasta kaksi demoa julkaisseet nuoret helsinkiläismiehet tuuppasivat tulemaan hyvällä intensiteetillä mustennettua thrashia heavy metal -vaikuttein ja Path to Extinction -kakkosdemon Black Witch -raita jäikin laakista kaaliin soimaan. Vuonna 2016 ilmestyneelle Goddess Injustice -minialbumille oli löytynyt jo oikea julkaisijakin, eikä mikään ihme, sillä perinteisempää heavy-kerrointa ja sävellysten haastavuutta kasvattamalla oma ilme oli jalostunut entisestään.

Sama musiikin jalostaminen on jatkunut myös nyt ilmestyvälle Prophets from the Occultic Cosmos -esikoiselle. Oskar Lindströmin räyhäkäs laulu, soiton rouhea tatsi ja rivakat temmot muistuttavat edelleen yhtyeen juurista, vaikka muuten kappaleet eivät ole enää niinkään kaukana Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn sisällöstä. Kitaroinneissa ei ole säästelty missään kohtaa ja perinnetietoisen hyviä riffimyrskyjä sekä raikkaita soolosateita kuullaankin läpi koko levyn.

Debyytin sävellyksissä on myös melko lailla kunnianhimoa, sillä vaikka kestoa kokonaisuudella on optimaalisen vinyylimitan verran, löytyy levyltä vain kuusi kappaletta. Eikä bändillä olekaan minkäänlaisia vaikeuksia tehdä mielenkiintoisia, pääasiallisesti 5-7 minuutin mittaisia teoksia puhumattakaan yli 10 minuuttia kestävästä Watchtower of the Trans-Dimension -päätösraidasta. Jos seuraavalle julkaisulle riffit vielä tästä vähän terävöityvät ja melodiat kiillottuvat, aletaan olla lähellä raakatimanttia.  

The Lord Weird Slough Feg

New Organon

Cruz Del Sur

2

Nimihirviöbändi näyttää näemmä taas pallottelevan alkuperäisen ja trimmatun version välillä ja yhden levyn mittaiseksi jääneen Metal Bladen -diilin jälkeen on myös palattu pitkäaikaisen yhteistyökumppanin huomaan. Lähtökohtaisesti porukan omintakeisesti marssiva primitiivinen heavy metal on aina ollut kiinnostavaa, mutta tälläkään kertaan sen hienoudet eivät tahdo avautua sitten millään. Yksinkertaiset biisit yhdistettynä kolkohkoon tuotantoon kääntyvät osin myös bändiä itseään vastaan, vaikka kovimmille fanaatikoille tämä lienee juuri onkin se juttu.

Quartz

Quartz RE

Dissonance

3,5

Quartz

Live Quartz RE

Dissonance

2,5

Quartz on yksi niistä lukemattomista uuden brittiheviaallon edustajista, joiden ura jäi aikoinaan lyhyehköksi eli vain kuuden vuoden ja kolmen albumin mittaiseksi. Musiikissaan ei mitään varsinaista vikaa ollut, mutta suurempi maine ja kunnia jäi vain herra tietää mistä syystä saavuttamatta kuten niin monelta muultakin aikalaiselta. Ja kuten nykyajan henkeen kuuluu, paluu on tehty jo kuluneen vuosikymmenen alkupuolella, yksi uusi levykin on saatu tänä aikana pihalle ja nyt on näemmä uusioiden vuoro.

Bändi on vuonna -77 julkaistulla eponyymillä debyytillään ollut saarimanteretta pyyhkineen NWOBHM-hyökyaallon ensimmäisten joukossa. Kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan, on levyltä turha odottaa rankempaa ja vauhdikkaampia meininkiä, jollaista alettiin toden teolla kuulla vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen sijaan musiikissa on paljon mukana jo vuosikymmenen alkupuolella tehtyä heavy rockia sekä jytää ja onpahan mukana myös satunnaisia kevyehköjä progevenkoiluosioita.

Levyllä on kauttaaltaan omalaatuinen ja nautittavan hämyinen tunnelma, joka tulee parhaiten esille puolivälin Devil’s Brew -kappaleessa. Jos muihinkin viisuihin olisi saatu ladattua samaa mystisyyttä sekä teroitettua koukut astetta nappaavimmiksi, olisi kyseessä ehta klassikko eikä vain pelkkä hyvä kulttilevy.

Pari vuotta myöhemmin taltioitu, mutta vuoden -80 puolella toisen albumin kanssa samoihin aikoihin ilmestyneen keikkaäänitteen uusintajulkaisua ilmankin olisi pärjännyt. Toki liven myötä soitossa ja soundimaailmassa on oma rosoinen tatsinsa ja sitä myötä kappaleissa levyversioihin verrattuna oma astetta roisimpi ilmapiirinsä, mutta kovinkaan energiseltä ei lopputulos silti kuulosta. Ja kun keikka on mitä ilmeisemmin pätkitty ja kahdeksasta kappaleesta kolme on vielä covereita kulunutta Roll Over Beethovenia myöten, kiinnostaa esikoisalbumin kuuntelu kaksikosta selkeästi enemmän.

Skelator

Cyber Metal

Gates of Hell

2,5

20 vuotta tosiheviä hienoinen virne suupielessään veivannut Skelator starttaa viidennen albuminsa riemukkaissa merkeissä. Bändin alkuaikojen Helloweenia muistuttavassa speed- ja power metalin hybridissä on solistin kiekumisia myöten rempseä ja tarttuva ote, joka kuitenkin lerpahtaa levyn puolivälissä neljän biisin jälkeen. Vaikka periaatteessa muutos ei sävellyksissä olekaan suuri, vaivaa loppupuoliskoa liiallinen vakavuus aina tunnelmaa myöten ja tätä myötä kappaleiden kasvottomuus. EP-mittaisena lopputulos olisi selkeästi kirvestä parempi.

Torche

Admission

Relapse

4,5

Yli 10 vuotta sitten ilmestyneestä Torchen kakkoskiekosta Meanderthal tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu EP:tä ja sinkkuja ovat jostain kumman syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse. Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post rockin kolmiossa, mutta nyt kuvioon on tullut mukaan ihan uusia ulottuvuuksia. Tyylimuutos ei kuitenkaan ole käytännössä kovinkaan suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka.

Kun kappaleissa on hitunenkaan vauhtia enemmän, voi niissä kuulla kaikuja Kyussin kaltaisesta hien valumaan pistävästä paahtavasta desert rockista. Ja kun tempoa taas lasketaan inanen, muuttuu tunnelma lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Näiden kahden musiikillisen mielikuvan välille mahtuu optimaaliseen 36 minuuttiin tosin myös muita musiikkivariaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgehajuun ilman että näitä voisi täysin kohtisuorasti sormella osoittaa.

Admissionin hienous on kuitenkin sen hillittön letkeys yhdistettynä murakan pörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painaudu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Kun tähän kombinaatioon yhdistetään vielä laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, muistuttaa lopputulos täydellisesti laiskanpulskaa kesäpäivää, jolloin on aivan kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä.

Inferno #170/2019

Concrete Winds

Primitive Force

Sepulchral Voice

4

Vastikään hajoamisestaan ilmoittaneen Vorumin tuhkat eivät ole ehtineet edes kylmentyä, kun ainakin osin samojen tekijöiden Concrete Windsin esikoisalbumin mukanaan tuleva kylmä viima on puhaltanut ne jo pois. Mustennettu death metal on edelleen homman nimi, mutta nyt noin 2-3 minuutin mittaisiin rienaavan raivoaviin rykäisyihin on todella onnistuneesti tiivistetty alkukantaista ja väkevää aggressiota sekä voimaa. Primitive Force on 101% vakuuttava julkaisu, jonka kuuntelu kotioloissa saa haukkumaan henkeä. Keikkatilanteessa jopa hypoksifilian uhka saattaisi olla todellisuutta.

Holy Life

B.L.D. LP

Superlord

3,5

Kahden omakustanteen jälkeen Holy Life Lahest on vähemmän yllättäen napannut diilin, jonka tuloksena julkaistaan iso musta kiekko. Avauspuolen biisikaksikko Hellephant-Tardrinker edustaa karvaturpien letkeää stoner-henkisempää puolta kun taas kääntöpuolen yksinään 11 minuutin mitallaan täyttävä Bongstripper on lähempänä jumittavampaa sludge-murjontaa. Ensikuuntelun aiheuttama pienoinen ”taas tätä samaa” -pettymys muuttuu tälläkin kertaa positiiviseksi tuntemukseksi toistojen myötä, joten jotain bändi tekee mystisesti oikein, vaikka keinot perin tuttuja ovatkin.

Leathürbitch

Into the Night

High Roller 

1,5

Nyt on bändillä niin törkeän huono nimi, että sitä oikein toivoisi musiikin olevan härskiä ja tiukkaa, mutta mitä vielä. Mainostetut glam rock -vaikutteet kajastavat kovin himmeinä ja speed metal -puoliskokin on melko mitäänsanomatonta läpsyttelyä vailla voimaa. Kun laululinjat vielä ovat eriskummallisesti vähän siellä ja täällä ja solistin äänikin osin korviin käyvää kailotusta ja kiekunaa,  ei levyä jaksa kuunnella läpi kuin arvosanan verran. 

Lähdön Aika

Alku LP

Bunkkeri/Rämekuukkeli

3

Vuosituhannen alkupuolella startanneen Lähdön Aika -yhtyeen uraa on tullut tällä vuosikymmenellä seurattua kohtalaisen tarkasti antamalla jopa kirjallista kritiikkiä useammasta julkaisusta mukaan lukien edellinen neljä vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä. Sitten vuoden 2011 soundeja ja sävellyksiä myöten hapuilevan seiskan yhtye on selkeästi fokusoinut ulosantiaan ja jälki onkin parantanut vauvanaskelin levy levyltä.

Linja pitää myös Alku-albumilla. Yhtyeen sludgemainen doom on yksinkertaista ja pelaa pitkälti ahdistusta levittävän solistin huudon ja vastakohtana toimivan simppelin riffittelyn välillä, joka välillä heltyy jopa rauhalliseksi tunnelmoinniksi säilyttäen silti rosoisen otteensa. Saatteen kanssa olen tosin monessa kohtaa eri mieltä. Musiikki ei ole aiempaa tylympää ja ruhjovampaa, sillä aiempi kokonaisvaltainen ehdottomuus on korvieni mukaan ennemminkin jalostunut tarkemmin iskeväksi säilyttäen silti tinkimättömyytensä.

Eikä Alku myöskään kuulosta minusta tuoreelta ja innovatiiviselta, ainoastaan hyväksi löydetyn polun kulkemiselta pienin poikkeamin. Tämä sinällään ei olisi minkäänlainen ongelma, mutta lopulta levy kuitenkin antaa vähemmän mitä lupaa. Siltä jää juuri kaipaamaan sitä kaiken päälle tällättyä ekstra tylyyttä ja ruhjovuutta aina tuotantoa myöden, joka repisi ääripäitä edes hitusemman kauemmaksi toisistaan.

Mystik

Mystik

I Hate

3

Länsinaapurimme 75% mimmeistä koostuvalle heavy/speed metal -nelikkoa suitsutetaan kovasti, mutta käytännössä tästä on totta vain puolet. Mystikin esikoinen kun näet on juuri sellainen levytys, jossa toteutus tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Usvainen tuotanto korostaa pintaan nostettua Julia Von Krusenstjernan hivenen liian hentoa ja osin lausuvaa laulutyyliä vieden muilta instrumenteilta ja sitä myöten biiseiltä voiman. Sävellyksissä on kyllä ideaa ja tunnelmaa, mutta kokonaisuus jää valjuhkoksi. Mystik on hyvä, mutta ei vielä valmis.

Riot City

Burn the Night

No Remorse

3,5

Osuvan nimen itselleen keksinyt Riot City on sekin kanadalaisen metallin uutta polvea Smoulderin ohella, jonka arvioni esikoisestaan löytyy toisaalta tästä aviisista. Molempia yhdistää 80-lukulainen heavy metal, mutta Riot City vetää pidemmän korren ensimmäisellä täyspitkällään, joka ammentaa vahvat vaikutteensa Judas Priestin lisäksi nahka ja niittiestetiikasta. Syypää paremmuuteen voi olla myös se, että bändillä on takanaan enemmän vuosia ja kokemusta kuin arkaainisen eeppisillä power doom -metalisteilla.

Vaikka bändin biiseistä jääkin uupumaan viimeinen niitti, ovat ne kokonaisuutenakin tarkasteltuna hyviä ja yhtenäisiä sävellyksiä. Yksi niiden vahvuuksista, mutta samalla myös paikoitellen hermon päälle käyvistä tekijöistä on laulaja-kitaristi Cale Savyn ylärekisterikiljuminen. Avauskappaleessa Warrior of Time homma on vedetty överiksi ja lopputulos kuulostaa enemmän alleviivatun itsetarkoitukselliselta kuin erottuvuutta muista yrittäjistä tuovasta mausteesta. Onneksi kaveri on ilmeisesti myös itse tajunnut asian ja selvästi maltillisempi, mutta yhä taajaan käytetty korkea ääniala toimii paljon paremmin lopuissa levyn seitsemässä biisissä.

Burn the Night on vahvasti perinteitä kunnioittavaa energistä vauhtiheviä, jota ei ole pelkkää taantumuksellista ja tylsää retroilua. Kaikesta ulkomusiikillisia seikkoja myöten kajastaa arvostus, tietämys ja halu olla heavy metalin kultakauden jatkumoa omalla panoksella, olkoonkin se sitten täysin tuttua juttua joka suhteessa jo vuosikymmenten takaa. Mieluummin rehellistä vanhan mallintamista kuin itsetarkoituksellista nykyhetkessä nytkytystä.

The Rods

Brotherhood of Metal

SPV

1,5

Vuonna -84 The Rods käskytti vakuuttavasti niitä syömään metallia, mutta 2010-luvulla hissukseen levytysrintamallakin aktivoitunut jenkkipoppoo julistaa manowarmaiseen tapaan metalliveljeyttä ja vieläpä samankaltaisella lussulla tavalla. Ylipitkä levy pullistelee kaikilla mahdollisilla heavy metalin kliseillä kovaa rokkaamisesta ja bailaamisesta paholaiskuvastoon kuten aikoinaankin, mutta nyt sille ei kuitenkaan löydy musiikista tukea. Moinen uho aiheuttaakin enemmän myötähäpeän tunnetta ja sukulaissuhteen kieltämistä kuin voimaannuttamista yhteenkuuluvuuden julistamisen myötä.

Scumripper

All Veins Blazing

Hells Headbangers

3,5

Kotimainen Scumripper räkii saastaista punkin ja death metalin ristisiitostaan 11 biisiä sisältävällä esikoisalbumillaan, jolla on mittaa hyvinkin optimaaliset 20 minuuttia. Meno on lähes yhtä roisia kuin 7” EP:ksi asti päätyneellä ainokaisella demollaan, mutta kitarasoundista niistettyä ekstraräkää jää silti kaipaamaan.

All Veins Blazing on samalla sekä kunnianosoitus pioneereille kuten Autopsy ja erityisesti Repulsion että keskisormi kaikenlaiselle nykyajan totaalisen hajuttomalle ja mauttomalle metallille. 2010-luvulla samaa haistattelua on vakuuttavasti tehnyt myös Nekrofilth, joka sekin on Scumripperin vaikutteiden listalla.

Smoulder

Times of Obscene Evil And Wild Daring

Cruz Del Sur

3

Arcane power doom on termi, jolla kanukit kuvaavat esikoisalbuminsa musiikkia. Kun mukaan otetaan vielä englannin kielen sana epic, niin siinähän lokeron raamit ovatkin jo aseteltuna osuvasti.  Vähemmän osuvaa onkin sitten musiikin itsensä iskevyys, sillä vaikka se onkin kaikkia edellä mainittuja sinällään hyviä asioita, mikään niistä ei ole sen erityinen vahvuus jos ei nyt heikkouskaan.

Musiikissa ei ole siinä määrin kohti korkeuksia kohoavaa eeppisyyttä kuin odottaa sopisi, ja vaikka Sarah Annin äänessä onkin mukavasti kuulautta ja kantavuutta, ei hänkään pysty kasvattamaan sävellyksiä suuremmiksi. Ja kun taas isompaa heavy metal -vaihdetta pistetään silmään levyn vauhdikkaimman Bastard Steel -biisin malliin, jää siltikin tunne, että käsijarru on jäänyt pari napsua päälle ja samaa hyvin tuttua uraa pitkän huristellaan.

Times of Obscene Evil And Wild Daring onkin vain lupaava debyytti, joka sekin on ihan kelvollinen saavutus tässä ajassa. Kovimman luokan hämyhevarit nauttinevat tästäkin levystä minua enemmän, mutta nimi sentään on jo lehdessä ja mielessä.

Thronehammer

Usurper of the Oaken Throne

Church Within

3,5

Saksalais-englantilainen Thronehammer onnistuu yllättämään esikoisellaan positiivisesti. Eeppisen doom metalin ja superraskaan lanauksen yhdistelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimivaa. Solistin puhtaat laululinjat eivät ole kaikista taiturimaisempia, mutta onnistuu silti tarjoaamaan hyvän tunnepitoisen tulkinnan vastapainoksi lyijynraskaalle riffittelylle. Edes lähes poikkeuksetta gargantuaanisen mittaiset piisit ja niiden muodostama massiivinen 78 minuutin kokonaisuus ei sekään haukotuta, vaan on juuri lääkärin määräyksen mukainen oikea annos.

Inferno #169/2019

Aria

Curse of the Seas

Sliptrick

3,5

Venäjän Iron Maideniksi tituleerattu Aria on kotimaassaan iso bändi, mutta yli 30 vuotta kestäneestä  ja lukemattomista levyistään huolimatta muualla kulttisuosikki. Curse of the Seas voi parantaa tilannetta, onhan sen miksannut Roy Z ja pääesiintyjäkeikka käppähevareiden pyhiinvaelluskohteessa Keep It True -festareilla on sekin hyvästä. CD:n maksimimittoja hätyyttävästä albumista olisi pitänyt vain karsia kolmannes, vaikka selkeää jämää ei seassa ole. Eksoottisesta laulukielestään ekstrabuustia saavat tasavahvat biisit kärkenään Smoke without Fire ja pitkä nimikappale muodostaisivat näin iskevämmän kokonaisuuden.

Attika

When Heroes Fall RE

Pure Steel

2,5

Attikan alun perin kasettina vuonna -91 julkaistusta kakkoskiekon When Heroes Fall CD-painoksesta on aikaa neljännesvuosisata, joten aika lienee kypsä uusinnalle. Levyn voi rehellisesti sanoa olevan unohdettu, mutta kumminkin kaukana klassikosta. Pumpun Amerikan mallin power/heavy-metalli on musiikillisilta, soundillisilta ja tunnelmallisilta lähtökohdiltaan kyllä kiehtovaa, mutta sävellyksiltään taas sen verran yksioikoista, että kevyehkö alkuintoilu lopahtaa pian ensikolmanneksen jälkeen. Suositeltavissa vain käppäilyn todellisessa ytimessä oleville.

Bethlehem

Lebe Dich Leer

Prophecy

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestynyt Bethlehemin nimetön albumi oli lähes täydellinen pakkaus yhtyeen aina 90-luvun alusta tutuksi tekemää hyvin intensiivistä dark metalia, jossa osin kokeellisemmilla elementeilläkin sävytetty black/doom metal -hybridi on aina ollut täysin omia polkujaan kulkevaa. Monikaan asia ei tänä aikana ole muuttunut rumpalia lukuun ottamatta, mutta miehistönvaihdokset kuuluvat tavallaan jo asiaan.

Yksi nykyisen kokoonpanon ehdottomista vahvuuksista eli Yvonne ”Onielar” Wilczynskan (Darkened Nocturn Slaughtercult) monipuolinen ääntely mielenvikaisesta riekkumisesta selkäpiihin menevään kuiskailuun on onneksi yhä edelleen tallella. Tässä yhteydessä ei todellakaan tarvitse tai edes voi puhua mistään female fronted metal -genrestä, sillä onhan se niin, että suoritus ratkaisee löytyy haarovälistä sitten lirputin tai ei. Ja juuri hänen käsittämättömän vokaaliakrobatiansa ansiosta Bethlehemin jo lähtökohtaisesti piinaavia tuntemuksia hienosti kuvaava musiikki nousee entistäkin vakuuttavammaksi.

Lebe Dich Leerin pinnan alla pirskahtelee tuttu hulluutta kohti puskeva epätoivo ja pimeys, mutta onneksi laihaa lohtua tuovat harvakseltaan kuultavat valonpilkahdukset. Edeltäjäänsä verrattuna tunnelmat ja niiden toteutukset ovat tälläkin albumilla pitkälti samat, mutta jonkinlainen pehmustetussa sellissä toinen käsi pakkopaidan hihassa -tyyppinen vapaudenrajoitustunnelma kappaleita kuitenkin tuntuu varjostavan. Tai sitten antidepressanttilääkitys on nyt paremmin, mutta luovuuden kannalta huonommin kohdallaan.

”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä” lienee kohtuu osuva härmäläinen käännöstulkinta Lebe Dich Leeristä.

Dool

Love Like Blood EP

Prophecy

3,5

Mestarillisen Here Now, There Then -ensilevynsä 2017 julkaissut Dool ostaa lisäaikaa seuraajan valmistelemiselle julkaisemalla Killing Joke -coverin ja kaksi liveraitaa sisältävän EP:n. Alkuperäiseen versioon verrattuna hollantilaisten tulkinta etenee painavammin ja verkkaisemmin tehden siitä yllättävänkin helposti itsensä kuuloisen. Pitää varmasti myös paikkansa, että saatteessakin kehuttu orkesterin toimivuus live-olosuhteissa on kovaa tasoa, mutta ei tämä näiltä taltioinneilta erityisemmin käy ilmi. Selkeä faneille ja keräilijöille suunnattu kymppituumaisena vinyylinäkin ilmestyvä välityöhän tämä on, joskaan ei sieltä heikoimmasta päästä.

The End Machine

The End Machine

Frontiers

2,5

Toisaalla tässä aviisissa olevassa Last In Linen arviossa esitin kritiikkiä latteista biiseistä, mutta kehuin taas Jeff Pilsonin vääntäneen nupikoista mukavan eläväiset soundit. Omassa uudessa bändissään The End: Machinessa biisit ovat inasen parempia, mutta omassa studiossaan työstetty levy taas tuotannollisesti astetta tylsempi.

En tiedä miksi musiikkia pitää julkaista taas uudella nimellä, semminkin kun jo Dokkenista tuttu Lynch-Pilson-Brown -trio on täysin sama kuin 2012 ilmestyneellä varsin hyvällä T&N-nimen alla julkaistulla Slave to the Empire -levyllä. Tuolloinhan bassottelun ja koskettimien lisäksi herra Pilsonilla oli myös pääasiallinen lauluvastuu, joka hyvin tulikin kannettua. Nyt lauluissa puolestaan on nykyinen Warrant-vokalisti Robert Mason, jonka kanssa yhteistyötä on tehty aiemmin em. T&N:n lisäksi myös Lynch Mobissa. Piiri pieni pyörii, samat nimet siinä hyörii.

Syventyessä The End Machinen musiikkiin käy selväksi, että kyseessä ei ole mikään yksi projekti lukuisten muiden joukossa. Pitkän linjan veteraanien soitto on ilahduttavaa George Lynchin kitarointi ja laulusuoritukset stemmoineen etunenässä, eivätkä sävellykset nekään ole huolellisesti kasatuilta rakenteiltaan mitään tusinatavaraa. Ei olekaan siis mikään ihme, että tähän päivään tyylillä istutettu hard rock kuulostaa hyvältä. Isoin ongelma vain on, että kun rakennuspalikat ovat jokaisessa pitkähkössä biisissä pitkälti identtiset, jää lähes tunnin mittaiseksi taantuvalta levyjärkäleeltä kaipaamaan selkeästi enemmän dynamiikkaa ja tarttuvuutta.

Eugenic Death

Under the Knife

Heaven and Hell

3

Eugenic Deathin kakkoskiekkoa työstettiin neljä vuotta ja tämä kuuluu pelkästään positiivisesti huolitellusta lopputuloksesta. Jenkkitrion thrashista löytyy kaikin puolin miellyttävää miehistä karskiutta, vaikka itse musiikki onkin kaukana rujoimmasta kohkauksesta. Biisit rullaavat miellyttävän vaivattomasti, mutta vaikka seitsemän veisun levy onkin napakassa kokonaismitassa, olisi jopa yli kuusi minuuttia useamman kerran ylittävissä sävellyksissä ollut leikkuuvaraakin. Tällaisenaan liiallinen kunnianhimo syö turhaan tehoja lopputuloksen intensiteetistä.

FM

The Italian Job CD+DVD

Frontiers

3

Brittiläisten kevytrokkareiden 35 vuotta sitten muodostama FM vaikuttaa juuri nyt elävän uutta renessanssia eikä mikään ihme, sillä viime vuonna ilmestynyt Atomic Generation oli varsin verevä esitys. Ja kun vielä vuoden 2016 uudelleenäänitys hittirikkaasta Indiscreet-debyytistä kiillotti soundeiltaan perin tuhnuisen alkuperäisen version kerrankin juuri oikealla tavalla nykyaikaan, on helppo ymmärtää, miksi Frontiers julkaisee keikkatallenteen tältäkin rosterinsa helmeltä.

Musiikilliselta sisällöltään intron ja kuusitoista kappaletta sisältävä keikka on hunajaa korville. Setti painottuu vahviten kahteen ensimmäiseen levyyn, joiden biisit ladataankin pääosin loppupuoliskossa yhtenä hittiputkena alun toimiessa enemmänkin yleisön lämmittelijänä yksittäisillä uran välikauden sekä useammalla 2010-luvun biisillä. Ura ja sen huiput käydään tasapainoisesti läpi eikä huteja kuulla ensimmäistäkään, on tarkastelijana sitten pitkän linjan fani tai myöhemmin bändin hienon musiikin löytänyt jälkikasvu.

The Italian Jobin hyvyys lepää kuitenkin lähes täysin pelkän musiikin varassa ilman formaatin tuomaa lisäarvoa. Pelkkä audiotaltiointi keikasta ei tuo juurikaan mitään lisää itse biiseihin ja levyversioihin verrattuna jälki on soundeiltaan inasen latteampaa. Liikkuvaa kuvaa taas tarkasteltaessa charmantisti harmaantuneiden herrasmiesten soitto on kyllä todella komeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta yleisön tavoin turhan eleetöntä. FM on toki kaikessa AOR-henkisyydessään aikuiseen makuun ja kaukana nuorison villitsijästä, mutta jonkinlaista elävyyttä jää silti kaipaamaan, vaikka molemmat osapuolet tuntuvatkin nauttivan kuvauksen perusteellakin intiimiltä vaikuttavasta keikasta.

Hermoromahdus

Perse paljaana EP

Omakustanne

4

Yhden loppu on toisen alku. Näin myös Hermoromahduksen kohdalla, sillä historiasta löytyy Aivottomien rauniot. Toisella julkaisullaan Perse paljaana uusikaupunkilaisnelikko tekee asiat hieman hassusti: äänitettyjä biisejä olisi optimaalisen nelivitosena pyörivän kaksitoistatuumaisen verran, mutta toistaiseksi vain diginä julkaistusta biisikympistä on valittu 7” EP:lle neljä ensimmäistä.

Todella tyylikäs kantaaottava kansitaide kiteyttää yhtyeen sanoman mainiosti: hyvin ei mene olet sitten pienipalkkainen duunari tai muuten vaan vähävarainen. Perse on auki, kun poliitikot päätöksineen menevät taas perse edellä puuhun ja näin tapahtuu myös maailmanlaajuisesti eikä vain armaassa kotimaassamme. Ihminen kusee omiin muroihinsa paskomalla mielin määrin luontoon mitä moninaisimmin tavoin. Yksinkertaisia ja moneen kertaan käsitelty teemoja HC-punkissakin, mutta silti nyt ajankohtaisempia kuin koskaan.

Simppeleitä muutaman riffin ihmeitä ovat myös yhtyeen parin minuutin molemmin puolin kestävät repäisyt. Niiden vahvuus ja tehokas iskevyys piilee kuitenkin juuri tässä suoraviivaisuudessa, joka saa ekstralisänsä vielä pelkistetyn selkeistä soundeista, metallisen tanakasta soittotatsista ja paikoittain jopa death metalin puolelle lipsahtelevista tykityksistä. 

Tässä viitekehyksessä neljän biisin pienjulkaisu onkin siis täysin oikea valinta, sillä nämä kahdeksan minuuttia esittelevät Hermoromahduksen koko repertuaarin parhaimmillaan. Ja kun melko varmasti nälkää jää, käyvät loput kuusi kipaletta vaikka jälkkäristä ilman että ähky pääsisi edes yllättämään.

Last in Line

II

Frontiers

2

Last in Linen perustajilla Vinny Appicella, Vivian Campbellilla ja juuri ennen debyytin julkaisua vuonna 2017 menehtyneellä Jimmy Bainilla on kovat meriitit niin soittajina kuin säveltäjinä, joista riittää mainita alle kolmen vuoden sisään ilmestyneet Dio-klassikot Holy Diver, Last in Line ja Sacred Heart. Nykyporukan kakkonen ei tekijämiesten mainetta kuitenkaan kasvata, sillä vaikka soitto käy ammattimaisen komeasti, soivat itse laulut ihmeen onttoina ja värittöminä. Dokkenissa ja 2000-luvulla myös Foreignerissa bassoa pompotelleen Jeff Pilsonin tuotantojälki on sentään modernisoidun heavyssa eläväistä.

Magic Dance

New Eyes

Frontiers

3

Frontiersin uusien kykyjen julkaisusarjassa on löydetty taas yksi kaikkia genren oppikirjan sääntöjä orjallisesti noudattava AOR-artisti Amerikasta, kuinka yllättävää! Magic Dancen puolustukseksi on tosin todettava, että tavanomaisuudestaan huolimatta se kuulostaa kasarityyliin niin häpeilemättömältä ja hyväntuuliselta, että ärrimurrikeksejä syötyäänkin olisi pakko hymyillä. Heikoin lenkki bändissä on sen perustajan ja lähes kaikkeen sormensa työntäneen Jon Siejkan hennohko ja väritön ääni, joka ei tihku hunajaa korviin kaivatulla tavalla.

Nixa

Opus Tierra

War Anthem

3

Kun Opus Tierra starttaa nimikappaleella perässään Seed, Nixan eeppisen klassista doom metalia lähellä oleva jylhä hidastelu herättää välittömästi kiinnostuksen. Vaan mitä pidemmälle levy tästä etenee, sen lanaavammaksi meininki muuttuu tunnelman laskiessa tämän seurauksena. Romahduksesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä kaiken runnomisen alta kajastaa toki edelleen monipuolisia sävyjä etenkin laulajan puhtaista ja rauhallisemmista laululinjoista.

Orkesterin em. lähestymistavan tuomion julistukseen voikin nähdä sekoituksena kotimaansa Yhdysvaltojen karskimpaa ja yksinkertaisempaa ilmaisua sekä eurooppalaisen enemmän melodisuuteen ja tunnelmaan panostavan tyylin välillä. Yhdistelmä on kuitenkin sen verran haastava, että albumi kokonaisuutena on jatkuvaa tasapainoilua hyvän ja pahan välillä jääden lopulta hieman epämääräisestikin näiden väliin. Hyvistä esimerkit tulikin jo mainittua, pahan joukkoon kuuluu taas keskivaiheelta löytyvä tympeä rymistely Destroyer, joka onneksi onkin levyn lyhyin kappale.

Jos Opus Tierra kuvaa luojiensa henkilökohtaista matkaa tuhottujen oletusten ja unelmien tuhkista kohti tutuista elementeistä kohoavaa määränpäätä, piisaa taivallettavaa vielä niin henkisesti kuin musiikillisestikin. Suunnan voi kuitenkin sanoa olevan oikeanlainen. 

Our Survival Depends On Us

Melting the Ice in the Hearts of Men

Ván

3

Näiltä itävaltalaisilta ei puutu kunnianhimoa ja halua haastaa itseään. Se näkyy ja kuuluu kaikesta aina romaaninmittaisista nimistä neljään yli 10 minuutin mittaiseen biisiin. Musiikkinsa on kaikkea muuta kuin helppoa omaksuttavaa vaikkei se ole millään muotoa kimuranttia. Yhtye liikkuukin alati omaperäisyyden ja ärsyttävyyden muodostamalla veitsenterällä. Primordialin kaltainen pakanallinen eeppisyys, post metal -tunnelmointi ja runnominen sekä laulajan paikoittainen Ulvova mylläri -laulutyyli on yhdistelmä, josta ei aina oikein tiedä mitä mieltä olla.

Protector

Summon the Hordes

High Roller

2

80-luvun loppupuoliskolla uransa käynnistänyt ja pienimuotoista suosiotakin nauttinut Protector on varsinainen jäärä. Uransa jo kertaalleen paketoinut ja paluun jälkeen useamman julkaisun pukannut porukka yllätti ilahduttavasti kolme vuotta sitten ilmestyneellä ”Cursed And Coronated” -teutoni-thrash-pläjäyksellään. Seuraajansa ottaa kumminkin selkeästi takapakkia, sillä vaikka bändi räksyttää ja pätkyttää edelleen luupäisesti, kaatuu tällä kertaa homma pitkälti turhan mielikuvituksettomiin ja itseään toistaviin riffeihin. Tämä levy tuskin kutsuu kokoon kuin pienen joukon intohimoisimpia rässiliivijürgeneitä.

Schattenfall

Melancholie des Seins

Redefining Darkness

2

Mustan metallin erikoismiehemme Joni ”Venomin haukkuja” Juutilainen teilasi loppuvuodesta 2017 ilmestyneen Schattenfallin esikoisalbumin ja seuraajaansa Melancholie des Seinsia kuunnellessakin on helppo ymmärtää miksi. Saksalaisten sinällään muodollisesti pätevä fiilistelybläky ei kouraise sisintä pintaa syvemmältä ja vaikutelma vain kiusallisesti korostuu, mitä lähemmäksi 56 minuutin kohdalla sijaitsevaa päätepistettä edetään. Pikimustan tilalla oleva aseharmaa melankolia ei lämmitä saati kylmää kaivatulla tavalla.

Sins of the Damned

Striking the Bell of Death

Shadow Kingdom

3

Esikoisellaan Sins of the Damned tykittää menemään latinoamerikkalaisen kiihkeällä sykkeellä heavy metaliaan, johon on imetty hitunen thrashin räyhäkkyyttä. Lopputulos muistuttaakin lähinnä speed metalin esi-isäkappaleita kuten Acceptin Fast As a Sharkia tai Helloweenin How Many Tearsia esitettynä vain raffimmilla lauluilla. Verrokkina toimii myös pitkä-ikäinen black/thrash-poppoo Desaster heveimmillään. Hyvin tehty perinteitä kunnioittava underground-henkisyys on aina ilahduttavaa, mutta ei näistä aineksista chileläisetkään sentään saa täysillä iskeviä 5-6 minuutin repäisyjä.

Starquake

Time Space Matter

Pure Rock

3,5

Kun bändi sekoittaa surutta mutta tyylillä 70-luvun Deep Purplen hammondin värittämää hard rock -jytää saman aikakauden Genesis & Yes progevenkoiluun ja queenmaiseen hohdokkaaseen mahtipontisuuteen matkaten siinä samalla halki ajan ja avaruuden, voidaan puhua erikoismenosta. Tällaiseen kombinaatioon ei pysty kuin saksalainen studioprojekti kipparinaan itsekin nupinvääntäjä ja instrumentalisti Mikey Wenzel. Jos maestro olisi laulajanlahjoiltaan omaperäisempi, alettaisiin olla todellisen parhauden ääressä, mutta tällaisenaankin Time Space Matter onnistuu ilahduttamaan.

Inferno #168/2019

Fungus Exodus

Myco Sapiens

Bestial Burst

3

Kosketinvetoisen black metalin uuden tulemisen myötä ei ole mikään ihme, että sen vanavedessä myös synapimputtelu eli ns. dungeon synth -genre on sekin nostamassa taas päätään. Genrethän liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa, onhan useimmilla ambientin ja elektronisen musiikin pioneerien kuten Tangerine Dreamin tai Klaus Schulzen tuotantoa ihailevilla mustilla kosketinvelhoilla Mortiiksesta Neptune Towersin Fenriziin myös oma vahva musiikillinen BM-historiansa.

Suomalaisen Fungus Exodus -kaksikon mustemmista kytköksistä en tiedä, mutta mahtavat ja mystiset 17 vuotta työstetty Myco Sapiens on em. genrepioneerien lisäksi saanut ilmiselvästi vaikutteensa myös Varg Vikernesin vankilasta käsin sävelletyille ja äänitetyille ambient-levyille Dauði Baldrs (1997) sekä Hliðskjálf (1999). Aikoinaanhan moni Burzumin koko genreä määrittäneelle kylmän raa’alle soundille sielunsa menettänyt naureskeli avoimesti tälle casiolevykaksikolle, mutta jotain maagista tunnelmaa niihinkin kuitenkin sisältyi ja väitänpä, että paljon on ymmärretty vasta jälkeenpäin.

Kolmesta pitkästä kappaleesta koostuva albumi on alussa ja lopussa lähempänä Mortiisin haikean yksinkertaista tunnelmointia kuin mitä keskelle sijoitettu vahvasti Burzumin synakauden mieleen tuova jämäkkä ja kalsa Ascendancy Heralded by Black Trumpets of the Dead. Biisiin sopii yllättävän hyvin myös saatekirjeen mielenkiintoinen ”Conan soundtrack with doom metal drums” -luonnehdinta, vaikka niin sävellys kuin toteutus on kaukana Basil Poledourisin mestarillisesta kädenjäljestä.

Yksinkertaisista elementeistä kasattu Myco Sapiens on omalla tavallaan sympaattinen julkaisu, joka on genrelle ominaiseen tapaan joka suhteessa hieman käppäisen kuuloinen. Tämä on kuitenkin täysin harkittu tyylikeino ja erilaisista lähtökohdista toteutettuna lopputulos olisi todennäköisesti selkeästi huonompi ja enemmän hukassa kuin mitä nyt. Jonkinlaista fokusoitumista ja syvällisempiä tasoja jää tältäkin luolaseikkailulta tosin uupumaan, vaikka lupauksia moisesta onkin kokonaisuuteen piilotettu.

Idle Hands

Mana

Eisenwald

4,5

Idle Hands ei olisi voinut saada parempaa starttia uralleen, kuin mitä viime vuoden lopussa julkaistu viiden biisin minari Don’t Waste Your Time sille antoi. Esitin tuolloin epäilykseni siitä, voiko jo tuolloin seuraajaksi ilmoitettu täyspitkä vastata kerta heitolla korkeuksiin kohonneisiin odotuksiin. Tästä syystä Manan ensikuuntelua piti lykätä tovi, osin mahdollisen pettymyksen pelosta, mutta pääasiassa siksi, että mielentila olisi oikeanlainen. Huoleni olivat turhia, sillä albumi on juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, mutta vaatii enemmän aikaa saadakseni selvyyden julkaisujen lopulliseen paremmuusjärjestykseen.

Monikaan asia ei levyjen välillä ole muuttunut ja siltikin juuri ne pienet muutokset ovat vieneet yhtyettä eteenpäin ja syventäneet ilmaisuvoimaa entisestään. Idle Hands on edelleen periaatteiltaan pitkälti vanhan koulukunnan heavy metallista ammentava melodinen yhtye, jossa kuuluu myös tyylikkään salakavalalla tavalla vahvoja vaikutteita gootti- ja vaihtoehtorockista. Yhtyeen kiehtovuus piileekin pitkälti siinä, että se on hyvin hankalasti määriteltävissä, sillä mikään em. genreistä ei dominoi toista tai ole edes ilmiselvästi bongattavissa. Ja tätä mikstuuraa jo edellisessä arviossa kehumani Gabriel Francon ääni taipuu tukemaan todella hienosti.

Havaitut erovaisuudet EP:hen verrattuna löytyvät metallipitoisuuden vähenemisestä ja sitä myötä keventyneestä yleissoundissa. Mutta koska haikeus on silti yhä edelleen vahvasti läsnä, on lopputulos kaikkea muuta kuin millään muotoa lussu.  On jännää myös huomata, kuinka perus rokkien 3-4 minuutin mitoissa pysyttelevät kappaleet tuntuvat samaan aikaan sekä lyhyenlänniltä että juuri oikean mittaisilta. Joka kuuntelukerran jälkeen huomaa ihmettelevänsä ”joko tämäkin biisi nyt jo loppui” ja koko levyn päättyessä sen on jo laittanut uudestaan soimaan ennen kuin koko aisaan on edes kerinnyt ajattelemaan.

Manalta olisi aivan hyvin voinut jättää poiskin jo EP:llä olleen, yhtyeen metallisimman ja vauhdikkaimman Blade And the Will -biisin, vaikka istuuhan tämä heavy-anthem myös albumikokonaisuuteen saumattomasti. Manan entistä monimuotoisempi tyyli sopii yhtyeelle paremmin kuin hyvin ja vain alleviivaa sen taitoa ja vahvaa näkemystä tekemisistään. Edes taivasrajat eivät näemmä ole Idle Handsille mikään ongelma.

Twisted Tower Dire

Wars in the Unknown

No Remorse

3,5

Twisted Tower Dire on yksi niistä tuhansista pitkän linjan puurtajista, jotka pitävät heavy metalin kultakauden muistoa uskollisesti yllä omilla tekemisillään. Viime vuosituhannen puolella startanneeseen uraan mahtuu puoli tusinaa albumia lähes yhtä monella lafkalla, miehistönvaihdoksia lopullisine menetyksineen kitaristin ja rumpalin ollessa ainoat alkuperäisjäsenet.

Vahvasti amerikanmallisen power metalin hengessä ja osin eeppisestikin soiva Wars in the Unknown soi asiaan kuuluvan kirkasotsaisesti ja mallikkaan tanakasti. Melodioissa ei ole säästelty ilman että niissä olisi minkäänlaista sokerihumalaa aiheuttavaa kuorrutusta ja usein köörein varustetut kertosäkeet ovat nekin kaikessa konstailemattomuudessaan napakoita. Sävellyksistä kuuluukin sekä perehtyneisyys, intohimoinen suhtautuminen että osaaminen lajia kohtaan ja harvemmin tämä perusvaatimuskolmikko on näinkin hyvässä tasapainossa keskenään.

Wars in the Unknown on niitä levyjä, jotka eivät iske välittömästi edes parin kuuntelukerran perusteella, mutta jota jättävät lisäkuunteluita vaativaan kutinan korviin. Niiden myötä se hiipiikin salakavalasti keskitasoa paremmaksi, vaikka katto tuleekin vastaan ennen vuoden parhaimmistoon nousemista.  Hyvin tehty, vahva perusmallin heavy metal on nykyisellään turhankin aliarvostettua Suomessa alakulttuurikonossöörit pois lukien.

Inferno #167/2019

Black Mass

Warlust

Iron Shield

2,5

Mielikuvat saksalaisuudesta Black Massin kohdalla ovat vahvat, alkaahan albumi Aatu-sedän paasauksella yhdistettynä sodan ääniin. Mutta ei tässä vielä kaikki, heti intron jälkeen alkava levyn nimikappale on rätväkkää ja rullaavaa remellystä, josta käy hyvin selväksi vaikutteet teutoonithrashin kolmelta suurelta. Voivodin nimikappaleesta suoraan pöllitty kertosäe on taas hyvin todennäköisesti tribuutti ja onpahan kuitenkin jenkkiläiseksi paljastuva trio myös Motörheadinsa sekä tämän perillisiä alenevissa sukupolvissa riskisti kuunnelleet.

Muodollisesti musiikki on kaikin puolin pätevää. Se sisältää juuri oikeanlaista rienaavuutta, rosoa ja vimmaisuutta eikä biisejä tai pituutta ole liikaa. Ja siltikin musiikin kovimmasta ytimestä jää ärsyttävästi puuttumaan sellaista iskevää sisältöä, joka lunastaisi muuten vakuuttavan ulosannin. Black Mass onkin liikaa kaikille pelkästään räksyttävä sekarotuinen piski kuin tappamaan jalostettu ja napakasti aroista paikoista pureva sotakoira Musti.

Warlust on helppoa eikä ollenkaan vastenmielistä kuunneltavaa, mutta yhtä lailla sen myös unohtaa saman tien levyn loputtua. Laulut eivät jää pystyyn kuten pitäisi, vaikka adrenaalitasoissa pientä kohoumaan se pystyykin aiheuttamaan.

Dethonator

Race Against the Sun: Part One

Pavement Entertainment

4

Brittiläisen heavy metalin jo vuosikymmeniä kestänyttä rappiota on hankala ymmärtää. Miten on mahdollista että maa, joka oli yksi merkittävimmistä suunnannäyttäjistä raskaan rockin ja metallin genreissä aina 60-luvun lopusta 80-luvun puolivälin tienoille, ei tällä perinteisellä saralla ole 30 vuoteen montaakaan uutta ja edes hidasta kasvusuhdannetta läpikäyvää tulokasta pystynyt tuottamaan.

Tässä surkeassa tilanteessa Dethonator on hyvinkin ilahduttava valopilkku. Nyt jo neljännen albuminsa julkaissut porukka ei sekään tosin ole enää mitään untuvikkoja, etenkin kun tätä aiemmin on jo ehditty julkaisemaan eri nimellä kaksi levyä. Musiikkinsa on kuitenkin pysynyt kirkasotsaisena ja suurimmilta osin myös hyvinkin traditionaalisena, vaikka kappaleista voi tarkemmalla korvalla kuunneltuna löytääkin vaikutteita niin power metalista kuin modernimmista metallista murahteluineen. Näitä ilmankin olisin tosin pärjännyt vallan hyvin, ilmaisunsa kun on aivan tarpeeksi monipuolista jo lähtökohtaisestikin hyvine melodioineen ja sopivan simppeline kertseineen.

Orkesteri kunnioittaa perinteitä myös niin rumalla kannella, että se alkaa olla jo lähes komea. Ja kyllähän kaksi levyä vaativa ilmeisen tarinavetoinen lähestymistapa kokonaisuuteen on sekin pitkälti kaikuja menneiltä ajoilta. Vaikka levyn biisit kauttaaltaan tasalaatuisen hyviä ja kokonaisuutta kannattavia ovatkin, saisi pikkuhittipotentiaalia omaavan When Lucifer Fell -avauskappaleen kaltaisia raitoja olla useampikin. Toivon mukaan arkkienkelin kunniaksi veisataan yhtä ilahduttavia hymnejä myös tämän vuoden loppuun luvatulla kakkososalla.

Ossuarium

Living Tomb

20 Buck Spin

3

Debyyttilevyllään Ossuarium rymistelee menemään jossain maanalaisissa ja synkissä hautaholveissa, josta maan päälle kumisee örinää myöten kahdeksan kappaleen verran romuluista death metalia. Yhtye ei juurikaan kiirehdi, vaan luottaa pääosin keskitempoiseen ja painavaan jyräämiseen, jossa aina välillä hidastellaan ja jopa herkistellään doom-artefaktien äärellä.

Living Tombissa on tietynlaista luolamiesmäistä charmia, joka muutaman kuuntelukerran jälkeen tuntuu vielä vähän liiankin yksinkertaiselta ja sitä myöten tympeähköltä. Salakavalasti se onnistuu kuitenkin aloittamaan ujuttautumisen hitaasti mutta varmasti pintaa syvemmälle ansaiten alkureaktioon verrattuna puolikkaan pilkkomisvälineen enemmän. On myös hyvin todennäköistä, että sen vetovoima saattaa vielä kasvaa hieman tästäkin löytäen tiensä soittimeen useamminkin pölyn alle unohtumisen sijasta.

Esikoislevylleen portlandilainen kalmakopla on jo kasannut vallan jämerät perusteet, jonka päälle on hyvä alkaa rakentamaan lisää kerroksia ja mielenkiintoa puoleensavetäviä yksityiskohtia. Tällaisenaan se tosin saattaa jo nytkin aiheuttaa Stendahlin syndrooman oireita kovakalloisimmille  death metalisteille.

Sons of Morpheus

The Wooden House Session

Czar of Revelations

2,5

Nimensä mukaisesti mökkeilysessioissa äänitetty neljäs tuotos on siitä erikoinen levy, että sen kiehtovalla tavalla pahaenteinen mutta letkeä instrumentaalialoitus Doomed Cowboy lupailee paljon ja asettaa mielentilan oudolla tavalla vääränlaiseksi kuin miltä seuraavat viisi biisiä todellisuudessa kuulostavat. Startti kuulostaakin vähän samalta kuin jos Tarantinolle ominaisella nyrjähtäneellä tavalla käynnistyvä western muuttuisi tavanomaiseksi toimintapläjäykseksi tähtenään viime aikaisissa supersankarihöttöfilkkojen jatko-osissa itsensä tunnetuksi tehnyt nuoremman sukupolven näyttelijä.

Sinällään Sons of Morpheuksen psykedeelisiä ja blues-sävyjä sisältävässä stoner-rock-jytä ei ole mitään vikaa.  Siinä on groovea, sopivan rentoa ja elävää otetta, mutta ei mitään sen kummempaa, mitä ei olisi tehty jo niin moneen kertaa aiemminkin. Ja kuten kaikissa muissakin yksinkertaisiin perusarvioihin luottavassa musiikissa ihan kivan ja hyvän ero, loistavasta puhumattakaan, on hiuksen hieno. Vikaa ei siis pelkästään ole intron ja myös levynkannen luomissa valheellisissa mielikuvissa päässäni, vaan myös itse pihvissä.

Kliseisesti sanottuna erilaisten eritteiden ja nautintoaineiden hajuisessa kuumassa keikkaluolassa live-volyymillä tuutattuna The Wooden House Sessionin materiaali olisi puolet toimivampaa. Ikävä kyllä ja toisaalta taas hyvä, että rock’n’roll usein herää elämään livenä silloinkin kun levyllä laahustellaan puolikuolleena.

Suzi Quatro

No Control

SPV

2,5

70-luvun alkupuolella Suzi Quatro oli kuuma, nahkahaalareissa bassoa soittava rokkimimmi, jolla oli useampikin hitti. Mielikuvia tuosta ajasta on säilynyt näihin aikoihin saakka, vaikka hiekkalaatikkoleikit olivatkin paljon kiinnostavampia. Näin setämiehenä taas musiikkiinsa tutustumisensa on alkanut kiinnostamaan enemmänkin, mutta tunnustettava on, että olen siltikin enemmän kuunnellut Lea Lavenin kerrassaan mainiota coveria ”On ja ei” vuodelta -73 kuin Suzin alkuperäistä ja kenties tunnetuinta Can the Can -kappaletta.

Rehelliseen isoäiti-ikään ehtinyt ilmeinen ikirokkari on yllätyksekseni julkaissut melkoisen määrän levyjä tasaisesti jokaisella vuosikymmenellä, vaikka tahti onkin aivan ymmärrettävästi hiipunut tasaisesti jo ihan musiikkibisneksen ja kulutustottumuksien muutoksen myötä.  Eipä olekaan mikään ihme, että tällaisella kokemuksella No Control on osattu täyttää hyvällä boogiella, joka tekee kuuntelukokemuksesta vallan letkeän ja vaivattoman. Jopa liiallisissa määrin.

Toinen levyn pienoisista ongelmista hissimusiikkimaisuuden lisäksi on sen laajahkolla skaalalla liikkuvat biisit. Tykimmin jytäävän No Soul/No Control sekä Going Home -avauskaksikon lisäksi levyltä löytyy torvisektiolla, urulla ja pianolla väritettyä kevytrokkia, jamaikalaiselta musiikista vaikutteita ottanutta rakkauden pohdintaa, machoilua kritisoivaa ränttätänttää kuin kepeää kapakkabluesiakin. Toteutusta ei voi moittia missään kohtaa, mutta kokonaisuus kuulostaa silti enemmän häiritsevän hajanaiselta kuin ilahduttavan monipuoliselta.

Tai sitten on vain niin, että setämiestasoni ei vielä ole tarpeeksi korkea arvostamaan No Controlia tarpeeksi.

The Backstabbers

Borderline EP

Omakustanne

3,5

Action- aka ketjulompakko-rock on pirun haastava genre. Pitäisi osata tehdä räväkkiä ja yksinkertaisia biisejä, jotka rokkaavat ja rollaavat mutta myös tarttuvat takuuvarmasti oikeisiin paikkoihin kiinni. Näistä lähtökohdista katsottuna The Backstabbers onkin kovan paikan edessä, mutta suoriutuu lähtökohtaisista epäluuloistani huolimatta oikein hyvin. Siirtyminen Rovaniemeltä enemmän kohderyhmää sisältävään tsadiin ei sekään tunnu tehneen kolmikosta etelän veteliä.

Borderline seiskalla The Backstabbersit panevat parastaan ja kappalekaksikko onkin juuri oikealla lailla konstailematon, tiukka ja vauhdikas tempaisten puoliväkisinkin mukaansa. Alle kolmeminuuttiset repäisyt eivät liiemmin toisistaan eroa, mutta mitä väliä, kun mukana on kaikki olennainen eikä mitään liikaa. Borderlinen äärimmäisen simppeli kuorohuutokertsi jää tosin aavistuksen verran paremmin mieleen kun (Got No) Control taas tykittää himpun tanakammin.

Reilussa viidessä vuodessa bändi on julkaissut yhtä monta pikkujulkaisua ja todistaa nyt viimeistään osaavansa asiansa. Seuraava haaste onkin tehdä täyspitkä albumi, joka sekin sisältäisi täyttä asiaa ilman suurempia notkahduksia. Jos poppoo tässäkin onnistuu, virvoittaa se vuosituhannen vaihteen aikaa henkiin pakottaen nostamaan hattuani kunnioituksen osoituksena.

Inferno #166/2019

Alcatrazz

Live In Japan 1984 Complete Edition 2CD

Ear Music

3,5

Parole Denied - Tokyo 2017 2CD+DVD

Frontiers

2,5

Vaikka tikulla tökkisittekin, kerron muutaman muinaisen musiikkimuiston. Yngwie J. Malmsteenin edelleen mestarilliseen Rising Force -debyyttiin (-84) tutustuttuani hyppysiini päätyi suurin piirtein samoihin aikoihin myös vuotta aiemmin ilmestyneen Alcatrazzin esikoisalbumi No Parole from Rock 'N' Roll. Yhtye tuntui tuolloin jollain lailla hieman pappamaiselta Whitesnaken tapaan, mutta kieltämättä muutama junnun mieleen jäänyt hyvä biisi levyllä oli. 

Perustaessaan Alcatrazzia yhtyeen nokkamies Graham Bonnet oli konkariosastoa. Soolouran kautta herrasmiesmäisesti aina lavallakin pukeutuva laulaja oli jo ehtinyt tekemään levyt niin Rainbow’ssa kuin Michael Schenker Groupissakin ennen debyytin julkaisua. Ehkä tästä johtuen  julkaisupolitiikka oli melko reteää, sillä vain vuotta myöhemmin seurasi japanilaisen yleisön edessä taltioitu Live Sentence, joka kuitenkin kuulosti jollain lailla sekä tuhnuiselta että typistetyltä. Arkistojen kätköistä vastikään löytyneet ja nykytekniikalla parannetut nauhat korjaavat kuitenkin molemmat ongelmat ja nyt selkeämmällä ja myyvemmällä nimellä Live In Japan 1984 Complete Edition ilmestynyt tuplasetti onkin nimensä mukaisesti koko 18 biisiä sisältävä keikka.

Livenä bändi vetää kappaleet läpi hyvällä draivilla ja kaikesta kuuluu selkeä näyttämisen halu ja ilo eikä vain Yngwien soitossa. Tuolloin vain parikymppinen kitarasankari esittelee auliisti ja juuri sopivan röyhkeästi taitojaan aina Evil Eye -instrumentaaliaan myöten. Muutenkin tallenne kuulostaa kaikin puolin ilahduttavan autenttiselta, virheitä tulee ja kaikkien nuottien lähimaastonkaan ei ihan aina osuta, mutta yleisö elää mukana ja se myös kuuluu lisäten tunnelmaa myös kotioloissa. Ja kun oman parhaimmiston lisäksi biisilistaa on ryyditetty MSG:n Desert Songilla sekä kolmella Bonnetin aikaisella Rainbow-hitillä, voi Live In Japan 1984:n todeta olevan joka suhteessa klassisen mallin hyvä livejulkaisu jota kuuntelee hyvin mielellään.

Alcatrazzin ura jäi aikoinaan vain neljän vuoden ja kolmen levyn mittaiseksi. Vuonna 2006 startannut paluu kesti peräti kahdeksan vuotta ilman uutta musiikkia eikä toissavuotinen kolmen Japanin illan mittainen comeback myöskään sellaista synnyttäne. Parole Denied - Tokyo 2017 -liveä kuunnellessa ja katsellessa voi vain todeta, että kyseessä on vähintäänkin puolittainen yritys kartuttaa kolmen orkesteria perustaneen eläkerahastoa.

Reilun 30 vuoden takaiseen liveen verrattuna meno on kaikin puolin hillitympää eikä aina sillä tyylikkäällä pappatavalla. Soitto kyllä soi kelvollisesti, mutta kuunteleepa kappaleita sitten CD:ltä tai katselee niitä kuvan kera, on jokainen osa-alue vaisuhko. Soundit ja etenkin DD 5.1 ääniraita eivät ole parhaassa mahdollisessa balanssissa kitaroiden ollessa turhan altavastaajina, ja vaikka kuvan laatu onkin ok, ovat sekä valaistus, värit että kuvakulmat hivenen liian köppäisen oloisia. Settilistoissa on sentään jonkun verran eroavaisuuksia mistä plussan voi jakaa.

Julkaisun täkynä etenkin paksuja fanilaseja käyttäville voi katsoa olevan paketin kakkoskiekko, joka koostuu pääasiassa aiemmin julkaisemattomista vuoden -85 Steve Vain laadukkaista studiodemoista, joista osa jopa päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle Dangerous Gamesille. Helmiä ei joukosta kuitenkaan löydy, joten kuriositeettiarvo on levyllä kovempi kuin musiikillinen tarpeellisuus.

Sedät jaksaa heilua, mutta ketä nostalgialle piut paut antavaa jaksaa kiinnostaa?

Devil Master

Satan Spits on Children of Light

Relapse

3

Pimeyden syövereistä parrasvaloihin nousua tekevä Devil Master omaa pirullista svengiä heti kättelyssä. Parit pikkujulkaisut alle ensin omakustanteisesti, sitten samoissa kansissa pihalle Relapsen kautta ja seuraavaksi kuilusta kuuluukin kaikuja täyspitkän muodossa. Piru tuntuu todellakin pitävän huolen omistaan.

Sotisopana Devil Masterilla on punk, aseenaan proto black metal ja kilpenään goottirock. Nämä kaikki esineet ovat käytössä kolhiintuneita ja ruosteisia, mutta silti yksinkertaisen tehokkaita. Tässä varustuksessa yhtye näyttääkin lähinnä Tribulationin rumemmalta velipuolelta, joka ei missään tanssiaisissa viihdy, vaan vetäytyy illan päätteeksi mieluummin kotiluolaansa.

Ruumiita ei mestarimme kuitenkaan vielä tällä tasolla synnytä laaki ja vainaa -periaatteella, vaan päätyy ainoastaan ruhjomaan yltympäriinsä uhrejaan. Läpi levyn kulkevasta vimmaisesta draivistaan huolimatta sen temppuvalikoima on kovin yksipuolinen, joka tulee selväksi varovaisen alkuihastuksen jälkeen jo heti alkukolmanneksen aikana. Sama pätee myös hivenen vankityrmämäiseen tuotantoon, joka sekin alkaa pian latistua korvissa menettäen iskevyyttään.

Klassisen vinyylimitan pituinen kokonaisuus on nasevahko, mutta introsta ja outrosta huolimatta siltikin liian pitkä. Tällaisenaan Devil Master tuntuu saavuttaneen liian paljon liian nopeasti. Noustakseen tasoa ylemmäksi sen on syytä kerryttää lisäkokemusta erilaisia taisteluita ja tehtäviä läpikäymällä. 

Hero Dishonest

Maailma palaa taas

If Society

4

Kun ruuhkavuosiaan läpikahlaavat miehet vapauttavat supermarkettien ruuhkaisissa kassajonoissa, jälkikasvun sairauskierteiden aiheuttamien ylitöiden kerryttämän ja salakavalasti kertyneen huono kunnon aiheuttaman ahdistuksensa, on jälki aidosti vihaista. Juuri näin tekee inhorealistisia havaintoja maailmasta tekevä Hero Dishonest, jonka juuri oikean mittainen 20 minuuttia kestävä Maailmaa palaa taas -täyspitkä läväytetään päin pläsiä ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä.

Suurempi kiemurointi tuntuu tällä kertaa jätetyn musiikissa taakse ja nyt biiseissä mennään suoraan ja erittäin räväkästi asiaan niin että umpihämäläiset tuskin huomaavat ennen levyn loppua mistä koko hommassa oikein onkaan kysymys. Kun näin purskeiseen hardcoreen yhdistyy Vellun maanisuuden ja hulluuden rajamailla harhaileva laulu- ja sanoitustyyli, on jälki hienolla tavalla väkisinkin mukaansa tempaavaa räävitöntä riekkumista.

Maailman monissa eri kolkissa palaa tälläkin hetkellä jos vaikka minkälaista roihua ja omalta osaltaan Hero Dishonest lyö vain lisää bensaa liekkeihin. Perimmäiset motiivinsa musiikkinsa ja tekemisiensä takana lienevät kuitenkin enemmänkin tulipalojen sammuttamisessa. Maailmantuskan musertaessa alleen ei pelkkä tofun mussutus enää lunasta hyvää omatuntoa. Pitäis tehdä paljon enemmän hyvää kuten lähes samannimisessä kappaleessa huudetaan.

The Milestones

Beautiful Light LP

Turenki

4,5

The Milestonesin edeltävään Higher Mountain - Closer Sun -kiekkoon tuli ihastuttua aika lailla eikä  alkuhuuma ole mihinkään kaikonnut viidessä vuodessa. Beautiful Light vaikuttaa vain syventävän suhdettamme ja alkaapa vaikuttaa melkein jopa siltä, että ei enää niin hamassa tulevaisuudessa istutaan vielä vierekkäin kiikkustuolissa muutamaa julkaisua ja kokemusta rikkaampana. 

Väitänpä, että Suomessa yksikään toinen bändi ei tee näin tyylikästä lunkia rokkia, jossa vahvana perusraaka-aineena on klassinen rock ja mausteina sekä etelää että hippusellinen blues rockin sävyjä. Melko paljon saa suuren maailman tarjontaakin tiheällä kammalla läpikäydä, että vastaavantasoisia verrokkeja löytyy. Viime vuosituhannella orkesterilla oli jo jalka tukevasti oven välissä Amerikkaa myöten, mutta onni ei ollut myötä.

Musiikin tyylin saati tason puolesta pienimuotoiseenkin läpimurtoon olisi edelleenkin edellytykset, mutta todennäköisesti kaverit ovat tyytyneet kohtaloonsa ja tekevät nykyään musiikkia kaikessa rauhassa suoraan sydämestä ja omaksi ilokseen. Tämä kuuluu kaikesta ja uskonkin, että juuri siksi se tavoittaa taatusti ehkä pienehkön, mutta sitäkin uskollisemman kuulijakunnan kuluu levyjen tai harvalukuisten keikkojen välillä aikaa kuinka paljon tahansa.

Aiempiin tuotoksiin verrattuna kappaleet ovat entistäkin rauhallisempia ja suurelta osin melkeinpä balladinomaisia. Verkkaisesta etenemisestään ja tunnelmastaan huolimatta soitossa on niin suuri määrä svengaavaa rock’n’rollia, että kaikenlaisen tilulilun oikein- ja väärinpäin unissaankin hallitsevilta nöösipojilta ei moinen taivu sitten mitenkään. Hyvin pitkälti juuri siksi levyä kuunnellessa tulee aina väkisinkin hyvälle tuulelle, on mielentila ennestään mikä tahansa. Näin sydäntalvella ihminen näkee ehkä kauneutta mutta vähemmän valoa ja juuri sitä albumi tarjoaa aina nimeään myöten.

The Milestones esittää setämiesmusiikkia setämiehille sekä pikkuvanhoille, jotka ikääntyvät tyylikkäästi, mutta eivät koskaan kasva täysin aikuisiksi. Eipä ole mikään ihme, että Beautiful Light julkaistaan pelkästään vinyylinä ja vieläpä kahdella eri kannella, vaikka nykyaika pakottaneekin tämän myös striimipalveluihin tuuppaamaan. 

Phlebotomized

Deformation of Humanity

Hammerheart

3,5

Lähemmäs neljännesvuosisata sitten hauskan hankalahkosti nimetyn Phlebotomizedin esikoisalbumia Immense Intense Suspense tuli kasetilta kuunneltua ja diggailtua lyhyen aikaa, mutta lopulta pikkutason klassikkostatuskin jäi omissa kirjoissa saavuttamatta. Mieleen jäi kuitenkin hollantilaisten tuohon aikaan tyypillisen ennakkoluuloton tapa värittää death metaliaan doomista tutuilla elementeillä aina hidastelusta tunnelmaa syventävään viuluviikarointiin.

Deformation of Humanity on useamman vuoden aikana sävelletty paluu, yhtyeen urahan loppui heti kakkoslevyn Skycontact julkaisuun vuonna 1997. On melkoisen hämmentävää ja sitä myöten myös ilahduttavaa huomata kuinka uskollisena Phlebotomized on tyylilleen pysynyt. Musiikkinsa on edelleen kevyen äkkiväärää death-doom -hybridiä, jossa melankolian maalareina ovat edelleen koskettimet ja viulu. Kaikessa aina soundeja, sovituksia ja tunnelmaa myöten on vahvasti läsnä 90-lukulainen tunnelma, joka näin vuonna 2019 kuulostaa ummehtuneen sijaan yllättävänkin raikkaalta.

Lähes jokaisessa kappaleessa on jokin hieno osuus tai yksityiskohta, mutta hieman ikävästi harva niistä kuitenkaan on aivan loppuun asti saatettu tuotos klassismallisia introa ja outroa lukuun ottamatta. Albumin majakoihin kuuluvat bändin koko tyylirepertuaarin esittelevä Descend to Deviance sekä rauhallisemmin murheen alhoa reunoja myöten luotaava My Dear,… muiden loistaessa himmeämmin horisontissa.