tiistai 18. kesäkuuta 2024

Inferno #224/2024

Eventide
Waterline
Aesthetic Death

2

Vastakohtien sanotaan täydentävän toisiaan ja luovan jännitettä, mutta Eventiden esikoislevytyksellä dynamiikan hyödyntäminen jää puolittaiseksi yritykseksi. Lähtökohtaisesti ajatus sekoittaa lähes yökerhojatsailulta kuulostavaa aikuismusiikkia droneiluun on kylläkin kiehtova ja enemmän ambientia kuin varsinaista pörinää sisältävässä nimibiisissä ihan toimivakin.

Levyn pisimmissä biiseissä eteerinen fonifiilistely yhdistettynä leppoisan tummaan kosmische-syntikkasurinaan jää tunnelmaltaan ikävän laimeaksi. Waterlinen paras käyttökohde onkin antaa sen soljua sujuvasti taustalla, kun musiikin ei halua vievän liikaa huomiota muihin asioihin keskittymiseltä.

Hands of Goro
Hands of Goro
Nameless Grave

3,5

Ensijulkaisullaan Hands of Goron soundi ja tyyli on valmista kauraa ja ihmekös tuo, onhan trion jäsenillä aiempaa kokemusta roppakaupalla erilaisen metallin paiskomisesta. Tyylillisesti lähimpänä ollaan laulaja-basisti Adrian Maestasin pääbändiä The Lord Weird Slough Fegia sekä kitaristin virkaa toimittavan Tom Draperin Pounderia ja Spirit Adriftia, mutta mainitsemisen arvoista on myös Avinash Mitturin jämäkkäiskuisuuden vaikutus kokonaisuuteen.

Bändi vanhakantaisen heavy metalin toinen jalka on 70- ja toinen 80-luvulla haara-asennon ollessa leveä. Ote musiikkiin on samanaikaisesti sekä ihastuttavan tanakka että miellyttävän rento, mitä todella ilmava ja lämmin tuotanto tukee täydellisesti. Ja jos kappaleiden sokkelit ovatkin yksinkertaisen suoria, pudotellaan niiden päälle hyvinkin erilaista rokkikudelmaa tehden lopputuloksesta sekä yllättävän jännittävän että monipuolisen. Tästä paras esimerkki on levyn pitkä päätösraita Archduke of Fear, jonka väliosassa fiilistellään korkeuksiin saakka leijuen.

Itsensä mukaan nimetystä albumista on helppo innostua aina mukana nyökkäilemiseen asti, mutta koko kropan mukaansa tempaavan hullaantumisen estää muutaman kovimpaankin kaaliin takoutuvan hitin puute.

Scavenger
Beyond the Bells
No Remorse

4

On melko hämmentävää huomata, ettei Beyond the Bells olekaan ilmestynyt heti Battlefieldsin perään, vaan aikaa debyytin ja tämän seuraajan välillä on kulunut lähes neljä vuosikymmentä. Ihmetystä lisää sekin, että vaikka yhtyeessä ei ole enää yhtään alkuperäistä jäsentä, kuulostaa kokonaan uutta materiaalia sisältävä kakkoskiekko täydelliseltä takaisin jännittävän metallin maailmaan kuljettavalta aikakoneelta.

Pirteän äänen omaavan solistitar Tinen johdolla belgien energinen käyttöhevi tarjoaa täyslaidallisen riemukkaita kuunteluhetkiä kaikille genren konossööreille, joille menneisyys merkitsee aitoa ja ajatonta vaihtoehtoa lyhytikäisen laskelmoinnin sijaan.

Sunnata
Chasing Shadows
Omakustanne

3

Shamanistinen doom ei ole pelkkää markkinoinnin katteetonta sanahelinää määriteltäessä millaisen tunnelman Sunnatan pystyy kappaleillaan luomaan. Yhtyeen yksinkertainen lähestymistapa musiikkiin perustuu jumittavaan toisteisuuteen, joka ei itsessään ole vielä erityisen innovatiivista, mutta tässä tapauksessa hyvin toimiva lähtökohta.

Jumituksen päällä mateleva hidastelu ei ole jatkuvaa lyijynraskasta synkistelyä, vaan lähinnä haikeaa ja leppoista rullausta jarrupolkimen ollessa puolivälissä lattiaa. Niin kummalliselta kuin ehkä kuulostaakin, yhdistelmä tie mieleen alkuaikojen alamaissa olevan ja itseään sisimmästä etsivän Alice in Chainsin soittamassa stoneria kaukana urbaanista ympäristössä keskellä ei mitään.

Tunnin mittaisena ja kolmella lyhyellä välisoitolla rytmitetty Chasing Shadows ei kokonaisuutena ole millään muotoa puuduttava. Toismaailmallisiin tiloihin saakka se ei kuuntelijaansa pysty kuitenkaan viemään, mutta johtuuko tämä sisällöstä itsestään vaiko session lyhyydestä onkin mahdotonta vastata. Villiin menoon itseään piiskaavassa Saviours Raftissa ollaan lähimpänä kaivatunlaista olotilaa niin fyysisesti kuin henkisesti.

Tenebrific
Labyrinth of Anguish EP
Omakustanne

3,5

Aussikaksikon ulosanti on heti ensimmäisellä julkaisullaansen verran synkkää jynkytystä ja vyöyrytystä, että se vakuuttaa jo ensimmäisellä tutustumiskerralla. Pitkähköissä monotonisuuteen pohjautuvissa biiseissä yhdistetään vähemmän iloisesti sekaisin niin death- kuin doom metaliakin noettuna painostavaksi sekä musiikillisesti että tunnelmallisesti.

Tormenting Shadowsin loppupuolen tyylillä toteutettu kitaratunnelmointi ja selkeimmin black metal -vaikutteinen päätösraita The Final Offering monipuolistavat kokonaisuutta hyvin pehmentämättä armottomuutta kuitenkaan liikaa. Vähäinen toivonkipinäkin jää lepattamaan hailakkana kaukaiseen horisonttiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti