keskiviikko 21. elokuuta 2024

Inferno #225/2024

Alarm!
Alarm!
Armageddon

2,5

Ei mikään ihme, että Alarm! räimii esikoisellaan rennosti rullaavaa hardcorea, onhan kolme neljäsosaa yhtyeestä pari vuotta sitten pillit pussiin laittaneesta Victimsistä. Menneisyyttä ei kuitenkaan ole lähdetty toistamaan sellaisenaan, vaan crustahtavan pohjan päälle on ympätty kevyesti melodiaa biisien ja kokonaisuuden pysyessä kumminkin asiaan kuuluvan ytimekkäinä.

Ensipuraisu levystä onkin positiivinen, rujoimman räävittömyyden välttely ja tarttumapintaa kaihtamaton lähestymistapa kuulostaa monipuolisuudessaan riittävän omanlaiselta ja tuoreelta. Ja onpahan albumin loppupuolella mukana myös pidempää hidastempoisuutta, joka sekin on toimivaa ruotsalaiseen malliin.

On siis hyvä levy? Pohjimmiltaan kyllä, mutta mitä paremmin musiikkiin paneutuu, sitä enemmän alkaa tuntua että kappaleista uupuu varsinainen sisältöä. Bändin keskeinen musiikillinen ajatus on heti kättelyssä hyvin hanskassa ja intensiivisellä otteella on saatu osa tyhjyyden tunteesta paikattua, mutta ei tämä herätä edes ajatuksen tasolla halua ryhtyä riehumaan. Ehkä kompromissia muistuttavasta tyylistä tulisi siirtyä joko perinteisempään riehakkaaseen ilmaisuun tai jalostua siitä entistä kauemmaksi.

Crypt Sermon
The Stygian Rose
Dark Descent

4

Viisi vuotta on kulunut edellisestä The Ruins of Fading Lifesta ja Cryptic Sermon on ottanut selkeän harppauksen kohti laadukkaampaa ja oman itsensä näköisempää ilmaisua. Alkuaikojen Candlemass uutuuslevystään edelleenkin tulee mieleen paikoin hyvinkin vahvasti, muistuttaahan esimerkiksi avauskappale Glimmers in the Underworldin laululinjat melko lähellä Mirror Mirroria.

Selkeistä vaikutteista huolimatta amerikkalaisten musiikkia ei osaa mieltää doomiksi, vaikka eeppiseen suuntaan kallellaan olevaa hidastelua albumilla onkin ripoteltuna sinne tänne. Tämä myös näkyy että kuuluu kaikessa levyn päättävän kerrassaan mainion nimibiisin ollessa yli 11 minuuttinen tanakka ja tumma järkäle. Saatetekstin määritelmä dark heavy metal onkin etenkin tässä kohtaa erityisen osuva.

Kun kokonaisuus on edeltäjäänsä selkeästi harkitumpi, syvällisempi ja tiiviimpi, nousee The Stygian Rose ei vain yhtyeen parhaaksi levyksi, vaan samalla myös vahvimpiin alkuvuoden yllättäjiin. Paneutumista siihen ihastuminen kylläkin vaatii, mutta rakastumiseen vaadittaisiinkin jo parit selkeät klassikkotasoa olevat hitit mieleenpainuvine kertosäkeineen.

Huntsmen
The Dry Land
Prosthetic

3,5

The Dry Land on julkaisu, jonka istuttaminen mihinkään eksaktiin genreen on kuin yrittäisi tunkea nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. Musiikkinakin sen muodon hahmottaminen ei ole helppoa, vaikka sävellykset eivät itsessään ole mitenkään vaikeita tai tyylillisesti runsaasti polveilevia.

Kaikkien kuuden kappaleen taustalla on sinänsä terminä varsin epämääräinen post-metal, jota sävytetään doom metalilla aina painostavampaan sludgeiluun saakka. Oman lisänsä soppaan tuovat vielä sinne tänne ripotetut mausteet americanasta sekä folkista ja ompahan mustapippurina käytetty jopa hyppysellinen black metalia. Ei siis mikään ihme, että osa biiseistä on muita pidempiä mutta kestonsa täysin perustelevia.

Kaikkea leimaavassa tunnelmoinnissa merkittävä osa on pääasiallisessa lauluvastuussa olevalla Aimee Buenonilla, joka kaikessa luonnollisuudessaan on hyvinkin miellyttävää kuultavaa. Missään nimessä ei voi väheksyä myöskään monipuolisesti ääntään käyttävien kitaristin ja basistin osuutta tekstien tulkinnassa, sillä heidän lisälauluvoimansa ansiosta tällaisenaankin taidokas levy nousee puolikkaan pykälän verran mielenkiintoisemmaksi. Omaa syvyyttä yhtyeeltä jo löytyy mukavasti kuten kolmannelta täyspitkältä sopii olettaakin, mutta potentiaalia ja tilaa on sekä sukeltaa että kurkottaa vieläkin syvemmälle ja korkeammalle.

Reversed
Wildly Possessed
Invictus

2,5

Kanadalaiselta bändiltä voi lähtökohtaisesti odottaa genrestä riippumatta joko raisua ja/tai omintakeista venkoilua, mutta ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva Reversed on kaikin puolin melko tavallinen. Erittäin monessa mukana olevan nelikon osittain sekä kalmainen että pietty rässi on mietoja melodioita ja sovituksia myöten sujuvaa, mutta ei kovinkaan villiä saati riivattua kuten asiaan kuuluisi.

Osaltaan vika on tuotannossa, joka on aivan liian selkeää tällaiseen rähjäämiseen, jonka pitäisi kaikin tavoin raastaa ja ruhjoa. Kappaleissa piilee potentiaalia, mutta tämä kahlittu alkukantaisuus päässee irti ainoastaan keikoilla testosteronia tihkuvan aggression roiskuessa yleisöön.

Seigmen
Resonans
Indie

3,5

Kiitos norjalaisten nettituttavien, maanmiestensä Seigmen tuli tutuksi 30 vuotta sitten kokoelmakasetille äänitetyn verkkaisesti jumittavan Mesusahin myötä. Bändi kuitenkin unohtui Ameneon-esikoisensa jälkeen, vaikka levyjä ilmestyikin useampia aina vuoteen -98 saakka.

Vuonna 2024 yhtye kuulostaa kepeimmillään eli useimmiten hyvin pitkälti Kentiltä. Musiikkia leimaa läpeensä haikeus, mutta biisien taka-alalla lymyää yhä tuttu hypnoottisuus, joka paikoitellen uppoaa tummempaan suuntaan. Tunnin kestosta olisi ollut varaa nipistää minuutteja pois ja Kollapsin kaltaisia pikkuhittejä olisi voinut olla pari enemmänkin, mutta kiehtova Resonans on tällaisenaankin.

Strychnos
Armageddon Patronage
Dark Descent

4

Toisella täyspitkällään Strychnos valuttaa nimensä mukaista myrkkyä, jonka vaikutus ei perustu nopeuteen vaan salakavalaan tehokkuuteen. Musiikin mustanpuhuva julmuus pohjautuu black metaliin, kun taas jykevyys on perua death metalille. Yhtye ei selkeästi piittaa genrerajoista ja tähän saumattomuuteen Armageddon Patronagen tehokkuus perustuukin.

Karsinattomuudesta johtuen levy on iskevä ja monipuolinen säilyttäen samalla tinkimättömyytensä. Puolivälin pitkähkön Endless Void Dimensionin hidas vyörytystä maustettuna puhtailla lauluilla voi pitää eräänlaisena kulminaatiopisteenä, jonka jälkeiset mutta myös edeltävät kappaleet kuulostavat entistäkin vakuuttavammilta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti