Inferno #226/2024

Concrete Winds
Concrete Winds
Sepulchral Voice
4

Concrete Windsin musiikkia kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka se samanaikaisesti onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus on myös olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita, vaikka kunnolla musiikin pieksettäviksi antautuminen osoittaakin pinnan alla piilevän paljon enemmän.

Äärimetalli on usein terminä turhan ympäripyöreä eikä se useimmissa tapauksissa edes ole kovinkaan äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa se on vallan hyvin istuva. Samalla territoriollahan tässä ollaan Conquerorin tai Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa niin black metalilla kuin grindcorellakin repivämmäksi sävytettyyn death metaliin on tarkemmin suunnatumpaa ja siksi myös julmempaa.

Eponyymi kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkumoa edeltäjilleen vain pienin variaatioin. Tosin kitarointi on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla joka saisi Slayerin Kerry Kinginkin kateelliseksi. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, mutta toisaalta lauloihan hardcore-yhtye Cadgers osuvasti jo yli 40 vuotta sitten tämän maan kaipaavan kaaosta.

Deceased
Children of the Morgue
Hells Headbangers
4,5

Deceased on hämmentävä bändi. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä ja nykyisen tyylinsä sementoineesta kakkoslevystään The Blueprints for Madness lähtien sen taso ei ole notkahtanut tippaakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. Eivätkä moninaiset pienjulkaisukokoelmat sekä lainalevytykset nekään olennaisesti huonompia ole.

Bändin konseptikin on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä, kauhutarinoita säestettynä yhtyeen alkuaikoihin viittaavan death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Deceased on astetta alkukantaisempaa ja kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa, joka tuo siihen oman lisäkiehtovuutensa.

Yksikään uusi tuotoksena ei pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisestikin toimitettu ja samalla kaikista helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisesti toimitettuja ja tasaisen hyviä. Yhtyeen vahvuus on kuitenkin sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia mutta sitä myös kestäviä vahvoja kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä. Children of the Morguessa yhtyeen death metal from the grave -slogani kiteytyy lähes täydellisesti levyn sanoituksellista aihepiiriä myöten.

Mean Mistreater
Razor Wire
Dying Victims
3

Ura on urjennut rivakkaan Mean Mistreaterille, sillä vain vuoden ikäisen porukan esikoistäyspitkä julkaistaan jo nyt ja vieläpä tämän lajin asiaan vihkiytyneen Dying Victimsin toimesta. Linjaakaan ei ole sen kummemmin alettu testaamaan kuin yhdellä edeltävällä singlellä, joka sekin on toki levylle päätynyt.

Vaan mitäpä tuota suotta alkaa liiemmin hakea ja hieroa, kun hyvin ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili on heti kättelyssä hallussa vallan mukavasti. Yhtyeen retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti ja yksilöistä löytyy kelpo riffiä ja melodiaa riittämiin joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Ja mikä tärkeintä, sopivasta rosoa sisältävä ote musiikin toimittamiseen aina solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten on ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta.

Teksasilaiset ovatkin heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Todennäköisin kohderyhmä onkin hieman varttuneempi väki, mikäli vain tulokkaille haluaa antaa edes mahdollisuuden liian usein enemmäkseen vanhoilla meriiteillä ratsastavien ja vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella noussen selkeästi korkeammalle arvoasteikossa, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin.

Oxygen Destroyer
Guardian of the Universe
Redefining Darkness
4,5

Kaijū-teemastaan huolimatta nyt ei leikitä, vaan ryskätään niin että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Levytyssaagassaan kolmanteen isompaan päässeen Oxygen Destroyerin death-thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman.

Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan myös messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä muistuttavaa ääntelyä sekä tietty rumputulta, joka taatusti saa vähintäänkin vertauskuvallisesti säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille.

Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen onkin kappaleiden tunnusmerkki, jota vielä mentaalipuolella vahvistavat entisestään ei aivan Nilen mittoihin yltävät nimeämiset ja sopivan ytimekäs reilun puolen tunnin kesto, osaa yhtye kuitenkin antaa vähäisissä määrin armoa juuri oikeissa kohdissa. Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä kaikenlaisen rajumman metallin tulisi kuulostaa haudaten alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta.

Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi koska minä haluan -tyyppisille hapen tuhlaajille.

Tzompantli
Beating the Drums of Ancestral Force
20 Buck Spin
3

Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) yhä sykkivän sydämen lähes rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii kakkosellaankin jylhästi. Milloin puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom-deathia ja toisinaan taas hidastempoista death metalia.

Manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa on yhä mukana muutamassa kohtaa sekä luomassa että synkentämässä tunnelmaa, mutta yleisesti ottaen yhtye tuntuu samaan aikaan sekä taantuneen että kehittyneen. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Jatkossa jää kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen alleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin.

Wharflurch
Shittier/Slimier
Dawnbreed/Gurgling Gore
2,5

Viiden vuoden olemassaolonsa aikana Wharflurchilta on tullut aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja näistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei tällä hetkellä ole edes keikkailevaa kokoonpanoa.

Yhtyeen tyyli on sammaleelle löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttavaa doom deathia, mutta kokonaisuutta keventää osin rivakampi ja toisaalla taas pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Kun genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siistiin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, korostaa vaikutelmaa entisestään myös ohkaisempi joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto.

Vähemmän yllättävästi jo pelkistä lähtökohdistaan johtuen Shittier/Slimier on hajanainen kokonaisuus. Sen tasaisesta massasta ei kunnolla erotu edukseen kuin heti kättelyssä härskisti Entombedin tutuksi tekemää Left Hand Path -synapimputusta lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja aidosti huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Sojahtaahan se tämäkin julkaisu varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti se toimii paremmin johdatuksena yhtyeen varsinaisiin julkaisuihin.

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers
3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium
4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records
2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin
4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.

Inferno #1/2002

CRONIC DISORDER
Torture Test
Mighty Music

Amerikkalaista Cronic Disorderia on hehkutettu underground skenessä jo jonkin aikaa ja onpahan orkesteri ehtinyt jo muutama vuosi sitten julkaista ensimmäisen omakustannetuotoksensa. Torture Test on kuitenkin orkesterin debyytti tanskalaiselle Mighty Music lafkalle. Lähes joka arvostelua Cronic Disorderia on verrattu myöhäisempään Sepulturaan ja ei suotta. Kyllä pojat ovat Chaos AD:nsä ja Roots Bloody Rootsinsa kuunnelleet. Eihän tämä mitään suoraa apinointia ole vaan kyllä Cronic Disorderin teknisessä ja keskitempoisessa death/thrash musiikissa omaakin juttua on.

Ongelma vain tuppaa olemaan, että kappaleet eivät ole tarpeeksi teknisiä mutta eivät myöskään tarpeeksi suoraviivaisia upotakseen tajuntaan. Käteen ei musiikista paljoakaan jää ja lopputulos on varsin hengetön ja vaisu. Kotimaassa esim. Jane Doe 69 tekee tämän paljon paremmin.  4/10

DECEASED
Behind the Mourner's Veil
Relapse Records

Trendejä tulee ja trendejä menee mutta Deceased on jaksanut pakertaa jo 15 vuoden ajan. Ainoan oikean heviasenteen ja musiikin puolestapuhujana tunnettu King Fowleyn luotsaama Deceased julkaisee nyt kuudennen levytyksensä, joka on jatkoa vuoden takaiselle "Supernatural Addiction" täyspitkälle. Behind the Mourner's Veil tarjoaa kolmen uuden kappaleen lisäksi neljä coveria, joilla Deceased osoittaa kunnioitustaan omille vaikuttajilleen (Tankard, D.R.I., Warfare ja Anthrax) ja hyvinhän nuo coverit toimii tuttuun Deceased tyyliin. Omat kappaleet ovat taattua laadukasta Deceased materiaalia ja bändin omintakeinen tyyli yhdistää voimakkaat 80-luvun heavy/speed/thrash/death metal vaikutteet toimivaksi moderniksi 2000-luvun metalliksi josta ei energiaa puutu.

Deceased on niitä harvoja orkestereita joiden retro henkinen musiikki toimii aidosti ja bändi soittaa suohon lähes kaikki nuoremmat yhtyeet, jotka pääosin tyytyvät vain hengettömästi kopioimaan metallin pioneerien klassikkoriffejä ja kappaleita. Bändin parilla viime levyllä esittelemä hieman melodisempi paahto on tuonut uusia ulottuvuuksia musiikkiin ja tätä MCD:tä kuunnellessa toivoisi, että levy olisi täyspitkä ja että siinä olisi enemmän omia kappaleita. 9/10

EM SINFONIA
Intimate Portrait
Hammerheart Records

Alunperin Broken Hope nokkamiehen Brian Griffinin sivuprojektina mutta sittemmin täydeksi bändiksi kasvanut Em Sinfonian toinen levytys "Intimate Portrait" on varsin kunnianhimoinen ja omaperäinen levytys. Amerikkalaisen doom metallin pioneerien (mm. Evoken, Morgion, Novembers Doom jne) suosion myötä myös uusia yrittäjiä putkahtaa ilmoille. Em Sinfonian musiikki on keskitempoista synkistelyä yhdistettynä koskettimilla hyöstettyyn hieman progressiiviseen doom-death metalliin varustettuna puhtaalla naislaululla sekä miesörinällä. Onhan tätä tehty Euroopassa jo aiemminkin mm. Dominionin (R.I.P.) toimesta joten ei tämä mitenkään täysin mullistavaa ole. Kitaroilta toivoisi hiukan muhkeampaa ja jämäkämpää soundia sekä musiikilta ajoittain hieman raskaampaa ja hitaampaa poljentoa. Levyltä löytyvä cover versio Iron Maiden "Revelation" klassikosta tuo alkuperäiseen uutta väriä ja toimii hyvin alkuperäistä hitaamallakin temmolla. Kaikenkaikkiaan Em Sinfonia on kuitenkin hyvä lisäys Amerikkalaiseen "doom" skeneen ja lupaava tulokas jota kannattaa tämän tyylisuunnan fanien pitää korvalla. 7/10

FLOTSAM AND JETSAM
My God
Metal Blade

Harva 80-luvulla uransa aloittanut speed/thrash bändi on enää hengissä, mutta Flotsam And Jetsamin järjestyksessään kahdeksas albumi osoittaa, että ainakin yksi niistä harvoista on säilynyt. F&J:n kahta ensimmäistä levytystä voidaan pitää speed/thrash metallin klassikkoina, mutta niiden jälkeen orkesterin ura kääntyi laskuun ja yhtye jäi musiikillisesti polkemaan hieman paikallaan - musiikki eli eteenpäin ja levyiltä löytyi muutama hyvä kappale mutta loppu materiaali oli enemmän tai vähemmän täytemateriaalin kuuloista. Bändin tunnusmerkkinä on ollut vokalisti Eric AK:n massasta erottuva vokalisointi, joka on taantunut jonkin verran alkuaikojen korkealta ja kovaa vedetyistä kiekaisuista. Hattua täytyy yhtyeelle nostaa, sillä sen verran sinnikkäästi orkesteri on puurtanut eteenpäin miehistönvaihdoksista ja manageriongelmista huolimatta.

My God kuullostaa energiseltä ja parhaalta F&J levyltä aikoihin. Tietty biisien hienoinen samankaltaisuus vaivaa levyä vieläkin, mutta kyllä levy kuullostaa kuitenkin varsin monipuoliselta kokonaisuudelta. Levyltä löytyy niin menopaloja kuin rauhallisempiakin kappaleita ja tämä on oikein oiva levytys tutustua orkesteriin mikäli aiemmin ei sitä ole tehnyt. Flotsam And Jetsam näyttää My God levyllä hyvin nuoremmille trendimetallisteille kuinka hyvää ja omaperäistä metallia osataan vieläkin tehdä. 7/10

NIGHT IN GALES
Necrodynamic
Massacre Records

Vaikka saksalainen Night in Gales on ehtinyt jo neljänteen albumiinsa, on bändi ainakin allekirjoittaneelle täysin uusi kokemus. Ennakkoluuloja oli sen verran, että odotin jotain tusina retro-thrash meininkiä, mutta kuuntelukokemus olikin varsin positiivinen kokemus. Musiikki liikkuu jossain melodisen thrash/death metallin välimaastossa, mutta onneksi kappaleet eivät ole pelkkää paahtoa alusta loppuun vaan tempoa osataan pudottaa paikka paikoin sekä viljellä tarttuvia ja äkäisesti surisevia mättöriffejä. Monipuolisuutta siis löytyy, varsinkin kun vokalisoinnit vaihtelevat puhtaasta ajoittaiseen lähes örinään. Rumpali takoo kannujaan varsin mallikkaasti ja mielenkiintoisesti ja parhaimmillaan bändi yltää lähes Testamentin Demonic levyn kaltaiseen rytinään ja energiaan. Necrodynamic on varsin jämäkkä ja tiukka paketti ruotsalaisen Witcheryn hengessä. 7/10

NO RETURN
Self Mutilation
Listenable Records

Ranskalainen No Return on taas yksi orkesteri, josta aikaisemmin ei ole minkäänlaista havaintoa. Vaikka levyn nimi onkin varsin korni ja kliseinen, niin musiikissa ei itsessään ole mitään varsinaista vikaa. Bändi tykittää varsin jämäkästi ja tarkasti hieman futuristista death/thrash metalliaan ja eikä ihme sillä onhan Self Mutilation jo yhtyeen viides levy. Eihän tämäkään levy mitään suuria yllätyksiä tarjoa eikä omaperäisyydellä pääse kehumaan, mutta yhtyeen tanakka ote sekä varsin tarttuva ja tekninenkin mättö on helposti genren keskivertoyrittäjien yläpuolella. Keikalla tällainen meininki toimisi varmasti vieläkin paremmin kuin levyllä. Huolimatta levyn 36 minuutin kestosta, alkaa levyn puolivälissä tylsistyttämään, kun biisejä ei enää tahdo erottaa toisistaan. Jonkin verran levyä vetreyttää muutama melodinen ja mielenkiintoinen kitarasoolo/kosketinluritus, mutta koko levyä ne eivät jaksa pelastaa. Jos tämä olisi tehty 80-luvulla Sepulturan Beneath the Remainsin aikaan, olisi No Return saattanut olla kovempikin nimi, mutta nykyaikana se tahtoo upota muiden keskinkertaisten levytyksien suohon. 6/10