torstai 14. joulukuuta 2023

Inferno #218/2023

Destructor
Blood, Bone, and Fire
Shadow Kingdom
4

Destructorin voi huoletta luokitella kulttiorkesteriksi, jonka sinällään ansaittuihin musiikillisiin meriitteihin perustuva maine juontaa vuonna -85 ilmestyneeseen ja sittemmin moneen kertaan uusintapainoksensa saaneeseen Maximum Destruction -esikoiseen. Lupaava startti tyssäsi kuitenkin vuosikymmenen lopussa, mutta vuosituhannen vaihteesta lähtien yhtye onkin pysytellyt sinnillä aktiivisena julkaisten jopa neljä täyspitkää ja tukun pienempiä levytyksiä.

Kahden alkuperäisen jäsenen laulaja-kitaristi Dave Overkillin ja rumpali Matt Flammablen yhä käskyttämä yhtye on kuin antiteesi kaikella nykyajan metallille. Luupäisesti tykitellään edelleen menemään vallan tanakkaa ja hyväriffistä metallia, jossa meno yltyy kovimmillaan lähes speed metaliksi. Vaikka kitaristit eivät säästele itseään edes sooloissa, pysyttelevät biisit lopulta tiukasti hyvin yksinkertaisten perusasioiden tiukassa ytimessä kaikenlaisia nykyajan hömpötyksiä kikkailuja karttaen.

Kun sounditkin ovat levyllä vielä miellyttävän tymäkät, on kokonaisuudessa väkisin mukaansa tempaavaa vastustamattomuutta. Jos vain kappaleisiin olisi saatu astetta tappavampia kertsejä, tarjoutuisi mahdollisuus olla todella liekeissä veren virratessa ja luiden rutistessa.

Hitten
While Passion Lasts
High Roller
3

Hitten esittää viidennen albuminsa nimessään hyvinkin aiheellisen kysymyksen, jota on tullut pähkäiltyä melko lailla levyä kuunnellessa. Etenkin, kun edelliset Twist of Fate (2018) ja Triumph & Tragedy (2021) ovat olleet hyvinkin korvien myötäisiä ja suuta virneeseen vetäviä tapauksia kaikessa syvään Dokkenin suuntaan kumartamisessaan.

Enää ei ilmeistä esikuvaa palvota ainakaan samassa määrin kuin aiemmin, vaan tilalle on tullut geneerisempi ja sitä myötä myös tylsempi perinteinen Amerikan mallin hard rockin ja metallin seos. Biisit toki ovat yhä kaikin puolin mallikkaasti tehtyjä mitä tulee melodioihin, kertosäkeisiin sekä stemmalauluihin ja repertuaarista löytyy edelleen niin tanakampaa ja vauhdikkaampaa veisua kuin keskitempoisempaa kohtalokkuutta. Mutta tärkein eli biisit lentoon nostattavaa kiimaa ei musiikista tihku.

Liekö kyseessä ikääntymisen mukanaan tuoma energisyyden muuntautuminen aikuismaiseksi lähinnä AOR:sta tutuksi tulleeksi seesteisyydeksi. Parhaimmillaan sekin on kaikessa juustoisuudessaan aivan mahtavaa, mutta While Passion Lasts ei tällaiseen veny, vaan jää energisen rokkaavuuden ja haikeutta huokuvan hönkäilyn keskeltä löytyvään välitilaan.

Kill The King
Kill the King
Omakustanne
2

Reilut neljä minuuttia rässin tahtiin piiskaava Hate Advocacy avaa Kill The Kingin esikoisalbumin ihan kivasti, mutta hyvinkin pian sen jälkeen käy selväksi, että nyt on haukattu aivan liian iso pala. 2000-luvun alkupuolen The Hauntedin etäisesti mieleen tuovalla kolmevarttisella suolletaan kyllä riffejä ja osioita riittämiin, mutta kekseliäisyys ei riitä niin mitenkään kannattamaan aivan turhan mittaviksi venytettyjä kappaleita kokonaisuudesta puhumattakaan.

Intialaisten askelmerkkeinä olevat pehmeä räyhäkkyys ja melodisuus ovat lähtökohtaisesti ihan toimiva kombo, mutta sovittamisen taito yhdistettynä tiivistämiseen olisi syytä jatkossa oppia.

Legendry
Time Immortal Wept
No Remorse
4

Legendryn musiikilliset seikkailut vievät vuosikymmenten taakse aina 70-luvulle saakka, jolloin progessakin haaveiltiin lämminhenkisesti fantasiamaailmoista ilman ylenpalttista soitin- ja sävellyskikkailua. Yhtä lailla sen kappaleissa on myös saumattomana osana 80-luvun alkupuolen eeppistä sankarihevailua niin ettei eroa näiden kahden eri tyylin välillä useinkaan tahdo edes huomata.

Time Immortal Weptissa on osin samoja viboja kuin kerrassaan mainiossa Wytch Hazelin III: Pentecostissa (2020) lähinnä Legendryn laulaja-kitaristi Vidarrin kuulostaessa samalta kuin kollegansa molempia taatusti inspiroineen Jethro Tullin metsätrilogia-ajalta kumpuavissa rauhallisemmissa osuuksissa. Suurin ero on kuitenkin, että siinä missä britit suuntaavat muutoin Thin Lizzyn hard rockin suuntaan, on tämä jenkkitrio paljolti velkaa maanmiestensä Manilla Roadin ja Warlordin hämyheville.

On pahuksen lähellä ettei levy tempaise kunnolla pauloihinsa. Näinkin tosin voi vielä ajan myötä käydä, sen verran kiehtova ja syventymistä vaativa ja paremmin kokonaisuutena kuin yksilöinä toimiva julkaisu on kyseessä. Miellyttävän usvainen ja pääosin livenä taltioitu äänimaisema sekä lähes 12 minuuttinen levyn päättävä nimiraita toimivat komeuden kuninkaan salina ja kruununa.

Popiór
Pomarlisko
Szataniec
3,5

Ensimmäistä levyään julkaiseva Popiór venyttää veikeästi mainostetun thrash metalin rajoja. Kappaleet saati soundit eivät ole kovinkaan ärjyt ja sama pätee myös vain pientä rosoa sisältävään lauluun, joka puhtaana sisältää myös sävykkyyttä. Tästä huolimatta tai pikemminkin tästä johtuen Pomarlisko on selkeästi keskimääräistä pieksemiskiekkoa kiinnostavampi.

Vauhtisokeuttakaan ei podeta missään kohtaa, vaan biisit ovat lähes kauttaaltaan verkkaisen keskitempoisia ja onpahan mukana parit herkät balladitkin, joista niistäkin yhtye suoriutuu moitteettoman uskottavasti. Kun äidinkielensä puola tuo mukaan vielä ripauksen eksotiikkaa, nousee albumi promomassasta esille iloisena yllätyksenä.

Receiver
Whispers of Lore
Gates Of Hell
2

Eeppinen laukkahevi Receiverin malliin on ajatuksen tasolla riittävän kiinnostavaa, jotta sen ottaa testaukseen ja kirjallisen kritiikin kohteeksi. Mutta vaikka bändillä onkin ollut aikaa yli kymmenen vuotta valmistella ensimmäistä täyspitkää levyään, ei lopputulos ole kuin osin onnistunut.

Whispers of Lore on kaikessa tarinankerronnallisessa kirkasotsaisessa uljaudessaan hellyttävään naivia, missä sinällään ei ole mitään väärää mitä tähän genreen tulee. Biiseistä puuttuu vain joka saralla liikaa päteviä ideoita ja biisit ovat väärällä tavalla sekä turhan simppeleitä että kömpelöitä. Joku toinen saattaisi saada käännettyä yhtä heppoisista aineksista koostetun kokonaisuuden omalla mystisemmällä otteellaan positiivisuuden puolelle, mutta tähän eivät kyproslaisten taidot riitä.

Oman pienen ärsytyslisänsä soppaan tuo solistin paikoittain kailotukseksi sortuva ääni, kovasta yrityksestä huolimatta mies kun ei ole kummoinenkaan kultakurkku vetäessään säkeistöjä normaalisti. Albumi osoittautuu selkeäksi raakileeksi, jonka perusteella fantasiamaailmoja tuskin valloitetaan laajemmin kotisaaren rajojen ulkopuolella.

Superlynx
4 10
Argonauta
2,5

En tiedä mahtaako levyn nimi viitata Johanneksen evankeliumiin, mutta linjaanhan se jollain muotoa sopisi, olihan edellinen vuonna 2021 ilmestynyt levy Electric Temple. Mistään Jeesus-metallista ei kuitenkaan taida suoranaisesti ole kyse, vaan norjalaisten tekemiset nojautuvat psykedeelisen doomailun opinkappaleisiin.

Edeltäjäänsä verrattuna värit päällä huuruilun osuus on entistäkin vähäisempää ja synkkyyden kanssa sama juttu. Jäljelle jääkin vain perusmallista hidastelua sävyttömällä naislaululla, joka kuulostaa käytännössä yhden ja saman biisin veivaamiselta pienin variaatioin. Tällä kertaa musiikin luoma hypnoottinen vaikutelma on aiempaa selkeästi vähäisempi ja lopputulos tylsempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti