torstai 1. huhtikuuta 2004

Inferno #17/2004

ANDRALLS
Force Against Mind
Mausoleum

Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10 

MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me 

Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10

MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media

Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10 

MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies

Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.

Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10 

NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade

Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10

NODE
Das Kapital
Scarlet 

Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10 

OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media

Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10 

VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media

Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10

WOLF
Evil Star
No Fashion

”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.

Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.

Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti