Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.

Inferno #36/2006

Act Noir
Automatisme Psychique
My Kingdom Music

3,5 Kautta aikojen orkesterin ovat intoutuneen kuvaamaan omaa musiikkiaan mitä ihmeellisimmillä termeillä, joista Act Noirin käyttämä psych-dark-rock on sieltä normaaleimmasta ja kuvaavimmasta päästä. Debyytillään kokoonpano sotkee yhteen välähdyksiä niin trip-hopista, ambientista, progressiivisesta rockista, dark wavesta kuin psykedeliastakin ja lopputulos leijuu omissa sfääreissään varsin mallikkaasti.

Pehmeä-äänisen miessolistin johdattamana kappaleet polveilevat rauhallisesti alusta loppuun niin yksittäisinä kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka musiikista löytyykin useita eri instrumenttien ja tyylien luomia kerroksia, ei mitään ole liikaa saati liian vähän. Musiikissa tunnelmien luominen on nostettu pääasiaksi ja perinteiset länsimaiset pop-rakenteet ja kikat on heitetty romukoppaan. Ratkaisu on säveltäjien hyvän tyylitajun ansiosta onnistunut, vaikka musiikki ei onnistukaan nousemaan aivan huikeimpiin ulottuvuuksiin.

Ei liene täysin sattumaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä Italiasta on tullut omanlaisiaan visioita maalailevia visionäärejä niin kuvataiteen kuin musiikin puolella. Act Noir on lupaava tulokas tähän taitavaan joukkoon, jolla on täydet edellytykset nousta tunnustusta osakseen saavaksi mestariksi.

Angtoria
God Has A Plan For Us All
Listenable Records

2,5 Kovat ovat suunnitelmat mm. Cradle of Filthistä ja Therionista tutulla Sarah Jezebel Devalla sekä Abyssoksesta tutuksi tulleella Chris Rehnillä ja tämän vanhemmalla veljellä Tommyllä puhumattakaan levyn nimessä esiintyvällä yläkerran ukolla. Orkesterin tavoitteena kun on alusta asti ollut luoda puhtaasti leffamusiikin kaltaista orkestraalista musiikkia. Vajaa viisi vuota kypsytetyllä debyyttialbumilla haaveet ovatkin käyneet toteen.

Angtorian musiikilla on erittäin vähän tekemistä metallin kanssa, sillä Sarahin tulkitsema laulu on yhtäläisen heleätä ja kepeätä musiikin kanssa. Kappaleet todellakin muistuttavat runsaine kosketintaustoineen ja niiden luomine tunnelmineen jylhähköä elokuvamusiikkia, vaikka musiikki käy aivan yhtä hyvin myös oopperamaisesta kevytmetallista. Toteutus ja instrumentaatio ovat varsin taidokkaita ja osa melodioista lanttuun helposti takertuvia. Vaikka kokonaisuus onkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, ovat levyn eväät kuitenkin hieman liian heppoisia syvemmin koskettavan kuuntelunautinnon luomiseksi.

Vaikka Sarahin ja Rehnin veljesten kollaboraatio ei vielä puhkeakaan täyteen kukkaan, on nuppu hyvällä mallilla. Yhtenäisten visioiden tiivistäminen ja toteuttaminen astetta rankemmalla otteella auttaisi luomaan kauniista alusta lajinsa muotovalion.


En Declin
Trama
My Kingdom Music

4 Fiilistely ja tunteiden pukeminen musiikiksi on taitolaji. Debyytillään En Declinillä on tarvittavaa taitoa, vaikka Anatheman ja Opethin kaltaisten oppi-isien vaikutus kuultaakin musiikista läpi vahvana. Melankoliset tunnelmat tulkitaan särösoundeista vapaana lähes akustispohjaisesti ja näennäisen kepeästi, mutta pinnan alta löytyy runsaasti erilaisia kuuntelu kuuntelulta paljastuvia elementtejä.

Traman sisältämät tunnelmat ovat lähempänä sunnuntaipäiviä, jolloin painitaan eriasteisten moraalisten ongelmien ja umpikujien kanssa, kuin hektiseen arkeen liittyvien käytännöntilanteiden kanssa pähkäilyä. Yksinkertaiset kappalerakenteet ja tarttuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja progressiivinen yleisote pakottaa kuuntelijan keskittymään kappaleisiin. Orkesterilta löytyy kuitenkin riittävästi erilaisia lähestymistapoja musiikkiin eikä visioiden toteuttamisessa ole käytetty liikaa samoja tehokeinoja.

11 kappaleen muodostama albumikokonaisuus on vahva ja ennen kaikkea tyylikäs näyttö vaikealla musiikin saralla. Sisäistettynä vajaa viisikymmenminuuttinen on ohi nopeammin kuin uskoisikaan ja sillä on mieltä rauhoittava vaikutus. En Decliniä voi suositella Prozacin sijasta pari kertaa päivässä 1-2 kuuntelua kerrallaan. 

National Napalm Syndicate
Resurrection Of The Wicked
Poison Arrow Records

2 Viisitoista vuotta sitten kuopattu Pudasjärven ylpeys National Napalm Syndicate yrittää tehdä kakkoskiekollaan paluuta, mutta vähintäänkin toinen jalka hautaan jää. Vuonna 1989 julkaistu debyytti oli EMIn epätoivoinen yritys saada osansa vallinneesta speed/thrash buumista, mutta kehnohkon menestyksen myötä hävisi ensin diili ja pian myös bändi. Tilanne ei todennäköisesti muutu miksikään Resurrection Of The Wickedin julkaisemisen myötä, sillä sen verran vaisulta musiikki tälläkin kertaa kuulostaa.

Vanhojen miesten yrityksessä palata vanhoihin hyviin aikoihin löytyy satunnaista idean ja melodiantynkää, mutta meininki kuulostaa yhtä lattealta kuin aikoinaan. Nyt vain tempoa on tiputettu entisestään ja melodiaa lisätty minkä seurauksena biisit kuulostavat jotenkin väsyneiltä ja levy huomattavasti pidemmältä kuin sen kellottamat 42 minuuttia. Sama ilmiö toistuu vahvasti myös laulupuolella. Vokalisointi on aivan liian vaisua ollakseen vakuuttavaa ärjymistä, mutta se ei myöskään sisällä tarpeeksi melodiaa ollakseen tarttuvaa.

Aina vanha konsti ei ole parempi kuin pussillinen uusia. Vaikka NNS ei yritäkään ratsastaa musiikillaan puhtaasti nostalgialla, ei yleissoundin hienoinen päivittäminen nykyaikaan estä nuorempia menemästä kovaa ohi.


Necrodeath
100% Hell
Scarlet Records

3,5 Viha on aina ollut yksi Necrodeathin keskeisistä teemoista niin musiikin kuin sanoituksienkin puolella. Tämä päti myös edeltävään Ton(e)s of Hate –albumiin, joka kappalemateriaaliltaan oli kuitenkin aiempaa kokeilevampaa ja kiharampaa. Kaikista synkin aggressio jäi kuitenkin tavoittamatta, eikä 100% helvettiä julistava uutukainenkaan tihku kaikista mustinta raivoa.

Italojen omalaatuinen tyyli on yhä tallella ja paluuta vanhaan on tehty. Turhista kiemuroista on luovuttu ja yllättävän maltillisesti etenevä kokonaisuus välttelee koko ajan nasta laudassa paahtamista. Melodioita on lisätty roppakaupalla ja dynamiikan kasvattamisen ansiosta musiikista löytyykin uusia ja yllättäviä sävyjä – synkkä päällekäyvä tunnelma on muuttunut pahaenteisen odottavaksi josta kansikuvakin jo vihjailee. Länsinaapurissa ruuvatut soundit ovat kohdallaan ja lopputulos onkin erittäin selkeä, joskin Necrodeathille hitusen liian steriili.

Pienoisista tunnelmapuolen puutteistaan huolimatta 100% Hell on napakka blackthrash-hybridi, joka omaperäisellä melodisella synkkyydellään jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Vaikka Mater Of All Evil –levyn vimma jääkin uupumaan, modernisoi 20 vuotta vanha orkesteri hienosti soundiaan uudella vuosituhannella.


Torchbearer
Warnaments
Regain Records


3 Kun aikaa ja taitoa on, on lopputulos usein mallikasta vaikka miehistö olisikin entuudestaan tuttua muista yhteyksistä. Näin on myös Pär Johanssonin ja Christian Älvestamin kanssa, sillä herrojen yhteistyö jatkuu parin vuoden tauon jälkeen Torchbearerin kakkoskiekolla debyytin määrittelemillä linjauksilla.

Kaksikon hyvällä tyylitajulla black, thrash ja death metalin yhdistäminen melodisin elementein onnistuu hienosti ja luo orkesterille omanlaisensa kasvot. Vaikka moniulotteisten ja näpsäköitä koukkuja sisältävien kappaleiden sovitukset rullaavatkin vakuuttavasti, tuntuvat useat kappaleet kompuroivan omaan näppäryyteensä. Ideoita tuntuu olevan joka paikassa hieman liikaa ja mammuttimaisuus syö turhaan ilmeistä iskuvoimaa. Tekstillisesti ensimmäisen levyn ruttolauluista on seilattu ensimmäisen maailmansodan merellisiin teemoihin Martti Servon malliin, mutta sotien eikä rakastaen.

Warnament on albumi, jonka vahva potentiaali lymyilee aivan pinnan alla periskooppisyvyydessä. Oivallisesta hyökkäysasemastaan huolimatta se ei onnistu upottamaan kuulijaa hallitsemiinsa syvyyksiin, vaan ainoastaan rampauttaa tämän. Vaikka sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovatkin sallittuja, eivät kaikki taistelut aina silti pääty voittoon.

Various
One Foot In Hell – A Tribute To Cirith Ungol
Solemnity Music

1,5 Jokainen aloitteleva hevibändi on jossain vaiheensa uraansa soittanut niitä itselle tärkeitä lainakappaleita ja tämä heille suotakoon. Tunnen tribuuttilevyjä kohtaan jonkin sortin perverssiä masokismia. Nautin tribuuttien bongaamisesta, mutta useimmiten kärsin niiden kuuntelemisesta. Kärsin ja nautin, nautin ja kärsin. Miksi ihmeessä levy-yhtiöiden pitää koostaa näitä kunnianosoituksia kokonaisen albumin verran ja kuka helkutissa näitä ostaa?

Pääosin 80-luvulla vaikuttaneelle kulttibändille Cirith Ungolille väsätty tribuutti sortuu kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin kuten niin moni vastaava julkaisu. Totaalisen tuntemattomat orkesterit soittavat ponnettomilla soundeilla puolivillaisia lähes 1:1 versioita alkuperäisistä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki mukanaolijat olisi suuria Cirith Ungol faneja ja tohkeissaan päästäkseen näyttämään tämän myös maailmalle. Mutta minkä ihmeen takia lainakappaleita ei voi tehdä kunnolla ja jotain omaa ilmettä niihin tuoden? Hukkuuko kaikenlainen objektiivinen näkemys aina täydellisen fanittamisen alle?

On sääli, että Cirith Ungolin synkkä heavy metal varustettuna uniikilla laulajalla on jäänyt turhan tuntemattomaksi, mutta fakta on, että One Foot In Hell –tribuutti ei bändiä unohduksen suosta nosta.

SODOM -KAIVOS- JA THRASHMIES TOM

Sodomin Tom Angelripper lopetti hiilen louhimisen 17 vuotta sitten, mutta thrashin parissa louhiminen on jatkunut lähes 25 vuotta. Infernolle tarjottu mahdollisuus päästä tutustumaan molempiin aihepiireihin Sodomin syntysijoille otettiin ilolla vastaan.

Reissu kohti Saksaa ja Gelsenkirchenin kaupunkia starttaa mukavassa kahdeksan asteen pakkasessa maaliskuun 17. päivä. Manaan kukonlaulun aikaan tapahtuvaa ylösnousua, sillä bussiin on astuttava jo aamuviideltä, mikäli haluaa olla reilun 1400 kilometrin päässä Saksassa alkuiltapäivästä. Paluumatkallekin olisi ehdittävä vain vähän reilua vuorokautta myöhemmin, mutta kuten matkan myöhemmistä vaiheista selviää, olen lauantaiaamupäivästä huomattavasti paremmassa asemassa kuin pari pohjoismaista kollegaani.

Pirkkalan lentoaseman turvatarkastuksessa saan sentään pitää housut jalassa, vaikka takki onkin riisuttava ja portti piippaa armottomasti. Mieleeni palautuu äkkiä, että päästäkseen portin läpi vaivatta olisi syytä vaihtaa turvakengät ja steelcapit toisenlaisiin ennen matkaa. Normaali vyönsolkikin tuntuu olevan myrkkyä portille, mutta seisoessani käsivempeleellä suoritetussa tarkastuksessa en kuitenkaan saa kuin muutaman paheksuvan katseen paikalla olevilta liikematkaajilta. Tosin karpaasin kokoinen turvamies kertoo minulle, että kassistani löytyy mitä ilmeisimmin kaksi tupakansytytintä, joista toinen on kuulemma sääntöjen mukaan liikaa.

Pitkällisen kahden sekunnin pohdinnan jälkeen totean asian todeksi ja suostun luopumaan Nightfall-stendaristani, onhan lahjaksi saamani U.D.O.-sytkäri sentään tuliterä. Kiroan terroristit mielessäni alimpaan helvettiin, sillä vaikka en edes polta, on herrasmiehellä aina tulentekovälineet mukana mahdollista vastakkaisen sukupuolen tulenpyyntöä varten.

Itse lennot sujuvat kommelluksitta, eivätkä minimivarustuksella reissaavan maailmanmatkaajan matkatavaratkaan häviä. Tällä kertaa aamupalana ei tarjoilla mystiseltä soittimelta kuulostavaa munatimbaalia, vaan lähes perinteistä mannermaista aamupalaa. Punaviinin kera totta kai.

Düsseldorfiin kone laskeutuu ajoissa, ja päätän testata onko olut raikkaampaa Saksassa kuin Suomessa Espanjasta ja Englannista saapuvia kollegojani odotellessani. Perustelen virkistyshetkeä itselleni sillä, että säästän levy-yhtiön rahoja, mikäli jaan taksin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Gelsenkircheniin muiden toimittajien kanssa. Huomaan jalon tarkoitukseni kuitenkin vesittyvän, sillä sopivannäköistä espanjalaista ei näy missään, ja Lontoosta lähtenyt konekin katoaa mystisesti saapuvien lentojen listasta.

Odottelen lentokentän taksijonon liepeillä niin kauan, että saan vaalean Mercedes-Benz-merkkisen taksin alleni. Onhan se nyt Mersulla matkustettava, kun kerta Saksaan asti on maalaispoika päässyt. Ilmeisesti jonkin sortin etnistä alkuperää oleva, vanhemmanpuoleinen kuljettaja ei puhu englantia edes auttavasti, mutta kansainvälisellä elekielellä ja osoitetta näyttämällä mies nyökyttelee innokkaan vakuuttavasti vievänsä minut perille.

Heti matkaan päästyämme alkaa armoton autoradion räpläys. Radio osoittautuukin jonkin sortin navigaattorivermeeksi. Kuskilla ei siis ole hajuakaan minne olemme menossa, mutta onneksi laitteella tuntuu olevan. Autobahnilla kuljettaja kiihdyttää nopeuden 160 kilometriin tunnissa, ja olo on etupenkillä istuessani kuin isommallakin herralla. Määränpään lähestyessä vehje alkaa puhua saksaksi vienolla naisäänellä ja antaa ohjeita kuinka pitkää ajella, mihin suuntaan ja mille kadulle kääntyä. Suhtauduin pienoisella skeptisyydellä ohjeisiin, mutta niin vai käy, että ilman suurempia mutkia päädymme suoraan hotellin pihaan.

Danke schön vaan, ja taas kerran on todettava, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri.

MAAN ALLE

Pikaisen lepotuokion jälkeen on aika suunnata Bochumissa sijaitsevaan Deutsches Bergbau-Museumiin (www.bergbaumuseum.de) eli Saksan ainoaan kaivosmuseoon, jossa oppaana toimii itse herra Thomas ”Tom Angelripper” Such.


Parikymmentä metriä maan alla sijaitsevat käytävät näyttävät aidoilta ja niihin sijoitetut mitä ihmeellisimmät ja massiivisimmat laitteistot ovat vakuuttavia, mutta paikka on täysin feikki. Maan alta kun ei koskaan ole louhittu yhtikäs mitään ja tilat on varta vasten museota varten rakennettu. Tom poseeraa läpi kierroksen laitteistojen ääressä mutta muistelee vähemmän haikeana omaa kaivomiehen uraansa.

Puolitoistatuntinen vierähtää varsin nopeasti, vaikka alkuinnostuksen jälkeen kierros muuttuukin pienoiseksi läpijuoksuksi. Nouseminen kuusikymmentä metriä korkeaan kaivostorniin päättää kierroksen. Huipulla tuulee kuten aina, mutta näkymät kaupungin ylle ovat komeita, joskin koleita, vaikka lämpömittari näyttääkin reilusti toistakymmentä astetta enemmän kuin koti-Suomesta lähtiessä.


Koska kierros loppuu hieman odotettua aiemmin, siirrymme nauttimaan museon yhteydessä sijaitsevan ravintolan tuotteista. Ja kun ruokailu on järjestetty haastattelun yhteyteen, tilaan varsin maukkaaksi ja kypsäksi valmistetun kahvapihvin. Tunnin tauon jälkeen pakkaudumme jälleen takseihin ja suuntaamme Tomin ykkösolohuoneeseen, Gasthaus Plettenbergiin, joka kuuleman mukaan sijaitsee alle puolen kilometrin päässä herran omasta residenssistä.

Paikan päällä ystävällinen SPV levy-yhtiön edustaja Olly Hahn selventää meille, että ruokailuun on aikaa vielä tunti, mutta saksalainen perinnejuoma saa virrata vapaasti koko illan. Vaikka drinksut kuulemma onkin maksettava omasta pussista, kelpaa tämä järjestely meille paremmin kuin hyvin. Lyöttäydyn pohjoismaalaisten Simon Lundhin (Sweden Rock) ja Håkan Gravin (Scream) kanssa samaa pöytään, joka katsantokannasta riippuen osoittautuu joko loistovalinnaksi tai suureksi virheeksi.

Skandinaavinen yhteistyö alkaa heti toimia ja mallasjuomaa virrata pöytään sitä tahtia, että hyvä kun ehtii entisen kolpakon tyhjentää. Håkanilla piisaa juttua aina vitseistä hauskoihin haastatteluhetkiin, ja mies tuntuu tuntevan lähes jokaisen toimittajan ja bändin jäsenen. Jostain kumman syystä keskustelumme ajautuu ajoittain myös yllättävän älykkäälle tasolle ja puheenaiheina vaihtelevat niin skandinaaviset elokuvat, erilaiset haastattelutekniikat kuin tietokonenörttien ja die-hard-hevareiden samankaltainen kiinnostus nippelitietoon. Koko pöytäseurue päätyy myös poseeraamaan Simonin mukanaan kantamassa Jag hatar Luffe -paidassa, jonka tarkoituksena on ärsyttää jotain miehen kaveria.

Aikaisessa vaiheessa iltaa huomaamme myös jakavamme varsin samankaltaisen käsityksen hyvistä venäläisistä, joita on tasan kaksi kappaletta: valkoinen ja musta. Tästä innostuneena päätämme Håkanin johdolla tutustua näistä ensiksi mainittuun ja vieläpä useaan kertaan. Maku ei yllä läheskään samalla tasolle suomalaisen vastineen kanssa, mutta eipä lasissa oleva maito ehdi happanemaan missään vaiheessa.

Seurueeseen liittynyt, Sodomin dvd:stä vastuussa oleva Roaxfilmsin Ronald vannoo saksalaisen osaamisen nimeen ja tilaa kierroksen toisensa jälkeen Jägermeisteria. Herra tuntuu olevan Sodomista erittäin innoissaan ja kehuu Tomia vuolaasti erittäin leppoisaksi hemmoksi. Ronald vakuuttuu myös Sodom-faniudestamme siihen malliin, että päädymme gasthausin pihalle haastateltavaksi kameran eteen mahdollista Lords Of Depravity Part 2 -dvd:tä varten. Ylistän suu vaahdossa orkesteria ja totean Tomin ja Sodomin jatkavan vähintäänkin yhtä kauan kuin Motörhead.

Pikkuhiljaa leukaöljy alkaa tehdä tehtäväänsä, ja päästessäni vihdoin ja viimein kaikista viimeisenä puolilta öin tekemään haastattelua, olemme Tomin kanssa molemmat hyvässä vedossa, mitä tekstin tuottamiseen tulee.

KESKIYÖN AIKAAN

Siirryn kotoisan mutta täpötäyden pubin takaosaan tekemään haastattelua, jossa kuusi tuntia haastatteluja antanut Sodom-kolmikko on nauttinut hieman muutakin kuin pelkkää kansalaisluottamusta. Hylkään heti kättelyssä perinteisen kaavojen mukaan etenevän haastattelumallin, jossa uusi levy analysoidaan puhki ja päädynkin juttelemaan Tomin kanssa niitä näitä.

Ajatus vierailusta kaivosmuseossa oli Tomin mukaan levy-yhtiön idea, sillä he halusivat näyttää mitä mies teki ennen täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä. Kaivosmieheksi herra Angelripper ajautui seuraamalla isoisänsä ja isänsä jalanjälkiä. Hakku ja lapio oli kuitenkin aika pistää naulaan vain kymmenen työskentelyvuoden jälkeen Agent Orangen ilmestyttyä vuonna 1989.

– Kun saavuin kahdeksan viikon jättikiertueelta Sepulturan kanssa maanantaina ja töihin olisi pitänyt mennä heti seuraavana päivänä, aloin miettiä koko homman järkevyyttä. Suurta eroa ei hiilen ja thrashin louhimisen välillä kuitenkaan ole, muusikkona saa sentään nukkua hieman pidempään, Tom naureskelee.

Mies muistelee kuitenkin mainariaikojaan hyvänä ja kasvattavana kokemuksena. Sodomin mahdollisesti joskus lopettaessa kaivosmuseon oppaan hommat saattaisivat kuulemma kiinnostaa, vaikka rahallisen korvauksen suuruus Tomia epäilyttääkin. Thrash-hommien lopettaminen ei kuitenkaan ole lähinäköpiirissä, sillä trio vakuuttaa hyvää kuntoaan ja vannoo pystyvänsä mättämään lavalla samalla tavalla vielä eläkeikäisinä.

Nykyisen työn vastapainona Tomin vapaa-aikaan kuuluvat niin metsästys kuin kaljoittelukin. Metsästys on kuitenkin Tomille paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Remington 700 -metsästyskiväärin lisäksi herra paukuttelee myös haulikolla, ja saaliksi kelpaavat niin peurat, kyyhkyt kuin jäniksetkin.

– Saksalainen asetekniikka on maailman parasta, on kyseessä sitten sotilas- tai harrastuskäyttö. Esimerkiksi maailman parhaat metsästyskiväärit tehdään Saksassa, Tom hehkuttaa.

Saalis kannetaan perheelle ruuaksi, ja kotona odottaakin vaimon lisäksi pari lasta. Jälkikasvu ei kuitenkaan isänsä musiikkia fanita, vaan pahaa murrosikävaihetta elävä 12-vuotias tytär kuuntelee mieluummin Madonnan, Kylie Minoguen ja Shakiran kaltaisia artisteja. Vaikka tyttären ja isän välillä skismaa ja haistattelua esiintyykin, Tom epäilee tyttärensä olevan ylpeä isästään ja tämän asemasta heavy metal -yhtyeen keulakuvana.

Nimensä Sodom on napannut Tomin äidiltä, joka aikoinaan kutsui pikkuvesselin epäsiistiä huonetta Sodomaksi ja Gomorraksi. Siisteyttä Tom ei kolmessakymmenessä vuodessa ole oppinut, sillä herran työhuone näyttää samalta kuin teiniaikoina.

– Vaimoni huolehtii koko talon siivoamisesta, mutta työhuoneeseeni häneltä on pääsy kielletty. Vaikka siellä vallitseekin täysi kaaos ja joka paikassa on kirjoja, papereita ja levyjä, löydän aina kaiken tarvitsemani.

TERRORIN AIKAKAUSI

Huhtikuun lopulla julkaistu albumi on eräänlainen juhlalevy, sillä trion kokoonpano on pysynyt samana viimeiset kymmenen vuotta. Asia tuntuu olevan erittäin tärkeä Tomille, sillä 25 vuoden aikana miehistö on vaihtunut moneen kertaan.

Levyn nimen puuttuminen ei kuitenkaan johtunut mielikuvituksen puutteesta, sillä Sodom ei kuulemma moisia tarvitse ja levy-yhtiö oli asiasta samaa mieltä. Tähän mennessä levyn nimeksi on kuulemma aina tullut levyn paras biisi, mutta tällä kertaa levyn parhaimman kappaleen valitseminen osoittautui bändille mahdottomaksi tehtäväksi. Fanit voivat nyt kutsua levyä minkä tahansa biisin nimellä, joka heidän mielestään on paras, Tom kertoo.

– Jokaisen uuden levyn vertaaminen klassikoihin pidettyihin albumeihin kuten Persecution Mania tai Agent Orange ärsyttää. Noiden levyjen jälkeen kun on julkaistu lähes kymmenkunta muutakin kovaa levyä kuten Code Red tai M-16. Etenkin journalistien pitäisi keskittyä enemmän itse musiikkiin kuin vertailemiseen, Tom pamauttaa ja jatkaa.

– Mielestäni uusin levymme on esimerkiksi parempi kuin Agent Orange, ja on suorastaan surullista, jos joku näkee asian toisin. Seison jokaisen kappaleen ja levyn takana sataprosenttisesti, mutta niin ajat, miehistö, studio ja tuottajat ovat muuttuneet ja uusien albumien vertailu vanhoihin on mielestäni mahdotonta.

Useita Sodomin albumeita leimaa vahvasti eri sotia käsittelevä tematiikka. 11.9.2001 Amerikassa tapahtuneet terrori-iskut käynnistivät Tomin mukaan maailmanhistorian pahimman sodan, ja syvästi tapahtumasta järkyttyneenä mies alkoi vain päivää myöhemmin kirjoittaa tekstejä uudelle levylle.

– En halua saarnata tai ottaa lyriikoillani kantaa politiikkaan, vaan kertoa kaikesta pahasta mitä maailmalla tapahtuu. Edellytän sanoituksieni lukijoilta kykyä osata lukea rivien välistä. Olen hyvin tietoinen siitä, etten voi sanoituksillani muuttaa maailmaa, mutta toivon kuitenkin, että ne saisivat edes ihmiset ajattelemaan hieman asioita.

– Pahinta terrorismissa on, ettei se tunne mitään rajoja tai sääntöjä. Kuka tahansa, kansallisuudesta huolimatta voi joutua sen uhriksi. Kuusikymmentä vuotta sitten meidät saksalaiset nähtiin ehkä jonkinlaisina terroristeina, mutta nykyinen sukupolvi haluaa rauhaa, ja se on myös minun unelmani.

– Olemme mielestäni nykyisin myös paljon lähempänä kolmatta maailmansotaa kuin M-16 julkaisun aikaan, sillä ydinasevaltiot kuten Irak ja Israel ovat aiheuttaneet pahoja ongelmia. Toivottavasti kukaan ei vain päädy painamaan nappia. Minusta Saksan ei välttämättä tarvitsisi olla amerikkalaisten puolella, vaan edetä omaa, diplomaattista linjaa ja yrittää lopettaa kaikenlainen vallitseva hulluus.

Jutusteluhetkemme päättyy vakaviin aiheisiin, mutta tunnelma on silti leppoisa. Jälleen kerran osoittautuu, että legendatkin ovat vain ihmisiä. Hurautamme taksilla hotellille ja päätämme yksissä tuumin purkaa kokemuksiamme majoitusliikkeen yökerhossa. Paikka kumisee tyhjyyttään ja ehdimme nauttia ainoastaan yhdet oluet ennen sen sulkeutumista kahden aikoihin. Jostain merkillisesti syystä aiemmin päivällä erittäin kielitaitoiseksi osoittautunut hotellin vastaanottovirkailija ei tahdo ymmärtää haluavani avaimen huoneeseeni 305. Onneksi herra osaa sentään lukea, kun vilautan hänelle tullessani saamaani infolappua.

Ennen nukkumaanmenoa ehdin vielä tovin sääliä pöytäseuruettani, joiden kone lähtee alle viiden tunnin päästä. Eivät saaneet raukat edes nauttia erittäin maukkaaksi osoittautuvasta aamupalasta bratwursteineen ja papuineen.

Nöyrä tuhlaajapoika palaa seuraavana päivänä kotimaahansa kommelluksitta tuliaisinaan flunssa, litra giniä ja toteaa: Saksa ei ole paska maa.

Julkaistu Inferno #36/2006

SINKING - ASENTEELLA MUTTA NÖYRÄSTI

SinKing määrittelee New Trinity -debyytillään pyhän kolminaisuuden uusiksi. Aggressiivisen metallin välistyksellä julistettavasta sanomasta on eniten äänessä vokalisti Mikko Paulin kitaristi Kimmo Länsikylän tarkentaessa oppeja.

– Levyn nimessä on tavallaan vedetty koko kolminaisuus-konsepti uusiksi, ja onhan meidän bändin nimessäkin tavallaan viittauksia vastaavaan. Ei minua kiinnosta sen enempää jeesukset, jumalat kuin paholaisetkaan, enemmänkin olen jossain siellä keskellä. Levyn nimellä haluttiin liikkua pyhän kolminaisuuden Isä, Poika ja Pyhä Henki edustamasta henkimaailmasta vähän käytännöllisempiin asioihin. Joillekinhan tuo kolminaisuus voi olla vaikka bändi, työ ja koti, aloittaa Mikko Paulin.

Löytyykö sama kolminaisuus-teema sitten myös sanoitusten ja musiikin puolelta?

– Lyriikoista ei varsinaista kolminaisuutta löydy, mutta niiden sisältö kiteytyy ehkä sanoissa ”nerves”, ”burst” ja ”the liberating process”. Höyryjen päästelyä ja pään rauhoittamistahan meidän tekstit ovat. Musiikissa kolminaisuus on sitten selkeämmin määriteltävissä, eli riffit, biitti ja karmea karjunta.

sinKing bändinnimenä on moniulotteinen, koska sen voi tulkita tarkoittavan niin uppoamista, synnin kuningasta tai jopa kuningassyntiä. Mikko kertookin kaikkien tulkintojen pätevän, mutta jättää lopullisen valinnan nimen merkityksestä jokaisen itsensä päätettäväksi.

Varhaisessa kristillisessä opetuksessa paheet luokiteltiin seitsemään kuolemansyntiin, jotka lajiteltiin Danten Jumalaisen näytelmän mukaan laskevassa järjestyksessä pahimmasta alkaen ylpeyteen, kateuteen, vihaan, laiskuuteen, ahneuteen, kohtuuttomuuteen sekä irstauteen. Vaikka moni rock-bändi syyllistyykin näihin kaikkiin, nostaa Mikko laiskuuden bändin perisynniksi. Useammin kuin kerran kun on käynyt niin, että kaksi kuukautta on vedetty lonkkaa ja sitten parissa päivässä tehty parin kuukauden hommat peräsuoli pitkällä.

Ylpeyttä sinKingin herrat tuntevat sen sijaan Finnish Metal Expossa 2005 järjestetyn Hilselinko-bändikisan voittamisesta, joka solistin mukaan polkaisi 2003 perustetun ja aiemmin pari promoa julkaisseen orkesterin hommat isommin käyntiin. Palkinnoksi luvattu levytyssopimus ei kuitenkaan osoittautunut aivan todeksi, ja huhuja järjestäjien kusetusmeiningistä alkoikin liikkua. Bändi ei hyvän poliitikon tavoin myönnä eikä kiellä asioiden todenperäisyyttä.

– Minä en lähde katkaisemaan siipiä niiltä huhuilta, koska juuri niiden takia bändistä on edes jotain puhetta ollut, ja sehän on pelkästään positiivista. Päätettiin yhdessä, että annetaan asian olla ja pitää asioiden oikein tola meidän ja toisen osapuolen välisenä asiana, Mikko sanoo.

Kimmo Länsikylä: – Olihan meillä sopimusneuvotteluita käynnissä viime syksynäkin, mutta tarjotut sopimukset eivät olleet toivotun kaltaisia. Olimme keskenämme päättäneet, että vuoden 2006 FME:ssä julkaistaan vähintäänkin sinkku. Hommat vaan alkoivat näyttää siltä, että kiire tulee jos ei asioita ala hoitamaan itse, ja niin niitä alettiin hoitaa. Sinkku tehtiin, julkaistiin päätetyssä aikataulussa ja sehän meni vielä kaupaksikin aika hyvin.

Mikko: – Pistettiin oma tuotantoyhtiö Forkwork pystyyn, jonka kautta sinkku ja levy julkaistiin. Nyt meillä on kaikki narut omissa käsissä. Saatanasti vaan hommaa riittää, kun kaikki on meidän harteilla, paitsi jakelu, jonka Edel hoitaa.

Kova työnteko kannatti, sillä ilmestymisviikollaan Revenge Is Coarse -single pamahti Suomen virallisen singlelistan ykköseksi.

Kimmo: – Singlen julkistustilaisuus, eli FME 2006, oli paras mahdollinen, mitä tässä maassa voi vaan olla. Saatiin vielä hyvä soittoaika lauantai-illaksi, mutta kyllä säkääkin oli paljon mukana, vaikka kaikki mahdolliset tiedotuskanavat ja puskaradio olikin käytössä.

Mikko: – Ilmeisesti tehtiin vaan tarpeeksi paljon asioita oikein. Kyllähän me tiesimme, että pakko sen on listalle mennä, sen verran töitä oli kuitenkin paiskottu. Iso yllätys kärkipaikka meille kuitenkin oli.
Uskallatteko toivoa samanlaista temppua albumin listasijoituksen suhteen?

Mikko: – Olisihan se ihan saatanan hienoa, jos levy listalle menisi. Kyllä me olemme kuitenkin osanneet pistää asiat oikeaan perspektiiviin ja tiedämme, mikä ero on myydä sinkkua kuin levyä.

HÄTÄILEMÄTTÄ HAUDUTETTU

Vaikka Hilselingon palkinto eli levytyssopimus jäikin saamatta ja levyn julkaisu siirtyi tämän vuoden puolelle, ei asia bändiä harmita. Vanha sanonta ”hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä mukuloita” pitää ainakin osittain paikkansa myös levyn tekemisessä.

Mikko: – Periaatteessa olisimme olleet jo vuosi sitten valmiita tekemään levyn, mutta siitä ei vaan olisi tullut läheskään yhtä hyvää mitä nyt. Nyt meille ehti syntyä uusia biisejä, ja osa valmiista materiaalista eli koko ajan aina tallentamiseen asti. Omalla kohdallanikin lauluihin tuli vielä muutoksia edellisenä iltana ennen studioon menoa.

New Trinityltä löytyy puolet vanhaa, puolet uutta, hitunen lainattua muttei yhtään sinistä.

Mikko: – Levylle demottiin kuusitoista biisiä, ja kyllä jouduttiin pähkäilemään aika paljon, mitkä yksitoista rallia levylle päätyy. Pari uudempaakin kappaletta jäi vanhojen tilalta pois, koska huomattiin, että vanhat on vaan parempia ja uudet kaipaavat vielä kehittämistä.

Kimmo: – Lopullisiin biisivalintoihin vaikutti eniten halu tehdä mahdollisimman monipuolinen levy.
sinKingin yhteydessä mainitaan usein Amerikan-mantereen kaksi kovinta junttaajaa, Machine Head ja edesmennyt Pantera. Suomesta ei sen sijaan vertailukohteita saati lajitovereita tahdo löytyä.

– Kyllähän se tietty etu on, että jos tämänkaltaista kotimaista musiikkia haluaa kuunnella, niin on melkeinpä pakko kuunnella sinKingiä, naurahtaa Mikko.

– Asian voi toisaalta taas nähdä niinkin, että ei ole olemassa sellaista samankaltaista joukkoa, mistä me voisimme ponnahtaa muita parempina esille. Nyt olemme samassa kastissa muiden suositumpien metalligenrejen kanssa, josta on ehkä astetta vaikeampi nousta esille.

– Vaikka nuo kaksi nimeä onkin meille helvetin tärkeitä bändejä ja niiden vaikutus meidän musiikissa varmasti myös kuuluu, niin ei niitä yritetä kuitenkaan matkia tai toisaalta tehdä väkisin erilaisen kuuloisia biisejä.

Kimmo: – Kyllä meidän levyltä löytyy kuitenkin sellaisia kappaleita, mitä joku Machine Head ei koskaan voisi tehdä.

Mikko: – Onhan vertaileminen isoihin nimiin aina vähän kaksipiippuinen juttu. Sitä voi joko röyhistää rintaansa tai alkaa miettiä, että kuulostetaanko me tosiaan liian samanlaiselta.

Jos Stam1na on tehnyt syntysijojaan Lemiä tunnetuksi, tekee sinKing saman Turengille.

Mikko: – Kyllähän me tätä pientä käpykylää halutaan tuoda esille jo senkin takia, että on mukava näyttää että täältäkin voi päästä johonkin, jos vaan potkua riittää. Ehkä pienellä paikkakunnalla on myös helpompi tehdä ikään kuin pimennossa sitä omaa juttuaan valmiiksi, toisin kuin isommissa paikoissa, joissa heti alusta lähtien on pakko alkaa kilpailemaan muiden kanssa ja tyrkyttää itseään joka paikkaan.

Kimmo: – Kyllä Turenki ja oikeastaan koko Hämeenlinnan seutu on varsin kulttuuriystävällistä, ero kotipaikkaani, helvetin tulirotkoon Forssaan, on valovuosia.

Meinaatte siis tosissaan nostaa Turengin maailmankartalle?

Mikko: – Toivon mukaan näin, tuleehan sieltä pirusti jäätelöäkin. Vaikka eihän Turengista koskaan mitään Suomen hevimekkaa tule.

Julkaistu Inferno #36/2006

Inferno #35/2006

Domination Black
Fearbringer
Poison Arrow Records

 

3,5 Fearbringer-albumin ilmestymisen myötä Karhulan metallimafia kasvaa jälleen yhdellä metalliperheellä, Domination Blackilla. Debyytillään orkesterilla onkin täysin mahdollisuus napata oma pieni osuutensa Suomen metallipiiristä omakseen, vaikka kummisetä-statuksen saavuttaminen jää unelmaksi jonnekin kaukaiseen horisonttiin.

Levyn nimensä mukaisesti kokoonpano pyrkii levittämään pelkoa 70- ja 80-luvuilta tutuin heavy metalin keinoin. Yleistunnelma on raskaan tummahko eikä iloisen räväköitä kitaramelodioita tuplabasaritykityksineen kuulla, mutta kyllä King Diamond säilyy yhä ainoana oikeana kauhumetallin edustajana. Kun solisti Killgastin äänessä on paljon samaa kuin legendaarisessa Rob Halfordissa ja musiikissa metallijumalan soolotuotannon piirteitä, liikkuu kokoonpano oikeassa kurssissa. Se kuuluisa kappaleet pysyvästi kuulijan kaaliin takova viimeinen niitti jää kuitenkin puuttumaan.

Bändillä on kyllä omannäköistä toimivaa ideaa ja otetta, mutta toteutuspuolella näistä ei saada revittyä irti kaikkea potentiaalia. Osan syystä voi vierittää lattean soundimaailman piikkiin, sillä rytmisektion kitaroineen häviää tasaisen ponnettomaksi taustamassaksi laulun dominoidessa kokonaisuutta. Pienen terävöittämisen ja yksinkertaistamisen kautta bändin fani- ja kassavirtojen kasvaminen puroista koskiksi on täysin mahdollista.

Gorilla Monsoon
Damage King
Armageddon Music

4 Gloria Gaynorin vanhassa disco-hitissä ylistetään taivaalta satavia miehiä, mutta Saksassapa puhaltelevatkin toisenlaiset tuulet. Siellä nimittäin trooppisen sateen mukana tulee gorilloita taivaalta alas. Niin kummalliselta kuin nelikon nimi saattaakin vaikuttaa, musiikki todellakin kuulostaa hieman kuuntelijan päälle tiputetuista raskaan leppoisilta kaukaisilta sukulaisiltamme.

Aivan Black Sabbathin apinoinniksi Gorillo Monsoon ei mene, vaikka vokalisti/kitaristi totteleekin taitelijanimeä Jack Sabbath. Orkesterin musiikissa on puolet stonerin letkeyttä ja toinen puoli sludgen raskautta, jotka ovatkin juuri ne molempien genrejen parhaimmat ainesosat. Kun simppeliin mikstuuraan on lisätty vielä oikeanlaisensa perusmausteet ja kokonaisuuden on annettu muhia kunnolla, on levyllisestä tätä soppaa helppo ahtaa itsensä täyteen viikonpäivästä riippumatta.

Perusasiat kuten hyvin tehty makaronilaatikko pysyy vuodesta toiseen koululaisten suosikkina ja vanhassahan se vara usein parempi on. Sama pätee myös Gorilla Monsoonin esittämään groovaavan raskaaseen jyräykseen, joka luottaa pitkälti perusasioihin. Yllätyksellistä levyssä ovat vain Law’n Orderin sekä War To The Wimpsin aloittavat South Park samplet.

Maroon
When Worlds Collide
Century Media

2 Jos Saksa aikoinaan onnistuikin raivaamaan elintilaa Euroopassa suhteellisen menestyksekkäästi, on musiikkirintamalla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys ollut vaatimattomampaa. Näy käy myös taisteluosasto Maroonedin kanssa, vaikka aseistuksena on Amerikan maalta lähtöisin oleva uuden aallon hardcore pohjaan nojaava metalli. Vaadittavaa kurinalaista säntillisyyttä orkesteri omaa, mutta ilman toimivaa sotasuunnitelmaa.

Kovasti kehutaan bändin keikkailleen ympäri Eurooppaa ja onhan kahdeksan olemassa olovuoden aikana ehditty pari täyspitkääkin julkaista parin split-singlen ja MCD:n lisäksi. Aggroa on musiikkiin saatu ilmeisesti tyytymällä pelkkään jäniksenruokaan ja sylkemällä tuoppiin, mutta ravintoa tuoreille saati edes omannäköisille ideoille ei ainakaan ole riittänyt. Musiikki kyllä nykii, kaahaa, ruhjoo, huutaa, mättää ja sisältää jopa muutamia pikkunättejä melodioita kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, mutta turha on alkaa yksittäisiä kappaleita nostamaan massasta esille saati edes koko bändiä samalle viivalle menestyneempien ja mielenkiintoisempien orkesterein kanssa.

Muuten tasokkaiden mutta valitettavan vähän omaperäisyyttä sisältävien julkaisujen määrän kasvaessa on rimaa pakko nostaa korkeammalle. Maroonille käy kuten Juice Leskisen riimeissä ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa, rima pysyy paikallaan kun riman alittaa”.

Pentagram
First Daze Here Too
Relapse Records

3,5 Yksin Pentagramin legendaarisuuden mittareista lienee se, että näiltä suuren yleisön paitsioon jääneiltä doomin esi-isiltä on julkaistu enemmän erilaisia kokoelmia kuin varsinaisia studiolevyjä. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu First Daze Here palvelee uusia faneja vanhoja paremmin, on sarjan kakkososa suunnattu selkeästi kovan luokan Pentagram fanaatikoille. Viimeistään CD-vihkoseen sullottu kattava historiikki mielenkiintoisine pienine anekdootteineen täydentää lähes kenen tahansa tietämystä ja leikkaapa vielä siinä sivussa muutamalta sitkeältä orkesteriin liitetyltä huhulta siivet.

Vaikka tuplalevyn materiaali olisin saatu mahdutettua nippa nappa yhdelle levylle, on varsinaisen seitsemän kappaleen demon ja viidentoista viisun treeninauhojen erottaminen omiksi kokonaisuuksikseen viisasta. Kolmenkymmenen vuoden takaiset äänitykset eivät nykyajan kultakorvia taatusti tyydytä, mutta kieltämättä nämä hieman suhisevat ja tuhnuiset tallenteet luovat omanlaistansa lisätunnelmaa.

Ykköslevy demo on kuitenkin näistä kahdesta tallenteesta se, joka useammin soittimessa pyörähtää eikä vain parempien soundiensa tai hienon Rolling Stones lainan Under My Thumbin ansiosta. Kappalemateriaali on treeninauhoihin verrattuna tasaisempaa ja sitä ominaisempaa mystisempää Pentagramia jälkimmäisen sortuessa turhankin usein liialliseen trippailuun tunnelman kustannuksella.

Poema Arcanus
Telluric Manifesto
Aftermath Music

3,5 Jo edellisen Iconoclast-albumin kohdalla chileläisen Poema Arcanuksen musiikilliset ambitiot olivat lähes yhtä korkealla kuin sävellystaidot. Massiivisen monimuotoisen tunnelmoinnin ja synkistelyn yhdistelmä kuulosti kyllä omanlaiseltaan, mutta rehevä sisältö ja liiallinen rönsyily estivät musiikin tehokkaan sisäistämisen.

Orkesterin herrat eivät ole eväitään vaihtaneet Telluric Manifestollakaan, sillä tyylilaji on varsin identtinen edeltäjän kanssa. Tehokeinoina käytetään edelleenkin runsaasti koskettimia, puhtaan mieslaulun ja murinan sekoitusta, länsimaista pop-kaavaa tehokkaasti välttäviä pitkiä kappaleita sekä erilaisten tunnelmien heijastamista herkemmillä ja rankemmilla joskus jopa varsin yllättävillä osuuksilla. Näiden keinojen ansiosta yhdeksän kappaletta nivoutuvat tehokkaasti yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta yksilöiden erottaminen on erittäin hankalaa. On puhtaasti makuasia, onko tämä hyvä vai huono asia.

Poema Arcanuksen tapa tehdä albumeistaan mystisiä teoskokonaisuuksia on kieltämättä kiehtova. Kappaleiden ja albumin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinaisen draaman kaaren puuttuminen, jonka avulla kuuntelijan mielenkiinto pysyisi varmemmin yllä läpi levyn.

RiverRed
Western Empire
Riverredcords

2 Amerikkalaiset rokkaa tykimmin –sanonta ei RiverRedin kakkosalbumilla pidä täysin paikkaansa, vaikka siisti ryskääminen herroilta mallikkaasti luonnistuukin. Ei tästä kyllä ainakaan mallastuotteet ja hiki haise läpi, vaikka bändi kotisivullaan kovasti uhoaakin kappaleiden tihkuvan väkijuomia ja rokkiraivoa. Siinä orkesteri on kyllä oikeassa, että nupit kaakossa luukutettuna kappaleista alkaa löytyä hieman kaivattua potkua.

Muuten musiikin tarjoama tunne muistuttaakin sitten enemmän kanan kuin muulin potkua. Kappaleissa on kyllä mielenkiintoisia koukkuja, riittävästi vaihtelua ja sovituspuoli ei töki, mutta kappaleet vain tuppaavat valumaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin vesi hanhen selästä ikään. Syyttävää sormea voi osittain kohdistaa liian steriilin ja sieluttoman tuotannon suuntaan, mutta kyllähän musiikista sitä resuisuutta ja räkääkin puuttuu. Nyt kuuntelusession jälkeisen hien pyyhkimiseen riittää kevyt otsan taputtelu valkea nenäliinalla, kun haluttu efekti olisi hikinoron virtaaminen vuolaana persvakoon asti.

Riverredin ajoittaiset hypnoottiset rytmit yhdistettynä hienoiseen äkkivääryyteen yrittää saada kuuntelijaa transsiin, mutta raskaammalla kädellä soitettu rock on tyyliltään yksinkertaisesti liian amerikkalaista ja vaihtoehtoista upotakseen tehokkaasti eurooppalaiseen yleisöön.


Scar Symmetry
Pitch Black Progress
Nuclear Blast

4,5 Noin vuosi sitten päätin Scar Symmetryn debyytin arvioni lauseeseen monet tekevät, mutta harvat osaavat. Kakkoskiekko Pitch Black Progress vahvistaa entisestään käsitystäni, että orkesteri todella osaa toteuttaa omaperäiset visionsa entistä kunnianhimoisemmin ja kehittyneemmin.

Herrojen käsissä ruotsalaistyyppinen melodeath käy entistä ahtaammaksi karsinaksi, vaikka se yhä genren peruselementeistä valetun anturan päällä lepääkin. Omaa tyyliä syleillään entistä määrätietoisemmin ja kokonaisuus on muuttunut entistä rohkeammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämä tulee selvästi ilmi niin sävellyksestä kuin vokalistin huikeista laulusuorituksista on kyseessä sitten puhdas- tai örinä tulkinta. Vaikka viisut ovat edelleen tulvillaan mieleenpainuvia ja tyylikkäitä melodioita, entisestään mutkistuneet kappalerakenteet vaativat kuuntelijalta huomattavasti aiempaa enemmän sisäistämistä.

Kehityskaari kohti kakkoslevyä on kaukana sysipimeästä. Scar Symmetryn progressiossa pop-osuudet ovat entistä kevyempiä, teknisyys entistä kompleksisempaa ja rankkuus entistä raskaampaa. Näiden tekijöidensä summana Pitch Black Progress täyttää sille asetetut kovimmatkin ennakko-odotukset ja kestää taatusti ajan patinaa.

Serpent Obscene
Chaos Reign Supreme
Black Lodge

2,5 Serpent Obscenen kolmas kiekko ei tarjoa kärmesmäisen kieroa, mutta kohtuullisen rivoa ja räkäistä old school thrashia. Varsin samoilla linjoilla siis jatketaan kuin vajaa kolme vuotta sitten julkaistulla Devastationilla. Edelliseen albumiin verrattuna musiikkiin on vain puskettu entistä enemmän alkukantaista aggressiivisuutta mm. nopeutuneen keskitempon muodossa.

Orkesterin hallitussa luolamiesmäisessä mekkaloinnissa on alati mukana miellyttävää apinan raivoa. Kokonaisuutta leimaa sopivan pieni ug-henkinen räkäisyys niin musiikissa kuin soundeissa, vaikka ne pohjimmiltaan ovatkin erittäin jämäkkiä. Ensimmäisen kolmanneksen ajan kulmakarvat nousevat mielenkiinnon kasvamisen tahdissa, mutta laskevat hyvinkin nopeasti normaaleille paikoilleen. Korvia rusikoiva sooninen hyökkäys menettää aivan liian nopeasti tehonsa tykityksen jatkuessa taukoamatta identtisen yksinkertaisine tehokeinoineen.

Kohtuus kaikessa on hyvä nyrkkisääntö asiassa kuin asiassa on kyse sitten karkkien mässyttämisestä tai musiikin kuuntelusta. Vaikka arvosana ei tuplaantuisikaan 34 minuutin keston puolittuessa, olisi impakti huomattavasti nasevampi ja audioähky siedettävämpi

Venom
Metal Black
Castle Music

1,5 80-luvun puolivälissä pikkukylän ainoalta todelliselta kangasmerkkejä täynnä olevaa farkkutakkia ja valkoisia varsilenkkareita käyttävältä hevimieheltä lainatut From Hell To The Unknown ja Welcome To Hell edustuvat jollain tapaa huomattavasti rankempaa heavy metalia kuin siihen asti kovimpina pidetyt metallicat ja exodukset. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin trion ainoa alkuperäisjäsen Conrad T. Lant yrittää palauttaa Venomin kahteen ensimmäiseen albumiin Welcome To Hell (-81) ja Black Metal (-82) yhä kiteytyvän uran.

Jos Venomin hurja imago ja musiikki upposivat aikoinaan teiniin täysillä, ei tänä päivänä samaiselle satanistiselle uhoamiselle voi kun hymistellä. Metal Blackin edeltäjä Resurrection oli kappaleidensa puolesta varsin kelvollista modernia Venomia, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin julkaistu yritys palata musiikillisille juurille hymyilyttää jopa vähemmän kuin imago.

Suttuisen pelkistetyt soundit yhdistettynä tuttuun Motörhead/punk-henkiseen rokki black metaliin sisältää yhä tuttuja etäisiä häivähdyksiä Venomin kulta-ajasta, vaikka kokonaisuus onkin keskimäärin aiempaa raskaampi ja synkempi. Harmi vain, kun muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat auttamattoman tylsiä ja paikallaan polkevia. Jos levyn kestosta nipsaistaisiin vähintään kolmannes pois ja kappalemateriaali pysyttelisi edes Antechristin ja A Good Day To Dien kaltaisten viisujen välimaastossa, olisi kokonaisuus kohtuullista keskitasoa. Nykyisen lopputuloksen perusteella ei vain voi kuin toivoa, että orkesteri olisi hauduattu aikoinaan vaikka elävältä.

SPIRITUS MORTIS - HENKI ON VAHVA

Suomalaisten sinnikkyys ja pohjalaisten itsepäisyys on tunnettua. Spiritus Mortis on tästä hyvä esimerkki. Orkesterin debyytti julkaistiin lähes 17 vuotta bändin perustamisen jälkeen. Seuraajan ilmestymiseen ei sentään mennyt kuin pari vuotta.

Alavudelta ponnistavan viisikon Vesa Lammen (laulu), Maijalan veljesten Teemun (basso) ja Jussin (kitara), Kari Halomäen (kitara) sekä Jarkko Seppälän muodostaman Spiritus Mortisin levytysura ei alkanut ruusuissa merkeissä. Monelle suomalaiselle orkesterille ikävällä tavalla tutuksi tullut Rage Of Achilles pisti pillit pussiin debyytin julkaisun jälkeen. Maaliskuun alussa julkaistulle Fallen-kakkoskiekolle löytyi kuitenkin julkaisija Kreikasta, Black Lotus Records.

Teemu: – Rage of Achillesin kaatuminen ei tuntunut missään, kun ei minun elämäni tuosta kiinni ollut. Minulla oli kuitenkin täysi usko diilin saamiseen joltain firmalta, koska musiikkimme on kuitenkin sen verran laadukasta.

Jussi: – Nämä on niitä asioita, joita voi sattua elämässä, ei siis tullut mitään "miksi meille aina näin käy" -tunnelmia.

Vaikka pitkän uran tehneen kokoonpanon historiaan mahtuukin erinäisiä vastoinkäymisiä, ei niillä kuulemma ole ollut vaikutusta bändin musiikkiin, ainoastaan tunnettavuuteen. Sen sijaan kolmikko myöntää, että kotiseuturakkaudella ja sillä kuuluisalla pohjalaisella luonteella on ollut paljon vaikutusta bändin ulosantiin.

Teemu: – Kyllähän tässä meidän musassa tuntuu, näkyy ja kuuluu tämä pohojalaanen huumoripohjainen uho. Tosissaan mutta ei vakavissaan.

Vesa: – Täällä päin kun luvataan jotain, se pidetään, eikä kiemurrella irti vastuusta heti kun silmä välttää. Kait jotain mielenlaadusta kertoo sekin, että tällaista musiikkia on tehty pian kaksikymmentä vuotta välittämättä yhtään mitä muut sanoo tai kuuntelee. Saatikka mitä levy-yhtiöt haluaa kuulla.

70-LUKUUN LANGENNUT?

Debyyttiin verrattuna Fallen tuntuu aiempaa rokkaavammalta, mutta samalla myös synkemmältä eeppisyyden kustannuksella. Bändi myöntääkin havaintoni osittain oikeaksi.

Jussi: – Levyjen erilaisuus on aivan oikea havainto, mutta ei tietoisen valinnan tulosta. Molemmille levyille on vain valittu parhaat ja yhteensopivimmat kappaleet.

Teemu: – Ehkä levyn saundit aiheuttavat tuon rokkaavuuden tunteen, koska biisimateriaali on sitä samaa vuosien varrelta. Taitavat kaikki muut kappaleet paitsi All This In The Name Of Love ja Goodbye olla 90-luvun puolelta.

Vesa: – Luulenpa, että seuraavasta levystämme tulee eeppisempi kuin tämä. Ainakin pirun painavia ja isoja raakileita on jo tehty.

Jos musiikki on aiempaa karheampaa, pätee sama myös Vesan vokalisointeihin. Tunnelman säilyttäminen onkin ollut solistin suorituksessa tärkeintä.

– Koko Fallen on rosoisempi kuin edeltäjänsä, joten halusin laulutkin entistä rupisemmiksi. Kaikki vedot ovat ensimmäisistä tai toisia ottoja, minun laulaminenhan ei ole teknisesti mitään kaunista katseltavaa eikä kuunneltavaa. Fiilistely ei ole kovinkaan vaikeata, tulee aika luonnostaan tuota niin sanottua kiekko päätyyn ja perään laulua -meininkiä!

Voiko Spiritus Mortisin musiikista puhua ilman Black Sabbathin mainitsemista?

Teemu: – Kun touhuja aloiteltiin, niin halusin bändin kuulostavan Celtic Frostilta ja Venomilta, mutta kyllä Sabbath-vaikutteet puskivat sitten hyvin äkkiä läpi.

Jussi: – Black Sabbath on perusta, jolle rakennetaan, ja toisaalta hyvä vertailukohta ja keino kertoa musiikistamme jollekin, joka ei ole sitä kuullut. Vertailu Black Sabbathiin on lähinnä imartelevaa.

Vesa: – Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt sitä, että minua vertaillaan Candlemassin Messiah Marcoliniin! Sehän nyt on oikeasti hyvä laulaja, eikä laulutyylini ole kyllä sinne päinkään. Ruumiinrakenne on tietty yhtä siro ja akrobaattinen.

Monet vanhan koulukunnan doom-bändit kuten Saint Vitus, Trouble ja Black Sabbath ovat sisällyttäneet teksteihinsä paljon uskonnollisia ja jopa rakkaudesta kertovia teemoja. Fallenin sanoitukselliset teemat ovat kuitenkin astetta synkempiä.

Teemu: – Uskonnoista ja politiikasta en välitä, ja rakkaudesta en tiedä mitään. Henkilökohtaisesti en välitä minkään lajin julistamisesta, en uskonnollisesta aivopesusta, mitä esimerkiksi rippikoulu edustaa, mutta myös saatananpalvonta alkaa olla turhan kulunut aihe sanoituksissa.

Vesa: – Hyvin pitkälti sanoitukseni ovat jonkun henkilön pään sisällä tapahtuvia "uskoo, ei usko, uskoo johonkin, ei usko mihinkään, ei enää jaksa uskoa" -juttuja verhottuna johonkin sopivaan aiheeseen.

Jussi: – Maailmalopun, viimeisten aikojen, kuoleman ja tuhon tunnelmia löytyy levyllä joka biisistä, siksi nimi Fallen.

Bändin latinaa tarkoittava nimi Spiritus Mortis tarkoittaa kuoleman henkeä, mutta yhtä hyvin siitä voisi johtaa käsitteen hengen kuolemisesta. Minkälaisten asioiden seuraamuksena henki voisi kuolla?

Teemu: – Kai tähän voisi laittaa vanhan viisauden ”Doom what thou wilt, shall be the whole of the law”. Kyllä musiikki on minulle jonkinlainen henkireikä, vastapaino päivätöille, ja kai henki kuolisi, jos antaisi periksi ja lopettaisi sellaisen tekemisen mistä tykkää.
Vesa: – Pitääpä kysyä tuota samaa kun näkee hengen seuraavan kerran!

Julkaistu Inferno #35/2006

IMPALED NAZARENE - PERKELEEN PATRIOOTIT

Eppu Normaali lauloi aikanaan ”Mitä enemmän nostatte kohua, sitä enemmän lapsenne rakastaa mua”. Pelko pois, Impaled Nazarenen yhdeksäs studiojulkaisu Pro Patria Finlandia jatkaa tutun rankoilla mutta rakastettavilla linjoilla aiheuttaen kohua jo ennen julkaisua.

Edellisellä, vuonna 2003 julkaistulla All That You Fear -albumilla solisti Mika Luttista pelotti ja häntä pelättiin. Vaikka väkijuomien voimalla pelkotiloja onkin saatu karistettua, löytyy ”pelko”-sanaa yhä uuden levynsanoituksista, joskin hieman eri konteksteissa kuin aiemmin. Kokonaisuus on tekstejä myöten kuitenkin astetta brutaalimpi kuin edeltäjänsä, pelot ovat kääntyneet aggressioiksi.

– Kuunneltiin viime syksynä basisti Arc v 666:n kanssa uuden materiaalin demoja ja todettiin, että pudotetaan kaikki hidas materiaali helvettiin, koska se ei sovi tälle levylle yhtään. All That You Fear sai nimittäin jonkin verran kritiikkiä siitä, että siinä oli liikaa hidasta kamaa, melodiaa ja ties mitä. Päätettiin tehdä, perkele, sellainen levy, jolla näytetään että vanhatkin osaavat tarvittaessa vielä lyödä nyrkillä päin näköä. Näyttäkääpä nyt minulle edes yksi saatanan kohta levyltä, joka kuulostaa joltain vitun Göteborg-metallilta.

Levyjen saama kritiikki vaikuttaa siis yhä jollain tavalla sinuun?

– Nythän sitä on helppo sanoa, mutta en tiedä vaikuttiko kritiikki itse biisienkirjoitusvaiheessa. Minun on tietty vaikea sanoa, mitä muut kelaa himassa biisejä tehdessään ja minun tekemiä biisejä on levyllä vain yksi, Contempt. Minulla on oikeassa olkapäässä sellainen lihasvamma, joka estää kitaransoiton aika tehokkaasti, ja tämä onkin yksi pääsyy, miksi en enää paljoa sävellä.

– Contempt oli kuitenkin sellainen biisi, jonka halusin ehdottomasti tehdä. Minulla on jo pitkän aikaa ollut haaveena tehdä biisi, joka alkaisi pelkällä laululla. Halusin kokeilla omia rajoja, onko minusta siihen. Jätin biisin laulettavaksi viimeisenä, koska minua jännitti niin vitusti. Lauluthan menikin sitten kumminkin ykkösellä vai kakkosella purkkiin, ja olihan se kiva huomata, että onnistuu tekemään juttuja, joita on paljon kelaillut.

– Kappaleessahan muuten kritisoidaan ihmisiä, joita minä kutsun minä-minä-sukupolveksi. Siis näitä ihmisiä, jotka eivät näe mitään asioita omaa nenäänsä pidemmälle. Kappaleessahan lauletaan, että ”vitut sukupuolitaudeista, kaikenhan saa parannettua lääkkeillä”. Tuollaisia juttuja kun kuulee, niin eihän sitä voi olla miettimättä että voi vittu, tässäkö on tulevaisuus.

Edellisen levyn aikaan Mika otti vahvasti kantaa suomalaisen yhteiskunnan tilaan ja siihen, mihin suuntaan se oli ajautumassa. Muutoksia positiiviseen suuntaan ei muutamassa vuodessa ole tapahtunut. Päinvastoin.

– Kyllä asiat menevät todella kovaa alaspäin, eikä vain suomalainen vaan koko eurooppalainen yhteiskunta. Syksykierre sai alkunsa ehkä näistä Pariisin mellakoista, jotka sitten levisivät vähän joka puolelle Eurooppaa. Etenkin suomalaisessa mediassa saatiin aika hyvin vaiennettua, mitä maailmalla todellisuudessa tapahtui, ainakin verrattuna siihen, mitä belgiankielisistä sanomalehdistä luin. Belgiassakin tapahtui kaikenlaista paskaa, mikä täkäläisissä mediassa kuitattiin muutamalla sanalla tyyliin ”paloihan sielläkin muutama auto.”

– Kun tein tekstejä uudelle levylle, tätä Muhammed-pilakuvahommaahan ei ollut vielä tapahtunut. Siksi se ei levyn lyriikoihin vaikuttanut, mutta silti tekstini pystyy yhdistämään tuohon tapahtumaan. Minun on vaikea ymmärtää, että täällä Suomessa lähdettiin rukoilemaan polvillaan jonnekin helvetin Lähi-idän suuntaan anteeksiantoa, kun meillä on jollain helvetin pienellä webbisivustolla ollut ne samat kuvat. Jos tuon webbisivuston ylläpitäjä saa rikossyytteen asiasta, tai se että edes puhutaan mahdollisuudesta saada rikossyyte laittamalla pari pilakuvaa sivulle, kertoo jotain yhteiskunnan mädännäisyydestä ja kaksinaamaisesta perseennuolemisesta.

– Täytyykö koko Suomen valtion nöyristellä ja olla polvillaan tällaisen edessä vain siksi, että muualla ei suostuta ostamaan jotain tanskalaista juustoa ja ettei vaan tulisi kenellekään paskaa niskaan?

Kristittyjähän Mika on ehtinyt haukkumaan joka levyllä, eikö muslimien haukkuminen olisi muutos astetta radikaalimpaan ilmaisuun?

– Uuden levyn tekstejä ajatuksella lukevat voivat löytää aika yllättäviäkin asioita, kuten esimerkiksi avauskappaleesta Weapons To Tame A Land. Absence Of War Does Not Mean Peace -levyllähän näitä samoja asioita jo käsittelin, mutta hieman eri näkökulmasta.

ISÄNMAAN PUOLESTA

Sangen sotaisia ja isänmaallisia teemoja käsiteltiin jo vuonna 1994 ilmestyneellä Suomi Finland Perkele -albumilla, josta aiheutunut kohu johti Euroopassa muun muassa levyjen vetämiseen pois myynnistä ja keikkojen peruuntumiseen. Osittain samoja teemoja käsittelevä Pro Patria Finlandia näyttää saavansa osakseen samanlaista kohtelua.

– Niin käsittämätöntä nettipaskaa on ehtinyt tulla jo niskaan, että täytyy kertoa koko tarina, mistä levyn nimi oikein lähti. Halusin alusta lähtien, että levylle tulee latinankielinen nimi, koska meillä ei sellaista ole aiemmin ollut ja nyt olisi korkea aika tehdä sellainen. Lainasin faijalta latina-suomi-sanakirjan ja pläräsin sitä yhtenä ehtoona läpi, kunnes siellä luki pro patria. Päätin että kylläpä Pro Patria Finlandia kuulostaisi hyvältä, ja muut bändiläiset olivat samaa mieltä. Minulla ei ollut aavistustakaan, minkälaisia reaktioita nimi voi saada aikaiseksi. Johtuukohan tuokin sitten tästä pilapiirros-hommasta.

– Takokaa nyt hyvät ihmiset kalloonne, että patriootti ei ole sama asia kuin fasisti tai rasisti, se on täsmälleen eri asia. Juteltiin tästä samasta asiasta pitkä puhelu Osmosen pomon Herven kanssa, ja Ranskassa on kuulemma täsmälleen sama meininki. Ei pysty edes sanomaan, että rakastaa Ranskaa, koska silloin automaattisesti laitetaan johonkin natsilokeroon. Kuitenkin poliittisen ylimystön mielestä muualta Ranskaan muuttaneet saavat vapaasti olla ylpeitä omasta kotimaastaan. Minusta tuossa aika helvetin suuri ristiriita, enkä ymmärrä tätä nykymaailman menoa paskan vertaa, Mika naurahtaa sarkastisesti.

– Herve totesi myös, että yhdeksänkymmenenyhdeksän prosentin todennäköisyydellä meidän levyä ei tule löytymään Ranskan kahdesta suurimmasta levyketjusta. Tämä on saatanan suuri takaisku meille, sillä juuri Ranskassa meidän cd:tä myydään kumminkin eniten koko Euroopassa.

Suomea on yleensä pidetty varsin liberaalina maana, mutta vastoinkäymisiä on täälläkin jo ilmaantunut.

– Sanotaanko nyt vaikka niin, että eräs uuden levy-yhtiömme Dynamic Arts Recordsin yhteistyökumppani vetäytyi osittain yhdestä suunnitellusta projektista kuultuaan levymme nimen. Eivät kuulemma halunneet kyseenalaistaa mainettaan.

Arvostetaanko sinusta Suomea ja itsenäisyyttä tarpeeksi?

– Suomi on turvallinen maa, täällä on hyvä sosiaaliturva, on lämmitykset, lämmintä vettä ja oikeaa ruokaa. Kaikenlaisia pieniä asioita, joita pitää täällä ollessaan itsestäänselvyyksinä. Sitten kun olet jossain toisella puolella maapalloa, missä vessassa on reikä lattiassa, ei paperia ja perseestä tulee verta ja kurapaskaa, niin silloin sitä todella toivoo olevansa kotona.

– Minun sukupolveni on oppinut arvostamaan itsenäisyyttä, mutta jotenkin vaikuttaa siltä, että nuorempaa sukupolvea ei edes kiinnosta koko juttu. Enhän minä tällä silti sitä tarkoita, että kaikkien pitäisi olla leijonapaidat päällä huutamassa Suomi Finland perkelettä, vaikka voisivatkin levymme ostaa, Mika naurahtaa.

SISÄINEN UHKA

Luttisen mielestä suurin uhka Suomen valtiolle ei kuitenkaan ole nykyinen sukupolvi, vaan eduskunnassa istuvat, päättömiä päätöksiä tekevät poliitikot
.
– Eduskunnasta pitäisi saada helvettiin keskusta, demarit, vasemmistoliitto ja varsinkin vihreät. Niin, ja tietenkin kristityt ja ruotsalaiset samaan sössöön. Kokoomuksessakin on se vika, että kirkko on liian monen kokoomuslaisen sydäntä lähellä. Koko pakkahan se pitäisi uusiksi laittaa ja alkaa kasata vähän järkevämmältä pohjalta eduskuntaa ja hallitusta uusiksi.

– Uhkana näen myös sen, että Halonen valittiin uudelleen presidentiksi. Luin muuten vaalien aikaan netistä juttua, että lähes jokainen hevi-ihminen aikoi äänestää Heidi Hautalaa. Siinä vaiheessa piti oikein hieraista silmiä, että luinko nyt oikein. Metallia kuuntelevien ihmistenhän pitäisi olla fiksuja.

Jos Mika Luttisesta tehtäisiin presidentti, mitä tekisit ensimmäisenä?

– Erottaisin kirkon ja valtion saman tien toisistaan. Nuorsuomalaiset taisivat aikoinaan olla ainoa puolue, joka asiaa ajoi. Täytyy vaan toivoa, että meidän sukupolvi olisi sen verran fiksua, että opettaisi tämä lapsilleen. Osa heistä kun tasan varmasti päätyy politiikkaan.

Monien sodan kokeneiden ja sen jälkeisen sukupolven mielestä suurin uhka Suomen valtiolle on kuitenkin maamme ulkopuolinen, ei sisäpuolinen taho.

– Hyvä huomio. Suomihan teki mahtavan virheen, kun allekirjoitti maamiinat kieltävän sopimuksen, kenenkäs muunkaan kuin presidenttimme toimesta. Kyllä minusta Venäjän puoleisella rajalla saa olla rautaa vastassa ihan vain varmuuden vuoksi, Mika naurahtaa.

Viestimies Luttinen miettii pitkään olisiko valmis puolustamaan ase kädessä isänmaataan sotilaallisen uhan edessä.

– Armeija-ajoista on jäänyt hyvin mieleen, että jos esimerkiksi Venäjä hyökkää täydellä voimalla Suomeen, viestimiehen oletettu elinaika on minuutti kaksikymmentä sekuntia. Tämän faktan valossa voi sitten kyseenalaistaa, lähtisikö mieluummin rintamalle ottamaan pommin päähänsä vai jäisikö himaan odottamaan ampumista.

MUUTOKSEN TUULET

All That You Fear -levyn jälkeen katkolla ollut levytyssopimus Osmosen kanssa päätettiin pitkien neuvottelujen jälkeen uudistaa. Vuosi sitten julkaistu Death Comes In 26 Carefully Selected Pieces -livelevy julkaistiin bonuksena ilman nimien laittamista paperiin. Kotimaassa julkaisija vaihtui kuitenkin Spinefarmista Dynamic Arts Recordsiksi, jonka ensimmäinen IN-levy Pro Patria Finlandia on.

– Sanottiin Spinefarmille, että kyllähän te pistätte levyn pihalle ja laitatte mediaan sen yhden mainoksen, mutta siihen se sitten jääkin. Impaled Nazarene on kuitenkin vanha bändi, jota ei paljoa tarvitse mainostaa, koska vakiintunut fanikantamme ostaa kumminkin meidän levyt. Meistä olisi kuitenkin jännää nähdä, olisiko meillä mahdollisuuksia myydä edes vähän enemmän, jos levyjä mainostettaisiin jonkin verran enemmän ja bändiä tuotaisiin mediassa hiukka enemmän esille. Ja puhun nyt esille tuomisesta positiivisessa enkä negatiivisessa mielessä.

Kotimaan levy-yhtiön lisäksi vaihdettiin myös äänitysstudiota, Astiasta uusiin tiloihin muuttaneeseen Sonic Pumpiin.

– Vanhassa Pitäjänmäen kellarissa sijainneen Sonin Pumpin tiloissa tehdyn livelevyn teon jälkeen alettiin miettiä, missä seuraava levy tehdään. Kuultiin suunnitelmia uuden Sonic Pumpin tiloista ja sinne tulevista laitteista ja todettiin, että miksi vitussa mennä merta edemmäs kalaan.

– Nauhoittajaksi ja miksaajaksi valittiin bändin kesken tuo Pennasen Tapio. Jos hän kerta oli livelevyn tehnyt noin hyvin, niin kait hän nyt yhden studioalbuminkin tekee. Enhän minä ollut edes kuullut, saati että minua olisi edes kiinnostanut mitä studiohommia Tapio oli aiemmin tehnyt, koska tiesin että se on saatanan hyvä miksaamaan meitä livenä.

– Koko levyn äänitysprosessi oli aivan erilainen kuin ennen. Sonic Pumpilla paikalla oli ainoastaan yksi ukko kerrallaan, ja kun se sai hommansa valmiiksi, niin seuraava mies astui kehiin. Harvinaista minulle oli myös se, että ajoin joka ilta autolla selvin päin kotiin sen sijaan, että olisi maannut jossain studion lattialla tuhannen päissään, Mika hymähtää.

Impaled Nazarenen sävellyksistä on vastuussa koko viisikko. Kuitenkin kahden uusimman jäsenen, syksyllä 2000 liittyneen basistin Mikael ”Arc v 666” Arnkilin ja soolokitaristiksi huhtikuussa 2003 pestatun Tuomo ”Tuomio” Louhion musiikillinen panos on nykyisin erittäin suuri. Bändin musiikillinen linja ei kuitenkaan ole suuresti muuttunut jäsenistönvaihdoksista huolimatta.

– Se onkin mielenkiintoista, miten olemme aina onnistuneet löytämään sellaiset tyypit tähän bändiin, jotka ovat pystyneet sisäistämään mikä Impaled Nazarenen ydin on. Edelliselle levylle Tuomio teki ainoastaan yhden biisin, joka oli levyn ainoita black metal -biisejä. Odottelin Tuomiolta tälle levylle lähinnä jotain Coronerin vetoista thrashia, mutta suureksi yllätyksekseni Tuomio tekikin levyn punkeimmat biisit. Hymyä naamaltani ei olisi voinut pyyhkiä pois edes santapaperilla, kun olen kuitenkin tässä bändissä se joka punkkia eniten kuuntelee. Tuumin, että Tuomion biisithän ovat ihan kuin Latex Cultilta vuodelta -96, mutta vaan saatanan paremmin sävellettyinä, Mika hekottaa.

Uudistuminen ei Mikan mielestä ole bändissä tärkeää, vaan brutaalin metallimusiikin tekeminen niin kauan kuin bändi kulkee Impaled Nazarene -nimellä. Näin on ollut alusta asti ja näin tulee aina olemaan, vaikka soundillisesti bändi onkin edennyt kauaksi alkuaikoihin verrattuna.

– Ihmisten täytyy ymmärtää, että nykyään levyt eivät voi kuulostaa samalta kuin ennen, koska nyt on vuosi 2006 eikä 1992. Analogisen soundin perään nillittäminen on vitun turhaa, koska ei sellaista ole enää olemassa. Uusi levymme kuulostaa tuhat kertaa paremmalta kuin joku Tol Cormpt Norz Norz Norz. Kummatkin ovat kyllä vitun hyviä levyjä, mutta niiden laittaminen samalla viivalle on aika mahdotonta, sillä debyytti on tehty 16-raitaisella analogisella vehkeellä. Myyhän se edelleen sen tuhat kappaletta per vuosi, kait se jo jotain kertoo siitä, millaisen jäljen levy on jättänyt metalliskeneen.

Useiden bändien kohdalla uuden materiaalin hyvyys mitataan vasta keikkatilanteissa. Impaled Nazarenella onkin nyt varsinainen tulikoe edessään, sillä kevääksi on luvassa reilu parikymmentä maata läpi koluava, kymmenen viikkoa kestävä kiertue. Onko tuollaista kiertämisestä mahdollista selvitä hengissä?

– Ei kait se auta kuin ottaa järki käteen. Vaikka Impaled Nazarene ei olekaan maailman teknisin bändi, niin ei uuden levyn biisejä todellakaan voi mennä JD-pullon kanssa lavalle vetämään.

– Sanoituksiakin tulee sellaisella paineella, että laulaessani ensimmäistä kertaa Goat Sodomyä livenä, vanhan miehen sydän meinasi pysähtyä kun happi alkoi loppua. Huomasin jo viime kiertueella, että ennen keikkaa ei vedetä kuin vettä ja vitamiineja, ja ensimmäisenä on meikäläisen pakko mennä myös nukkumaan. Ei minun ääneni enää kestää jatkuvaa dokaamista, 70 minuutin huutamista keikoilla ja läpi yön valvomista paskaa puhuen.

Heitäpä arvaus montako keikkaa noista 63:sta tullaan perumaan?

– Toivottavasti yhtään keikkaa ei peruunnu levyn nimen takia – tai millaisia pateettisia valheita tietyt ihmisryhmät meistä nyt yrittävätkään keksiä. Kiertuejärjestäjän mukaan ei ainakaan mitään tämänsuuntaista kommenttia ole vielä tullut. Jos Finlandia-sana on nykyisin Euroopassa kirosana, niin ei sitä voi kun raapia päätään. Täytyy varmaan laittaa seuraavan levyn nimeksi joku We Love You All And Have A Nice Day.

Julkaistu Inferno #36/2006

Inferno #34/2006

Abandoned
Thrash Notes
Dockyard 1

2 Saksan lupaavimmaksi tulokkaaksi ja ties minkä titteleiden voittajaksi tituleerattu Abandoned on niin rässiä niin rässiä aina nimeään, logoaan, levyn kansikuvaa ja nimeä sekä soundeja myöten ettei enemmän thrash voi olla. Ja sitä vanhaa legendaarista Bay Area -osastoa totta kait. Totuus kuitenkin on, että sanahelinällä yritetään kaupata jonkinlaisen thrash-buumin vallitessa varsin mielikuvituksetonta pieksentää vanhan liittoon nimissä.

Kolkon virveli- ja kuivahkon kitarasoundin tahdittama orkesteri latoo thrashiaan menemään. Kun laulajakin kuulostaa vielä täysin ilmeettömältä ja huonolla tavalla pelottavan paljon 80-luvun kotimaisia varsilenkkarivokalisteja muistuttavalta, ei tasapaksuihin biiseihin synny vaihtelua edes tällä osastolla. Kokonaan kelvotonta ei Abandonedin musisointi ole, sillä vaikka perusainekset ovat varsin köyhät ja mauttomat, muutamia kelvollisia sattumia kitarasoolojen muodossa on muhennoksen sekaan onneksi eksynyt.

Thrash Notes todistaa paremmin kuin hyvin sen tosiasian, että vaikka thrash on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista musiikkia selkein rakenteineen ja riffeineen, on sen tekeminen hyvin enemmän kuin vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on selkeästi näinkin moneen kertaan tehtyihin perusasioihin nojaava tyyli. Levyyn uhrattujen kuuntelukertojen määrä kertoo samalla myös arvosanan.


Annihilator
Ten Years In Hell DVD
Steamhammer

2,5 Uransa ensimmäistä kymmentä vuotta julkaisujensa valossa luotaava Annihilatorin DVD on, ikävä kyllä, faneja aliarvioiva tekele. Tarkoitusperät ovat saattaneet olla hyvät pakettia koostettaessa, mutta lopputulos on parhaimmillaankin vain erittäin keskinkertainen.

Julkaisun ensimmäinen nafti kaksituntinen kiekko on varsinaista sillisalaattia. Sisältöä ei ole ymmärretty ryhmitellä mitenkään valikkotasolla ja niinpä promo- ja livevideot ovat iloisesti sekaisin erilaisten haastattelu-, hassuttelu ja studio sekä treenienpätkien kanssa. Kun promovideot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin turhia ja liveosuudet laadullisesti kehnoa kotivideotasoa, jää musiikillisesta osuudesta tympeä maku suuhun. Skip-nappula onkin ahkerassa käytössä, sillä kaikkien ns. puhepätkien informatiivinen sisältö on erittäin lähellä nollaa. Levyjen kivikautisen teknisen toteutuksen (PCM stereo ja 4:3 kuvasuhde) kyllä ymmärtää, mutta näin digitaalisella aikakaudella sitä kuitenkin odottaisi parempaa.

Setin kakkoskiekko nostaa sentään hieman kokonaisuuden pisteitä, mikäli useiden haastattelujen kautta luotu bändihistoria jaksaa katselijaa kiinnostaa. Äänessä on pääasiassa herra Waters itse, mutta myös entisiä bänditovereita kuullaan muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja mainostamassa omia nykyisiä tekemisiään. Kiitos rennon otteen vajaa pari tuntia kestävä turinatuokio on informatiivinen ja viihdyttävä.

Furia
Kheros
Season of Mist

2,5 Kheros on hankala tapaus pureksittavaksi. Se muistuttaa lankakerällä leikkivää kissanpentua, jossa purkautumaan alkava leikkikalu poukkoilee arvaamattomasti paikasta toiseen. Touhu näyttää hellyttävältä ja siinä on jotain vaikeasti määriteltävää sumeaa logiikkaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikeasti purettavissa oleva kaaos.

Furian tarkoituksena on luoda moniulotteista musiikkia jonkinlaisen konseptin ympärille ja ideoita ja taitoa tähän hankkeeseen siltä tuntuukin löytyvän. Kappaleet säntäilevät perinteisen rakenteiden ulkopuolella melodisen death ja goottisävytteisen black metallin hämärillä rajamailla niin hitaina kuin nopeana. Tunnelmaa ja sävyjä maustetaan koneilla ja koskettimilla, joita myötäillään varsin standardeilla puhtailla ja huutovokaalisuorituksilla. Lähestymistapa musiikkiin on kunnianhimoinen ja osittain onnistunutkin, mutta lähes jokaista kappaletta kokonaisuudesta puhumattakaan vaivaa hieman puolitiehen jäänyt toteutus ja liiallinen rönsyilevyys.

Vaikka Kheros ei ole ranskalaisorkesterin ensimmäinen julkaisu, se kuulostaa juuri lupaavan aloittelevan yhtyeen debyytiltä. Tämä kuuluu niin lepsussa tuotannossa kuin ideoiden jalostamattomuudessa, eikä levy kanttakaan voi kehua ammattitaitoisuudesta. Aarne Tenkasta siteeratakseni: Lahjoja on, kun vain tietäisi mihin.

Kalmah
The Black Waltz
Spikefarm Records

4 Jos Kalmah onkin kolmella edellisellä levyllään uponnut keskinkertaisuuden hetteikköön, nostaa se The Black Waltzilla itsensä suonsilmäkkeestä ylös tukasta vetämällä Paroni von Münchausenin tapaan. Vaikka ensikosketus albumiin ei suurempia säväreitä antanutkaan, jäivät melodiat takaraivoon soimaan avautuakseen myöhemmin vahvoiksi kappaleiksi.

Kalmahin death metal ei nojaa moderniin länsinaapurimme tyyliin, vaan vanhan Amorphiksen malliseen runnomiseen, jossa on mukana Insomnium-henkistä melodista tunnelmointia. Vaikka vauhti on rivakkaa läpi levyn, ei kaahailu ole itsetarkoitus ja määränpäähän päästäänkin perille turvallisen joutuisasti. Tempo ja aggressiivinen ote yhdistettynä melodisuuteen muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei ole liian makea muttei myöskään liian karvas. Biiseissä onkin paljon hienoja melodisia oivalluksia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mallikkaasti kokonaisuutta tukien.

Jos negatiivista halutaan hakemalla hakea, voisi karheaäänisessä matalassa vokalistityöskentelyssä olla huomattavasti enemmän sävyjä tasapaksuuden peikon karkottamiseksi. Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Nillitystä yhtä kaikki, The Black Waltz on vahva levy.

Neuraxis
Trilateral Progression
Earache

3,5 Keskellä viime vuoden pitkää kuumaa kesää julkaistu Neuraxiksen alkuajan tuotannon yhteen niputtava tupla palautti tai toi ihmisten mieliin nämä mainiot kanukit kimurantteine death-metalleineen. Nimensä mukaisesti levy on vähintäänkin kolmeen eri suuntaan kehittynyt teos, jossa orkesterin musiikillinen näkemys kiteytyy tähän mennessä selvimmin.

Vaikka bändin musiikillisiin ääriaineksiin pohjautuva suoritusmetalli ei olekaan äärimmäisen innovatiivista saati rohkeaa, ei samankaltaisella kentällä operoivia kumppaneita ole paljoa. Tekninen osaaminen niin soitto- kuin sävellyspuolella on balanssissa ja lopputuloksena onkin varsin tanakasti jytisevä kiekko haastavaa ja monipuolista metallia. Yllättäviäkin rakenteita ja riffittelyä sisältävät kappaleet osaavat olla samanaikaisesti sekä brutaaleita että vauhdikkaita, mutta myös melodisia ja fiilisteleviä. Samaa särmikkyyttä löytyy myös kireästä örinästä kurlaavaan viemärimurinaan vaihtelevasta laulusta, johon ei onneksi ole edes yritetty tuoda melodisuutta saati puhtautta.

Toistolla albumista löytyy tarttumapintoja sieltäkin, mistä niitä ei ensimmäisenä osaa etsiä. Tiiviinä 35 minuutin pakettina Trilateral Progression pakottaa helposti toistuville kunniakierroksille, vaikka kirkkaimmat mitalisijat jäävätkin vielä saavuttamatta.

Samael
Era One/Lesson In Magic #1
Century Media

3 Samaelin tuplauutukainen ei ole uusi Samael levy. Vaikka levy onkin julkaistu Samaelin nimen alla, on sitä pidetty omana Era One-projektinaan. Pahansuovat puheet kertovatkin, että levy–kombo on tehty vuosina 2002 ja 2003 pelkästään täyttämään bändin velvoitteet entistä levytyssopimustaan kohtaan. Näinkin myöhäinen julkaisuaikataulu tukee huhujen todenperäisyyttä.

On albumin julkaisun motiivi mikä tahansa, vasemmalla kädellä se ei ole sutaistu. Yhteensä 19 kappaletta elektronista jytkettä ja maalailua sisältävällä paketilla on hienoisia yhteneväisyyksiä Samaelin musiikin kanssa, mutta puhtaasti kone-ja kosketinpohjaisena kappaleista puuttuu Samaelin tyypillinen raskaus ja rytmiikka. Siinä missä Era One:lla kuullaan myös Vorphin lauluja, keskittyy Lesson In Magic #1 puhtaasti hieman rauhallisempaan ambient-fiilistelyyn.

Summana levyt ovat harmittoman rentouttavan kuuloisia täyteläisine soundeineen. Vaikka kumpainenkin kiekko on helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikuttavat musiikilliset ratkaisut hieman turhankin helpoilta näiltä kahdelta ammattimieheltä. Pitkän ja vaihderikkaan uran tehneen bändin nimi jää tahriintumatta, mutta uutta sulkaa tällä ei tirolilais-hattuun kyllä saa.

The Scourger
Blind Date With Violence
Stay Heavy Records

3,5 Tulevaksi kotimaiseksi thrash-jyräksi hehkutettu The Scourger on julkaisu julkaisulta hionut tyyliään ja parantanut otteitaan. Lupaavan debyytti MCD:n ja vallan kelvollisen singlen jälkeen bändi joutuu ensimmäistä kertaa todelliseen puntarointiin täyspitkällään.

Vahvasti uusiothrashin kirkkaimman lipunkantajan The Hauntedin suuntaan nyökkäilevä pieksentä on The Scourgerilla oikeaoppisesti hallussa. Levyä kuunnellessa jalka alkaa heti alusta alkaen takomaan tahtia, vaikkei koko vartalo lähdekään mukaan. Riffit ja kitaratyöskentely on näppärää, huudossa sopivaa kireyttä joskin hieman tasapaksulla tavalla ja kipakoissa kappaleissa sopivan riittävästi vaihtelua. Jämerän selkeä tuotanto nivoo osaset paikoilleen ja kaikki vaikuttaakin mallikkaalta, mutta…

Albumi on kuin juuri oikeanlaisista osista koostettu klassisen rujo Frankensteinin hirviö, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu puhkumaan sielua mukaan. Tämä vaikeasti määriteltävissä oleva puute erottaa kokoonpanon hiuksenhienosti mutta selkeästi terävimmästä kärjestä, joka kuitenkin on selkeästi näppien ulottuvilla.

Zero Nine
Eyes On The Rear-View Mirror
Poko Records

4 09, tuo Kuusamon lahja suomalaisella heville on tullut siihen ikään, johon mennessä jokaisen itseään hevihenkilönä pitävän olisi viimeistään pitänyt kuunnella ainakin kerran jompikumpi Intrigue tai White Lines klassikoista. Asian voi toki helposti korjata myös hankkimalla orkesterin 25-vuotiaan uran niputtavan Eyes On The Rear-View Mirror -kokoelman.

Tarotin lailla Zero Nine on yhtyeitä, joiden tekemää pioneerityötä ja ajatonta musiikkia ei arvosteta läheskään niin paljon kuin ne ansaitsisivat. Onneksi suomalainen taipuu ja antaa vielä huonommin periksi kuin rautakanki. Harvakseltaan mutta varmasti vuosikausienkin mittaiseksi venyneiden taukojen jälkeen molemmat hevijäärät ovat julkaisseet uusia levyjä. Tämä käy erityisen hyvin selväksi Zero Ninen kohdalla, sillä vaikka parhaat-kokoelma ei täyttä timangista hittiputkea olekaan, ei siltä löydy yhtään notkahdusta.

Kehityskaari alkuaikojen 70-luku henkisestä hard rockista raskaamman ja melankolisemman kautta tuoreimpien levyjen letkeämpään ja lämpimämpään raskaan rockin maailmaan on elegantti. Uudelleenkäsittelyn jälkeen soundit ovat kirkkaat ja eroavat kappaleittain yllättävän vähän toisistaan, jos vain pitää mielessä minkälaisella aikajänteellä ne on alun perin taltioitu. 18 kappaleen valikoimasta on turha alkaa napisemaan, siltä löytyy oikeasti kaikki ne suurimmat ja tunnetuimmat hitit. Loput taas ovat yhtä hyviä ja tasavahvoja valintoja, kuin lähes mikä tahansa valitsematta jäänyt ralli. Nyt lapset ja karvanaamat kauppaan ostamaan katsaus suomalaiseen hevihistoriaan.

ANGEL BLAKE - OMIN KÄSIN ONNEEN

Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas! The Crownin hajottua pari vuotta sitten kruununperillisiä löytyy tänä päivänä One Man Army And The Undead Quartetin, Engelin ja Stolen Policecarin lisäksi Angel Blake -orkesterista.

Kitaristi Marko Tervosen johtama Angel Blake on jo toinen The Crownin tuhkista noussut kokoonpano, joka julkaisee levyn. Solisti Johan Lindstrand ehti ensin nimihirviönsä OMAATUQ:n kanssa. Molemmista yhtyeistä puhuttaessa lienee mahdotonta välttää mainitsemasta The Crownia. Marko toteaakin asian väistämättömäksi, mutta on alkanut epäillä ihmisten lukutaitoa, jos utelun kohteena ovat olleet bändin hajoamiseen liittyvät kysymykset.

Angel Blake on alusta alkaen ollut Markon soolobändi, jossa herra on vastuussa niin sävellyksistä, sanoituksista kuin kaikkien instrumenttien soittamisesta. Ainoastaan laulaminen sysättiin vanhan ystävän Tony Jelencovichin (ex-Transport League, M.A.N, Mnemic) harteille. Urakka ja vastuu ovatkin olleet suuria.

– Halusin kait itselleni hieman haastetta, ja sitä levyn synnyttäminen itsekseni todellakin oli. Alusta alkaen minulle oli itsestään selvää, että tuotan ja äänitän levyn itse. Päädyin työskentelemään levyn materiaalin parissa hieman outoina kellonaikoina, koska rakensin samaan aikaan omaa MT-studiotani ja tulin vielä isäksi. Jos tässä prosessissa olisi ollut mukana vaikka bändikavereita, he olisivat varmasti listineet minut, koska aikatauluja ei olisi voinut suunnitella yhtään etukäteen.

– Soittamalla itse kaikki instrumentit asetin ikään kuin soundin, miltä Angel Blake kuulostaa jatkossa. Saatuani muutamat rakot käsiini soittotatsi palautui mieleeni helposti, olinhan kuitenkin soittanut useita vuosia rumpuja ennen Angel Blakea. Uusien instrumenttien opettelu on ollut aina helppoa minulle, se kulkee kait verenperintönäni.

– Nyt olen ainakin todistanut itselleni, että voin tehdä levyn alusta loppuun itse. Tässä vaiheessa on kuitenkin mahdotonta sanoa, tulenko tekemään niin myös jatkossa. Kaikkien narujen pitäminen omissa käsissä oli erittäin hienoa, mutta samalla myös hieman pelottavaa. Jos hommat eivät luonnistaneet, ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseään, Marko naurahtaa.

Levyltä on turha odottaa death/thrash-jatkumoa. Marko kertookin, ettei olisi ikinä pystynyt tekemään yhtä hyvää aggressiivista musiikkia itsekseen kuin The Crown aikoinaan yhtyeenä teki
.
– En ole menettänyt kiinnostustani death tai thrash metaliin, mutta uudet bändit eivät juurikaan jaksa kiinnostaa minua. Nykyisin äärimetallissa julkaistaan liian paljon paskaa, ja viime aikoina kovasti esillä ollut metalcore saa minut vain haukottelemaan. Ehkä jonain päivänä saatan huomata tehneeni kymmenkunta uutta death metal -rallia, ja toki silloin äänittäisin ja yrittäisin saada ne julkaistuksi.

– Rakastan musiikkia sydämeni pohjasta enkä voisi elää ilman sitä, on kyse sitten muusikin kuuntelemisesta tai sen luomisesta. The Crownin hajoamisen jälkeen elämä olisi varmasti ollut paljon helpompaa, jos olisi hommannut itselleni normaalin päivätyön ja unohtanut musiikin kokonaan. Olen kuitenkin täysin varma, että jonkin ajan kuluttua minusta olisi tullut katkera paskiainen, ja tässä maailmassa heitä on jo aivan liikaa.

HYVILTÄ SAA LAINATA

Angel Blake ei ole ottanut Danzigilta vain nimeään, vaan myös vaikutteita. Niitä on napattu myös Sentencedin, Paradise Lostin ja HIMin kaltaisilta, melankoliaa viljeleviltä yhtyeiltä.

– Klassisin tapa keksiä bändille nimi on varastaa se jostain biisistä, Marko naurahtaa. – Angel Blake on nimenä aika neutraali eikä millään tavalla liian ilmeinen tällaiselle musiikille, joten se ei aseta minulle mitään rajoituksia musiikin suhteen.

– Tällainen melankolinen sävy on ollut aina minussa, ehkä se johtuu suomalaisista sukujuuristani. The Crownin levyillä on monia kappaleita, jotka kuulostaisivat ilman death metal -laulutyyliä aika paljon Angel Blakelta. Eräänä esimerkkinä olkoon vaikka Hell Is Here -albumin At The End -kappaleen keskikohta. Minusta näiden kahden bändin musiikki ei loppujen lopuksi ole niin erilaista, koska olen aina tehnyt kappaleita omalla tyylilläni, enkä ole nytkään yrittänyt tietoisesti muuttaa sitä.
Musiikillisesti levy onkin aika vaihteleva. Siltä löytyy hieman rankempaa menoa Self-Terminate- ja Thousand Storms -kappaleiden muodossa, mutta myös doom metal -fiiliksiä tavoittelevia kappaleita kuten Solitude, My Friend ja …Til The End sekä melankolisempaa rokkia kuten Lycanthrope- tai The Forsaken.

Ovatko näinkin erilaiset kappaleet kirjoitettu pidemmällä aikavälillä vai syntyykö sinulta yksinkertaisesti vain erilaisia kappaleita
?
– Osa riffeistä on jopa viiden vuoden takaisia, jolloin ne eivät sopineet The Crownin tyyliin, esimerkkinä vaikkapa Deathrace Kingin aikaan keksimäni …Til The Endin pääriffi. Olen yrittänyt välttää saman asian tekemistä kahdesti ja saada jokaiselle biisille omanlaisensa, tietyn ytimen ympärille perustuvan tunnelman.

Miten äärimmäisen paljon coveroitu Rolling Stones -klassikko Paint It Black levykokonaisuuteen sitten istuu?

– Arvasin, että valintani lainakappaleeksi saa varmasti paljon negatiivista palautetta, koska kappaleesta on tehty niin paljon versioita. Suoraan sanottuna suurin osa noista versioista on kumminkin ihan paskoja, ja minusta Tonyn ääni sopii täydellisesti tulkitsemaan kappaleen sanoituksia. Materiaalia minulla oli kyllä aivan riittävästi, joten sen puutteesta ei ollut todellakaan kysymys. Itse asiassa minulla on jo noin 70 prosenttia seuraavastakin levystä kirjoitettuna.

SUHTEILLA SAA

Angel Blake levyttää Metal Bladelle, levy-yhtiölle josta Markolla on edellisen orkesterinsa kanssa paljon kokemusta. Suhteista ei ole musiikkibisneksessä todellakaan haittaa.

– Oikeiden ihmisten tunteminen on äärimmäisen tärkeätä, on kyse sitten levytyssopimuksen tai uuden työpaikan saamisesta. Lähetin Metal Bladelle demon, he pitivät siitä ja päättivät antaa minulle mahdollisuuden, eli kaikki tapahtui ihan normaalilla tavalla. Toki asiat tapahtuivat kohdallani ehkä helpommin kuin joidenkin nuorten kaverien kanssa, jotka eivät koskaan aiemmin ole julkaisseet mitään.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Angel Blaken ei ollut tarkoitus keikkailla ollenkaan, mutta hiljattain julkaistun tiedon mukaan yhtye alkaa soittaa myös livenä. Keikkakokoonpanosta löytyy tuttuja sekä tuntemattomia nimiä. Rummuissa on Janne Saarenpää (ex-The Crown), kakkoskitarassa Christian Älvestam (Scar Symmetry, Unmoored) ja kontrabassossa metalliskenen ulkopuolelta tuleva Örjan Wressel.

– Mietin noin viiden sekunnin ajan koesoittotilaisuuden järjestämistä, mutta päädyin kysymään vanhoilta tutuiltani, kiinnostaisiko heitä tulla soittamaan kanssani. Tuttujen kavereiden kanssa työskenteleminen on vain helppoa, eikä ikäviä yllätyksiä pitäisi tulla, kuten tuntemattomien kanssa voi aina tapahtua.

– Valitsin Örjanin, koska kontrabasso kuulostaa hyvältä ja ei ole aivan tyypillinen instrumentti metallibändissä. Albumin viimeinen raita …Til The End on soitettu muuten kontrabassolla, ja pienoisella säröllä varustettuna se luo todella raskaan pohjan. Seuraava levymme tullaan soittamaan kokonaan tuolla instrumentilla.

The Crown hajosi osittain huonosti järjestettyihin kiertueisiin, joiden aikana laskupinot kasaantuivat, mutta keikkailuista ei tullut tarpeeksi rahaa niiden maksamiseen. Kuinka aiot välttää saman kohtalon Angel Blaken kanssa?

– Jos asiat alkavat mennä samaan jamaan kuin aikaisemmin, osaan painaa jarrut pohjaan aikaisemmassa vaiheessa, kiitos aikaisempien kokemusteni.

Orkesterin suunnitelmissa on tähdätä ensin festivaalivetoihin nimen kartuttamiseksi ja jos kysyntää riittää, mahdollisesti lähteä rundaamaan laajemminkin.

– Emme kuitenkaan aio enää lähteä soittamaan viidellekymmenelle ihmiselle ja ottaa turhaa riskiä tehdä henkilökohtainen konkurssi. Sellaisia paskakeikkoja tuli aikanaan tehtyä ihan tarpeeksi The Crownin kanssa. Keikkojen soittaminen oli toki aina hauskaa, mutta pidemmän päälle moinen keikkailu vain myrkyttää sielusi ja sitä alkaa vakavasti miettiä koko musiikkitouhun lopettamista.

Julkaistu Inferno #34/2006