Inferno #35/2006

Domination Black
Fearbringer
Poison Arrow Records

 

3,5 Fearbringer-albumin ilmestymisen myötä Karhulan metallimafia kasvaa jälleen yhdellä metalliperheellä, Domination Blackilla. Debyytillään orkesterilla onkin täysin mahdollisuus napata oma pieni osuutensa Suomen metallipiiristä omakseen, vaikka kummisetä-statuksen saavuttaminen jää unelmaksi jonnekin kaukaiseen horisonttiin.

Levyn nimensä mukaisesti kokoonpano pyrkii levittämään pelkoa 70- ja 80-luvuilta tutuin heavy metalin keinoin. Yleistunnelma on raskaan tummahko eikä iloisen räväköitä kitaramelodioita tuplabasaritykityksineen kuulla, mutta kyllä King Diamond säilyy yhä ainoana oikeana kauhumetallin edustajana. Kun solisti Killgastin äänessä on paljon samaa kuin legendaarisessa Rob Halfordissa ja musiikissa metallijumalan soolotuotannon piirteitä, liikkuu kokoonpano oikeassa kurssissa. Se kuuluisa kappaleet pysyvästi kuulijan kaaliin takova viimeinen niitti jää kuitenkin puuttumaan.

Bändillä on kyllä omannäköistä toimivaa ideaa ja otetta, mutta toteutuspuolella näistä ei saada revittyä irti kaikkea potentiaalia. Osan syystä voi vierittää lattean soundimaailman piikkiin, sillä rytmisektion kitaroineen häviää tasaisen ponnettomaksi taustamassaksi laulun dominoidessa kokonaisuutta. Pienen terävöittämisen ja yksinkertaistamisen kautta bändin fani- ja kassavirtojen kasvaminen puroista koskiksi on täysin mahdollista.

Gorilla Monsoon
Damage King
Armageddon Music

4 Gloria Gaynorin vanhassa disco-hitissä ylistetään taivaalta satavia miehiä, mutta Saksassapa puhaltelevatkin toisenlaiset tuulet. Siellä nimittäin trooppisen sateen mukana tulee gorilloita taivaalta alas. Niin kummalliselta kuin nelikon nimi saattaakin vaikuttaa, musiikki todellakin kuulostaa hieman kuuntelijan päälle tiputetuista raskaan leppoisilta kaukaisilta sukulaisiltamme.

Aivan Black Sabbathin apinoinniksi Gorillo Monsoon ei mene, vaikka vokalisti/kitaristi totteleekin taitelijanimeä Jack Sabbath. Orkesterin musiikissa on puolet stonerin letkeyttä ja toinen puoli sludgen raskautta, jotka ovatkin juuri ne molempien genrejen parhaimmat ainesosat. Kun simppeliin mikstuuraan on lisätty vielä oikeanlaisensa perusmausteet ja kokonaisuuden on annettu muhia kunnolla, on levyllisestä tätä soppaa helppo ahtaa itsensä täyteen viikonpäivästä riippumatta.

Perusasiat kuten hyvin tehty makaronilaatikko pysyy vuodesta toiseen koululaisten suosikkina ja vanhassahan se vara usein parempi on. Sama pätee myös Gorilla Monsoonin esittämään groovaavan raskaaseen jyräykseen, joka luottaa pitkälti perusasioihin. Yllätyksellistä levyssä ovat vain Law’n Orderin sekä War To The Wimpsin aloittavat South Park samplet.

Maroon
When Worlds Collide
Century Media

2 Jos Saksa aikoinaan onnistuikin raivaamaan elintilaa Euroopassa suhteellisen menestyksekkäästi, on musiikkirintamalla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys ollut vaatimattomampaa. Näy käy myös taisteluosasto Maroonedin kanssa, vaikka aseistuksena on Amerikan maalta lähtöisin oleva uuden aallon hardcore pohjaan nojaava metalli. Vaadittavaa kurinalaista säntillisyyttä orkesteri omaa, mutta ilman toimivaa sotasuunnitelmaa.

Kovasti kehutaan bändin keikkailleen ympäri Eurooppaa ja onhan kahdeksan olemassa olovuoden aikana ehditty pari täyspitkääkin julkaista parin split-singlen ja MCD:n lisäksi. Aggroa on musiikkiin saatu ilmeisesti tyytymällä pelkkään jäniksenruokaan ja sylkemällä tuoppiin, mutta ravintoa tuoreille saati edes omannäköisille ideoille ei ainakaan ole riittänyt. Musiikki kyllä nykii, kaahaa, ruhjoo, huutaa, mättää ja sisältää jopa muutamia pikkunättejä melodioita kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, mutta turha on alkaa yksittäisiä kappaleita nostamaan massasta esille saati edes koko bändiä samalle viivalle menestyneempien ja mielenkiintoisempien orkesterein kanssa.

Muuten tasokkaiden mutta valitettavan vähän omaperäisyyttä sisältävien julkaisujen määrän kasvaessa on rimaa pakko nostaa korkeammalle. Maroonille käy kuten Juice Leskisen riimeissä ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa, rima pysyy paikallaan kun riman alittaa”.

Pentagram
First Daze Here Too
Relapse Records

3,5 Yksin Pentagramin legendaarisuuden mittareista lienee se, että näiltä suuren yleisön paitsioon jääneiltä doomin esi-isiltä on julkaistu enemmän erilaisia kokoelmia kuin varsinaisia studiolevyjä. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu First Daze Here palvelee uusia faneja vanhoja paremmin, on sarjan kakkososa suunnattu selkeästi kovan luokan Pentagram fanaatikoille. Viimeistään CD-vihkoseen sullottu kattava historiikki mielenkiintoisine pienine anekdootteineen täydentää lähes kenen tahansa tietämystä ja leikkaapa vielä siinä sivussa muutamalta sitkeältä orkesteriin liitetyltä huhulta siivet.

Vaikka tuplalevyn materiaali olisin saatu mahdutettua nippa nappa yhdelle levylle, on varsinaisen seitsemän kappaleen demon ja viidentoista viisun treeninauhojen erottaminen omiksi kokonaisuuksikseen viisasta. Kolmenkymmenen vuoden takaiset äänitykset eivät nykyajan kultakorvia taatusti tyydytä, mutta kieltämättä nämä hieman suhisevat ja tuhnuiset tallenteet luovat omanlaistansa lisätunnelmaa.

Ykköslevy demo on kuitenkin näistä kahdesta tallenteesta se, joka useammin soittimessa pyörähtää eikä vain parempien soundiensa tai hienon Rolling Stones lainan Under My Thumbin ansiosta. Kappalemateriaali on treeninauhoihin verrattuna tasaisempaa ja sitä ominaisempaa mystisempää Pentagramia jälkimmäisen sortuessa turhankin usein liialliseen trippailuun tunnelman kustannuksella.

Poema Arcanus
Telluric Manifesto
Aftermath Music

3,5 Jo edellisen Iconoclast-albumin kohdalla chileläisen Poema Arcanuksen musiikilliset ambitiot olivat lähes yhtä korkealla kuin sävellystaidot. Massiivisen monimuotoisen tunnelmoinnin ja synkistelyn yhdistelmä kuulosti kyllä omanlaiseltaan, mutta rehevä sisältö ja liiallinen rönsyily estivät musiikin tehokkaan sisäistämisen.

Orkesterin herrat eivät ole eväitään vaihtaneet Telluric Manifestollakaan, sillä tyylilaji on varsin identtinen edeltäjän kanssa. Tehokeinoina käytetään edelleenkin runsaasti koskettimia, puhtaan mieslaulun ja murinan sekoitusta, länsimaista pop-kaavaa tehokkaasti välttäviä pitkiä kappaleita sekä erilaisten tunnelmien heijastamista herkemmillä ja rankemmilla joskus jopa varsin yllättävillä osuuksilla. Näiden keinojen ansiosta yhdeksän kappaletta nivoutuvat tehokkaasti yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta yksilöiden erottaminen on erittäin hankalaa. On puhtaasti makuasia, onko tämä hyvä vai huono asia.

Poema Arcanuksen tapa tehdä albumeistaan mystisiä teoskokonaisuuksia on kieltämättä kiehtova. Kappaleiden ja albumin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinaisen draaman kaaren puuttuminen, jonka avulla kuuntelijan mielenkiinto pysyisi varmemmin yllä läpi levyn.

RiverRed
Western Empire
Riverredcords

2 Amerikkalaiset rokkaa tykimmin –sanonta ei RiverRedin kakkosalbumilla pidä täysin paikkaansa, vaikka siisti ryskääminen herroilta mallikkaasti luonnistuukin. Ei tästä kyllä ainakaan mallastuotteet ja hiki haise läpi, vaikka bändi kotisivullaan kovasti uhoaakin kappaleiden tihkuvan väkijuomia ja rokkiraivoa. Siinä orkesteri on kyllä oikeassa, että nupit kaakossa luukutettuna kappaleista alkaa löytyä hieman kaivattua potkua.

Muuten musiikin tarjoama tunne muistuttaakin sitten enemmän kanan kuin muulin potkua. Kappaleissa on kyllä mielenkiintoisia koukkuja, riittävästi vaihtelua ja sovituspuoli ei töki, mutta kappaleet vain tuppaavat valumaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin vesi hanhen selästä ikään. Syyttävää sormea voi osittain kohdistaa liian steriilin ja sieluttoman tuotannon suuntaan, mutta kyllähän musiikista sitä resuisuutta ja räkääkin puuttuu. Nyt kuuntelusession jälkeisen hien pyyhkimiseen riittää kevyt otsan taputtelu valkea nenäliinalla, kun haluttu efekti olisi hikinoron virtaaminen vuolaana persvakoon asti.

Riverredin ajoittaiset hypnoottiset rytmit yhdistettynä hienoiseen äkkivääryyteen yrittää saada kuuntelijaa transsiin, mutta raskaammalla kädellä soitettu rock on tyyliltään yksinkertaisesti liian amerikkalaista ja vaihtoehtoista upotakseen tehokkaasti eurooppalaiseen yleisöön.


Scar Symmetry
Pitch Black Progress
Nuclear Blast

4,5 Noin vuosi sitten päätin Scar Symmetryn debyytin arvioni lauseeseen monet tekevät, mutta harvat osaavat. Kakkoskiekko Pitch Black Progress vahvistaa entisestään käsitystäni, että orkesteri todella osaa toteuttaa omaperäiset visionsa entistä kunnianhimoisemmin ja kehittyneemmin.

Herrojen käsissä ruotsalaistyyppinen melodeath käy entistä ahtaammaksi karsinaksi, vaikka se yhä genren peruselementeistä valetun anturan päällä lepääkin. Omaa tyyliä syleillään entistä määrätietoisemmin ja kokonaisuus on muuttunut entistä rohkeammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämä tulee selvästi ilmi niin sävellyksestä kuin vokalistin huikeista laulusuorituksista on kyseessä sitten puhdas- tai örinä tulkinta. Vaikka viisut ovat edelleen tulvillaan mieleenpainuvia ja tyylikkäitä melodioita, entisestään mutkistuneet kappalerakenteet vaativat kuuntelijalta huomattavasti aiempaa enemmän sisäistämistä.

Kehityskaari kohti kakkoslevyä on kaukana sysipimeästä. Scar Symmetryn progressiossa pop-osuudet ovat entistä kevyempiä, teknisyys entistä kompleksisempaa ja rankkuus entistä raskaampaa. Näiden tekijöidensä summana Pitch Black Progress täyttää sille asetetut kovimmatkin ennakko-odotukset ja kestää taatusti ajan patinaa.

Serpent Obscene
Chaos Reign Supreme
Black Lodge

2,5 Serpent Obscenen kolmas kiekko ei tarjoa kärmesmäisen kieroa, mutta kohtuullisen rivoa ja räkäistä old school thrashia. Varsin samoilla linjoilla siis jatketaan kuin vajaa kolme vuotta sitten julkaistulla Devastationilla. Edelliseen albumiin verrattuna musiikkiin on vain puskettu entistä enemmän alkukantaista aggressiivisuutta mm. nopeutuneen keskitempon muodossa.

Orkesterin hallitussa luolamiesmäisessä mekkaloinnissa on alati mukana miellyttävää apinan raivoa. Kokonaisuutta leimaa sopivan pieni ug-henkinen räkäisyys niin musiikissa kuin soundeissa, vaikka ne pohjimmiltaan ovatkin erittäin jämäkkiä. Ensimmäisen kolmanneksen ajan kulmakarvat nousevat mielenkiinnon kasvamisen tahdissa, mutta laskevat hyvinkin nopeasti normaaleille paikoilleen. Korvia rusikoiva sooninen hyökkäys menettää aivan liian nopeasti tehonsa tykityksen jatkuessa taukoamatta identtisen yksinkertaisine tehokeinoineen.

Kohtuus kaikessa on hyvä nyrkkisääntö asiassa kuin asiassa on kyse sitten karkkien mässyttämisestä tai musiikin kuuntelusta. Vaikka arvosana ei tuplaantuisikaan 34 minuutin keston puolittuessa, olisi impakti huomattavasti nasevampi ja audioähky siedettävämpi

Venom
Metal Black
Castle Music

1,5 80-luvun puolivälissä pikkukylän ainoalta todelliselta kangasmerkkejä täynnä olevaa farkkutakkia ja valkoisia varsilenkkareita käyttävältä hevimieheltä lainatut From Hell To The Unknown ja Welcome To Hell edustuvat jollain tapaa huomattavasti rankempaa heavy metalia kuin siihen asti kovimpina pidetyt metallicat ja exodukset. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin trion ainoa alkuperäisjäsen Conrad T. Lant yrittää palauttaa Venomin kahteen ensimmäiseen albumiin Welcome To Hell (-81) ja Black Metal (-82) yhä kiteytyvän uran.

Jos Venomin hurja imago ja musiikki upposivat aikoinaan teiniin täysillä, ei tänä päivänä samaiselle satanistiselle uhoamiselle voi kun hymistellä. Metal Blackin edeltäjä Resurrection oli kappaleidensa puolesta varsin kelvollista modernia Venomia, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin julkaistu yritys palata musiikillisille juurille hymyilyttää jopa vähemmän kuin imago.

Suttuisen pelkistetyt soundit yhdistettynä tuttuun Motörhead/punk-henkiseen rokki black metaliin sisältää yhä tuttuja etäisiä häivähdyksiä Venomin kulta-ajasta, vaikka kokonaisuus onkin keskimäärin aiempaa raskaampi ja synkempi. Harmi vain, kun muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat auttamattoman tylsiä ja paikallaan polkevia. Jos levyn kestosta nipsaistaisiin vähintään kolmannes pois ja kappalemateriaali pysyttelisi edes Antechristin ja A Good Day To Dien kaltaisten viisujen välimaastossa, olisi kokonaisuus kohtuullista keskitasoa. Nykyisen lopputuloksen perusteella ei vain voi kuin toivoa, että orkesteri olisi hauduattu aikoinaan vaikka elävältä.