REVEREND BIZARRE – EI VAIN DOOMISTA

Synkkyys ja suomalaisuus kulkee käsi kädessä, mutta aito suomalainen synkkä musiikki on kombinaationa vähemmän tunnettu. Vahvasti vanhan liiton hengessä omia polkujaan kulkeva Reverend Bizarre on lyhyessä ajassa noussut kulttisuosiosta suurempaankin tietoisuuteen niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Näkemyksiään bändistä ja musiikista kertomassa metallin sanansaattaja Magister Albert.

Reverend Bizarre solmi syksystä 2003 sopimuksen Spikefarmin kanssa ja yhteistyön hedelmänä julkaistiin pikaisesti massiivinen 74-minuutin EP Harbinger of Metal. Paljon ehti kuitenkin verta, hikeä ja kyyneliä virrata, ennekuin musiikilliset visiot oli saatu studiossa tallennetuksi.

– Prosessi oli todellakin erittäin tuskainen, etenkin minulle. Sessioiden alussa kärsin unettomuudesta pari kolme yötä eli olo oli alusta asti kurja. Tunnelma studiossa oli kireä ja teimme koko hoidon liian kiivaalla tempolla. Olen kärsinyt depressiosta jo yli kymmenen vuotta, mutta äänitysten aikana ajauduin maniaan. En kyennyt lepäämään lainkaan ja olin koko ajan kuin viulunkieli. Sain raivokohtauksia ja jouduin vähän väliä ottamaan happea ulkona, kun meinasi tapahtua murhia. Kun veimme lopullisen levymateriaalin levy-yhtiölle ja masterointiin, jouduin tuona iltana lievään psykoosiin. Lopulta olin pisteessä, jossa joka yö kotiin päästyäni olisin halunnut vain kuolla, koska olin niin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti. Vihasin koko prosessia. Ainoastaan usko siihen, että teemme jotain tärkeätä auttoi jatkamaan. Lopulta ainoa keino nollata tilanne oli alkoholi. Täytin sisäistä tyhjyyttäni ryyppäämisellä ja olin ajautumassa täydelliseen tuhoon, kunnes muutamat tapahtumat palauttivat ns. terveen järkeni.

Aidosta luomisen tuskasta huolimatta loppu hyvin, kaikki hyvin. Levyn nimittäminen EP:ksi on kuitenkin hieman hämmentävää, sillä kestoa sillä on lähes maksimit mitä CD levylle on teknisesti mahdollista tunkea.

– Onhan 74 minuuttia pitkän EP:n julkaiseminen varmasti hieman hämäävää. Toisaalta koska kyse ei kuitenkaan ole toisesta albumistamme, on EP (=pidennetty soitto) perusteltu termi tässä yhteydessä. Harbinger of Metal on puhtaasti välityö ennen toista albumiamme. Eihän se sisällä kuin muutaman ”kunnollisen” biisin, ja coverin, joita emme albumeillemme aio tulevaisuudessa äänitellä. Levyä varten nauhoitettiin vielä yksi biisi Aleister, mutta sen kanssa kestoa olisi ollut noin 86 minuuttia. Ko. kappale julkaistaan kuitenkin kesällä ilmestyvällä Reverend Bizarre Blesses You With Fire EP:llä, joka tuleekin olemaan melkoisen spesiaali julkaisu.

Levyn lainabiisi Burzumin Dunkelheit on yllättävin vähin muutoksin saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. Valinta on aika rohkea, sillä varsinkin ulkomailla Count Grishnackhin tuotoksiin suhtaudutaan lähes poikkeuksetta fanaattisen negatiivisesti. Mistään natsiaatteen sympatiseeraamisesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka levyn kantta tarkkaan tihrustamalla voi löytää myös hakaristin.

– Minulle tuon biisin soittaminen tai oikeastaan sen laulaminen on ollut pitkäaikainen haave. Emme lähteneet tietoisesti biisiä pahemmin muokkaamaan. Toki halusimme siitä vieläkin hitaamman ja raskaamman, mutta muuten se nauhoitettiin ihan kuin mikä tahansa muu biisi. Mitä tulee tähän natsi-touhuun niin toki joku voi saada moisia ajatuksia päähänsä.. Rakastan Burzumin musiikkia, mutta se ei tee minusta natsia. Mitä tulee tuohon hakaristiin, niin huomasin sen vasta kun olin päättänyt käytettävän kuvan. Ymmärsin, että joku varmasti päätyy tiettyihin johtopäätöksiin, mutta periaatteellisista syistä en lähtenyt sumentamaan kuvasta tuota pientä yksityiskohtaa. Maalaushan on tehty kauan ennen mitään kolmansia valtakuntia tai natsipuoluetta.

Jos levyn kansitaide saattaa herättää keskustelua, sitä taatusti tekee myös vihkosen keskiaukeamalta löytyvä ”naivistinen” taideteos.

– Piirroksen on tehnyt yksi siskoni pojista ja se esittää minua kävelemässä metsässä. Kun oli aika suunnitella levylle kansivihkosta tajusin, että tämä seinälläni ollut kuva istuisi kokonaisuuteen loistavasti ja antaisi pienen lisäyksen sairaaseen yleisilmeeseen. Olen tyytyväinen ratkaisuuni.

Progressiolla regressiota vastaan

Kansivihkosesta voi lukea, että levy on omistettu niille ihmisille, jotka pettyvät siihen että ette tehneet debyyttiänne uusiksi. Musiikillinen uudistuminen on kuitenkin bändi tavoite ja pienoisista odotuksista huolimatta negatiivista kritiikkiä on tullut yllättävän vähän.

– On selvää, että joillekin tämä levy on liian kokeileva ja kaukana debyytistä, mutta olen suorastaan yllättynyt, että olemme saaneet niin hyvää kritiikkiä. Levyä tehdessämme pelkäsimme välillä, ettei kukaan jaksa tai halua tätä levyä kuunnella. Tulemme uudistumaan jokaisella levyllä, mutta kyse ei ole siitä, että ajan myötä muunnumme joksikin muuksi. Valmista biisimateriaalia on vain niin paljon, että on mahdollista tehdä tulevista levyistä selkeitä kokonaisuuksia.

Jos musiikki on EP:n myötä kehittynyt, voidaan samaa sanoa myös Albertin äänestä joka nyt soi puhtaammin ja täyteläisemmin kuin debyytillä.

– Enpä usko, että ääni on niinkään kehittynyt. Nyt oli vain jotenkin helpompi laulaa ja keskityin paremmin kaikesta paskasta riippumatta tai ehkä juuri siitä johtuen. En ole koskaan treenannut laulua ja esimerkiksi Wandering Jew:n laulut ovat purkitettu suurimmilta osin ensimmäisellä virallisella otolla, ilman että edes tarkalleen tiesin kuinka tulen biisin laulamaan. Laulusuoritukset ovat hieman sellaisia henkimaailman asioita - joskus onnistuu ja joskus ei. Jatkossa aion varmistaa, että lauluihin on riittävästi aikaa. Nythän käytimme niihin vain pari päivää, koska enempää aikaa ei ollut.

Aiemmin syksyllä julkaistu 7” split EP esitteli hieman erilaista musiikkia, mitä Reverend Bizarrelta on totuttu kuulemaan. Tulossa on lisää underground vinyylijulkaisuja, jotka ovat suunnattu todellisille faneille ja vinyylifriikeille.

– Nämä splitit ja muut pikkulevyt antavat mahdollisuuden kokeiluihin. Voimme tehdä niillä esimerkiksi suorempaa heavy metallia kuin mitä albumeille haluamme. Yksi erityinen motiivi tällaisten split-julkaisujen tekemiseen on siinä, että haluamme pitää yhteyden myös pienimuotoisempaan kustannustoimintaan, etenkin nyt kun olemme isolla levy-yhtiöllä.

– Seuraavaksi meiltä ilmestyy 12” splitti Orodruinin kanssa ja levyltä löytyy ehdottomasti tähän asti synkin biisimme Demons Annoying Me, joka on demoversiona tuttu joillekin suomalaisille. Toinen Metal Covenin kautta julkaistava splitti tehdään Minotaurin kanssa ja sille tuleva biisi on nimeltään Apocalyptic Riders, joka on taas tätä nopeampaa osastoa. Kappale on periaatteessa instrumentaali, mutta sen sisältämästä puheosuudesta vastaa Warningin Patrick Walker. Kuten totesin splitit antavat meille enemmän liikkumavaraa.

Orkesterin tulevaisuus on suunniteltu pitkälle useita levyjä eteenpäin ja seuraava täyspitkä tulee kantamaan nimeä Crush the Insects!. Useinhan bändit kattelevat levyn kerrallaan ilman sen kummempaa huolta huomisesta.

– Tulevaisuus on jossain määrin suunniteltu viidenteen albumiin asti. Miksikö näin? Koska materiaalia on niin paljon ja minulla on aikaa ajatella näitä asioita. Omalta kohdallani voin sanoa, että biisejä syntyy helposti enkä varsinaisesti edes työstä niitä. Juuri jokin aika sitten tein yli 45 minuuttia kestävän rallin eikä siihen kauaa aikaa tuhraantunut. Ehkä olen shamaanien tapaan sairas ja haavoittunut. Mieleni on haavoittunut ja saa nyt näitä viestejä tuntemattomalta taholta.

– Tulevaisuudesta puheen ollen toinen albumimme esittelee hieman nopeampaa musiikkia kun taas kolmas tulee olemaan sitten sitäkin hitaampi. Enempää en kuitenkaan halua paljastaa, ettei tuoreus kärsi.

Suunniteltu kolmas levyhän kantaa nimeä Songs From the Funereal World ja siitä on kaavailtu tuplalevyn mittaista eeposta.

– Levy tullaan tekemään vuoden 2005 kuluessa, mikäli saamme tänä vuonna aikaiseksi tuon toisen albumin. Tätä tuplaa toki tehdään sitten ihan eri aikataululla, koska teemmehän kaksi pitkää levyä kerralla. Siitä tuleekin melko äärimmäinen levy ja sen uskallan luvata. Haluan luoda synkintä mahdollista doomia, musiikkia joka saa ihmiset hautomaan itsemurhia.

Henkimaailman asioita

Vaikka bändin, levyjen ja kappaleiden nimistä ja sanoituksista löytyykin selkeitä uskonnollisia viittauksia, ei Albert kuitenkaan tunnustaudu varsinaisesti uskonnolliseksi vaikka hengelliset asiat kiinnostavatkin.

– Wandering Jew on ehkä pahinta jumalanpilkkaa mitä olen suustani päästänyt eli kovin uskonnolliseksi sitä ei voi sanoa, jos uskonnollisuudella viitataan meidän valtauskontoomme luterilaisuuteen. Minua ovat aina kiinnostaneet eri uskonnot ja olen opiskellutkin alaa. Mutta vaikka kuulunkin yhä kirkkoon en usko Jumalaan enkä edes allekirjoita kristinoppia mitenkään. Olen kyllä tietyllä tavalla uskonnollinen ja pyhän käsite merkitsee minulle jotain. Metsä on pyhä samoin tämä maaperä. Minua voisi kutsua jonkinlaiseksi blut und boden -mystikoksi, jos tätä kyseenalaista termiä halutaan käyttää. Okkultismia olen myös opiskellut pitkälti yli kymmenen vuotta ja voisin kai kutsua itseäni okkultistiksi, mutta totuuden nimissä en ole mikään kirjaoppinut. Olen lukenut niin paljon, että tiedän etten tiedä vielä mitään.

– Yhtyeenä Reverend Bizarre ei edusta mitään oppia tai uskontoa. Kaikki nämä ristit ja raamatullisuudet viittaavat enemmän kuolemaan ja doomin traditioihin kuin omiin käsityksiimme. Jeesus on kyllä metka hahmo, jota kohtaan tunnen aitoa kiinnostusta. Hänhän osasi olla hyvinkin sotaisia mutta toisaalta taas rauhaa rakastava. Jeesukseen on myös helppo samaistua, vaikka minusta ei ole kenenkään marttyyriksi.

– Bändin nimi ei sinällään viittaa mihinkään ja ensimmäisen levyn nimi oli eräänlaista King Crimson –vittuilua, johon pappila (=rectory) tuli tietysti bändin nimestä johdettuna. Harbinger of Metal viittaa siihen, että tuomme todella raskaan metallin takaisin kansalle. Täällä on jo ihan tarpeeksi kaikkia silkkipaitaisia vinkujia ja sifonkihuivipellejä, joilla on maailman lyhyimmät kitarahihnat.

Jos triona toimiva kokoonpano on yhtä mieltä uskonasioista, kaikista muista asioista ollaankin sitten enempi vähempi eripuraisia.

– Henkilökemiamme on aika sekaisin, näin on aina ollut ja nykyisin vielä enemmän. Tämä saattaa kuulostaa aika tylyltä, mutta katsoisin, että Reverend Bizarre voi olla olemassa niin kauan kuin olen mukana tai sitten niin, että Peter ja Void jatkaisivat tällä nimellä ja minä eroaisin. Jos näin kävisi, antaisin heille oikeuden nimen käyttöön heidän niin halutessaan. Minulla on kuitenkin sen verran enemmän kontrollia tähän homman kuin Peterillä tai Voidilla, ettei miehistön vaihtumista välttämättä huomaisi musiikissa. Ei tämä bändi ikuinen ole missään tapauksessa ja loppu tulee kuitenkin joku päivä vastaan.

Synkistelyn aiheita tulee siis riittämään tulevaisuudessakin ilman erityisiä vastoinkäymisiä.

– Minusta tuntuu nyt, että koko elämäni on tätä vaikeaa aikaa ja viimeiset pari vuotta ovat olleet elämäni pahimmat. Juuri nyt olen tilanteen herrana kiitos länsimaisen lääketieteen ja ystävien. Jonain päivänä kohtaan varmasti loppuni hämärissä olosuhteissa tai päädyn lataamoon. Musiikkini tulee olemaan synkkää aina, koska se on ainoa mitä minusta lähtee. En tarvitse surua ja tuskaa jotta voin toimia luovasti, vaan depressioni pikemminkin lamaannuttaa minut tilaan, jossa en voi enää tehdä mitään muuta kuin odottaa että jotain tapahtuu.

– Haluaisin toki saavuttaa tilan, jossa olen onnellinen. Ehkä joskus pääsen siihen, vaikka se tarkottaisi irrottautumista koko tästä yhteiskunnasta ja ehkä koko tästä olevaisuuden tasosta. Haaveeni tällä hetkellä on tehdä aito rakkauslaulu, ilman sarkasmia tai ironiaa, mutta en pääse puusta pidemmälle. Haluan tehdä tämän, koska tuntuu että se edustaisi todellista kapinaa muiden biisiemme joukossa. Idean innoittajina ovat Tiamatin Vote For Love ja Katri Helenan Minä toivon. Nämä laulut kaikessa naiiviudessaan saavat minut miltei kyyneliin. Hienointa on, että kuulija ei voi välttämättä tietää kuinka tosissani olen. Mutta olen täysin tosissani. En tiedä muiden jätkien sielullisista tuskista, mutta toki kaikilla on raskaat taakkansa ja ristinsä kannettavinaan.

Julkaistu Inferno #15/2004

MY DYING BRIDE – ILOJA JA SURUJA

Kolmentoista vuoden olemassaolonsa aikana brittiläinen My Dying Bride on vallannut monet sydämet kauniin surumielisellä musiikillaan. Keskellä synkintä talvea julkaistava täyspitkä ei taatusti sisällä iloluonteista musiikkia, mutta auttaa kummasti jaksamaan läpi kylmän ja pimeän jakson. Vokalisti Aaron Stainthorpe kertoi näkemyksiään mm. tulevasta levystä.

Helmikuun puolessa välissä julkaistava järjestyksessään kahdeksas studiokiekko kantaa nimeä Songs of Darkness, Words of Light. Aaron myöntää albumin nimen olevan hieman harhaanjohtava, sillä valoisista asioista ei levyllä lauleta eikä iloluonteisia melodioita tälläkään kerralla kuulla

– Sanoitukset eivät todellakaan ole iloisia, vaan kertovat taatusti kurjista asioista, joten ehkä siinä mielessä levyn nimi on hieman hämäävä. Niin biisit kuin sanat ovat synkkiä. Ehkä Songs of Darkness, Words of Misery olisi ollut parempi nimi levylle.

Jos Aaronin sanoitukset eivät päästä lukijaansa helpolla, ei niiden synnyttäminen tulevalle levylle ollut helppoa itse taitelijallekaan.

– Uusien ja mielenkiintoisten ideoiden kehittely sanoituksiksi käy levy levyltä yhä vaikeammaksi. Tällä kertaa minulla ei ollut oikeastaan riviäkään valmiina studioon mennessämme, joten jouduin paiskomaan töitä kovasti ja nopeasti. Yleensä minulla on suurin osa riimeistä valmiina ennen äänityksiä, mutta tällä kertaa olin aivan lukossa ja ideoita ei yksinkertaisesti tullut. Tällaista ei ole sattunut minulle koskaan aikaisemmin, mutta loppujen lopuksi pystyin suoriutumaan tilanteesta varsin hyvin. Sanoitusten aiheet käsittelevät tuotantoamme tunteville tuttuja asioita kuten kurjuutta, rakkautta, menettämistä, uskontoa, pelkoa ja muita vastaavanlaisia melankolisia asioita. Nämä asiat kiinnostavat minua, joten mistä muusta voisin kirjoittaa?

Vaikka Aaronin melankoliaa tihkuvien sanoitusten innoittajina toimivatkin useat eri asiat, löytyy herralta myös peribrittiläinen kiero huumorintaju.

– Saan vaikutteita useista erilaisia lähteistä kuten omasta henkilökohtaisesta elämästäni, kirjallisuudesta, elokuvista ja ajankohtaisista asioista. Vaikka lähipiirissäni ei sattunutkaan yhtään kuolemantapausta josta olisin voinut hakea inspiraatiota, kuoli basistiltamme kuitenkin yksi trooppinen kala. Voidaankohan se laskea innoittajaksi?

Luomisprosessin mutkikkuus

Vaikka orkesteri onkin ehtinyt kerätä kokemusta seitsemän studiolevyn tekemisestä, ei sävellys- ja äänitysprosessi ole kuitenkaan muuttunut yhtään helpommaksi vaan päinvastoin.

– Musiikin tekeminen on muuttunut kerta kerralla vaikeammaksi, mutta olemme silti joka kerralla pystyneet luomaan hyvää materiaalia. Ehkä siksi, että kypsyessämme meistä on tullut parempia biisintekijöitä ja yhteistyökin sujuu nyt paremmin kuin ennen. Olemme erittäin demokraattinen bändi ja osallistumme kaikki sävellysprosessiin. Tämä puolestaan auttaa myös uusien ideoiden esilletuloa. Jos olisimme ns. Yhden miehen orkesteri, olisimme taatusti kadonneet maan päältä vuosia sitten.

Brittiläisten herrasmiesten leirissä musiikkia syntyy joskus tarkan harkinnan tuloksena ja joskus ideoita putkahtaa päähän kuin tyhjästä.

– Joskus täytyy todella istua alas ja painaa kovasti töitä, että saisi aikaiseksi jotain kelvollista ja toisinaan taas ideat vain tunkevat päähän, jolloin ne pitää laittaa talteen saman joko nauhalle tai paperille. Taistelin sanojen kanssa pitkään, mutta sitten niitä alkoi yhtäkkiä vain tulla jostain ilman, että jouduin hiki hatussa etsimään niitä.

Kaikki orkesterit ylistävät aina poikkeuksetta uusinta levyään uransa parhaimpana, mutta mikä tekee My Dying Briden uudesta levystä bändin parhaimman tuotoksen?

– Sen täytyy olla paras, koska se on juuri synnytetty ja siltä löytyvät ideat ovat meille tuoreita. Samalla siinä on myös juuri oikeanlainen soundi josta me kaikki pidämme juuri nyt. Ehkä muutaman vuoden kuluttua katsomme ajassa taaksepäin ja huomaamme, että levyllä olisi ollut parantamisen varaa, mutta näin sanomme jokaisen levymme kohdalla. Jos emme pystyisi tekemään levyä joka kuulostaisi meidän parhaalta äänitteeltämme, emme yksinkertaisesti julkaisi sitä ja saattaisimme jopa hajota.

My Dying Bride tuli aikoinaan tunnetuksi viulusta, jota useissa kappaleissa käytettiin luomaan tunnelmaa. Viulisti Martin Powellin jätettyä orkesterin 90-luvun puolivälissä, uudisti bändi soundiaan ja korvasi jousisoittimen koskettimilla. Kuitenkin vielä yhä löytyy niitä, jotka kaipaavat juuri viulun tuomaa tunnelmaa ja tämä tuntuu yhä ärsyttävän Aaronia.

– Uudelta levyllämmekään et tule viulua kuulemaan. Musiikista löytyy paljon melodisia ja melankolisia kohtia ilman, että ne tarvitsisivat jonkin ylimääräisen instrumentin. Viulua ei ole kuultu musiikissamme seitsemään vuoteen ja minun on vaikea uskoa että ihmiset jaksavat vieläkin kysellä asiasta. Yrittäkää jatkaa eteenpäin ja kehittyä, niin me ainakin olemme tehneet.

Useampi aikaisempi levy on julkaistu tyylikkäinä digipack versioina ja osa vanhemmasta materiaalista jopa vinyyleinä. Tällä kertaa levystä ei kuitenkaan olla julkaisemassa mitään erikoisempaa pakkausta.

– Minun tietojeni mukaan levystä ilmestyy normaalina CD:nä, mutta ainahan levy-yhtiö voi myöhemmin keksiä jotain muuta. Meillä ei kuitenkaan ole yhtään ekstra kappaletta äänitettynä, joten en oikein jaksaisi uskoa tähänkään. Tosin tietyillä markkina-alueilla voidaan julkaista erilaisia formaatteja riippuen kysynnästä. Kasetti- ja vinyyliversiot saatetaan julkaista jossain Etelä-Amerikassa ja Itä-Euroopassa. Muutama vuosi sitten ruotsalainen jakelijamme julkaisi pari kuvalevyä ja ne olivat nykyaikana mukavaa vaihtelua.

Visuaalinen aspekti

Kuvataiteissakin kuunnostautunut Aaron on ollut vastuussa lähes kaikista aiemmista levynkansista. Uuden levyn kansitaide on jo ehtinyt jo runsasta keskustelua fanien keskuudessa, sillä kaikki eivät ole kovinkaan innoissaan tietokonetta apunaan käyttäneen Andy Greenin kädenjäljestä.

– Minusta levyn kansi on hyvä. Olen kyllä tietoinen mitä useat ihmiset ajattelevat siitä, mutta sinun täytyy sekä nähdä kansi ja kuulla musiikki jotta voisit muodostaa oikeanlaisen kokonaiskuvan. Halusimme jonkun toisen taitelijan tekevän levyn kannet tällä kertaa, jotta saisimme mukaan ulkopuolisen näkemyksen. Olin kyllä tehnyt muutaman teoksen, mutta ne olivat hieman liian surrealistisia eikä niistä löytynyt tarpeeksi keskeistä ideaa, joten päädyimme toisenlaiseen ratkaisuun. Olen toki luonnollisesti pettynyt, ettei luomuksiani käytetty levyllä, mutta enhän minä voi hallita maailmaan ja päättää kaikesta.

Aaronin suhtautuminen musiikin ja taiteen tekemiseen ei ole aivan yksiselitteinen, vaikka ne hänen tapauksessaan kulkevatkin useasti käsi kädessä.

– Olen muusikko ja taitelija vaikkakin taiteen tekeminen ei olekaan läheskään niin tärkeätä kuin mitä bändi minulle on. Rakastan valokuvausta, maalaamista ja tietokoneita joten pyrin teoksissani yhdistämään nuo kaikki kolme. Saatan napsasta foton ja lopputulos voi sellaisenaan olla valmis taideteos. Tai sitten saatan maalata sen päällä ja kuvata sen uusiksi, skannata sen tietokoneelle ja käsitellä sitä hiukan. Käytän useita erilaisia metodeja saadakseni haluamani kaltaisen lopputuloksen. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka eivät suostu käyttämään jotain mediaa vain koska se ei muka ole oikeita. Minun neuvoni on, käyttäkää mitä haluatte. Uusi websivustoni on tällä hetkellä työn alla ja kun se valmistuu, ihmiset voivat käydä katsomassa mitä olen viime aikoina puuhastellut.
Bändin musiikin ja visuaalisen puolen yhdistelmää voi pian kokea uuden The Price of Beauty kappaleesta kuvatussa musiikkivideossa, joka on tarkoitus julkistaa helmikuun loppupuolella.

– Saimme juuri valmiiksi tuon videon ja se on ensimmäinen musiikkivideon sitten For You:n josta on vierähtänyt jo jokunen vuosi. Aika vain oli sopiva uudelle videolle ja kiinnostus bändiä kohtaan on suurempaa kuin koskaan aiemmin. Kappale itsessään kertoo miehestä, jonka pakkomielteenä on toisia ihmisiä huonosti kohteleva dominoiva naishahmo. Saattaa kuulostaa hieman kieroutuneelta, mutta silti hyvän maun rajoissa.

Uudesta musiikkivideon lisäksi bändiltä on loppuvuodesta tulossa myös uran toinen DVD.

– DVD kuvattiin viime marraskuussa ja se on tarkoitus julkaista joskus syyskuun hujakoilla. Edellisellä DVD:n livemateriaali oli aika vanhaa, joten halusimme esitellä hieman uudempaakin materiaalia keikkatilanteessa. Kiekolta tulee löytymään myös paljon ekstra materiaalia kuten videota treenisessioistamme, making of –dokumentin, The Blue Lotus -kappaleesta tehdyn animaation sekä tietty paljon valokuvia ja muuta sellaista mitä nyt sain saamme levylle mahtumaan.

Rakkaudesta, ei rahasta

My Dying Briden levyt ovat kaikki tulleet Peacevillen kautta ja lafka tuntuukin panostavan orkesteriin tällä hetkellä erittäin paljon. Uutukainen tuntuukin olevan yhtiön tärkeimpiä julkaisuja vuosikausiin, mutta Aaronia ei menestyksen saavuttaminen tunnu suuresti kiinnostavan.

– Minulla ei ole hajuakaan paljon olemme aiemmin levyjämme myyneet. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta kuinka paljon tai vähän olemme myyneet, koska bändi on alunperinkin perustettu musiikin, ei rahan tekemistä varten. Ja kuinka voisimme olettaakaan, että tekisimme rahaa soittamalla outoa, depressiivistä ja vihaa tihkuvaa musiikkia? Uusi levymme ei ole minulle sen tärkeämpi kuin aikaisemmatkaan, mutta totta kai levy-yhtiö näkee asiat hieman toisin. He pitävät kuulemastaan ja uskovat, että levy voi olla isokin menestys. Meille levymme ovat kuitenkin kuin lapsia, joita kaikkia rakastamme tasa-arvoisesti.

Levyn menestyminen tai fanien suhtautuminen ei Aaronia huoleta.

– Kuuntelemme toki faniemme mielipiteitä, mutta emme anna niille paljoa painoarvoa. Ei siksi, että meitä ei kiinnostaisi heidän mielipiteensä, vaan siksi että emme annan kenenkään vaikuttaa meidän tapaamme tehdä musiikkia. Olemme aina tehneet musiikkia itseämme varten ja meitä ei kiinnosta mikä tällä hetkellä musiikissa on muotia ja mikä ei. Emme seuraa trendejä eikä meitä kiinnosta tippaakaan mikä musiikissa on oikein ja mikä väärin.

– Musiikki on aina ollut meille tärkeä harrastus. Tiesimme jo bändiä kasatessamme, että musiikkimme tullaan aina näkemään underground- tai kulttikamana, joten rahan ansaitseminen bändillä ei koskaan ole ollut meille tärkeä tekijä. Totta kait rahan saaminen tästä hommasta on mukava bonus ja kiitämmekin kaikkia niitä, jotka ovat levyjämme ostaneet.

Asenne ei herrasmiesliigalla ole siis juurikaan vuosien varrella muuttunut, vaikka ikää ja kokemusta onkin kertynyt roppakaupalla.

– En usko, että olemme kypsyneet eri tavalla verrattuna niihin jotka eivät ole ikinä missään bändissä soittaneet. Saatamme ehkä olla kehittyneet hieman enemmän kulttuurisella puolella, koska meillä on ollut mahdollisuus matkustella paljon ympäri maailmaa ja käydä useissa hienoissa kaupungeissa imemässä itseemme tietoa erilaisista yhteiskunnista. On mahdotonta sanoa missä olisimme nyt, jos emme olisi soittaneet tässä bändissä. Olisin varmasti masentuneempi, koska käytän bändiä minussa olevan melankolian manaamiseen pois. Ilman tätä mahdollisuutta se vain kasaantuisi sisälläni ja siitä ei taatusti seuraisi mitään hyvää.

35 vuoden ikäkään ei tunnu vokalistille olevan minkäänlainen ongelma.

– Olen meistä vanha, mutta en koe itseäni liian vanhaksi tämän tai minkään muun kaltaiselle musiikille. Olen diggaillut doom, death ja black metallia 20 vuotta ja nautin siitä yhä.
Vuosi 2003 oli bändin olemassaolon 13. vuosi ja luvusta huolimatta vuosi oli kaikkea muuta kuin epäonninen.

– Viime vuosi oli meille erittäin hyvä vuosi, pääsimme soittamaan muutamilla isoilla festivaaleilla ja teimme uuden levyn. Vuosi 2004 tulee olemaan varmasti hyvin samanlainen, mutta paljon kiireisempi, koska meiltä tulee uusi levy ulos ja keikkoja varmasti riittää. Toivottavasti pääsemme myös kiertämään Skandinaviassa loppu vuodesta, joten hyvältähän tämä näyttää.

Julkaistu Inferno #15/2004 

EXODUS – TYMÄKÄLLÄ TEMMOLLA

Kaksi puhdasta klassikkoa, yksi keskinkertainen ja kaksi vaisumpaa levyä. Siinä Exoduksen levytysura lyhyesti kiteytettynä. Bändin hajottua -92 moni ei taatusti uskonut yhtyeen pelaavan kehiin enää koskaan. Vuosia myöhemmin yritystä kuitenkin löytyi, mutta intoa ei ja taas bändi haudattiin. Alkuperäisen vokalistin Paul Baloffin kuolema vaikutti viimeiseltä niitiltä, mutta toisen kuitenkin kävi.

Nuclear Blastin toimistolta puhelimitse tavoitettu rumpali Tom Hunting vaikuttaa lyhytsanaisuudestaan huolimatta olevan rennolla tuulella. Edes sunnuntai iltapäiväksi osunut haastattelusessio ei tunnu haittaavan yleistä lepopäivää.

Exoduksen perustajajäseniin kuulunut Tom lähti bändistä heti kolmannen Fabulous Disaster -levyn jälkeen. Syy tähän paljastuu hieman yllättäväksi, ainakin jälkeenpäin ajateltuna.

– Ollessamme Headbangers Ball kiertueella -89 tunsin olevani pahasti sairas. Palattuamme kotiin kävin useamman lekurin vastaanotolla, mutta he eivät löytäneet minusta mitään vikaa. Vasta paljon myöhemmin selvisi, että hampaani olivat aika huonossa jamassa ja takahampaissani oli paha tulehdus. Kaiken tämän sähläyksen seurauksena kaverit luulivat, että haluan lopettaa soittohommat joten koko erojuttu oli siis suurta väärinkäsitystä ja varsin typerää toimintaa.

Soittohommat eivät kuitenkaan Tomilta loppuneet tähän ja 90-luvulla herra ehti puuhailla vähän kaikenlaista.

– Soittelin Angel Witchin kanssa lähes puolitoista vuotta ja olihan minulla pari omaakin viritelmää muutamasta duunipaikasta puhumattakaan. Exoduksen hajottua perustimme Exoduksen kitaristi Gary Holtin ja basisti Jack Gibsonin kanssa Wardance bändin vuonna 1995. Exoduksesta lähteminen ja paluu arkeen ei ollut minulle mikään varsinainen ongelma, sillä osaan mukautua aika helposti normaaleihin päivärutiineihin.

Bändihän yritti paluuta useampaan otteeseen, mutta ainoaksi todisteeksi tästä jäi Paul Baloffin kanssa -97 äänitetty livelevy Another Lesson in Violence. Tästä kului vielä nelisen vuotta, ennen kuin aika ja miehet olivat valmiita paluuseen.

– Tuo aikakausi oli koko bändille vaikeata aikaa, sillä käytimme tuolloin todella paljon huumeita ja mikään homma ei yksinkertaisesti vain toiminut. Tiesimme kyllä, että me kaikki haluamme soittaa Exoduksessa ja tehdä comebackin, mutta huumeiden vuoksi emme pystyneet keskittymään mihinkään tarpeeksi.

Narkoottiset aineet tuntuvat vaikuttavan eri ihmisiin hyvin eri tavalla. Jotkut muusikot luovat parhaat juttunsa pöllyssä ja toisilta syntyy pelkkää kuraa. Tom tunnustaa itse soittaneensa Bonded By Bloodilla selvinpäin, mutta meno muuttui kahdella seuraavalla studiolevyllä. Huumeiden vaikutuksesta Exoduksen musiikkiin Tomilla on kuitenkin selvät näkemykset.

– Biisit ehdottomasti paranivat, kun pääsee irti huumeista tai näin ainakin meidän kohdalla kävi. Kuten tiedät, lopultahan kaman vetäminen johti Paulin kuolemaan tai toimi ainakin merkittävänä tekijänä hänen poismenoonsa. Tästäkin huolimatta meiltä kaikilta kesti kuitenkin tuon jälkeen vielä vuosi päästä irti siitä paskasta.

Suunnitelma B

Alun perin Exoduksen tarkoituksena oli tehdä uusi levy Paulin ollessa mikin varressa, mutta miehen siirtyminen alakerran soittokuoroon sotki jonkin verran suunnitelmia. Varsinaista suoraa vaikutusta tapahtumalla ei kuitenkaan ollut musiikkiin.

– Musiikin suunta pysyi aika lailla samalla, vaikka tuo ikävä tapahtuma sotkikin alkuperäiset suunnitelmamme. Paulin kanssa meillä oli vaikeuksia saada uutta materiaalia aikaiseksi ja muutenkin oli kaikenlaisia häiriöitä. Itse biisintekoprosessi ei kuitenkaan eronnut juurikaan oli mikin varressa sitten Paul tai Steve. Päästyämme irti huumeista kaikki oli uutta ja tuoretta ja asiat vain alkoivat rullaamaan itsestään. Kaikesta huolimatta levy on täysin omistettu Paulin muistolle.

Kuinka hankalaa sitten Steve ”Zetro” Souzan houkutteleminen takaisin bändiin oikein oli ?

– Kun Paul kuoli, meillä oli kaksi keikkaa buukattuna Anaheimiin ja Zetro sattui juuri olemaan Disneylandissä perheensä kanssa. Soitimme hänelle ja kysyimme haluaisiko hän tulla vetämään nuo keikat. Hän suostui oitis ja lopputulos kuulosti todella hyvälle. Palattuamme takaisin Pohjois-Californiaan tiesimme, että haluamme jatkaa bändinä juuri tällä kokoonpanolla eli kaikki kävi varsin helposti.

– Zetrohan on aina Exoduksen hajoamisesta asti työskennellyt liittoon kuuluvana kirvesmiehenä. Lauloihan hän F-Bomb nimisessä bändissäkin, joka lämmitteli Exodusta ainakin kerran. Hän muuten työskentelee kirvesmiehenä yhä tänäkin päivänä, mutta Exoduksessa oleminen on hänen päätyönsä, nauraa Tom.

– Itse en ole koskaan pitänyt soittamista duunina. On hienoa tehdä rakastamaansa asiaa eli soittamista pari tuntia illassa ja tuhlata loppu aika päivästä ties mihin.

Steven ääni uusimmalla levyllä on hämmästyttävän tiukassa ja vihaisessa kuosissa. Ihmetyttääkin, kuinka miehen ääni on säilynyt niinkin hyvänä yli kymmenen vuotta edellisesti levystä.

– Uskoisin, että hänen äänensä kuulostaa nyt niin hyvältä, koska meillä ei levyä tehdessä ollut minkäänlaisia paineita. Force of Habit -levyä tehdessä vuonna -92 bändissä soittaminen alkoi kaikista tuntua työnä. Steve kuulostaa juuri nyt paremmalta kuin koskaan ja tästä on myös osittain tuottajaa kiittäminen, joka sai hänestä kaiken irti.

Tempo of the Damnedilla kuultava musiikki kuulostaa harvinaisen paljon Pleasures of the Flesh ajan Exodukselta.

– Emme ainakaan tietoisesti lähteneet tekemään musiikkia, joka kuulostaisi samalta kuin vanha materiaalimme. Emme koskaan ole tehneet musiikkia muita kuin itseämme varten ja koska asenteemme hommia kohtaan oli täysin uusi, levystä tuli tuollainen. Useat ihmiset ovat sanoneet, että tämän levyn olisi pitänyt tulla Fabulous Disasterin jälkeen, mutta niistä ajoista on jo aika kauan. Musiikki varmasti kuulostaa myös siksi samalta kuin vanha materiaalimme, koska miehityskin on nykyisin sama.

Aitoa vanhaa materiaaliakin levyltä löytyy demoajoilta tutun aiemmin levyttämättömän Impaler-kappaleen muodossa.

– Fanit ovat kahdenkymmenen vuoden ajan vaatineet meitä levyttämään tuon biisin studiossa, joten päätimme tehdä sen nyt myös eräänlaisena kunnianosoituksena Paulille. Ainoastaan sanoja on hiukan muutettu alkuperäiseen versioon verrattuna, mutta sovitus on täysin samanlainen.

– Alun perin meidän oli tarkoitus laittaa levylle Crime of the Century, mutta nyt se säästetään jotain myöhäisempää tarkoitusta varten.

Ensimmäisenä biiseissä kiinnittää huomiota niiden pituus, koska keskipituus on jossain 5-6 minuutin tienoilla. Monen kohdalla kuitenkin tuntuu, että lopputulos olisi paljon nasevampi, jos kappaleet olisivat muutaman minuutin lyhyempiä.

– Niistä vain tuli niin pitkiä, naurahtaa Tom. Meillä oli vaikeuksia valita sopivaa biisiä videota varten, koska ne kaikki ovat niin pitkiä. Olemme tehneet nyt pari videota ja meidän täytyi valita niitä varten levyn lyhyimmät raidat. Ensimmäinen video on War Is My Shephard kappaleesta ja se on tarkoitus julkaista samaan aikaan kuin levykin. Lopputulos on erittäin tyylikäs ja näyttää aivan siltä kuin olisimme laittaneet 50000 taalaa sen tekemiseen mitä emme todellakaan tehneet. Video on kuvattu lentotukialus USS Hornetilla jolla on amerikkalaisen merenkulun historiassa eniten upotuksia tilillään. Tällä hetkellä alus toimii museona ja se sijaitsee aivan treenipaikkamme vieressä. Kitarateknikkomme isä sattui tuntemaan jonkun, joka pitää tuota museota ja näiden yhteensattumien kautta päädyimme kuvaamaan siellä. Saimme myös juuri valmiiksi videon Throwing Down biisistä, joka on aika yksinkertainen ja kuvattu studiossa.

Harva bändi pääsee tekemään kahta videota, joten Nuclear Blastin kanssa diilin tekeminen taisi olla oikea valinta.

– Kauppasimme tätä levyä useille eri yhtiöille, mutta Nuclear Blast todella halusi sen. Tällä hetkellä he tekevät paljon arvokasta työtä musiikin hyväksi. Aina organisaation huipulta asti he ovat osoittaneet kunnioitusta meitä kohtaan ja he seisovat 100% levyn takana. Olemme todella hyvissä käsissä.

Asennemuutos

Minkälainen levy Tempo of the Damned sitten oikein on rumpalin pallilta katsottuna?

– Sillä on ainakin äänekkäimmät rumpuraidat kuin millään aikaisemmalla levyllämme ja käytimme ensimmäistä kertaa klikkiraitaa äänitysten apuna. Muuten ei suuria eroja aikaisempiin studiosessioihin verrattuna juurikaan ole, paitsi että tuottajamme Andy Sneap oli aivan uskomaton. Olen todella hyvin tyytyväinen rumpusoundeihin, jotka hän meille loihti. Toki asenteemme oli myös aivan erilainen kuin ennen, sillä olimmehan kaikki kuivilla ja treenanneet seitsemän kuukautta äänityksiä varten. Nykypäivänä monenkaan bändin levyllä ei sooloja juurikaan kuulla ja onneksi meillä sattuu olemaan bändissä kaksi alan huippua.

– Shroud of Urine on tällä hetkellä suosikkibiisini levyltä, koska sitä on mukava soittaa, siinä on hyvä rumpukomppi ja hyvät laulut. Ei se tosin varmaan ikuisesti säily suosikkinani ja olen kyllä kaikista levyn biiseistä erittäin ylpeä.

Jos musiikki levyllä on yllättävänkin kiukkuista, vaikuttaisivat sanoitukset olevan vähintäänkin yhtä vihaisia.

– Gary kirjoitti suurimman osan sanoituksista ja hän vihoissaan Amerikan nykytilalle, korruptoituneelle hallinnolle ja muille sellaisille asioille. Emme ole mitenkään anti-amerikkalaisia, vaan rakastamme maatamme. Nämä ovat vain mielipiteitä, joita meillä muusikkoina on oikeus esittää musiikkimme kautta. Shroud of Urine on pieni nälväisy kristinuskoa ja kirkkoa vastaan ja kuinka he pitävät kirkkojen ulkopuolella olevat ihmiset entistäkin kauempana uskosta. Scar Spangled Banner kertoo siitä, mitä Gary tunsi noin puoli vuotta sitten sotaa, mediaa ja tietämättömiä amerikkalaisia kohtaan. Suurin osa sanoituksista on ihan täyttä asiaa siitä, kuinka media pakkosyöttää ihmisille ihan mitä tahansa.

Uuden levyn myötä Exodusta odottaa taatusti tiivis keikkatahti niin Amerikassa kuin Euroopassakin, vaikka tällä hetkellä ainoat keikat on sovittu kesäkuussa Ruotsiin ja Englantiin.

– Kuluva vuosi tulee varmasti viemään kaiken ajan elämästäni, nauraa Tom. Mutta ei se haittaa, koska minulla ei ole perhettä, on vain kaksi koiraa. Noiden jo sovittujen keikkojen lisäksi teemme varmasti ensin jenkkikiertueen, mutta haluamme kyllä iskeä kaikkialle minne vain on mahdollisuus päästä soittamaan aina Moskovaa ja Budapestiä myöten. Tulemme varmasti soittamaan paljon uutta materiaalia. Itse ainakin haluaisin ottaa settiin Parasiten sekä muutaman muun vähemmän soitetun biisin Pleasures of the Fleshiltä ja ehkä yhden kappaleen Impact Is Imminentiltä. Tällä hetkellä meillä ei kuitenkaan ole sen tarkempaa käsitystä mitä tulemme soittamaan.

Yleisö tulee keikoilla taatusti vaatimaan myös paljon vanhoja klassikoita, mutta Tom ei vaikuta asiasta kovinkaan innostuneelta.

– Suhtautuminen vanhojen biisien soittamiseen vaihtelee varmasti jäsenittäin, mutta itse olen aika kyllästynyt niiden veivaamiseen. Jos meillä ei olisi uutta materiaalia mitä soittaa keikoilla, uskoisin että menettäisimme uskottavuuttamme soittamalla vain vanhaa tavaraa. Pidän eniten uuden musiikin säveltämisestä ja äänittämisestä. Olen toki ylpeä menneisyydestämme ja rakastan vanhoja kappaleitamme.

Kuinka sitten rumpujen soittosi on muuttunut vuosien varrella?

– Siitä on tullut vähemmän luolamiesmäista. En ole koskaan käyttänyt mitään erityistä soittotyyliä, mutta toki se on muuttunut siitä kuin miten soitin ollessani 19-vuotias. Me myös treenaamme bändinä aivan eri tavalla kuin ennen, jolloin saatoimme jopa skipata keikkoja edeltävät soundcheckit. Olemme siis aivan erilainen bändi kuin ennen ja tunnemme enemmän kunnianhimoa soittamiamme keikkoja kohtaan. Meidän täytyy olla kiertueella aina valmiina antamaan parastamme 20-30 päivää putkeen ja se ei onnistu kuin kasvattamalla kestävyyttä ja massiivisella treenauksella. Keikoilla pyrin juomaan vettä ja hengittämään mahdollisimman paljon. Ja toki yritän hakata rumpuja aivan kuin haluaisin tappaa ne joka iskulla. Kun soitamme livenä, on kyse puhtaasti aggressiosta, yleisön vasteesta ja hullusta kaaoksesta lavalla.

Vanha koirakin voi siis oppia uusia temppuja ottamalla opikseen menneisyyden virheistä.

– Mitään ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Vaikka olisitkin tänään huipulla, saatat huomenna olla katuojassa. Olen 38-vuotias ja todella onnellinen, että olen saanut tehdä tätä hommaa näin pitkään. Tulen taatusti jatkamaan soittamista ainakin seuraavat 20 vuotta, jos roppani vain suinkin kestää.

Julkaistu Inferno #15/2004

DEATHCHAIN & MALICIOUS DEATH – THRASHIN OLEMUS

Debyyttinsä vastikään julkaisseet Deathchain ja Malicious Death ovat 80-luvulla syntyneen thrash metal genren tuoreimpia kotimaisia edustajia. Vaikka molemmat bändit liikkuvatkin samalla musiikin saralla, lähestyvät ne sitä täysin eri formaatissa ja hieman erilaisista näkökulmista. Näkemyksiään thrashista kertomassa herrat Bobby ja Corpse yhtyeestä Deathchain ja Bilibaldus kokoonpanosta nimeltä Malicious Death.

Vaikka Deathchain soittoniekat ovatkin iältään varsin nuoria ja aloittelivat vasta koulutaivaltaan 80-luvulla, on vanhat legendat tuttuja ja ahkerassa kuuntelussa.

Bobby: – Henkilökohtaisesti kyllä kovimmat kurkot minulle ovat just niitä 80- luvun miehiä, King Diamond etunenässä. Tosin kukaan ei ole niin kova kuin Gene Simmons oksentamassa verta.
Vaikka jäsenten keskuudessa musiikkimaku vaihteleekin aina vanhan liiton klassikoista black metallin kautta Ruotsi-osastoon, on oma yhteinen sävel kuitenkin löytynyt.

Bobby: – Ihan hyvä, ettei kaikki kuunnella munat tanassa aina jotain Saxonia. Paljon kuunnellaan sellaista, mikä ei meidän musiikissa millään tavalla näy. Mutta onhan meillä ne vaikutteet selkeästi kuultavissa, eikä se ole minusta mitenkään huono asia, vaan ennemminkin kunnianosoitus koville bändeille. Deathchain on kuitenkin loppujen lopuksi sitä, mitä me kaikki tykätään soittaa ja kuunnella. On mahtava soittaa semmoista tavaraa, jossa on voimaa takana. Kyllä kai tähän metalliliittoon pitää jo pennusta asti kasvaa.

Malicious Deathin herroille ikää on karttunut hieman enemmän, vaikka bändi itse on uusi.

Bilibaldus: – Wanhoja isäntiähän tässä jo ollaan, mutta bändi on oikeasti aika tuore. Pidimme keväällä 2002 keväällä perustamispalaverin Obadion kanssa. Siinä pizzan ja kaljan lomassa päätimme alkaa elvyttää vähän thrash-genreä. Otettiin sitten Jerker mukaan sotaan, sillä kun on nuo kompit hallussa ja muutenkin äijä laukkaa kuin ylienerginen hirvi! Vokalistimme Red Jesus löytyi thrash-legenda Pedro Anthareksen kautta ja mies onkin ensimmäisestä kiljahduksestaan asti osoittautunut täydelliseksi tähän bändiin. Alkuaikojen treenit olivatkin erityisen mukavia sessioita. Meillä oli niin helvetin hauskaa, että nauroimme tippa linssissä kun yritimme soittaa kappaleita läpi. Biisejä syntyi solkenaan ja tarkoitus oli saada nimenomaan Antichrist ja Tormentor -nimiset biisit tehtyä.

Lyhyestä yhteisestä historiasta huolimatta bändi on ehtinyt hitsaantua tiiviiksi paketiksi.

Bilibaldus: – Poraamme yhteistä kiveä ja taomme päätä samaan seinään. Niin henkinen kuin musiikillinenkin yhteinen sävel on löytynyt niin vaivattomasti, että jopa hävettää. Ei tässä rässissä tarvitse paljoakaan riffien parissa tuskastella, kun joku jo latoo ideoitaan pöytään. Eikä meidän musiikkimme muutenkaan niin kovin vaikeaa ole, teknisyys kun on lähinnä rumpalimme yksinoikeus. Tyylin olimme päättäneet aika tarkasti ennen bändin perustamista, joten sen kanssa ei ole tullut ongelmia. Mitään uusia tuulia emme ole thrash-genreen tuomassa ja tarkoituksemme onkin nostaa ylpeinä vanha lippu salkoon.

Deathchainin syntytarinassa on mukana huomattavasti enemmän sattumaan kuin tietoisia päätöksiä bändin perustamisesta, vaikka musiikillinen linjaus oli niin ikään alusta alkaen selvillä.

Bobby: – Ennen Deathchainia Corpsella oli Winterwolf, joka ehti tehdä kaksi demoa. Corpsen muutettua Kuopioon, hän halusi uutta verta lihamyllyyn ja kaivoi jostain Kassaran käsiinsä. Corpsen isoveli oli puolestaan minun kanssa yhtä aikaa intissä ja tieto kitaransoitostani ja bändin etsimisestä kulkeutui Corpsen korviin. Nimi muutettiin Deathchainiksi ja siitä se lähti etenemään. Aika hyvin meillä oli jo alussa selvillä, mitä suuntaa lähdetään hakemaan. Alusta asti oli jo tarkoitus sekoitella deathia ja thrashia samaan arkkuun.

NIMIEN MERKITYKSESTÄ 

Vaikka molempien orkesterien nimistä löytyy kuolema-sana, ei kumpikaan koe kuolemaa viihteellisinä sen varsinaisessa merkityksessä.

Corpse: – Meillähän tuo nimi viittaa Hellraiser- elokuvaan, jossa Pinhead viskoo raatoriimuja menemään oikein olan takaa. Sen syvempää merkitystä ei nimessä ole takana.

Bilibaldus: – Ei kuolemasta mitään varsinaista viehätystä löydy. Nimemmehän juontaa alkunsa Necromancerin ultraupeasta biisistä! Lepakossa tuli aikoinaan nähtyä, kun bändi väänsi ja vetivät vielä Slayeriäkin. Taurus siinä pihalla tuli sitten nenä nenää vasten ja huusi sen, minkä sielustaan irti sai että ”MALICIOUS DEATH!” parikin kertaa. Bändille nimeä mietittäessä paukahti tuo tapahtuma mieleen.

Jos molempien bändien nimet henkivät kultaista 80-lukua, on myös taitelijanimien käyttö perusteltua.

Bobby: – Bobby-nimen sain, kun joskus 10 vuotta sitten tilasin jostain musiikkikerhosta Motörheadin vinyylin, jonka kylkiäisinä tuli musta lippis jossa luki ”Bobby”. Sehän oli sen nykyisen narkkiräppärin Bobby Brownin lippis, mutta mitä väliä kun minusta se oli hieno ja aloin pitämään sitä. No sanomista tuli tietenkin ja siitä sitten nimikin. No, samoin Corpse kulkee samalla nimellä myös ”siviilissä” joten sekin oli aika luonteva juttu. Pakkohan meidän sitten oli keksiä muillekin jotkut nimet. Jos olisi ollut että Corpse, Bobby, Ville jne. niin olisihan se ollut aika riehakasta.

Bilibaldus: – Kyllä se Voïvod on tässäkin takana. Voïvodilla oli nuo upeat taiteilijanimet alkuaikoina ja ajattelimme, että kyllähän mekin jotkut laitetaan. Nimet lähtivät sitten kehittymään eräänä kosteana iltana Obadion kanssa. Huvittavinta lienee se, että ne ovat osittain virallisia suomalaisia nimiä jopa 1700-luvulta. Tosin Red Jesuksen nimi menee herran oman bändin piikkiin.

NYKYAJAN RUNEBERGIT? 

Jos herrojen musiikki on uskollista 80-luvulle, on sitä myös sanoitukset tyyliltään. Suuria filosofia pohdiskeluja ja kantaaottavuutta ei olla lähdetty hakemaan.

Bobby: – No ei meidän sanoituksilla varmasti Finlandia- palkintoa voiteta. Niitä juttuja vaan pyörii päässä ja sitten jotain kehitellään ja visioidaan. Sotaa, kauhua ja maailmanlopun uhkaahan siellä käsitellään eli hyvin perinteisiä thrash/death – sanoituksiahan ne ovat. Maailmaa niillä ei pyritä parantamaan eikä muutenkaan julistamaan tai politikoimaan. Kyllähän jotkut sanoituksistamme saa hymyn huulille, ei niiden tarvitse kuitenkaan olla mitään paskan vakavaa koko ajan. Sanat haluttiin kansiin jo senkin takia, kun mikään ei vituta niin paljon kuin levyn kannet joissa ei ole sanoja biiseihin.

Bilibaldus: – Sanaliuskat jäivät pois omakustannesyistä. Jostain oli vähän tingittävä ja se nyt oli sanoitukset. Alun perinkin sanoituksellisesti lähdettiin kunnioittamaan esikuvia, eikä edes ajateltu muuttaa maailmaa. Jätetään se maailman parantaminen niille joille se on tärkeää ja jotka osaavat sen paremmin.

– Hate Generator on ihan puhdas vihan purkaus, jossa raivo saa miehen valtaansa ja sitten lähteekin mopo käsistä ja tulee ruumiita. Sanoituksissa on myös sotaa I am the Blood ja kauhua Rageous Souls. Jälkimmäisessä biisissä sielut tulevat raiskaamaan pappia, joka on huijannut heitä aikoinaan palvomaan Jumalaa, jota ei sitten ollutkaan. Lisää uskonnon vastustusta löytyy myös Sacrifice-kappaleesta. Soldiers of Blackblood:iin kätkeytyy 2-3 tarinaa päällekkäin ja merkitys on sen mukainen, miten sen kukin ymmärtää tai haluaa lukea. Malicious Death puolestaan sisältää ensimmäiset sanat ja siksi ne ovat vähän kankeat. Biisi kertoo lähinnä kolmesta vittumaisesta tavasta kuolla. Sadismia ja kidutusta, mitä muuta voisi sisältää kappale nimeltä Tormentor? Niin tai sitten Antichrist, mistähän se kertoo? Eli ei todellakaan mitään suurta filosofiaa. Tykkään laittaa sinne tänne pari riviä, joista voi löytää jotain henkilökohtaista. Red Jesus sitten laulelee niitä sanoja miten sattuu ja muokkaa ne omaan suuhunsa sopiviksi.

NOPEASTI HYVÄ TULEE 

Malicious Deathin debyytin tekoprosessi on vähintäänkin mielenkiintoinen, aikaa ei nimittäin ole uhrattu kuin 16 tuntia sisältäen äänityksen ja miksauksen. Tuntuu mahdottomalta suoritukselta, mutta Bilibaldus ei pidä suoritusta kovinkaan kummoisena.

Bilibaldus: – Levyähän voitaisiin hieroa loputtomiin, eikä se siltikään tyydyttäisi. Raaka on parempi kuin ylikypsä ts. mätä ja tällä en tietenkään viittaa Deathchain:iin. Nykyään vain tuntuu olevan vallalla taipumus ylituottaa levyjä. Kehittynyt studiotekniikka houkuttaa helposti liiallisen kliinisyyteen, mikä ei ole ainakaan metallissa kovin hyvä suuntaus. Uudemmista levyistä tuppaa puuttumaan eläväisyys ja aitous, jotka on korvattu puuduttavalla keinotekoisen kuuloisella saundimaailmalla.

– Nauhoitimme biisit ihan perinteisen kaavan mukaan soitin kerrallaan, eli kahvitauot jäivät aika lyhyiksi. Studiosessiosta suuri kiitos kuuluu äänittäjällemme Red Fiven Tonille, jolla oli se meidän ideamme hallussa. Tosin Anthareksen apu miksauksessa oli myös tarpeen, hän kun väänsi rupisuus –namikkaa aina kun silmä vältti. Kyllähän tässä myös oli takana tuo pieni piru, että nopeasti hyvä tulee, niinhän se M.O.D.:kin teki aikoinaan. En tiedä, minkä verran tulevaisuudessa vietämme studiossa aikaa, mutta olen täysin tyytyväinen näihin 16-tunnin sessioihin. Omasta pussista maksamisellakin on toki oma osuutensa ajankäytön suhteen.

Bobby: – Ei taitaisi levyn teko meiltä ihan 16:sta tunnissa mennä, vaikka Kassara kyllä tykittikin rummut sisään reilussa kuudessa tunnissa. Nythän meillä meni 30 päivää, joista suurin osa oli vielä sellaisia että töitä tehtiin vain iltaisin, kun oli tätä perinteistä paskaa sivussa eli työtä ja koulua. Muuten levystä sen verran, että vaikka siellä joku moka saattaa ollakin, niin on se aina parempi kuin että alettaisiin koneilla korjaamaan ja runkkaamaan. Sellainen tietynlainen livehenki ja särmä täytyy levyllä olla, että se on soitetun kuuloinen. Tämä oli kuitenkin Deathchainin ensimmäinen levy ja ensi kerralla ollaan jo viisaampia. On oltava tyytyväinen, sillä ”Poltergeist”- demolta ollaan tultu iso askel eteenpäin ja kehitytty soittajina ja bändinä ihan selkeästi. Seuraavalla levyllä tähdätään tietenkin vastaavanlaiseen kehitykseen ja aina parempaan lopputulokseen. Ensi levyllä loppuu leikki…

VINYYLI FETISMIÄ 

Jos Malicious Deathin levy on äänitetty vanhan koulukunnan mukaisesti nopeasti, on sen julkaiseminen ainoastaan 300 kappaleen vinyylinä myös varsinainen hatunnosto vanhoille ajoille.

Bilibaldus: – Tässä hommassa ei rahan tai myyntilukujen perässä juosta. Puhtaasti on omaksi iloksi lähdetty soittamaan ja niin myös toistaiseksi jatketaan. Iloahan tästä syntyy aina, kun uusi biisi on valmis tai ylipäätään on se tapahtuma nimeltään treenit! Ei elämässä ole montaa yhtä mukavaa asiaa. Se, joka sanoo, että treenaus on amatöörien hommaa, ei oikeasti pidä musiikista. Minä ainakin saan suurta nautintoa ja positiivista voimaa soittamisesta.

– Vinyyli on se formaatti, jossa me ostimme aikoinaan kaikki levymme ja olemme tavallaan sen aikakauden lapsia. Halusimme antaa kunnioitusta menneille hyville ajoille ja tehdä vinyylin. Kunnon metalli on kuin tarkoitettu kuunneltavaksi vinyyliltä. Oma vinyyli on myös ollut meidän kaikkien unelma pienestä pitäen. CD ei silti ole mikään kirosana. Ostelen CD:itä ja vinyylejä sen mukaan, mitä on tarjolla, mutta kun laittaa vinyylin soittimeen, tulee vain ihan eri maailma ja tunne. Jos joku levy-yhtiö on kiinnostunut kustantamaan Devilization:ista CD:n niin asiasta voidaan keskustella, itse emme aio sellaista julkaista.

Corpse: – Itse asiassa ollaan puhuttu, että levy julkaistaisiin myös vinyylinä ja jos sellaiseen on kerran mahdollisuudet, niin perkele totta kai! Itse en juuri CD-levyjä ostele, vaan keskityn enemmänkin ”mustan kullan” hankkimiseen. Vinyyli on todellakin se ainut oikea formaatti musiikkia varten, sillä onhan se jo saatanan paljon nätimmän näköinenkin, kuin esimerkiksi kooltaan huomattavasti pienempi CD-levy. Mutta välillä on kyllä joutunut vinyyleihinkin pettymään, kun levy-yhtiöt ovat suoltaneet sellaisia paskajulkaisuja, joissa ei sanoituksista tai kuvapussista ole tietoakaan. Jos meidän levystä tehdään vinyyli, niin ei paskota ohi pöntön, vaan tehdään kunnon julkaisu!

Malicious Deathin vinyylijulkaisussa kansitaide pääsee tosiaan oikeuksiinsa, kun taas Deathchainin tyylikäs ja musiikkiin sopiva kansitaide ei pääse oikeuksiinsa CD-vihkosen pienessä mittakaavassa.

Bobby: – Kyllä me jo varhaisessa vaiheessa ajateltiin, että kannet pitää olla sitä mitä ne ennen hyvinä aikoina olivat, eli ihmisen käden maalaamaa tavaraa. Kansien tekijäksi napattiin heppu nimeltä Jani Mikkonen ja ideahan kansissa on, että jokaisen biisin tekstien alla on aiheeseen liittyvää teemaa. Yhteistyö toimi aivan loistavasti ja kansiin ollaan kyllä enemmän kuin tyytyväisiä.

Bilibaldus: – Annoin kansitaiteilija Tindelle idean, jota hän lähti toteuttamaan. Kannet ovat vinyylilevyissä tärkeä osa kokonaisuutta ja tässä tapauksessa me saimme niihin juuri oikean tunnelman.

80-LUVUN TAIKA
Tällä hetkellä tuntuu vallalla olevan pienoinen 80-luku/thrash buumi, josta osoituksena monet uudet bändit, levyt ja vanhojen suurten uudelleenkasaukset yms. Mikä teidän mielestä on tähän syynä ja voiko hommasta tulla isompikin juttu kuin mitä tähän mennessä on ollut?

Bilibaldus: – Noh, ehkäpä tuo pienen pieni buumin poikanen on saanut syntynsä siitä, kun me, jotka olimme pahimmassa murkkuiässä silloin 80-luvulla, ollaan kasvettu vanhoiksi ja nyt muistelemme niitä kultaisia teinivuosia. Tästä hommasta tuskin paisuu mitään suurempaa, vaikka mieluistahan se olisi, jos Malicious Death:kin saisi vähän ilmaa mustien siipiensä alle ja lisää keikkaa. Metalli elää mielestäni muutosvaihetta. Pinnan alla on lukematon määrä bändejä ja tunnetummatkin tekevät jotkut jopa hyviä levyjä, mutta sellaista hekumaa mitä 80-luvulla oli, ei tule enää koskaan. Ehkäpä hyvä niin, sillä aina ei pidä ratsastaa tuhkavuoren huipulla.

Corpse: – Olisihan se hienoa jos 80-luku heräisi oikein tosissaan henkiin, mutta en välttämättä usko, että näin tulee käymään. Valtavirtaa metallimusiikissa hallitsee aika saatanan iso kasa paskaa ja ne bändit jotka sydämellään tätä hommaa tekevät jäävät turhain usein liian pienelle huomiolle. Ehkä tämä uusi nousu Suomessa johtuu ainakin pieneltä osaltaan Destruction/Sodom/Kreator – kiertueen Suomen visiitistä. Ainahan nämä musiikkibuumit näyttävät kiertävän ympyrää, joten ehkä se johtuu myös siitä. Mitään aivan varmaa syytä en kyllä osaa sanoa.

Jos 80-luvun ja thrashin nimeen vannovat miehet päättäisivät coveroida jonkin bändin tuotantoa, ei kummallekaan löydy kuin tasan yksi ilmeinen vaihtoehto.

Bilibaldus: – Mehän ollaan keikoilla soitettu tuota Slayerin Post Mortem:ia, joten siitä varmaan lähdettäisiin. Emme ole tohtineet tehdä biisiin omaa sovitusta, vaan soittamme sitä alkuperäiseen tyyliin. Tuota kappalettahan emme koskaan tule levyttämään kuten tuskin mitään muutakaan coveria. Jos coveri kuitenkin levylle tehtäisiin, tulisi se todennäköisesti täysin eri genrestä.

Corpse: – Kyllähän se olisi Slayeriltä joko Raining Blood tai Angel Of Death ja ne toteutettaisi astetta rankemmalla ja nopeammalla kädellä. Tiedän, että tämä on niin perinteinen vastaus kuin olla ja voi, mutta Slayer määrää perkele! Bändi jota en missään nimessä lähtisi coveroimaan on Iron Maiden. Olisi se pitänyt jo Bodominkin ja monen muunkin tajuta.

Kuulijat ilmeisesti arvostavat samankaltaisia asioita kuin itse arvon artistitkin, sillä vastaanotto on molempien levyjen kohdalla ollut varsin suopea.

Bobby: – On levyä kyllä ylistetty ehkä enemmän kuin odotettiin. En kuitenkaan ota levyarvosteluja niin hirveän vakavasti, sille ne ovat kuitenkin aina yhden henkilön tekemiä. Jos joku Kerry King erehtyisi levyn kuuntelemaan ja sanoisi, että perkeleen kova levy, niin sitten paskoisin kyllä housuihini. Mielenkiintoista on nähdä miten se uppoaa ulkomailla jahka se siellä julkaistaan ensi vuoden alussa. Ainahan kaikki tietäjät sanoo, että musiikkia tehdään itseään varten ja pitkälti se onkin totta. Mutta kyllähän se on helvetin hienoa ja antaa lisäpotkua, jos joku tykkää ja arvostaa sitä musiikkia mitä teet.

Bilibaldus: – En osannut odottaa oikeastaan minkäänlaista palautetta. Nämä kehut ovat olleet hämmentäviä. Mutta odotellaan vielä, kyllä sieltä vihaajia ja inhoajiakin löytynee. Toisaalta, ei sillä palautteella ole niin suurta merkitystä, kunhan itse diggaillaan niin se riittää meille.

ELÄVÄÄ HEVIÄ KANSALLE 

Kummallakin orkesterilla on kova hinku päästä näyttämään taitonsa myös livenä, mutta kysyntä ei ole kohdannut tarjontaa.

Bilibaldus: – Keikkarintamalla onkin sitten hommat kusahtanut pahemman kerran. Onhan sitä tullut silloin tällöin keikka vedettyä, mutta niitä pitäisi ehdottomasti saada lisää. Pari keikkaa on ainoastaan tiedossa, joten saahan niitä keikkoja tarjota. Me kun ei olla sen rahan perään, niin hintakaan ei ole korkea. Kunhan ei sentään jouduta maksamaan itseämme sisään.

Corpse: – Kyllä meillä tosiaan on ollut puhetta, että tuossa joulu/tammikuussa kierreltäisiin ympäri Suomea niin kuin korppikotkat ruhoa. Eihän me olla koskaan soitettu missään muualla kuin Kuopiossa. Toivottavasti tämä asia korjaantuu nyt kun levykin on pihalla. Emmekä me mitään älyttömiä liksojakaan pyydetä, kunhan saa matkat, kaljat ja ruuat, niin se riittää.

Keikkajärjestäjien kannattaakin laittaa hyvää ja halvalla – periaatteella toimivien bändien nimet mieleen. Keikat eivät siis ainakaan näillä näkymin tule sotkemaan millään tavalla jo selvillä olevia tulevaisuuden suunnitelmia.

Bilibaldus: – Uusia biisejä on pari äärirupisina versioina nettisivuilla ja niitä tulee lisää. Sanoituksia on valmiina reilut 10 kappaletta, joista osa on vanhempia ja osa uudempia. Ehkä jo lähitulevaisuudessa koitamme hommaa kahdella kitaralla, jotta saisimme keikoille lisää potkua. Red Jesus on loistava kitaristi, joten emme ole kuitenkaan hakemassa uutta kitaristia. Ei muuta kuin kovaa treeniä, niin kakkoslevy saadaan ulos. Julkaisuajankohtaa ei ole vielä päätetty, mutta iskemme nettisivuille varmasti lisää tavaraa pitkin talvea. Videon kuvaukset ovat puolitiessä, kun kuvaaja katosi mystisesti.

Bobby: – Itse asiassa kaksi uutta rallia on jo valmiina ja lisää siitetään sitä mukaa kun niitä alkaa tippumaan. Riffejähän on varastossa kyllä, mutta suurin osa taitaa olla täyttä paskaa. Debyytille suollettiin biisejä aika isolta aikaväliltä, mutta nyt on pöytä tyhjä ja voi tehdä ralleja ihan rauhassa. Se on varmaa, että ketjut laitetaan jatkossa entistä kireämmälle biisien suhteen. Tässä on ollut puhetta, että tehtäisiin semmoinen vanhan koulun splitti seiskatuuma erään toisen orkesterin kanssa, mutta näistä on turha höyrytä kun mitään varmaa ei ole sovittu. Uutta levyä väsätään sitten varmaan joskus vuoden päästä, kunhan tässä katellaan miten menee.

Julkaistu Inferno #15/2004 

Hamara #4/2003

Asgaard
Lux in Tenebris (Live in Krakow) DVD
Metal Mind Productions
2/5

Asgaardin norjalaisesta mytologiasta ja latinasta innoitusta ammentava musiikki on karkeasti kategorisoitavissa progressiiviseksi dark metalliksi. Koskettimia käytetään jatkuvasti ja runsain mitoin ja erilaisella puhtaasta black metal kärinään vaihtuva laulu yrittää tuoda lisäväriä musiikkiin. Laulajan korkeammalta vedetyt osuudet ovat kuitenkin melkomoista ammu-vainaan nuotilla vedettyä hoilausta jonka kuunteleminen alun huvittuneisuuden jälkeen muuttuu tuskaiseksi. DVD:llä nähtävällä keikalla kielisoittimet on miksattu turhan alas jääden pahasti koskettimien ja laulun tallaamaksi. Musiikista on löydettävissä varsin selkeitä yhtymäkohtia Arcturukseen, mutta toteutus ei ole puoliksikaan niin lennokasta ja nerokasta kuin ilmeisellä esikuvallaan. Kunnianhimoa ja teknistä osaamista orkesterilla kyllä on, mutta vaadittavaa tyylitajua ei.

Kuvaus kärsii nykyajalle tyypillisesti hieman levottomasta leikkauksesta ja turhan äkkinäisistä kuvakulman vaihdoksista. Yleisöä ei ole juurikaan kuvattu, mutta karvapäälauman seisoessa kuin elimet häissä ei nähtävää juuri olisikaan. Lavalla liikkeestä vastaa sen sijaan kovassa fiiliksessä vetelevä urkuri, jonka innostus tuntuu tarttuvan kanssamuusikkoihin vasta lähestyttäessä setin loppupäätä.

Teknisesti DVD on erittäin hyvin toteutettu ja yllättävän korkeatasoinen. 16:9 kuvasuhdetta löytyy yhä turhan harvasta musiikkijulkaisusta eikä DD5.1 ääntä voi vieläkään pitää itsestään selvyytenä. Sisältöä levyllä on myös erittäin runsaasti, vähintäänkin normaalin kotisivuston verran ja tästä onkin hyvä aloittaa bändiin tutustminen.
Vaikka toteutus onkin tuplasti musiikkisisältöä parempi, ei kokonaisuus silti nouse edes keskinkertaiselle tasolle.


As It Burns
Mortal Dusk
Cold Blood Industries
3/5

Hollantilaisen As It Burnsin kolmas täyspitkä onnistuu yllättämään positiivisesti. Kokoonpano yhdistää taidolla useita eri elementtejä ja tyylilajeja, muttei kuitenkaan sotkeudu sekavuuden ja tekotaiteellisuuden suohon. Pohjana on melodisen death metallin ja thrashin sekoitus, jonka päälle on ympätty hienoisia vaikutteita niin black metallista kuin jopa melankolisesta dark metallista. Biiseissä on mukavaa rullaavuutta ja erittäin runsaasti melodioita, jotka on pääosin luotu salakavalasti taustalla olevilla koskettimilla. Satunnaisilla nopeilla pyrähdyksillä ryyditettyä keskitempoista keitosta hämmentää mukavan räkäinen rääkyminen, josta onneksi löytyy kuitenkin musiikkia täydentävää sävykkyyttä.

”Mortal Dusk” osoittaa selvästi, että bändiltä löytyy jo nyt tarvittavat ideat ja kyvyt omaperäisen metallin luomiseen. Kehuista huolimatta musiikista jää puuttumaan se vaikeasti määriteltävissä oleva ”jokin”. Parhaimmillaan kompleksiset kappaleet tuovat raikkaita tuulahduksia hieman ummehtuneeseen genreen, mutta tylsimmillään ne jäävät mukavaksi mutta hieman sisällöttömäksi riffittelyksi. Kokemuksen kartuttaminen ja satsaaminen kappaleiden hienoviritykseen saattaisivat tuoda kokonaisuudella kaivatun loppusilauksen.

Legion
Unseen to Creation
Listenable
2/5

Legion debyytti täyspitkä sylkee ilmoille laadukasta mustan metalliin vahvasti taipuvaista tasapaksua peruskamaa. Vauhtia piisaa, mutta musikantit pysyvät rivakassa tahdissa hyvin ja osaavatpa vielä jarrutella paikka paikoin sopivasti suitsista vetämällä. Tommy T:n Abyss studiolla ruuvaamat saundit ovat oletetusti kohdallaan ja potkivat ahteriin kuten pitääkin.

Dark Funeralin, Dissectionin ja Mardukin vaikutteet kuultavasti vahvasti läpi ja musiikki eteneekin suoraan ja nopeana hitaampien osuuksien tuodessa mielenkiintoa lisääviä kiharoita matkaan. Koskettimien käyttö tekee reissusta kylmän ja tunnelmallisen kitaroiden säestäessä hyvin tätä vaikutelmaa. Biisit on tehty erittäin mallikkaasti noudattamaan kaikkia tyylilajin teesejä, mutta eivät valitettavasti sisällä juurikaan mitään uutta eikä ihmeellistä. Tämä fakta ei välttämättä haittaa todellisia asianharrastajia, mutta satunnaiselle genren kuuntelijalle hyvä alkuperäinen on kuitenkin aina parempi kuin laadukas kopio. Vaikka sävellykset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pidetty napakan iskevinä, alkaa puutuminen vaivata väkisinkin levyn loppupuolta lähestyttäessä.

Ilman selkeiden esikuviensa pioneerityötä ”Unseen to Creation” olisi tuplasti parempi levy, mutta tämän päivän väliinputoajana se tiputtaa standardien korkealle asettaman riman hiuksen hienosti.

Monster Magnet
Greatest Hits
A&M
4/5

A&M:n taakseen jättänyt Monster Magnet on saanut diskografiansa jatkeeksi best of –kokoelman, mikä sinällään ei ole yllättävää. Yllättävää ei ole myöskään, että tuplakokoelman ykköslevystä ¾ koostuu tasaisesti kahden uusimman levyn biiseistä. Hieman yllättävää kuitenkin on, että ”Dopes to Infinity” läpimurtolevyltä on kelpuutettu ainoastaan kolme hittiä ja ”Superjudge”-levyltä vain yksi. Fanin näkökulmasta katsottuna ei siis voida puhua kovinkaan kattavasta kokoelmasta, mutta kovimmat hitit levyltä totisesti löytyy. Kappalejärjestys on erittäin toimiva ja osoittaa enemmän kuin hyvin, kuinka korkea- ja tasalaatuista materiaalia bändi on koko uransa aikana työstänyt. Täysin omalaatuisissa mutta tarttuvan kiehtovissa sfääreissä liikkuvat biisit sisältävät käsittämättömän määrän groovea, joka yhdistettynä 60 ja 70-lukujen psykedeelisyyteen luovat pohjan Monster Magnetin letkeälle amerikan rokille.

Kokoelman kakkoslevy onkin sitten suunnattu selkeästi vanhoille orkesterin ystäville. Neljän harvinaisemman ja hämäremmän B-puolen lisäksi tarjolla on kahdeksan videon nippu, jossa tuttu hypnoottinen musiikki yhdistetään hillittömiin visuaalisiin näkymiin. Kerta toisensa jälkeen muodollisesti päteviä naisihmisiä tihkuvat videot jaksavat viihdyttää, vaikka jokaisen katselukerran jälkeen jääkin miettimään mistä hommassa oikein oli kysymys.

Jos rokin soittamista ei lasketa työksi, pitäisi jokaisen muusikon ottaa oppia Dave Wyndorfin sanoista ”I'm never gonna work another day in my life, I'm way too busy powertripping but I'm gonna shed you some light”


Paul Di'Anno
The Beast in the East DVD
Metal Mind Productions
3/5
 
Ulkoiselta habitukseltaan brittiläisen jalkapallohuligaanin arkkityypiltä näyttävän Paul Di'Annon urasta ja etenemiskeinoista voidaan helposti olla montaa eri mieltä. Vaikka herralla on takanaan useita eri kokoonpanoja ja musiikkia levykaupalla, on tälläkin kiekolla setistä n. 2/3 kahden ensimmäisen Maiden levyn klassikkoja. Vaikka Paulin ääniala on nykyisin varsin kapea, löytyy äänestä yhä mukavasti biiseihin sopivaa karheutta ja räkää. Herra tuntuu nauttivan aidosti esiintymisestä ja eleettömyydestä huolimatta koko bändin esiintyminen ja soitto on jämäkkää ja taidokasta.

Rutkasti alapäätä sisältävä DD5.1 ääniraita on selkeä ja tilavaikutelmaan on korostettu hyvin yleisön mylviessä takakanavista. Valitettavasti kuvanlaatu on kuitenkin yllättävän suttuinen. Mosaiikkikuviot ovat turhan usein selkeästi havaittavissa ainakin isommalla laajakuva TV-vastaanottimella, jota DVD:n kuvasuhde tukee. Oletuksien mukaisesti Bootlegged in Poland and Norway osuudet ovat niin laadultaan kuin tekniseltä toteutukseltaan huomattavasti varsinaista reilun tunnin kestävää konserttia kehnompia. Niiden mukanaoloa voi myös hieman muutenkin kyseenalaistaa, sisältäväthän kaikki kolme keikkaa lähestulkoon samat kappaleet.

Asgaardin kuvakiekon tavoin oheismateriaalia on rutosti ja tutustuminen herran Di'Annon uraan käy helposti ja sujuvasti on kyseessä sitten historiikki, kuvamateriaali tai haastattelut. Kokonaisuutena levyä voi pitää mukavan positiivisena yllätyksenä, jonka perusteella alkuperäisen Iron Maiden laulajan nykyinen ura ja biisivalinnat ovat oikeutettuja.

While Heaven Wept
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles
4/5

Vaikeata on ihmisen elo ja helppoa ei ole ollut taival While Heaven Wept – orkesterillekaan. Luontevasti bändi purkaakin kasaantuneet kokemuksensa ja tuntemuksena musiikiksi, joka kuitenkin henkii hieman ristiriitaisesti joskin erittäin omaperäisesti lämpöä.

Bändin juuret on helposti jäljitettävissä 80-luvun eeppiseen ja raskaaseen heavy metalliin. Yhdistettynä laulajan heleänä ja korkealta vedettyyn laulutyyliin tuottaa pientä sulattelua vaativan, mutta lopulta palkitsevan kokonaisuuden. Normeista poiketen kappaleet eivät tihku surua ja synkkyyttä, vaan pikemminkin kaihomielisyyttä ja ajoittain jopa iloa pilkahduksia.

Ilman suurempia kiekuroita sisältävät yksittäiset sävellykset soljuvat vaivattomasti ja kauniisti muodostaen levykokonaisuudesta eeppisen mutta mahtipontisuutta karttavan teoksen.

Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10

DIABLO – LIHAA SÄÄSTÄMÄTTÄ

Vuonna 2002 julkaistulla Renaissance-levyllä Diablo nousi teknisen junttauksen kärkinimeksi Suomessa ja tulevalla Eternium-kiekolla on lupa odottaa hommien menevän vieläkin isommalle. Äijäilemässä säveltäjäkaksikko Rainer Nygård ja Marko Utriainen ja taustakommenteista vastaamassa bassotaiteilija Aadolf Virtanen.

Haastattelu suoritetaan eräänä marraskuisena lauantai-iltana herra Nygårdin residenssissä. Taustalla pyörii Kuusamon hurjien Zero Ninen Intrigue-lätty ja se jos mikä on sitä kuuluisaa D-herrojen toitottamaa vanhan liiton heviä.

Tuleva Eternium-levy tehtiin ja purkitettiin pitkälti samoin menetelmin kuin edellinen runsaasti kehuja kerännyt Renaissance - iltaisin töiden jälkeen ja viikonloppuisin. Pakko painaa pitkää päivää - sanonta pitää todellakin paikkansa tässä tapauksessa.

Marko: – Lauluthan on tehty ainoastaan iltaisin viikolla ja osittain myös viikonloppuina. Minä vetelin kitaroita viikonloppuisin ja voin ainakin niiden osalta sanoa, että mulle se on ihan ok tehdä pitkää päivää aamu kymmenestä yöhön kolmeen saakka. Kun kerran kitaraan tarttuu, niin ihan mielellään sitä paukuttaa putkeen että saa ne pois alta. Vaikka kädet meinasikin hiukan kärsiä, kun nahat rupesivat irtoamaan sormista.

Rainer: – En tiedä mikä tarkalleen oli syynä, mutta tällä kertaa ei ottanut niin paljon hermoon se studioon meneminen töiden päälle kuin mitä viime kerralla. Saattoi tietysti vaikuttaa, että sanoitukset olivat jo hyvissä ajoin valmiina ennen studioon menoa. Jäljestä päin ruuvattiin tietty vielä paljon studiossa, kun parempia ideoita laulusovituksiin alkoi pulppuamaan. Olihan meillä tietty aikaakin paljon enemmän käytettävissä kuin edeltäjän kanssa, mutta kyllä se silti tuli tappiin käytettyä.

Levy potkaistaan käyntiin Henry Theelin kappaleesta muokatulla introlla. "En itke toisten tavoin, tie on avoin ja rattaanpyörä pyörii aina vain" - riimi kuvaa niin bändin kuin levynkin henkeä osuvasti.

M: – Kun kuulin Rainerin tekemän ensimmäisen version tuosta introsta, hahmotin vain, että radioista haikeana tuleva kappale on ideana ihan hyvä, mutta pirun käytetty. Mutta sitten kun kuulin sen Henryn biisin, niin tajusin, että sehän on aivan loistava! On niin Diablon näköistä meininkiä.

R: – Urpoilua, muttei liikaa. Muhun se teki vaikutuksen semmoisella alakuloisuudella, kaiken toivon kaivoon heittämisellä. Ei siinä kikkailla millään kuoleman kaipuulla, siinä on vaan sellainen inhimillinen ote mukana. Alun perin kaavailin introksi Olavi Virtaa, mutta levy-yhtiöstämme sanottiin suoraan, että siihen ei ikinä tulla saamaan oikeuksia. Muistin sitten, että isä on kova Theel diggari ja lainasin siltä Henryn kokoelman. Kuultuani tuon kappaleen olin heti, että tämä se on. Nappasin biisistä ne kovimmat riimit ja kun tuohon perään meikäläinen vielä "vihjaisee", että "Here we go!", nyt se rattaanpyörä pyörähtää ja että tällaista tämä meidän homma on, niin kyllähän se toimii.

MIEHENÄ OLEMISEN VAIKEUS

Tälläkin levyllä käsitellään monessa kappaleessa erilaisia viha ja rakkaus teemoja.

R: – Iso mies eikä osaa vaan rakastaa, naurahtaa Rainer. Ei välillä edes itseään. Kyllähän ne jutut sanoituksissa ovat aika ihmisläheisiä. Kärjistettynähän voisi sanoa, että jos mulla olisi viisi mukulaa ja onnellinen perhe, niin eivät ne sanoitukset olisi sellaisia. Mutta kun emännät tuntuvat vaihtuvan useammin kuin alushousut, niin kyllähän se nyt alkaa näkyä vähän musiikissakin.

Sitä alkaa helposti epäillä, että onko miehessä vikaa.

R: – Miehessähän on vikaa! Meille piti töissä viime viikolla yksi Pelle Hermanni koulutusta asiakaslähtöisestä työskentelystä. Ainut viisas asia mitä se sanoi oli, että kun hommat menee vituralleen, niin ota peili käteen ja katso siihen. Ainahan se on helpompi toisia syyttää kuin itseään. Ja ne vasta kauheita hetkiä onkin, kun aletaan itseä syyttää. Kun kolmen päivän putken jälkeen alat sunnuntai-iltana kädet täristen miettimään, että enkö minä tämän parempaan pysty, että tällaistako tämä minun elämä on. Eräskin sunnuntaipäivä vetelin yksin koomassa tupakkia ja rupesi ajatukset vaan harhailemaan vähän tummemmalle puolelle. Oli pakko ottaa kitara äkkiä käteen ja ruveta treenaamaan, että unohtuu moiset ajatukset. Ettei vaan herää seuraavana päivänä lasaretista letku kädessä että ei perkele, nyt on pojat hommat isoillaan!

Aadolf: – Sitä minä vaan ihmettelen vieläkin, että miksi Elegance in Blackin teksteistä nousi aikanaan niinkin suuri kohu, syytettiin oikein oikeisto-nihilismistä ja ties mistä. Otettiin jossain arvostelussa oikein piste pois sanoituksien takia.

R: – Olihan ne aika brutaaleita, jos käsitti ne ainoastaan niin, että vahva lyö heikkoa. Kuka siellä lyömisestä kirjaimellisesti muka puhuu? Kyllähän monet suomalaiset bändit, ulkomaisista puhumattakaan, viljelevät sanoituksissaan sitä kuolemaa, mutta ehkä niiden tekstit sitten vaan otetaan enemmän huumorilla. Ja voihan se olla niinkin, että me vaan sanotaan asiat sen verran painavalla tyylillä?

TUOMITTU SINGLE

Singlenäkin julkaistu Read My Scars edustaa hieman uudenlaista Diabloa. Ensimmäinen kuuntelukerta on hieman hämmentävä, sillä alun laulumelodiasta ja Rainerin äänestä tulee mieleen jopa Sentenced.

– Noin ei varmaan sanota enää, kun biisi on loppu, räkättää Marko.

– Ei herran jumala, sanoo Rainer ja menee aivan hiljaiseksi.

A: – Kyllähän se säkeistön yleisfiilis on ehkä vähän Sentencedmäinen, nousut ja muut. Melkein osasin arvata ne laulunuotit, ennen kuin edes kuulin koko laulua.

M: – Jumalauta, ollaanko me muka noin kuuroja itse tuolle asialle? Biisihän lähtee käyntiin sellaisella industrial-riffillä, joka on aika pirun kaukana jostain Sentencedistä. Ei sellaista junttaa tässä maassa kukaan muu tee.

Eterniumin kolme ensimmäistä kappaletta lataa kuuntelijaa hellästi vastapalloon tarttuvalla rankkuudellaan.

M: – No sitähän siinä on haettukin. Symbol of Eternityn eka riffihän syntyi, kun oltiin päätetty laskea vire B:hen. Aloin kokeilemaan kotona, että mitäs tuolta B.stä sitten oikein voisi lähteä. Ja heti napsahti iso hauki koukkuun! Eterniumin avausbiisin aloitusriffi oli syntynyt.

R: – Biisihän oli valmiina puoli vuotta ennen kuin lauluun oli edes sanoja olemassa. Kokeilin vielä studiossa erilaisia laulujuttuja ja kysyin sitten Markolta, että kummasta tykkäät enemmän, puhtaasta vai rupisemmasta ja päädyttiin puhtaaseen. Paljon yksinkertaisemmin rallia ei voisi enää tehdä, sillä sehän perustuu käytännössä vain kahteen riffiin!

Queen of Entity -kappaleessa kuullaan kaunotar ja hirviö duetto Rainerin ja Pornorphansista tutun Jyttin välillä.

– Onhan siinä haettu sellaista dualismia, molemmat vaikuttaa molempaan. Jyttin ääni on vaan niin porno, että pelkästään sen perusteella tekisi aina mieli tehdä hieman intiimimpää tuttavuutta neitosen kanssa, nauraa Rainer räkäisesti.

M: – Shapeshiftersissä taitaa kaikki olla Rainerin riffejä, mutta kaikki loput onkin sitten mun käsialaa. Ei mulla kuitenkaan ole mitään tarvetta päästä pätemään ja päättämään diktaattorina kaikesta. Yhdessä Rainerin kanssahan me kaikki biisit sovitetaankin. Se on ihan sama keneltä ne riffit tulee kunhan ne on vaan hyviä.

R: – Tulee keltä tulee kunhan vaan tulee. Äijät vaan rassaa.

KIEROT SÄVELET

Diablonsa tuntevat eivät voi välttyä huomaamasta kitaravirtuoosi Utriaisen omintakeista ja tunnistettavaa kieroa tyyliä niin melodioiden kuin soitonkin suhteen. Tuntuu kuin herraa olisi kannettu pienenä kassissa, mutta ei olisi nostettu kantojen kohdalla aina ylös. Marko purskahtaa nauruun.

M: – Mulla on biiseissä aina sellainen perusjuttu, jonka ympärille rupean sitten kehittelemään lisää.

– Eihän Markon jutuissa koskaan ole mitään helppoja ratkaisuja, repeää Rainer nauramaan.

M: – Se johtuu varmaan siitä, että perusmelodiat menevät yleensä skaaloihin. Mutta kun siihen päälle vedetään osa terssiä ja osa kvinttiä joita sitten vaihdellaan ja vedetään alle vielä harmoniat, niin kuulostaahan se aika originellilta.

R: – Markon soolopohjat ovat kohtuullisen vaikeita, eikä edes siksi, että ne ovat aika progea.

A: – Ulkomuistimetallia!

R: – Ei ne ole vaikeita niinkään teknisesti, vaan pikemminkin fyysisesti. Siinä vaiheessa kun kitara roikkuu kymmenen senttiä nahkatuutin alapuolella, on aika vaikea lähteä tapailemaan mitään jatsisointuja.

– Joudut sinäkin kerrankin opettelemaan soittamaan sitä torrakkoa, kuittaa Marko väliin.

R: – Kyllähän niitä voisi yksinkertaistaa paljonkin jättämällä joitakin nuotteja pois ja kukaan ei välttämättä edes huomaisi mitään. Huomiohan kiinnittyy soolojen aikana kumminkin soolokitaristiin, joten olisi ihan sama vaikka heittäisin kitaran nurkkaan ja kävisin soolon aikana vaikka kaljalla. Mutta piruuttaankin ne jutut on opeteltava, vaikka sitten jänteet pettäisivät. Kitaraa en kyllä lähde korviin nostamaan.

Tuntuu kuin jokaisessa Markon melodioissa olisi aina yksi perusteema, jota venytetään ja väännetään eri suuntiin.

M: – Voihan se olla niinkin. Minusta liian moni soolokitaristi sortuu siihen, että ne yrittää olla taidollisesti liian näppäriä ja soittaa niin paljon nuotteja kuin mahdollista. Sellaiset soolot eivät yleensä kuljeta sitä melodiaa millään tavalla eteenpäin. Minä taas yritän nivoa soolon niihin samoihin melodioihin, mitä biisissä on ja niin, että se istuisi kuin nenä päähän.

R: – Olenkin joskus sanonut, että on bändejä joissa on soolokitaristeja ja bändejä, joiden soolokitaristit jää mieleen. Otapa vaikka joku Master of Puppets. Vähän aikaan kun kelaat, niin osaat viheltää sen soolot. Mutta vastaavasti sitten joku sankaribändin tilulilu -soolo, niin kyllähän niissä sattuu ja tapahtuu, mutta mitään ei jää mieleen.

VELATTOMAT VEHKEET

Tulevaisuuden suhteen herrat eivät ole kovinkaan optimistisia.

R: – Optimismi on meidän tapauksessa heitetty romukoppaan jo vuosia sitten. Mutta jos me neljäs levy koskaan tehdään, niin siitä tulee taatusti heviä! Jatkossa olisi kuitenkin kiva kokeilla, että mitä esimerkiksi sieltä puhtaan puolen lauluista voisi vielä löytää. Kysehän ei kuitenkaan tule olemaan siitä, että lähdettäisiin löystymään, säröhommat me vaan osataan jo. Jos olet koko elämäsi vaihtanut autoihin öljyjä, niin kyllä sitä haluaa välillä vaihtaa jarrupalojakin. Mutta ei meistä jumalauta mitään poppia tule koskaan! Hommat voi kaikesta huolimatta hoitaa ihan äijämeingilläkin.

M: – Mä en odota uudelta levyltä mitään muuta kuin että se myisi vähintään saman kuin edellinen levy. Kyllähän sitä joskus kuvitteli, että pitäisi saada levy myös ulkomaille jakeluun, mutta kun ei näytä onnistuvan, niin mitäs sitä sitten enää edes kuvittelemaankaan.

R: – Eihän tässä voi oikein lopettaakaan, kun kitarakamoihin on investoitu niin paljon rahaa, että pakko on jatkaa, nauraa Rainer. Oulussa oli aikanaan sellainen musiikkiliike kuin Backline. Käytiin siellä Markon kanssa alle parikymppisinä jannuina ja omistaja vaahtosi meille, että kun ostatte tällaiset Mesaboogien pelit niin johan alkaa keikkaa ja kysyntää olemaan.

M: – Nyt on sitten Mesaa lattiasta kattoon, mutta missä ne keikat ja kysyntä on? Kuluttajaa on taas kusetettu!

R: – Mutta onpahan se positiivinen puoli, että vehkeet on velattomat!

A: – Rahamiehiähän tässä kaikki ollaan.

Hillittömään naurunremakkaan on hyvä lopettaa.

"ONE BY ONE WE WILL TAKE YOU"

Rainer Nygård luotaa Eterniumin satoa:

1. Symbol Of Eternity
– Ensimmäinen ralli, mikä tuli levylle valmiiksi ja suoraan paalupaikalle! On varmasti livenä mukava aloitusveisu, kun ehtii vähän tsekkaileen onko paikalle vaivautunut ylipäätään ketään.

2. Read My Scars
–Marko harsi tätä rallia kasaan sairaslomallaan, kun sillä oli leuka murskana ja hampaat sidottuna yhteen. Laulunuotitus ja sanatkin aukesivat heti, kun kuulin ekan demon tästä linttaajasta. Taas muuten saatiin levylle biisi, jonka nimi on otettu Coronerilta (vrt. Tunnel Of Pain).

3. Queen Of Entity
– Mulla oli idea käyttää Jyttiä jo kesällä -02, mutta sopiva riffi ja sitä kautta biisi löytyi vasta keväällä -03, kun huomasin melodian erään toisen tekeillä olleen biisin soolon pohjalla. Perusversio työstettiin sitten yhdessä illassa. Queensryche-fiiliksiä leadissa ja Flotsam & Jetsam -tunnelmaa peruslaulun kitaroissa. Olen tyytyväinen, että edes joskus lopputulos kuulostaa siltä kuin sen on alun perin ajatellut!

4. Lovedivided
– Kun Slayer kohtaa King Diamondin ja Meshuggahin. Runkoa työstettiin aika tavalla ja tekstien kanssa olin aluksi ihan hukassa. Lopullisesti ne aukesivat vasta, kun peruslauluriffiä ruuvattiin studiossa vielä simppelimpään kuosiin. Perkeleen vihainen ralli muuten.

5. Faceless
– Muistaakseni joku sorvissa ollut raakile käännettiin ylösalaisin, ravistettiin kunnolla ja tämmöinen oli lopputulos. Varmasti Malmbergillä "mukavaa" poljettavaa livenä. Paljon pahaa ääntä.

6. The Preacher
– Voi perkele! Mitäpä sitä suomalainen mies muutakaan osaa tunteella sanoa? Tiemme olemme osittain saaneet, osittain valinneet ja se kyllä pidetään ilman missään terapioissa istumisia, vaikka sitten hammasta purren. Mukana myös "urpokuoro" Niinimaa & Kivistö! Toimii mainiosti - ainakin puolikkaan Jallun jälkeen.

7. In Flesh
– Fleshiä pitää olla, mutta voiko tätä teemaa enää pidemmälle viedä? Biisi lähtee kuin hauki rannasta ja kertsi on vedetty niin rajoille, että tästä on minun vaikea enää paremmaksi pistää. Hieno urpokuoro mukana tässäkin. Tymäkkää on ja viimeinen myyntipäivä on takuulla voimassa.

8. Black Swan
– Tämä oli semmoinen biisi, jonka ensimmäisen version olisi voinut huoletta kaupata Sentencedille. Pähkäiltyämme hetken tämän perusjuttuja paikallisessa kebab-ravintolassa muutti se kuitenkin rajusti muotoaan. Kun kerran bridgessa lauletaan kunnioittavasti "Pimeyden siivistä", niin oli sinne sitten vähän Pecu Cinnari -komppiakin saatava. Terveiset siis Marco Hietalalle: "Ei me tahallaan, vaan vaalien ja sinähän jo tiedätkin sen"

9. Omerta
– Omerta kohtaa Orionin ja The Call Of Ktulun, lyhyemmässä formaatissa tosin. Tähän oli Markolla olemassa perusjuttu jo pidemmän aikaa ja minä suorastaan pakotin tekemään sen loppuun. Vanhaa liittoa tämäkin ja hatunnosto ajalle joka ei koskaan enää palaa. Kuriositeettina voisi vielä mainita, että loppupuolen rumpaloinnit ovat Oittisen Samun nakuttamat, kun Malmbergia ei saatu riittävän nopeasti baarista studioon.

10. Shape Shifters (tai tuttavallisemmin Saddle Sniffers)
– Omat koirat purevat ja lujaa! Rullaavaa ja kohtuu nopeata junttausta, mahdollisimman yksinkertainen melodia bridgessä ja choruksessa sekä saatananmoista huutoa. Niistä on pienet hevibiisit tehty. Terveiset totta kai myös Anneli Jäätteenmäelle!

11. Reptiles
– Muistelisin, että tämän biisin bridgeä kokeiltiin hartaasti ja pidemmän aikaa useisiin erilaisiin tempoihin, kunnes oikea formula ja hämmennyssuhde keksittiin. Kertosäe ja -riffi taisivat löytyä myöhemmin eräänä keväisenä iltana hönötellessä. Joskus viina on mainettaan parempaa nuottiöljyä. Sanoituksiin tuli muistaakseni ideoita lukiessani jotain etiikkaa käsittelevää kirjaa, jonka tekijää en kuollaksenikaan muista. Taisi olla paska opus.

Julkaistu Inferno #14/2003