Suomeen rantautuneessa kauppaketju Lidlissä myydään espanjalaisia Manzana-merkkisiä omenoita. Tampereelta ponnistava musiikillinen vastine kuvailee itseään vihreäksi, herkulliseksi, kirpeäksi ja mielellään vielä myrkylliseksi.
Vastikään toisen kitaristina menettänyt orkesteri on nykyisin nelikko, johon kuuluvat jututettavien solisti Pirittan ja kitaristi Henkan lisäksi myös Bomfunk MC’stä tuttu Ville alias Mr. Willy sekä Diablon kannuttajana paremmin tunnettu Heikki. Vasta pari vuotta kasassa olleen orkesterin jäsenet omaavat kuitenkin pitkän soittohistorian yhdessä ja erikseen.
Kokoonpano kuvailee soittamaansa musiikkia hieman ilkikurisestikin 90-luvun rockmetalliksi. Liekö tästä vai parista tunnetummasta jäsenestä johtuen bändiä on syytetty laskelmoivaksi.
Piritta: – Hauskaahan tuossa on se, että minä ja Henkka teemme pääasiassa biisit ja me kumpikin ollaan ihan nobody-muusikoita.
Henkka: – Ajattelee vaikka Anssi Nykästä ja Harri Rantasta. Molemmat ovat soittaneet ehkä noin viidellätuhannella suomalaisella biisillä, eikä niitäkään kukaan mene sormella osoittelemaan.
P: – Onhan se hassua, että minä olen soittanut Villen kanssa samassa bändissä ensimmäistä kertaa joskus kakstoista vuotta sitten ja tuntenut hänet vauvasta asti. Minusta olisi erittäin vaikeaa kuvitella, että en voisi olla samassa bändissä hänen kanssaan vain sen takia, että hän on joskus ollut jollain Ukrainan-kiertueella jonkun diskobändin kanssa.
H: – Molemmat soittavat tässä bändissä, koska ovat hyviä soittamaan.
P: – Minkä takia joku olisi laskelmoiva, jos on monessa bändissä? Ville ja Heikki ovat ottaneet tiukan taiteellisen linjan, minkälaisia he ovat, eivätkä he soita missä tahansa bändissä. Tätä kautta he tuovat omat lahjansa myös tähän bändiin, juuri hyvällä tavalla.
Sanotte, että edustamanne musiikkityyli tulee muotiin kymmenen vuoden päästä. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että olette musiikkinen suhteen ajoissa vai myöhässä?
P: – Se tarkoittaa, että me ei opita mitään vaan tehdään koko ajan tätä samaa. Omalla kinttupolulla tässä hiihdetään omaan tahtiin.
H: – Kyllähän me ehkä ollaan enemmän myöhässä kuin aikaamme edellä.
P: – Yritämme kuitenkin olla välittämästä ajasta ja tehdä ajatonta musiikkia.
H: – Musiikkityylimme tulee siitä, että meillä on tietyntyylisiä soittajia, joilla kaikilla on omat esikuvansa, jotka on enemmän kallellaan juuri 90-lukuun kuin kasariin tai tähän vuosituhanteen. Tavallaan olemme siis jämähtäneet tuohon aikaan.
P: – Tuo kotisivuillamme oleva kommentti on vastine tähän laskelmointiväitteeseen. Päätimme, että ollaan sitten laskelmoiva, mutta laskelmoidaan ihan vitun väärin. Olemme myöhässä, edellä ja väärässä paikkaa.
H: – Minä näen tuon laskelmoinnin niin, että pyrimme välttämään ihan tietoisesti juttuja, jotka ovat nyt in, esimerkiksi kajalia käyttävät poikabändit.
– Mä kyllä käytän kajalia, Piritta nauraa.
Bändin itsensä mukaan musiikissa on kyse intohimosta, ja heidän tavoitteenaan onkin tehdä musiikkia, joka tuntuu koko kehossa aina jalkoja, ahteria ja kurkkua myöten. Konkreettinen musiikillisten keinojen määrittely tämän tavoitteen saavuttamiseksi on kuitenkin erittäin vaikeaa.
P: – Intohimo on oma tunnetila, mikä tulee biisiä tehtäessä. Minkä vaan tuntee kun biisiä vetää.
H: – Vaikeintahan on juuri sen tunnetilan välittäminen kuulijalle. Livenä tuo fiilis ehkä välittyykin, mutta nauhalle sen saaminen on jo vaikeampaa. Sitä tässä koko ajan harjoitellaan.
P: – Minulla se tunnetila on ehjä ja intensiivinen. Biisien pitää tuntua mahdollisimman paljon. Niiden pitää olla tiiviitä, että siellä olisi koko ajan jotain, ei tyhjää tai helppoa. Kyllähän meillä on mieltymys sellaiseen dramatiikkaan, jossa tunne on koko ajan voimakas. Tavallaan meitä ei kiinnosta tehdä mitään hyvän olon kappaleita.
H: – Pyritään tekemään sellaista musiikkia, mitä meitä itseä huvittaisi kuunnella ja seisomaan sen kaiken takana 110-prosenttisesti
P: – Minä olen sen verran intuitiivinen ihminen, että en hae mitään muuta kuin fiilistä. Minä pyrin tuomaan musiikkiin jotain sellaista maailmaa, ja Henkka lähestyy asiaa taas musiikin kannalta.
FEMME FATALE
Osan positiivisesta tai jopa negatiivisesta huomiosta Manzana kerää naiskeulahahmollaan, joka ei suostu taipumaan yhä varsin konservatiivisten rock-piirien määrittämiin muotteihin ja oletuksiin.
P: – Eihän kukaan vertaa bändejä toisiinsa sen takia, että siinä laulaa mies. Ehkä tämä on hieman idealistinen ajatus, mutta en minä ainakaan kuuntele biisissä sitä, soittaako tai laulaako siinä mies vai nainen.
– Mutta kyllähän naisen saappaat ovat yhä paljon pienemmät kuin miehen, Piritta jatkaa pohdiskellen. – Pitäisi olla joko härkälesbo, hullu narkkari bimbo, joka jakaa kaikille tai kiltti tiukkapipo puritaani vegaani. On hirveän tiukat roolit, minkälainen nainen saisi olla, ja vasta sen jälkeen katsellaan, onko sillä hyviä biisejä. Ikään kuin musiikista pitämiseen perustuva muusikkous ei olisi vaihtoehto, vaan nainen, joka tekee tällaista musiikkia, yrittäisi aina ensisijaisesti todistaa jotain itsestään. Onhan tuo helvetin rasittavaa, mutta totta kai jos nainen näyttää lavalla hyvältä, niin se saa myös helpommin huomiota. Se on vaan sitä yhdenlaista huomiota, onneksi minä alan olla jo sen verran vanha, etten enää näytä niin uskomattoman mageelta ja hyvältä, Piritta naurahtaa.
– Ehkä kymmenen vuotta sitten riitti, että oli hyvä perse, ja piste, mutta nyt näitä artisteja alkaa olla jo niin paljon enemmän. Kyllähän nainen estetisoidaan helpommin ja unohdetaan sen tekemiset, mutta en ainakaan itse koe enää sellaista tapahtuvan. Olisihan se KAI vaikea olla uskottava, jos olisi 18-vuotias ja missin näköinen. Toki mieslaulajakin on aina jossain määrin objekti, kyllä senkin pitää jollain tapaa näyttää hyvältä tai ainakin karismaattiselta ja kiinnostavalta.
Manzanan teksteistä vastaava Piritta kertoo kirjoittavansa tekstit ensisijaisesti ihmisenä, ei naisena, vaikka oman sukupuolen vaikutusta ei ymmärrettävästi voikaan täysin sulkea pois.
– Pekka Ruuska sanoi kerran minulle, etten voi kirjoittaa näin, vaan pitäisi kirjoittaa niin kuin nainen kirjoittaa, Piritta hekottaa. – Heittäydyin hirveään epätoivoon ja aloin miettiä, miten olen onnistunut kirjoittamaan olematta nainen? Totta kait naiseus on siellä mukana, mutta enhän minä millään kohdulla kirjoita. Toki keho vaikuttaa teksteihin, jos teen sanoituksia vaikka naisena koetuista tunteista. Pääasiassahan rokki on kuitenkin musiikkia keholle eikä aivoille.
H: – Ehkä se on ihan hyväkin, että meidän tekstit ovat naisen kirjoittamia. Tuntuu nimittäin, että naiset yleensä lukevat sanoituksia vähän tarkemmin kuin miehet ja ehkä samaistuvatkin niihin helpommin. Ehkä me ollaan hevirokkia naisille.
VAPAINA KASVANEET
Livenä orkesterin nähneet ovat varmasti huomanneet, että esitetyt kappaleet eroavat yllättävänkin paljon kesällä 2005 julkaistun Nothing-ep:n versioista. Manzanan pääpaino onkin juuri nimenomaan live-esiintymisissä, jossa kappaleet vasta lopullisesti loksahtavat muottiinsa.
H: – Kaikki biisit, mitä me ollaan demotettu, on vedetty rokkimeiningillä lähestulkoon ykkösellä purkkiin. Vaikka me soitetaankin livenä koneiden päälle, niin koko ajan ne kappaleet elää ja menee eteenpäin.
P: – Livetilanteessa minä vasta tajuan, mimmoinen se biisi oikeastaan on. Oikeastaan meidän onkin aika tyhmää äänittää mitään ennen kuin niitä kappaleita on livenä esitetty.
H: – Meidän linja on juuri sellainen, että siihen haetaan sitä rokkia eikä niin, että hierotaan kappaleita kaksi vuotta treenikämpällä ja opetellaan soittamaan ne vasta studiossa.
P: – Se tässä on juuri ollut tarkoituskin, että annetaan livenä soittajille vapauksia, voi vetää melkein mitä vaan. Studiossa sitä saattaa yrittää kokeilla jotain erilaista, vaikka tietää, että livenä sen vetää kumminkin ihan eri tavalla. Studiossa tulee yritettyä käyttäytyä jotenkin silleen fiksusti, mutta livenä sitä kumminkin huutaa ja rääkyy kumminkin paljon enemmän.
H: – Ja onhan sen keikoilla huomannut, että mitä yksinkertaisempi ja helpompi biisi on, sitä paremmin se toimii, vaikka sitä voisikin tehdä jollain tapaa monimutkaisempaa kamaa. Senkin olen myös huomannut, että on välillä tullut tehtyä vähän tanssittavampaakin musiikkia jota porukka voi tulla jopa jammailemaan, vaikka tuplabassareilla aina välillä mennäänkin.
Keikkailu onkin Manzanan pääpainopistealue, vaikka oman bändin tyrkyttäminen joka paikkaan koetaankin jollain tapaa nöyryyttäväksi.
P: – Minä en näe mitään muuta tapaa kuin tehdä perkeleesti keikkoja joka helvetin luukussa. Minulle tilanne on ihan sama, on paikalla kymmenen vai viisisataatuhatta ihmistä, koska yleisömäärästä riippumatta pitää pystyä joka tapauksessa vetämään helvetin hyvä keikka.
H: – Ehkä me tarvittaisiin sellainen manageri, jolla olisi netti halussa ja jaksaisi hölöttää puhelimessa meitä promotoiden.
P: – Livetilanteessa pistän aina kaikki likoon, mutta ei sitä jaksa alkaa mesoamaan itsestään missään kaupungilla. Vanhan bändini Lumouksen kanssa vedin ihan burnouttiin itseni tuon tuputuksen kanssa. Tässä tulee ehkä se naisena olemisen vaikeus, kun naisena kauppaa itseään miehille ja rokkitouhuissa seksuaalisuus on läsnä koko ajan. Tulee sellainen ällöttävä prostituoitu olo, koska vallankäytön tilanteita tulee koko ajan eteen. On tosi vaikea tilanne, kun olen mitä olen, mutta pitäisi kumminkin yrittää miellyttää saadakseen tehdä mitä itse haluaa.
Keikkoja on kuitenkin alkuvuoteen saatu tuputettua puolen tusinaa niin Tampereelle kuin Helsinkiin. Uutta materiaalia on synnytetty ja täyspitkän julkaisemisesta haaveiltu.
H: – Kyllähän demoa on tullut lyötyä tutuille käteen ja parillekymmenelle suomalaiselle levy-yhtiölle postitettua, mutta aika hiljaista on palautteen kanssa ollut. Vaikeahan se on tietty saada levy-yhtiön suunnasta huomiota, kun ei oikein osuta mihinkään pinnalla olevien juttujen raameihin. Itsestä on alkanut kuitenkin tuntua, että ollaan valmiita julkaisemaan kaupallisesti albumi.
– Todennäköisempää kuitenkin on, että julkaistaan se itse. Päästäisiin viimein sen vaiheen yli, että tarvitsisi miellyttää jotain päästäkseen olemaan miellyttämättä ketään studiossa, Piritta nauraa.
P: – Kyllähän sitä voisi muuttaa itseään jatkuvasti, sen mukaan mikä on pinnalla, mutta se on juuri sitä pikaruokakulttuuria, jossa myydään biisi kerrallaan. Todennäköisesti sitä tekisin silloin vaan yhden levyn ja katoasi sen jälkeen. Onneksi rock- ja metalliyleisö on sen verran uskollista, että se voi helposti odottaa vaikka kaksi vuotta suosikkibändinsä levyä eikä lakkaa tykkäämästä siitä orkesterista. Jos lähtee reagoimaan siihen mikä on pinnalla, on aina myöhässä.
H: – Uskotaan kuitenkin omaan juttuumme niin paljon, että vaikka kukaan levy-yhtiö ei lähtisikään mukaan nyt tai seuraavaan pariin vuoteen, niin silti jatketaan soittamista koska tätä me tykätään tehdä.
P: – Jos kuuntelee omaa musiikkiaan vaikkapa autossa ilman ulkopuolista hälyä ja silti tykkää siitä, voi vanhana mummona olla tyytyväinen, vaikkei levyä olisi kukaan ikinä ostanutkaan. Kun itse on täysillä tekemistensä takana, niin ei sitä enää luhistu, vaikka kukaan ei niistä tykkäisikään. Silloin tietää, että toinen ei ole vain tajunnut sitä juttua. Itse tietää sen olevan hyvä ja voi lähteä tyytyväisenä kotiin.
Julkaistu Inferno #33/2006
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti