Inferno #55/2008

Atrocity
Werk 80 II
Napalm

2,5 Jollain perverssillä tapaa pakkohan tästä levystä on ainakin osittain pitää. Tuo tunne ei ole vaihtunut mihinkään reilussa kymmenessä vuodessa, jolloin sakut pukkasivat ulos ensimmäisen kerran levyllisen raskaammalla kädellä sovitettuja 80-luvun pop-kipaleita. Tuolla monessa mielessä kultaisella vuosikymmenellähän tehtiin paljon naivilla tavalla viehättävää ja hienoja melodioita sisältävää pop-musiikkia, joista hevibändinkin on järkevämpää ja haastavampaa muokata omankuuloisensa versio kuin raskaammin rockin ralleista.

Atrocity ei onneksi ole omien versioidensa kanssa mennyt siitä missä aita on matalimmallaan, vaikka useampi laiskempi sovitus on mukaan mahtunut. Pelkän särökitaran lisääminen kevyemmän musiikin tuotoksiin kun on yhtä haastavaa ja omaperäistä kuin Paranoidin versioiminen. Bändi ei onneksi ole edes yrittänyt lähteä tekemään kappaleista oikeasti rankkoja heviversioita lisäämällä örinälaulua sekä lisäämällä tempoa, vaan sen versiot ovat yllättävänkin maltillisia ja alkuperäisiä kunnioittavia. Kerrankin saksalainen tyylitaju toimii varsin kohtuullisesti.

Tisseillä ja perseellähän tätäkin levyä myydään aivan kuten ykkösosaakin, vaikka tällä kertaa lopputulos onkin huomattavasti halvemmin näköinen. Werk 80 II ei sinällään ole pöllömpi cover-levy, vaikka lopulta sen anti jää kuitenkin varsin kepeäksi. Mieluummin tätäkin tosin kuuntelee, kuin nykyaikaista trendikästä tusinahumppaa ja r’n’b:tä.

Blotted Science
The Machinations Of Dementia
Spastic Music

4 Instrumentaalisella instrumenttipornolla on yleensä paha tapa muistuttaa liikaa toimintaa aikuisviihde-elokuvissa ts. tylsää akrobatian ja jynkytyksen yhdistelmää vailla juonen häivää. Blotted Sciencen muodostava trio Jarzombek (Watchtower), Webster (Cannibal Corpse) ja Zeleny (Behold…the Arctopus) ovat kuitenkin sen verran tunnettuja ja taitavia tekijämiehiä siinä missä XXX-vastineensa Ron Jeremykin, että herrojen debyytti on yksinkertaisesti varsin kovaa tavaraa.

Vaikka albumin kuuntelun voisi kuvitella pistävän korvakarvat solmuun ja alkavan sattua aivoon, voi lopputuloksesta hämmentävää kyllä aidosti nauttia myös ne, joiden soittotaito rajoittuu lähinnä ovikelloon. Vaikka kolmikon tekninen taituruus on paitsi ilmeistä ja kiistatonta, näkyy osaaminen kuitenkin parhaiten itse sävellyksissä ja sovituksissa. Kaiken vauhdikkaan, kiharaisen, mielipuolisen ja rankankin liruttelun ja tiluttelun seasta erottuu kuitenkin selkeästi kaikista tärkein asia eli hyvät kappaleet.

Kieltämättä lähes tunnin mittaisella albumilla biisien erottaminen toisistaan on vaikeaa, vaikka niissä eroavaisuuksia onkin aina kestoja myöten. The Machinations Of Dementia onkin enemmän kokonaisuus kuin joukko yksilöitä ja kaikessa komeudessaan se tarjoaa todellisen irtioton kaikesta perinteisestä metallimusiikista ja kiehtovan tutkimusretken tekijöidensä aivoituksiin.


Cradle Of Filth
Harder, Darker, Faster: Thornography Deluxe
Roadrunner

2,5 Roadrunnerin perinteiden mukaisesti tarjolla on taas yksi parisen vuotta sitten julkaistu levy, jonka myyntiä yritetään taas herätellä. Komealta kalskahtavan setin sisältöä mainostetaan Music Video Interactive (MVI) –nimikkeellä, mikä käytännössä tarkoittaa tavallista DVD:tä, jossa on sekä pelkkää audio- että myös videosisältöä. Varsinainen Harder, Darker, Faster –osuus eli kuusi bonusbiisiä löytyy ainoastaan tältä ykköskiekolta, sillä kakkoskiekko on perinteinen CD-versio alkuperäisestä Thornography –albumista.

Musiikillisesti levy oli jo ilmestyessään vaisu ja selkeä pettymys edelliseen Nymphetamine –kiekkoon verrattuna, vaikka bändi olikin hieman yrittänyt laajentaa musiikillista ilmaisuaan ja kokeilla pieniä uusia jippoja. Ei levy edelleenkään kuulosta yhtään sen paremmalta, vaikka bonusmateriaali saattaakin monen kiinnostusta julkaisua kohtaan hieman nostattaa. Intro ja kolme omaa veisua kuulostavat kuitenkin juuri varsin mitäänsanomattomilta ylijäämiltä Devil To The Metalia lukuun ottamatta, joka sekään ei yllä edes kehnohkon albumin parhaimmiston joukkoon. Halloween II –laina on kelvollinen esitys Samhainin alkuperäisestä, mutta coveri Shakespeare’s Sisterin Staystä valuu kuuloelimestä toiseen lyhintä mahdollista reittiä.

Löytyyhän tuplalta vielä siltä tehdyn kolmen biisin videot ja yhden making of sekä ties mitä sälää lisää, jos sen tuuppaisi tietokoneen DVD-kieputtimeen. Kokonaisuutena Harder, Darker, Faster: Thornography Deluxe on kyllä mallikas ja muhkea setti, mutta kärjistetysti sanottuna paskasta ei saa kummoista konvehtia edes uusilla käärepapereilla.

Devillac
Three Hours To Coma
Omakustanne

3 Turkua mollaavat vääräleuat saattaisivat Devillacia kuultuaan nähdä samankaltaisuutta tapahtumaköyhän ja karun aavikon ja itse kaupungin välillä, ainakin jos kuulemansa perusteella osaa nimetä orkesterin selkeän esikuvan Kyussin. Sen verran vahva desert rock –tatsi suomalaisilla on.
Onneksi bändi on sentään kuunnellut tarkasti ja ottanut opikseen esikuvistaan, sillä niin bändin soitto, soundit kuin itse kappaleetkin ovat kokonaisuuksina varsin mallikelpoisia. Vaikka tuotanto on sopivan surisevaa, tunnelma osuvan hypnoottista ja instrumenttien hallinta laulua myöten miellyttävän eloisaa, tuntuu albumia kuunnellessa koko ajan siltä kuin bändi ei aivan päästelisi täysillä. Aivan kun kopla käyttäisi antiperspiranttia tilanteessa, jossa miehinen odööri pitäisi löyhkätä avoimesti valtoimenaan.

Keikalla Devillacin ei varmasti koomaile, sillä sen verran hyvin sen voisi olettaa osaavan pistää usvaa putkeen. Vaan eipä ole Three Hours To Coma ensimmäinen julkaisu, jolla hyvän live-esiintymisen hikinen ja intensiivinen tunnelma ei välity toivotulla tavalla. Syyttävän sormen kohdistaminen tässä tapauksessa on kuitenkin varsin mahdotonta, mutta kun ei ihan tahdo lähteä, niin ei vaan lähde.

Fastkill
Nuclear Thrashing Attack
World Chaos

3,5 Eihän tästä voi olla pitämättä! Nousevan auringon maan jannut vääntävät vanhan liiton kliseistä rässiä aina valuvaa logoa, levyn piirrettyä sotaisaa kansikuvaa ja biisien nimiä myöten. Hymyilyttää kyllä, mutta ei bändille nauraa voi. Nuclear Devastation! Kill And Possess! Annihilation Betrayer!
Toki Fastkill on nimensä mukaista lähes koko ajan täysillä etenevää kohkausta, joka kuitenkin on tarkkaan hallittua. Komeuden kruununa on lähes hysteerisesti kiekuva vokalisti, jonka tulkinta on kuitenkin erittäin piristävää ja osuvaa aikana, jolloin huuto- ja örinävokalisoinnit ovat vallitsevia itseilmaisun muotoja rankemman musiikin parissa.

Kun albumin soundipuolikin on positiivisessa mielessä suoraan 80-luvulta ja kymmenen veisun kesto tasan tarkkaan puoli tuntia, on albumi helppo tyrkytä soittimeen lähes koska vain pieksennän puutostilan iskiessä. Uhriluku jäänee kumminkin vähäiseksi, sillä todellisia tapporalleja ei kiekolta löydy. Kiva on silti pelkillä mustelmillakin olla. Hate, Destruction, Kill!

Grief Of War
A Mounting Crisis... As Their Fury Got Released
Prosthetic

2,5 Mitä japanilaiset edellä, sitä jenkit perässä ja päinvastoin. Em. viisaus kiteyttää niin albumin tarinan kotikaupunkinsa pikkulafkan julkaisusta Amerikan ihmemaan pikkulafkan julkaisuksi kolme vuotta alkuperäisen jälkeen kuin itse musiikkityylin, jonka juuret ovat vahvasti juuri amerikkalaisessa sivistyneemmässä thrash metallissa aka Testament.

Grief Of War ei ole ollenkaan niin keskinkertainen bändi, kuin miksi sen voi arvottaa. Sillä on naseva ote ja paljon hyviä ideoita musiikissaan, eikä se edes palvo mitenkään suoranaisesti vanhoja mestareita. Poppoon viheliäinen ongelma on kuitenkin sen kappaleiden täydellinen kaksijakoisuus. Parhaimmat osuudet ovat lähes timanttisia, mutta hengettömimmillään ne ovat silkkaa hiiltä.

Sääli, että hiili painaa vaakakupissa enemmän upottaen kokonaisuuden ilkeästi keskinkertaisuuden hetteikköön. Artistin ensimmäiselle tuotokselle tämän voi vielä antaa anteeksi, kun voimavaroja kuitenkin selkeästi on olemassa. Seuraavalle levylle tarvitaan vain rutkasti enemmän näkemystä tarvittaessa vaikka orkesterin ulkopuolelta tiivistämään yhtyeen visiot entistä paremmin. 

Hindvir
Roth Cingetos Taxonaria
Behemoth

3 90-luvun alkupuoli oli black metalin kultakautta ja tuolloin julkaistiinkin useita levytyksiä, jotka yhä edelleen toimivat genren suunnannäyttäjinä ja virstanpylväinä. Intensiivisyys yhdistettynä kylmään ja kolkkoon ilmapiiriin oli jotain täysin uutta, mitä metallissa ei aiemmin ollut juurikaan kuultu eikä koettu. Yhtä nopeasti kuin oma kiinnostuksen liekki tätä äärimetallin muotoa kohtaan oli roihahtanut, hiipui se myös yhtä nopeasti jäädäkseen vain kytemään genreklassikkojen kanssa.

Ranskalaisen Hindvirin historialliset juuret eivät ylety kuin neljän vuoden taakse, mutta musiikillisesti se kumartaa vahvasti pohjoiseen ja 15 vuoden päähän. Kuunneltuna nelikon musiikillinen lähtökohta on yllättäenkin varsin kiehtova, jota korostaa osin akustisin kitaroin luotu vahva pakanatunnelma. Mistään äärimmäisen raa’asta ja primitiivisestä Les Légions Noires –materiaalista ei siis ole kysymys, vaikka bändin soundi onkin kaukana hiotusta ja viilatusta. Jos vain levy olisi yhtä vahva kuin sen aloitus Howl Of The Iron Bells.

Tässä piileekin sitten se suuri jos. On levyllä toki muutama muukin kappale, joka on lähes samaa tasoa em. kipaleen kanssa, mutta loput ovatkin sitten ainoastaan ”ihan hyviä”. Hyvästä keskitason albumista on helppo nauttia, mutta sen korkeammalle pari veturiveisua ei riitä Roth Cingetos Taxonariaa nostamaan.

Kingdom Of Sorrow
Kingdom Of Sorrow
Relapse

3,5 “The members of this band are legendary and will be treated accordingly by the press!” Vai pitäisi sitä legendojen joukkoon nostatettujen herrojen Jamey Jasta (Hatebreed) ja Kirk Windstein (Crowbar, Down) aiempien saavutusten takia alkaa paapoa kirjaimellisestikin isojen miesten nykyisiä tekemisiä. Onneksi levyllä on todellisia musiikillisia ansioita eikä kiekon hyvyys jää pelkäksi levy-yhtiön vouhkaamaksi sanahelinäksi.

Loppujen lopuksi ei ole kovinkaan kummallista huomata, että Kingdom of Sorrow kuulostaa suurimmalta osin Crowbarilta ja vähäisemmin Downilta ja Hatebreediltä. Ei nyt sentään missään biisissä kaikilta kolmelta yhtä aikaa, mutta kyllä jokaiselle albumin raidalle löytyisi helposti paikkansa myös kaksikon pääbändien tuotannossa.

Parhaillaan albumi onkin näissä crowbarmaisissa isoa-miestä-ahdistaa-ja-vituttaa -tunnelmoinnissa kuten With Unspoken Words tai puhtaasti Downilta kuulostavassa Screaming Into The Skyssa, mutta menevimmissä hardcore-pohjaisissa viisuissa ei ole läheskään samaa imua. Vaikka duon debyytti on sinällään tasaisen naseva esitys, ei sen sisältämien tunnelmien vaihtelu tahdo kuitenkaan oikein toimia loppuun asti. Tämä analyysi saa kelvata levy-yhtiölle kunnioituksen osoituksena yhteensä pari miljoonaa aiemmin myyneen kaksikon tekemisiä kohtaan.

Metsatöll
Iivakivi
Nailboard

2,5 Eteläisen sukulaiskansamme edustaja Metsatöll on ammentanut paljon niin musiikkiinsa kuin teksteihinsä omasta kulttuuristaan ja sekoittanut niistä omanlaisensa kansanmusiikkimetallikeitoksen. Bändin musiikillaan luoma pakanallinen tunnelma on parhaimmallaan ollut erittäin alkuvoimaista ja vahvaa vedoten hyvin suomalaisen metalliväestön mielenlaatuun.

Iivakivellä kaivatunlainen tunnelma harvoin muodostuu ja kohoaa oikeanlaiseksi paria poikkeusta lukuun ottamatta. Albumin yleisilme ja soundimaailma on aivan liian modernia ja steriiliä ylikorostaen kappaleiden yksinkertaisia rakenteita. Toki simppeli musiikki on parhaimmillaan hypnoottisella tavalla tehokasta, mutta tällä kertaa lopputulos on turhan usein mitäänsanomatonta riffittelyä niin metalli- kuin perinneinstrumenttien kanssa.

Nelikko kuulostaa urbanisoituneelta tai vähintäänkin astetta sivistyneemmältä kuin ennen ja kaikki Conan Barbaaria lukeneethan tietävät kuinka kaupunkilaistuneille ex-villeille käy. Metsatölille siihen meni kymmenen vuotta ja kolme täyspitkää, mutta toivon mukaan bändi ennen pitkää palaa vielä juurilleen.

Powers Court
The Red Mist Of Endenmore
Dragonheart

3,5 Musiikkiteollisuuden syövereissä täysin omaehtoisia pitkän linjan ja raskaan tien puurtajia ei voi olla arvostamatta. Tehokas markkinointikoneisto yhdistettynä massojen julkisuuden ihannointiin kun on lähes yhdessä yössä nostanut esiin artisteja, joiden musiikilliset arvot ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Mutta viis niistä, kunhan musiikki on kivaa eikä vahingossakaan vaan ärsytä millään tavalla.

Powers Courtin on kahdeksantoista vuoden taipaleensa aikana julkaissut levyjä harvakseltaan. Vuonna -96 julkaistun debyytin aikoihin laulaja/kitaristi Danie Powersiin tuli oltua vielä yhteydessä, mutta seuraaja Nine Kinds Of Hell (2001) on mennyt kokonaan ohi. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että kaikkien näiden vuosien jälkeen bändi kuulostaa yhä edelleenkin samalta kuin toistakymmentä vuotta sitten – aidolta ja monimuotoiselta.

Danie ei ole niitä naisia, jotka haluavat näyttää pelkästään nätiltä ja laulaa sen mukaisesti. Powers Court on täysiverinen power metal bändi amerikkalaiseen malliin. Mistään tissinläpsyttelystä tai kikkelimeiningistä ei todellakaan ole kysymys, vaan vahvasta ja mutkikkaastikin etenevästä metallista, jonka kirkkaana kruununa on Danien äärimmäisen kantava ja joitain taatusti ärsyttävä puhdas ja voimakas vokalisointi.

Bändin kolmas albumi on vahva, joskaan ei täysin helposti sulatettava kokonaisuus. Pienet miinukset sille voi antaa ohuehkosta tuotannosta etenkin kielisoitinten suhteen sekä tappokertosäkeiden uupumisesta. Isot plussat taas ropsahtaa tinkimättömyydestä ja itsensä kuuloisesta ajattomasta materiaalista.

Inferno #54/2008

Alestorm
Captain Morgan’s Revenge
Napalm

3 Varokoon Rock’n’Rolf Running Wildinsa kanssa, ei niin kaukaisessa horisontissa seilaa pääkallolipun alla uusi suurten rikkauksien perään janoava skottilainen haastaja, Alestorm. Debyytillä purjeet on reivattu ja tykkiluukut avattu tarkoituksena kertoa tarinoita ryöstö- ja raiskausretkistä irkkuhenkisillä ryyppylaulumelodioilla kyllästetyn piraattimetallin parissa.

Merirosvo-tematiikka istuu kokonaisvaltaisesti hyvin bändille ja vaikea siitä on olla pitämättä. Vokalisti Christopher Bowesin äänessä on merikarhulle sopiva rommiraspi ja muutaman minuutin liian pitkäksi venytetyssä nimikappaleessa Huh hah hei ja rommia pullo –meininki on niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin varsin onnistunut. Valitettavasti loppulevyn rallien sinkoamat entraushaat eivät tartu yhtä tehokkaasti kuuntelijaan kiinni.

Useimmiten biisien suurin ongelma on, että koskettimilla luotu simppeli folk-henkisyys kuulostaa turhan halvalta ja muoviselta piipitykseltä ja toisaalta ilman niitä moni viisu jäisi koukuiltaan varsin heppoiseksi. Oikeiden perinneinstrumenttien rohkealla käytöllä lopputulos olisi huomattavasti vakuuttavampaa, nyt nelikon seilaus hapuilee turhan lähellä pohjan auki helposti repiviä vaarallisia karikkoja.

Asesino
Cristo Satanico
Listenable

4 ”Pussy, pussy, pussy caliente…Hey gringo! How Much dude? One hundred dollars for you gringo” Adelitas –kappaleen intro yhdessä albumin nimen kanssa kiteyttää Asesinon kakkoskiekon lyyrisen annin eikä tämän perusteella liene kovinkaan vaikea päätellä mitä musiikkia levy sisältää. Etenkään, jos tiedossa on että kitaristi Asesinon taitelijanimen takaa paljastuu herra Dino Cazares.

Cristo Satanico on vauhdikas death metal levy, joka ajoittain liikkuu myös lähellä grindcorea ja onpahan seassa myös tarkalla korvalla kuultavia vaikutteita jopa black metalista. Espanjaksi lauletuissa kappaleissa on eksoottinen, likainen ja synkkä sävy, vaikka itse soitto ja tuotanto onkin jämäkkää ja selkeätä. Homma vertautuu väkisinkin lähes joka suhteessa Brujeriaan, joka kuitenkin on oikeasti se kaktuksen varjossa papuja syövä ja tequilaa litkivä sombreropäinen rasvainen viiksivallu-Pedro siinä missä Asesino on tämän urbanisoitunut ja huomattavasti sivistyneempi veli.

Väkisinkin korvaan pistää ajoittaiset suht selkeät heijastumat Dinon menneisyydestä, mutta muuten bändillä ei paljoakaan ole tekemistä Fear Factoryn kanssa. 17 kappaleen vyörytys on hitusen turhan tuhti tapaus kuten tekijänsäkin, vaikka sekaan mahtuu Padre Pedofilon kaltainen hitaampi vyörytys tai koskettimilla hienosti pahaenteiseksi sävytetty Maldito. Kiekon lopussa kuultava Y tu mama tambien on yllättävä herkistelyhitti tältä kokoonpanolta, joka muuten on vastuussa levyn brutaaleista ylenpalttista päänheilutusta ja niskavammoja aiheuttavista veisuista.

Black Comedy
Instigator
Season Of Mist

4 Hätäilemällähän ei tule kuin pää täynnä ureaa olevaa jälkikasvua. Tämän viisauden on vuonomaan Black Comedy oppinut, sillä 12 vuoden olemassaolonsa aikana on tullut vain kaksi täyspitkään. Ensilevytys vuonna 2001 ja nyt toinen heti perään seitsemän vuotta myöhemmin. Osasyynä verkkaiseen julkaisutahtiin saattaa tietty olla soittajien velvoitteet mm. Old Man’s Childissa sekä Susperiassa.

Instigator on periaatteessa helvetin ärsyttävä levy, koska se siirtyy lähes välittömästi ensimmäisestä kuuntelukerrasta alkaen päänsisäiseen jukeboksiin alkaen soimaan aina kun itse fyysinen äänite ei soittimessa pyöri. Levyllä kaikki on äärimmäisen yksinkertaista, mutta tehokasta. Usein toistuvat syntikkakuviot eivät taatusti vaadi konserttipianistin taitoja, kertosäkeet ovat sorvattu idioottivarman tarttuviksi ärinän syrjäyttävillä puhtailla vokaaleilla eikä melodisen death metalin ja asennerunnomisen välimaastoissa kulkeva riffittely sekään tarjoa mitään yllättävää. Pisteenä i:n päällä on kevyt sävytys gootti- ja konemusiikkipuolelta tehden veisuista entistäkin takertuvampia.

Voisi kuvitella, että näistä lähtökohdista ärsyttävyys olisi ylitsepääsemätöntä, lopputulos tylsää ja moneen kertaan ennen kuultua ja paremmin tehtyä. Vaan eihän tästä teoksesta piru vie voi olla pitämättä, ei vaikka 12 veisun kokonaisuus melkein tunnin kestääkin. Ei tähän vaivaan auttanut edes toisto toiston perään, tappio oli tunnustettava ja levystä digattava.

Noekk
The Minstrel’s Curse
Prophecy

2,5 Jonkin sorttista kokonaisvaltaista mystisyyttä ja luontoa syleilevää musiikkia tarjoileva Noekk haluaa epäilemättä luoda genreajoista piittaamatonta musiikkia. Puolituntinen kokoonpanon kolmas julkaisu The Minstrel’s Curse onkin melankolisuutta viljelevää kevytprogrerokkia ja metallia, jonka eräs etäisistä hengenheimolaisista voisi olla vaikka vanhempi Green Carnation.

Vaikka duon kappaleet eivät tökeröimmästä päästä olekaan, eivät ne silti yllä läheskään em. verrokin tasolle missään suhteessa. Melodiat eivät yksinkertaisesti ole yhtä nerokkaita eikä sovituksetkaan ole samalla tasolla jouhevuudessa. Noekkin suurin ongelma on kuitenkin musiikin luomalla tunnepuolella. Se ei syvene missään vaiheessa riittävän voimakkaaksi tehdäkseen kummoistakaan vaikutusta kuuntelijaan, johon sinällään moniulotteiset kappaleet pyrkivät.

Mikäli tekijäkaksikon muita hengentuotoksia mm. Empyriumia ja The Vision Bleakia pitää nerokkaina, saattaa tämäkin julkaisu maistua paremmalle. Tällaisenaan ilman lisämausteita se kuitenkin jättää suuhun valjun, joskaan ei millään tapaa pahan maun.

Obskuria
Discovery Of Obskuria
World Sound

1,5 Maailmassa tulee aina silloin tällöin vastaan asioita, joista ei tiedä ovatko ne lintuja, kaloja vai ihan jotain muuta. Discovery Of Obskuria on juuri tällainen albumi, sillä lähes CD:n täyden kapasiteetin täyttävällä kiekolla kuullaan niin The Doors -henkistä trippailua kuin progeakin, joka huipentuu 19 minuuttia kestävään Essence Of Its Own –kappaleeseen. Onpahan mukana vielä yksi selkeä blues –veisukin. Mutta ei tässä vielä kaikki.

Kokonaisuutta hämmentää entisestään sekaan ripotellut lainaversiot mm. Metallicalta, The Beatlesilta sekä The Misfitsiltä, jotka eivät ole kovinkaan kaksisia tulkintoja kovin näennäisestä yrityksestä huolimatta saada niihin jotain omia sävyjä. Kun omakin materiaali on kovin heppoista ja innotonta, ei Obskuran musiikillinen missio aukene sitten millään.

Ainahan on tosin täysin mahdollista, että mukana on yli hilseen menevää saksalaista huumoria, jonka sisäistäminen avaisi silmät ja korvat. Nyt bändin mahdollinen musiikillinen nerokkuus jää löytämättä.

Retribution
Made In Hell
Metal Mind

3,5 Ei ole polakkeja siunattu kyvyllä keksiä kaikista omaperäisimpiä nimiä bändille ja levylle, mutta ihme ja kumma musiikissa omaa näkemystä on huomattavasti enemmän. Jopa niin paljon, että ei ihan hevillä tule mieleen koska viimeksi olisi vastaan tullut bändi, joka onnistuu kuulostamaan näinkin hienosti amerikkalaiselta power-thrashilta.

Vaikka yhtyeen ulosanti onkin pieksentää, ei se yritä millään tavalla olla mahdollisimman aggressiivinen tai brutaali. Sen sijaan orkesteri on satsannut runsaasti melodisuuteen, joka ei kuitenkaan ole missään määrin siirappista, vaan pikemminkin erittäin voimakasta kiitos äärimmäisen tanakan kitaratyöskentelyn. Kun vokalistikin on vielä samalla aaltopituudella ja teknisellä tasolla muun orkesterin kanssa, on lopputuloksessa paljon samaa kuin vanhassa Nevermoressa ilman liiallisia kiemuroita.

Made In Hell on ilahduttavan hyvä ja odotuksia seuraavalle julkaisulle paljon kasaavaa ensijulkaisu. Sen ainut miinus on ainoastaan runsaista hyvistä melodioista huolimatta selkeiden tappokertosäkeiden puute. Muut osa-alueet viisikolla onkin jo hyvin kuosissa.

Warbringer
War Without End
Century Media

4 Nuoret parikymppiset ja allekin Amerikan sällit ovat nousseet ensimmäistä kertaa sotapolulle, jonka uhotaan olevan päättymätön. Vaan kun takana on heti alusta alkaen iso ja voimakas heimo, kelpaa kirveitä heilutella ja isommankin joukkion päänahkoja tavoitella. Henkilökohtainen taito- ja näkemystason puutteestakaan ei sodan lopputulos tunnu olevan kiinni, sen verran vakuuttavaa viisikon jälki on.

Warbringerin tyyli on perinnetietoinen thrash-metal ja sitä se nimenomaan on prikulleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Tarkkaan lapasessa pysyvää kaahausta riittää joka rallissa ja toki jarrua painellaan mallikelpoisia mosh-osuuksiin hidastaen. Laulajan äreässä äänessä on sopivaa maanisuutta mukana ja kun legendaarisen thrash-tuottaja Bill Metoyerin vahvassa 80-luvun hengessä ruuvaamat soundit ovat jämäkät, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen. Itse ääritiukkoihin ja ankaralle kitaran kuritukselle perustuviin biiseihin hommahan ei todellakaan kompastu.

Ainut asia, mitä poppoo ei täysin ole osannut omia selkeiltä esikuviltaan, on kaaleihin väkisinkin syvälle uppoavat köörit ja kertosäkeet, mutta mitä pienistä. Albumia kuunnellessa monen mahdollisen re-unionkin jo tehneen vanhan konkarin on syytä skarpata riskisti, sillä pojasta polvi todellakin paranee. Oikeastaan koko levyä on turha selitellä mitenkään, se vaan toimii.

Waysted
The Harsh Reality
Livewire

4 Uffomies Pete Wayn johdattamalla Waystedillä on takanaan pitkä historia, vaikka pitkä 80-luvun loppupuolen ja koko 90-luvun kestänyt tauko uralle mahtuukin. Vanhojen konkareiden tekemiset ovat kärjistettynä usein varsin kaksijakoisia. Joko herrojen ammattitaidon ja näkemyksen lopputuloksena on erittäin toimivaa materiaalia tai toisena ääripäänä vanhojen partojen väsynyttä rokkaamista. The Harsh Reality on onneksi ensimmäistä ja vieläpä lähes parasta A-luokkaa.

Vanhojen herrojen rehellinen raskaahkolla kädellä soittama rock’n’roll on tyylikästä ja ennen kaikkea siitä välittyy vahvasti ns. hyvä boogie. Ilman tätä äärimmäisen vaikeasti määriteltävää ja saavutettavaa ilmiötä moni rock-levy jää vaisuksi, mutta ei tämä tuotos. Vaikka bändin musiikki ei paljoa perusasioiden ääreltä liiku suuntaan tahi toiseen, on se lähes vastustamattoman hyväntuulista ja letkeää, mutta samalla myös aitoa ja riittävän räväkkää kun tämän suhteuttaa kokoonpanon ja herrojen ikään.

Albumin puolivälistä loppua kohden aloitettu himmaillu ei aivan toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka ei rauhallisempi materiaali sekään huonoa ole. Hyvälle tuulelle kiekon kuuntelemisesta väkisinkin tulee, on sitten talvinen leppoisa pyhäpäivä tai laiskan sutjakka kesäpäivä.

Ihan kivaa

Artistin kuin artistin hengentuotteen kuvaaminen ihan kivaa –sanaparilla lienee pahin mahdollinen loukkaus, johon kriitikko voi alentua. Vaikka tämä luonnehdinta pitääkin täysin paikkansa suurimman osan kanssa minkä tahansa genren julkaisuista, tekee se myös itse sisällöstä ihan kivaa –kritiikkiä, joka ei varsinaisesti palvele ketään. Ei edes tarpeillaan istuvia ja arvioita satunnaisesti selailevia lukijoita.

Makuasioista puhuttaessa objektiivisen kritiikin esittäminen on sula mahdottomuus ja täydellinen utopia, jota on turha edes yrittää lähteä kenenkään tavoittelemaan. Vaikka hyvän kriitikon tuleekin olla perillä faktoista ja sanan säilänsä kohteena olevasta musiikista pystyäkseen suhteuttamaan minkä tahansa julkaisun tähän joukkoon, ovat arviot aina kuitenkin vain yhden hengen perusteltuja subjektiivisia mielipiteitä, jotka perustuvat tämän omaan henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan. Kriitikon tulisi olla aina asiantuntija alallaan, muttei koskaan jumala edes puoliksi.

Onneksi tämä vanhanaikainen käsitys on ollut historiaa jo vuosia kiitos ihmeellisen Internetin, joka virtuaalisena musiikkipankkina eri palveluineen tarjoaa jokaiselle periaatteellisen mahdollisuuden koekuunnella musiikkijulkaisuja etukäteen laillisesti tai laittomasti. Nykyaikana kriitikon tehtävä onkin lähinnä herättää lukijoiden kiinnostus arvioimaansa orkesteria ja tämän levyä kohtaan joko positiivisesti tai negatiivisesti. Lopullisen hankintapäätöksen voi kukin aktiivinen musiikinystävä tahollaan tehdä omien korviensa perusteella, kun arvioija on ensin kovan kuuntelu- ja verbaalisen työn tuloksena tehnyt suodatusta ihan kivaa –levyille.

Levyjen tekeminen on nykypäivänä huomattavasti halvempaa kuin vaikkapa 15-20 vuotta sitten, jolloin kalliiden äänitysstudioiden käyttäminen oli välttämätön paha. Tulevat muusikonalut aloittavat soittamisen yhä nuorempana ja tarjolla on lukuisia erilaisia esikuvia ja oppia jakavia lähteitä, joita seuraamalla kehittyminen voi olla parhaimmillaan huikaisevan nopeaa. Tästä johtuen soittoniekat ovat taidollisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin juuri em. ammattilaisstudioiden kultakautena, mutta säveltämisessä esille tuleva lahjakkuus ei ole vuosien saatossa kuitenkaan kasvanut mihinkään, vaan on pysynyt suurin piirtein vakiona.

Paskasta ei saa konvehtia –sanonta ei varsinaisesti siis pidä paikkaansa puhuttaessa levyistä, jotka voivat soittoteknisesti ja soundillisesti olla huippuluokkaa. Soittotaito tai sen puute yhdessä täydelliseksi viilattujen tai rupiseksi suhinaksi jätettyjen soundien kanssa ei kuitenkaan ole tae onnistuneeseen lopputulokseen, vaan kyse on aina lahjakkuudesta ja siitä minkälainen lähestymistapa on oikea musiikin sisältämien tunnetiloille välittämiseksi kuulijalle.

Levyjä, joita ei pysty edes kehaisemaan vaikka ne olisivat kaverin bändin tai haukkumaan mistään ovat juuri näitä ihan kivaa –julkaisuja. Tällaiset julkaisut ovat täydellisiä tapauksia esimerkiksi kotiaskareiden taustamusiikiksi, käyttötarkoitus, joka ei millään tavalla halvenna itse musiikkia. Onhan naudan tai härän sisäfileekin mitä parhainta evästä, mutta silti maksalaatikkoa on kiva syödä toisinaan pelkästään jo vaihtelun vuoksi. Juustolla ja tabascolla tuunattuna toki.

Välttääkseen ihan kivaa –tekstin suoltamisen joskus vuoden aikana kymmeniä ja taas kymmeniä ihan kiva –levyjä tuomitseva skribentti sortuu sanoilla kikkailuun peittääkseen omaa kyynisyyttään ja turtumistaan työhönsä, jota monet musiikinkuuntelijat pitävät niin hienona ja hyvänä keinona saada ilmaisia levyjä. Sisällöllinen olemattomuus ja idean puute on helppo hukuttaa ylenpalttisesti käytettyihin kliseisiin ja toisiinsa millään tavoin liittymättömiin vertauskuviin aivan kuten musiikissakin.

Arvosteluasteikon ääripäihin sijoittuvat levyt ovat äärimmäisen harvinaisia, joskin samalla myös erittäin palkitsevia ja inspiroivia musiikkiteoksia. Harva äänite on todellista kurapaskaa, josta suurinkaan elämää syleilevä optimisti ei löydä mitään hyvää, mutta sama pätee myös aitoihin timantteihin, joita ei voi kuin ihastella jopa ilman ruusunpunaisia fanilaseja. Kuluneena herran vuonna 2007 ei käsiä ole ainakaan toistaiseksi tullut vielä lyötyä kertaakaan varsinaiseen paskaan, vaikka muutaman kerran vieno aromi on alkanut sieraimiin tunkeutua. Lähimmäksi maailman kovinta alkuainetta on päässyt todellinen yllättäjä suoraan suuresta tuntemattomasta: Stolen Babiesin debyytti There Be Squabbles Ahead, joka vastikään julkaistiin Euroopassa. Siinä on levy, joka on kaikkea muuta kuin ihan kivaa.

Julkaistu Tuhma 01/08

Inferno #53/2008

Crest Of Darkness
Give Us The Power To Do Your Evil
My Kingdom

2,5 Saatanasta, pahuudesta, mustuudesta ja kylmyydestä on black metal tehty, mutta ei näiden norjalaisten viidennellä täyspitkällä em. elementeistä tahdo millään löytyä kuin korkeintaan puolet. Kyllähän näiden pikkusatanistien kappaleet rullaavat mallikkaasti eikä teknistä osaamistakaan voi miltään kantilta haukkua, mutta kovin hengetöntä levyn anti kuitenkin on. Ei ihme, että Vanhalta Kehnolta apua anellaan.

Ei Crest Of Darkness aivan tylsimmästä tai edes arvattavimmasta päästä ole, sillä musiikissa on pientä pesäeroa edustamaansa genreen tekeviä vaikutteita niin melodisemmasta death- kuin thrash metalistakin ilman minkäänlaista juustoisuuteen sotkeutumista. Lopputuloksena on levy, jota voi helposti pyöräytellä toistuvasti soittimessa ilman tympiintymistä, mutta joka ei positiivisella tavalla pysty ärsytyskynnystä ylittämään kuin hetkittäin.

Freevil
Freevil Burning
Nastified

3,5 Vanhan kansan sanonnan ei aina niin mairittelevissa yhteyksissä käytetyn sanonnan mukaan lopputuloksen kun näkee, niin tekijän tietää. Tämä pätee positiivisessa mielessä Freevilin debyyttiin, sillä ex-Denata ja ex-Witcheryn miesten muodostaman triossa kuuluu selkeästi niin herrojen bändi- kuin musiikillinen menneisyyskin.

Orkesterin musiikki on varsin miellyttävä yhdistelmä vanhan liiton heavy ja thrash –metalia, johon on taitavasti ja mielenkiintoisesti luotu koskettimilla klassisista elokuvakauhutunnelmaa. Rumpali Mique Fleshin äreän kirskuvat vokalisoinnit erottuvat nekin massasta edukseen ja yhdessä em. tuttujen elementtien kanssa luovat kokonaisuudesta nasevan paketin, joka onnistuu ihme kyllä kuulostamaan tuoreelta.

Freevil Burningin avauskaksikko lupaa kuitenkin enemmän kuin mitä loppu lunastaa. Vaikka veisujen A- ja B-osat ovatkin hyvällä mallilla, tukkaan tarttuvista kertosäkeistä on silti selkeä pula. Ja kyllä, niin bändin kuin levyn nimi on huonolla tavalla korni kannesta puhumattakaan, mutta kuuluuhan se kait tavallaan asiaan.

Helstar
Sins Of The Past
AFM

4 Ennen oli kaikki paremmin, leipä maistui leivältä ja pulutkin olivat lihavampia. Termi power metalkin tarkoitti aivan jotain muuta kuin nykyistä pääasiallisesti pelkkää munatonta ylärekisterikiljuntaa ja nättejä kosketinmelodioita sisältävää humppaa. Amerikkalainen Helstar oli yksi näistä eturivin 80-luvun orkestereista, joihin em. termi vahvasti liitettiin. Julkaisulistaan mahtuukin neljä vahvaa levyä välille 1984-89, joiden kappaleista Sins Of The Past on tasapuolisesti kasattu.

Toki kappaleet on nauhoitettu kokonaan uusiksi ja julkaisun perimmäisenä tarkoituksena onkin palauttaa lähes alkuperäiseen kokoonpanoon palannutta kokoonpanoa metalliväen tietoisuuteen 12 vuoden levytystauon jälkeen. Uutta levyä kun on luvassa tälle vuodelle ja varsin mallikkailta levyn lopusta löytyvät kaksi kokonaan tuoretta ja ennen julkaisematonta raitaa kuulostavatkin. Vokalisti James Riveran ääni on yhä voimakkaassa kunnossa ja ajan hengen mukaiset satunnaiset kiekaisutkin irtoavat vaivattomasti.

Parinkymmenen vuoden ikäiset rallit kuulostavat yhä edelleen ajattomilta ja vahvoilta, varsinkin kun soundit on saatu uudelleenäänitysten myötä päivitettyä nykyaikaisiksi. Paikka paikoin hyvinkin aggressiivinen ja nopeahko riffittely yhdistettynä hyviin melodioihin on juuri sitä, mitä 80-luvulta haluaa ja kaipaa ilman rankempiin speed- tai thrash metal genreihin lipeämistä. Tätä nuoret on se oikea power metal!

Jay Lewis
Manhattan Files
Recovery

1,5 Jukka “Jay” Lewisin ura on ollut varsin hämmentävä, miehen historiasta kun löytyy jäsenyydet niin Ozista kuin Sarcofagusista ja nykyisellään Yöstä. Omalla tavallaan hämmentävä on myös miehen ensimmäinen pitkähköksi venyneellä Amerikan reissulla 90-luvulla sävelletty soololevy, joka oikeastaan on vain täyspitkän muotoon siivottu kokoelma demoja.

Lewisin musiikki kuvastaa vahvasti miehen habitusta sekä sävellysten syntypaikkaa New Yorkissa Manhattanilla. Kappaleet ovat vahvasti 80-lukuun sidoksissa olevia enemmän popilta kuin rockilta kuulostavia harmittomia rallatuksia, jotka sinällään on tehty kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ammattitaidolla. Pisteitä laskee kuitenkin rankasti äärimmäisen naiivi ja tyypillisellä jenkkiläisellä tavalla muovinen lyyrinen ja musiikillinen kokonaisuus, joka ajoittain onnistuu jopa oikeasti ärsyttämään.

Loppupuolen kipaleet You Ate My Soul, Get A Life ja Skyfire nousevat jo pelkällä rokkaavuudellaan selkeästi muiden yläpuolelle, mutta tämä on varsin laiha lohtu. Tekijälleen Manhattan Files on varmasti tärkeä levytys, mutta suurimmalle osalle kuuntelijoista varsin yhdintekevä.

Leverage
Blind Fire
Frontiers

4 Tulta päin käydään Leveragen kakkoskiekollaankin, mutta vaikka sen edustamaa genreä voisi kutsua vähintäänkin näkörajoitteisten valtakunnaksi, on bändi yhä edelleen kaikkea muuta kuin yksisilmäinen. Itse asiassa kuninkaalla on joitain uusia vaatteita, vaikka perusasu onkin yhä edelleen sama: rullaavaa 80-lukuun päin vahvasti kallellaan olevaa melodista metallia hienolla laulajalla ja kettosäkeillä.

Blind Fire on debyyttiin verrattuna astetta synkempi, vakavamielisempi sekä moniulotteisempi. Kertosäkeetkään eivät enää ole aivan yhtä idioottivarmoja kerrasta tai kahdesta taatusti päähän kaikumaan jääviä, mutta työnteko levyn suhteen kannattaa vaikka tosielämässä ei: alun pienoisesta pettymyksestä levy kasvaa kuitenkin tutustumisen myötä hitaasti mutta varmasti kohti täyttä kukoistustaan.

Onko albumista todelliseksi luokkansa muotovalioksi on kysymys, johon vastausta on järkevämpää pohtia Leveragen kolmannen kiekon julkaisun yhteydessä. Tuotoksen maailmalla julkaisun yhteydessä on helppo todeta olevansa ylpeä bändistä sekä suomalaisuudestaan siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, että sitä ei Blind Firelta kuule.

Misery Speaks
Catalogue Of Carnage
Drakkar

3 Olkoonkin ehkä pelkästään levy-yhtiön eikä itse bändin keksintöä, mutta mainostaminen kuulostaa enemmän skandinaaviselta kuin saksalaiselta orkesterilta –sloganilla on hieman outo, joskin täyttä totta toisin kuin lähes kaikki ylisanoja tihkuvat mainoslauseet. En tiedä häpeääkö Misery Speaks kotimaansa mielipiteitä jakavaa mainetta metallin tuottajana, mutta mitään tukua-tukua tai viiksiheviä se ei kuitenkaan tarjoile.

Sakujen kakkoskiekolla toiminta kokonaisuudessaan on mallikasta, sillä esittämänsä melodinen death metal on sopivan möreää ja räyhäkästä eikä sitä ole kuorrutettu puhtailla lauluilla tai liian itsestään selvillä näteillä melodioilla. Koukkuja kuitenkin on ujutettu runsaasti pieksennän vastapainoksi eikä sujuvat sovitukset tai kliinit joskaan ei liian steriilit sounditkaan töki. Mutta kun ei vaan oikein tahdo lähteä.

Catalogue Of Carnagen vika on se, ettei siinä ole mitään vikaa. Siitä ei kuitenkaan tahdo löytyä säröä tai kulmikkuutta, jonka avulla se erottuisi oikeasti edukseen jo moneen kertaan usealla eri tavalla aiemmin tehdyistä levyistä. Nykyisellään kun hyvät biisit eivät tahdo enää riittää kuin pelkäksi välipalaksi, herkutteluun kun kaivataan kappaleilta loistavuutta.

Sjodogg
Landscapes Of Disease And Decadence
Osmose

3 Norjan merikoirien debyytti on sitä ihteään eli pakkasenpuolella operoivaa turskanhajuista black metalia kuten olettaa saattaakin jo pelkän nimen perusteella. Projektin takaa kun paljastuu herroja useista muista bändiyhteyksistä, joskaan ei aivan niistä kaikkien huulilla olevista. Jälki on varsin minimalistista, suoraan etenevää ja perinteitä kunnioittavaa, mutta mistään primitiivisestä muutaman riffin hypnotisoinnista ei silti kuitenkaan ole kysymys.

Sjodoggin ote ja lähestymistapa musiikkiin ovat hyviä ja uskottavia. Silti se onnistuu ensitutustumisen parin raidan jälkeen vaikuttamaan tylsältä ja itsensä toistolta. Tavallaan tämä pitääkin paikkansa, sillä orkesterin käyttämät tehokeinot ja ideat ovat samasta muotista valettuja kappaleesta toiseen. Nopea ja suoraviivainen sahaus katkaistaan hitaalla tunnelmaa nostattavalla osiolla ja sitten taas mennään.

Levyn tummahenkinen ja osittain skitsofreenisen riitaisa ilmapiiri on riittävän omalaatuinen miellyttääkseen, kunhan sen vain antaa turruttaa kuuloelimiä riittävän paljon. Vaikka bändi ei saa läheskään maksimaalista tehoa irti sävellyksistään, operoi se ainakin oikeilla työkaluilla oikeanlaisen viitekehyksen sisällä.

Saxon
To Hell And Back Again DVD
SPV

3 Jo aloitellessaan uraansa 80-luvun alkupuolella Saxon kuulosti vanhojen hevijarrujen musiikilta ja siltä se kuulostaa edelleenkin, mikä kertoo ainoastaan ja vain ajattomuudesta. Vaikka bändi ei koskaan olekaan noussut 1-divaritasoa korkeammalle, on bändillä lukuisia klassikoita sekä vielä isompi joukko hienoja biisejä.  Live-julkaisujakin on aikasen monta ja nyt vielä lisää samaa tavaraa dokumentin kera audiovisuaalisdigitaalisessa formaatissa.

Tuplakiekon ensimmäinen puolikas on selkeää kertakäyttömateriaalia. 100 minuutin dokumentti kertoo vuodesta 2004, jolloin bändi väsäsi studiossa Lionheart-levyä, rundasi siinä välissä, promotoi levyä mm. tekemällä videon, julkaisi levyn ja lähti taas tien päälle. Todellisia faneja tämä kiinnostaa varmasti, mutta mitään uutta ja ihmeellistä ei herra Byfordin ja kumppaneiden suusta kuulla. Dokkarille löytyy myös rapian tunnin mittainen soundtrack Lionheart-kiertueelta, mutta kun kappaleet on koottu useilta eri keikoilta, on meno äärimmäisen sekavaa ja innotonta. Kerta tätäkin herkkua riittää.

Julkaisun todellinen anti löytyykin vasta kakkoslevyltä, jossa Sveitsissä 2006 kuvattu tunnin sisäfestarikeikka on erinomaisen hyvä osoitus bändin elinvoimaisuudesta ja niistä hyvistä biiseistä eri aikakausilta. Harmi vain, että tallenne on mitä todennäköisimmin alun perin TV:tä eikä DVD:tä varten tarkoitettu. Viisi promovideota, parin biisin keikkatallenne Aasiasta sekä Doron kanssa vedetty Judas Priest -coveri ovat myös oivaa viihdettä ja bonusta levyllä. Juuri tämän jälkimmäisen puolikkaan ansiosta ja Saxonin legendaarisuuden vuoksi DVD:n voi arvottaa niukin naukin keskinkertaiseksi.

Spancer
Slowly We Rock
The Church Within

3 En tiedä ovatko Spancerin heebot kuunnelleet kuinka paljon Obituarya ja saaneet siitä innoitusta albumin nimenvalinnassa, mutta Electric Wizard on ainakin viihtynyt näiden sakujen levysoittimissa. Sen verran rupista, raskasta, laahaavaa ja tuttua pörinää kolmen kappaleen ja –vartin debyytti tarjoaa.
Orkesterin tehokeinot ja ideat ovat sen verran genren perusasioiden ytimessä, että niistä ei löydy yhtikäs mitään mitä ei olisi jo tehty jo sanottu. Vaan jos vanha pyörä pyörii hyvin, niin mitäpä sitä uuttakaan keksimään. Pitkistä kestoista huolimatta biisejä jaksaa kuunnella eivätkä ne jää jauhamaan paikallaan tylsästi, vaikka etenemismuoto onkin hidasta ja identtistä.

Kukahan seuraavaksi vielä keksii uuden rock/rot –sanaleikin klassikkobiisien/albumien nimistä?

Thrice
The Alchemy Index: Vols. I & II
Vagrant

2 Luonnon neljä peruselementtiä tuli, vesi, maa ja ilma ovat innoittaneet kalifornialaisen Thricen säveltämään jokaiselle elementille omankuuloisensa EP:n, jotka kuitenkin julkaistaan pareina muodostaen näin yhdessä täyspitkän julkaisun. Ensin tuli ja vesi ja myöhemmin keväällä maa ja ilma. Musiikillisen ratkaisun lisäksi kokonaisuutta tukee myös tyylikkään yksinkertainen ja tematiikka osittain valaiseva paketointi.

Odotetunlaista tulta ja tappuraa ei löydy Volume I:ltä, sillä periamerikkalaiselta kuulostava alternative rock pienoisine HC-mausteineen on suurimmalta osin tylsistyttävää ja myös ärsyttävää. Volume II läträä puolestaan vetisissä tunnelmissa huomattavasti miellyttävämmin ja eteerisemmin. Tunnelmallinen virtaus ei kuitenkaan ylly missään vaiheessa vuolaasti virtaavaksi koskeksi toisin kuin vaikkapa Anathemalla, jonka soundia Thrice selkeästi yrittääkin tavoitella.

Albumin fyysinen puolittaminen kahteen varsin erikuuloiseen osaan on hyvä ratkaisu, mutta kovin latteaa ja valjua 22- ja 27 minuuttiset kaksikon anti on.

HAVOC UNIT - RADIKAALIT TABUJEN MURSKAAJAT

Sanotaan, että kolikolla on kaksi puolta ja tarinoilla kolme. Harva kuitenkaan uskaltaa kääntää esille sen toisen puolen, jota kuullakin kutsutaan pimeäksi. Havoc Unit tekee kuitenkin juuri näin ja haastaa kuulijansa musiikillisella ja tekstillisellä tasolla.

Havoc Unit vaikuttaa olevan enemmän samalla tavalla ajattelevien yksilöiden muodostama musiikkia tuottava kollektiivi kuin orkesteri sen perinteisimmässä mielessä. Ehkä juuri tästä lähtökohdasta johtuen niin kokoonpanon ensisijaiseksi ilmaisukeinoksi valittu musiikki kuin sen sisältämä sanomakin ovat vaikeasti määriteltävissä. Herrojen jos.f (laulu, propaganda) sekä heinr.ich (koskettimet, propaganda, ohjelmointi) kanssa käyty sananvaihto vahvistaa vain tätä käsitystä jopa siinä määrin, että on järkevämpää antaa heidän yhdessä ja erikseen määritellä itse mistä kollektiivissa ja sen julkaisemassa h.IV+ -debyytissä onkaan oikein kysymys.

andOceans?

– Lineaarisessa aikakäsityksessä menneisyys on se osa aikalinjasta, joka on jo maahan kaadettu ja lapiolla päälle taputettu. "Ossilla" ei ole mitään tekemistä totalitaarisen Havoc Unitin kaltaisen korruptio–organisaation kanssa, koska kyseessä ei ole muodonmuutoksesta tai kasvojen kohotusleikkauksesta, eli rykmentti ei koostu samoista jäsenistä taikka samojen henkilöiden tuottamasta tyylisuuntauksesta. Menneisyys ei meidän kohdalla ole syy-seuraus -suhteessa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Havoc Unit voi yhtä hyvin olla metafysiikan oma osa-alue, joka roikkuu olemisen ja olemassa olevien käsitteiden välissä.

– Havocismi on vaikuttava lähestymistapa, joka korostaa rakenteen merkitystä kokonaisuuden ymmärtämisessä ja valtavirran ulkopuolella oleva suuntaus, joka on lähestymistavaltaan valtavirtaa selvästi vähemmän matemaattinen ja poliittisesti radikaalimpi sekä enemmän yhteiskunnan rakenteisiin keskittyvä.

Päämäärä?

– Tarkoituksena on suorittaa määrämuotoisesti askel askeleelta edistyvä toimintoketju, jossa saavutetaan tavoiteltu tehtävä tai päämäärä – tavalla tai toisella. Olemme keskittyneet ylipäänsä asioihin, joita yhteiskunnassa laiminlyödään ja syrjäytetään, olkoon se normatiivista tai deskriptiivistä etiikkaa.

– Musiikillisesti tavoitteena on rikkoa perusteellisia rakenteita, jossa intensiivisyys on mekaanisesti rujompaa konemetallia ja siinä oikeassa merkityksessään. Jos meinaa rikkoa rajoja tai ylipäänsä koskettaa rajamailla kulkevia aiheita, on valmistauduttava ottamaan kuonaa vastaan. Soluttaudumme sairauden muodossa yhteiskuntaan, jossa elimistön immuunijärjestelmä hyökkää elimistön omia soluja vastaan pyrkien tuhoamaan niitä. Emme syytä yhteiskuntaa olemalla tunkeutuvia vieraita tai taudinaiheuttajia. Emme eroa teistä mitenkään! Olemme kaikki samaa bakteerikantaa.

Äärimusiikki?

– Koskaan emme ole törmänneet käsitteeseen "äärimusiikki-genre". Black metal -syndrooma esittäytyi vahvaksi "äärimusiikiksi", mutta olikin omaan idiotismiinsa kietoutunut sifonkihuivi. Olemmeko black metalin neljäs aalto vai se viimeinen aalto, joka pyyhkäisi Intian valtameressä jokunen vuosi takaperin?

– Samaa oravanpyörää koko globalisaation verkko. Havoc Unit -diagnoosi edellyttää tietyt kriteerit, jotka on selvitetty ICD-10- ja DSM-IV -tautiluokituksissa ja on siinä oireyhtymässä samanlainen kuin muutkin. Olemme osa samaa isoa sosiaalisen kurjuuden keskellä vallitsevaa demokraattista korruptioperhettä, joka käyttää häikäilemättömiä keinoja oman taloudellisen ja sosiaalisen aseman turvaamiseksi.

Teemat?

– Jokaisen biisin takana on voimakas sanoma ja aihepiiri. Käsitellyt aiheet ovat kaikkea pedofiliasta fasismiin, huumausaineista perheväkivaltaan, uskonnoista moraalioppeihin. h.IV+ sisältää kaikki nyky-yhteiskunnan äärimmäisyydet ja hyökkää jokaista ajankohtaista tabua vastaan. Äärimmäinen musiikki tarvitsee äärimmäisen sanoman. Teoksena h.IV+ sisältää useita eri teemoja, mutta jokainen tulkitkoon tekstuuria itse.

INTENSIIVISTÄ IDEOLOGIAA

Tabut?

– Ei ole olemassa mitään tabuja, joihin emme koskisi! Sehän olisi täysin naurettavaa. Ei ole olemassa mitään rajoja ja kaikki mahdollinen on pilkan alaisena. Aina. Olisi tekopyhää kunnioittaa poliittisen järjestelmän kieltämiä sanoja, puheenaiheita tai poliittisesti epäkorrekteja sanoja ja ilmauksia. Koskea saa, mutta ei katsoa.

-ismit?

– Havoc Unit on poliittisidealistinen liike, joka edustaa radikalismia. Emme edusta mitään muuta -ismiä kuin Havocismia. Se on monisyinen ja epäyhtenäinen ilmiö, johon kuuluu sekä poliittista idealismia että vaikuttamista, ja joka yhdistää erilaisia poliittisia radikaaleja. Yhtenäisenä piirteenä voidaan pitää sitä, että Havoc Unit pyrkii yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja yksilönvapauteen, tavoittelee yhteiskunnallisia uudistuksia ja vastustaa perinteisiä instituutioita.

Provokaatio?

– Provosointi ei ole päämääränä, ehkä kyseessä on enemmän uudenlaisesta uusherätyssuuntauksesta, jonka toiminnan päämääränä on hävittää kaikki potentiaali erilaisiin mielipiteisiin ja tuhota poliittista, uskonnollista ja kulttuurillista arvomaailmaa. Joidenkin lakien ja oppien sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa ja miten siitä voidaan puhua. Tämänkaltaiset hatarat säännöt ovat ajattelussa tieto-opillisia järjestelmiä, jotka sisältävät tietyt uskomukset. Kaltaiset opit vangitsevat ja täten opin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Tähän liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset opit määrittelevät mikä on totta, mistä asioista voi puhua ja miten asioista puhutaan. Ajattelutapojen, käsitysten - arvot, normit ja asenteet - ja olettamusten kokonaisuutta pidetään yllä erilaisten sosiaalisten instituutioiden avulla, ja siihen olemme puuttumassa.

Muutos?

– Voimasanoma muuttaa maailmaa ja ihmisten käytöstä kunhan sen kanavoi oikein tarpeenomaisella aivopesulla ja manipuloinnilla. Se, että ostaa reilun kaupan tuotteita tai lahjoittaa Pelastusarmeijan pottiin euron joulun alla ei riitä muuttamaan asioita. Muutenkin harva hyväntekeväisyyskampanja johtaa muuhun kuin hetkelliseen omantunnon vapauttamiseen. Ulkokultainen toiminta tuntuu nykypäivän ihmiselle olevan muuttumaton nimittäjä. Valittaminen ja pelkät puheet eivät auta vaan muutosten eteen on oltava valmis uhrautumaan.

Poliittisuus?

– Havoc Unit voi olla audio–oppikirja, julkilausuma, tuhoyksikkö tai vaikka hevosen pää siskon sängyssä, joka antaa perustiedot ja työkalut poliittisen järjestelmän instituutioista, ideologioista ja toiminnasta. Tekeekö se bändistä poliittisen siksi, että edustajilla on poikkeavat mielipiteet ja operoi jonkin asian puolesta jotain toista asiaa vastaan? Eiköhän kaikkien ihmisten toiminta muutu poliittiseksi, kun ratkaisuja tehdään useamman päätöksentekijän ja vaihtoehdon välillä.

Tulevaisuus?

– Suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuden tilanne riippuu tietty näkökulmasta. Kaltaisillamme välinpitämättömillä immuuneilla olemuksilla ei ole mitään ongelmia sopeutua tulevaisuuden haasteisiin. Meidän kannalta tulevaisuus näyttää oikein hyvältä tapahtuipa sitten ihan mitä tahansa. Luokkaerot kasvavat, ihmiset eivät ole tasavertaisia, taivas on harmaa kuin kansan talous, joten tervetuloa musta tulevaisuus.

Julkaistu Inferno #53/2008

Inferno #52/2007

Cales
Savage Blood
Metal Breath

2,5 Ihminen on luonteeltaan epäluuloinen eläin, jolle helposti ennakkoluuloja ruokkiva menneisyys voi olla meriitti tai riippakivi. Niinpä nykyisen Tsekin tasavallan vanhimpiin aktiivisiin metallibändeihin kuuluvan Rootin kanssa pitkän uran tehneen multi-instrumentalisti Blackoshin oma tarjonta Cales-nimen alla on pienoinen yllätys, joskaan ei negatiivinen sellainen.

Neljäs Cales-levy Savage Blood on nimittäin miedosti menneiltä ajoilta ja pakanuudelta tuoksahtava instrumentaali-levytys, joka tunnelmoi suhteellisen kepeästi joskin selkeän metallipainotteisesti ja sujuvasti. Kappaleet eivät sukella kovinkaan tummiin ja synkkiin tunnelmiin, vaan ovat lähinnä kaihoa huokuvia. Vaikka seassa on useampikin muikea esitys eikä loputkaan töki oikein missään vaiheessa, jää kokonaisuus turhan värittömäksi.

Levyn suurin ongelma on se, että turhan moni kappale tuntuu väkisinkin vajaalta ilman lauluja. Ratkaisuna voisi olla rohkeammat sävellysratkaisut tai musiikillisten ääripäiden venyttäminen etäämmäksi toisistaan, mutta näin vaativassa musiikinlajissa Blackien tarjonta pääsee tällaisenaan vain puolitiehen.

Cerebral Fix
Products Of Disgust 4CD
Metal Mind

2 Usein uusintajulkaisuja tituleerataan samalla kulttuuriteoiksi, mutta harva lafka suhtautuu samalla pieteetillä toimintaan kuin Puolan Metal Mind. Pulju kun on puskenut kymmeniä ja taas kymmeniä uusia painoksia erityisesti 80-luvun pienten speed- ja thrash bändien tuotannosta. tilleryn ja jossain määrin myös Defiancen diskografiat samoihin kansiin niputtavien laatikkojulkaisujen tarpeen ymmärtää, mutta brittiläisen Cerebral Fixin taas ei, vaikka historiikki kovasti yhtyettä hehkuttaakin.
Komeiden ja kattavasti informaatiota sisältävien kansien väliin on niputettu orkesterin koko diskografia pois lukien debyytti. Tämän korvaajana toimivat ykköslevyltä löytyvät pari demoa sekä treeninauha. Räkäisestä ja meluisasta crossover-räimeestä ei kuitenkaan jaksa innostua paria ennen julkaisematonta kappaletta enempää.

Tower Of Spite –kakkoskiekko (1990) esittelee tyyliltään radikaalisti muuttuneen orkesterin, jonka tyyli on hidastempoisen thrashin ja death metalin sekoitusta. Yksinkertainen ulosanti on junnaavaa ja tympeää eikä yhdestätoista kappaleesta nouse mikään toisten yläpuolelle. Lähes sama identtinen linja jatkuu vuotta myöhemmin julkaistulla Bastardsilla, ainoastaan äänimaailma on astetta selkeämpi ja keskitempo hitusen rivakampi.

Vuonna 1992 julkaistu toistaiseksi viimeinen levytys Death Erotica ei sekään tarjoa mitään radikaalia uutta tuttuun konseptiin. Jonkin verran enemmän sävyjä on orkesteri kuitenkin saanut musiikkiinsa ja astetta aiempaa rouheampi simppeli tuotanto tukee tätä hyvin. Kiekon päättävät viisi eksklusiivista raitaa vuosimallia 2007 ovat yllättävänkin pirteitä ja rullaavia. Kokoelman selkeästi parhaimpana antina ne petaavat hyvin Cerebral Fixin mahdollista comebackia keikoille ja levylautasille.

2000 kappaleeseen rajoitettu Products Of Disgust on kuitenkin turhan massiivinen julkaisu bändiltä, joka parhaimmillaankin on korkeintaan keskitasoa. Messinkisen työn sankari –pränikän on tosin ansainnut jokainen, joka kuuntelee kaikki neljä CD:n maksimimittaa hätyyttävät kiekot putkeen läpi rupiset bootleg-keikat mukaan lukien. Siihen ei eläin nimittäin pysty, die hard -fani ehkä kylläkin.


Deinonychus
Warfare Machines
My Kingdom

3,5 Marco Kehrenin käskyttämän Deinonychusin julkaisut ovat aina olleet yhdistelmä black- ja doom metalia hienoisilla death metal vivahteilla. Selkeistä peruselementeistä huolimatta lopputulos on aina kuulostanut hieman erilaiselta aiemmilla seitsemällä julkaisulla johtuen musiikillisen painotuksen vaihtelusta kahden em. genren välillä. Tästä huolimatta orkesterilla on aina ollut oma tunnistettava ilmeensä.

Warfare Machines on tunnelmaltaan enemmän väjästi määriteltyä black kuin doom metalia, vaikka sillä onkin paljon hitaita, piinaavia ja synkkiä osuuksia. Oman tumman värinsä kokonaisuuteen tuovat vahvat ja kaunistelemattomat WWII –aiheiset tekstit, joissa käsittelyssä on saksalainen tunnetusti tehokas sotakoneisto. Herra Kehrenin omalaatuisella joskin aiempaan verrattuna astetta normalisoituneella äänellä tulkittuna jälki on vakuuttavaa ja kaikkea muuta kuin tuhovoiman ihannointia.

Rapia puolituntinen levytyksen parissa tuntuu enemmänkin yhdeltä kappaleelta eri osuuksineen kuin kahdeksalta eri veisulta. Tämä on samalla levyn heikkous ja vahvuus. Ahdistava ilmapiiri pysyy koko ajan yllä musiikillisesta variaatiosta huolimatta, mutta intensiteetti ja etenkin iskevyys ei yllä missään vaiheessa aivan huipputasolle.


Empire
Chasing Shadows
Metal Heaven

4 Faktahan on, ettei hevissä ole tehty juurikaan mitään uutta ja mullistavaa viimeiseen 15 vuoteen eikä rajojen rikkominen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin –asenteella pidäkään olla itseisarvo musiikin tekemisessä. Myönnän myös täysin avoimesti olevani myös uudesta pitävä vanha hevipieru, jolla juuri nyt on erityisesti meneillään jo 80-luvulla tutuksi tulleen melodisen metallin ja hard rockin kausi. Konkarit Empiren takana ovat kuitenkin ansainneet pisteensä lahjakkuudellaan eikä allekirjoittaneen nostalgian tuntemuksilla.

Orkesterin neljänneltä albumilta on turha etsiä metallin moderneja suuntauksia tai kikkoja, mutta hieno klassinen heavy-kitaratyöskentely ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet tunnistaa kuurosokeakin vaikka otsallaan. Parilla aiemmalla levyllä aliarvostetun laulajan Tony Martinin on korvannut kuusikymppinen Doogie White ja vetää kokemuksellaan ja taidoillaan mennen tullen haulit himaan niin kuin olettaa vain voi.

Chasing Shadows on täynnä tuttuakin tutumpia elementtejä niin instrumentaatio, soitto, sovitus kuin sanoituspuolella, mutta on silti äärimmäisen viihdyttävä ja miellyttävän tummasävytteinen kuunneltava. Ei pyörää ja näemmä heviäkään kannata uusiksi lähteä keksimään, niin kauan kuin se vain rullaa mallikkaasti.

Lay Down Rotten
Reconquering The Pit
Metal Blade

4 Sanotaan, että vain lahjattomat harjoittelevat ja että tietämättömyys on auvoista. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä vaikka bändin aiemmat tiiviiseen tahtiin julkaisemat kolme täyspitkää ovatkin menneet täysin ohi korvien, on uutuuskiekko mukavan positiivinen yllätys kaikkien tasapaksujen julkaisujen seassa.

Lay Down Rotten on jylhää ja jymäkkää death metalia a’la 90-luvun loppupuolen Hypocrisy, josta hyvänä esimerkkinä intron jälkeinen suoraan kulkusille ja levyn käyntiin potkaiseva nimikkoraita. Massiivinen murina-vokalisointi miellyttää korvaa ja sama kuvaus pätee myös sahauksesta vastaavaan komppikitaravalliin, jonka varaan pieniä nyansseja on hyvin upotettu. Kun kappaleiden anti on vielä runsas ja monilukuinen, on kyseessä sitten niskanikamia rankaisevat hitaammat osuudet tai veisuja värittävät muikeat soolot, ei lopputuloksesta voi olla nauttimatta.

Peruskauraa tai ei, Reconquering The Pit on levy, joka on helppo laittaa soittimeen koska tahansa tai vaikka pyöräyttää putkeen useamman kerran. Useamman todellisen tapporallin puute estää kokonaisuutta nousemasta todellisten kovien levyjen joukkoon, mutta kyllä tämän tahtiin kelpaisi pitti pistää pyörimään yksin pienessä Sihi-juomassa kotona tai porukassa keikalla.

Mortal Sin
An Absence Of Faith
Armageddon

3,5 Vanhana partana vanhojen partojen tekemisiin suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti etenkin, jos kyseessä on kymmenienkin vuosien jälkeen paluuta yrittävät kokoonpanot. Toisaalta sitä odottaa toiveikkaana kuulevansa legendaarisille levyille hyvää jatkoa, mutta samalla skeptisesti epäilee vahvasti liiton miesten kykyjä tähän. Mortal Sinin paluu kymmenen vuotta sitten jäi pelkäksi EP:n mittaiseksi yritykseksi, mutta toinen kerta tuntuu sanovan toden alkuperäiskaksikolle solisti Mat Maurerille ja basisti Andy Eftchiounille.

Aussien debyyttikiekko Mayhemic Destruction vuodelta -86 on hieno ja omaperäinen thrash-levytys eikä seuraaja Face Of Despair sekään ole huono, vaikkakin jalostuneisuudessaan astetta geneerisempi. Menneisyyden taakastaan huolimatta paluu nykyaikaan onnistuu orkesterilta ilahduttavasti. An Absence Of Faith kuulostaa modernilta, mutta kumartaa samalla myös selvästi kohti bändin juuria. Kokonaisuus on tyylillisesti hyvässä tasapainossa ja koko orkesterin pitkän kokemuksen kautta kehittynyt näkemys kuuluu jämäkkinä ja rullaavina kappaleina.

Koko albumi on kauttaaltaan tasaisen vahvaa ja suurelta osin jopa päätä heiluttavaa peruskauraa, joka ei rajoitu pelkkään thrash-mäiskeeseen. Pessimisti ei koskaan pety, mutta tällä kertaa aiheesta ja pelkästään positiivisesti

Queensrÿche
Take Cover
Rhino

2,5 Cover- ja tribuuttilevyt ovat aina perverssillä tavalla mielenkiinnon herättäviä tapauksia, vaikka on enemmän sääntö kuin poikkeus että niiden sisältö on ollut huomattavasti antoisampaa itse soittoniekoille kuin kuuntelijoille. Queensrÿchen käsittelyssä on nippu toinen toistaan yllättävämpiä valintoja popin ja rockin saralta sekä muutama todellinen musta hevonen mm. oopperan ja elokuvamusiikin maailmasta.

Rohkeista ja omaperäisistä suuret aukot kriitikon sivistyksessä populaarimusiikin puolella osoittavista kappalevalinnoista johtuen ennakkoluuloja tulkintoja kohtaa ei juuri ole. Juuri tästä syystä voisi olettaa näinkin lahjakkaan ja pitkän uran tehneen bändin kykenevän herättämään mielenkiinnon alkuperäisiä kohtaan omalla persoonallisella ja vahvalla panoksellaan, mutta näin ei ikävä kyllä käy.

Yhdentoista kappaleen lopputulos on ihmeellisen valju, eikä edes äärimmäisen hienon äänen omaava Geoff Tate esitä kuin rutiininomaisen ja teknisesti hienon, mutta sielullisesti vajaan suorituksen. Ei yksikään versio Black Sabbathin Neon Knights mukaan lukien ole varsinaisesti huono, mutta ei levystä fiilistelyn kohteeksi ole vaan ainoastaan mukavaksi kotiaskareiden taustamusiikiksi.

Steve Moore
The Henge
Relapse

2,5 Metallista ollaan varsin kaukana Steve Mooren debyyttikiekolla, vaikka kauhuelokuvat monia karvapäitä viehättävät ja yhdistävätkin musiikin ohella. Täydellisesti aina kansia myöten kokonaisuudesta vastuussa oleva muusikko tuo levyllään selkeästi esille oman viehtymyksensä 70- ja 80-luvun kauhuleffoihin ja erityisesti italialaisiin sellaisiin. Goblinin täytyy herra Moorelle olla erityisen rakas.

Albumilla maalaillaan pääsääntöisesti pelkillä syntetisaattoreilla erilaisia ambient-musiikkimaisemia, jotka yksinkertaisessa retro-henkisyydessään ovat puhdasta soundtrack-materiaalia. Toteutus ei ole ollenkaan huono, sillä pahaenteisen odottavat tunnelmat välittyvät kelvollisesti myös ilman kuvaa kuulijalle, vaikka toivotunlainen shokkivaikutus ja niskakarvojen nouseminen pystyyn jääkin kokematta.

The Hengen suurin ongelma on, että se ei onnistu ammentamaan simppelistä ja hypnoottisesta lähestymistavastaan irti riittävän piinaavia ja tummia tunnelmia. Näin ollen levy jää pelkäksi kivaksi pimpputteluksi ja taustamusiikiksi.

Stolen Babies
There Be Squabbles Ahead
Ascendance

4,5 Nyt viedään kuuntelijaa kuin litran mittaa, mutta määränpää ei tahdo vain selvitä oikein missään vaiheessa, vaikka kuinka kuuntelisi Stolen Babiesia. On vain pakko seurata lammasmaisesti ja nyökytellä mukana, vaikka kulman takana voi odottaa teurastamo tai suuremman luokan karnevaalit.

Orkesterin debyyttialbumi on oikeasti äärimmäisen vaikeasti määriteltävä levy eikä sitä oikeastaan edes halua asettaa mihinkään lokeroon. Se flirttailee niin metallin, goottimusiikin, popin kuin rokinkin kanssa ja poukkoilee suunnitelmallisen tarkasti ja silti skitsofreenisesti suuntaan jos toiseenkin. Musiikissa on samaa rajoja rikkovaa kieroutuneisuutta ja karnevaalitunnelmaa kuin Mr. Bunglen teoksissa ja omalaatuista hengenheimolaisuutta astetta normaalimman Faith No Moren kanssa.

Solisti Dominique Persin ääni on huikea, viettelee neiti viattomia seireenin lailla tummanpuhuvalla äänellään tai hyökkäämällä seuraavassa hetkessä päin kasvoja rääkymällä kuin itse riivattu perkele. Jos siunattu hulluus alkaa joskus vaivata, olkoon sen soundtrackina There Be Squabbles Ahead.

Tourettes
Treason Songs
Armageddon

2 Vaikka musiikin arvottaminen onkin täysin puhtaasti subjektiivinen asia, tulee aina vastaan levyjä joiden tekijöiden ja julkaisijoiden motiivit pistävät aidosti mietityttämään. Toki paskallekin pitää olla tekijänsä, mutta Tourettesin kohdalla kysymys ei ole tästä. Bändin modernissa thrash-pohjaisessa mäiskeessä on kyllä kivasti groovea, mutta kappalerakenteet ja niissä käytetyt ratkaisut haraavat merkillisellä tavalla vastaan.

Albumin suurin kompastuskivi ja sitä kautta kasvava ärsytyksen aihe on totaalisen tuhnut puurosoundit. Ohuen kireä kitarasoundi tarpoo syvällä suohetteikössä yhdessä rumpujen kanssa eivätkä kappaleet tästä johtuen tahdo edetä yhtään minnekään. Irtopisteitä ei heru edes naiseudesta, vaikka vokalisti Michele Madden hyvin ja äijämäisesti käyttääkin.

Vain lopputulos merkitsee, on kyse sitten erikoisuudentavoittelusta tai puhtaasta osaamattomuudesta. Treason Songs ei siis ole puhdasta sontaa, mutta näistä palikoista olisi saatu paljon parempaakin aikaiseksi.

MASTERSTROKE -YRITYS, EREHDYS, ONNISTUMINEN

Musiikki- ja elokuvateollisuus ovat suuria viihteenaloja, mutta harvemmin bänditouhuissa rullaavat kuin elokuvissa. Tamperelaisella Masterstrokella on tästä omia karvaita kokemuksia, mutta joskus pään takominen seinään voi puhkaista siihen reiän jota kautta avautuu uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 2002 perustettu Masterstroke on reilun viiden vuoden aikana kokenut suhteellisen tyypillisen elonkaaren, miehistöä on vaihtunut ja demoja on tehty. Kolmisen vuotta myöhemmin bändi tunsi olevansa valmis äänittämään debyyttinsä, jolle löytyi jopa julkaisija. Levy saatiinkin markkinoille Japanissa ja Venäjällä 2006, muttei koskaan Suomessa. Musiikkibisnes osoitti raadollisen puolensa ja jälleen kerran taloudelliset realiteetit olivat liian armottomat.

Vastoinkäymisistä sisuuntuneena orkesteri jatkoi päättäväisesti puurtamista ja samalla musiikki alkoi kehittyä entistä aggressiivisempaan suuntaan. Esituotetusta materiaalista kiinnostui Dynamic Arts Records ja tarjosi sopimusta, jonka täyttymyksenä julkaistiin marraskuussa 2007 Sleep -täyspitkä.
Perustajajäsenet Niko Rauhala (kitara ja laulu) sekä Janne Juutinen (rummut) ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka debyytti Apocalypse osoittaa jälkikäteen tarkasteltuna selkeästi vielä kypsymättömän bändin, puolustaa se silti paikkaansa.

Janne: – Juuri tänään pistin ihan piruuttani Apocalypsen soimaan ja tuumin, että onneksi on sentään tehty tämä levy.

Niko: – Tuolloin opeteltiin yleensäkin tekemään levyjä, joka kuuluu varmasti tuotantonsa puolesta tällä uudella hyvin ja seuraavalla levyllä vielä paremmin. Toisaalta debyytti on mulle henkilökohtaisesti myös aikamoinen kiviriippa juurikin vokalisointien takia ja myös siksi, että ihmiset lokeroivat meidät sen perusteella power metaliksi. Noista lähtökohdista on ollut vähän vaikea lähteä tekemään mitään muuta, vaikka kovasti olemmekin halunneet karistaa tuon power metal –viitan pois harteiltamme.

Janne: – Onni onnettomuudessa, että levyä ei ole julkaistu monessa paikkaa (naurua). Ainut uusi selkeä power metal-biisikin tulee Japanin version bonukseksi, kappalehan on ihan tuku-tukua mun osalta, vaikka onkin muuten suhteellisen rankka. Hyvä rallihan se on, mutta heti äänitysten jälkeen huomattiin, että se ei olisi vaan sopinut muiden sekaan.

Niko: – Pakko Apocalypsestäkin on kuitenkin ylpeä olla ja onhan sillä hetkensä. Levyllä oli materiaalia niin pitkältä aikaväliltä, että sekin osaltaan selittää että se kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Nyt meillä on kuitenkin ollut sama kokoonpano viimeiset kaksi vuotta ja sitä kauttakin Sleep on enemmän bändilevy. Vaan ihmiset, mieli ja musiikkimaku muuttuvat.

Janne: – Meikeläisen musiikkimakukin on laajentunut noista ajoista niin kevyempään kuin raskaampaan suuntaa aika paljonkin ja toki se heijastuu sitä myötä myös omaan musiikkiin.

Niko: – Laulajalla on kyllä aina kaikkein vaikein paikka kuunnella omia suorituksiaan eikä niitä pysty itse koskaan täysin sulattamaan. Jos joskus tietää olevansa oikeasti hyvä, sitä muuttuu varmaan perinteiseksi laulajaksi eli ihan kusipääksi.

Janne: – Jota ei näy enää reeneissä, pelkkä kitarapiuha vaan vilahtelee jostain kamojen takaa.

MITÄ HÄH?

Jos tilulilu ja tuku-tuku ei sitten enää kuulu Masterstroken musiikissa, mistä sitten oikein on kysymys?

Janne: – Multa kysyttiin kerran asiaa ja levy-yhtiön kaveri sattui olemaan vieressä. Sanoin Pepelle, että sanoppas sinä kun kerran olet meidät kiinnittänytkin, että miltä me oikein kuulostetaan. Vastaus oli, että jotain Machine Men meets Diablo ja kyllä tuota vastausta joutui vähän aikaa sulattelemaan.

Niko: – Vaan niinhän se on, että niin monta kuin on kuuntelijaa, on myös lokeroa. Pääpointti kumminkin on, että meidän musiikki on aggressiivista ja että se tuodaan suoraan kuuntelijan naamalle. Haluaa sitä joku kutsua sitten vaikka aggressiiviseksi melodiseksi power metaliksi tai miksi vaan.

Kun aiempia tekemisiä nyt on jälkiviisaina ruodittu, oletteko sitä mieltä että vasta nyt olette oikeasti ansainneet levytyssopimuksen?

Janne: – Kyllähän levy-yhtiöt antavat nykyisin aivan liian helpolla sopimuksia bändeille.

Niko: – Antoikos meillekin?

Janne: – Joo, mutta ne kävi sentään katsomassa ensin meitä keikalla. Livenähän sitä oikeasti näkee miten kaverit vetää ja mikä niiden meininki yleensä on. Kyllähän sitä aikoinaan ihmeteltiin ekojen demojen aikaan miksi me ei saada diiliä, mutta nyt asian ymmärtää erittäin hyvin miksei niin käynyt.

Niko: – Vaan ei tämä ole pelkkä metallimusiikin ongelma, tyhmät suomalaisethan ostavat jotain helvetin Pikkuoraviakin. Ennen bändit vielä valittiin niiden mahdollisen potentiaalin ja kaverien soittotaidon mukaan. Nykyään kaikessa haisee vaan raha. On paljon bändejä, jotka paiskovat kovasti töitä ja niillä ei ole sopimusta ja sitten on bändejä, jotka levyttävät ja kuulostavat aivan samalta kuin kaikki muutkin. Eihän Masterstokekaan välttämättä kaikkien korvissa kuulosta sen kummallisemmalta kuin muutkaan, mutta itse ainakin kuullaan se niin.

Niko: – Onhan se kuitenkin myönnettävä, että vaikka melkoisia työvoittoja on saavutettu, niin kyllä meillä hyvä tuurikin on käynyt.

Janne: – Tavoitteita pitää olla ja meillähän se on aina ollut tehdä levy tavalla tai toisella. Eihän sitä lopuksi tarvitse olla kuin yksi oikea ihminen joka kuulee bändiä.

PUNAINEN LANKA

Niko: – Joku sanoi joskus mulle, että sun täytyisi tehdä sellainen hittibiisi. Onhan siihen tietynlainen kaava toki olemassa, mutta ihmisistähän se on lopulta kiinni tuleeko jostain hitti vai ei. Kyllähän radiokanavalta voidaan pakkosyöttää ihmisille mitä tahansa paskaa, siitä voi joku jopa alkaa tykätä. Faktahan kumminkin on, että musiikissa kaikki on jo kertaalleen tehty. Kysymys vaan on siitä, että miten niitä tuttuja elementtejä käyttää. Sama se loppujen lopuksi on, onko siellä kierrätetty vaikka jotain Sweet Home Alabama -sointukulkua vai ei.

Niko: – Musiikin pitää herättää jotain fiiliksiä, on ne sitten vaikka jotain vuorimaisemia ja sellaisia me olemme yrittäneet saada meidän biiseihin. Kyllä kappaleissa pitää olla fiilispohjainen punainen lanka, vaikka mahdotontahan se on tietää miten kuuntelijat ne kokevat.

Janne: – Mutta sen fiiliksen kuulee vasta esituotantovaiheessa kuuntelemalla…

Niko: – …ei silloin kun itse soittaa.

Niko: – Studiosessioihin pitää tietty jättää aina vähän pelivaraa tuoreita ideoita varten. Niin meille kävi esimerkiksi Sleep –kappaleen laulumelodioiden kanssa, jotka syntyivät vasta studiossa. Olemme jopa muuten alettu hyväksymään ajatus mahdollisesta ulkopuolisesta tuottajasta tulevaisuudessa. Aikaisemmin asiaa karsastettiin ja kuviteltiin ehkä hieman väärinkin, että tuottaja on kaveri joka puuttuu biiseihin jo niiden tekovaiheessa aina riffejä myöten.

Janne: – Olen aika varma, että kaikkien jo debyytillään vähänkin eteenpäin päässeiden bändien takana on ollut joku tuottaja.

Niko: – Lisää hyviä tuottajia siis Suomeen, jotka tekisivät hommansa vielä halvalla.

Julkaistu Inferno #52/2007

V-käyrien teoriaa

Kaikkihan ovat kuulleet kansanomaisesta käsitteestä nimeltään vitutuskäyrä (v-käyrä) ja suuri osa populaatiosta jopa henkilökohtaisesti kokeneen sen kasvamisen. Harva kuitenkaan on pysähtynyt pohtimaan, mistä tässä ilmiössä pohjimmiltaan on oikein kysymys ja kuinka se on määriteltävissä. Kyseessähän on luonnon lakeja noudattava ja jopa ihmisiä inspiroiva [1] ilmiö, johon vaikuttavat useat eri asiat kuten ympäristötekijät sekä kokijan ikä sekä luonne.

Onkin perin hämmästyttävää, ettei tähän ilmiöön ole paneuduttu kovinkaan tarkoin, vaan se on hyväksytty lähes sellaisenaan osana ihmisen elämää. Kyseessä on kuitenkin sen verran arkipäiväinen ja joillain jopa usein toistuva ilmiö, että sen lähempi tarkastelu ja sitä kautta määrittely auttaisi ymmärtämään asian luonnetta ja sitä kautta ihmislajin mielenliikkeitä paremmin.

V-käyrien (eng. Vitutation curves [2]) määrittelyn lähtökohtana on laulaja-säveltäjä Ismo Kullervo Alangon (s. 12. marraskuuta 1960, Helsinki) laulu ”Vittu kun vituttaa” [3]

”Mua itketti kun olin vauva
lapsena keljutti
sitten musta tuli nuori
ja alkoi vituttaa”

Tämän mukaan aivan infantiileilla ei V-käyriä voi esiintyä, joskin käsite nuori henkilön iästä puhuttuna ei ole kovinkaan tarkasti määriteltävissä ja näin ollen siinä ilmeneekin jonkin verran tapauskohtaista vaihtelua. On syytä myös olettaa, että V-käyrillä on suora yhteys matematiikkaan ja näin ollen niiden kuvaajat voivat olla hyvinkin erilaisia tapauksesta riippuen. V-käyrien muotoon vaikuttavien tekijöiden etsiminen sekä niiden keskinäisten suhteiden määrittely matemaattiseksi kaavaksi jätetään myöhäisempää tutkimusta varten.

V-käyrien kuvaaminen kaksiulotteisessa koordinaatistossa, jossa x-akselilla on aika ja y-akselilla voimakkuus, tuntuu luontevimmalta ja yksinkertaisimmalta vaihtoehdolta. Vitutuksen voimakkuuden yksiköksi olen valinnut PO:n eli Pienen Oravan (eng. LS, Little Squirrel). Valinta pohjautuu vanhaan suomalaiseen sananlaskuun:

Vituttaa kuin pientä oravaa, jolla on hammas poikki ja käpy jäässä

Teoriassa vitutuksen voimakkuudelle on mahdotonta asettaa maksimiarvoa eli se voi olla ääretön, mutta käytännössä sille on hyvä asettaa teoreettisesti jonkin maksimiarvo esimerkiksi 10 PO:ta, joka on ihmiselle hengenvaarallinen tila. Voiko vitutukseen kuolla? –kysymystä on syytä tarkastella lääketieteen näkökulmasta lähemmin niinikään tutkimusten myöhemmissä vaiheissa. V-käyrien käyttäytymistä ajan suhteen on myös syytä tarkastella tarkemmin myöhemmissä tutkimuksissa.

Vaikka V-käyrien voimakkuus onkin täysin subjektiivisesti koettavissa oleva asia, ovat käyrät silti erittäin käyttökelpoisia esimerkiksi vertailtaessa eri ihmisten kokemuksia erilaisissa V-käyriä nostattavissa tilanteissa. Siinä missä esimerkiksi ohuen ohuiden lihaleikkeleiden täydellinen epäkäytännöllisyys voi toisella nostattaa V-käyrän huippuarvon puolikkaaseen (0,5) PO:hon ja Big Brother TV-ohjelman tuputtaminen joka tuutista jopa kahdeksaan (8) PO:hon, saattavat nämä asiat äärimmäisissä tapauksissa olla joillain henkilöillä voimakkuudeltaan nolla (0) PO:ta.

Kaiken kaikkiaan V-käyrät ovat erittäin mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, jonka tuloksilla voi olla suuri merkitys useisiin ihmistä tutkiviin tieteenaloihin kuten psykologiaan. Tutkimussarka on kuitenkin sen verran laaja, että tarkempien tulosten saaminen ja analysointi kestää parhaimmillaankin vuosikausia.


[1] Lapinlahden Linnut ”Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu”  Grrr! –albumi EMI 1992
[2] Impaled Nazarene ”Vitutation” Rapture –albumi Osmose 1998
[3] Ismo Alanko Säätiö ”Joululevy” CD-single Poko Records 1998

Julkaistu Tuhma 03/07

Inferno #51/2007

The CNK
L’Hymne à la Joie
Season of Mist

3 Muodonmuutos typerästä Count Nosferatu Kommando –nimestä tylsäksi The CNK –lyhenteeksi selitetään nyt Cosa Nostra Klub sanakolmikolla ja uudella levyllä viisi vuotta Ultraviolence Über Alles -debyytin jälkeen. Jo pelkkä sanakikkailu antaa ymmärtää, että aivan normaalista metallimusiikista ei ole kysymys, vaikka tämä ei vielä vihjaakaan paljoa siitä miltä nelikko oikeastaan kuulostaa.

On selvää, että The CNK haluaa provosoida ja hämmentää. Se sekoittaa yllättävän saumattomasti erinäisiä kone- ja klassisien musiikin puolelta tuttuja elementtejä militaristishenkiseen musiikkiinsa, jossa tuomiopäivän torvet pauhaavat sulassa sovussa massiivisten kuorojen, junttaavien kitaroiden ja ärisevän laulun kanssa. Lopputulos onkin paljon velkaa Laibachille aina albumin ja bändi visuaalista puolta myöten, mutta onpa mukana myös populaarimpaa Rammsteinia tai dekadenttia Deathstarsia.

L’Hymne à la Joie on mielenkiintoinen albumi, mutta sen toivoisi menevän vielä tästäkin pidemmälle ja synnyttävän entistä riettaamman musiikillisen sekasikiön. Tuotanto kaipaisi myös enemmän ilmavuutta, sillä nyt turhan tasaiseksi lytätty soundi latistaa turhaan tehokeinojen iskevyyttä.  Sacre bleu sentään, outoja nuo ranskalaiset.

Diabolic Force
Old School Attack
No Colours

1,5 Juha Vainio vainaa sanoitti jo aikoinaan, että aika entinen ei koskaan enää palaa. Yrittäjiä aina silti löytyy, mutta vaikutteiden imemisen sijasta vanhojen hyvien aikojen sokea palvonta ja kopiointi tuottaa usein tuloksena silkkaa tylsää sontaa. Näin myös brassien kanssa, joiden ilmeinen yritys luoda likaista proto black/thrash metalia ei edes parhaimmillaan yllä lähellekään sitä tasoa, mitä Bathory, Hellhammer tai Sodom huonoimmillaan ulostivat.

Alun perin vuoden 2003 viiden biisin EP-julkaisua on täydennetty täyspitkän mittoihin lisäämällä toiset viisi kappaletta treeninauhalta, jolla oikeastaan on paremmat soundit kuin itse varsinaisella studiotuotoksella. Vaikka joissain tapauksissa rupiset tai raa’at soundit korostavat itse musiikin alkukantaista voimaa, alleviivaavat ne Diabolic Forcen tapauksessa paremminkin biisien olematonta sisältöä.

Jos tämä julkaisun arvostaminen edellyttää jonkinlaista true-statusta, lukeudun mieluusti poseriksi ja pistän In The Sign of Evilin soimaan.

Dirge
Wings Of Lead Over Dormant Seas
Equilibre

4 Se laahaa, se jauhaa, se uppoaa, se möyrii, se fiilistelee, se hypnotisoi, se murskaa, se leijailee. Dirge ja neljäs levy, joka onneksi ei mennyt ohi aiempien tapaan. Albumin nimeen kätkeytyy hyvin musiikkia kuvaava analogia, sillä biisit todella kuulostavat kuin ne yrittäisivät lyijyn raskain siivin lentää avaan meren tuolle puolen vain vajotakseen sen hellään syleilyyn.

Viiden kappaleen perustat on valettu vankalle doom-pohjalle, jossa vahvikkeena on käytetty sludge metalia ja sidosaineena myös pieni osa post rockia. Levy ei ole missään nimessä helppo tapaus sisäistettäväksi, sillä se rakentaa vaivihkaa pään sisälle em. elementeistä tajunnan täyttävän kokonaisuuden, jos vastaanottaja on vain kyllin kärsivällinen myöntämään sille rakennusluvan.

Papukaijapisteen lisämassiivisuudesta olisi hyvin voinut antaa lisää, mikäli promolevyn sisältö olisi sama kuin itse myyntiversion. Uskokaa tai älkää, kakkoslevyn tunninmittaista nimikappaletta jää tosissaan kaipaamaan, vaikka jo samanmittainen ykköslevyn settikin saa olon hakatun madon kaltaiseksi.

Fall Of Serenity
The Crossfire
Lifeforce

3 The Crossfire on kuin suklaarasia, mutta päinvastaisella tavalla kuin miten siihen verrattiin ihmisen elämää Forrest Gumpissa. Heti ensitahdeista arvaa, miltä loput maistuu ja vaikka alku uppoaakin kitusiin hyvin, yllättää ähky vaivata puolessavälissä. Mitään kaukaisilta sukulaisilta joka Joulu saatuja halpamarkettien peruskonvehtirasioita albumi ei muistuta, sillä laatua löytyy ja se on tasaista aivan kuten lähes germaanisella täsmällisyydellä olevat viiden minuutin kipaleetkin.

Viisikon melodisen muttei sokerisen aggressiivisesta death metalista on vaikeata löytää mitään varsinaista vikaa muuta kuin että kappaleet ovat aavistuksen liian pitkiä ja niitä on pari liikaa. Vokalisointi on mallikkaan räyhäkästä, näppäriä koukkuja on riittävästi ja soundilliset puitteet ovat kohdallaan. Mikä tahansa kappale yksittäisenä nautittuna on kelpo tekele, mutta yhtenä lössinä kokonaisuus vain alkaa mättää eikä pataan niin kuin odottaa sopisi.

Veisut ovat yksinkertaisesti liian identtisiä kaikessa mallikkuudessaan. Harvoinpa sitä tällaiseenkaan törmää, yleensä kun tasapaksuus tuppaa olemaan kokonaisvaltaista aina yksilöistä niiden muodostamaan laumaan saakka.

Gary John Barden
Love & War
Escape

2 Sanotaan, että ei ole koiraa karvoihin katsominen, ei koira karvoistaan pääse ja että vanha koira ei opi uusia temppuja. Nämä kolme sanontaa pätevät Gary John Bardeniin, jonka kannukset on kerätty 80-luvun alkupuolella The Michael Schenker Groupin vokalistina. Ura on senkin jälkeen jatkunut erinäisissä kokoonpanoissa ja soolona, kuten uusimmalla Love & War –levyllä.

Albumin anti ei yllätä, tarjolla on melodista hard rockia aikuismaiseen makuun kaikkien taiteen sääntöjen ja kliseiden mukaan. Kummallista kyllä, ensimmäinen kuuntelukerta ärsytti ja puudutti, mutta seuraavien tutustumiskierrosten myötä pää alkoi jopa hieman nyökkiä valikoituneiden palojen kohdalla. Ikävä vain, että niin herra solisti kuin itse sävellyksetkin himmailevat turhan varovaisesti eivätkä päästele kunnolla niin kuin pitäisi. Potku arkoihin paikkoihin jää kokonaan uupumaan ja kiva lopputulos jää niukin naukin keskinkertaisuuden alapuolelle.

Syyttävä sormi osoittaa myös turhan tylyjen ja kolkkojen modernien soundien suuntaan, joka erityisesti riipii korvaa kitaroiden kohdalla. Yksinkertainen ja kireä surina kiristää yksinkertaista, kun mukavasta läskistä olisi muuten kivaa kuunnella leppoisaa musiikkia.

Gutworm
Disgured Narcissus
Anticulture

3,5 Uuden luominen on aina hankalaa kuin vanhojen tuttujen ja hyväksi havaittujen asioiden. Ja vaikka uutta haluaisi ja onnistuisikin tekemään, ei lopputulos automaattisesti ole hyvää ja mielenkiintoista. Brittinelikko Gutwormin toisella albumilla lähinnä death metalin ja hardcoren ristisiitoksesta syntynyt lopputulos on jämäkkä, monipuolinen ja kiinnostava.

Vaikka kappaleet pohjautuvatkin moderniin kalmankatkuiseen mäiskeeseen, eivät temmot kuitenkaan ole tapissa koko aikaa, vaan hitaampaa ruhjomistakin löytyy useasta kohtaa levyä. Samaa pätee myös solistin HC-vokalisointiin pohjautuvaan mallikkaaseen suoritukseen, mies todellakin huutaa mutta myös karjuu sen minkä keuhkosta irti lähtee. Aivan näin yksinkertaisista elementeistä ei orkesterin musiikki silti yksistään koostu, sillä mukana on aimo annos vaikeasti määriteltäviä ahdistuneisuuden sävyjä, jotka tuovat etäisesti mieleen Neurosiksen vanhemman tuotannon.

Disfigured Narcissus tunkeutuu sisään korvista ja alkaa nakertaa tietään ulos sisältäpäin Alienin tapaan. Aivan heti ei pää tahi vatsa kuuntelijalla räjähdä, sillä musiikin dynamiikkaa olisi voitu viedä entistä rohkeammin syvempiin ja tummempiin ulottuvuuksiin bändin nyt jo oivasti käyttämin keinoin. Parantamisen varaa silti jää, mutta eroa keskitason pikkukivaan ja absoluuttiseen paskaan on runsaasti.

Iron Hearse
Iron Hearse
Psychedoomelic

2,5 Rokata voi monella tapaa, kuka katujen sävelien tai moottoripyörän puksutuksen tahtiin, kuka taas tummemmissa tunnelmissa syntyjä syviä murehtien. Näin on tehty jo 70-luvulta alkaen ja Iron Hearse jatkaa 2000-luvulla genren maineikkaimpien Pentagramin ja Saint Vituksen viitoittamalla doom rockin poluilla.

Vain vuosi sitten ilmestyneen debyytin uusintajulkaisua perustellaan ainakin täydentämällä kokonaisuutta neljällä liveraidalla, joita ilmankin 70 minuuttia lähentelevä levy olisi pärjännyt. Kovinkaan legendaariseksi ei orkesteri tällä julkaisulla nouse, sillä vaikka musiikissa onkin vaadittua groovea ja rosoisuutta, jää kaivattu viimeinen potku puuttumaan. Jokaisen veisun kohdalla odottaa pään alkavan nykiä, mutta liikkeeseen lähtee korkeintaan toinen jalka lepsusti tahtia lattiaan naputellen.

Rockissa tämä ei kuitenkaan riitä eikä näin ollen Iron Hearse pystykään tempaamaan kuuntelijaa mukaansa oikein millään tasolla. Sielun ja sydämen tästäkin huolimatta kyllä kuulee, mutta ei minkäänlainen Frankensteinin-hirviö näin heppoisin elimin eloon herää.

Lizzy Borden
Appointment With Death
Metal Blade

2,5 Lizzie Borden nousi tietoisuuteen 1892 heiluttamalla kirvestä parin raadon edestä ja musiikillinen vastine Lizzy Borden 91 vuotta myöhemmin viuhtoen torrakoillaan neljän täyspitkän edestä ja katoamalla 90-luvulla lähes kokonaan. Vaan niinpä Lizzy on palannut murhanhimoisena uudella vuostituhannella keskuuteemme ja julkaisee jatkoa vuonna 2000 ilmestyneelle Deal With The Devil levylle.

Ei uran alkuaikoihin verrattuna orkesteri ole lähtenyt juurikaan modernisoimaan soundiaan, vaan luottaa yhä edelleen varsin yksinkertaiseen joskin suhteellisen toimivaan melodiseen heavy metaliin ja hard rockiin. Vaan hieman on bändin terä ruosteessa eivätkä sävelmät ole läheskään niin iskeviä saati tappavia kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten julkaistulla Visual Lies –kiekolla.

Kokonaisuus jää silti väistämättä vaisulle keskitasolle, vaikka muutama lähes päähän soimaan jäävä ralli siltä löytyykin. Halutessaan levyä voi kuitenkin helposti pyörittää toistamiseenkin paremman puutteessa, sillä yhdentekevätkin biisit osoittautuvat aika neutraaleiksi ärsytyskynnyksen suhteen.

Necrodeath
Draculea
Scarlet

3,5 1900-luvun lopussa kymmenen vuoden unesta jälleen henkiin herännyt Necrodeath tuntuu olevansa elämänsä vedossa, sillä julkaisuja tulee tasaisen tappavaan tahtiin laadun laskematta. Ikävä kyllä nousujohteista kehitystä ei tälläkään kertaa ole tapahtunut, sillä Draculea on levynä täsmälleen samalla hyvällä muttei loistavalla tasolla kuin edelliset 100% Hate ja Ton(e)s Of Hate –kiekot.

Valakian ruhtinas Vlad ”Seivästäjä” Tepes ei ole innovatiivisin inspiraation lähde metallin parissa, josta kielii levyllä olevat Venom-laina Countess Bathory sekä uusi kipakka versio lähes kaksikymmentä vuotta vanhasta Fragments Of Insanitystä. Toisaalta nämäkin kappaleet istuvat kokonaisuuteen hyvin ja mahdollisesti levyn teemasta johtuen musiikissakin on hitusen enemmän tunnelmointia ja vaihtelua kuin aikaisemmin.

Kyllä italiaanoilta luonnistuu edelleen mustasävytteisen thrash-death hybridin luominen omalla tutulla otteella. Ainut vain mitä tälläkin levyllä jää uupumaan, on todellinen riman nosto ja sen komea ylitys. Eväitä tähän kun kokemuksen ja näkemyksen myötä bändillä on selkeästi olemassa.

Perfect Chaos
The Eightbound Five
CFTN

3,5 Sanotaan, että matkiminen on imartelun vilpittömin muoto ja korkeintaan itse tekijät voivat kirkkain silmin kieltää, että Perfect Chaoksen toinen julkaisu ei kuulosta pitkälti The Hauntedilta aina dolvingmaisuuksia myöten. Huonosti ja hätäisesti tehtynä lopputulos olisi anteeksiantamatonta ja tylsää, mutta kolmen vuoden takaisesta debyytistä bändi on skarpannut ja tiukentunut sen verran, että jälki on näinkin varsin mallikasta.

Tarkempi perehtyminen levyn tarjontaan osoittaa kuitenkin, että vaikka kappaleiden perusta onkin esikuviensa uusiothrashissa, on bändillä tarjota myös maukkaita pieksentää sekoittavia ja värittäviä jippoja lähes koko ajan. Kun tempokaan ei ole tapissa kuin osan aikaa, on kokoonpanolla tarjota intensiteettiä ylläpitäviä erilaisia raivon sävyjä läpi sen koko optimaalisen vinyylilevyn keston ajan.

The Eighbound Five on mielenkiinnon herättävä ja osittain myös ylläpitävä levy, jonkalaista Suomessa on thrash-buumista huolimatta vähän osattu tehdä. Ero maailmanluokan terävimpään kärkeen on periaatteessa pieni, mutta käytännössä oikeanlaisten askeleiden löytäminen ja ottaminen eteenpäin on äärimmäisen hankalaa. Jämerä porraskivi orkesterilla kuitenkin on jo valettuna.

Pymathon / Gentle Evil
Split LP
Verdura

0,5 Jos haluaa tehdä asioita oudosti ja vaikeasti, voi julkaista vinyyli-splitillä kahden kotimaisen duon musiikkia, joista toinen räimii rupista ja vanhakantaista jonkinasteista death/thrashia ja toinen raiskaa korvia äänekkäällä ja kirskuvalla noise jazzilla. Tätä kait pitäisi kutsua sitten taiteeksi tai kohottaa jopa korkeakulttuuriksi.

Pymathon on kaksikosta se, jota kohtaan löytyy hieman enemmän ymmärtämystä kuin Gentle Evilille. Rummuilla ja kitaralla jammailemalla luodut kolme biisiä kuulostavat juuri siltä, kuin miten ne on tehtykin eli improvisoiden. Minkäänlaista päätä eikä häntää tahdo löytyä kitaran kirskuessa rumpujen paukkeessa kuin satunnaisesti, jolloin instrumentaalikaksikko malttaa edes hieman mielensä ja soittaa yhteen normaalimpaa old school mäiskettä. Soittaminen voi varmasti olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, lopputulos levyltä kuitenkaan ei.

Vielä rasittavampi tapaus on kiekon toinen puoli, jossa niin ikään rumpali hakkaa mitä mieleen juolahtaa ja päälle tuutataan elektronisilla vempaimilla aiheutettua tärykalvoja repivää mölyä koko 16-minuuttisen teoksen ajan. Kuulemma tällaisessa musiikissa on perinteisesti saksofoni suoltamassa möykkää, mutta yhtä ärsyttävältä sekin kait kuulostaisi. Ei armoa, ei hellyyttä, ei ymmärtämystä.
En myönnä enkä kiellä, ettenkö saattaisi olla täysin väärää kohderyhmää levyn sisällön suhteen, mutta ehdoton kantani kuitenkin lienee, että albumin julkaisu ja tarjonta on jotain mitä en tahdo ymmärtää millään tasolla. Jos mikään ei enää elämässä tunnu miltään, base-hyppääminen kuulostaa liian vaaralliselta, soittaminen ei maistu ja provosointi kiinnostaa, voi tästä löytyä tylsyyttäsi piristävä soundtrack.

Shatter Messiah
God Burns Like Flesh
Dockyard 1

3,5 Kun lusikkaansa on monessa sopassa hämmentänyt, tarttuu omiin keitoksiin väkisinkin entistä makua. Näin myös kitaristi Curran Murphyn tapauksessa, joka on päässyt esittelemään taitojaan mm. Annihilatorin ja Nevermoren keikkakokoonpanoissa. Luovuuttakin herralta tuntuu löytyvän, sillä God Burns Like Flesh on jo toinen levy sitten vuoden 2006 orkesterin perustamisen ja debyytin jälkeen.

Nevermore-mielikuvat ovat vahvoja eikä vähiten vokalistin Greg Wagnerin ilmeisen samankaltaisuuden äänenkäytön suhteen Warrel Danen kanssa. Myös Shatter Messiahin musiikki on samalla tavalla melodista ja voimakasta eikä Annihilator-vertailukaan aivan perusteetonta olisi. Nämä yhteneväisyydet eivät kuitenkaan missään vaiheessa herätä negatiivisia assosiaatioita, sillä bändin musiikissa on silti enemmän omaa kuin lainattua tai varastettua. Ja mikä tärkeintä, biisit ovat uljaita ja seisovat vankasti omin jaloin.

Vaikka sävellyksissä voimaa, viekkautta, vauhtia ja viriiliyttä onkin, jää niiltä silti uupumaan lopullinen selkeä iskevyys. Mieleenpainuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja tuntuvat korvatun pelkillä C-osilla. Pienellä viilauksella kolmoslevyn voisi helposti odottaa nousevan julkaisuvuoden kymmenen parhaan levyn tuntumaan.

Taint
Secrets And Lies
Rise Above

2,5 Levyt voivat joskus olla hankalia tapauksia, etenkin jos niiden sisältöä haluaa tai joutuu analysoimaan. Musiikki voi olla vaikeasti tartuttavaa, lähestyttävää tai joskus sitä ei tahdo päästä edes riittävän lähelle muodostaakseen sopivaa lähestymisstrategiaa. Taintin kakkoskiekko Secrets And Lies on juuri tällainen levy.

Periaatteessa musiikki liikkuu jossain rockin, myöhäisempien aikojen hardcore punkin ja sludgen välimaastossa olematta oikeastaan mitään näistä. Biiseissä on hyvä sopivan raskas ja rosoinen boogie, ne eivät ole sieltä kaikista yksinkertaisemmasta päästä eikä vaihtelevuuttakaan puutu. Kun veikeät kappaleiden nimet kuten Barnstorm Zombie Revival ja Born Again Nihilist vielä hyvin komppaavat isäntiään, pitäisi homman olla siinä kuosissa, että läski alkaisi sätkiä. Mutta kun ei.

Muutamaa viisua lukuun ottamatta (esimerkkinä huilulla sävytetty rauhallisesta lähes maaniseksi yltyvä What The Crow Saw) kappaleista vain puuttuu se tunnistamaton jokin, joka todella animoisi kropan päästä varpaisiin. Lopputuloksena on dilemma kuinka paljon levystä haluaisi pitää ja kuinka paljon siitä todella tykkää. Levyn päättää viimeisen kappaleen hiljaisuutta seuraava piilobiisi……………………………………………………joka edelleenkään ei ole hauska ja yllättävä idea.

Those Who Bring The Torture
Those Who Bring The Torture
No Colours

3 Jos tietää mitä tekee, ei aikaa sen tekemiseen tärväännyt paljoa. Tämän viisauden ovat kolme ruotsalaista velikultaa oivaltaneet, sillä tarinan mukaan levy on sävelletty, äänitetty ja miksattu alusta loppuun viikossa. Kun albumin 17 kappaletta piestään läpi vielä rapiaan 37 minuuttiin, on musiikissakin pidättäydytty ainoastaan olennaisessa eli vanhan koulukunnan ruotsalaisessa death metalissa ja Carcass-mallin grindcoressa.

Sen verran perusasioiden ääressä orkesteri liikkuu, että mukaan on mahtunut muutama ilmiselvä lainaus tai kunnianosoitus riffipuolella ja tästähän levykokonaisuudessa onkin loppujen lopuksi kysymys eli vanhojen hyvien aikojen tuomisesta vuoteen 2007. Selkeästi esittämänsä musiikin alkuperäisinä aikalaisina kokemus ja näkemys genrestä tuoksuvat selvästi läpi, jonka ansiosta biisit on saatu tarvittavalla groovella heräämään eloon ja eroon tasapaksuudesta.

Vaikka levyä ei voikaan haukkua oikein mistään ja sen kuuntelu on suhteellisen viihdyttävää kerta toisensa jälkeen, ei sen anti jaksa kuitenkaan nousta genressään edes lähelle klassikon statusta. Sellaiset albumit kun on tehty jo 90-luvun taitteessa pioneerien toimesta.

UneXpect
In A Flesh Aquarium
Ascendance

Nyt viedään kuuntelijaa kuin narussa teuraaksi vietävää pässiä, jota on jo kertaalleen yritetty epäonnistuneesti nirhata kalauttamalla klapilla päähän. Kanukit saavat tämän aikaiseksi toisella levyllään, jossa yhdistyy jollain tapaa oikeastaan melkein kaikenlaisia raskaan ja vähän muunkin musiikin tyylisuuntia. Avantgardemaisella tavalla totta kait.

Koko albumi on alusta loppuun asti sellaista ilotulitusta, että joka toinen kerta sen kuuntelu joko ärsyttää tai sitä kuuntelee ihastuneena ja ihmetellen suu sepposen selällään. Tavaraa on tungettu kappaleisiin sen verran paljon, että ähkyn vaara on alati läsnä. Näennäisen kaoottisesta materiaalista ja lähestymistavasta huolimatta jokainen hetki on täysin käsittämättömällä tavalla saatu sorvattua saumattomasti yhteen, vaikka ajoittain kuulostaakin kuin kaksi tai useampaa erillistä biisiä olisi laitettu soimaan samaan aikaan.

Tekotaiteellista tai kieroa kieron vuoksi – aivan sama. Jos Mike Portnoykin on sanonut, että aivoon alkaa sattua tätä kuunnellessa, ei minunkaan tästä tarvitse mitään ymmärtää muodostaakseni viha/rakkaus-suhteen ilman numerointia.
 
Vendetta
Tyranny Of Minority
Lion Music

2 Orkesterin nimeäminen armon vuonna 2006 Vendettaksi osoittaa aikamoista mielikuvituksen puutetta, sillä onhan noita jopa levyttäneitä kokoonpanoja ollut tuolla nimellä varmaan joka maassa aina Suomea myöten. Onneksi aivan yhtä surkeaa ei ensilevytyksen sisältö kuitenkaan ole, vaikka edes keskitasolle ei kahdentoista raidan anti nousekaan.

Aiemmin Lion Music on asetellut kitaristi Edward Boxin harteille jonkinmoista kitaravirtuoosin viittaa julkaisemalla herran parit soololevyt ja nyt tarkoitus olisi lunastaa oikealle orkesterille paikka melodisen metallin historiankirjoissa. Yritykseksi tämä kuitenkin jää, sillä vaikka biiseissä idean tynkiä onkin ja satunnaisia kelvollisesti maistuvia melodioita ja sooloja, ovat kappaleet silti turhan valjuja ja toistensa näköisiä. Osasyynä on suhteellisen munaton tuotanto, mutta myös samasta seikasta kärsivä vokalisointi.

Ihan kiva on ehkä pahinta miten musiikkia voi kuvailla, mutta ei tästä muutakaan pysty sanomaan.

LIZZY BORDEN KIRVEEN OTTI

Niin lapset kuin hevimiehet ovat hänen nimeään loruilleet leikeissään ja riimitelleet lyriikoissaan. Kirvesmurhaajan Lizzie Bordenin legenda elää yhä tänäkin päivänä vankasti niin itseään kuin orkesteriaan Lizzy Bordeniksi kutsuvan amerikkalaisen toimissa.

Lizzy Bordeniin on alusta asti lyöty glam rockin leima, mikä johtui pitkälti heidän ulkonäöstään sekä intensiivisestä keikkailusta LA:n klubiskenessä muiden meikki- ja huivibändien kanssa. Orkesterin imago ja tyyli oli kuitenkin enemmän velkaa Alice Cooperin kaltaisille shokeeraaville artisteille kuin lähempänä naista näyttäville ja niitä kainaloonsa kahmiville kauniille pojille eikä musiikissakaan juuri laulettu rakkaudesta ja läpi yön bailaamisesta. Musiikillisestikin bändi oli enemmän velkaa Iron Maidenin ja Judas Priestin kaltaiselle heavy metalille, kuin varsinaiselle kiiltokuvarockille.

Niin monen muun aikalaisensa tavoin, Lizzy Bordenin ura alkoi 80-luvun alkupuolella Los Angelesissa. Ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt Demo ’83 kiinnitti pari vuotta aiemmin Metal Blade levymerkin perustaneen Brian Slagelin huomion, joka oli ehtinyt tuoda runsaasti näkyvyyttä useille vielä tuolloin vailla levytyssopimusta oleville bändeille kuten Metallica, Slayer, Overkill, Trouble ja Armored Saint julkaisemalla heidän kappaleitaan sarjan Metal Massacre –nimen alla kulkeneita kokoelmalevyjä.

Lizzy Bordenin Rod Of Iron –kappale julkaistiin sarjan nelososalla ja myöhemmin uudestaan orkesterin vuonna -85 julkaistulla debyytillä Love You To Pieces. Väliin mahtui Rainbow coverin Long Live The Rock ’n’ Roll sisältänyt Give’em The Axe EP (-84), jonka senkin julkaisi Metal Blade aivan kuten tähän mennessä kaikki yhtyeen kuusi täyspitkää studiolevyä, pari EP:tä ja singleä, livelevyn sekä Best Of –kokoelman.

And gave her mother forty whacks…

Orkesterin debyytti esitteli jo tuolloin monipuolisen kokoonpanon, jonka musiikki oli samaan aikaan melodista, mutta myös rankkaa. Termillä power-metal kuvattiin yleisesti myös heidän musiikkiansa, vaikka nykyisellään se tuokin mieleen monelle aivan toisenlaisia mielikuvia. Monet pitävätkin albumia Lizzy Bordenin parhaana ja aliarvostettuna metallin klassikkona etenkin Amerikan ulkopuolella. Hehkutuksella on kieltämättä vankat perusteensa, sillä levyltä löytyy useita tarttuvia mutta mallikasta kitarointia esitteleviä kappaleita, joiden kruununa on Lizzyn omintakeiseksi ja tavaramerkiksi nousseet mutta mielipiteitä tehokkaasti jakavat korkealta ja kovaa vedetyt laulusuoritukset.

Vain vuosi debyytin ilmestymisen jälkeen bändi julkaisee niin tuplalevylle kuin videolle ja modernin teknologian mahdollistamana myöhemmin DVD:lle päätyneen The Murderess Metal Road Show –livetallenteen. Tällä kuullaan ja ennen kaikkea nähdään kaikki debyytin kappaleet sekä osa myös ensimmäisen EP:n biiseistä. Shock metal –imagoa vahvistaa Love You To Pieces -kappaleen aikana alusvaatteisillaan keikistelevän neitokaisen sullominen laatikkoon ja tämän mestaaminen milläs muullakaan kuin kirveellä. Veren kanssa lotraava Lizzy antaa myös yleisölle osansa eikä tylyltä kohtalolta säästy edes lavalle saapasteleva Joulupukkikaan Psychopath –veisun aikana. Taattua ja harmitonta viihdettä, joka saattaa ehkä naurattaa mutta samalla myös ihastuttaa ja muistuttaa vanhoista hyvistä ajoista jolloin vastaavia show-numeroita vielä nähtiin metallikonserteissa.

Lizzy Borden ei levännyt laakereillaan, vaan saman vuoden -86 syyskuussa em. liven kanssa julkaistiin Menace To Society, jonka nimi kuvaa hyvin ajan henkeä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Orkesteri joutui välittömästi senaattorien ja muiden politiikan silmäätekevien vaimojen perustaman vuonna 1985 Parents Music Resource Centerin (PMRC) hampaisiin mm. Twisted Sisterin, Mötley Cruen, Venomin sekä W.A.S.P.:in kanssa, joiden katsottiin olevan haitallisia nuorisolle seksiä, väkivaltaa, alkoholin- ja huumeiden käyttöä ylistävien sanoitustensa kanssa. Vaan mikä yritetään kieltää, kohottaa vain suosiotaan ja niin kävi myös Lizzy Bordenin kanssa. Menace To Society oli vahva seuraaja debyytille, eikä varsinaisia muutoksia tyylissä kuullakaan, ainoastaan aavistuksen pidemmälle jalostettuja musiikillisia ja tekstillisiä ideoita.

When she saw what she had done…

Silloin kun metalli on kuumaa, on sitä taottava. Lizzy Borden takoi ensin Visual Lies –albumia ennakoivan Me Against The World –singlen heti perään Terror Rising EP:n ja kaikki nämä kolme julkaisua vuoden 1987 aikana. Levyllä kaikki loksahti vielä entistäkin paremmin kohdalleen aina parantuneita soundeja, Lizzyn entistäkin vakuuttavampaa laulua ja tarttuvampia kappaleita myöten. Hullunkurisesta lähes väkisinkin naurunpyrskähdyksiä aiheuttavasta kansikuvasta huolimatta levyllä on toinen toistaan parempia kappaleita. Avausraita Me Against The World on todellinen heavy metalin kapinahenkeä liehtova tunnuslaulu ja yksi orkesterin parhaiten tunnetuista ja menestyneimmistä lauluista.

Loppuunmyydyt kiertueet niin Pohjois-Amerikassa kuin Euroopassakin seurasivat levyn julkaisua ja kuluikin pari vuotta, ennen kuin seuraaja Master Of Disguise ilmestyi. Suuria muutoksia ei menestyksekkääksi havaittuun kaavaan oltu haettu, ainoastaan sävellykset olivat aiempaa entistäkin monipuolisempia ja kunnianhimoisempia. Osana Metal Bladen 25 vuoden taipaleen juhlistamista  musiikkibisneksessä levy julkaistiin uudelleen yhdessä Visual Liesin kanssa bonusraidolla ja DVD:llä varustettuna. Tarjonnan on vastattava kysyntää ja vielä lähes pari vuosikymmentä alkuperäisistä julkaisuista sitä Lizzy Bordenia kohtaan riittää. Huolimatta huomattavasti suuremmasta suosiosta ja tunnettavuudesta Atlantin tuolla kuin tällä puolen, osoitti bändi viimeistään olevansa kaikkea muuta kuin pelkkä Amerikan ihme.

Mitä tämän Master Of Disguisen jälkeen tapahtui, on pienoinen mysteeri, johon suuri ja kaikkitietävä Internetkään ei etsivälle tarjoa vastausta. Bändi tuntui katoavan täydellisesti kartalta ja kysynnästä sekä toivoa paluusta antoi ainoastaan vuoden -94 The Best Of Lizzy Borden –kokoelma. Hiljaiselo kuitenkin jatkui jatkumistaan.

…She gave her father forty-one

Paholainen pitää kuitenkin huolta omistaan ja kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen vuonna 2000 orkesteri ilmoitti hieman yllättäenkin julkaisevansa uuden levyn Deal With The Devil.

Alkuperäisessä kokoonpanossa kitaristit ja basistit olivat vaihtuneet taajaan, mutta vokalistin lisäksi rumpali Joey Scott Harges oli pysynyt uskollisena ja paukuttanut nahkoja jokaisella levyllä. Vaikka levyllä soittaakin lukuisia sessiomuusikoita mm. Joey Vera, omalle tyylille oltiin uskollisia pitkästä tauosta huolimatta. Konstailematonta ja melodista nykyaikaan tuotua metallia 80-luvun hengessä, jossa tälläkin kertaa riffittely ja kitaratyöskentely oli ensiluokkaista.

Vaan eipä alkanut tästäkään levystä aktiivinen murhaaminen keikoilla ja kiertueilla. Osa syy löytyy varmasti vanhojen konkareiden halusta karistaa glam-metal viitta harteiltaan ja luoda jotain hieman uutta ja erilaista. Lizzyn nimissä tämä ei kuitenkaan ollut järkevää, joten vanha parivaljakko kasasi ympärilleen uuden kokoonpanon Starwood–nimen alle ja julkaisi vanhan yhteistyökumppaninsa Metal Bladen kautta If It Ain’t Broke, Break It –debyytin vuonna 2004. Kappalemateriaalia nojaa huomattavasti enemmän niin 70-luvun hard rockiin a’la Kiss ja The New York Dolls kuin saman genren uudemman aallon lipunkantajista kuten The Darkness ja Velvet Revolver. Kokoonpanon kakkoslevyä on valmisteltu pitkään ja hartaasti, mutta ainakaan toistaiseksi sen julkaisupäivämäärästä ei vielä ole tietoa.

Mutta eipä ole Lizzy Bordenkaan vielä haudattu, sillä lokakuussa 2007 ilmestyi taas kuin puskista bändin kuoleman kanssa teemallisesti flirttaileva kuudes studiolevy Appointment With Death. Edellislevyn tavoin mukaan oli saatu nimekäs joukko erilaisia muusikkoja aina vanhan liiton kitarasankareista George Lynchiin äärimetallin erikoisosaajaan Erik Rutaniin. Levy on vahvasti nykyajassa kiinni musiikillisia juuriaan unohtamatta, jonka tekemiseen aina kansia ja tarinaa myöten on todella panostettu. Vaikka albumi onkin vahva, tummasävytteinen ja monipuolinen näytös, ei aivan samaa vanhojen levyjen iskevyyttä kuitenkaan ole tavoitettu. Selkeä osoitus se kuitenkin on bändin elinvoimaisuudesta ja relevanttiudesta yhä lähes neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen. Lizzyn kirves heiluu yhä, ei ehkä yhtä tappavasti kuin ennen, mutta silti kylmän harkitusti. 

Julkaistu Inferno #51/2007