Artistin kuin artistin hengentuotteen kuvaaminen ihan kivaa –sanaparilla lienee pahin mahdollinen loukkaus, johon kriitikko voi alentua. Vaikka tämä luonnehdinta pitääkin täysin paikkansa suurimman osan kanssa minkä tahansa genren julkaisuista, tekee se myös itse sisällöstä ihan kivaa –kritiikkiä, joka ei varsinaisesti palvele ketään. Ei edes tarpeillaan istuvia ja arvioita satunnaisesti selailevia lukijoita.
Makuasioista puhuttaessa objektiivisen kritiikin esittäminen on sula mahdottomuus ja täydellinen utopia, jota on turha edes yrittää lähteä kenenkään tavoittelemaan. Vaikka hyvän kriitikon tuleekin olla perillä faktoista ja sanan säilänsä kohteena olevasta musiikista pystyäkseen suhteuttamaan minkä tahansa julkaisun tähän joukkoon, ovat arviot aina kuitenkin vain yhden hengen perusteltuja subjektiivisia mielipiteitä, jotka perustuvat tämän omaan henkilökohtaiseen kokemusmaailmaan. Kriitikon tulisi olla aina asiantuntija alallaan, muttei koskaan jumala edes puoliksi.
Onneksi tämä vanhanaikainen käsitys on ollut historiaa jo vuosia kiitos ihmeellisen Internetin, joka virtuaalisena musiikkipankkina eri palveluineen tarjoaa jokaiselle periaatteellisen mahdollisuuden koekuunnella musiikkijulkaisuja etukäteen laillisesti tai laittomasti. Nykyaikana kriitikon tehtävä onkin lähinnä herättää lukijoiden kiinnostus arvioimaansa orkesteria ja tämän levyä kohtaan joko positiivisesti tai negatiivisesti. Lopullisen hankintapäätöksen voi kukin aktiivinen musiikinystävä tahollaan tehdä omien korviensa perusteella, kun arvioija on ensin kovan kuuntelu- ja verbaalisen työn tuloksena tehnyt suodatusta ihan kivaa –levyille.
Levyjen tekeminen on nykypäivänä huomattavasti halvempaa kuin vaikkapa 15-20 vuotta sitten, jolloin kalliiden äänitysstudioiden käyttäminen oli välttämätön paha. Tulevat muusikonalut aloittavat soittamisen yhä nuorempana ja tarjolla on lukuisia erilaisia esikuvia ja oppia jakavia lähteitä, joita seuraamalla kehittyminen voi olla parhaimmillaan huikaisevan nopeaa. Tästä johtuen soittoniekat ovat taidollisesti huomattavasti korkeammalla tasolla kuin juuri em. ammattilaisstudioiden kultakautena, mutta säveltämisessä esille tuleva lahjakkuus ei ole vuosien saatossa kuitenkaan kasvanut mihinkään, vaan on pysynyt suurin piirtein vakiona.
Paskasta ei saa konvehtia –sanonta ei varsinaisesti siis pidä paikkaansa puhuttaessa levyistä, jotka voivat soittoteknisesti ja soundillisesti olla huippuluokkaa. Soittotaito tai sen puute yhdessä täydelliseksi viilattujen tai rupiseksi suhinaksi jätettyjen soundien kanssa ei kuitenkaan ole tae onnistuneeseen lopputulokseen, vaan kyse on aina lahjakkuudesta ja siitä minkälainen lähestymistapa on oikea musiikin sisältämien tunnetiloille välittämiseksi kuulijalle.
Levyjä, joita ei pysty edes kehaisemaan vaikka ne olisivat kaverin bändin tai haukkumaan mistään ovat juuri näitä ihan kivaa –julkaisuja. Tällaiset julkaisut ovat täydellisiä tapauksia esimerkiksi kotiaskareiden taustamusiikiksi, käyttötarkoitus, joka ei millään tavalla halvenna itse musiikkia. Onhan naudan tai härän sisäfileekin mitä parhainta evästä, mutta silti maksalaatikkoa on kiva syödä toisinaan pelkästään jo vaihtelun vuoksi. Juustolla ja tabascolla tuunattuna toki.
Välttääkseen ihan kivaa –tekstin suoltamisen joskus vuoden aikana kymmeniä ja taas kymmeniä ihan kiva –levyjä tuomitseva skribentti sortuu sanoilla kikkailuun peittääkseen omaa kyynisyyttään ja turtumistaan työhönsä, jota monet musiikinkuuntelijat pitävät niin hienona ja hyvänä keinona saada ilmaisia levyjä. Sisällöllinen olemattomuus ja idean puute on helppo hukuttaa ylenpalttisesti käytettyihin kliseisiin ja toisiinsa millään tavoin liittymättömiin vertauskuviin aivan kuten musiikissakin.
Arvosteluasteikon ääripäihin sijoittuvat levyt ovat äärimmäisen harvinaisia, joskin samalla myös erittäin palkitsevia ja inspiroivia musiikkiteoksia. Harva äänite on todellista kurapaskaa, josta suurinkaan elämää syleilevä optimisti ei löydä mitään hyvää, mutta sama pätee myös aitoihin timantteihin, joita ei voi kuin ihastella jopa ilman ruusunpunaisia fanilaseja. Kuluneena herran vuonna 2007 ei käsiä ole ainakaan toistaiseksi tullut vielä lyötyä kertaakaan varsinaiseen paskaan, vaikka muutaman kerran vieno aromi on alkanut sieraimiin tunkeutua. Lähimmäksi maailman kovinta alkuainetta on päässyt todellinen yllättäjä suoraan suuresta tuntemattomasta: Stolen Babiesin debyytti There Be Squabbles Ahead, joka vastikään julkaistiin Euroopassa. Siinä on levy, joka on kaikkea muuta kuin ihan kivaa.
Julkaistu Tuhma 01/08
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti