Inferno #38/2006

Ancara
The Dawn
DKS Music

4 Ancaran debyytti The Dawn on levy, josta varsinkin vanhemman hevihenkilön on vaikea olla pitämättä. Bändin 70- ja erityisesti 80-lukuun nojaava melodinen ja taidokas heavy rock on aitoa ja miellyttävän orgaanista kuunneltavaa modernissa yhteiskunnassa, jota usein leimaa hektisyys ja muovisuus. Orkesterin historian tuntien vaikutteet eivät varmasti tule yllätyksenä ja osaltaan tästä kertoo myös levyltä löytyvät kaksi yli kymmenen vuotat vanhaa kappaletta.

Vahvasti melodioille perustuva musiikki vaatii hyvän laulajan ja sellainen Sammy Aaltonen kieltämättä on. Suurin osa kappaleiden koukuista onkin rakennettu herran kantavan ja monipuolisen äänen ympärille mitä voidaankin pitää niin hyvänä kuin pahana asiana. Laulumelodiat ovatkin komeita ja äärimmäisen tarttuvia, mutta samaa toivoisi myös hieman ekstrapotkua kaipaavalle riffittelylle ja etenkin sen astetta liian taustalle hukuttavalle miksaukselle.

Pienestä kritiikistä huolimatta The Dawn on musiikillisesti hienoa alusta loppuun. Mielenkiintoista onkin huomata hieman yllättäviäkin yhtymäkohtia Charonin ja Machine Menin musiikkiin, ilman että esiintyisi tarvetta määritellä kuka kuulostaa keneltäkin. Hienoja orkestereita kaikki tyynni.

Elephant Bell
The Year Of The Elephant DVD
Omakustanne

3,5 Nykyisin yhä useampi bändi julkaisee ensimmäisen DVD:nsä jo siinä vaiheessa, kun takana on muutama hassu levytys. Kotimainen rock-retkue Elephant Bell pistää tästä vielä paremmaksi. The Year Of The Elephant DVD esittelee ytimekkäästi ja riittävän laaja-alaisesti neljä demoa ja EP:tä julkaisseen kokoonpanon reilun puolen tunnin livevedon, videon, minihaastattelun sekä tyypillisten taustatietojen keinoin.

Oletettavasti opinnäytteenä DIY-asenteella toteutettu paketti on sympaattinen, mutta resursseihin nähden laadukas ja tyylikkäästi toteutettu orkesterin itsensä näköinen paketti. Se toimii hyvänä käyntikorttina niin keikkajärjestäjille kuin tietämättömille kuuntelijoille saada vastaus kysymykseen mistä orkesterissa on oikein kysymys. Julkaisun kompakti noin 45 minuutin kokonaiskesto palvelee hyvin julkaisun tarkoitusta. Toisaalta se ei vaadi katselijaltaan liikaa, mutta tarjoaa kumminkin riittävästi infoa aistielimille. Silti Electric Shoes -EP:n lisääminen audio-muodossa kiekolle olisi täydentänyt kokonaisuutta entistä kattavammaksi.

Vaikka kokonaisuuden toteutuksessa käytetyt ratkaisut ovatkin yksinkertaisia, välittävät ne rehellisen kuvan aidosta ja itseensä uskovasta rock-bändistä, jonka biisit myös oikeasti rokkaavat. Sehän tämänkin julkaisun keskeinen ja tärkein sisältö kuitenkin on.

Mendeed
This War Will Last Forever
Nuclear Blast

2,5 Brittiläinen metallimedia on tunnettua omiensa hehkuttamisesta enkä yhtään ihmettelisi, mikäli Mendeedistä muodostuisi seuraava saarivaltion kriitikoiden lemmikki. Orkesterin pohjasoundi kun perustuu vahvasti amerikkalaiseen metalcoreen sekä perinteisempään heavy metaliin ala Iron Maiden, jota ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta etenkin kitarasoolojen yhteydessä.

Mendeedin repertuaarista käsittää kaikki metalcoren kliseet on kyse sitten laulusta, riffittelystä tai temponvaihdoksista eli jokaisesta kappaleesta löytyy niin huutoa, puhdasta laulua, täsmäriffittelyä, kaahausta kuin hitaampaa ja melodisempaakin tunnelmointia. Orkesterin pelastukseksi koituu kuitenkin omanlaisensa tapa sotkea sekaan ripaus vanhaa kunnon heavy metal melodiaa ja kiukkuisempaa thrashia, joita ilman This War Will Last Forever olisi levynä todellista amerikkalaista kakkosluokan ylijäämätavaraa.

Bändissä on havaittavissa kyllä potentiaalia, mutta etenkin sovituspuolella kokoonpano on vielä selkeä raakile. Ideoista ei onnistuta saamaan läheskään kaikkia irti, eri osuudet eivät solju saumattomasti tai kappaleen kantava idea perustuu yksinkertaisesti liian heppoisiin ja itsestään selviin ratkaisuihin. Liian paljon liian pian voi koitua Mendeedinkin kohtaloksi.

Moi Dix Mois
Beyond The Gate
Gan-Shin

3 Japanilaiset ovat outo kansa ja tätä käsitystä vahvistaa entisestään Moi Dix Mois. Orkesterin pääjehu herra Mana on kotomaassaan jonkin sortin tunnettu multilahjakkuus, joka kitaroi, säveltää, tekstittää, tuottaa, äänittää ja suunnittelee musiikkiinsa sopivan visuaalisen ilmeensä lisäksi myös omat vaatteensa. Kaikissa tekemisissä on tietty mukana omanlaisensa japanilaisille tyypillinen vinksahtaneisuus.

Ei Moi Dix Moiskaan sieltä normaaleimmasta päästä musiikkia ole. Musiikki poukkoilee erilaisten melankolisten ja synkkien tunnelmien ja niitä ilmaisevien tyylilajien välillä varsin avantgardistisen progressiivisessa hengessä. Rumpukoneen tympeä käyttö ja soundimaailma yhdessä kitaran kanssa syövät tunnelmaa ikävällä tavalla, vaikka sitä erityisesti on yritetty korostaa vielä erilaisilla japanin kielellä suoritetuilla lauluosuuksilla. Vahvasti pintaan miksatut oopperahenkisyyttä huokuvat kosketinkuviot ovat usein kappaleissa hyvällä tavalla keskeisessä asemassa.

Beyond The Gate ei ole lintu eikä kala, ei metallia eikä poppia, vaan epämääräinen mutaatio näiden väliltä. Vahvan näkemyksensä varassa Mana onnistuu luomaan 25 minuutista musiikiltaan oudon kiehtovan seitsemän kappaleen temaattisen kokonaisuuden, jonka suurimpia heikkouksia on valju tuotanto. Lisämystisyyttä levylle tuo tieto rajoitetun painoksen olemassaolosta, jossa bonuksena on levyn viisi keskimmäistä raitaa instrumenttiversioina. Jos koko ikänsä syö pelkkää riisiä ja kalaa, alkaa nupissa ilmeisesti väkisinkin viirata.


Node
As God Kills
Massacre Records

3 Parin vuoden takaiseen Das Kapital –levyyn verrattuna Node on päättänyt pieksää itsensä astetta raivokkaampaan ulosantiin ja mallia on haettu erityisesti Ruotsin uusio-thrashista. 20. vuosisata saa edelleen kyytiä teksteissä joskin entistä lohduttomammissa ja tarkemmin kohdistetuissa merkeissä.
Teknisesti tarkasteltuna italialainen Node hoitaa hommansa mallikkaasti. Ärhäkkäästi irtoavassa huutolaulussa on juuri oikeanlainen määrä HC-henkeä, riffit repivät viiltävän tarkasti ja kappaleissa on riittävästi mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä sekä vaihtelevuutta. Kun tuotantopuolikin on onnistunutta aggression selkeästi esille tuovassa kirkkaudessaan, on kasassa kaikki onnistuneen rytinä-albumin ainekset. Mutta…

Niin räväkästi kuin As God Kills potkaistaankin käyntiin nostattaen odotukset keskitasoa huomattavasti ylemmäksi, alkaa musiikin taantuminen ja kuuntelijan korvien puutuminen puolen välin tienoilla. Ei astetta hitaampi ja melodisempi loppupuolisko sinällään huonoa ole, mutta paljastaa vain selkeästi kuinka kappaleista kuitenkin puuttuu se lopullinen niitti ja henki, joiden avulla musiikki heräisi aidosti henkiin. Ison pahan suden tavoin musiikki riittää kyllä puhkumaan nurin risumajan, mutta tiilitalon nurkkia Node ei saa edes natisemaan.


Peer Günt
Live At Rockperry DualDisc
Spinefarm

3,5 Peer Güntin kaltaisen vanhoihin ja hyviin perusarvoihin nojaavan orkesterin tapauksessa on hieman hassua, että se hyödyntää ensimmäisten joukossa uutta ja modernia DualDisc-tekniikkaa. Sinälläänhän kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin mahdollisuudesta toistaa levyn audio-osuus tavallisessa CD-soittimessa ja kuvallinen osuus DVD-soittimessa kääntämällä levyn toinen puoli. Sisältö kun Live At Rockperryn –tallenteen tapauksessa on vielä ekstrana löytyvää Motorcycle Woman –videota lähes sama.

Keikkarepäisy vain vahvistaa PG:n mainetta äärimmäisen tiukkana livebändinä, sillä bändin hurjasti svengaava boogie-rock tempaa väkisinkin mukaansa jopa selvin päin kotioloissa tarkasteltuna. Rivakassa tahdissa ilman turhia löpinöitä taotut kymmenen kappaletta ovat ohi turhankin nopeasti, sillä touhuun ei saada kulutettua kuin rapia 35 minuuttia. Tätä herkkua kun olisi helpostikin nauttinut tuplasti enemmän eikä Teijojen repertuaarista olisi rokki loppunut. Nyt settiin ei uusimman levyn kolmen raidan lisäksi mahdu kuin murto-osa Suomirockin historiaan tiensä raivanneista viisuista.

Teknisesti tarkasteltuna 4:3 kuvasuhteella tallennettu telttakeikka ajaa täysin asiansa, vaikka ohjaaja sortuukin muutamaan otteeseen turhaan kikkailuun joutavanpäiväisten kuvakulmien kanssa. 5.1 ääniraita laajentaa elämyksen mallikkaasti vastaamaan lähes aitoa keikkatilannetta, mutta on tarjolla normaalia stereo-ääntäkin

Trendkiller
Interesting View Of Strange Things
Edgerunner Music

2 Kaupallista hetken huumaa nimellään kritisoivia Trendkilliä ja Trendkilleriä ei sovi sekoittaa toisiinsa, vaikka molemmat tulevatkin pohjoismaista ja soittavat särön läpi soitettua sähkökitaravetoista musiikkia. Siinä missä ensin mainitun tyylilaji on aggressiivinen ja groovaava death metal tyytyy jälkimmäinen juurevan ja raskaan rockin esittämiseen.

Siinä missä osa Trendkillerin kappaleista muistuttaa läheisesti letkeää Corrosion Of Conformityn tai Downin raskasta southern rockia, on osa kappaleista lähellä Black Sabbathin tummempia tunnelmia. Tämän valossa hieman mukavaa lisämaustetta saanut Children Of The Grave –lainan kuuleminen levyn viimeisenä kappaleena ei yllätäkään. Kaikista kappaleista löytyy kyllä omat riittävän hyvin toimivat koukkunsa, mutta ne ovat joko liian perusasioihin nojaavia, ponnettomia tai pahimmillaan molempia. Musiikissa ei löyhkää bensan ja testosteronin katku, jota kaikissa hyvissä rokkilevyjen ympärillä pitää leijua.

Interesting View Of Strange Things –levyllä bändi osoittaa hallitsevansa edustamansa genren peruskonseptin, mutta vastoin nimeään mielenkiintoista näkemystä levy ei edusta outoudesta puhumattakaan. Jokaisesta keskikokoisesta tai suuremmasta kaupungista löytyy vähintään yksi rokkipubin parhaimmillaan täyteen vetävä Trendkiller.