The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5
Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää
kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen
arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi.
Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana
Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat
orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa
egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri
huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.
Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi
myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita
viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään
ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän
tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista
inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva
puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on
osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.
Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen
11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja
tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha
mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä
varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.
Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5
Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata
maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi
merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka
löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä
merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin
kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan
menneet saalislaivoista ohi.
Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin,
kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja
kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista
sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin
toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole
muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla
turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti
raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.
Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi
kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja
taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää
muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän
takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta
viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa
ruskeisiin housuihin.
Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5
Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä
kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen
suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi
soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin
pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2
tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin
toimii.
Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret
Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen
Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat
epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan,
jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka
puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta.
Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin
lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on
sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen
kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti
ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta
saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin
Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet
saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee
vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien
hengen.
Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa
varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai
Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan
tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä
vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä
kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin
aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti