Inferno #64/2009

Wolf
Ravenous
Century Media

3,5 Ilmestyessään viisi vuotta sitten Wolfin kolmas albumi Evil Star oli erityisen riemastuttava ensikosketus vahvasti perinteisen heavy metalin nimen vannovaan ruotsalaistrioon. Vuonna 2006 Century Medialle kautta julkaistu seuraaja The Black Flame olikin puolestaan keskikokoinen pettymys, sillä tutut iloluontoisen tarttuvat melodiat olivat vaihtuneet sliipatumpaan ja aavistuksen innottomalta kuulostavaan tympeän tylsähköön tummempaan ulosantiin.

Ravenous jatkaa samoilla linjoilla tunnelmaltaan kuin edeltäjänsä, mutta on selvästi terävämpi ja tarttuvampi esitys. Orkesteri ei edelleenkään edes yritä peitellä paikka paikoin hyvinkin vahvoja Iron Maiden vaikutteita, mutta sen vahvuutena on kyky jalostaa niistä omankuuloistaan hyvin rullaavaa materiaalia. Tuotannoltaan albumi on edelleen hiukan liian puleerattu ja kolmen ensimmäisen albumin ”aitoa” 80-luvun vaikeasti määriteltävissä mutta helposti tunnistettavissa olevaa tunnelmaa jää yhä kaipaamaan.

Kiekko on täynnä tasaisen hyviä kappaleita, vaikka yhdenkin biisin tiputtaminen kokonaisuudesta kymmeneen olisi tehnyt kokonaisuudesta kaivatulla tavalla napakamman. Hyvistä melodioista ja muutamasta erityisen oivasta kertosäkeestä huolimatta levy alittaa juuri ja juuri hyvän ja hemmetin hyvän rajalla killuvan riman.

Inferno #63/2009

Cantata Sangui
Season of Mist
On Rituals And Correspondence In Constructed Realities

4 Genremääreenä dark metal kuvaa varsin epämääräisesti musiikkia ja siksi se onkin niin osuva kotimaiselle Cantata Sanguille. Yhtye on malttanut kypsytellä musiikillista näkemystään yli kymmenen vuoden ajan ja siksi se kuulostaakin jylhällä ja mystiikkaa huokuvalla debyytillään joka suhteessa täysin valmiilta.

Orkesteri on ottanut musiikkinsa osasia niin black kuin doom metalinkin parista sekä sekoittanut niihin runsaasti osasia gotiikan parista ja tuloksena on sujuvasti tummissa tunnelmissa liikkuvaa musiikkia, jolle pikantin loppuaromin antaa hippuselliset avantgardistisuutta sekä sinfonisuutta. Kahden basson tymäkän soundin varaan rakennetuille kappaleille tarjoaa oivan kontrastin vokalisti Anna Pienimäen viettelevän miellyttävä ääni, joka saa kuulijan uppoutumaan syvälle ajoittain hyvinkin unenomaiseen levyyn lupaamalla paljon ja lunastaen lupauksensa.

Erityisen hienoa biiseissä on niihin tyylillä ripotellut omalaatuiset ja ennakkoluulottomat pienet oivallukset, joiden ansiosta jo ennestäänkin hyvältä kuulostava materiaali erottuu edukseen entistä paremmin. On Rituals And Correspondence In Constructed Realities on sen verran kova pelinavaus vuodelle 2009, että ainakin ulkomaiset yrittäjät taitavat jäädä jo lähtöviivoille.

Colosseum
Chapter 2: Numquam
Firedoom

4 Hyvän funeral doom metalin luomisen keskeinen ongelma on, kuinka tehdä suhteellisen yksinkertaisia ja minimalistisia hitaita kappaleita, joissa kuitenkin on riittävästi vaihtelua kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi läpi pitkien kappaleiden ja omaa näkemystä erottuakseen toisista alan yrittäjistä. Colosseum onnistui tässä debyytillään ja sama pätee myös tämän seuraajaan.

Vaikka kappaleiden perussävy massiivisine murinoineen on äärimäisen melankolinen ja murskaavan raskas, toimii pääasiassa kitaroin ja koskettimin luotu kevyempi, hauraampi ja toiveikkaampi äänimaailma vastakohtana erittäin tehokkaasti. Sävellysten mainitun kaltainen dualistinen luonne ei tarjoa genressä mitään uutta, mutta harkitusti ja hyvin toteutettuna vanhat konstit toimivat aina paremmin kuin pussillinen uusia.

Colosseumin laahavat hautajaisveisut ovat varsinaisia eepoksia, jotka näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta ovat tarkkaan harkittuja ja moniulotteisia paljastaen itsestään uusia puolia pitkänkin ajan jälkeen. Chapter 2: Nunquam on hyvä osoitus siitä, kuinka suomalainen osaa halutessaan valjastaa ahdistuksen voimavarat luovasti käyttöönsä.

DGM
Frame
Scarlet

3,5 Kun orkesterilla alkaa olla yhtä monta levyä tehtynä kuin DGM:llä, olisi syytä syntyä myös tulosta. Seitsemmännellä Frame-kiekollaan sitä tuleekin mukavasti, sillä sen verta miellyttävästi herrojen kevyt-metalliprogekappaleet rullaavat eikä pikkunäteistä melodioistakaan ole pulaa. Vertailukohtia voi halutessaan tehdä Images And Wordsin aikaiseen Dream Theateriin, vaikka aivan yhtä huikeille tasoille eivät italiaanojen sävellys ja soittotaidot ylläkään. Vielä kun tuplat jytisevät taajaan, biiseissä on mukavan rankahko ote ja solisti Mark Basilen ääni miellyttää, on positiivista henkeä huokuvaa levyä ilo kuunnella, vaikka unohtumattomia hetkiä siltä ei löydykään.

Solitaire
Predatress
Ektro

4 Parisen vuotta sitten ilmestyneen Invasion Metropolisin kohdalla tuli todettua, että euralaisten olisi syytä keksiä seuraaville levyilleen jotain radikaalia totaalisen taantumisen välttämiseksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä bändin neljäs kiekko jatkaa edelleen tarkasti soitettua speed metal -kohkaamista kuin 80-luku ei koskaan olisi jäänytkään unholaan.

Vaikka vokalisointivastuu on edellisen täysin omalaatuisen kiekujan Mikan poistuttua vahvuudesta siirtynyt soolokitaristi Rikulle, on muutos kuitenkin yhtä pieni kuin siirtyminen hellyttävän tökeröistä piirroskansikuvista Piledriver-henkiseen mauttoman tökeröön fotorealistiseen kansikuvitukseen. Laadultaan tasaisen tappavissa kappaleissa tuntuu olevan jopa piirun verran vauhtia ja rankkuutta aiempaa enemmän eikä soolojen määrää ole ainakaan vähennetty.

Hivenen variaatiota Iron Justicen kaltaisten astetta hitaampien ja melodisempien biisien muodossa ei tekisi levylle ollenkaan pahaa, mutta pakkohan tästä on kaikesta itsensä toistamisestaan huolimatta pitää ja paljon. Musikanttien periksiantamattomuudesta, aidosta soittamisen innosta sekä linjassa olevasta osuvasta tyylitajuttomuudesta johtuen arvosanaa on pakko jopa nostaa hiukan aiempiin kolmeen kiekkoon verrattuna, vaikka toisin uhkailinkin edellisen albumin kohdalla.

Umbra Nihil
The Borderland Rituals
Epidemie

3,5 Pohjoisesta ponnistavan Umbra Nihilin kolmisen vuotta kypsytetty kakkosalbumi on kiehtova tapaus. Sen mystiikkaa tihkuva ilmapiiri perustuu doom metaliin, mutta ammentaa samalla myös laajasti vanhemmasta progesta ja muutamasta muusta raskaamman rockin genrestä saaden aikaan oudohkolta kuulostavan musiikkiseoksen. Parhaimmillaan mikstuura on vallan toimiva kuten Sea of Sleepissä, mutta hivenen liian usein se vaikuttaa sekoavan omaan näppäryyteensä kuulostaen hitusen liian häiritsevältä musiikilliselta vammailulta. Tästäkin huolimatta The Borderland Rituals on kiehtova ja tuntuu kehottavan kuuntelijaa siedätyshoitoon lopputuloksen suhteen.

Unorthodox
Awaken
The Church Within

3 Alunperin 80-luvulla Asylum-nimikkeellä startannut ja lukuisia demoja julkaissut Unorthodox on lähinnä kulttimainetta saavuttanut pitkän kivisen tien kulkija. Onhan edellisestä levystäkin ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta, mutta perinnetietoisen Maryland-soundisen doom metalin veivaaminen sujuu triolta edelleen. Niin musiikki, sanat kuin sounditkin ovat pelkistettyjä ja konstailemattomia aivan kuten tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluukin. Harmi vain, että itse kappaleet eivät jaksa nousta keskitasoa korkeammalle, vaikka leppoisan groovaavaan meininkiin onkin satunnaisesti helppo uppoutua.

Inferno #62/2008

Blindead
Autoscopia: Murder in Phazes
Foreshadow

3,5 Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan, mutta Puolasta ponnistavan Blindeadin niinikään puolalainen levy-yhtiö uhoaa ja paukuttelee olkaimiaan melko reteästi väittäessään yhtyeen kakkoskiekon nousevan Cult of Lunan Eternal Kingdomin tasolle vuoden 2008 post-metal albumin tittelistä taistellessa. Täysin katteetonta mainospuhe ei kumminkaan ole, sillä Autoscopia: Murder in Phazes on oikeasti tasaisen hyvä joskin melko yllätyksetön julkaisu.

Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen sisältö jaksaakin kiinnostaa alusta loppuun asti, ei persoonallisuutta lisää ympärilleen kaipaavat yksittäiset kappaleet tahdo nousta riittävästi esiin. Tekniset ja sävellykselliset seikat yhtyeellä on jo melko lailla kunnossa, mutta Neurosiksen kaltaisen konkarin tai sen perintöprinssiksi nousseen Isiksen todelliseen haastamiseen on vielä paljon matkaa. 

Crowpath
One With Filth
Candlelight

2 On täysin mahdollista, että Crowpathin musiikillinen nerokkuus ylittää aivokapasiteettini, mutta pidän silti kuitenkin todennäköisempänä, että orkesterin melkoiseksi suorittamiseksi usein yltyvä grindcoren ja death metalin seos on tylsähkön kaoottista sekametallisoppaa kaikesta vaihtelusta huolimatta. Kolisevan ontot muhjusoundit tasapäistävät herpaamatonta keskittymistä vaativat kappaleet keskenään yhdeksi ja samaksi pötköksi ja saa vain puolen tunnin mittaisen kiekon vaikuttamaan kolme kertaa liian pitkältä. Instrumenttipornografian ystävät nauttinevat bändin teknisestä jyystöstä, mutta itse nauttisin mieluummin Crowpathin musiikin läheisyydestä ilman runnovaa penetraatiota.

Days of Betrayal
Decapitated for Research
Shiver

3 Ennen oli kaikki paremmin, kun metallin puolella core-genrejäkään ei ollut kuin grind- ja hardcore. Nykyään musiikin luokittelua ja ymmärtämistä sekoittaa metalcore, mathcore, deathcore, spazzcore –alagenret ja mitä muita niitä nyt vielä onkaan. Days of Betrayal –belgien debyytti on selkeää deathcorea eli genreä, jossa moderni death metal on naitettu metalcoren kanssa. Vanhan liiton metallisteille useimmiten vähintäänkin ihottumaa aiheuttava yhdistelmä, mutta joka nuorisolle tuntuu silti maistuvan vallan hyvin.

Decapitated for Research on varsin mallikirjamainen näytös edustamaansa genreä. Repivät HC-henkiset huutovokaalit vaihtelevat mureamman ulosannin kanssa tasaisesti ja hyvin ja sama vuorottelu pätee myös kappaleiden riffeissä ja rakenteissa. Biiseistä löytyy niin kipakkaa paahtoa kuin hitaampia jurnutusta ja tarttumapinnasta vastaa säästeliään mallikkaasti käytetyt kitaramelodiat.

Hyvää levyssä on, että se ei missään vaiheessa sorru suurempaa kuuntelijakuntaa kosiskeleviin helppoihin ratkaisuihin tai sokerikuorrutettuihin kertosäkeisiin ja laululinjoihin. Aggressiivisen intensiivinen linja pitää loppuun asti, mutta vahvuuksistaan huolimatta yllätyksetön ja aiemmin moneen kertaa kuultu mäiske jää vain hyvän keskitason asteelle.

Forest of Shadows
Six Waves of Woe
Firedoom

4 Itse kun tekee, niin saa juuri sellaista kuin tulee on todennut Niclas Frohagenkin, Forest of Shadowsin ainoa jäsen. Neljän vuoden takainen Departure -debyytti oli jo miellyttävää joskin aavistuksen turhan geneeristä melankolista maalailua edustamassaan doom metal -genressä. Vuosien aikana maestron visio ja toteutus tuntuu kypsyneen selkeästi joka osa-alueella joskaan ei yhtä suurin harppauksin mitä originelliuteen tulee.

Six Waves of Woella on kuultavissa 90-luvun puolivälin Tiamat vaikutteita, mitä voi pitää ainoastaan positiivisena seikkana. Yksinkertaisin keinoin rakennetut ja melodioin varustetut kappaleet tuoksuvat haikeutta. Biiseissä on osattu käyttää myös onnistuneesti dynamiikkaa hyväksi, on kyse sitten pääosassa olevasta puhtaan herkästä laulusta suhteessa örinään tai musiikin eteerisempien osien ja raskaampien kohtien vaihtelua.

Kokonaisuutena veisut tuppaavat sulautua toisiinsa, mutta yksilöinä kuunneltuina ne vievät mukaansa tehokkaammin Selfdestructive tästä oivana esimerkkinä. Tästä ristiriidasta huolimatta ei levystä voi olla pitämättä.

 
Hirax
Thrash And Destroy DVD
Selfmadegod

3,5 Adjektiivi kotikutoinen on omiaan kuvaamaan vuonna -82 perustetun ja urallaan ainoastaan kaksi täyspitkää julkaisseen thrash-orkesteri Hiraxin toista digitaalista videojulkaisua. Kuluvalla vuosituhannella yhtye onkin aktivoitunut jälleen vietettyään lähes koko 90-luvun haudassa ja sen partaalla ja kysyntää tuntuu ainakin Saksassa olevan. DVD-kiekon molemmat settilistaltaan melkein identtiset keikat kun on taltioitu Germaaniassa kuukauden sisään vuonna 2007 järjestetyillä Keep It True ja Metal Forces Night -sisäfestareilla.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan ja sisällöltään tallenne on äärimmäisen pelkistetty, tarjolla ainoastaan kaksikanavainen stereoääniraita ja 4:3 -kuvasuhde ilman minkäänlaisia ekstroja. Kuvaus ja ohjaus on kuitenkin yksinkertaisen ammattimaista, mutta toimivaa ja sama pätee myös kuvan ja ääneen laatuun. Kokonaisvaltainen kotikutoisuus kääntyy kuitenkin yhtyeen eduksi ja Thrash And Destroy maalaakin kuvan sympaattisesta ja innokkaasta orkesterista, joka yhä jaksaa meuhkata täysillä levyillä ja lavoilla metallin ilosanomaa levittäen.

Yhä kummastuttavan harvalukuiseen Afrikan-amerikkalaiseen metallimuusikoiden joukkoon kuuluva Katon W. DePena on nokkamies paikallaan ja yhtye tiukassa vedossa. Kun esitetyt biisitkin ovat vielä kauttaaltaan vahvaa hieman keskitason yläpuolella olevaa vauhdikasta materiaalia, on sitä myös julkaisun kokonaisarvosana.

Memory Garden
Carnage Carnival
Vic

4 Tanakka on lähtö Memory Gardenin neljännellä kiekolla ja mieleen hiipii epäilys, pystyykö Carnage Carnival pistämään jopa kampoihin tämän vuoden parhaimmalle ruotsalaiselle julkaisulle Grand Magusin upealle Iron Willille. Parhaimmillaan levy sen tekeekin, mutta kokonaisuutena taas ei aivan, sillä muutama kehnompi raita levylle on päässyt livahtamaan.

Musiikillisesti em. bändeillä on paljon yhteneväisyyksiä, sillä ne molemmat osaavat tasapainotella hienosti ja luovasti perinteisen heavy ja doom metalin välimaastossa, kummaltakin löytyy hienojen melodioiden päälle tyylikkäästi rakennettuja varsin pelkistettyjä biisejä ja komeuden kruununa vahvaääninen laulaja. Pienenä mutta silti suurena erona on vain, että siinä missä Grand Magus nojaa enemmän heavy metaliin, kuuluu Memory Gardenissa Candlemassin vaikutus selvemmin.

Vaikka levyn pelkistetty äänimaailma onkin tuhti rumpujen eduksi kitaroiden kustannuksella, pääsevät onneksi monipuoliset ja upeat laulumelodiat riittävästi esille. Niiden ansiosta levyssä riittää kuuntelemista tavanomaista pidempään.

Mencea
Dark Matter Energy Noir
Indie

3 Avausraidallaan kovin Gojiramaisesti uransa käyntiin polkaiseva Mencea osoittautuu kuitenkin pian bändiksi, jolla on sittenkin enemmän musiikillisia yhteneväisyyksiä kotimaisen Amoralin kuin fransmannien kanssa. Kotimaa Kreikka ei orkesterin musiikissa kuulu millään tavalla eikä myöskään se tosiasia, että yhtye ei demoja ole julkaissut ensimmäistäkään, vaan on suoraan esituotantodemojen perusteella saanut jopa bisneksen nimimiehiä vastaamaan hanikoiden vääntelystä.

Myös sovituksellisesti yhtyeen musiikki on viilattua ja hyvin rullaavaa eikä sitä voi syyttää muiden imitoinnista vaan korkeintaan runsaista vaikutteiden omaksumisesta. Kappaleissa on riittävästi vaihtelua niin rakenteellisesti kuin tyylillisesti eikä hyvistä ideoistakaan ole pulaa mitä tulee melodioihin tai riffeihin.

Kaikista hyvistä lähtökohdistaan huolimatta bändi ei saa piiskattua veisuihinsa kuuntelijalle asti välittyvää tunnetta ja energiaa, jotka nostaisivat ne esimerkiksi Amoralin hienon Decrowningin kanssa samalle tasolle. Pumpun nimi on silti syytä pitää mielessä, sillä seuraavalla julkaisulla tilanne voi olla jo aivan toisenlainen.

 

Viking Skull
Doom, Gloom, Heartache & Whiskey
Powerage

3 Women, Drinking and Rock 'n' Roll – siinäpä Brittein saarelta ponnistavan orkesterin inspiraation lähteet. Asia tulee varsin selväksi myös kokoonpanon kolmannen albumin nimeä vilaisemalla ja itse musiikkia kuuntelemalla. Ihmissuhdesotkut ja tunteiden käsittelemisen yhtye tuntuu hoitavan samalla tavalla kuin musiikkinsa eli faktat tiskiin miehisesti lyöden ja testosteronia tihkuen.

Viking Skullin rock on oikeaoppisesti karheaa. Se ammentaa stonerin puolelta svengiä muttei sorru hippihörhöilyyn. Kappaleet runtataan konstailemattomasti mutta tarttuvasti ja laulajan raspimainen moottoriöljylle tuoksuva ääni on miellyttävää kuunneltavaa. Positiivista ominaisuuksistaan huolimatta yhtye tuntuu kuitenkin sävellyksissään ja soitossaan hieman pidättyväiseltä eikä näin ollen pysty tarjoamaan riittävää energialatausta nostaakseen keskinkertaisen hyvät kappaleensa luokkaa paremmaksi.

Albumin päättävä lähes seitsemän minuuttia kestävä Tom Waits -henkinen Drink on epäilemättä tekijöilleen mieluisampaa kuunneltavaa kuin pelkkää levyä pyörittäville. Levyn kruunuksi tarkoitettu kapakkablues-hoilotus venyttää kokonaiskeston turhaan yli puolen tunnin laskien niin tunnelmaa kuin arvosanaakin.

Inferno #61/2008

Apostle of Solitude
Sincerest Misery
Eyes Like Snow

3 The Gates of Slumberissa rumpalina vaikuttanutta Chuck Brownia voi tituleerata moniosaajaksi, sillä nykyisessä Apostle of Solitude –yhtyeessä mies on kitarana ja mikin varressa. Liekö vaikutteita tarttunut myös mukaan eron myötä, sillä selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä molemmilla orkestereilla on.

Pelkkä orkesterin harjoittama nimitematiikka paljastaisi musiikin tyylilajista paljon ja kuuntelu viimeistään vahvistaa havainnon: perinteinen doom metal a’la Saint Vitus ja monet muut. Kauttaaltaan tasaisen vahvaa materiaalia bändi työstääkin ensimmäisellä täyspitkällä julkaisullaan, vaikka kaikenlainen yllättävyys ja toistuvaan rotaation päätyvät veisut jäävätkin uupumaan.

Liika on myös liikaa, sillä mainiosti pirtaan sopiva mutta peruslainaversio Black Sabbathin Electric Funeralista venyttää kokonaiskeston yli 70 minuutin korostaen enemmän kappaleiden keskinkertaisuutta kuin niin hyviä puolia. Sincerest Misery on silti hyvä, muttei lähelläkään parhautta.


Artas
The Healing
Napalm

2 Jo vuonna -91 hitusen funkahtava Scatterbrain-yhtye osasi kiteyttää musiikin tilaa oivasti Tastes Just Like Chicken –kappaleessa: ”Standardized, homogenized, sterilized, I've heard that song before”. Sanoituksilla viitattiin lähinnä radion tehosoitossa olevaan musiikkiin, mutta nykypäivänä riimi on entistä ajankohtaisempi ja pätee myös raskaammassa rockin ja metallin parissa Artasin tarjotessa hyvän esimerkin.

Parin vuoden ikäisen bändi olisi syytä ollut kypsytellä omaa linjaansa hitusen pidempään ennen ensilevytystä, sillä sen verran suurimmalta osalta tylsästi nykypäivän thrashaavan perusmäiskeen ääressä liikutaan. Sovituksissa kuuluu kyllä jäsenten aiempi kokemus, mutta ideaköyhiä kappaleita se ei kuitenkaan pelasta. Onkin vaikea uskoa orkesterin voittaneen levytyssopimuksen bändikilpailussa 2007 tai Itävallan metallin taso on paljon huonommissa kantimissa kuin kuvittelinkaan.


Bison B.C.
Quiet Earth
Metal Blade

3,5 Räyhäkkä on nasevin termi kuvaamaan Quiet Earth –albumia bändiltä, joka jo nimessään osuvasti kiteyttää kaiken mistä musiikissaan on kysymys: alkukantaisesta, suuren lihavuoren lailla päälle rynnivästä meiningistä, joka vauhtiin päästyään on pysäyttämätön. Hiljaisuutta ei siis ole tiedossa kuin korkeintaan pahaenteisessä muodossa aloituskappaleen starttaillessa varovaisesti riffimyllyä käyntiin.

Löydä letkeä hippeily on Bison B.C.:n tekemisistä ainakin kaukana, jos sitä haluaa stoneriksi kutsua. Sen verran vimmaisesti ja aidolle hielle haisevalla rock-asenteella sen biisit etenevät. Konstailematon, joskaan ei aivan peruskaavoja noudattava levy on ilahduttavaa kuunneltavaa ja menopalojen lisäksi siltä löytyy myös kaivattua vaihtelua hitaamman möyrinnän muodossa. Levy on jälleen yksi hyvä osoitus siitä, kuinka hyvin tehdyt perusasiat toimivat vuodesta toiseen, vaikka yllätys- tai omaperäisyystekijät jäisivätkin vähäisiksi.

 

Bloodshot
Murder the World
Scarlet

2,5 Belgialaisen HC-pumpun Bloodshotin ajatus käyttää levyillään sarjamurhaaja-teemoja ei ole kaikista innovatiivisimmasta päästä ja samaa pätee myös yhtyeen musiikilliseen ulosantiin. 80-luvun puolivälissä hurmejuhlia pitäneestä Richard “Night Stalker” Ramirezista kertova Murder the World on niin perusasioiden parissa kuin vain ylipäätään voi olla. Painopiste kiekolla on enemmän metallin kuin varsinaisen hardcoren suunnalla, vaikka esimerkiksi Biohazardilta tuttua nykimistä ja huutokööriä levyllä runsaasti esiintyykin. Muutamat leffasamplet ja mielenkiintoinen elektro-outro eivät kuitenkaan riitä yksinään nostamaan kokonaisuutta keskinkertaista paremmaksi.

Candlemass
Lucifer Rising
Nuclear Blast

3,5 Tarkasteltaessa perinteisen doomin kuninkaan Candlemassin uusinta julkaisua ulkoisesti, tulee välittömästi mieleen välityö, joskin äärimmäisen mielenkiintoinen sellainen. Sisältäähän reiluun albumimittaan venytetty EP-julkaisu pari uutta veisua, yhden uudelleenäänityksen sekä 9 livevetäisyä vuodelta 2007.

Nimikappale on varmasti heavy metallisinta ja nopeinta Candlemassia koskaan, mutta jättää silti hieman vaisun kuvan itsestään ja sama pätee myös tutumpaan laahaavaan ilmaisuun nojaava White God. Debyytiltä klassikoksi noussut Demons Gate ei Robert Lowen vokalisoimana saa läheskään samanlaisia väristyksiä aikaan kuin alkuperäinen, vaikka herra erinomainen laulaja ja tulkitsija onkin. Keikkataltioinnit ovat Lowen tulkitsemina niin ikään hyviä, mutta kokonaisuutena tunnelmasta jää silti puuttumaan se vaikeasti määriteltävissä oleva jokin, vaikka paikalla ollut yleisö antaumuksellisesti mukana hoilaakin.

Lucifer Rising on, jos ei helvetillisen, niin varsin hyvä joskin erittäin vaativalla Candlemass-asteikolla hivenen hengetön ja keskitasoa huonompi julkaisu. Korvat vakuuttavat silmien toteaman välityön leiman. Kahta edellistä täyspitkää palvoneen kannattaa se silti hommata, Messiahin nimeen vannovat suhtautukoon varauksellisemmin.

 

Dimmu Borgir
The Invaluable Darkness DVD
Nuclear Blast

3 Vallan komiasti käynnistyvät Dimmu Borgirin uuden videojulkaisun molemmat levyt ja vielä tässä vaiheessa massiivisella 4.5 tunnin kestolla kerskailevan julkaisun sisältö vaikuttaakin kovalta ja mielenkiintoiselta. Onhan tarjolla kaksi eri täysmittaista keikkaa vuodelta 2007 niin sisä- kuin ulkotiloistakin ja perusbonukset päälle.

Ykköslevylle tällätty sisäkeikka ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan oikein millään tasolla. Toisin kuin levyllä, bändi ei näytä eikä kuulosta lavalla lainkaan massiiviselta ja mahtipontiselta. Esiintyminen on vaisua, valoshow onneton ja 5.1 äänet todella latteat. Kuvaustakaan ei pääse kehumaan, sillä silloin kun ei ole kättä tai päätä edessä, valitut kuvakulmat saavat toiminnan näyttämään entistä vaisummalta. Siirtymissä käytetty valvontakameraefektikin on mielenkiintoinen ainoastaan vähän aikaa, samoin keikan sekaan ripoteltu mahdollisuus nauttia pienistä mutta turhista kiertue-elämäspedeilystäpätkistä.

Wackenissa kuvattu kakkoskiekon keikka pelastaakin sitten paljon, koska kaikki on lavaa, valoja, yleisöä ja meininkiä myöten sillä tasolla ja suurusluokassa, mitä orkesterilta voi odottaa ja vaatia. Ainoastaan setin kesto ja biisilista häviävät hieman päälevyn vedolle, vaikka yhteneväisyyksiä paljon onkin. Perästä löytyvä kuuden promovideon setti on mallikas ja viihdyttävä levyjen muiden ekstrojen ollessa varsin tyhjänpäiväistä täytettä.

Kysyntää julkaisulle epäilemättä on, mutta hieman tässä taalojen nyhtäminen pois tuoksahtaa.

The Georgian Skull
Mother Armageddon, Healing Apocalypse
Scarlet

2 Asia kuin asia on helppo ryssiä, vaikka lähtökohdat olisivatkin hyvät. Näin on päässyt ainakin käymään The Georgian Skullin kohdalla, jonka soundit ovat kokonaisuutena jo sellaista muhjua, että selvää ei tahdo saada. Asiaa ei tosin auta sekään, että jo itse sävellykset junnaavat pahasti paikallaan muutamaa harvaa ja hitaampaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muutoin bändin muriseva 70’s henkinen southern stoner rock a’la Down olisi paikallaan, mutta tällä kertaa luu ja vetävän käteen hienoa kantta ja nimeä lukuun ottamatta. Sen verran suuren ärsykkeen perusasioiden toimimattomuus tarjoaa.

Outlaw Order
Dragging Down the Enforcer
Season of Mist

2,5 Harvemmin metallipuolellakaan harrastetaan oikeasti sitä mistä saarnataan, mutta Outlaw Order on poikkeus. Koplahan koostuu täysin Eyehategod-miehistöstä poislukien basisti, jonka toistaiseksi kestävä velanmaksu yhteiskunnalle estää tehokkaasti bänditoiminnan.

Vähänkään pääbändiä tuntevalle ei varmasti tule yllätyksenä, että tälläkin poppoolla vedetään täysveristä rouheaa ja möyrivää sludgea. Svengiä ja meininkiä on mukavasti mukana ja pitkäaikaisen kokemuksen mukana tuoma näkemys genrestä saa oppikirjamaisen mallikasta jälkeä aikaiseksi, vaikka orkesterin nimi vaihtuisikin. Tyylitajusta kertoo myös jotain sekin, että alle Reign in Bloodin mittainen debyytti yksilöineen muodostaa nasevan kokonaisuuden.

Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Dragging Down the Enforcer on kuitenkin varsin peruskauraa. Albumin tahdissa on helppo menettää neitsyytensä tyylilajille ja kokeneimmillekin musiikki varmasti maistuu, mutta satunnaiselle sludgeilijalle käteen jää paljon vähemmän.

 

Sylosis
Conclusion of an Age
Nuclear Blast

3 Keskeneräistähän ei saisi näyttää hulluille eikä herroille ja ottamatta millään tavoin kantaa omaan statukseen ihmetyttää, miksi levy-yhtiö kuitenkin tekee näin julkaisemalla promosta lopullista masterointia vailla olevan version. Vanha kansa on myös sanonut matkimisen olevan imartelun korkein muoto, joten Triviumin jannujen olisi syytä olla ylpeitä Sylosiksen debyytistä. Etenkin, kun se peittoaa umpitylsän The Crusaden vaikka toinen käsi selän takana yhdellä jalalla pomppien.

Conclusion of an Age on lähes viimeistä piirtoa myöten puleerattu mallikirjamainen levy modernista etäisesti thrashiin pohjautuvasta metallista, josta löytyy rutkasti vaihtelua, melodiaa, kitarointia ja näennäistä rankkuutta. Räväkkäämpää riffittelyä seuraa vuoren varmasti melodisempia ja rauhallisempia osuuksia ja sama pätee myös laulajan äänenkäyttöön. Perustavaa laatua olevia vikoja biiseistä voi etsiä vaikka kissojen ja koirien avulla niitä kuitenkaan löytämättä ellei todellisten tappokertosäkeiden puuttumista laske sellaiseksi. Hyvä levy siis periaatteessa, mutta…

Käytännössä kappaleet ovat kuitenkin turhan samasta muotista liian sliipatuiksi ja osittain hengettömäksi valettuja. Asia tulee kiusallisen hyvin ilmi 30 minuutin kohdalla, kun kokonaisuudesta on kulunut vasta puolet. Tähän asti levyn kuuntelu käy sujuvasti, mutta seinä tulee vastaan kerta heitolla ja musiikin palkitsevuus romahtaa hetkessä. On varmaa, että Amerikan ihmeet joutuvat kamppailemaan kovasti näiden brittien kanssa jo nyt, vaikka petrattavaa paljon jääkin.

SKEPTICISM - EETTERIPYÖRTEITÄ JA METALLISEOKSIA

Arvostus aivan kuten luottamuskin on asia, joka ansaitaan omien tekemisien kautta. Funeral doom metalin pioneeriksi luonnehdittu riihimäkeläinen Skepticism nauttii alati kasvavan, joskin yhä pienen mutta sitäkin uskollisemman piirin arvostusta. Eikä sillä edelleenkään ole kiire mihinkään.

Vuonna 1991 perustettu yhtye on alusta lähtien tehnyt kaiken omaehtoisesti. Levyjen julkaisujen välissä on vierähtänyt vuosikausia, kansitaiteet ovat olleen hämäriä ja utuisia ja niistä on saattanut puuttua bändin tai levyn nimi. Jonkinlainen salaperäisyyden varjo on yhtyeen yllä myös leijunut sen takia, että alkuaikoina se vältteli keikkoja eikä jäsenistön henkilöllisyyskään ollut yleisessä tiedossa. Urkuri Eero Pöyryn mukaan imago on aina ollut samaan aikaan tarkkaan mietittyä ja toisaalta ei yhtään.

– Emme koskaan ole tietoisesti päättäneet tehdä mitään visuaalisesti, vaan kaikki aika ja energia on laitettu musiikin tekemiseen ja sen ympärille on kasattu asioita visuaaliselta puolelta sen verran kuin on tarvittu. Levyjen kannet ovat meidän näkemyksiä siitä, miltä niiden pitää näyttää ja niihin on jätetty laittamatta kaikki mikä ei ole välttämätöntä. Jälkikäteen olemme näitä asioita aina miettineet ja todenneet, että ei joku bändikuva vihkosessa itse levyä mitenkään parantaisi, vaikka toki niitäkin on jokunen ollut.

– Eikä kuuntelijalle ole mitään väliä, ketä yhtyeessä soittaa, aivan hyvin ne nimet voisi napata vaikka satunnaisesti puhelinluettelosta, Eero jatkaa. Kuuntelijallehan soittajat ovat olemassa vain musiikin kautta ja on ehkä jopa parempi, että saa itse sitä kautta kuvitella ketä musiikin takana on.

Vuonna 2003 julkaistun Farmakonin seuraajaa Alloyta on saatu odottaa viisi pitkää vuotta. Skepticismin tapauksessa näinkin pitkä tauko on kuitenkin täysin normaalia, musiikin tekeminen kun ottaa aina oman aikansa.

– Meidän sävellystapa vain on sellainen, että kappaleita tehdään vähitellen eikä päivätöinä ja siksi kuuden kappaleen julkaisemiseen voi mennä vaikkapa viisi vuotta kuten meni Farmakonin kanssakin. Ei meillä ole kiire mihinkään ja toisaalta jokainen biisi jonka olemme tehneet, on myös julkaistu. Jos jokin kohta kappaleessa ei toimi, se tehdään uusiksi niin monta kertaa, että se rupeaa toimimaan ennen kuin mennään eteenpäin. Vanhoista kappaleista The March And the Streamia tehtiin pari vuotta niin, että se oli koko ajan levällään, otettiin jotain pois ja laitettiin uutta tilalle. Aether taas syntyi parissa viikossa eikä uuden levyn Antimony –kappaleeseenkaan mennyt juuri kuukautta enempää.

– Jotkut bändithän saattaisivat kyllästyä itsekin odottamaan uutta levyä viiden vuoden jälkeen, mutta me emme ole kyllästyneet. Ei tämä silti mitään alleviivaamista meidän kohdalla ole. Ehkä se vain on niin, että ajatus ehtii ajan kuluessa jalostua paremmin.

URKUMETALLIA

Orkesterin teksteissä ovat useasti vilahtaneet klassiseen fysiikkaan ja kemiaan liittyvät aineet kuten lyijy ja eetteri sekä uusimalla tuotoksella alkuaine antimoni itse levyn nimestä nyt puhumattakaan. Joka kodin pikku kemistien ei kuitenkaan ole syytä innostua, kyseessä on vain vertauskuvalliset merkitykset.

– Lyijy ja rautahan ovat hyvinkin tyypillisiä sivumerkityksiltään. Lisäksi joitain klassisen luonnontieteen kuvioita on mielenkiintoista ymmärtää väärin, esimerkkinä vaikkapa eetterihypoteesi, kun sen merkityksen fysiikassa jättää sikseen. En tiedä miksi. Mutta useammassakin yhteydessä erilaisten yhdistelmien laatiminen tuntuu tulevan mukaan – The Organium, Farmakon Process, March October vain muutamia mainitakseni. Sanoituksia kasatessa tulee vain etsittyä sanoja miltä musiikki kuulostaa ja sitä kautta nämä ovat mukaan tulleet.

Mikä sitten Alloy –albumin kappaleista kiteyttää parhaiten kokonaisuuden?

– Itse olen viime aikoina kallistunut Oars in the Duskin puoleen, vaikka muilta jäseniltä saisi varmaan ihan eri vastaukset. Em. kappaleessa kitarasoundi ja soitto ovat läpitunkevampia kuin aikaisemmin ja tämä juuri on hyvin keskeinen juttu levyllä. Samoin myös itselle tärkeä asia eli miten urku- ja kitarasoundit toimivat yhdessä. Tällä levyllä tuli entistäkin selvemmäksi, että hyvän urkusoundin pohjalla on hyvä kitarasoundi, mutta seuraavalle levylle pitää tietty saada vieläkin parempi urkusoundi.

Julkaistu Inferno #61/2008

Inferno #60/2008

Dagoba
Face the Colossus
Season of Mist

4 Jos kuuluvat Dagoban musiikissa esikuvat selvästi Fear Factory etunenässä, on fransmanneilla myös tarjota vähintään yhtä paljon omaa kuin lainattuakin. Asia käy hyvin ilmi kolossaalisella kolmannella täyspitkällä, jota hieman hämmentää ja murentaa merkillisen lyttyyn ajettu soundipuolen dynamiikka. Hitusen on samaa vikaa myös osassa itse kappaleista, vaikka useita asteita muita hempeämmin ja melodisemmin kajahtavat The World in Between ja Silence #3 rikkovatkin kokonaisuutta hienosti.

Face the Colossus on äärimmäisen tanakka ja intensiivinen kiekko, jonka omaksuminen ei tapahdu parilla kuuntelukerralla. Useasti kappaleissa tuntuu aluksi olevan liikaa tavaraa aina erityyppisistä laulusuorituksista koskettimiin, tarkasta riffittelystä vyöryviin kitaravalleihin ja sähäkkään kulkevasta rummutuksesta temponvaihdoksiin, mutta väkisinkin moderni ja monipuolinen metallimateriaali alkaa takaraivoon upota.

Albumi on selkeä profiilinnosto bändille ja samalla myös vahva osoitus patonginpurijoitten metalliskenen noususta entistäkin tunnetummaksi.

Dead Shell of Universe
Tamo Gde Pupoljak Vene…Tamo Je Moje Seme
Eichenwald

3,5 Jo pelkkiä kansia tutkailemalla käy ilmi, että Dead Shell of Universe yrittää olla kunnianhimoinen ja erottuva bändi, jonka kosminen black metal on taidemuoto eikä vain pelkkää musiikkia: saatesanat, oman kotimaansa romanian kielen käyttäminen lyriikoissa, levykokonaisuuden muodostuminen kahdesta 12-13 minuutin kappaleesta ja nimettömästä instrumentaalista puhuvat selvää kieltään.

Orkesteri ei onneksi kuulosta tai vaikuta millään osa-alueella teennäiseltä, vaan sen pitkät ja monipuoliset kappaleetkin toimivat hyvin miellyttävän selkeän rosoisilla ja yksinkertaisilla 90-luvun BM:n kulta-aikoja muistuttavilla soundeilla. Molempiin veisuihin on saumattomasti sovitettu paahdon lisäksi hitaampia ja synkempiä suvantovaiheita, joissa kaikissa on ideaa, muttei suurta yllätyksellisyyttä. Päätösinstrumentaali on tunnelmaltaan sopiva, mutta toteutukseltaan hieman heppoinen.

Levystä haluaisi pitää enemmän, kuin mitä siitä lopulta saa irti. Napisemisen aiheita on vaikea nostaa esille, mutta lopulta ideat eivät kuitenkaan ole riittävän vahvoja eikä intensiteetti tarpeeksi voimakasta albumin nostamiseksi ylempään kastiin. Melkein siis hyvä, muttei lähellekään täydellinen.

Dream Evil
Gold Medal in Metal (Alive & Archive) DVD+2CD
Century Media

3 Svea-mamman pojat ovat aina osanneet olla sympaattisia ja nauraa itselleen, jopa niin äärimmäisen vakavasti otettavassa asiassa kuin heavy metallissa. Dream Evil on tästä hyvä esimerkki, koska se on aina ollut aidosti ja tarkoituksellisesti korni niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, mutta samalla siitä on ollut pakko myös pitää, koska kavereiden musiikki on aina ollut hyväntuulista ja pirun tarttuvaa.
Orkesterin ensimmäinen DVD on bändin itsensä näköinen eli hieman kotikutoisen oloinen, mutta kelvollisen laadukas ja selkeästi faneille suunnattu paketti. Parisen vuotta sitten pienehköllä lavalla taltioitu keikka tarjoaa 15 biisiä yhtyeen parhaimmistoa ja aikaa tähän saadaan kulumaan rapia tunti. Kuvaus ja leikkaukset ovat ilahduttavan rauhallisia, joskin pidemmälle päälle hieman puuduttavaa ja tarjolla oleva pelkkä stereoääniraita on tuhti joskin yllättävän studiomainen tunnelmaltaan. Sama setti löytyy paketista myös audio CD:nä siinä missä DVD:n bonareina on vielä neljä kehnohkoa promovideoita sekä hivenen hassutteleva ja ainoastaan pintaa raapaiseva haastattelu.

Kakkos-CD:ltä löytyy sitten aiemmin julkaisematonta uutta raitaa, vanhojen levytyssessioiden ylijäämiä, Japanin julkaisujen bonuksia, singlejen ja EP:n B-puolia eli jonkinasteisia harvinaisuuksia nätissä paketissa. Taso vaihtelee aika tavalla, mutta muutama kelpo vetokin on mukaan mahtunut.  Tämä pronssimitaliksi kutsuttu arkisto-osuus on varmasti yhtyeen ylimmille ystäville mielenkiintoinen ja nostaakin paketin kokonaisarvoa mukavasti.

Dream Evil tarjoaa kelvollisen mitalitriplan näin heti Olympialaisten jälkeen, vaikkei sillä pistesijoja korkeammaksi ylläkään.

Metallica
Death Magnetic
Vertigo

3 Lähes 25 vuotta sitten alkanut Metallica-diggailuni jatkuu yhä, vaikka olen monien muiden tavoin valmis myöntämään, ettei bändi ole pystynyt 17 vuoteen luomaan ensimmäistäkään timanttista albumikokonaisuutta. Toista Master of Puppetsin tapaista klassikkoa en ole orkesterilta odottanut, pelkkä hyvä levykin riittäisi. Death Magnetic ei sellainen ole, vaikka hetkensä sillä on aivan kuten osittain turhaan rajusti parjatuilla Loadilla, Reloadilla tai St. Angerilla.

Epäilemättä massoittain myyvän kiekon suurin vika on ehdottomasti sen pompöösimäisyys, joka tukehduttaa kaikki lupaavat kappalerungot keskinkertaisiksi ja pahimmillaan tylsiksi. Ei sillä, etteikö Metallica olisi ennenkin osannut tehdä pitkähköjä albumeita ja kappaleita, mutta täysimittainen levyllinen keskimitaltaan seitsemän minuutin paikkeilla kellottavia biisejä on suuruudenhulluutta. Onkin lähes käsittämätöntä, ettei edes pelastavaksi tuottajaksi pestattu Rick Rubin ole pystynyt tätä jo aiemmilla kolmella kiekollakin esiintynyttä perustavaa laatua olevaa vikaa korjaamaan.

Vaikka levyltä löytyykin paljon metallicamaisia hyviä riffejä, melodioita ja kertosäkeitä, jäävät varsinaiset tulevat klassikot uupumaan. Niin biiseissä kuin soundeissakin on runsaasti viittauksia vanhan liiton suuntaan ja James Hetfieldin ääni jaksaa edelleen säväyttää. Fanien on helppo kehua opus maasta taivaisiin tai päinvastoin lytätä se alimpaan helvettiin, joten subjektiivinen totuus onkin jossain puolivälin tienoilla. Helppo levyä on kuunnella, mutta vaikeaa siitä on todella pitää.


Nex
A Clockwork Heart
Rising

2,5 Joskus musiikissa kuten elämässäkin sattuu enemmän kuin tapahtuu ja Nex on varsin hyvä esimerkki tällaisesta orkesterista. Kappaleissa tuntuu olevan moniulotteisuutta, ideaa ja omanlaista sisältöä, levyn graafinen piirrosmainen ulkoasu on tyylikästä ja musiikin näköistä ja tekninen puolikin bändillä tuntuu olevan hallussa. Mutta kun ei oikein tahdo lähteä.

Brittiläiset kuulostavat hieman kuin kotimainen muutaman kupin liikaa kofeiinia nauttinut Misery Inc. olisi tehnyt naimakaupat Faith No Moren kanssa eikä vähiten laulaja Ed Dickinsonin pienoisten alkuaikojen Mike Patton vokaalimaneereitten takia. Läheskään yhtä hyvä tulkitsija herra ei kuitenkaan ole ja tasapäinen ja osittain nasaalinen laulu alkaakin solistin kovasta yrityksestä huolimatta hieman ärsyttää lähestyttäessä loppua.

Kipaleisiin on saatu istutettua yllättäviäkin mutta luonnollisesti toimivia hyviä jippoja ja melodioita, mutta silti ne eivät tahdo millään nousta kaivatunlaiseen hurjaan taitolentoon kuten olettaa sopisi. Vianmääritys jää kuitenkin jokaisen kuuntelijan omalle kontolle, sillä itse en moisiin osittain salatieteitä sivuavaan analyysiin pysty vaikka haluaisinkin.


The Oath
4
Code666

3 Vasta Dagoban arviossa pääsin kehumaan ranskalaisen metallin nostavan tasoa ja päätään kansainvälisillä markkinoilla ja taas sanan säilän eteen asetetaan fransmannien tuotosta.  The Oathin äärimelodinen kosketinkyllästetty black/death -kakkosrieska osoittautuukin metkaksi tapaukseksi, sillä näennäisesti se kuulostaa tasalaatuisen hyvältä ja äreältä joka osa-alueella. Korviin ja mieleen se kuitenkin jättää ainoastaan ihan kiva -tunteen, vaikka repeat-nappulan toistuva painelu levyn päätyttyä onkin varsin helppoa.

Scamp
Mirror Faced Reality
Scarlet

3,5 Volbeat-landiasta ponnistavan Scampin pelinavauksessa on nykyaikana valitettavan yleinen perustavaa laatua oleva pieni vika: 14/51 –suhdeluku on hitusen liikaa samasta puusta samalla tavalla veistettyä lastua yhtenä kerta-annoksena poltettavaksi. Yllätyksellisen positiivista levyssä kuitenkin on, että moderniin thrash-poljentoon pohjautuva kappalemateriaali groovaa hyvin ja vieläpä aggressiivisen mallikkaasti a’la yksinkertaistettu Meshuggah.

Jokainen levyn kappaleista toimii yksilötasolla oikein mukavasti, mutta yhtenä nippuna ämyreistä tuutattuna ne alkavat nopeasti syödä tehoa toisiltaan. Hieman ennen albumin puoliväliä bändi on tuonut simppelin tehokkaasti peräkkäisissä Pros And Cons ja Strategy –kappaleissa lisäväriä drum’n’bass- sekä puhtailla lauluosuuksilla, joita mielellään kuulisi rohkeammin ja runsaamminkin käytettyinä. Tällaisenaan Mirror Faced Reality jää selvän karvan mitan oikeasti hyvän albumin statuksesta.

Musiikkihygenian neuvosto

Kuten jokainen vähänkään eri formaateissa olevien musiikkitallenteiden parissa säännöllisesti hääräävä on huomannut, julkaistaan maailmassa aivan liikaa musiikkia ja etenkin kelvotonta sellaista. Tällaiset julkaisut eivät vain saturoi markkinoita ja aiheuta turhaa ylikuumenemista koko musiikkibisneksessä, mutta myös tuhlaavat kallisarvoisia ja vähiin käyviä luonnonvaroja. Kaikkien hyvien asioiden ja oman musiikillisen uransa puolesta kampanjoiva 69-Jyrkikin olisi tehnyt Äiti Maalle luultavasti suuremman palveluksen jättäessään julkaisematta Pirates of the Baltic Sea –kappaleensa.

Vaikka kaikkien taiteenmuotojen, musiikki mukaan lukien, luokittelu hyvään ja huonoon perustuu täysin tarkkailijan omiin subjektiivisiin näkemyksiin, mikään ei poista sitä tosiseikkaa, että toiset taidepläjäykset ovat turhempia kuin toiset. Taiteella jos millä pitäisi olla edes jonkinlaisia kestäviä arvoja eikä sen soisi ottavan oppia millään tapaa kerskakulutukseen perustuvasta kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -maailmanmenosta. Äänitepuolelle kestäviin arvoihin ei kuulu useita kertoja vuodessa julkaistavat kuumimmat klubihittikokoelmat, korkeintaan kerran tai kaksi naurattavat huumorilevyt tai muuten vaan trendikkääksi kuvailtu musiikki, jonka elinkaari on tasan yhtä lyhyt mitä kestää etsiä sille seuraaja.

Ratkaisuna turhan musiikin ongelmaan olisi perustaa Suomeen ja koko maailmaan musiikkihygieniaa vaaliva neuvosto. Organisaatio koostuisi omien genrejensä rautaisista asiantuntijoista ja heidän niin teoriassa kuin käytännössäkin varsin yksinkertainen tehtävä olisi määritellä, mikä musiikki on hyvää ja mikä huonoa. Allekirjoittanut toimisi luonnollisesti neuvoston päämiehenä, jolla olisi veto-oikeus kaikkiin sen jäsenten tekemiin päätöksiin.

Päätöksissä olennaisin seikka olisi kiinnittää huomiota huonouden asteeseen ja mätkäistä sen mukaan äänitteelle haittavero, jonka suuruus vaihtelisi esimerkiksi 10-100 prosentin välillä. Tämä luonnollisesti nostaisi joidenkin turhien levyjen hintoja rutkasti, mutta koska neuvosto ei haluaisi toimia sensuroivana elimenä tai rajoittaa millään tavalla valinnanvapautta musiikin suhteen, kuluttajilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus valita itse ostamansa musiikki. Haittaverosta kertyvät rahat voitaisiin hallintokulujen jälkeen kanavoida vaikka kaikenlaisen kestävän kulttuurin tukemiseen sekä ympäristönsuojeluun, joita se jo epäsuorasti pelkällä olemassaolollaan tukisi julkaistujen levyjen määrän vähetessä levy-yhtiöiden julkaisupolitiikan itsesäätelyn kautta.

Jokaisella musiikkihygieniatarkastajalla on luonnollisesti kova vastuu tekemistään päätöksistä, mutta uskoisin että innokkaita ja asiantuntevia henkilöitä kohtuullisella korvauksella tehtäviin löytyisi. Musiikkihygienian neuvosto voi nimenä kalskahtaa pahaenteiseltä ainakin niiden korvissa, jotka näkevät jokaisessa asiassa ja parvekkeella natseja, mutta asiaa ei kuitenkaan tule ottaa liian vakavasti. Loppujen lopuksihan kyse on kuitenkin vain musiikista, jonka parasta tässä kokonaisvaltaisesti ajatellaan.

Kolumnin innoittajina ovat toimineet kirjoittajan omat kokemukset useiden vuosien ajalta musiikkiteollisuuden eri osa-alueilta sekä eräs Scatterbrainin teksteiltään yhä ajankohtainen kappale, josta alla pieni pätkä:

“In my car I drive along, the radio it plays a song.
To the song I sing along, I sing along to the song.
Why do I sing, sing along?
Do I sing cause it's a good song?
Or because I'm brainwashed
'Cause I hear it every five minutes!
I sing along to dog food commercials too,
I don't see the difference, do you?
A dog can lip-sync too
The mainstream, can you say bore?
Respectable, acceptable, I've heard that song before.”
”Tastes Just Like Chicken” (1991)

Julkaistu Tuhma 03/08

Inferno #59/2008

Agenda of Swine
Waves of Human Suffering
Relapse

3,5 Kovin on hätäistä Amerikan viisikon meno, vaan kelpaahan se räyhätä kun instrumentit pysyy tumpuissa ja biiseihin on saatu ympättyä kauttaaltaan niin ideoita kuin järkeä. Useamman kuuntelukerran jälkeen hämäläisimmätkin alkavat päästä yhtyeen kyytiin ja jopa nauttia ajosta, sikäli mikäli liiallinen maailmantuskan vuodatus ei ala ahdistamaan.

Agenda of Swinella on oiva kyky rakentaa vahvan hardcore-taustan päälle paikoittain lähes grindcoreksi yltyvää metallia, joka onnistuneesti lainailee myös hieman death metalin puolelta. Kolmentoista keskimitaltaan 2,5 minuutin kantturoilla olevan kappaleen kokonaisuus on äärimmäisen intensiivinen, mutta samalla myös veikeällä tavalla groovaava ja pillistä kiinni pitävän aggressiivinen.

Muutama tarttuvampi HC-henkinen kertosäe enemmän, niin johan täräjäisi laajemmalla säteellä niin nahkatukka kuin keesikin.

Fall Of The Idols
The Seance
I Hate

3 Ihmekös tuo jos torniolaisia ahdistaa, kun sijainti on Lapissa Ruotsin rajan tuntumassa. Onhan paikkakunta synnyttänyt CMX:nkin. Fall of the Idolsin toinen täyspitkä julkaisu manaa esille vanhan liiton perinteistä doom metalia lähes tunnin ajan jaoteltuna seitsemään osioon. Periaatteessa jälki on varsin onnistunutta, mutta käytännössä turhan ennalta arvattavaa ja jopa tylsähköä.

Reverend Bizarren perinnön kunniakkaaksi jatkajaksi ei bändistä ainakaan vielä ole, vaikka yritystä ja ennen kaikkea yhteneväisyyttä on paikka paikoin (At the Birth of the Human Shadow) hyvinkin paljon. Monimuotoisuutta ja sisältöä kappaleista kyllä löytyy, tarkastellaan sitten yksilöitä tai kokonaisuutta, mutta tunnetasolla leimahdus vahvoihin alakulotettuihin tunnelmiin jää uupumaan.

Ei The Seancen kohdalla onneksi sentään mistään huijauksesta ole kysymys, mutta doom-skeptikkojen vakuuttaminen vaatii vain enemmän. Ehkä seuraavalla kerralla herrat onnistuvat manaamaan tuonpuoleisesta sielua musiikkiinsa enemmän.

The Gates of Slumber
Conqueror
I Hate

3,5 Amerikkalaisena perinteisenä doom-triona undergroundissa tunnetuksi tullut The Gates Of Slumber ei ole jäänyt nukkumaan laakereillaan, vaan usean split-julkaisun jälkeen ja vain pari vuotta edellisestä Suffer No Guilt (2006) -täyspitkästä pukkaa taas uutta materiaalia. Kolmoskiekolla onkin nimensä mukaisesti valloittaja-ainesta, sillä sen verran jämäkästä tuotoksesta on kyse.

Aiempiin albumeihin verrattuna biiseihin on tullut aimo annos tempoa lisää ja vaikutteita on selkeästi imetty 80-luvun hämärämmän ja synkemmän osaston heavy metal bändeistä ala Cirith Ungol. Lopputulos onkin mielenkiintoisinta ja moniulotteisinta, mitä yhtye on aiemmin julkaissut parhaana esimerkkinään Conquerorin päättävä massiivinen yhtyeen koko tyyliskaalan esittelevä 16,5 minuuttinen Dark Valley Suite.

Retro-henkisen musiikin suurin ongelma on, että se harvoin yltää intensiivisyydessään ja innovatiivisuudessaan innoittajiensa tasolle. Tämä ongelma vaivaa toki myös The Gates of Slumberia, mutta miellyttävää ja omanlaistaan kuunneltavaa se silti pystyy tarjoamaan.

Hackneyed
Death Prevails
Nuclear Blast

3 Nuorna vista väännettävä sanoo vanha sananlasku ja nykyaikana lauseeseen voisi lisätä myös hevin. Hackneyedin kohdalla tätä muistaa ainakin levy-yhtiö mainostaa, sillä bändi keski-ikä huitelee lähes samoissa teinilukemissa kuin kotimaisen Sturm Und Drangin. Suuri ero näiden kahden välillä kuitenkin on, sillä siinä missä viimeksi mainittu toteuttaa isänsä musiikillista haikailua 80-luvun poppihevin pariin, veivaavat saksalaiset jannut omia rapsakoita death metal –rallejaan.

Hämmästyttävän hyvin kavereiden kappaleet rullaavat sovituksellisesti ja sekä riffeistä että melodioistakin löytyy yllättävää kypsyyttä. Etenkin Ravenous ja Worlds Collide –veisut ovat kokonaisuuksina merkille pantavan arvoisia tapauksia, mutta hyviä pikkunättejä juttuja löytyy vähän sieltä sun täältä.

Ansaituista kehuista huolimatta todelliset niskannyrjäyttäjät jäävät albumilta uupumaan ja osittain soundimaailmankin takia hommassa on hienoisen light-death metalin maku. Tähän ei auta edes vokalistin asiallinen kurlaus tai rouhean rento riffittely, kun musiikin muodostama mielikuva viettää väkisinkin enemmän koulun hikisen juhlasalin kuin vastaavalle touksuvan rock-klubin suuntaan. Lupaava debyytti yhtä kaikki.

Jarboe / Justin K Broadrick
J2
The End

3,5 Godflesh –orkesterilla industrialin parissa 80-luvun lopusta aina 2000-luvun alkuun kannuksensa ansainneen ja niitä ansiokkaasti Jesu –nimen alla vuodesta 2004 alkaen kerännyt Justin K Broadrick tekee yhä edelleen niin omaehtoista kuin omalaatuistakin musiikkia. Sama pätee myös naisvokalisti Jarboeen, jonka Swans 80 ja 90-luvuilla teki tunnetuksi. Ketään näitä kahta artistia vähänkään tuntevaa ei varmasti yllätä, että kahden kumppanuksen yhteistyön tulos on niin ikään heidän itsensä kuuloista.

Justin vastatessa niin musiikin luomisesta kuin sen soittamisesta, jälki ei loppujen lopuksi ole kovinkaan kaukana Jesun tuotannosta. Erilaisia ilon, surun ja toiveikkuuden hauraita tunnetiloja kuvaavat koneistetut biisit etenevät rauhallisesti, minimalistisesti, hypnoottisesti ja näennäisen keveästi ja samankaltaisuutta löytyy myös tekstien tulkkina toimivan Jarboen eteerisestä äänestä. Muutamia kertoja kokeellisempi laulutulkinta ja kappalemateriaali lähestyvät ärsytyskynnystä uhkaavasti, mutta parhaimmillaan yhteistyö on ainutlaatuisen herkkää ja koskettavaa.

Kokonaisuutena hieman epätasainen levy jää kuitenkin Jesun tuotannon huippujen varjoon, johon sitä väistämättömästi tulee verrattua. Kollaboraatio kyllä toimii, mutta toivotulla tavalla aivan kaikkea siitä ei kumpikaan irti saa.

Neuraxis
The Thin Line Between
Prosthetic

3 Quebec viisikon aiemmat neljä tuotosta ovat aina esitelleet eteenpäin menevän bändin, jonka tekninen ja brutaalimmasta vaivihkaa melodisempaan suuntaa edennyt death metal on onnistunut aina kuulostamaan mielenkiintoiselta ja osittain jopa varsin omaperäiseltä. Parhaana esimerkkinä tästä oli orkesterin edellinen levy Trilateral Progression (2005), joka hätyytteli jo oikein hyvä –arvosanaa.

Ei jauha bändi uutukaisellakaan paikallaan, vaan on pistänyt niin mutkia kuin melodioita matkaan entistäkin enemmän. Ei kavereitten soitto tähänkään tukehdu, mutta itse kappaleet alkavat olemaan turhankin täyteen ahdettuja. Kun aiemmin teknisyys oli hyvässä balanssissa musiikin tarttumapinnan suhteen, kärsii uutukaisella kappaleiden iskevyys jo osittain liiallisesta kikkailusta.

Ei The Thin Line Between nyt vielä sentään mitään happojatsia ole, mutta ilman instrumenttierotiikan tuntemusta väärällä tavalla hitusen liian raskas kuunneltava lähes 48 minuutin mitassaan. Blondeimmilla kuuntelijoilla aivot on ainakin vaarassa mennä solmuun ja rytmikäs musiikkiliikunta on vaarassa muuttua satunnaisiksi pakkoliikkeiksi.

Nocturnal Fear
Code of Violence
Moribund

3,5 Orkesterin nimi lienee sieltä kliseisimmästä päästä, mitä olla ja voi, eikä kolmikon mekkalointiakaan voi innovatiivisuudesta syyttää. Eivätpähän nämä asiat hyvän lopputuloksen ehdottomia vaatimuksia ole koskaan olleet, kaiken kun voi aina johtaa hyvän biisin sinällään yksinkertaiseen käsitteeseen.

Nocturnal Fearin mustasävytteinen rässi kulkee rivakasti ja vimmaisen varmasti niin soitto kuin sävellyspuolella, ja hommassa onkin läpeensä oikeanlainen räyhäämisen meininki. Kun kierrokset eivät juuri missään vaiheessa laske edes lähelle normaalia käyntinopeutta, niputtuu lähes kaikki kymmenestä kappaleesta yhdeksi mustaksi massaksi. Ainoastaan nimikappaleen kertosäe jää hoettuna selkeästi takaraivoon, samoin yllättävän lyhyen ja hienon melodisen väliosan sisältävä Skull Splitter.

Vaikka armon antaminen onkin erään parituhatta vuotta sitten eläneen hipin halveksuttava ajatus, ei se tekisi yhtään pahaa musiikillisessa mielessä tälle jenkkikolmikolle. Bändillä kun on selkeästi näkemystä ralliensa suhteen, mutta ylinopeus on viedä hengen aivan kuten liikenteessäkin. Mielenkiintoisia maisemia ei Code of Violencellakaan tahdo huomata, kun ne ovat jo vilahtaneet ohitse.

Scott Hull
Requiem
Relapse

2 Kyllä vanhaa kansaa kannattaa kuunnella, ainakin mikäli se käskee suutarin pysyä lestissään. Tätä viisautta ei ilmeisesti Atlantin tuolla puolen tunne kokonaan toisenlaisista musiikillisista yhteyksistä aiemmin tuttu Scott Hull (Pig Destroyer, Agoraphobic Nosebleed), sillä sen verran heppoisen kuuloisesta ambient-henkisestä materiaalista on herran debyyttisoololla kysymys.

Lähinnä new age -rentoutusmusiikilta kuulostava levy ei sinällään ole huonosti tehty, mutta yksinkertainen ja yhdentekevältä kuulostava kosketinmaalailu ei vain onnistu herättämään oikein minkäänlaisia tunteita. Kuuntelutilanteesta tuleekin pahasti ristiriitainen, kun bion mukaan albumin pitäisi olla säestystä syvälliselle psykologiselle tarinalle, jossa käsitellään kuolemaa, syyllisyyden taakkaa sekä näiden seuraamuksia.

Vielä kun vaikutteiksi mainitaan säveltäjistä mm. Morricone ja elokuvista Hohto, ei lopputulosta voi kovinkaan paljoa arvostaa, olkoonkin saatekirjeen sisältö täysin levy-yhtiön keksintöä tai ei. Siivousmusiikkina levyn kuuntelu menee, mutta unimusiikiksi valitsen mieluummin vaikkapa Raison D’Etren tuotantoa.

Inferno #58/2008

Abysmal Dawn
Programmed to Consume
Relapse

3 Sanaparilla naseva ja yllätyksetön on helpointa kuvailla kalman hajua löyhyttävien jenkkien kakkoslevyä. Homma on nelikolla hallussa hyvin, on kyse sitten tuotannollisesti puolesta tai itse sävellyksistä, joista löytyy mukavasti vaihtelua ja jopa runsaasti mukavia melodioitakin. Ultrabrutaali tai -nopea Abysmal Dawn ei edes yritä olla, vaan tuntuu ottaneen eniten vaikutteita ruotsalaisesta 90-luvun puolivälin mäiskeestä kuin kotimaansa muista alan yrittäjistä.

Programmed to Consume on hyv ä välipala ja alkusoitto kaivettaessa esille levyhyllystä vaikkapa Hypocrisyn The 4th Dimensionia. Em. kaltaisen klassikon haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Preternatural
Statical
Aghast

4 Aina joskus tulee vastaan albumeita, jotka eivät heti ensikuunteluilla avaudu, mutta joiden tietää paranevan kärsivällisen paneutumisen myötä. Levyn ns. lopullista hyvyyttä voi tässä vaiheessa vain arvailla, mikä hankaloittaa aina rajallisen ajan puitteissa toimivan kriitikon työtä. Preternaturalin debyyttikiekko Statical on juuri niitä levyjä, jotka aluksi jättävät sekavan ja jopa osittain keskinkertaisen vaikutelman sisällöstään, mutta jonka piilevän potentiaalin voi silti helposti aistia.
Karkeasti määriteltynä orkesterin musiikki on melodista death metalia, mutta hienostuneempi analysointi tuo siihen paljon mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joiden ansiosta musiikki on huomattavasti laajalti kaluttua peruslokeroa mielenkiintoisempaa. Biiseissä ei pelailla taatusti tukkaan taatusti tarttuvilla kertosäkeillä tai melodioilla, vaan niin riffit kuin rakenteetkin ovat huomattavasti moniulotteisempia ja jopa progressiivisella tavalla vaikeita. Juuri tässä piileekin samalla levyn suurin vahvuus ja pienoinen heikkous.

Latvialaiset ovat saaneet kehitettyä omannäköisensä, hyvin toimivan ja erittäin jämerästi rullaavan tyylinsä aina futuristisia ja jopa maanisia sävyjä maalailevia ja täydentäviä ja koskettimia myöten. Polveilevat biisit pysyvät hyvin kasassa sovituksellisesti, mutta ovat kaikessa teknisyydessään hieman turhankin äärimmäisiä. Muutama tarttuva melodia enemmän sinne ja tänne ja kuuntelijalle vähän enemmän armoa, niin johan lähtee.


The Rotted
Get Dead Or Die Trying
Metal Blade

3,5 Vaihtamalla miehistöään ja lyhentämällä nimeään ex-Gorerotted tuntuu todella kääntäneen uuden lehden urallaan, vaikka perusarvot herroilla tuntuu olevan yhä samat kuin ennen. Brittien neljäs albumi kun tarjoilee varsin mielenkiintoista ja monipuolista death metal –mäiskettä, josta ei omalaatuisiakaan kikkojakaan puutu.

Vaikka musiikillista aikuistumista ja kypsymistä ei äärimetallipiireissä usein katsotakaan hyvällä, The Rottedin viisikon tapauksessa juuri tästä on kysymys. Säännöllisesti käytetty hardcoresta tuttu ote tuo veikeää rokkaavuutta möyrimisen keskelle pidentäen levyn elinkaarta huomattavasti. Tunnelmapuolella tämä taas tarkoittaa hieman ristiriitaisenkin tilanteen syntymistä muuten perussävyltään varsin synkän aggressiiviselle tunnelmalle.

Vaikka ihan helpolla levy ei tajuntaan tunkeudu, ei se myöskään muodostu genreklassikoksi. Jos bändi olisi vain saanut ideoista rahtusen enemmän irti tai olisi vienyt ne härskimmin pidemmälle, voisi tilanne olla toinen. Yritystä siltä ei ainakaan puutu ja tuskinpa ura tähän levynkään lopahtaa.

Torche
Meanderthal
Hydra Head

4 Rokissa puhutaan usein kolmen soinnun rämpytyksestä, mutta Torchen kohdalla on sopivampaa puhua kolmen genren räimeestä: stoner, sludge ja postrock. Bändin onnistuu sulauttamaan eri tyylilajit toisiinsa hämmentävänkin luonnollisen saumattomasti jopa kappaleiden sisällä ja mikä tärkeintä, hyvällä draivilla. Kun koko touhussa on vielä selkeästi aistittavissa vahva intensiivinen ja positiivinen lataus, on musiikilla jo lähtökohtaisestikin jämerät puitteet.

Levyn yleissoundi on jo itsessään raskas ja sopivan rupinen luoden veikeän vastakohdan astetta leijuvimmille kappaleille. Nämä tarjoavatkin hyvän vastapainoin vimmaisesti rokkaaville ralleille kuten puolitoistaminuuttinen Piraña tai Healer. Vaikka meno rauhoittuukin kiekon loppua kohti, muuttuu se samalla myös koko ajan raskaammaksi. Raitanumeroltaan epäonnenlukua kantava albumin päätös- ja samalla nimibiisi onkin jo musertava pakottaen painamaan vastapainokseen playta uudestaan.

Inferno #57/2008

Corporation 187
Newcomers Of Sin
Anticulture

3,5 Kymmenvuotisjuhliaan juhlistava Corporation 187 ei ole mikään märkäkorvaporukka, vaikka synnin tekemisen suhteen asia näin tuntuu olevankin mikäli levyn nimestä halua hätäisiä johtopäätöksiä vetää. Kaikessa rauhassa on kolmatta kiekkoa kypsytelty kuutisen vuotta ja jälki onkin varsin harkitun kuuloista.

Jos bändi onkin aiempien tekemisien perusteella leimattu deathiksi ja/tai thrashiksi, ei kumpikaan genre tunnu täysin oikeanlaiselta uutukaisella. Tämä on osittain ankarasti hardcoren hengessä kurkkua kurittavan vokalistin syytä, mutta usein varsin maltillisilla kierroksilla käyvissä ralleissa on paljon post-rockin ja HC:n puolelta tuttuja maalailevia atmosfäärejä järeämmän metallisen ilmaisun lisäksi. Kombinaatio on aluksi jopa hieman häiritsevä, mutta muuttuu kuitenkin perusteellisemman paneutumisen jälkeen kiehtovaksi.

Aivan täysin ei bändi sekoituksesta saada kaikkea potentiaalia irti ja onpa albumilla taipumus muistuttaa enemmän yhtä pitkää pötköä kuin yksittäisten kappaleiden muodostamaa rimpsua. Hyvä silti näinkin, vaikka lähes ähkyn aiheuttavaa tuhtia tavara onkin.


Frequency
Compassion Denied
Scarlet

2 Kovin on ponnetonta ja kolkohkoa ruotsalaisten kakkoskiekko, vaikka juuri perinteisiin luottava melodinen metalli pitäisi olla rullaavaa ja voimaa puhkuvaa. Uhoa ei löydy edes bändin uudesta mm. At Vancesta tutusta vokalistista Rick Altzista, jonka suoritus on muiden muusikkojen tapaan virkamiesmäisen asiallista, mutta täydellisen innotonta.

Compassion Deniedin kertakuuntelu ei vielä rasita liiaksi, mutta kuittien lajittelu veroilmoitusta varten alkaa vaikuttaa mukavalta vaihtoehdolta kiekon toistuvalle kieputtamiselle.

Hatchet
Awaiting Evil
Metal Blade

2 Kovin on ponnetonta huitomista jenkkien ensimmäinen julkaisu eikä pahakaan tahdo saada edes lopussa palkkaansa. Ohuilla kitara- ja kolisevilla rumpusoundeilla on yritetty hakea levylle thrashin kulta-aikojen ilmapiiriä, mutta Hatchetin tapauksessa ratkaisu vain alleviivaa entisestään varsin keskinkertaisia riffejä ja kömpelöitä kappalerakenteita. Jopa laulajan säästeliäästi käyttämät kiekaisut tuntuvat pakollisilta lisäyksiltä uskottavuuden kasvattamiseksi. Parempi olisi orkesterin ollut viettää lisää aikaa treenikämpällä, sillä nyt Awaiting Evil on kaikessa demomaisuudessaan selvä raakile.

King Karma
Mama’s Pride
Mausoleum

3,5 Letkeää kuin lehmän mulukku on King Karman perinnetietoinen ja blues-pohjainen hard rock. Kiitos lahjakkaiden ja tyylitajuisten muusikoiden, biiseissä on kauttaaltaan hyvä lämminhenkinen boogie ja komeuden kruunaa miellyttävä-ääninen Shaun Williamson.

Paletti herroilla onkin hyvin kohdallaan, mutta levyn suurin ongelma on varsin samasta puusta veistetyt kappaleet aina laiskansutjakoita tempoja myöten sekä turhan siloinen äänimaailma. Vaikka äiti ei musiikista enää olisikaan ylpeä, kyllä rokissa pitäisi kuitenkin hieman enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä räkää olla.

Em. ongelmat korostuvat entisestään kahdella bonusbiisillä varustetun Euroopan julkaisun myötä. Vajaan tunnin mittaisessa 14 kappaleen kokonaisuudessa on turhankin makeaa tarjolla aina halkeamispisteeseen saakka.


Opeth
Still Life
Peaceville

4,5 Opethin vanhasta levy-yhtiöstä Peacevillestä ja etenkin sen nykyisestä julkaisupolitiikasta voi olla montaa mieltä, mutta vuosituhanteen alussa alun perin julkaistun Still Life –teoksen tuoreimmasta painoksesta ei. Se on absoluuttisen yksinkertaisesti mahtava. Ei vain musiikillisesti, vaan myös pakkaukseltaan ja miksaukseltaan.

Pienen kirjasen mallinen digipack tuntuu heti käsissä miellyttävältä ja valmistelee pitelijäänsä oikeanlaiseen kuuntelukokemukseen. Maestro Åkerfeldtin kynäilemät saatesanat ovat herran itsensä lailla lämminhenkistä muistelua albumin luomisen ajoista ja varsin ytimekkäästi Mikael onnistuukin valottamaan koko joukon mielenkiintoisia detaljeja tehden levystä entistä intiimimmän kuuntelukokemuksen.

Paketin mukana olevaa normaali CD-versiota kiinnostavampi on 5.1 miksaukset (DD ja DTS) sisältävä DVD-kiekko. Kuuntelukokemus on varsin ällistyttävä, sillä levyn tarina tempaisee lähes kirjaimellisesti musiikin keskellä olevan kuuntelijan täysin mukaansa. Vaikutelma kannattaa maksimoida etukäteen minimoimalla ulkopuoliset ärsykkeet pimentämällä huone, sulkemalla silmät ja tekemällä Spinal Tapit äänenvoimakkuuden kanssa.

Opethin kaltaiselle, äärettömän moniulotteiselle niin soitannollisesti kuin tunnelmallisesti, yhtyeelle monikanavamiksaus tuntuu täysin luontevalta ja Still Lifen esimerkin jälkeen lähes ainoalta oikealta tavalta miksata levy perinteisen kaksikanavaisen stereon sijasta. Onkin mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, miltä lopputulos kuulostaisi, jos bändi ottaisi huomioon jo sävellysvaiheessa modernin miksausteknologian mahdollisuudet. Näiltä herroilta jos keltä se taatusti onnistuisi.