Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5
 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?

Inferno #39/2006

Doom:Vs
Aeternum Vale
Firedoom Music

4 Oudohkon selkeästi nimetty Doom:Vs osoittaa vanhan yksinkertainen on kaunista –viisauden jälleen kerran paikkansapitäväksi. Simppeleiden ideoiden ja toteutuksen symbioosina Aeternum Vale tarjoaa miellyttävän melankolisen 50 minuutin matkan yhden miehen kokonaisvaltaisiin surumielisiin visioihin, jossa etapit ovat juuri odotetun pitkiä, mutteivät kuitenkaan liian raskaita kuunneltaviksi.

Doom-deathin lokeroon uppoava musiikki täyttää kaikki lajityypin kriteerit: hidas laahaavaa tempo, tasaisen matala örinälaulu mausteinaan hippusellinen puhdasta vokalisointia, tunnelmaa värittävät kosketintaustamatot sekä pelkistetyn kaihoisat kitaramelodiat. Peruselementtien käyttö on läpi levyn minimalistista, toistuvaa ja yllätyksetöntä, mutta tympiintymisen sijasta musiikki onnistuukin koukuttamaan tehokkaasti kaikessa tummasävyisessä kauneudessaan.

Vaikka Doom:Vs ei kaikkia ehkä säväytäkään, on se yhtälailla hyvä johdatus genreen sitä tuntemattomille kuin pahimman synkistelyn janon pidempiaikainen tyydyttäjä tuomiotansa pidempään lusineille. Toivottavasti levyn nimestä ei muodostu ennettä orkesterin alkaneella uralla.

Gojira
The Link Alive DVD
Listenable Records

4 Gojiran hieno kolmos kiekko From Mars To Sirius nosti paremman jakelunsakin ansiosta bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt tuolla yleisöllä on mahdollisuus tutustua myös pari vuotta sitten ainoastaan kotimaassaan Ranskassa julkaistuun DVD:hen, joka rakentuu orkesterin kahden ensimmäisen albumin varaan.

Teknisesti tarkasteltuna kiekko tarjoaa perusmeininkiä pakollisen kuvagallerian, muutaman promovideon sekä kuuden vanhan kotikonstein tallennetun livebiisin normaalin 80 minuuttisen keikan lisäksi. Vaikka kuvaus keskittyykin pääasiassa kitaristi-laulajaan sekä rumpaliin ja leikkaukset ovat varsin rauhallisia, on muutamin tyylikkäin pikkukikoin saatu hopeakiekolle tallennettua intensiivinen ja hieman mystinenkin tunnelma. Osaltaan tämä on bändin ja hyvin rytmitetyn setin, osaltaan taas runsaiden lähes kaiken peittävien staattisten värivalojen ansiota.

Kun tarjolla oleva pelkkä stereo ääniraita potkii jämerästi selkeydessään ja jämäkkyydessään, on The Link Alive DVD:tä iloa katsoa uudestaan ja uudestaan. Julkaisun vahvuus piileekin sen yksinkertaisuudessa, jonka kautta välittyy hyvin laajakuva äärettömän tarkasta ja tiukasta yleisön mukaansa tempaavasta livebändistä.

Scars
The Nether Hell
Omakustanne

3,5 Internet-sivusto Myspacen kautta uusien musiikkituttavuuksien bongailusta on helppo saada itselleen uusi kaikkia osapuolia hyödyntävä harrastus. Kappaleiden kuuntelu on tehty helpoksi ja metallin virratessa ämyreistä voi samalla kasvattaa tietämystään esittäjästä. Sivujen kaverijärjestelmän kautta uusia bändejä löytyy helposti ilman sokkona hapuilemista.

Brasiliasta ponnistava Scars ei lepää laiskana auringossa, vaan paahtaa tiukkaa death-thrashia omaperäisellä otteella melodioita unohtamatta. Bändin vahvuus lepää erityisesti monipuolisessa kitaroinnissa ja sen varaan onnistuneesti rakennetuissa polveilevissa kappaleissa. Alituisen kaahauksen ja murjomisen sijasta Scars fiilistelee mielellään myös keskitempoisesti ja pitkään sekoittaen pakkaa mystiikkaa tihkuvilla kitaramelodioilla hyvänä esimerkkinä albumin päätösraita Hidden Roots of Evil.

Vaikka laulajan huutoääni onkin hieman yksipuolinen ja soundit aavistuksen liian lepsut, on The Nether Hell varsin mallikelpoinen puolituntinen näytös underground osaamisesta. Levyn perusteella Scarsissa on paljon potentiaalia nousta Internet-sivuston pienehköstä diggaripiiristä tunnetummaksi nimeksi maailmalla.


Schizo
Main Frame Collapse
Avantgarde Music

2 Vanhojen vaikeasti nykyisin saatavilla olevien albumien uudelleenjulkaisemista kutsutaan useimmiten kulttuuriteoksi huolimatta siitä, kuinka hyvin musiikki on ajan hampaan nakerrusta kestänyt. Schizon vuonna -88 ainoastaan vinyylinä julkaistun debyytin CD-formaattiin siirtäminen 18 vuotta myöhemmin ei ole kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka vanhat fanit varmasti tyytyväisiä ovatkin.

Orkesterin musiikillinen linjaus on vedetty jonnekin alkukantaisen death/thrash metalin suuntaan pienin säväyksin alkuaikojen grindcoresta. Vaikka vauhtia kappaleissa piisaakin, jää riffittely liian usein tasapaksuksi ja vaisuksi pörinäksi. Omimmillaan bändi onkin hitaammissa thrash-osuuksissa, jossa ideat ja etenkin kitaratyöskentely pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Ajan henkeen vahvasti sidoksissa oleva hypertempo tuntuukin usein vauhdilta vain vauhdin itsensä takia.

Vaikka Schizon primitiivinen räime muistuttaakin hiukan aikalaisiaan Repulsionia ja Slaughteria, eivät sen kappaleet yllä lähellekään samalle brutaalille ja innovatiiviselle tasolle kahden em. kanssa. Kovin yksinäiseksi kummajaiseksi Schizon debyytti näin 2000-luvulla jää, vaikka Annihilatorin samoihin aikoihin julkaistun debyytti toisin väittikin.

Solitaire
Invasion Metropolis
Battle Cry Records

3,5 Solitairen leirissä ei vuosien vieriessä tunnu mikään muu muuttuvan kuin levy-yhtiö. Parin vuoden välein julkaistuissa albumeissa musiikilliset eroavaisuudet ovat äärimmäisen minimaalisia, vaikka levy levyltä pieniä yksityiskohtia onkin saatu selkeästi viilattua entistä ehommiksi. Onkin täysin kuuntelijasta kiinni pitääkö Invasion Metropolista tuttuna ja turvallisena vai yllätyksettömänä ja tylsänä.

Orkesterin 80-luvun palvonta on viety kaikissa suhteissa äärimmäisyyksiin. Kohkaamiselta kuulostava mutta tarkasti soitettu äärimmäisen kiivastempoinen speed metal paljastaa esikuvat helposti muttei kuitenkaan sorru kopiointiin. Soundit ovat täsmälleen samalla tavalla ohuet ja hivenen suttuiset kuin parikymmentä vuotta sitten, ainoastaan nykyteknologialla aikaansaatu jämäkkyys erottaa levyn 2000-luvun tuotokseksi. Kokonaisuuden täydentää osuvalla tavalla rumat, mutta musiikin henkeen sopiva levynkansi ja soittajien ulkoinen habitus.

Uutukaisellaan Solitaire on onnistunut saamaan sävellyksiin aavistuksen lisää tarttuvuutta mikä tekeekin siitä yleisen pienen petraamisen kanssa kolmikon kovimman. Täysin identtisistä elementeistä koostettu musiikillinen anti on kuitenkin koluttu jo sen verran tarkasti, että tuleville on pakko keksiä jotain radikaalia uutta totaalisen taantumisen välttämiseksi.

VOIVOD -OMISSA MAAILMOISSAAN

Kolmeatoista pidetään epäonnen lukuna, ja sitä se myös oli kanadalaiselle Voivodille. Yhtyeen pääasiallinen säveltäjä kitaristi Denis “Piggy” D'Amour menehtyi syöpään pari vuotta kolmannentoista levyn julkaisun jälkeen, elokuussa 2005. Omalaatuisen kitaristin muisto elää silti tuoreella Katorz-levyllä. 

Heti haastattelun alkuun äärimmäisen sympaattisella ja vahvalla ranskalaisella aksentilla englantia puhuva rumpali Michel "Away" Langevin antaa lausumisohjeita uuden albumin nimestä ranskan kieltä taitamattomalle toimittajalle.

– Levyn nimi Katorz tarkoittaa ranskaksi ”neljäätoista”, mutta Piggyn tyylillä kirjoitettuna se kuulostaa aika voivodmaiselta, Away naurahtaa.

Vaikka 1980-luvun alkupuolella uransa räkäisenä thrash metal -orkesterina aloittanut kokoonpano on vuosien varrella napannut soundiinsa mukaan runsaasti progressiivisen ja hyppysellisen psykedeelisen rockin elementtejä, kuvailee Away yhtyettä edelleen runsaasti punkrockista vaikutteita imeneeksi metalliorkesteriksi. Erikoisista lähtökohdista ja haikeissa tunnelmissa kasattu uusi levy kuulostaa kuitenkin eheältä ja ennen kaikkea bändin itsensä näköiseltä kokonaisuudelta.

Useiden kuuntelukertojen jälkeen huomaan löytäväni levystä samanlaisia tunnelmia kuin vuonna 1988 julkaistusta Dimension Hatröss -kiekosta, vaikka musiikillisia yhtymäkohtia ei juurikaan löydy. Awayltä löytyy tähän selitys.

– Kesällä 2005 Piggy ravasi alituiseen sairaalassa, ja useiden hänelle tehtyjen operaatioiden välillä hän sävelsi tyttöystävältään lahjaksi saamallaan akustisella kitaralla musiikkia digitaaliselle tallentimelle. Käytimme osia noista äänityksistä Katorzilla, ja noilla väliosilla on kyllä yhteneväisyyksiä Dimension Hatrössin vastaavien kanssa.

Albumille päätyneen kymmenen kappaleen pohjat äänitettiin jo pari vuotta sitten basisti Jason Newstedin Chophouse-studiolla Piggyn toimesta.

– Jasonin ansiosta Voivod kuulostaa enemmän rockilta kuin koskaan aikaisemmin, koska hänen lähestymistapansa musiikkiin on Black Sabbathin tapaan erittäin groovaava. Katorz on kyllä tavallaan jatkoa 2003 julkaistulle levyllemme, jolla Jason jo soitti, mutta tällä kertaa yritimme tuoda takaisin biiseihimme enemmän outoutta ja synkkyyttä sanoitusten aihepiiristä johtuen.

– Snake (solisti Denis Belanger) kirjoitti sanoitukset ennen Piggyn poismenoa, eikä hän niinkään muuttanut niitä, vaan lähinnä paranteli hieman niiden sisältöä. Hän ei halunnut surra Piggyä lyriikoissa, vaan kunnioittaa hänen muistoaan. Tällä kertaa Snaken lähestymistapa teksteihin oli vähemmän scifiä ja enemmän punkmaisen suoraviivaista kuin aikaisemmin. Hänen mielestään planeettamme voi juuri nyt erittäin huonosti, ja sekä hän että Piggy halusivat herättää ihmisiä huomaamaan tämän karun tosiasian, vaikka kaikki voikin olla jo liian myöhäistä.

Pelkäätkö sinä samoja asioita kuin mitä Snake uuden levyn teksteissään tuo esille?

– Eniten minua pelottaa ja ennen kaikkea ihmetyttää uuden teknologian käyttö yhä tehokkaampien massatuhoaseiden luomiseen. Yhdysvallat testaa yhä ydinaseita, vaikka ihmiset protestoivat noita kokeita vastaan. Lapsena näin erilaisia ydinsotaan liittyviä dokumentteja ja elokuvia, ja olen siitä asti elänyt ydinsodan pelossa.

– Kaikista hämmästyttävintä minusta on kuitenkin, että teknologiaa ei käytetä otsonikerroksen pelastamiseksi. Asiasta on puhuttu jo varmaan parikymmentä vuotta, ja silti tilanne menee vain koko ajan huonompaan suuntaan. En haluaisi olla osa sukupolvea, joka kokee maailmanlopun.

HENGESSÄ MUKANA

Kuinka vaikeaa Katorzin äänittäminen oli, niin henkisesti kuin teknisesti?

– Rumpujen äänittäminen kitararaidan päälle oli teknisesti erittäin hankalaa, ja se vaatikin minulta äärimmäistä keskittymistä, jotta lopputuloksesta tulisi jämäkän kuuloinen. Olimme jammailleet Piggyn kanssa aina vuodesta -79 saakka, joten oli aika outoa ja henkisesti raskasta kuunnella hänen soittoaan luurien läpi näkemättä häntä studiossa. Pari päivää äänitysten aloittamisesta keksimme kuitenkin ripustaa studion seinälle ison Piggyä kuvaavan julisteen, ja näin pystyimme aistimaan hänen läsnäolonsa studiossa.

– Olen aina diggaillut vaihtoehtoisista ulottuvuuksista ja niiden kaltaisista oudoista jutuista, joten tuossa suhteessa minua voisi kutsua hengelliseksi muttei uskonnolliseksi persoonaksi, toteaa Away kysyessäni tarkennusta Piggyn läsnäolosta.

Katorz-levylle on luvassa jatkoa jo ensi vuoden puolella, sillä Piggy ehti tallettaa kannettavalleen vielä kolmentoista muun kappaleen kitararaidat. Awayn mukaan samoissa sessioissa sävelletyt levyt eivät tule eroamaan juurikaan toisistaan, vaikka Voivodin tavaramerkkinä onkin juuri ollut arvaamattomuus.

– Tiedän hyvin, että Voivodilta on aina voinut odottaa jotain odottamatonta. Joskus tämä on kääntynyt jopa meitä itseämme vastaan. Esimerkiksi Nothingface-albumin jälkeen ihmiset odottivat jatko-osaa sille, mutta mepäs julkaisimmekin Angel Rat -levyn. Tuohon aikaan se sai aika kiistanalaisen vastaanoton, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, nykyisin se on monen ihmisen mielestä paras levymme.

Mielestäni odottamattomuudessa piileekin juuri Voivodin vahvuus.

– Levymme saattavat vaatia paljon kuuntelua avautuakseen, mutta jos niihin pääsee sisälle, monesta ihmisestä tulee Voivod-fani koko loppuelämäkseen. Juuri uskollisten faniemme ansiosta levytämme tänä päivänä Nuclear Blastille 23 vuotta bändin perustamisen jälkeen.

Away kertoo tuoreen albumin bändiä kuvaavan kansitaiteen syntyneen puhtaasta kunnioituksesta Piggyn muistoa kohtaan, mutta samalla se myös kuvaa orkesterin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Idea omien luonnoksien skannaamisesta ja käyttämisestä sellaisenaan kansivihkosessa syntyi herran oivallettua, että Katorzin musiikkikin perustuu hyvin pitkälle aiemmin äänitettyihin demoihin.

Onko nuppisi sisällä kenties jonkinlainen vaihtoehtoinen maailma tai ulottuvuus, johon sukellat hakemaan inspiraatiota työstäessäsi uusia piirroksia Voivodin levyjä varten, uuden materiaalin pauhatessa taustalla?

– Jo lapsena löysin aivan kuin vahingossa pääni sisältä minulle täysin luonnolliselta tuntuvan paikan, johon matkaan automaattisesti tarttuessani kynään. Ehkä juuri tästä johtuen minua kutsutaan Awayksi, herra Langevin naurahtaa.

– Luomani teokset ovat aina olleet abstrakteja ja surrealistisia, eikä muiden ihmisten ole välttämättä helppoa ymmärtää niitä. En ole koskaan opiskellut taidetta, joten en ole kovinkaan tekninen, vaan etenen täysin fiiliksen mukaan, ja tässä mielessä se muistuttaakin vähän rumpujensoittotyyliäni.

Herran taidetta on mahdollisuus päästä ihastelemaan laaja-alaisesti vielä tämän vuoden aikana, sillä miehen Voivodille tekemistä teoksista on tarkoitus julkaista taidekirja.

– Kävin läpi arkistojani, ja minulla olisi materiaalia useammankin kirjan edestä. Ensimmäiseen tulee kuitenkin 325 läheisesti bändiin liittyvää piirrosta. Piggyn kuoleman jälkeen en pystynyt luomaan mitään pitkään aikaan, mutta tämän vuoden alusta asti olen työskennellyt useiden eri projektien kanssa.

– Vaikka musiikki onkin ollut pääasiallisin tulonlähteeni aina Dimension Hatrössin ajoista asti, jouduin silti tekemään erilaista graafista suunnittelua myös muille bändeille kuin Voivodille maksaakseni kaikki laskuni.

Valitsetko sinä itse projektisi vai projektit sinut?

– En halua että nimeäni käytetään sellaisissa yhteyksissä, jotka sotivat ajatusmaailmaani vastaan, ja tämän suhteen en ole valmis tekemään minkäänlaisia kompromisseja. Tästä johtuen en esimerkiksi voisi työskennellä rasismia edustavan yhteistyökumppanin kanssa. Bändien kanssa työskennellessäni haluan esimerkiksi ensin lukea heidän sanoituksensa ennen kuin edes kosken kynään.

TULEVAISUUS TUO TULLESSAAN

Levyjen promotoimiseen kuuluu olennaisena osana keikkailu, mutta ymmärrettävistä syistä Voivod-kolmikko ei tällä hetkellä tiedä soittaako se enää livenä koskaan.

– Tilanne on täysin avoin keikkojen suhteen, mutta seuraavan levyn äänitysten jälkeen olemme yhdessä päättäneet ratkaista asian tavalla tai toisella. Andreas Kisser Sepulturasta on jo lupautunut auttamaan meitä, mikäli päätämme soittaa keikkoja. Kiersimme Sepulturan kanssa 2003, ja huomasin jo silloin, että hänen soittotyylinsä muistuttaa aika paljon Piggyn tyyliä kaikessa omaperäisyydessään.

Vaikka Voivod ei koskaan ole saavuttanut suuren metalliyleisön suosiota, löytyy alan ammattilaisten ja muusikoiden piiristä runsaasti arvostusta orkesterin omintakeista tyyliä kohtaan. Away myöntääkin, että erityisesti edesmenneen bänditoverin arvostuksen puute on joskus hieman kismittänyt.

– Meistä Piggy oli aliarvostettu kitaristi, ja nyt missionamme onkin tuoda yhä enenevässä määrin hänen säveltämäänsä musiikkia ihmisten kuunneltavaksi. Emme kuitenkaan ole tilanteesta mitenkään katkeria, koska olemme hyvinkin tietoisia, että musiikkimme on aika omituista esimerkiksi radioissa soitettavaksi.

Tällä hetkellä kaikki näyttää kuitenkin Voivod-leirissä erittäin hyvältä. Awayn taidekirjan lisäksi orkesterin ensimmäinen DVOD-1-dvd on saamassa kaksi jatko-osaa, bändin vaiheista on tekeillä dokumentti ja vanhat levyt on tarkoitus julkaista uudelleen masteroituina.

– Asiat näyttävät etenevän juuri nyt melko mukavasti, vaikka joudummekin paiskimaan koko ajan kovasti töitä. Suuri kiitos kuuluu Jasonille, koska hän vetää puoleensa paljon julkisuutta, muun muassa esiintymällä amerikkalaisessa tosi-tv-ohjelmassa Rock Star: Supernova. Hän pitää jatkuvasti Voivod-paitaa päällään, ja kun ohjelmaa katsoo 30 miljoonaa ihmistä, saamme paljon ilmaista mainosta.

Koetteko itse olevanne missään asiassa jonkinlaisia modernin ajan sotapäälliköitä, eli voivodeja, taistelemassa erilaisia asioita vastaan?

– Olemme taistelleet bändinä lukuisten erilaisten ongelmien kanssa, ja niistä olisi helposti riittänyt ainakin kahdellekymmenelle eri bändille. Toki meistä on tuon seurauksena tullut myös vahvempia, mutta henkisellä tasolla iskut ovat olleet joskus aika kovia.

– Koko Voivod-konsepti luotiin aikanaan, koska meistä ainut mahdollisuutemme vaikuttaa maapallon katastrofaalisen tilaan oli puhua siitä teksteissämme ja sitä kautta saada ihmisiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota. Emme siis varsinaisesti taistele mitään vastaan, vaan ennemminkin haluamme kasvattaa ihmisten tietoisuuden tasoa ja sitä kautta saavuttaa hieman mielenrauhaa itsellemme.

– Emme myöskään taistele musiikillisesti ketään vastaan, sillä tähän teollisuuden alaan kuuluvat erilaiset tyylit ja ilmiöt. Alkuaikoina yritimme kuulostaa mahdollisimman aggressiiviselta, mutta jossain vaiheessa tajusimme, että on mielenkiintoisempaa yrittää kuulostaa mahdollisimman omaperäiseltä, mikä onkin jo paljon hankalampi juttu. Toivottavasti hieman kokeellisemmasta musiikistamme välittyy kuitenkin jonkinlainen perintö nuoremmille bändeille, jonka varaan he voivat rakentaa omaa uraansa.

Julkaistu Inferno #39/2006

MY SHAMEFUL - ITSEINHO, KATUMUS, VIHA

Otsikon kolme sanaa kuvaavat niitä tunteita, jotka My Shamefulin nokkamies, murisija-kitaristi Sami Rautio tuntee läheisiksi. Musiikin toimiessa herran purkautumiskeinona ei liene vaikea arvata, että kyseessä on doom metal -orkesteri.

– Kyllähän nuo tunteet ovat koko ajan taustalla olemassa, koska ne ovat sellaisia asioita, joista ei voi päästää niin vaan irti, Sami aloittaa pohdiskelun säveltämänsä musiikin emotionaalisesta sisällöstä.

– Koska viina ja huumeet eivät auta, niin johonkinhan ne on purettava. Jos sattuu vielä sellainen tilanne, että tulee huono hetki eikä saa musiikkia irti itsestään, niin ei paljoa hymyiltä töissä saati kotona.

Kaulakiikun kokeileminen ei kuitenkaan ole tullut mieleen?

– Ei perkele. Yksi kaveri on itsensä tappanut, ja olen nähnyt mitä se lähipiirille tekee. Samaa ei viitsi omille läheisilleen tehdä. Maailman pitää pyöriä jossain muualla kuin oman navan ympärillä.

My Shamefulin perustamisen aikoihin, vuonna 1999 Sami myöntää saaneensa paljon vaikutteita My Dying Brideltä, aina nimeä myöten. Nimen takana on kuitenkin myös paljon syvällisempiä merkityksiä.

– Pohjimmiltaan nimi viittaa kuitenkin haluun puhua asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Ei ole mitenkään kivaa myöntää, että elämässä kaikki ei olekaan hyvin. Eihän sellaista kukaan halua edes myöntää. Aina ei edes uskalla yrittää niin hyvin kuin pitäisi, mutta toisaalta taas on tullut uskallettua yrittää tehdä juttuja, jotka olisi voinut jättää yrittämättäkin.

Saksassa majaansa pitävä Sami on kerännyt ympärilleen täyden, keikkojakin soittavan kokoonpanon erilaisista kulttuureista ja lähtökohdista tulevista muusikoista. Edellä mainituista seikoista johtuen Samilla ja orkesterin kolmella muulla jäsenellä on selkeä henkinen pesäero.

– Kahden amerikkalaisen kanssa tuo henkinen ero on suurempi kuin ainoan saksalaisjäsenen. Mutta vaikka me liikummekin vähän eri maailmoissa, ei tähän mennessä mitään suurempia ongelmia ole ollut. Aina pienen takomisen jälkeen visioni ovat jollain lailla perille menneet.

– Tekstejäni en yleensä tykkää silti kauheasti selitellä. Pari kertaa olen humalapäissäni kertonut pojille, mistä jotkut tekstit oikeasti kertovat, ja kyllähän sieltä on kummeksuvia katseita takaisin tullut. Tekstit ovat niin henkilökohtaisia, että minusta niitä on turha lähteä selittelemään. En halua teksteihin mitään yhteiskunnallista propagandaa, lohikäärmeitä ja miekkoja.

Entä perinteisessä doom metalissa usein vastaan tulevat uskonnollissävytteiset aihepiirit?

– Minulla on tullut esille korkeintaan viha uskontoja kohtaan, ja uusimmalla levylläkin on yksi kappale, joka kertoo papeista, jotka käytännössä elävät muiden tuskasta.

SYNKÄSTÄ SYNKEMPÄÄN

Sami kertoo syyskuun alussa julkaistavan kolmannen albumin The Return To Nothingin olevan äärimmäisen raskasta ja suoraan päälle hyökyvää doomia ilman viuluja, naislaulua tai koskettimia. Pelkistetymmän ja äärimmäisempään suuntaan viedyn musiikillisen linjan voi nähdä luonnollisen kehityksen sijasta myös eräänlaisena kannanottona.

– Parin edellisen levyn arvosteluja lukiessani alkoi huvittaa, kun niissä kehuttiin jotain synajuttuja. Olin, että hetkinen, ei se mikään syntikka ollut vaan kitara. Ehkä tämän levyn kohdalla tuli sitten jonkinlaista näyttämisenhalua, että soundit voi tehdä jotenkin muutenkin ja kaikkeen ei tarvitse aina laittaa koskettimia.

Synkeämpään ulosantiin Sami täräyttää syyksi viisi Saksassa vietettyä vuotta. Elämä Saksanmaalla on kuulemma välillä aikamoista pään seinään lyömistä.

– Saksalainen yhteiskunta on vaan niin eri aallonpituudella kuin Suomessa, ja minulla on ollut päällä sellainen viisi vuotta kestänyt kulttuurishokki. Esimerkiksi ihmisten suhtautuminen työntekoon on aivan erilainen kuin Suomessa. Itse olen helvetinmoinen työmyyrä, ja Saksassa taas työkalut tippuvat kädestä lattialle heti kun kello lyö viisi. Suorastaan vituttaa olla Saksassa.

Minkä takia siellä sitten pitää olla v-käyrää kasvattamassa?

– Suomesta oman alan työpaikan löytäminen olisi paljon vaikeampaa, koska olen mandoliinikauppias eli myyn soittimia. Työssä kun minun näkemykseni mukaan pitäisi edes jossain määrin viihtyä, niin ei viitsisi lähteä mihinkään tehtaaseen vuorotyöhön. Sitä varmasti ampuisi itsensä puolen vuoden kuluttua.

Synkemmästä yleisilmeestään huolimatta uusi levy tuntee aiempia selkeämmältä ja jopa helpommalta sisäistää.

– Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut hirveän pettynyt uusien metallibändien tarjontaan. Vaikka levyjä tehdään hyvillä soundeilla ja on hirveästi hienoja kikkoja, niin usein Candlemassin Solituden tapaiset mieleenpainuvat kappaleet jäävät puuttumaan. Tuntuukin, että metallipuolella yritetään väen väkisin päästä eroon ns. pop-kaavasta, eikä välttämättä ole hyvä asia, että monimutkaisia biisejä tehdään monimutkaisuuden itsensä takia.

– Meidän uusimmalla levyllä ei tällä kertaa ole yhtään yli kymmenen minuutin kappaletta. Biisimme loppuvat silloin kun ne ovat sanoneet sanottavansa. Lyhin mahdollinen My Shameful -biisi voisi hyvinkin olla vain kolmen minuutin mittainen, ja tälle levylle muutama sellainen uhkasikin tulla, mutta sitten löytyi kumminkin vielä sanottavaa.

– Musiikin tehtävä on herättää erilaisia tunteita, ja sellaista olen meidän kappaleisiin hakenut, jopa niin, että ne tunteet voivat vaihdella jopa saman kappaleen aikana. Esimerkiksi No Dawn -viisussa mennään tosi painostavasta maailmanlopun fiiliksestä erittäin vihaiseen tunnelmaan, sieltä kauhuleffafiiliksen kautta David Lynch -osuuteen ja taas takaisin vihaan.

Olisiko sinun mahdollista tehdä vaikka näiden eri tunteiden ympärille rakentuva teemalevy?

– Viime aikoina itselle läheinen asia on ollut kuolemansairauden kanssa taisteleminen. Siinä ehtii käymään niin monta erilaista tunnetilaa läpi sairauden diagnosoimisesta noutajan tulemiseen, että aihepiiristä riittäisi helposti tavaraa koko levylle.

Inferno #39/2006

Inferno #38/2006

Ancara
The Dawn
DKS Music

4 Ancaran debyytti The Dawn on levy, josta varsinkin vanhemman hevihenkilön on vaikea olla pitämättä. Bändin 70- ja erityisesti 80-lukuun nojaava melodinen ja taidokas heavy rock on aitoa ja miellyttävän orgaanista kuunneltavaa modernissa yhteiskunnassa, jota usein leimaa hektisyys ja muovisuus. Orkesterin historian tuntien vaikutteet eivät varmasti tule yllätyksenä ja osaltaan tästä kertoo myös levyltä löytyvät kaksi yli kymmenen vuotat vanhaa kappaletta.

Vahvasti melodioille perustuva musiikki vaatii hyvän laulajan ja sellainen Sammy Aaltonen kieltämättä on. Suurin osa kappaleiden koukuista onkin rakennettu herran kantavan ja monipuolisen äänen ympärille mitä voidaankin pitää niin hyvänä kuin pahana asiana. Laulumelodiat ovatkin komeita ja äärimmäisen tarttuvia, mutta samaa toivoisi myös hieman ekstrapotkua kaipaavalle riffittelylle ja etenkin sen astetta liian taustalle hukuttavalle miksaukselle.

Pienestä kritiikistä huolimatta The Dawn on musiikillisesti hienoa alusta loppuun. Mielenkiintoista onkin huomata hieman yllättäviäkin yhtymäkohtia Charonin ja Machine Menin musiikkiin, ilman että esiintyisi tarvetta määritellä kuka kuulostaa keneltäkin. Hienoja orkestereita kaikki tyynni.

Elephant Bell
The Year Of The Elephant DVD
Omakustanne

3,5 Nykyisin yhä useampi bändi julkaisee ensimmäisen DVD:nsä jo siinä vaiheessa, kun takana on muutama hassu levytys. Kotimainen rock-retkue Elephant Bell pistää tästä vielä paremmaksi. The Year Of The Elephant DVD esittelee ytimekkäästi ja riittävän laaja-alaisesti neljä demoa ja EP:tä julkaisseen kokoonpanon reilun puolen tunnin livevedon, videon, minihaastattelun sekä tyypillisten taustatietojen keinoin.

Oletettavasti opinnäytteenä DIY-asenteella toteutettu paketti on sympaattinen, mutta resursseihin nähden laadukas ja tyylikkäästi toteutettu orkesterin itsensä näköinen paketti. Se toimii hyvänä käyntikorttina niin keikkajärjestäjille kuin tietämättömille kuuntelijoille saada vastaus kysymykseen mistä orkesterissa on oikein kysymys. Julkaisun kompakti noin 45 minuutin kokonaiskesto palvelee hyvin julkaisun tarkoitusta. Toisaalta se ei vaadi katselijaltaan liikaa, mutta tarjoaa kumminkin riittävästi infoa aistielimille. Silti Electric Shoes -EP:n lisääminen audio-muodossa kiekolle olisi täydentänyt kokonaisuutta entistä kattavammaksi.

Vaikka kokonaisuuden toteutuksessa käytetyt ratkaisut ovatkin yksinkertaisia, välittävät ne rehellisen kuvan aidosta ja itseensä uskovasta rock-bändistä, jonka biisit myös oikeasti rokkaavat. Sehän tämänkin julkaisun keskeinen ja tärkein sisältö kuitenkin on.

Mendeed
This War Will Last Forever
Nuclear Blast

2,5 Brittiläinen metallimedia on tunnettua omiensa hehkuttamisesta enkä yhtään ihmettelisi, mikäli Mendeedistä muodostuisi seuraava saarivaltion kriitikoiden lemmikki. Orkesterin pohjasoundi kun perustuu vahvasti amerikkalaiseen metalcoreen sekä perinteisempään heavy metaliin ala Iron Maiden, jota ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta etenkin kitarasoolojen yhteydessä.

Mendeedin repertuaarista käsittää kaikki metalcoren kliseet on kyse sitten laulusta, riffittelystä tai temponvaihdoksista eli jokaisesta kappaleesta löytyy niin huutoa, puhdasta laulua, täsmäriffittelyä, kaahausta kuin hitaampaa ja melodisempaakin tunnelmointia. Orkesterin pelastukseksi koituu kuitenkin omanlaisensa tapa sotkea sekaan ripaus vanhaa kunnon heavy metal melodiaa ja kiukkuisempaa thrashia, joita ilman This War Will Last Forever olisi levynä todellista amerikkalaista kakkosluokan ylijäämätavaraa.

Bändissä on havaittavissa kyllä potentiaalia, mutta etenkin sovituspuolella kokoonpano on vielä selkeä raakile. Ideoista ei onnistuta saamaan läheskään kaikkia irti, eri osuudet eivät solju saumattomasti tai kappaleen kantava idea perustuu yksinkertaisesti liian heppoisiin ja itsestään selviin ratkaisuihin. Liian paljon liian pian voi koitua Mendeedinkin kohtaloksi.

Moi Dix Mois
Beyond The Gate
Gan-Shin

3 Japanilaiset ovat outo kansa ja tätä käsitystä vahvistaa entisestään Moi Dix Mois. Orkesterin pääjehu herra Mana on kotomaassaan jonkin sortin tunnettu multilahjakkuus, joka kitaroi, säveltää, tekstittää, tuottaa, äänittää ja suunnittelee musiikkiinsa sopivan visuaalisen ilmeensä lisäksi myös omat vaatteensa. Kaikissa tekemisissä on tietty mukana omanlaisensa japanilaisille tyypillinen vinksahtaneisuus.

Ei Moi Dix Moiskaan sieltä normaaleimmasta päästä musiikkia ole. Musiikki poukkoilee erilaisten melankolisten ja synkkien tunnelmien ja niitä ilmaisevien tyylilajien välillä varsin avantgardistisen progressiivisessa hengessä. Rumpukoneen tympeä käyttö ja soundimaailma yhdessä kitaran kanssa syövät tunnelmaa ikävällä tavalla, vaikka sitä erityisesti on yritetty korostaa vielä erilaisilla japanin kielellä suoritetuilla lauluosuuksilla. Vahvasti pintaan miksatut oopperahenkisyyttä huokuvat kosketinkuviot ovat usein kappaleissa hyvällä tavalla keskeisessä asemassa.

Beyond The Gate ei ole lintu eikä kala, ei metallia eikä poppia, vaan epämääräinen mutaatio näiden väliltä. Vahvan näkemyksensä varassa Mana onnistuu luomaan 25 minuutista musiikiltaan oudon kiehtovan seitsemän kappaleen temaattisen kokonaisuuden, jonka suurimpia heikkouksia on valju tuotanto. Lisämystisyyttä levylle tuo tieto rajoitetun painoksen olemassaolosta, jossa bonuksena on levyn viisi keskimmäistä raitaa instrumenttiversioina. Jos koko ikänsä syö pelkkää riisiä ja kalaa, alkaa nupissa ilmeisesti väkisinkin viirata.


Node
As God Kills
Massacre Records

3 Parin vuoden takaiseen Das Kapital –levyyn verrattuna Node on päättänyt pieksää itsensä astetta raivokkaampaan ulosantiin ja mallia on haettu erityisesti Ruotsin uusio-thrashista. 20. vuosisata saa edelleen kyytiä teksteissä joskin entistä lohduttomammissa ja tarkemmin kohdistetuissa merkeissä.
Teknisesti tarkasteltuna italialainen Node hoitaa hommansa mallikkaasti. Ärhäkkäästi irtoavassa huutolaulussa on juuri oikeanlainen määrä HC-henkeä, riffit repivät viiltävän tarkasti ja kappaleissa on riittävästi mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä sekä vaihtelevuutta. Kun tuotantopuolikin on onnistunutta aggression selkeästi esille tuovassa kirkkaudessaan, on kasassa kaikki onnistuneen rytinä-albumin ainekset. Mutta…

Niin räväkästi kuin As God Kills potkaistaankin käyntiin nostattaen odotukset keskitasoa huomattavasti ylemmäksi, alkaa musiikin taantuminen ja kuuntelijan korvien puutuminen puolen välin tienoilla. Ei astetta hitaampi ja melodisempi loppupuolisko sinällään huonoa ole, mutta paljastaa vain selkeästi kuinka kappaleista kuitenkin puuttuu se lopullinen niitti ja henki, joiden avulla musiikki heräisi aidosti henkiin. Ison pahan suden tavoin musiikki riittää kyllä puhkumaan nurin risumajan, mutta tiilitalon nurkkia Node ei saa edes natisemaan.


Peer Günt
Live At Rockperry DualDisc
Spinefarm

3,5 Peer Güntin kaltaisen vanhoihin ja hyviin perusarvoihin nojaavan orkesterin tapauksessa on hieman hassua, että se hyödyntää ensimmäisten joukossa uutta ja modernia DualDisc-tekniikkaa. Sinälläänhän kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin mahdollisuudesta toistaa levyn audio-osuus tavallisessa CD-soittimessa ja kuvallinen osuus DVD-soittimessa kääntämällä levyn toinen puoli. Sisältö kun Live At Rockperryn –tallenteen tapauksessa on vielä ekstrana löytyvää Motorcycle Woman –videota lähes sama.

Keikkarepäisy vain vahvistaa PG:n mainetta äärimmäisen tiukkana livebändinä, sillä bändin hurjasti svengaava boogie-rock tempaa väkisinkin mukaansa jopa selvin päin kotioloissa tarkasteltuna. Rivakassa tahdissa ilman turhia löpinöitä taotut kymmenen kappaletta ovat ohi turhankin nopeasti, sillä touhuun ei saada kulutettua kuin rapia 35 minuuttia. Tätä herkkua kun olisi helpostikin nauttinut tuplasti enemmän eikä Teijojen repertuaarista olisi rokki loppunut. Nyt settiin ei uusimman levyn kolmen raidan lisäksi mahdu kuin murto-osa Suomirockin historiaan tiensä raivanneista viisuista.

Teknisesti tarkasteltuna 4:3 kuvasuhteella tallennettu telttakeikka ajaa täysin asiansa, vaikka ohjaaja sortuukin muutamaan otteeseen turhaan kikkailuun joutavanpäiväisten kuvakulmien kanssa. 5.1 ääniraita laajentaa elämyksen mallikkaasti vastaamaan lähes aitoa keikkatilannetta, mutta on tarjolla normaalia stereo-ääntäkin

Trendkiller
Interesting View Of Strange Things
Edgerunner Music

2 Kaupallista hetken huumaa nimellään kritisoivia Trendkilliä ja Trendkilleriä ei sovi sekoittaa toisiinsa, vaikka molemmat tulevatkin pohjoismaista ja soittavat särön läpi soitettua sähkökitaravetoista musiikkia. Siinä missä ensin mainitun tyylilaji on aggressiivinen ja groovaava death metal tyytyy jälkimmäinen juurevan ja raskaan rockin esittämiseen.

Siinä missä osa Trendkillerin kappaleista muistuttaa läheisesti letkeää Corrosion Of Conformityn tai Downin raskasta southern rockia, on osa kappaleista lähellä Black Sabbathin tummempia tunnelmia. Tämän valossa hieman mukavaa lisämaustetta saanut Children Of The Grave –lainan kuuleminen levyn viimeisenä kappaleena ei yllätäkään. Kaikista kappaleista löytyy kyllä omat riittävän hyvin toimivat koukkunsa, mutta ne ovat joko liian perusasioihin nojaavia, ponnettomia tai pahimmillaan molempia. Musiikissa ei löyhkää bensan ja testosteronin katku, jota kaikissa hyvissä rokkilevyjen ympärillä pitää leijua.

Interesting View Of Strange Things –levyllä bändi osoittaa hallitsevansa edustamansa genren peruskonseptin, mutta vastoin nimeään mielenkiintoista näkemystä levy ei edusta outoudesta puhumattakaan. Jokaisesta keskikokoisesta tai suuremmasta kaupungista löytyy vähintään yksi rokkipubin parhaimmillaan täyteen vetävä Trendkiller.

KALMAH -VALSSAAJA SUOLLA

Useiden bändien ura alkaa neljännen albumin kohdalla muistuttaa suossa tarpomista, mutta toisin on helmikuun lopussa The Black Waltzin -albumin julkaisseen Kalmahin laita. Kitaristi Antti Kokon mielestä orkesterista ei kuitenkaan ole tullut aiempaa salonkikelpoisempi.

Aikaisempiin levyihin verrattuna moni asia tuntuu Kalmahissa kokeneen pieniä muutoksia. Uutukaisellaan bändi pyörähtelee uudistuneena säveltämänsä mustan valssin tahtiin.

– Itse asiassa The Black Waltz on Ancestorin aikainen biisinnimi vuodelta -96, ajateltiin käyttää se vaan uudestaan hyödyksi. Uusi kosketinsoittajamme Marco Sneck teki levylle kolme kappaletta, joten musiikissa on tapahtunut muutoksia. Laulukin vaihdettiin takaisin örinäksi aivan kuten Ancestorin aikana. Tuolloin vokaaleissa kuului ehkä enemmän se nuoruuden into, nyt örinä lähtee hiukan matalammalta. Ja vähän veikkaan, että seuraavalla levyllä vedetään vielä alempaa.

Uudistuminen näkyy myös levyn kannessa, sillä Juha Vuorman maalaukset ovat saaneet väistyä valokuvaaja Vesa Rannan näkemyksen edessä.

– Suoherrahan levyn kannessa taas kuitenkin on, mutta vain hieman eri tavalla kuvattuna kuin aikaisemmin. Ei se varmaan mihinkään tule ikinä kuolemaan, Antti naurahtaa.

Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Antti yhtyy osittain näkemykseeni.

– Kyllähän synat ehkä vähän syö pohjaa riffittelyltä, johon meidän musiikki kumminkin perustuu. Studiossa oli vain niin vähän aikaa, että kokonaisuus piti riipiä kasaan aika lyhyessä ajassa ja viimeiset muokkaukset jäivät osittain tekemättä. Olisihan sieltä saattanut jotain koskettimia tippuakin pois, mutta tätähän ei Marco onneksi tiedä, Antti naureskelee.

– Kun edellinen kosketinsoittajamme Pasi Hiltula lähti 2004, vedettiin yksi keikka Oulussa ilman koskettimia, ja meidän kannalta se oli aika erikoista. Koskettimet ovat kumminkin aika suuri osa meidän musiikkia ja luovat tietynlaista tunnelmaa, vaikka ilman niitä musiikin varmasti tunnistaisikin Kalmahiksi.

Antti tunnustaa Pekan tavoin olevansa vanha jäärä, jota uusi musiikki ei jaksa kiinnostaa. Tämä myös kuuluu Kalmahissa, vaikka musiikki ei olekaan jämähtänyt vanhoihin hyviin aikoihin.

– Itse näkisin, että meidän musiikki on aika reippaastikin kallellaan 90-lukuun, vaikkakin jollain tapaa modernisoituna. Ei 90-luvun jälkeen ole tullut yhtään hyvää metallilevyä ainakaan minun korviini. Vuosikausiin en ole löytynyt yhtään mielenkiintoista uutta artistia. Tiedä mistä tuo sitten johtuu, ehkä pitäisi alkaa kuuntelemaan jotain klassista, Antti naurahtaa.

VANHAN KIERRÄTYSTÄ

Edellä mainittu Ancestor on Antin vanhemman velipojan Pekka Kokon jo vuonna 1991 perustama bändi, johon Anttikin hiukan myöhemmin liittyi. Viiden melodista thrash-, speed- ja death metalia sisältäneen demon julkaisemisen jälkeen orkesterin ura päättyi vuonna -98 ja tuhkista syntyi Kalmah.

Vaikka Ancestor ei koskaan levytyssopimusta napannutkaan, ei sen materiaalia voi varsinaisesti huonoudesta syyttää. Antti kun on avoimesti myöntänyt jo pitkään käyttäneensä vanhoja biisejä ja ideoita Kalmahin kappaleissa.

– Kyllähän uuttakin materiaalia syntyy koko ajan, mutta me vaan haluamme aina kaivella niitä vanhoja demoja. Periaatteessahan tässä on kyseessä myös eräänlainen vastaisku, koska aikoinaan Ancestor ei levy-yhtiöitä kiinnostanut. Nyt naureskellen kierrätämme vanhoja ideoita ja katsotaan kelpaavatko ne nytkään. Demot alkavat kyllä olemaan jo aika loppuun koluttuja.

Miten tulevan viidennen levyn kappaleet sitten synnytetään, kun demoilta ei enää apua saa?

– Pitää varmaan ruveta kaivelemaan pöytälaatikoista materiaalia, mikä ei Ancestorin demoille päätynyt, Antti hekottaa. – Kyllähän uusia biisejäkin on jo syntynyt niin, että päästään ensi vuonna paukkaamaan studioon. Bändin sisällä on nyt hyvä henki ja uutta materiaalia syntyy vähän joka tyypiltä.

Edellisestä Swampsong-levystä ehti kulua jo kolme vuotta ja osasyynä pitkään taukoon oli Antin mukaan oman ideasammion ehtyminen. Paniikkia ei kuitenkaan päässyt syntymään ja tilanteesta selvittiin ilman kallispalkkaisten terapeuttien apua.

– Täytyy kyllä myöntää, että muutamaan kertaan kävi mielessä, että perkele, mitäs jos tässä ei enää synnykään mitään kunnollista. Pariin kuukauteen en koskenutkaan kitaraan, vaan kun vähän ajan päästä alkoi taas soitella, niin huomasi, että saattaahan sitä sittenkin jotain olla tulollaan.
Pääasiassa Antin käsialaa olevat Kalmah-biisit syntyvät ehkä hieman yllättäenkin akustisella kitaralla. Jos melodia toimii akustisella soitettuna, toimii se myös sähkökitaralla, perustelee mies sävellysmenetelmäänsä.

– Nytkään en ole kahteen viikkoon koskenut sähkökitaraan. Aikoinaan tuli aika paljonkin soiteltua akustisella, ja silloin se vaikutti myös soittotekniikkaani paljon. Yhden talven verran opiskelin oikein klassista kitaransoittoa kansanopistossa, mutta sitten se jäi, kun totesin että soittamisen pitää kumminkin lähteä ihan harrastuspohjalta. Lystiä hommaahan opiskelu tosin oli, ja varsinkin siihen aikaan löytyi kiinnostusta etenkin flamenco-kitaransoittoa kohtaan.

– Nimikappaleen introssahan on akustista kitaraa, ja on se sen verran hyvän kuuloista settiä, että on tullut mietittyä sen käyttämistä lisääkin.

Vaikka sävellykset syntyvätkin yksinkertaisissa olosuhteissa, pyörivät kokonaisuuteen vaikuttavat elementit samanaikaisesti tekijänsä päässä.

– Kosketinmelodioita tulee mietittyä jo tekovaiheessa, ja joitain harmonioita taas sitten katsellaan kahdestaan Marcon kanssa. Kyllä kun riffiä alkaa tulla, niin samalla siinä miettii myös rumpukomppeja ja muita asioita.

Kuulostaisiko Kalmah Kalmahilta, jos ette olisi Pudasjärveltä kotoisin?

– Ei välttämättä, koska silloin sitä olisi saattanut altistua jollekin muille vaikutteille. Täällä sitä on kumminkin ollut lestadiolaismafian jyrättävänä, ja väkisinkin sillä on jotain vaikutusta meihin ollut. Velipoikahan aikoinaan kuunteli myös näitä legendaarisia Mengeleitä sun muita, ja varmaan nekin 6–7-vuotiaana omaan takaraivoon iskostui.

Musiikillisen kasvatuksen lisäksi Pekan vastuulla ovat täysin myös Kalmahin sanoitukset.

– Treenikämpillä, ennen studioon menoa Pekka testailee erilaisia tekstillisiä juttuja, ja vasta siellä ne alkavat sitten kokonaisuutena hahmottumaan. Sovitusvaiheessa lyriikoihin saatetaan puuttua jonkin verran, mutta hyvin vähän kumminkin. Siihen mistä Pekka laulaa ei meillä ole sanomista. Vasta levyn julkaisemisen jälkeen aletaan keskenämme ruotia ja naureskella tekstien sisältöä.

HALVALLA EI HYVÄÄ SAA

Vaan pysyy se sähkökitarakin Kokon veljesten käsissä. Jopa siihen malliin, että herrat satsasivat uusiin käsintehtyihin Amfisoundin Routa-malliin perustuviin kustomoituihin soittopeleihin.

– Pekalla nyt on aika huono Jackson ja minulla hitusen parempi, mutta päätettiin kuitenkin hommata kunnon kepit itsellemme. On kyllä mahtava ja hyvin käteen istuva kitara, ja voi oikeastaan sanoa, että tämä on ensimmäinen oikea kitara mitä minulla on ikinä ollut. Tyylillisestihän ne sopivat vielä toisiinsa ja onhan se hienoa esimerkiksi keikoilla, jos kumpikin veivaa samantyylisillä kepeillä.

– Nimesin oman kitarani muuten Atraimeksi, jollaisen kuva löytyykin toisesta siivekkeestä. Kaikenlaista hienoa taidettahan kepistä myös löytyy, muun muassa otelaudasta lisää atraimia ja kuva miehestä tuulastamassa järvellä. Tuollaista meille sopivaa erähenkistä teemaa instrumenttiin haettiin.

Jatkuuko sama erähenkinen teema The Groan Of Windistä vastikään tehdyssä videossakin?

– Video on kyllä tyylikäs, studioon oli rakennettu suohauta ja päivä me sitten turpeessa seisottiin ja soitettiin. Teemanahan on tietenkin ”suoherran seikkailut osa yksi”, Antti naureskelee.

– Eräs joensuulainen koulu oli ottanut Spinefarmiin yhteyttä ja tarjonnut mahdollisuutta tehdä heille video. Spikefarmin Tenetz oli käskenyt niiden valita vapaasti pari bändiä, ja porukka oli päätynyt sitten meihin.

Sama periaate kuin videon kanssa toimii myös keikkarintamalla. Ilman keikkamyyjää oleva bändi kun ei ahkerasti itseään kauppaile, tulevat keikkapyynnöt yleensä järjestäjien suunnasta. Siksipä tämän hetken keikkakalenterissa ei ole sovittu kuin yksi keikka Tuska-festivaaleille ja toinen marraskuulle Skotlantiin.

– Kaikenlaiset perhetapahtumat estivät vähän kevään keikkailua, mutta kyllä syksyllä on tarkoitus tehdä soitellessa Suomessa vähän useamminkin. Kanadan-kiertueestakin on jotain neuvotteluja käyty, mutta mitään varmaa ei vielä ole sovittu. Tarjontaa on kumminkin Suomen maassa jo niin paljon, että ei pelkkä musiikki itsessään enää myy, sitä pitää kyllä jonkun myydä.

Kalmahin yhteydessä on usein mainittu herrojen hillapoimintaharrastus, jota ei kovin miehisenä toiminta yleensä pidetä. Miehiä vai marjanpoimijoita -kysymykseen Antilla on selkeä vastaus perusteluineen.

– Kyllähän me olemme miehisiä marjanpoimijoita. Meillä onkin sellainen toistaiseksi vielä toteuttamaton idea, että tehdään paita jossa edessä lukee bändin nimi ja selässä ”Marjanpoimija”. Monet uhoavat, etteivät ole mitään marjanpoimijoita, vaan lähtekääpäs minun mukaani suolle hillaretkelle 25 asteen kelillä paarmojen ja sääskien syötäväksi. Joutuisi aika varmasti moni toteamaan, että se marjanpoimija onkin aika kova jätkä.

– Onhan minulla sellainenkin haave, että jos joskus ollaan vähän isompi nimi, niin pistetään suolle omat festivaalit pystyyn kuten suojalkapalloturnaus konsanaan. Voisi keikat jäädä vaan aika lyhyiksi, kun polvia myöten joutuisi suossa moshaamaan.

Julkaistu Inferno #38/2006

Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.

Inferno #36/2006

Act Noir
Automatisme Psychique
My Kingdom Music

3,5 Kautta aikojen orkesterin ovat intoutuneen kuvaamaan omaa musiikkiaan mitä ihmeellisimmillä termeillä, joista Act Noirin käyttämä psych-dark-rock on sieltä normaaleimmasta ja kuvaavimmasta päästä. Debyytillään kokoonpano sotkee yhteen välähdyksiä niin trip-hopista, ambientista, progressiivisesta rockista, dark wavesta kuin psykedeliastakin ja lopputulos leijuu omissa sfääreissään varsin mallikkaasti.

Pehmeä-äänisen miessolistin johdattamana kappaleet polveilevat rauhallisesti alusta loppuun niin yksittäisinä kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Vaikka musiikista löytyykin useita eri instrumenttien ja tyylien luomia kerroksia, ei mitään ole liikaa saati liian vähän. Musiikissa tunnelmien luominen on nostettu pääasiaksi ja perinteiset länsimaiset pop-rakenteet ja kikat on heitetty romukoppaan. Ratkaisu on säveltäjien hyvän tyylitajun ansiosta onnistunut, vaikka musiikki ei onnistukaan nousemaan aivan huikeimpiin ulottuvuuksiin.

Ei liene täysin sattumaa, että niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä Italiasta on tullut omanlaisiaan visioita maalailevia visionäärejä niin kuvataiteen kuin musiikin puolella. Act Noir on lupaava tulokas tähän taitavaan joukkoon, jolla on täydet edellytykset nousta tunnustusta osakseen saavaksi mestariksi.

Angtoria
God Has A Plan For Us All
Listenable Records

2,5 Kovat ovat suunnitelmat mm. Cradle of Filthistä ja Therionista tutulla Sarah Jezebel Devalla sekä Abyssoksesta tutuksi tulleella Chris Rehnillä ja tämän vanhemmalla veljellä Tommyllä puhumattakaan levyn nimessä esiintyvällä yläkerran ukolla. Orkesterin tavoitteena kun on alusta asti ollut luoda puhtaasti leffamusiikin kaltaista orkestraalista musiikkia. Vajaa viisi vuota kypsytetyllä debyyttialbumilla haaveet ovatkin käyneet toteen.

Angtorian musiikilla on erittäin vähän tekemistä metallin kanssa, sillä Sarahin tulkitsema laulu on yhtäläisen heleätä ja kepeätä musiikin kanssa. Kappaleet todellakin muistuttavat runsaine kosketintaustoineen ja niiden luomine tunnelmineen jylhähköä elokuvamusiikkia, vaikka musiikki käy aivan yhtä hyvin myös oopperamaisesta kevytmetallista. Toteutus ja instrumentaatio ovat varsin taidokkaita ja osa melodioista lanttuun helposti takertuvia. Vaikka kokonaisuus onkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, ovat levyn eväät kuitenkin hieman liian heppoisia syvemmin koskettavan kuuntelunautinnon luomiseksi.

Vaikka Sarahin ja Rehnin veljesten kollaboraatio ei vielä puhkeakaan täyteen kukkaan, on nuppu hyvällä mallilla. Yhtenäisten visioiden tiivistäminen ja toteuttaminen astetta rankemmalla otteella auttaisi luomaan kauniista alusta lajinsa muotovalion.


En Declin
Trama
My Kingdom Music

4 Fiilistely ja tunteiden pukeminen musiikiksi on taitolaji. Debyytillään En Declinillä on tarvittavaa taitoa, vaikka Anatheman ja Opethin kaltaisten oppi-isien vaikutus kuultaakin musiikista läpi vahvana. Melankoliset tunnelmat tulkitaan särösoundeista vapaana lähes akustispohjaisesti ja näennäisen kepeästi, mutta pinnan alta löytyy runsaasti erilaisia kuuntelu kuuntelulta paljastuvia elementtejä.

Traman sisältämät tunnelmat ovat lähempänä sunnuntaipäiviä, jolloin painitaan eriasteisten moraalisten ongelmien ja umpikujien kanssa, kuin hektiseen arkeen liittyvien käytännöntilanteiden kanssa pähkäilyä. Yksinkertaiset kappalerakenteet ja tarttuvat kertosäkeet loistavat poissaolollaan ja progressiivinen yleisote pakottaa kuuntelijan keskittymään kappaleisiin. Orkesterilta löytyy kuitenkin riittävästi erilaisia lähestymistapoja musiikkiin eikä visioiden toteuttamisessa ole käytetty liikaa samoja tehokeinoja.

11 kappaleen muodostama albumikokonaisuus on vahva ja ennen kaikkea tyylikäs näyttö vaikealla musiikin saralla. Sisäistettynä vajaa viisikymmenminuuttinen on ohi nopeammin kuin uskoisikaan ja sillä on mieltä rauhoittava vaikutus. En Decliniä voi suositella Prozacin sijasta pari kertaa päivässä 1-2 kuuntelua kerrallaan. 

National Napalm Syndicate
Resurrection Of The Wicked
Poison Arrow Records

2 Viisitoista vuotta sitten kuopattu Pudasjärven ylpeys National Napalm Syndicate yrittää tehdä kakkoskiekollaan paluuta, mutta vähintäänkin toinen jalka hautaan jää. Vuonna 1989 julkaistu debyytti oli EMIn epätoivoinen yritys saada osansa vallinneesta speed/thrash buumista, mutta kehnohkon menestyksen myötä hävisi ensin diili ja pian myös bändi. Tilanne ei todennäköisesti muutu miksikään Resurrection Of The Wickedin julkaisemisen myötä, sillä sen verran vaisulta musiikki tälläkin kertaa kuulostaa.

Vanhojen miesten yrityksessä palata vanhoihin hyviin aikoihin löytyy satunnaista idean ja melodiantynkää, mutta meininki kuulostaa yhtä lattealta kuin aikoinaan. Nyt vain tempoa on tiputettu entisestään ja melodiaa lisätty minkä seurauksena biisit kuulostavat jotenkin väsyneiltä ja levy huomattavasti pidemmältä kuin sen kellottamat 42 minuuttia. Sama ilmiö toistuu vahvasti myös laulupuolella. Vokalisointi on aivan liian vaisua ollakseen vakuuttavaa ärjymistä, mutta se ei myöskään sisällä tarpeeksi melodiaa ollakseen tarttuvaa.

Aina vanha konsti ei ole parempi kuin pussillinen uusia. Vaikka NNS ei yritäkään ratsastaa musiikillaan puhtaasti nostalgialla, ei yleissoundin hienoinen päivittäminen nykyaikaan estä nuorempia menemästä kovaa ohi.


Necrodeath
100% Hell
Scarlet Records

3,5 Viha on aina ollut yksi Necrodeathin keskeisistä teemoista niin musiikin kuin sanoituksienkin puolella. Tämä päti myös edeltävään Ton(e)s of Hate –albumiin, joka kappalemateriaaliltaan oli kuitenkin aiempaa kokeilevampaa ja kiharampaa. Kaikista synkin aggressio jäi kuitenkin tavoittamatta, eikä 100% helvettiä julistava uutukainenkaan tihku kaikista mustinta raivoa.

Italojen omalaatuinen tyyli on yhä tallella ja paluuta vanhaan on tehty. Turhista kiemuroista on luovuttu ja yllättävän maltillisesti etenevä kokonaisuus välttelee koko ajan nasta laudassa paahtamista. Melodioita on lisätty roppakaupalla ja dynamiikan kasvattamisen ansiosta musiikista löytyykin uusia ja yllättäviä sävyjä – synkkä päällekäyvä tunnelma on muuttunut pahaenteisen odottavaksi josta kansikuvakin jo vihjailee. Länsinaapurissa ruuvatut soundit ovat kohdallaan ja lopputulos onkin erittäin selkeä, joskin Necrodeathille hitusen liian steriili.

Pienoisista tunnelmapuolen puutteistaan huolimatta 100% Hell on napakka blackthrash-hybridi, joka omaperäisellä melodisella synkkyydellään jaksaa pitää mielenkiintoa yllä. Vaikka Mater Of All Evil –levyn vimma jääkin uupumaan, modernisoi 20 vuotta vanha orkesteri hienosti soundiaan uudella vuosituhannella.


Torchbearer
Warnaments
Regain Records


3 Kun aikaa ja taitoa on, on lopputulos usein mallikasta vaikka miehistö olisikin entuudestaan tuttua muista yhteyksistä. Näin on myös Pär Johanssonin ja Christian Älvestamin kanssa, sillä herrojen yhteistyö jatkuu parin vuoden tauon jälkeen Torchbearerin kakkoskiekolla debyytin määrittelemillä linjauksilla.

Kaksikon hyvällä tyylitajulla black, thrash ja death metalin yhdistäminen melodisin elementein onnistuu hienosti ja luo orkesterille omanlaisensa kasvot. Vaikka moniulotteisten ja näpsäköitä koukkuja sisältävien kappaleiden sovitukset rullaavatkin vakuuttavasti, tuntuvat useat kappaleet kompuroivan omaan näppäryyteensä. Ideoita tuntuu olevan joka paikassa hieman liikaa ja mammuttimaisuus syö turhaan ilmeistä iskuvoimaa. Tekstillisesti ensimmäisen levyn ruttolauluista on seilattu ensimmäisen maailmansodan merellisiin teemoihin Martti Servon malliin, mutta sotien eikä rakastaen.

Warnament on albumi, jonka vahva potentiaali lymyilee aivan pinnan alla periskooppisyvyydessä. Oivallisesta hyökkäysasemastaan huolimatta se ei onnistu upottamaan kuulijaa hallitsemiinsa syvyyksiin, vaan ainoastaan rampauttaa tämän. Vaikka sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovatkin sallittuja, eivät kaikki taistelut aina silti pääty voittoon.

Various
One Foot In Hell – A Tribute To Cirith Ungol
Solemnity Music

1,5 Jokainen aloitteleva hevibändi on jossain vaiheensa uraansa soittanut niitä itselle tärkeitä lainakappaleita ja tämä heille suotakoon. Tunnen tribuuttilevyjä kohtaan jonkin sortin perverssiä masokismia. Nautin tribuuttien bongaamisesta, mutta useimmiten kärsin niiden kuuntelemisesta. Kärsin ja nautin, nautin ja kärsin. Miksi ihmeessä levy-yhtiöiden pitää koostaa näitä kunnianosoituksia kokonaisen albumin verran ja kuka helkutissa näitä ostaa?

Pääosin 80-luvulla vaikuttaneelle kulttibändille Cirith Ungolille väsätty tribuutti sortuu kaikkiin mahdollisiin sudenkuoppiin kuten niin moni vastaava julkaisu. Totaalisen tuntemattomat orkesterit soittavat ponnettomilla soundeilla puolivillaisia lähes 1:1 versioita alkuperäisistä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö kaikki mukanaolijat olisi suuria Cirith Ungol faneja ja tohkeissaan päästäkseen näyttämään tämän myös maailmalle. Mutta minkä ihmeen takia lainakappaleita ei voi tehdä kunnolla ja jotain omaa ilmettä niihin tuoden? Hukkuuko kaikenlainen objektiivinen näkemys aina täydellisen fanittamisen alle?

On sääli, että Cirith Ungolin synkkä heavy metal varustettuna uniikilla laulajalla on jäänyt turhan tuntemattomaksi, mutta fakta on, että One Foot In Hell –tribuutti ei bändiä unohduksen suosta nosta.

SODOM -KAIVOS- JA THRASHMIES TOM

Sodomin Tom Angelripper lopetti hiilen louhimisen 17 vuotta sitten, mutta thrashin parissa louhiminen on jatkunut lähes 25 vuotta. Infernolle tarjottu mahdollisuus päästä tutustumaan molempiin aihepiireihin Sodomin syntysijoille otettiin ilolla vastaan.

Reissu kohti Saksaa ja Gelsenkirchenin kaupunkia starttaa mukavassa kahdeksan asteen pakkasessa maaliskuun 17. päivä. Manaan kukonlaulun aikaan tapahtuvaa ylösnousua, sillä bussiin on astuttava jo aamuviideltä, mikäli haluaa olla reilun 1400 kilometrin päässä Saksassa alkuiltapäivästä. Paluumatkallekin olisi ehdittävä vain vähän reilua vuorokautta myöhemmin, mutta kuten matkan myöhemmistä vaiheista selviää, olen lauantaiaamupäivästä huomattavasti paremmassa asemassa kuin pari pohjoismaista kollegaani.

Pirkkalan lentoaseman turvatarkastuksessa saan sentään pitää housut jalassa, vaikka takki onkin riisuttava ja portti piippaa armottomasti. Mieleeni palautuu äkkiä, että päästäkseen portin läpi vaivatta olisi syytä vaihtaa turvakengät ja steelcapit toisenlaisiin ennen matkaa. Normaali vyönsolkikin tuntuu olevan myrkkyä portille, mutta seisoessani käsivempeleellä suoritetussa tarkastuksessa en kuitenkaan saa kuin muutaman paheksuvan katseen paikalla olevilta liikematkaajilta. Tosin karpaasin kokoinen turvamies kertoo minulle, että kassistani löytyy mitä ilmeisimmin kaksi tupakansytytintä, joista toinen on kuulemma sääntöjen mukaan liikaa.

Pitkällisen kahden sekunnin pohdinnan jälkeen totean asian todeksi ja suostun luopumaan Nightfall-stendaristani, onhan lahjaksi saamani U.D.O.-sytkäri sentään tuliterä. Kiroan terroristit mielessäni alimpaan helvettiin, sillä vaikka en edes polta, on herrasmiehellä aina tulentekovälineet mukana mahdollista vastakkaisen sukupuolen tulenpyyntöä varten.

Itse lennot sujuvat kommelluksitta, eivätkä minimivarustuksella reissaavan maailmanmatkaajan matkatavaratkaan häviä. Tällä kertaa aamupalana ei tarjoilla mystiseltä soittimelta kuulostavaa munatimbaalia, vaan lähes perinteistä mannermaista aamupalaa. Punaviinin kera totta kai.

Düsseldorfiin kone laskeutuu ajoissa, ja päätän testata onko olut raikkaampaa Saksassa kuin Suomessa Espanjasta ja Englannista saapuvia kollegojani odotellessani. Perustelen virkistyshetkeä itselleni sillä, että säästän levy-yhtiön rahoja, mikäli jaan taksin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Gelsenkircheniin muiden toimittajien kanssa. Huomaan jalon tarkoitukseni kuitenkin vesittyvän, sillä sopivannäköistä espanjalaista ei näy missään, ja Lontoosta lähtenyt konekin katoaa mystisesti saapuvien lentojen listasta.

Odottelen lentokentän taksijonon liepeillä niin kauan, että saan vaalean Mercedes-Benz-merkkisen taksin alleni. Onhan se nyt Mersulla matkustettava, kun kerta Saksaan asti on maalaispoika päässyt. Ilmeisesti jonkin sortin etnistä alkuperää oleva, vanhemmanpuoleinen kuljettaja ei puhu englantia edes auttavasti, mutta kansainvälisellä elekielellä ja osoitetta näyttämällä mies nyökyttelee innokkaan vakuuttavasti vievänsä minut perille.

Heti matkaan päästyämme alkaa armoton autoradion räpläys. Radio osoittautuukin jonkin sortin navigaattorivermeeksi. Kuskilla ei siis ole hajuakaan minne olemme menossa, mutta onneksi laitteella tuntuu olevan. Autobahnilla kuljettaja kiihdyttää nopeuden 160 kilometriin tunnissa, ja olo on etupenkillä istuessani kuin isommallakin herralla. Määränpään lähestyessä vehje alkaa puhua saksaksi vienolla naisäänellä ja antaa ohjeita kuinka pitkää ajella, mihin suuntaan ja mille kadulle kääntyä. Suhtauduin pienoisella skeptisyydellä ohjeisiin, mutta niin vai käy, että ilman suurempia mutkia päädymme suoraan hotellin pihaan.

Danke schön vaan, ja taas kerran on todettava, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri.

MAAN ALLE

Pikaisen lepotuokion jälkeen on aika suunnata Bochumissa sijaitsevaan Deutsches Bergbau-Museumiin (www.bergbaumuseum.de) eli Saksan ainoaan kaivosmuseoon, jossa oppaana toimii itse herra Thomas ”Tom Angelripper” Such.


Parikymmentä metriä maan alla sijaitsevat käytävät näyttävät aidoilta ja niihin sijoitetut mitä ihmeellisimmät ja massiivisimmat laitteistot ovat vakuuttavia, mutta paikka on täysin feikki. Maan alta kun ei koskaan ole louhittu yhtikäs mitään ja tilat on varta vasten museota varten rakennettu. Tom poseeraa läpi kierroksen laitteistojen ääressä mutta muistelee vähemmän haikeana omaa kaivomiehen uraansa.

Puolitoistatuntinen vierähtää varsin nopeasti, vaikka alkuinnostuksen jälkeen kierros muuttuukin pienoiseksi läpijuoksuksi. Nouseminen kuusikymmentä metriä korkeaan kaivostorniin päättää kierroksen. Huipulla tuulee kuten aina, mutta näkymät kaupungin ylle ovat komeita, joskin koleita, vaikka lämpömittari näyttääkin reilusti toistakymmentä astetta enemmän kuin koti-Suomesta lähtiessä.


Koska kierros loppuu hieman odotettua aiemmin, siirrymme nauttimaan museon yhteydessä sijaitsevan ravintolan tuotteista. Ja kun ruokailu on järjestetty haastattelun yhteyteen, tilaan varsin maukkaaksi ja kypsäksi valmistetun kahvapihvin. Tunnin tauon jälkeen pakkaudumme jälleen takseihin ja suuntaamme Tomin ykkösolohuoneeseen, Gasthaus Plettenbergiin, joka kuuleman mukaan sijaitsee alle puolen kilometrin päässä herran omasta residenssistä.

Paikan päällä ystävällinen SPV levy-yhtiön edustaja Olly Hahn selventää meille, että ruokailuun on aikaa vielä tunti, mutta saksalainen perinnejuoma saa virrata vapaasti koko illan. Vaikka drinksut kuulemma onkin maksettava omasta pussista, kelpaa tämä järjestely meille paremmin kuin hyvin. Lyöttäydyn pohjoismaalaisten Simon Lundhin (Sweden Rock) ja Håkan Gravin (Scream) kanssa samaa pöytään, joka katsantokannasta riippuen osoittautuu joko loistovalinnaksi tai suureksi virheeksi.

Skandinaavinen yhteistyö alkaa heti toimia ja mallasjuomaa virrata pöytään sitä tahtia, että hyvä kun ehtii entisen kolpakon tyhjentää. Håkanilla piisaa juttua aina vitseistä hauskoihin haastatteluhetkiin, ja mies tuntuu tuntevan lähes jokaisen toimittajan ja bändin jäsenen. Jostain kumman syystä keskustelumme ajautuu ajoittain myös yllättävän älykkäälle tasolle ja puheenaiheina vaihtelevat niin skandinaaviset elokuvat, erilaiset haastattelutekniikat kuin tietokonenörttien ja die-hard-hevareiden samankaltainen kiinnostus nippelitietoon. Koko pöytäseurue päätyy myös poseeraamaan Simonin mukanaan kantamassa Jag hatar Luffe -paidassa, jonka tarkoituksena on ärsyttää jotain miehen kaveria.

Aikaisessa vaiheessa iltaa huomaamme myös jakavamme varsin samankaltaisen käsityksen hyvistä venäläisistä, joita on tasan kaksi kappaletta: valkoinen ja musta. Tästä innostuneena päätämme Håkanin johdolla tutustua näistä ensiksi mainittuun ja vieläpä useaan kertaan. Maku ei yllä läheskään samalla tasolle suomalaisen vastineen kanssa, mutta eipä lasissa oleva maito ehdi happanemaan missään vaiheessa.

Seurueeseen liittynyt, Sodomin dvd:stä vastuussa oleva Roaxfilmsin Ronald vannoo saksalaisen osaamisen nimeen ja tilaa kierroksen toisensa jälkeen Jägermeisteria. Herra tuntuu olevan Sodomista erittäin innoissaan ja kehuu Tomia vuolaasti erittäin leppoisaksi hemmoksi. Ronald vakuuttuu myös Sodom-faniudestamme siihen malliin, että päädymme gasthausin pihalle haastateltavaksi kameran eteen mahdollista Lords Of Depravity Part 2 -dvd:tä varten. Ylistän suu vaahdossa orkesteria ja totean Tomin ja Sodomin jatkavan vähintäänkin yhtä kauan kuin Motörhead.

Pikkuhiljaa leukaöljy alkaa tehdä tehtäväänsä, ja päästessäni vihdoin ja viimein kaikista viimeisenä puolilta öin tekemään haastattelua, olemme Tomin kanssa molemmat hyvässä vedossa, mitä tekstin tuottamiseen tulee.

KESKIYÖN AIKAAN

Siirryn kotoisan mutta täpötäyden pubin takaosaan tekemään haastattelua, jossa kuusi tuntia haastatteluja antanut Sodom-kolmikko on nauttinut hieman muutakin kuin pelkkää kansalaisluottamusta. Hylkään heti kättelyssä perinteisen kaavojen mukaan etenevän haastattelumallin, jossa uusi levy analysoidaan puhki ja päädynkin juttelemaan Tomin kanssa niitä näitä.

Ajatus vierailusta kaivosmuseossa oli Tomin mukaan levy-yhtiön idea, sillä he halusivat näyttää mitä mies teki ennen täyspäiväiseksi muusikoksi ryhtymistä. Kaivosmieheksi herra Angelripper ajautui seuraamalla isoisänsä ja isänsä jalanjälkiä. Hakku ja lapio oli kuitenkin aika pistää naulaan vain kymmenen työskentelyvuoden jälkeen Agent Orangen ilmestyttyä vuonna 1989.

– Kun saavuin kahdeksan viikon jättikiertueelta Sepulturan kanssa maanantaina ja töihin olisi pitänyt mennä heti seuraavana päivänä, aloin miettiä koko homman järkevyyttä. Suurta eroa ei hiilen ja thrashin louhimisen välillä kuitenkaan ole, muusikkona saa sentään nukkua hieman pidempään, Tom naureskelee.

Mies muistelee kuitenkin mainariaikojaan hyvänä ja kasvattavana kokemuksena. Sodomin mahdollisesti joskus lopettaessa kaivosmuseon oppaan hommat saattaisivat kuulemma kiinnostaa, vaikka rahallisen korvauksen suuruus Tomia epäilyttääkin. Thrash-hommien lopettaminen ei kuitenkaan ole lähinäköpiirissä, sillä trio vakuuttaa hyvää kuntoaan ja vannoo pystyvänsä mättämään lavalla samalla tavalla vielä eläkeikäisinä.

Nykyisen työn vastapainona Tomin vapaa-aikaan kuuluvat niin metsästys kuin kaljoittelukin. Metsästys on kuitenkin Tomille paljon enemmän kuin pelkkä harrastus. Remington 700 -metsästyskiväärin lisäksi herra paukuttelee myös haulikolla, ja saaliksi kelpaavat niin peurat, kyyhkyt kuin jäniksetkin.

– Saksalainen asetekniikka on maailman parasta, on kyseessä sitten sotilas- tai harrastuskäyttö. Esimerkiksi maailman parhaat metsästyskiväärit tehdään Saksassa, Tom hehkuttaa.

Saalis kannetaan perheelle ruuaksi, ja kotona odottaakin vaimon lisäksi pari lasta. Jälkikasvu ei kuitenkaan isänsä musiikkia fanita, vaan pahaa murrosikävaihetta elävä 12-vuotias tytär kuuntelee mieluummin Madonnan, Kylie Minoguen ja Shakiran kaltaisia artisteja. Vaikka tyttären ja isän välillä skismaa ja haistattelua esiintyykin, Tom epäilee tyttärensä olevan ylpeä isästään ja tämän asemasta heavy metal -yhtyeen keulakuvana.

Nimensä Sodom on napannut Tomin äidiltä, joka aikoinaan kutsui pikkuvesselin epäsiistiä huonetta Sodomaksi ja Gomorraksi. Siisteyttä Tom ei kolmessakymmenessä vuodessa ole oppinut, sillä herran työhuone näyttää samalta kuin teiniaikoina.

– Vaimoni huolehtii koko talon siivoamisesta, mutta työhuoneeseeni häneltä on pääsy kielletty. Vaikka siellä vallitseekin täysi kaaos ja joka paikassa on kirjoja, papereita ja levyjä, löydän aina kaiken tarvitsemani.

TERRORIN AIKAKAUSI

Huhtikuun lopulla julkaistu albumi on eräänlainen juhlalevy, sillä trion kokoonpano on pysynyt samana viimeiset kymmenen vuotta. Asia tuntuu olevan erittäin tärkeä Tomille, sillä 25 vuoden aikana miehistö on vaihtunut moneen kertaan.

Levyn nimen puuttuminen ei kuitenkaan johtunut mielikuvituksen puutteesta, sillä Sodom ei kuulemma moisia tarvitse ja levy-yhtiö oli asiasta samaa mieltä. Tähän mennessä levyn nimeksi on kuulemma aina tullut levyn paras biisi, mutta tällä kertaa levyn parhaimman kappaleen valitseminen osoittautui bändille mahdottomaksi tehtäväksi. Fanit voivat nyt kutsua levyä minkä tahansa biisin nimellä, joka heidän mielestään on paras, Tom kertoo.

– Jokaisen uuden levyn vertaaminen klassikoihin pidettyihin albumeihin kuten Persecution Mania tai Agent Orange ärsyttää. Noiden levyjen jälkeen kun on julkaistu lähes kymmenkunta muutakin kovaa levyä kuten Code Red tai M-16. Etenkin journalistien pitäisi keskittyä enemmän itse musiikkiin kuin vertailemiseen, Tom pamauttaa ja jatkaa.

– Mielestäni uusin levymme on esimerkiksi parempi kuin Agent Orange, ja on suorastaan surullista, jos joku näkee asian toisin. Seison jokaisen kappaleen ja levyn takana sataprosenttisesti, mutta niin ajat, miehistö, studio ja tuottajat ovat muuttuneet ja uusien albumien vertailu vanhoihin on mielestäni mahdotonta.

Useita Sodomin albumeita leimaa vahvasti eri sotia käsittelevä tematiikka. 11.9.2001 Amerikassa tapahtuneet terrori-iskut käynnistivät Tomin mukaan maailmanhistorian pahimman sodan, ja syvästi tapahtumasta järkyttyneenä mies alkoi vain päivää myöhemmin kirjoittaa tekstejä uudelle levylle.

– En halua saarnata tai ottaa lyriikoillani kantaa politiikkaan, vaan kertoa kaikesta pahasta mitä maailmalla tapahtuu. Edellytän sanoituksieni lukijoilta kykyä osata lukea rivien välistä. Olen hyvin tietoinen siitä, etten voi sanoituksillani muuttaa maailmaa, mutta toivon kuitenkin, että ne saisivat edes ihmiset ajattelemaan hieman asioita.

– Pahinta terrorismissa on, ettei se tunne mitään rajoja tai sääntöjä. Kuka tahansa, kansallisuudesta huolimatta voi joutua sen uhriksi. Kuusikymmentä vuotta sitten meidät saksalaiset nähtiin ehkä jonkinlaisina terroristeina, mutta nykyinen sukupolvi haluaa rauhaa, ja se on myös minun unelmani.

– Olemme mielestäni nykyisin myös paljon lähempänä kolmatta maailmansotaa kuin M-16 julkaisun aikaan, sillä ydinasevaltiot kuten Irak ja Israel ovat aiheuttaneet pahoja ongelmia. Toivottavasti kukaan ei vain päädy painamaan nappia. Minusta Saksan ei välttämättä tarvitsisi olla amerikkalaisten puolella, vaan edetä omaa, diplomaattista linjaa ja yrittää lopettaa kaikenlainen vallitseva hulluus.

Jutusteluhetkemme päättyy vakaviin aiheisiin, mutta tunnelma on silti leppoisa. Jälleen kerran osoittautuu, että legendatkin ovat vain ihmisiä. Hurautamme taksilla hotellille ja päätämme yksissä tuumin purkaa kokemuksiamme majoitusliikkeen yökerhossa. Paikka kumisee tyhjyyttään ja ehdimme nauttia ainoastaan yhdet oluet ennen sen sulkeutumista kahden aikoihin. Jostain merkillisesti syystä aiemmin päivällä erittäin kielitaitoiseksi osoittautunut hotellin vastaanottovirkailija ei tahdo ymmärtää haluavani avaimen huoneeseeni 305. Onneksi herra osaa sentään lukea, kun vilautan hänelle tullessani saamaani infolappua.

Ennen nukkumaanmenoa ehdin vielä tovin sääliä pöytäseuruettani, joiden kone lähtee alle viiden tunnin päästä. Eivät saaneet raukat edes nauttia erittäin maukkaaksi osoittautuvasta aamupalasta bratwursteineen ja papuineen.

Nöyrä tuhlaajapoika palaa seuraavana päivänä kotimaahansa kommelluksitta tuliaisinaan flunssa, litra giniä ja toteaa: Saksa ei ole paska maa.

Julkaistu Inferno #36/2006

SINKING - ASENTEELLA MUTTA NÖYRÄSTI

SinKing määrittelee New Trinity -debyytillään pyhän kolminaisuuden uusiksi. Aggressiivisen metallin välistyksellä julistettavasta sanomasta on eniten äänessä vokalisti Mikko Paulin kitaristi Kimmo Länsikylän tarkentaessa oppeja.

– Levyn nimessä on tavallaan vedetty koko kolminaisuus-konsepti uusiksi, ja onhan meidän bändin nimessäkin tavallaan viittauksia vastaavaan. Ei minua kiinnosta sen enempää jeesukset, jumalat kuin paholaisetkaan, enemmänkin olen jossain siellä keskellä. Levyn nimellä haluttiin liikkua pyhän kolminaisuuden Isä, Poika ja Pyhä Henki edustamasta henkimaailmasta vähän käytännöllisempiin asioihin. Joillekinhan tuo kolminaisuus voi olla vaikka bändi, työ ja koti, aloittaa Mikko Paulin.

Löytyykö sama kolminaisuus-teema sitten myös sanoitusten ja musiikin puolelta?

– Lyriikoista ei varsinaista kolminaisuutta löydy, mutta niiden sisältö kiteytyy ehkä sanoissa ”nerves”, ”burst” ja ”the liberating process”. Höyryjen päästelyä ja pään rauhoittamistahan meidän tekstit ovat. Musiikissa kolminaisuus on sitten selkeämmin määriteltävissä, eli riffit, biitti ja karmea karjunta.

sinKing bändinnimenä on moniulotteinen, koska sen voi tulkita tarkoittavan niin uppoamista, synnin kuningasta tai jopa kuningassyntiä. Mikko kertookin kaikkien tulkintojen pätevän, mutta jättää lopullisen valinnan nimen merkityksestä jokaisen itsensä päätettäväksi.

Varhaisessa kristillisessä opetuksessa paheet luokiteltiin seitsemään kuolemansyntiin, jotka lajiteltiin Danten Jumalaisen näytelmän mukaan laskevassa järjestyksessä pahimmasta alkaen ylpeyteen, kateuteen, vihaan, laiskuuteen, ahneuteen, kohtuuttomuuteen sekä irstauteen. Vaikka moni rock-bändi syyllistyykin näihin kaikkiin, nostaa Mikko laiskuuden bändin perisynniksi. Useammin kuin kerran kun on käynyt niin, että kaksi kuukautta on vedetty lonkkaa ja sitten parissa päivässä tehty parin kuukauden hommat peräsuoli pitkällä.

Ylpeyttä sinKingin herrat tuntevat sen sijaan Finnish Metal Expossa 2005 järjestetyn Hilselinko-bändikisan voittamisesta, joka solistin mukaan polkaisi 2003 perustetun ja aiemmin pari promoa julkaisseen orkesterin hommat isommin käyntiin. Palkinnoksi luvattu levytyssopimus ei kuitenkaan osoittautunut aivan todeksi, ja huhuja järjestäjien kusetusmeiningistä alkoikin liikkua. Bändi ei hyvän poliitikon tavoin myönnä eikä kiellä asioiden todenperäisyyttä.

– Minä en lähde katkaisemaan siipiä niiltä huhuilta, koska juuri niiden takia bändistä on edes jotain puhetta ollut, ja sehän on pelkästään positiivista. Päätettiin yhdessä, että annetaan asian olla ja pitää asioiden oikein tola meidän ja toisen osapuolen välisenä asiana, Mikko sanoo.

Kimmo Länsikylä: – Olihan meillä sopimusneuvotteluita käynnissä viime syksynäkin, mutta tarjotut sopimukset eivät olleet toivotun kaltaisia. Olimme keskenämme päättäneet, että vuoden 2006 FME:ssä julkaistaan vähintäänkin sinkku. Hommat vaan alkoivat näyttää siltä, että kiire tulee jos ei asioita ala hoitamaan itse, ja niin niitä alettiin hoitaa. Sinkku tehtiin, julkaistiin päätetyssä aikataulussa ja sehän meni vielä kaupaksikin aika hyvin.

Mikko: – Pistettiin oma tuotantoyhtiö Forkwork pystyyn, jonka kautta sinkku ja levy julkaistiin. Nyt meillä on kaikki narut omissa käsissä. Saatanasti vaan hommaa riittää, kun kaikki on meidän harteilla, paitsi jakelu, jonka Edel hoitaa.

Kova työnteko kannatti, sillä ilmestymisviikollaan Revenge Is Coarse -single pamahti Suomen virallisen singlelistan ykköseksi.

Kimmo: – Singlen julkistustilaisuus, eli FME 2006, oli paras mahdollinen, mitä tässä maassa voi vaan olla. Saatiin vielä hyvä soittoaika lauantai-illaksi, mutta kyllä säkääkin oli paljon mukana, vaikka kaikki mahdolliset tiedotuskanavat ja puskaradio olikin käytössä.

Mikko: – Ilmeisesti tehtiin vaan tarpeeksi paljon asioita oikein. Kyllähän me tiesimme, että pakko sen on listalle mennä, sen verran töitä oli kuitenkin paiskottu. Iso yllätys kärkipaikka meille kuitenkin oli.
Uskallatteko toivoa samanlaista temppua albumin listasijoituksen suhteen?

Mikko: – Olisihan se ihan saatanan hienoa, jos levy listalle menisi. Kyllä me olemme kuitenkin osanneet pistää asiat oikeaan perspektiiviin ja tiedämme, mikä ero on myydä sinkkua kuin levyä.

HÄTÄILEMÄTTÄ HAUDUTETTU

Vaikka Hilselingon palkinto eli levytyssopimus jäikin saamatta ja levyn julkaisu siirtyi tämän vuoden puolelle, ei asia bändiä harmita. Vanha sanonta ”hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä mukuloita” pitää ainakin osittain paikkansa myös levyn tekemisessä.

Mikko: – Periaatteessa olisimme olleet jo vuosi sitten valmiita tekemään levyn, mutta siitä ei vaan olisi tullut läheskään yhtä hyvää mitä nyt. Nyt meille ehti syntyä uusia biisejä, ja osa valmiista materiaalista eli koko ajan aina tallentamiseen asti. Omalla kohdallanikin lauluihin tuli vielä muutoksia edellisenä iltana ennen studioon menoa.

New Trinityltä löytyy puolet vanhaa, puolet uutta, hitunen lainattua muttei yhtään sinistä.

Mikko: – Levylle demottiin kuusitoista biisiä, ja kyllä jouduttiin pähkäilemään aika paljon, mitkä yksitoista rallia levylle päätyy. Pari uudempaakin kappaletta jäi vanhojen tilalta pois, koska huomattiin, että vanhat on vaan parempia ja uudet kaipaavat vielä kehittämistä.

Kimmo: – Lopullisiin biisivalintoihin vaikutti eniten halu tehdä mahdollisimman monipuolinen levy.
sinKingin yhteydessä mainitaan usein Amerikan-mantereen kaksi kovinta junttaajaa, Machine Head ja edesmennyt Pantera. Suomesta ei sen sijaan vertailukohteita saati lajitovereita tahdo löytyä.

– Kyllähän se tietty etu on, että jos tämänkaltaista kotimaista musiikkia haluaa kuunnella, niin on melkeinpä pakko kuunnella sinKingiä, naurahtaa Mikko.

– Asian voi toisaalta taas nähdä niinkin, että ei ole olemassa sellaista samankaltaista joukkoa, mistä me voisimme ponnahtaa muita parempina esille. Nyt olemme samassa kastissa muiden suositumpien metalligenrejen kanssa, josta on ehkä astetta vaikeampi nousta esille.

– Vaikka nuo kaksi nimeä onkin meille helvetin tärkeitä bändejä ja niiden vaikutus meidän musiikissa varmasti myös kuuluu, niin ei niitä yritetä kuitenkaan matkia tai toisaalta tehdä väkisin erilaisen kuuloisia biisejä.

Kimmo: – Kyllä meidän levyltä löytyy kuitenkin sellaisia kappaleita, mitä joku Machine Head ei koskaan voisi tehdä.

Mikko: – Onhan vertaileminen isoihin nimiin aina vähän kaksipiippuinen juttu. Sitä voi joko röyhistää rintaansa tai alkaa miettiä, että kuulostetaanko me tosiaan liian samanlaiselta.

Jos Stam1na on tehnyt syntysijojaan Lemiä tunnetuksi, tekee sinKing saman Turengille.

Mikko: – Kyllähän me tätä pientä käpykylää halutaan tuoda esille jo senkin takia, että on mukava näyttää että täältäkin voi päästä johonkin, jos vaan potkua riittää. Ehkä pienellä paikkakunnalla on myös helpompi tehdä ikään kuin pimennossa sitä omaa juttuaan valmiiksi, toisin kuin isommissa paikoissa, joissa heti alusta lähtien on pakko alkaa kilpailemaan muiden kanssa ja tyrkyttää itseään joka paikkaan.

Kimmo: – Kyllä Turenki ja oikeastaan koko Hämeenlinnan seutu on varsin kulttuuriystävällistä, ero kotipaikkaani, helvetin tulirotkoon Forssaan, on valovuosia.

Meinaatte siis tosissaan nostaa Turengin maailmankartalle?

Mikko: – Toivon mukaan näin, tuleehan sieltä pirusti jäätelöäkin. Vaikka eihän Turengista koskaan mitään Suomen hevimekkaa tule.

Julkaistu Inferno #36/2006