Dordeduh "Dojana" video

Romanialaisen black metal yhtyeen Negură Bungetin vahvuudesta vuonna 2009 poistuneen Hupogrammosin ja Sol Faurin perustama Dordeduh ("Dordeduh" comes from three Romanian words, annexed together. "Dor de duh" means "Longing for spirit") julkaisee "Dar De Duh" ("Gift of/from the Spirit") -debyyttinsä 28.09.12

"Dojana" -kappaleesta on kuvattu hieno video ja erittäin hieno on itse kappalekkin, jonka maalaamat jylhät tunnelmat nojaavat vahvasti yhtyeen kotimaan kansanmusiikkiin ja folkloreen. Mistään BM-räimeestä ei siis ole kysymys.

Dordeduhin Hupogrammos kommentoi videota seuraavasti:

"Finally the first video of DORDEDUH is out. For the setting we chose an old, quite unknown Dacian fortress, placed deep into the Apuseni mountains. The place is surrounded by an unusual forest, called locally 'the forest without a face'. This place was the subject of many mysterious stories of people disappearing into the forest without a trace. Fortunately during the shootings nothing unusual happened. We are very happy with the final result and Costin Chioreanu did a great job. Enough describing; we let you to enjoy it!"

Lisäinfoa yhtyeestä englanniksi:
"Dordeduh is the new band of the former Negura Bunget core members Hupogrammos and Sol Faur. Hupogrammos explains the philosophy behind the band: "Dordeduh aims to link the two words "dor" (engl.: yearning for something, missing something) and "duh" (engl.: spirit) to the significant values that make us humans, melting together the soul and the spirit. The way one aligns one's experiences with one's own soul, the way one relates to the Universe, the way one perceives and integrates, through Intention, the perpetually flowing Transcendence, that is what defines different levels of humanity in a person, that is what makes one Human." Musically, Dordeduh will follow the path opened by Negura Bunget, but the musical act will open new perspectives as they will experiment with a new way of approaching black metal as well as using traditional instruments. Hupogrammos: "It is normal for musicians to evolve and develop with every album released, but our goal is to push forward this natural development and to make Dordeduh distinguishable from our musical past."

Megan Metalli blogi herää henkiin!

Yli vuoden moninaisista eri syistä hiljaiseloa viettänyt musiikkiblogini palaa takaisin elävien kirjoihin. Tosin hieman eri muodossa kuin ennen. Olen viimeisen viikon ajan syöttänyt vanhoja pääasiassa Inferno-lehteen tekemiäni arvioita ja haastatteluja (alkaen vuodesta 2001) tänne ja jatkossa laitan myös kaikki uudet tekstini blogiin, pienellä noin kuukauden viiveellä tosin. Loppuviikkoon mennessä kaikki tallessa olevat juttuni pitäisi täältä löytyä. Infernon arvosteluasteikko noudatti vuosina 2001-2005 skaalaa 1-10, mutta muuttui nykyiseen 0-5 asteikkoon puolikkaat mukaanlukien vuodesta 2006 alkaen.


Lisään tänne myös edesmenneeseen Hamara lehteen tekemäni muutamat arviotekstit sekä niin ikään kuolleseen ja kuopattuun Tuhma lehteen tekemäni neljä kolumnia.




Em. tekstien lisäksi tarkoituksena on kirjoitella blogiin myös säännöllisen epäsäännöllisesti arvioita/esittelyjä bändeistä ja julkaisuista, jotka mielestäni ansaitsisivat enemmän näkyvyyttä. Tulossa mm. Mörbid Vomit "Demo 2012" arvio vielä ihan lähipäivinä.

Muistutuksena yllämainitsemien blogitekstien arvosteluasteikosta: Lopullisen niitin tekstille lyö arvosana välillä M-MMMMM plussa tarpeen tullen päälle lyöden, jonka pitäisi antaa TLDR-sukupolvellekkin mahdollisuus ymmärtää mistä on kysymys:

M = Megaton
MM = Megatiivinen
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Muutosten myllertäessä myös blogin osoite on muuttunut: http://meganmetalli.blogspot.fi/

Palaute tervetullutta!

- Mega

Haistelijat ei haise

Tänä kesänä kolmannen seiskatuumaisensa julkaissut hardcore-trio Haistelijat kunnioittaa uudella Pakkomielle -ep:llään muun muassa edesmennyttä kuvataiteilija Kalervo Palsaa ja jakaa mielenkiintoisia harrastevinkkejä syksyn pimeneviin iltoihin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Famine Yearin nälkä säilyy

Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Famine Yearin perustamisen lähtökohtana oli yksinkertaisesti soittaa tylyä musiikkia. Tavoite saavutettiin heti ensimmäisillä demoilla. Tuliterällä Tervetuloa tilastoihin -seiskatuumaisella bändi ei ainakaan ole löystynyt tippaakaan, vaikka musiikillinen linja tuntuukin hieman jalostuneen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Murakasti murjovat miehet mustissaan, A Phantom Pack of Black Hounds ja Coughdust

Netistä kuuluu kummaa jyrinää. Miesten musiikkia soittavat jyväskyläläinen A Phantom Pack of Black Hounds ja tamperelainen Coughdust ovat julkaisseet ensimmäiset neljän biisin tuotoksensa. APPOBH:n vokalisti 105 ja Coughdustin basisti herra Peltokangas kertovat Entombedin yhdistäväksi tekijäksi, mutta mikä bändejä erottaa?

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #98/2012

Atom Notes

Visiting Hour/On Salary 7”

Hockey Champ

2,5 Turhan intohimottomasti soi kotimaisen punkin ns. tekijämiehistä koostuvan Atom Notesin uusin 7” single. Vaikka satunnaisia etiäisiä herrojen muista entisistä/nykyisistä bändeistä (Abduktio, Endstand, Manifesto Jukebox) voikin paikka paikoin olla kuulevinaan, on sisältö selkeästi enemmän punkista tunnelmaa ja sävyjä ottanutta rokkia kuin räyhäkkäästi rokkaavaa punkkia.

Seiskalla kuuluu kyllä selkeästi soittajien osaaminen ja näkemys siitä mitä halutaan soittaa, mutta ainakaan näihin kahteen biisiin ei energiaa saati tarttuvuutta ole saatu ladattua tarpeeksi. Tämä varmasti myös selittää sen, miksi kappaleet päätyivät alun perin viime vuonna julkaistun Spare Parts -debyytin CD-version bonareiksi, muttei sitä miksi nyt omaksi seiskaksi.

Death by Snoo Snoo

Tästä saat!

Creative Class War

4 Matt Groeningin nerokkaasta Futurama-animaatiosarjasta nimensä napannut Death by Snoo Snoon musiikki on taatusti useimmille helvetin ärsyttävää tekotaiteellista hassuttelua, mutta itse koen sen hyväntuulisen, naivistisen ja äkkiväärän tyylin ihastuttavana ja omaperäisenä ilman minkäänlaista havaintoa itsetarkoituksellisuudesta.

Nelikon musiikki pohjautuu vahvasti hardcoreen ja punkkiin, mistä osoituksena on mm. vauhdikkaan täyspitkän mitat 18 kappaletta ja 28 minuuttia. Em. genreille tyypillinen aggressiivisuus ja negatiivisuus ei kuitenkaan ole näiden pääosin oululaisten juttu, vaikka ihmissuhteiden ja päänsisäisten maailmoiden lisäksi muutama kappale ottaakin kantaa mm. eläinten hyvinvointiin ja ironisesti usein unohdettuihin nuijasodan veteraaneihin. Energiaa ja intensiivisyttä mutta ennen kaikkea vinkeää tarttuvuutta löytyy läpi koko julkaisun mukaan lukien myös astetta kevyemmin 

kulkevista enemmän rock kuin punk-henkisistä kappaleista.

Laulusta monipuolisesti vastaava Hanne on olennainen osa bändin soundia, sillä neiti pystyy hetkessä muuttumaan heleän herkästi tulkitsevasta keijukaisesta melkoiseksi lähes korvia piinaavaksi kimittäväksi naispiruksi, jollaista kukaan mies ei haluaisi riitakumppaniksi isoilla kirjaimilla puhuttaessa.

Tästä saat! - kiitos. Kesän 2012 virallinen räiskyvä soundtrack on tässä.

Gotthard

Firebirth

Nuclear Blast

3,5 Pitkä ja viime vuosina hieman kivikkoinenkin on sveitsiläisen Gotthardin vuonna 1992 startannut ura ollut. Yhtyeen alkuperäinen, miellyttävä-ääninen vokalisti Steve Lee menehtyi pari vuotta sitten moottoripyöräonnettomuudessa, mutta rockin täytyy soida ja shown jatkua. Firebirth onkin yhtyeen kymmenes albumi ja uusi solisti Nic Maeder osoittaa olevansa mies paikallaan. Onpahan herralla vielä yllättävänkin samankaltainen ääni edeltäjäänsä verrattuna.

Ei ole mikään ihme, että Gotthard on yksi kotimaansa menestyneimmistä bändeistä niin rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin, vaikka tunnettavuus ei ikävä kyllä esimerkiksi meillä Suomessa ole kovinkaan hyvällä tolalla. Bändin vahvasti amerikkalainen ja 80-lukulainen melodinen hard rock on sen verran ammattimaista, letkeää, hyväntuulista ja tarttuvaa, että sitä on mahdotonta kuunnella mököttäen. Näin laadukkaaseen ja uskottavaan jälkeen ei taida yksikään jenkkibändin pystyä tänä päivänä.

Vaikka Firebirth onkin yllätyksetön ja kaikkia genren peruskuvioita aina muutamine balladeineen noudattava juuri sopivasti kaikin puolin hiottu albumi, on se silti äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa. Aivan yhtä kovaa hittimateriaalia ja tasalaatuisuutta siltä ei löydy kuin esimerkiksi viiden vuoden takaiselta Domino Effectiltä, mutta laadukas jatkumo se yhtyeen diskografiaan silti on.

Graveyard Dirt

For Grace Or Damnation

Ashen

3 On makuasia haluaako näiden irkkujen ensimmäistä täyspitkää kutsua aikamatkaksi 90-luvun alkupuolelle, jolloin melankolinen doom-death löi itsensä läpi Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin johdattama vaiko ajastaan jäljessä olevaksi pioneerien perässähiihtäjäksi. Äärimmäisen vahvoja musiikillisia samankaltaisuuksia ainakin bändillä on naapuri saaren suuren kolmikon alkupään tuotantoon.

On myös täysin mahdollista, että alun perin jo vuonna 1994 perustetun, mutta vasta vuonna 2010 tämän ensialbuminsa julkaissut ja välillä ilmeisen pitkällä tauollakin ollut porukka on kynäillyt laahausveisunsa jo aikoja sitten, mutta levyttänyt ne lähes toistakymmentä vuotta myöhemmin. Joka tapauksessa levy on kaikin puolin aina kansikuvaa ja tekstejä myöten oppikirjamainen tapaus siitä, kuinka tällaista massiivista, melankolista ja synkistely doomia tehdään. Harmi vain, ettei itse musiikista löydy mitään sellaista, mitä ei olisi jo aikoinaan tehty moneen kertaan vähintäänkin yhtä hyvin ja useimmiten jopa paremmin.

Genreä vähänkään tunteva muttei siihen täysin hurahtanut ei paljoa uutta tai ihmeellistä saa irti julkaisuista, mutta jos Serenades, Gothic tai As the Flower Withers on kulutettu aivan läpipuhki, saattaa For Grace Or Damnationista olla hetken lohduttajaksi.

Moonless

Calling All Demons

Doomentia

3,5 Vahvaa perusosaamista vahvojen perusasioiden äärellä. Vaikka noin voisi kiteyttää juuttien ensijulkaisun. Black Sabbathistahan nämäkin kaverit ovat inspiraatiota riskisti ammentaneet, mutta mukana on myös rutkasti kiireetöntä groovea ja stoner-otetta. Biisit etenevät keskitempoisesti, letkeästi, raskaasti ja varmasti aina kuuden minuutin korville ja ylikin, mutta jämäkästi kuuden biisin ytimekäs levykokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa.

Kun levyn soundit ovat vielä lämpimän muhkeat ja vokalistin äänessäkin on voimaa ja mukavan pientä raspia, ei musiikista löydy varsinaisia heikkoja lenkkejä. Jonkinlaista irtiottoa ja riehakasta mukaansa tempaavuutta Calling All Demonsilta jää silti kaipaamaan. Helvetin seitsemästä portista neljä on jo auki ja yksi raollaan, mutta loput kaksi pysyvät Moonlessilta ainakin toistaiseksi tiukasti säpissä.

Running Wild

Shadowmaker

SPV

1,5 Eipähän ehtinyt Running Wildin pääkallolippu heilua puolitangossa kuin reilut kaksi vuotta, kun taas veti vesille venhosen mieli. Yhtyeen itseoikeutettu kippari Rock 'n' Rolf on monessa yhteydessä kertonut, kuinka kappaleet syntyvät kuin itsestään eikä minkään säveltämiseen ole kulunut puolta tuntia kauempaa. Tämä on helppo uskoa, sillä vaikka raskaan rockin historia tunteekin useita varttitunnissa sutaistuja mutta klassikoiksi muodostunutta kappaletta, kuulostaa Shadowmakerin biisit lähes poikkeuksetta juurikin vain muutaman varsin heppoisen idean ympärille nopeasti sävelletyiltä kyhäelmiltä. Tästä levyn kammottava kansikuva yrittänee jo varoittaa.

Köppäistä kokonaisvaikutelmaa korostaa entisestään miksauksessa ehkä tietoisestikin varsin taustalle jätetyt melkoiset pilipali-riffit, joita levy on täynnä alusta loppuun. Rolf Kasparekin tunnistettava ääni tuntuu sentään yhä olevan kunnossa, mutta kovinkaan kummoisia kertosäkeitä ei mies kuitenkaan ole tälle levylle onnistunut luomaan. Perinnetietoiset kitarasoolot irtoavat sentään kappaleessa kuin kappaleessa ihan mukavasti, mutta vaikka kokonaisuus onkin kaikin puolin ehtaa Running Wildia, ollaan varsin kaukana niistä kovista standardeista mitkä bändi itselleen asetti etenkin 80-luvun mutta myös 90-luvun alkupuolen tuotannollaan. Levyn päättävä Draculassa aletaan sentään olla lähempänä klassikkolevyjen keskinkertaisempia ralleja.

Minkäänlaista uhmakkuutta tai voimaa ei albumilta löydy lopputuloksen ollessa melkoista köpöttelynä etenevää zombie-draamaa. Mukana tulevan DVD:n 12 minuuttinen making of -dokumenttikin on täysin jonninjoutava, jota ei pysty edes nykyisillä laitteilla kelaamaan tarpeeksi nopeasti kyllästymättä eikä Rolfin biisi biisiltä kuvaukset nekään tarjoa kummoistakaan lisäinfoa. Tekstityksen lukuisat kielioppi- ja kirjoitusvirheet sentään jaksavat vähän huvittaa.

Vanhana Running Wild fanina eli Runkkarina olisin niin mieluusti halunnut nostaa punaisen lipun mastoon bändin paluun kunniaksi, mutta nyt käteen on vedettävä vain ruskea hanska Shadowmakeria käsitellessä.

Swarm

Born to Ruin/Santiago 7”

De:Nihil

3,5 Kun kokoonpanoon kuuluu trio näinkin ärhäkkäistä yhteyksistä tuttuja miehiä kuin Tuffe-Uffe Cederlund (Disfear, ex-Entombed), Marcus (Disfear) ja Johan (Victims), on melko helppoa ja turvallistakin vedellä etukäteen johtopäätöksiä musiikin laadusta ja sisällöstä. Eikä Swarmin ensijulkaisu suuresti yllätä tai petä.

Born to Ruin on hitaahkosti etenevää ja painavaa julistusta, jossa kuuluu niin tekijöiden hardcore-juuret kuin aikuisten miesten ahdistus sekä raskas groove vanhemman Neurosiksen hengessä. Santiago on puolestaan astetta kepeämpi ja rullaavampi 80-lukulaista välinpitämättömyyttä henkivä hypnoottinen ralli, jonka simppeli kertosäe jää helposti pipodiskoon repeatille.

Internet-osoite sswwaarrmm.bandcamp.com tarjoaa seiskan molemmat kappaleet kuunneltavaksi ja ladattavaksi, mikäli vinyylikieputinta ei löydy tai musiikista ei halua maksaa. Onpahan tarjolla vielä painostavasti lanaava Get Me Through This -murjonta, joka ei kuitenkaan aivan yllä muun kaksikon tasolle.

Zerstörer

Panzerfaust Justice

Ashen

3 Zerstörer-niminen porukka, jossa soittaa jäsenet Kremator, Nekroschwanz ja Barrage Beast, julkaisee Panzerfaust Justice nimeä kantavan levyn. Albumin kannesta löytyy jonkinlaisen ydinammuksen singolla ampuva viikatemies ja mm. Atomic Humiliation sekä Goatworship Kommando nimiset kappaleet. Omien sanojensa mukaan Pure panzer metalia vuodesta 1998 soittaneen porukan tyylisuuntaa ja kotimaata ei liene kauhean vaikea ole arvata näiden vinkkien perusteella.

En tiedä miksi jo vuonna 2010 julkaistusta albumista promo tulee vasta nyt, mutta onneksi itse musiikillinen sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään aikaan sidottu eikä edes kirvoita minkäänlaista hymynkaretta suupieliin kuten em. ulkoiset tekijät. Yhteen raaka ja suoraviivainen, osin hieman rässääväkin black metal ei ole kaikista nekroimmasta päästä, mutta sopivan energisesti ja uskottavasti se kuitenkin räyhää. Vokalistin raakunta sekä juuri sopivanlainen lofi-tuotanto täydentävät nasevanlaisen kokonaisuuteen, joka kuitenkin tuppaa taantua perusasioiden äärellä hyvin mutta tutuin kuvioin pyöriväksi vahvaksi keskinkertaisuudeksi.

Tylsimmillään yhtye on vauhdikkaissa ja viivasuoraan etenevissä Lost in the Trenchin kaltaisissa kaahauksissa ja parhaimmillaan taas hitaimmissa ja osin hieman rokkiakin sisältävissä vedoissa nimikappaleen malliin. Materiaalia typistämällä sekä osin hidastamalla että varioimalla Zerstörerillä olisi arsenaalissa paukut parempaankin.

Inferno #97/2012

The Great Old Ones

Al Azif

Ladlo

3 Kun yhtye viittaa julkaisullaan näinkin suoraan klassiseen kauhukirjailijaan H.P. Lovecraftin (1890-1937) ja hänen luomaansa Cthulhu-myyttiin, sitä odottaisi musiikista löytyvän samankaltaista kolossaalisuutta, kosmisuutta ja pahaenteistä tunnelmaa mitä kirjailijan tekstitkin huokuvat. Näitä elementtejä ei The Great Old Onesin ensimmäiseltä täyspitkältä kuitenkaan löydy, vaikka varsin onnistuneesti sävellettyä, vahvaa post-henkeä sisältävää black metalia onkin.

Pitkähköissä, mukavaa doom-henkistä synkistelyä sekä tunnelmointia että räväkämpää melankolista vauhtihurjastelua sisältävät kappaleet pysyvät mainiosti kasassa, mutta näinkin monipuolinen musiikki vaatii toimiakseen entistä vahvempaa latausta tunnepuoleen noustakseen toisiin ulottuvuuksiin. Puhtaasti henkimaailman asioitahan tämä on, mutta musiikin suhteen en ole agnostikko.

Hour of 13

333

Earache

3,5 Vokalisti Phil Swansonin omalaatuisen kuuluako-bändiin-vai-ei jahkauksen kohteena ollut Hour of 13 on mennyt pari vuotta uuden täyspitkän tekemisessä. Suuria musiikillisia muutoksia ei yhtyeelle kuulu tapahtuneet sitten The Ritualist -albumin, mitä nyt tarttuvuuden määrässä on menty mukavasti eteenpäin. Muuten yhtyeen linja perustuu edelleen vahvasti pääasiassa amerikkalaiseen 80-luvun tummasävyiseen hämyheviin, jonka petikumppanina on myös tuomitsevampi metallin osasto. Brocas Helm, Cirith Ungol ja mitä näitä nyt onkaan.

Vaikka bändin kuin bändin kolmannen levyn kohdalla on viimeistään kiristettävä kritiikkiruuvia hiukan, on ilo todeta etteivät nämä amerikaanot ole taantuneet paikalleen tai menneet alaspäin, vaan kehitystä on tapahtunut juuri niillä osa-alueilla joissa aiemmin oli heikkouksia. Nyt 333:lta löytyy mukavaa pikkunäppärää melodiaa sekä leppoisaa rullaavuutta, vaikka mistään omaperäisyyden tai svengin riemujuhlasta ei voidakaan puhua.

Hour of 13 on kaikin tavoin underground-uskottava porukka, jota suurempi yleisö tuskin tulee koskaan löytämään saati ymmärtämään. Genren kärkeen sillä on vielä paljon matkaa, mutta ainakin tämän levyn perusteella se on oikeaan suuntaan etenemässä.

Naam

The Ballad of the Starchild

Teepee

4 Johan alkaa usvaa tulvimaan ämyreistä, kun Naamin EP:n läväyttää Compact Disc – soittimeen ja viimeistään neljännen, yli kymmenen minuuttia kestävän The Starchildin -kappaleen kohdalla alkaa harmittaa, ettei julkaisun koko ole 12” ja väri musta. Trion 70-lukulainen soundi on erittäin vahvasti psykedeelinen Syd Barretin aikaisen Pink Floydin tai alkuaikojen Hawkwindin tapaan, mutta löytyypä siitä myös raskaampi ja synkempi puolensa a'la alkuaikojen Black Sabbath.

Korkeampia sfäärejä kurottavaa tunnelmaa vahvistaa myös minijulkaisun taitavasti pohdittu rakenne, sillä lähes kokonaan akustinen intro herkistää sopivasti tunnelman verkkaisesti leijuvalle Lands Unknownille. Pariminuuttinen hypnoottisten tribaaliperkussioiden varaan rakennettu History's Son toimii puolestaan oivana introna em. kaikki yhtyeen eri puolet esittelevälle kolossaaliselle The Starchildille, johon koko EP myös kulminoituu. Reilu neljä minuuttia kestävä, rauhallinen koskettimilla soitettu Exit Theme päättää nimensä mukaisesti julkaisun palauttaen kuuntelijan korkeuksista ja syvyyksistä takaisin maanpinnalle.

Alun pienoiset sisäistämisvaikeudet ratkesivat kasvattamalla sekä volyymiä että toistojen määrä. Pikkuhiljaa The Ballad of the Starchild imaisi sisäänsä eikä laskenut enää pois.

The Nimmo Brothers

Brother to Brother

Armadillo

2,5 Nimmon veljekset ole mitään märkäkorvaisia blues rokkareita, sen kuulee jo kaksikon soitosta. Mitä taas ei Brother to Brother -albumi aisti on innovatiivisuus ja sielukkuus, joista edes toista olisi syytä olla tämän genren musiikissa mukana. Nyt kaksikon musiikki etenee viivasuoraan syviksi kuluneita äärimmäisen tuttuja uria pitkin, joista ei osata tai edes haluta poiketa missään vaiheessa toisaalle. Sama etenemismalli on käytössä jokaisella kiekon kahdellatoista raidalla.

The Nimmo Brothersin arovaisesti rokkaava ja bluesahtava radioystävällinen musiikki kuulostaa ensimmäisen parin kappaleen ajan ihan mukiin menevältä, mutta häipyy jo parin seuraavan kipaleen jälkeen totaalisen harmittomaksi taustamusiikiksi vain muuttuakseen lähes täydellisen tasapaksuksi ja tylsäksi kohti levyn loppua. Genrediggarit saattaisivat ymmärtää armahtaa Stevien ja Alanin tuotoksen, minä en.

Scythe

Beware the Scythe

Primitive Reaction

3,5 Usurperin hajottua kitaristi Rick Scythe on valjastanut viikatemiehen hommiinsa ja varsin laaja-alaisesti ja terävästi herran instrumentti heiluukin ensijulkaisulla. Scythen esittämässä death metal ei ole mitään brutaalia mäiskettä, vaikka osaakin tarpeen tulle edestä myös varsin kipakasti. Sen sijaan bändi luottaa runsaaseen monipuolisuuteen, melodisuuteen ja kauhutunnelmaan, joista se saa loihdittua itsensä näköistä, muttei kovinkaan amerikkalaiselta kuulostavaa maistuvaa mäiskettä.

Paikka paikoin yhtye onnistuu merkillisesti kuulostamaan 2000-luvun Ruotsiin aikakoneella heitetyltä alkuaikojen Venomilta. Trion soundissa onkin yhtä paljon vanhaa kuin uuttaa eikä ero ole aina edes suuren suuri. Jos albumin alkupäästä löytyvät ne tarttuvimmat ja vauhdikkaimmat kappaleet, luottaa loppu enemmänkin tummaan tunnelmaan ja hitaampaan tempoon. Molemmissa puoliskoissa on omat hyvät osumansa, mutta tulevaisuuden kannalta tuonen viikatteen olisi liipattava likemmäs ja useammin eikä vain tyytyä huitomaan uhkaavasti turvallisen etäisyyden päästä.

Scythe of Orion

Sun-Dial

Omakustanne

3,5 Ilman minkäänlaista ylenkatsovaa asennetta Scythe of Orionin ensimmäistä täyspitkää ei voi kuvailla kuin adjektiiveilla hellyttävä ja mukava. Äärettömän kepeästi ja jopa yltiörauhallisesti eteenpäin soljuvassa osin pop, hiukan kiemuraa sekä pikkuriikkisen uusklassisuutta että vähän poweria ja akustisuutta sisältävässä musiikissa on mukana myös hyppysellinen goottisävyjä ja ripaus sinfonisuutta. Nämä elementit yhdistettynä hauraan heleästi tulkitsevaan naisvokalistiin ovat yleensä melkoista tervanjuontia kaikille muille paitsi haltioituneille keski-eurooppalaisille, mutta kas kummaa, tämä kotimainen melodiantajulla porukka saakin sekoituksensa toimimaan aika mukavasti.

Vaikka Sun-Dial onkin kauttaaltaan varsin taitavasti toteutettu tuotos, on siinä silti mukana paljon demomaisuutta, jota ilman kyseessä olisi paljon kovempi ja kansainvälisempi levy. Biiseissä tapahtuu kauttaaltaan paljon, mutta mitään ei silti ole varsinaisesti liikaa. Koskettimien, sellon, viulun, rytminvaihdosten ja eri osuuksien runsaasti värittämiä kappaleita olisi vain hiukan voinut hioa sovituksellisesti enemmän ja sama pätee myös vähän turhan latteaan ja tasapäistävään tuotantoon. Molemmilla osa-alueilla dynamiikkaa kasvattamalla ääripäiden välille olisi muodostunut enemmän nyt hiukan vajaaksi jäävää jännitettä.

Bändin ehdoton vahvuus on kuitenkin säveltämisvastuun kantavan kitaristin Petri Lamminsaaren hyvä tyylitaju, kyky yhdistää suuri joukko erilaisia elementtejä sekä tarkka korva yksinkertaisen tarttuville melodioille sortumatta missään vaiheessa liialliseen kliseisyyteen tai yliampuvuuteen. Scythe of Orioniolle toivoo pelkästään kaikkea hyvää, kovan työn ja onnistumisten kautta bändille voi helpostikin kuvitella suurempaakin tunnettavuutta.

Sektarism

Le Son De Stigmates

Daemon Worship

2 Eipä tahdo fransmannien Suuren Himskatin palvontamenot avautua härmäläiselle. Preludin jälkeiset kaksi parikymmenminuuttista improvisoitua messuamisraitaa ovat musiikillisesti hidastempoista ja suurelta osin black metalin vahvasti värjäämää junnausta, josta löytyy myös osin drone-kiertoa ja pörinää.

En epäile hetkeäkään etteikö teoksen henkinen puoli ole luojilleen jopa tärkeämpää kuin itse musiikki, mutta tavallisen kuolevaisen tätä on Sektarismista lähes mahdotonta aistia niin millään tasolla. Laulajan korinasta, muminasta ja vaikerruksesta kuuluu yritys tulkita koettua maailmantuskaa ja piinaavaa ahdistusta, mutta minkäänlaista (epä)pyhää hypnoottista tai ritualistista tunnetta ei nelikko onnistu luomaan.

Le Son De Stigmates jää ontohkoksi ja tylsäksi yritykseksi luoda aitoa, synkemmästäkin synkempää syvällistä ja alkukantaista musiikkia, mutta improvisointikin vaatii lahjakkuutta voimansa valjastukseen. Tältä levyltä sitä ei löydy.

Witchtrap

Vengeance Is My Name

Hell's Headbangers

2,5 Kolumbialaiskolmikko Witchtrapin ajatus yhdistää vanhan koulukunnan thrashia ja heavy metalia lähes tasaisessa suhteessa on lähtökohdaltaan hyvä, mutta kahdenkymmenen vuoden kokemuksesta huolimatta toteutus nilkuttaa ikävästi. Korvaa ja mieltä miellyttävillä köppäsoundeilla taltioidut rivakat sekä simppelit rallit eivät kompuroi edes soittoteknisesti, mutta niiden suurin ongelma on se, etteivät ne saa irti parhaita puolia kummastakaan genrestä. Vengeance Is My Namelta ei löydy melodisen tarttuvia kitarajuoksutuksia tahi sooloja, muttei myöskään thrashille olennaisen tärkeää intensiteettiä tai taidokasta sahausta. Lopputulos ei näin ollen ole mikään fiasko, vaan välimallin limboon juuttunut levytys.

Ydintuho/Kylmä Sota

Split 7" EP

Psychedelica

3,5 Nyt on pirun tymäkkää d-beat pauketta kahdelta kotimaiselta juuri sopivan kokoisena latauksena. Kitarat surisee ärhäkästi, rumpu paukkuu kiivaasti ja mies huutaa kurkku suorana. Tuotapa molempien porukoiden musiikki noin ytimekkäästi ilmaistuna on.

Vaan jos reaalimaailmassa kylmä sota olisi syy ja ydintuho seuraus, niin tällä pikkumustalla roolit kääntyvät juuri toisin päin. Ei Ydintuhon neljä repäisyäkään mitään lepsuilua ole, mutta käännettäessä puolta Kylmä Sota osoittaa jo heti ensimmäisellä Kuka kestää...? -repäisyllään, kuinka paljon intensiivisempi ja raivokkaampi porukka se on joka suhteessa. Eikä kyse ole pelkästä suomeksi tulkitsemisesta, vaikka toki sekin tuo oman pienen aggrolisänsä kokonaisuuteen.

Kylmä Sodan äärimäisen rivakan räyhäämisen rinnalla splittikaveri vain alkaa väkisinkin kuulostamaan turhan tavanomaiselta ja hivenen liian lepsulta. Soundillisesti seiska on muuten sen verran asiaankuuluvan karua kuultavaa, että kaikenlaisten hifistien on turha vaivautua. Kulttuuria tämä silti on, vaikka turkulaiset underground-keikkapaikan sulkeneet päättäjät saavatkin ansiosta osansa EP:n hitiksi nousevassa ”Anti-kulttuuri (R.I.P. TVO)” -kappaleessa.

Horse Latitudes on kääntöpiirien tuolla puolen

Näin keväisin luonto herää talven jäljeltä ja alkaa pursuta elämää. Helmikuussa herätyksen kokivat myös jyräävänsynkän doom metalin ystävät Horse Latitudesin julkaistessa toisen albuminsa Awakeningin.

 Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #96/2012

Evil-Lÿn

The Night of Delusions EP

Iron on Iron

4 Alan miesten ja naisten keskuudessa mansesterilaisesta Evil-Lÿnistä on puhuttu jo pidempään, mutta tätä aiemmin yhtyeen perinneheviä ei ole voitu kuulla kuin keikoilla. Viiden biisin minijulkaisu onkin tulokkaalle sopiva pelinavaus levytysrintamalle ja yhtyeen musiikin hyvin kiteyttävä laukkaralli Four Horsemen oiva valinta julkaisun avausraidaksi.

The Night of Delusionsin kohdalla on ilmeisen selvää, mistä vaikutteet on haettu: 80-luvun heavy metallista ja etenkin alkupään Iron Maidenin tuotannosta. Tämä ei missään nimessä ole moite, sillä sen verran tyylikästä, läpikotoisin toimivaa ja kliseitä hyvin hyödyntävää yhtyeen materiaali kauttaaltaan on aina visuaalista ilmettä myöten. Biiseissä ei pidetä juurikaan kovaa vauhtia yllä, mutta keskitempoisuuden yhdistäminen tummasävyisen tunnelmaan saavat aikaan hyvän aikamatkan niin ikään 30-vuoden taakse, jolloin hevissä oli vielä usein edes pieni vaaran ja jännityksen tunne läsnä. EP on myös erittäin onnistunut äänimaailmaltaan, sillä leppoisa ja hyvin erotteleva vintage-soundimaailma on omiaan yhtyeelle.

Pienjulkaisua voi ainoastaan suomia suuremmin siitä, että pienellä tiivistämisellä ja tuottamisella biisit saattaisivat olla entistäkin iskevämpiä. Niin mukavaääninen hevilaulaja kuin Johanna Rutto onkin, toisi pieni äänijänteiden ekstravenytys lisää vibaa kuuntelijoiden punttiin. Evil-Lÿn onnistuu heti kättelyssä tuomaan NWOBHM:n vuoteen 2012.

Horn of the Rhino

Grengus

Doomentia

3,5 Jos oli kahden vuoden takainen Horn of the Rhinon debyytti varsin rauhallista, mutta jokseenkin yllätyksetöntä perus-sludgea, ovat bilboalaiset laittaneet selkeän rähinävaihteen päälle kakkoskiekolleen. Nyt jyrätään ja kunnolla raskain käsin myös soundillisesti ja osin yllättämäänkin pääsevät vauhtipalat luovat mielenkiintoa kasvattavaa ja ylläpitävää kontrastia usein helposti tylsäksi vajoavaan peruslanaukseen.

Kitaristi-vokalisti Javier Gálvezin äänessä on rehvakasta räyhäkkyyttä ja repivyyttä, mutta albumin parhaimmistoon kuuluvassa, hypnoottisen jyhkeässä ja doomina etenevässä nimikappaleessa tai osin Soundgarden-henkisessä, herkän raskaassa ja mitaltaan massiivisessa Brought Backissa amigon monipuolisempi puhdas tulkinta luonnistuu sekin erittäin hyvin.

Horn of the Rhinon rujo, mutta samalla lämminhenkinen ote on miellyttävää ja energistä kuultavaa. Grengus on joka osa-alueella selkeästi parempi kuin Weight of Coronation, mutta ennen kaikkea se osoittaa bändin löytäneen oman luontevan tyylinsä. Mukavan monipuolinen, mutta tasainen kokonaisuus ei nouse miksikään genreklassikoksi, mutta nostaa yhtyeen tarkemmalla korvalla seurattavien bändien listaan.

Ordo Obsidium

Orbis Tertius

Eisenwald

2,5 Kevätaurinko helottaa täydeltä terältä Ordo Obsidiumin pauhatessa saman aikaisesti ämyreistä. Tunnelman pitäisi olla kaikkea muuta kuin hyväntuulinen ja pirteä, mutta tätä tunnetilaa eivät amerikkalaiset pysty ensijulkaisullaan muuttamaan juuri yhtään. Trion 90-lukulaisen osin doom elementtejä sisältävän black metalin tulisi huokua läpitunkevaa kylmyyttä, melankolisuutta ja pimeyttä, mutta käytännössä tämä toteutuu ainoastaan musiikin muttei tunnetasolla.

Orbis Tertius on julkaisu, josta ei löydy aitoa tunteen paloa eikä luomisen tuskaa, vaan ainoastaan genren pioneereilta matkittuja maneereita ja musiikillisia ratkaisuja. Muutamaa harvaa huippuhetkeä lukuun ottamatta pitkäkestoiset kappaleet ovat turhan ilmeettömiä ja pitkäveteisiä. Henki kaipaa nyt enemmän valoa kuin pimeyttä, eikä Ordo Obsidiumista nyt ole tämän tahtotilan muuttajaksi.

Overkill

The Electric Age

Nuclear Blast

4 Puhtaasti albumeittain tarkasteltuna Overkillin ura ei 2000-luvulla ollut kovinkaan ihmeellistä, mutta kelpo tovin vähintäänkin osittain kadoksissa ollut viisasten kivi tuntui taas löytyneen energisellä Ironboundilla (2010). Eikä kunniakkaat 32 vuotta jyystäneet thrash-veteraanit ole vanhentuneet ja löystyneet tippaakaan parissa vuodessa, sillä porukan 16. albumi The Electric Age on pirun energinen ja hyvän tuulinen pläjäys.

On hienoa todeta, että Bobby ”Blitz” Ellsworthin omintakeinen ääni on edelleen todella vahvassa vedossa eikä yhtyeen toinen tunnistettava tavaramerkki D. D. Vernin tanakka ja biisejä ohjaava bassottelukaan ole kadonnut mihinkään. Bändillä on edelleen taito hyppysissä tehdä kepeän oloisesti rullaavia vauhtiveisuja avausraita Come And Get Itin tapaan, joissa raskaus on lähes täydellisessä balanssissa nopeuden kanssa ja jossa kummatkin ominaisuudet palvelevat itse kappaletta oivasti. Rivakalle etenemiselle löytyy jyhkeää vastapainoa yhtyeelle tyypillisen tapaan astetta tai paria hitaampien biisien muodossa, joista esimerkiksi Old Wounds, New Scars nousee levyn parhaimmistoon.

The Electric Agen ainut joskin pieni kauneusvirhe on, että pienellä tiivistyksellä se saattaisi olla jopa puolikkaan kirveen verran parempi kokonaisuus. Nyt pelkästään kymmenestä kiekon kappaleesta peräti puolet kellottaa kestoksi 5,5-6,5 minuuttia ja klassiseen ~40 minuutin LP-mittaan lyhennettynä intensiteetti olisi vieläkin hurjempaa ja nautittavampaa. Hyvä tosin näinkin, sanokaapa mikä muu vastaavanlaisen uran tehnyt yhtye pystyy samaan tuoreimmalla julkaisullaan?

Inferno #95/2012

Horse Latitudes

Awakening

Doomentia

4 Kitaran korvaaminen bassolla ei sinällään ole mikään uusi idea, vaikka harvemmin tällaiseen ratkaisuun törmääkin. Helsingistä kotoisin olevan Horse Latitudes triolla kahden basson käyttö on täysin ymmärrettävä ratkaisu, sillä sen esittämä tanakka ja tumma doom metal kuulostaa entistäkin synkemmältä ja alkukantaisemmalta alataajuuskielisoittimilla tulkittuna ilman minkäänlaista tunneta itsetarkoituksellisesta pyrkimyksestä omalaatuiseen soundiin.

Orkesterin toinen albumi on läpeensä kiehtovaa ja painavaa julistusta, jonka sävellyksellinen ja soundillinen yksinkertainen lanaus on saatu valjastettua oivasti voimavaraksi. Levyltä löytyy yhtymäkohtia tunnetasolla niin Skepticismiin kuin Reverend Bizarreen, joiden omaa polkua kulkevaksi primitiivisemmäksi sekasikiöksi kolmikon musiikkia voisi myös kuvailla. Rumpali-vokalistin(!) puhdas ja vahva tulkinta on hyvä tehokeino ja mukavaa jännitettä luova vastapaino synkälle tunnelmalle, jonka korostamiseksi monet muut yhtyeet olisivat valjastaneet murinaa ja örinää.

Awakening ei tuudita uneen, vaan pikemminkin se herättää nimensä mukaisesti pitkillä hypnoottisilla biiseillään miettimään syntyjä syviä ja maailman murheita. Yksinkertaisuus on useimmiten kaunista ja sitä voi olla myös rumakin. Horse Latitudesissa nämä kaksi adjektiivia kohtaavat hienosti.

Mad Max

Another Night of Passion

SPV

3 Niinpä vain ovat nämäkin 30 vuotta sitten yhtyeensä perustaneet sakemannit ehtineet julkaista enemmän musiikkia vuoden 1999 comebackinsa jälkeen kuin ennen hajoamistaan vuonna 1989. Another Night of Passion kun on jo 10. kiekko eikä tällaiselle pitkäjänteisyydelle ja periksi antamattomuudelle voi vain kuin vetää kättä lippaan. Suurimman kunnian ansaitsee tosin vokalisti-kitaristi Michael Voss, joka ei vain ole kynäillyt suurimman osan biiseistä ja muutaman tekstinkin, mutta onpahan myös tuottanut, äänittänyt, miksannut ja masteroinut koko kiekon. Todellinen ammattimies siis jos kuka.

Eikä ole herr Voss yhtään hullumpi kitaristi, laulaja ja säveltäjä, sillä melkoisen leppoisaa ja vahvasti 80-lukuun kallellaan päin olevaa melodista hard rockia löytyy levyltä viisu toisensa jälkeen. Eipähän tämä tosin aikoinaankaan julkaistuna olisi sen parempaa tai huonompaa kuin nyt herran vuonna 2012, mutta kaikessa sympaattisessa ajattomuudessaan levyä kuuntelee hymynkare suupielessä ihan mielellään, vaikka itse musiikki ei vahvaa keskitasoa paremmaksi kohoakkaan.

Mad Maxille on aika vaikea kuvitella ostavaa yleisöä kotimaansa ulkopuolelta ja/tai alle 35-vuotiaista, mikä sinällään on sääli, koska kylmä, kova ja suorittamista arvostava moderni maailma tarvitsee Mad Maxin kaltaisia yhtyeitä monessakin eri mielessä. Ehkä saksalaisilla sittenkin voi ainakin satunnaisesti olla hyvä maku.

 

Ufo

Seven Deadly

SPV

3,5 Jo vuonna 1969 aloittaneen hard rock yhtye Ufon ura on varsin komea, vaikkei porukan ura olekaan koskaan lähtenyt yhtä korkeaan lentoon genren jättiläisten lailla. 70-80 lukujen taitteeseen mahtuu kuitenkin jonkinnäköistä menestystä ja jokunen arvostettu julkaisu, mutta niin vain yhtye porskuttaa edelleen. Miehistöä on tullut ja mennyt kuin ostajia Prisman ovista ruuhka-aikana konsanaan, mutta kolmikolla Mogg-Parker-Raymond on pitkä historia yhtyeen kanssa ja onpahan 80-luvun kitarasankari Vinnie Moorekin ehtinyt olemaan bändissä jo kahdeksan vuotta.

21. studioalbumi Seven Deadly on leppoisan relevantti julkaisu veteraaneilta. Yhtyeen klassisessa ja pääosin verkkaisesti etenevässä hard rockissa on letkeää groovea, jonka jotkut kuuloelimet voisivat todeta laiskanpulskeaksi yhdistettynä Phil Moggin venyttelevään laulutyyliin. Eipähän kiekolta ikuiseksi ajoiksi elämään jääviä iskusävelmiä löydy, mutta hienon melankolinen puoliballadi Burn Your House Down on koskettavaa ja uskottavaa kuunneltavaa ja tämän seuraaja boogie-pala The Fear osuu myös maaliinsa.

Britit taatusti tietävät asian jos toisenkin seitsemästä kuolemansynnistä sekä rockista ja mukavasti nämä onkin saatettu naitettua yhtyeen. Onneksi maailmassa ja musiikissa on yhä perusasioita, jotka pysyvät ja joihin voi aina ainakin jossain määrin luottaa.