Inferno #174/2019

Frogskin/Taser

Split LP

Gate of Deliria/Iron Coffin/Penny Whistles and Moon Pies/Rämekuukkeli

3,5

No nyt on osuvasti tarjolla vuoden synkimpään aikaan kaksitoista tuumaa kotimaista mustaa jurnutusta paikkansa jo vakiinnuttaneelta porukalta sekä uudemmalta tulokkaalta. Frogskinin pari edellistä julkaisua ovat menneet tyystin ohitse, mutta viisi vuotta sitten 7”-splitillä julkaistu Itse-biisi aiemmin tänä vuonna kelvollisen pitkäsoiton pihalle pukanneen Lähdön Aika -yhtyeen kanssa oli kaikessa yksinkertaisessa piinaavuudessaan varsin kivasti ahdistava.

Frogskin tappaa toivon ja ottaa vielä luulotkin pois lähes 15 minuutin Settling for Leftovers -pelinavauksellaan. Kappale on samaa muuttumaton lanausta alusta loppuun saakka, joka ensimmäisten kuuntelujen jälkeen tuntuu mittavassa vähäeleisyydessään hivenen päämäärättömältä. Jokin aivojen sopukoissa kuitenkin naksahtaa paremmin kohdalleen toistojen myötä ja lopulta junnaus kääntyy hypnoottiseksi ja sitä kautta kaikessa valottomuudessaan positiiviseksi.

Taserin alkuvuodesta 2018 julkaisema esikoiskasetti-EP herätti pöhinää sludge-piireissä ja tämänkin splittijulkaisun biisikaksikon perusteella on helppoa ymmärtää miksi. Samoja tuttuja syviä uriahan tässäkin kynnetään kuin vaikka mitä Eyehategod on tehnyt jo vuosikymmeniä, mutta siltikin lahtelaisten materiaali onnistuu kuulostamaan riittävästi itseltään. Tämä johtuu pitkälti siitä, että jollain kummallisella tavalla rivo rääkyminen yhdistettynä painavaan murjomiseen on myös energistä ja jopa hivenen oudolla tavalla mukaansatempaavaa.

Taserin puoliskoa tulee todennäköisesti pyöriteltyä enemmän, mutta menon yltyessä liian rajuksi Frogskin toimii hyvänä downerina.

Juggling Jugulars

Insurrection

Liinaharja Hardcore/Too Circle

3,5

Pyöreitä 30-vuotisiaan uudella levyllä juhlistava Juggling Jugulars on ehtaa työläispunkkia.  Eikä vain siksi, että se on vuosikymmenten aikana kiertänyt maailmaa ristiin rastiin sinnikkäästi ja julkaissut lähes lukemattoman määrän erilaisia albumeita, EP:tä ja sinkkuja, vaan koska tärkein eli suuremmin muuttumaton musiikki on aina ajanut asiansa ilman minkäänlaisia trendivaikutuksia.

Jugut on Insurrectionilla juuri niin pelkistettyä kuin olla ja voi ja albumilla ollaankin jo siinä rajoilla, onko kaikki turhankin yksinkertaistettua. Pitkän kokemuksen, vahvan itsevarmuuden sekä näkemyksen ansiosta bändi osaa kuitenkin tehdä keskimäärin parin minuutin huiteilla liikkuvia melodisia punk/hardcore-ralleja, jotka ovat äärimmäisen simppeleitä joka suhteessa aina soundeja myöten. Ja juuri tämä konstailemattomuus onkin biisien vahvuus, sillä niin painava asia kuin pikku koukut korostuvat juuri osuvalla tavalla kohdistaen huomion ainoastaan ja vain olennaiseen asiaan.

Runsasmelodisesta yleisotteestaan huolimatta kappaleissa on myös kipakkuutta silloinkin kun ollaan mukavaa vaihtelua tuovan vauhdikkaamman hardcore-kaahaukasen sijasta bändin varsinaisessa leipälajissa eli punk-rockissa. Insurrection onkin hyvin elinvoimainen esimerkki niin Juggling Jugularsista kuin ylipäätään sen ajamasta agendasta ja punkista ajattomana musiikkigenrenä.

Robert Pehrsson’s Humbucker

Out of the Dark

High Roller

4

Useammasta hyvinkin erityylisestä UG-yhtyeestä vuosien varrella itselleen nimeä tehnyt Robert Pehrsson on seurannut Death Breath-yhtyetoverinsa Nicke Anderssonin musiikillisia jalanjälkiä Humbucker-nimen alaisuudessa vuosikymmenen alkupuolelta. Tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan herran ajaton, power-pop sävyjäkin sisältävä klassinen rock on sekä hävyttömän tarttuvaa että tyyliteltyä.

Nyt julkaistu kolmoskiekko Out of the Dark on nimeään myöten suora seuraaja vuonna 2016 ilmestyneelle Long Way to the Lightille, mutta tällä kertaa Herr Pehrssonin Gibsonista irtoaa vieläkin maukkaampia ja ennen kaikkea toiveikkaampia sävellyksiä. Erihyvien biisien lisäksi levyn hienoutta ja syvyyttä kasvattaa tanakka tasapaino hyväntuulisuuden ja haikeuden välillä. Retromallinen kitararock on todellakin sisäistetty lähes täydellisesti eikä minkäänlaisesta ohuesta ulkokultaisuudesta ole tietoakaan.

Levyn räväkin veto Entombed in Time pomppaa muista veikeästi esille ollen kaiken velkaa Straight Between the Eyes -ajan Rainbow’lle toisin kuin muut kappaleet, joiden alkuperää ei suoranaisesti voi osoittaa sormella mitenkään erityisen tarkasti. Tämä on vain pelkkä väripilkku tasaisessa kokonaisuudessa sekä osoitus siitä, että vahvaa näkemystä löytyisi myös puhtaasta heavy rockista, jos sellaista vain haluttaisi tehdä.

Šamane

Kaukana virtaa Eufrat LP

Last Day

3,5

Šamanen esittämä folk-pop ei suoranaisesti kuuluisi Infernon sivuille, mutta kun mukana on riittävästi sekä mystiikkaa että purppuran ja petroolinvihreän vinyylin värisiä tunnelmia, voi raskaan rockin erikoislehden linjavedolle viitata epäröimättä kintaalla. Ja onhan julkaisun takana tamperelaisen doom-yhtye Sapatan keula Saara Šamane, joka käytännössä on vastuussa lähes kaikesta musiikkiin liittyvästä ja vielä vähän muustakin.

Näppärän puolitunteroisen mittaiselle esikoiselleen artisti on ottanut luontaiselta kuulostavan ennakkoluulottoman lähestymistavan. Alati raukeasti etenevä Kaukana virtaa Eufrat ei ole mikään yksiulotteisia folk-sävyjä sisältävä pop-levy, vaan sen raamit löytyvät välillä runonlausunnalla käynnistyvä A-puoli ja B-puolen päättävä puhdasverinen kansanlaulu Pilvet. Näiden välistä löytyvät pop-siivutkin ovat kaikkea muuta kuin tiukasti modernissa ajassa kiinni olevaa tuotantotiimien täydellisen ulkokultaisiksi puunattua mitäänsanomattomuutta.

Albumin kappaleissa on kauttaaltaan shamanistisen hypnoottinen tunnelma, joka on sekä viekoittelevimmillaan että väkevimmillään vinyylin kääntöpuolella. Tässä tummaa valoa ja lämmintä energiaa säteilevässä kontekstissa A-puolisko tuntuukin turhankin normaalilta ja varovaiselta. Syvyyttä sävellyksistä on jo nyt selkeästi aistittavissa, mutta josko seuraavalla levyllä tekijä ja tulkitsija uskaltaisi heittäytyä täysin virran vietäväksi.

Slade

Feel the Noize the Singlez Box! BOX

BMG

3,5

Sladen merkitystä toisen aallon hard rockin syntyyn ei missään nimessä voi vähätellä, vaikka yhtyeen soundi lähempänä glam rockia onkin aivan kuten aikalaisillaan ja maanmiehillään David Bowiella, Gary Glitterilla, T. Rexilla, tai vaikkapa Sweetilla. Kiistellä ei oikein voi siitäkään, että kymmenen 7”-singleä sisältävän Feel the Noize the Singlez Box! -lootan julkaisevan BMG:n tärkeimpiä motiiveja on epäilemättä työntää käsivarret kyynärpäitä myöten todellisten setämiesten genuiinin nahkaisiin lompuukeihin, vaikka hinta ei erityisen törkyisä olekaan.

Sinkkuboksin materiaali on alun perin ainoastaan promona vuonna -80 julkaistua Night Starvation -täkyä lukuun ottamatta vuosilta 1971-74, joka onkin kiistatta yhtyeen kultakautta. Vuonna 1972 Slade-nimen alla julkaistu Slayed?, mutta tätä ennen ja jälkeen julkaistiin singleinä useampikin isoksi hitiksi kasvanut kappale, joita ei kumminkaan studiolevyiltä löytynyt. Lukemattomille kokoelmille, joista osa ilmestyi jo heti hyvinkin varhaisessa vaiheessa yhtyeen uraa, ne kumminkin ovat aivan aiheesta päätyneet aitoina klassikkoina.

Seiskatuumien kymppisetti on kaukana käytännöllisestä, mutta puhdasveriseen viikonloppufiilistelyyn se on onnen omiaan. Sillä on myös se hyvä puoli, että perinteiseen makeannälkää tyydyttävään hittikokoelmaan verrattuna varsin laadukasta kappalemateriaalia sisältävät B-puoliskot tasaavat kokonaisuuden imelyyttä mukavasti. Samalla nämä kappaleet palauttavat keski-ikäistenkin mieleen, kuinka musiikki jytäsikään ennen myös arjessa. Arkinen on boksin ulkoasu ja sisältökin ilman mitään ylimääräistä krääsää ja nippelitietoja.

PIKATUOMIOT

Flophouse Phonics

The Phonics EP

Lapila

2,5

Nelibiisisellä kymppituumaisella EP:llään Flophouse Phonics kunnioittaa kokeneesti jo pitkälti puolivuosisataa sitten startanneen perinteisen rock’n’rollin perintöä. Onpa mukana myös rhythm and bluesia, garagea sekä jopa pikkuhärskejä disco-funk sävyjä B-puoliskon Gotta Quit Smokingissa ja (God Knows) I’m a Loverboyssa. Yhtyeen mainostama pyhä boogie kuuluu kyllä tässä kaksikossa, mutta avauspuolen raukeissa rokeissa hallitusta kaaoksesta ei ole tietoakaan. Hikeä bändiltä varmasti irtoaa livenä, mutta levymusiikissa sen puuttuminen on vähintäänkin kirveen kokoinen miinus.

Laura Cox

Burning Bright

EarMusic

2

Laura Coxin korkeissa koroissa ja nahka-asusteissa esittämä bluesahtava hard rock on kovin leppoisaa, mutta kaikessa pikkunäppäryydessään kovin arkista. Sen kappaleissa käydään läpi yllätyksettömästi kaikki genren kliseet ihan kivalla tavalla, mutta lopputuloksena Burning Bright on kuin lapsisuojattu pistorasia: turvallinen, mutta säväreitä antamaton. Vaan kaitpa tällaistakin musiikkia voidaan setämiehille markkinoida artistin sukupuolen ollessa sisältöä tärkeämpi myyntivaltti.

Legendry

The Wizard And the Tower Keep

High Roller

2,5

Legendryn kolmannella levyllä haaveillaan herooisen metallin perään pienellä eeppisellä ja suuremmalla huuruisen hipahtavalla ja rushmaisen progahtavalla 70-luvun vivahteella. Pääasiallisesti rauhallisesti polveilevissa kappaleissa on mukavan larppaushenkinen viba, mutta syvälle Synkmetsään eksytään, kun trio polkaisee itsensä täyteen laukkaan. Tuolloin niin ohuesti pirisevä kitara kuin papattava virveli alkaa välittömästi käydä hermoille ja muutenkin nämä osiot ovat joka suhteessa todella kömpelöitä. Paremmilla sovituksilla ja tuotannolla jenkkitriolla olisi eväitä nousta selvästi korkeammallekin tasolle miekka & magia -metalliskenessä.

Out Of Breath

Nothingness

Full House

3,5

Business city hardcoren edustaja Out Of Breathilla on sekä soitannollisesti että soundillisesti vähän perkuleellisen tymäkkä ote Nothingnessilla. Vaan mikäs ihme tuo on, kun raskasmetallista ”hossea” on myllytetty melkoisen monelle pienemmälle ja isommalle julkaisulle aina vuosituhannen alkupuolelta saakka. Suurta variaatiota ei hitaasta keskitempoon liikkuvien biisien välillä ole, mutta vaikka muutamat nopeammat kiihdyttelyt tekisivätkin yleisesti ottaen gutaa, ei alle puolen tunnin mittaiseen napakkuuteen ehdi tympiintyä. Levy lähes pakottaakin pittiin pyörittämään tuulimyllyjä.

Vapahtaja

Taivas kusee verta

Vapahtaja ry

3

Vapahtaja runnoo ensimmäisellä levyllään 15 biisiä alle 20 minuuttiin ja bändin hard- ja grindcoren fuusio soi perin napakasti ja metallisesti joskin liiankin siististi. Pieni lisäräkä etenkin soundipuolella tekisi ruhjomisesta entistä roisimpaa.

Sekä suomen että englanninkielisten tekstien sekoittaminen on itselle aina pieni häiritsevä osoitus päättämättömyydestä. Varkautelaisilta löytyy jo nyt hyviä ja osin ilkikurisia havaintoja ihmisten käytöksestä tyyliin Isi tule kotiin (Telkkari meni rikki), jollaisiin keskittymällä ja antamalla palaa kaikkinensa entistä kovemmin kiristäisi kokonaisuutta entisestään.

Inferno #116/2014

Barbarian

Faith Extinguisher

Doomentia

2

Aivan täysin ymmärtämykseen ei mene, miksi näiden kolmen italiaanon tuotoksia verrataan niin kovasti Celtic Frostiin. Kavereiden musiikista kun ei löydy tippaakaan samanlaista nihilististä repivyyttä ja painostavuutta, vaan ennemminkin Venomin sekä Sodomin ja sitä myötä myös Motörheadin kaltaista rujompaa rokkaavuutta toteutettuna uppiniskaisessa 80-luvun heavy metalin hengessä.

Väärä vertailukohde ei kuitenkaan ole Faith Extinguisherin suurin ongelma vaan sen sisällön köyhyys ja pahimmillaan suoranainen puute. Total Metalin kaltaiset vahvoja assosiaatioita sisältävät kappalenimet vaatisivat taustalleen hieman enemmän kuin muutamalla soinnulla tehtyjä perusriffejä sekä näiden sekaan ympättyjä hilpeähenkisiäpilipalimelodioita. Borys Crossburnin(!) kähinä on sentään edes sinne päin, vaikka särmää siinäkin voisi olla enemmän aivan samoin kuin turhan latteiksi jäävissä soundeissa.

Melkoisia rimpuloita ovat nämä barbaarit edelleen, vaikka viidessä vuodessa yhden demon, levyn ja splitin verrattu onkin jo ehditty seikkailemaan. Ennen seuraavaa tuotosta tämän porukan olisi todellakin syytä olla salilla sekä eka että vika, jotta voimaa löytyisi ottaa käteen puumiekan sijasta pitkä pätkä kunnioitusta herättävää kylmää hyrkanialaisen terästä.

Doro

Powerful Passionate Favorites

Nuclear Blast

Powerful Passionate Favorites ei ole uusi Doro albumi, vaan alunperin lokakuussa 2012 ilmestyneen toistaiseksi tuoreimman albumin Raise Your Fistin nyt ilmestyvän uusintajulkaisun kylkiäinen. Ovelat saksalaiset markkinointimiehet perusteluvat uusion tarpeellisuutta sillä, että se juhlistaa neiti Peschin 30 vuotta sitten alkanutta uraa. Vaan saattaahan tälle olla ihan oikeata kysyntääkin, kuuluuhan levy yhdessä edeltäjänsä Fear No Evilin (2009) kanssa Doron tasoltaan sekä vaihtelevan että vaatimattoman soolotuotannon parhaimmistoon.

Miksi tämä bonuskiekko pitää sitten arvostella erikseen, alkuperäisellä levylle kun tuli Inferno #101/2012:sta annettua kolme ja puoli kirvestä eikä mieli ole siitä mihinkään muuttunut? Noh, koska Doro.

PPF on sisällöltään ihan kelvollisesti perusteltu, sillä viiden osin siellä täällä julkaistun lainaversion lisäksi levyn loput neljä kappaletta ovat aiemmin julkaisemattomia: eri miksaus Lemmyn kanssa vedetystä perushyvästä It Still Hurts -balladi, hivenen kasvottomaksi jäävä ranskankielinen tulkinta Raise Your Fististä, vanhan liiton malliin hivenen tönkösti etenevä tulevan Anuk II -leffan tunnusbiisi Warfare sekä soundillisesti muttei laulultaan halvalta kuulostava tuoppiinitkemisfiilistely NYC Blues.

Huikeimmat hetket löytyvät kuitenkin covereista etunenässään rohkeasti valitut Babe I'm Gonna Leave You sekä Egypt (the Chains Are on) ja ei niinkään yllättävästi valittu lässy, mutta silti aina naaraiden lämmityksessä toimiva Metallican Nothing Else Matters. Etenkin Led Zeppelin -klassikossa never, never gonna leave you, babe -kohdassa etumus jäykistyy ja kostuu noin kymmenessä sekunnissa eikä Doron tulkinta häviä juurikaan mainiosti mystisyyttä ja painavaa poljentoa naittavalle Dion alkuperäiselle versiolle. Näkemys Kissin Only Yousta on toki sekin hyvä, mutta Tina Turnerin Nutbush City Limitsiin ei Saksan taskuvenus hänkään saa pieksettyä alkuperäisen lähes pornahtavan hillitöntä svengiä.

Soitannollisesti mikään em. versioista aivan kuten suurin osa omasta tuotannostakaan ei ole kovinkaan ihmeellistä, mutta juuri Doron keskinkertaisimmillaankin hyvä ja parhaimmillaan lähes maaginen ääni ja laulutyyli tekee niistä vallan kelvollisia. Ihana nainen. Doro <3

Frogskin/Lähdön Aika

Split 7”

82 Records/Rusto-Osiris/Rämekuukkeli

3.5

Niin Frogskin kuin Lähdön Aika ovat kiirehtineen niin urallaan kuin musiikissaan kymmenisen vuonna, joten kollaboraatio pikkukiekolla on varsin luontevaa. Ainoat aiemmat kuulohavainnot kaksikosta ovat viimeksi mainitun seiskasta vuodelta 2011, jota tuli kritisoitua hapuilevaksi ja linjattomaksi sekä soundiltaan huonolla tavalla suttuiseksi ja ponnettomaksi.

Molemmat yhtyeet luottavat yksinkertainen on kaunista -periaatteeseen. Frogskinin Itse-kappaleen kohdalla tämä tarkoittaa piinaavan laahaavaa sludgemaista lanausta, josta huokuu genrelle erittäin tyypillistä mutta samalla vallan toimivaa painostavaa pimeyttä ja inhoa. Kohteen yksityiskohdat jäävät kuitenkin hieman arvailun varaan solistin onnistuneen epäselvän ja karskin ulosannin takia. Mainio kappale, jonka puolustaa paikkansa splitin avaajana mukinoitta.

Kääntöpuolen Lähdön Ajan junttaama Hiljaisuus kaikkialla sopii teemaltaan kokonaisuuteen hyvin, sillä valoa tunnelin päässä ei tässäkään biisissä näy. Simppelin tehokkaalla suoralla kompillaan keskitempoisena etenevä biisi marssitetaan Frogskiniä aggressiivisemmin kohti kuulijan naamataulua, vaikka sama likainen ja ahdistava jurnutus molempien taustalta löytyykin. Tämän perusteella yhtye on huomattavasti joka saralla mielenkiintoisempi kuin aikaisemmin sanan säilällä sivaltamallani seiskalla.

Tinkimätön ja jo siksi arvostettava underground DIY-julkaisu samalla tavalla toimivilta yhtyeiltä.

Kiveskives

J.S. Bach in His Favourite Disco

Drink Tonight

3.5

Musiikillinen perseily on vaikea taitolaji, joka jo lähtökohtaisesti ärsyttää useimpia kuin riemastuttaa. Toista täyspitkäänsä nyt julkaisevat turkulaiset pitävät jo nimellään ja visuaalisella ilmeellään huolta siitä, että tiukkapipoisimmat musadiggarit genrestä riippumatta tuskinpa vaivautuvat Kiveskivesiin tutustumaan kuin korkeintaan vahingossa. Tämä on kuitenkin heidän, ei yhtyeen itsensä tappio.

J.S. Bach in His Favourite Disco on ennakkoluulotonta ja ilahduttavaa musiikkia, koska sen puhtaan instrumentaalinen ja saippuasarjamainen rock-progehassuttelu satunnaisine nintendo-piipityksineen on pahuksen hyvin tehtyä, mutta ennen kaikkea vallan viihdyttävää. Liekö sattumaa, että 90-luvun alkupuolella samankaltaisella mutta silti täysin omalla sarallaan seilannut Nylon 66'ers sekin oli Turusta aivan kuten 2010-luvun lasermetal-soturit Nightsatankin.

Erityisen hilpeän ja tarttuvan alkupuolen jälkeen J.S. Bach in His Favourite Disco vakavoituu selkeästi, mikä albumin draaman kaaren kannalta onkin ymmärrettävää ja auttaapa se myös jaksamaan pitämään kiinnostusta yllä koko 36 minuutin ja 20 sekunnin ajan. Samalla normalisoituminen, siinä määrin mikä KivesKivesin tapauksessa nyt ylipäätään voidaan määritellä normaaliksi, myös vähentää otetta kasseista ja paineet purkautuvat ikään kuin hieman ennen aikaisesti. Ei kumminkaan onneksi reisille.

  

The Milestones

Higher Mountain - Closer Sun

Turenki

4

Kaksikymppisiään tänä vuonna juhlistava ja edelleen alkuperäiskokoonpanolla toimiva The Milestones lahjoittaa merkkipaalun kunniaksi diggareilleen neljännen albuminsa, joka ilmestyy puolta nopeammin edeltäjänsä jälkeen (Devil in Me, 2009) kuin mitä oikein Amerikassa saakka taltioidun Souvenirs -kakkoskiekon jälkeen kului aikaa julkaisujen välissä.

Vaikka orkesteriin voikin lätkäistä Avainlippu-merkin, kuulostaa viisikko kaikessa rokkaavassa mutta letkeässä juurevuudessaan ehdan amerikkalaiselta, mikä tässä yhteydessä lienee tavoitekin ja vallan hyvin saavutettu sellainen. The Milestonesin etelän suuntaan kurkottava rock on ajatonta eikä se kuulosta tippaakaan punaniskaiselta, vaikka onkin velkaa The Allman Brothers Bandin, Lynyrd Skynyrdin tai Molly Hatchetin kaltaisille mainioille genren pioneereille.

Levyn soundeja ja soittajien suoritusta ei voi kuin ihastella, sillä sen verran lämminhenkisiä, jyhkeitä mutta konstailemattomia molemmat ovat. Mitään ei ole liikaa, mutta kaikki tarvittava on silti juuri oikealla paikallaan mukaan lukien hyvää työtä omalla sarallaan tekevä laulava huuliharpisti Olavi Tikka.

Onkin sääli, että pitkähköstä urastaan ja Suomessakin varsin messevistä lämppäripesteistään huolimatta The Milestones ei ole saanut sellaista kunnioitusta ja tunnettavuutta minkä se ehdottomasti ansaitsisi, vaikkei tämä mitenkään tavatonta ole kotimaistenkaan rokkibändien kohdalla.

Vaikka kauttaaltaan läpikulkeva iskevyys ja vahva hittimateriaali Higher Mountain - Closer Sunilta jääkin kelpo alun jälkeen uupumaan, tarjoaa se kuitenkin vallan miellyttävän kokonaisvaltaisen kuuntelukokemuksen kerta toisensa jälkeen. Epäilenpä vielä, että livenä muutaman neuvoa-antavan jälkeen olisin taatusti enemmän myyty näillekin kappaleille. Albumin tärkein ansio piilee kuitenkin siinä, että se toimii oivallisena muistutuksena hyvin toimivien perusasioiden merkityksestä rock'n'rollissa.

Ranger

Shock Skull 7”

Ektro

4.5

Vuonna 1988 Public Enemy lauloi Don't Believe the Hype. Tätä neuvoa hypeallergisten olisi syytä noudattaa Rangerin tapauksessa ja ottaa itse asioista selvää. Suositeltava järjestys on käydä yhtyeen keikalla ja turpasaunan jälkeen mennä hikisenä ja runnottuna latomaan sopiva määrä valuuttaa myyntitiskille Knights of Darkness MLP:tä ja toukokuun puolivälin jälkeen Shock Skull seiskaa varten.

Ranger jatkaa samaa tinkimätöntä linjaa musiikillisesti ja julkaisupoliittisesti kuin mitä sitä teki em. täysien pisteiden debyyttiminillään. Täysillä eteenpäin kohkaavaa ja täysin pitelemätöntä heavyspeedmetalthrashia niin kuin sitä aikoinaan kulta-aikana tavattiin tehdä. Formaattina tietysti pelkkä vinyylisingle.

Nimikappale taotaan kalloon samalla, jo ennestään tutulla intensiteetillä, joka saa hampaat helisemään ja korvat soimaan eikä kääntöpuolen Omen of Doom anna sekään juurikaan tasoitusta. Jos melodiat ja tehokeinot ovatkin täysin yhteneväisiä aiempaan materiaaliin verrattuna, ei kappalekaksikko häviä kuin korkeintaan p-karvan verran aiemmille. Ja tämäkin pitkälti vain siksi, että nyt bändiltä jo oletti saavansa laatua.

Julkaisun tärkein merkitys itse uusien biisien esittelemisen lisäksi on, että se osoittaa bändin pystyvän jauhamaan total metal -myllystään yhä edelleen kovia kipaleita. Metallin tulevaisuus on menneisyydessä, ainakin mitä Rangeriin tulee.

Scarecrow

Amores de Vampiros 7”

82 Records/Devils Shitburner/Horror-Shop

3

Nyt ei leikitellä millään sarjakuvista ja teinikauhuleffoista tutulla ja söpöllä kauhukuvastolla The 69 Eyesin tai Twilight-leffasarjan -tyyliin, vaan ollaan kerrasta hurmeisten, pelottavien ja rumien asioiden lähituntumassa. Konsepti ei sinällään ole mitenkään ihmeellinen, mutta vakuuttavasti toteutettuna se tarjoaa kelpo kehykset hyvinkääläisten roisille ja tummalle Misfits-punkin ja rokkimetallin sekamelskalle.

Seiskan avaava Metal Scum sekoilee hektisenä eikä tarjoa kummoistakaan tarttumapintaa saati sisältöä kuulijalle. Sen sijaan sitä seuraavat Son of Satan sekä B-puolen avaus Jesus, Lucifer And Me ovat selkeästi energisemmin ja suoraviivaisemmin kulkevia melkoisen tarttuvia menopaloja, jotka lähes väkisin tempaavat mukaansa. Puolen päättävä roisi tulkinta ranskalaisen Sylvie Vartanin 60-luvun lopun kauniista hitistä La Maritza on idea- ja kuriositeettitasolla parempi kuin varsinaisena toteutuksena.

Scarecrow:lla on selkeästi keinot ja tarpeet tehdä omaa juttuaan hyvin, se Amores de Vampirosilla käy jo ilmi. Jahka se vain saisi materiaalin laadun tasapainopisteen kohdalleen ja korkeammalle, olisi jälki entistäkin kauhistuttavampaa.