Hexecutor
...Where Spirit Withers in Its Flesh Constraint
Dying Victims
2
Ei käy kieltäminen etteikö Hexecutorilla olisi pokkaa tehdä mustennettua thrashiaan yleisestä linjasta monin tavoin poikkeavalla omalla tavallaan. Kitaristin virkaakin hoitavan Jey Deflagratörin sorauttava rakkimainen räksytys ja korkeilla kierroksillakin käyvä räyhäkäs reuhaaminen ovat genren peruskauraa, mutta mittaviin kappaleisiin seesteisyyttä tuova polveilevuus perinnehevistä kumpuavine yltiömelodisuuksineen on yllättävää.
Kun oman eksoottisen lisänsä musiikkiin tuo vielä laulukielenä käytetyn ranskan takia sorahtava ärrä, on yhtyeen kolmoskiekossa paljon mistä tarttua kiinni ja teoriassa ihastua. Käytännössä kunnianhimoinen lähestymistapa yrittää haukata liian suuren palan, sillä samaan aikaan se ei ole riittävän reuhtovaa muttei myöskään kunnon melodioilla kyllästettyä. Lopputulos onkin puolivelttoa eeppisyyttä, jolla biisien tarinallisuuskin herää vain osittain henkiin.
Jonkinmoiseksi leikkikaveriksi levystä kyllä on, mutta jos kanttia löytyy kuunnella oikeasti rajua black metalin sävyttämää rässinpieksentää, ei muuta kuin tasan 20 vuotta sitten ilmestynyt Desasterin Angelwhore soittimeen. Ennen tosiaankin oli paremmin.
Rothadás
Töviskert... a kísértés örök érzete... lidércharang
Pulverised/Me Saco Un Ojo
4
Jos unkarilaisten toisen hengentuotteen nimeä yrittää lausua, niin sössötykseksihän se takuuvarmasti menee. Kaksikkona toimivalla kokoonpanolla ei kuitenkaan ole edes sormi mennyt suuhun missään kohtaa pitkähköjä veisuja väsätessään, sen verran vaikuttava levy on kaikessa jykevyydessään.
Musiikkiaan on sivallettu death-doomin leimakirveellä ja likimain kahteen yhtä suureen palaan se meneekin nätisti. Kalmaisimmillaan sen vanhankantaisuudesta kumpuava kiivastempoinen myllytys on tehokkaassa yksinkertaisuudessaan vakuuttavan julmaa ja eikä tempojen tippuessa silloinkaan jälki ole mitenkään kaunista ja kivaa. Jos death metal kokonaisuutta etupäässä määritteleekin, saa levy kruununsa juuri doom metal -osuuksien korostamasta jylhyydestä.
Erityisen merkillepantavia seikkoja ovat mielipuolisen takomisen ohessa myös rumpalin jostain syvyyksistä kumpuava murahtelu, josta on turha yrittää erottaa sanoja sekä säästeliäästi käytetyt kappaleiden rauhoittavat lopetukset. Levyn päättävässä Az örök isten Luciferissa Rothadásin osaaminen kiteytyy parhaiten alkaen alun pahaenteisyyttä huokuvasta hidastelusta jatkaen täyteen vauhtiin kiihdytettyyn väliosioon, josta sitten aletaankin himmailla osin Bolt Thrower -vibaisena kohti yllättävää eeppistä päätöstä.
