torstai 20. huhtikuuta 2023

Inferno #211/2023

El Supremo
Acid Universe
Argonauta

2

Kakkoslevyllään instrumentaaliyhtye El Supremo yrittää olla liian näppärä ja monialainen. Sen sijaan, että tarjolla olisi taitavasti vähän kaikkea stonerista blues rockin kautta psykedeliaan, on lopputulos ettei Acid Universe ole kunnolla oikein mitään näistä.

Bändi osaa kyllä saumattomasti siirtyä osin pitkäksikin äityvien kappaleiden sisällä ja niiden välillä tyylilajista toiseen, mutta jälki on aivan liian hailakkaa jotta kappaleet veisivät mukanaan leijumaan. Urut ujeltavat mukavasti ja tunnelma on kaikin puolin leppoisaa, mutta missään kohtaa albumia ei voi välttyä ajatukselta, että kovin fiilis on kuulijan sijasta soittajilla itsellään.

Jos musiikki olisi edes huuruisempaa tai synkempää sekä tanakampaa kuten intromaisen lyhyehkössä Crowley Magickissa, olisi kaikki paljon paremmin. Nyt lunkin blues-henkisyyden ujuttaminen on suurin yksittäin seikka sävellysten epämääräisyyteen ja sitä myötä epäkiinnostavuuteen. Levyn nimestä voisi napata lisää happoa musaa ja vähentää taas setämiesten maailmaa, niin johan saattaisi alkaa apinoitakin kiinnostamaan.

Girish And the Chronicles
Back on Earth (reissue)
Frontiers

3,5

Intian kovaa rokkaava porukka julkaisi männä vuonna kerrassaan mainion Hail to the Heroes -albumin ja ilmeisesti rauta on sen verran kuumaa tai sopimustekniset syyt painavat vaakakupissa, että yhtyeen esikoinen vuodelta 2014 pääsee nyt uusintakierrokselle.

Puhtaasta uusiosta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä biisit on pitkälti pistetty kokonaan uusiksi. Vaikka vertailukohtaa ei olekaan, osoittaa tämä versio levystä kuinka Girish And The Chronicles oli lähes valmista kauraa jo 10 vuotta sitten. Nykyisellään suorastaan häpeilemättömäksi viedyn tarttuvuuden myötä sillä on kaikki edellytykset olla isompikin nimi hard rockissa.

The Evil
Seven Acts to Apocalypse
Osmose

3,5

Yhtyeen nimi tai seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu teema eivät ole kovinkaan innovatiivisia ideoita metallissa, mutta halutessaan nämä voi nähdä jonkinlaisena kunnianosoituksena menneelle ajalle. Onhan yhtyeen pääjehu Iossif paremmin tunnettu niin Sarcófagossa kuin lyhyen aikaa myös Sepulturassa ääntään käyttäneenä Wagner Antichristina.

The Evilin musiikilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä black-, death- tai thrash metalinkaan kanssa, vaikka musiikkinsa painavuuden puolesta se voidaankin väljästi luokitella äärimetalliksi. Seven Acts to Apocalypse kun on kauttaaltaan melko puhdasta doomia, joskin korvia höristämällä voi kuulla viitteitä niin Celtic Frostin Into the Pandemoniumin suuntaan etenkin Voracityssa kuin The Devil’s Bloodin vertaamalla Mistres Wournousin tapaa käyttää ääntä The Mouth of Sataniin.

Jos kappaleet ovatkin suht suoraviivaisia eivätkä ne sisällä suurempia kommervenkkeja, on niiden painostava tunnelma kaikessa yksinkertaisuudessa tehokasta ja kuuntelukertojen myötä yhä enenevissä määrin kiehtovampaa. Paha voisi saada isompaakin palkkaa viemällä mahdollisella kolmannella levyllään nyt jo hyvin toimivaa musiikillista konseptiaan vieläkin syvemmälle nykyisen tyylinsä sisällä.

Wolves In Winter
The Calling Quiet
Argonauta

2

Esikoistaan julkaisevan britti-doomailijoiden jäsenistöllä on rutosti aiempaa kokemusta monestakin eri yhtyeestä. Tämä tekeekin The Calling Quietista kiinnostavan ja osin jopa kelvollisen, mutta lopputulosta menneet meriitit eivät kuitenkaan onnistu pelastamaan.

Alkupuoliskon klassinen ja eeppisyyttäkin tavoitteleva doom metal on perin arkista, johon solistin ei kovinkaan kultakurkkuinen mutta vilpittömän kuuloinen ääni istuu kivasti. Promised Harvestista eteenpäin materiaali kuitenkin muuttuu tylsän tympeään suuntaan, kun orkesteri alkaa lanaamaan väkinäisen oloisesti raskaammin ja synkemmin. Tämä kuulostaa lähinnä jonkinlaisena debytantin identiteettiongelmana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti