torstai 21. huhtikuuta 2022

Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse

3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride

4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy

3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne

3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims

3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow

3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off

3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore

4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti