Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10