ANATHEMA
Resonance 2
Peaceville
Best of kokoelmat ovat aina hankalia arvosteltavia ja ostettavia.
Yhtyeiden vanhoille faneille ne tarjoavat harvemmin vastinetta rahoille ja
tämän
myötä tällaiset kokoelmat ovatkin helppoja leimata rahastukseksi.
Anatheman ja Peacevillen kohdalla tilanne on kuitenkin hieman erilainen. Erosivathan
bändin ja levy-yhtiä tiet jo lähes neljä vuotta sitten
Anathema siirtyessä isommalla Music for Nations lafkalla ja kasvattaen
varsin voimakkaasti fanipohjaansa kahdella viimeisimmällä "Judgement" ja "A
Fine Day to Exit" levytyksillä. Lähinnä suurta kulttisuosiota
saavuttanut Anathema on musiikillisesti aina muuttunut enemmän tai vähemmän
levyltä toiselle ja levyjen sisälläkin kappalemateriaali
on saattanut sisältää hyvinkin erilaisia vetoja levyjen
toimiessa kuitenkin tiiviinä tunnelmallisina paketteina. Kun yhtyeen
uralla mahtuu vielä
useita miehistönvaihdoksia, ei kappaleiden valitseminen kokoelmalle ole
varmastikkaan ollut niitä helpoimpia tehtäviä niin Peacevillen
nokkamies Hammylle kuin bändinkään jäsenille. Tästä
syystä kahden erillisen kokoelman julkaiseminen onkin ollut perusteltua
eikä tässä yhteydessä voi mielestäni puhua rahastuksesta.
Ensimmäinen lähinnä akustisia ja rauhallisia kappaleita sisältävä
"Resonance 1" julkaistiin viime syksynä ja nyt helmikuun lopussa
julkaistu kakkososa tarjoaa raskaampia vedätyksiä. Rakenteeltaan
tämäkin
kokoelma sisältää hittikappaleiden (Sweet Tears,A Dying Wish,
Fragile Dreams) lisäksi myös vähemmälle huomiolle jääneitä kappaleita
(Nocturnal Emission, Cries in the Wind) sekä harvinaisempaa
materiaalia (Sleepless 96, Eternal Rise of the Sun) jota aikaisemmin on löytynyt
vain Japsi importtien bonusraitoina tai 7" vinyylisinkulta. Bonuksena
on päälle lyöty vielä video "Mine Is Yours" kappaleesta.
Anathemaanikoilla kokoelman molempia osia voi varauksetta suositella eikä
vain harvinaisten kappalein takia, vaan myös siksi, että studiolevyistä
eroava kappalejärjestys saa kuullostamaan kappaleet tuoreilta. Molemmat
kokoelmat osoittavat myös hyvin sen, kappaleet toimivat myös alkuperäisistä
konteksteistaan irroitettuina ja saavat jopa vanhan kuulijankin huomaamaan
kokonaan uusia juttuja musiikista.
Vaikka pari viimeistä levyä ovatkin
musiikillisesti varsin erilaisia vanhempaan materiaaliin verrattuna, saattaa
tuoreemmatkin fanit kiinnostua Anatheman alkuajoista ja molemmat kokoelmat
tarjoavat erinomaisen katsauksen menneisyyteen ja materiaalin, joka ei häpeile
yhtään
nykyiseen verrattuna. 8/10
ANNIHILATOR
Waking the Fury
Steamhammer
Kitaristilegenda Jeff Watersin Annihilator on sinnikkäästi julkaissut
levyjä tasaisen tappavaan tahtiin läpi koko 90-luvun, vaikka ongelmia
on ollut niin miehistön kuin levy-yhtiöidenkin kanssa. Orkesteri
nousi tunnetuksi kahdella ensimmäisellä levyllään (Alice
in Hell ja Never, Neverland), joissa loistivat niin Jeffin luomat loistavat
melodiat kuin murhaavat riffitkin, ja lopputuloksena oli pienoisiin klassikon
asemiin nousseita kappaleita, kokonaisuuksista puhumattakaan. Tuon jälkeen
alkoi yhtyeen pienoinen mutta tasainen alamäki. Materiaali ja biisien
ideat olivat hiukan väsyneitä, vanhoja jäseniä lähti
ja uusia tuli, huomasipa Jeff jossain vaiheessa tekevänsä hieman
konevetoisempaakin musaa täysin yksinään.
Omakin mielenkiinto bändiä kohtaan hiipui suuremman yleisön
mukana ja odotukset eivät olleetkaan kovinkaan korkealla uuden Waking
the Fury -levyn suhteen. Ihmetys ja yllätys olikin kuitenkin suuri, sillä tuorein
lätty tarjoaa taidokkaita ralleja, jossa liikutaan jossain perinteisemmän
hevin (Torn, Striker) ja metallin (Lunatic Asylum, Prime Time Killing) sekä speed
metallin (Ultra Motion, Cold Blooded) välimaastossa, välillä yhdistäen
näitä kaikkia taidokkaaksi kokonaisuuksiksi. Ompahan monessa biisissä samanlaista
menoa ja tunnelmaa kuin 90-luvun vaihteen levytyksissä, kuitenkaan näitä mitenkään
kopioimatta. Kokonaisuutena levy on oikein pirteä ja napakka paketti joka
osoittaa, että Jeffin sävellyskyky on yhä tallella ja sormet
kuusikielisen kaulalla liikkuvat yhä yhtä sukkelaan kuin aikoinaankin. 8/10
BARBATOS
War! Speed And Power
ISO666 Releases
Japanilainen Barbatos orkesterin takana on Yasuyuki Suzuki, joka lienee tutumpi
jostain hieman nimekkäämmästä orkesterista jonka nimi on
yhtä unohduksissa kuin toivoisin koko Barbatoksen olevan. Projektin tarkoituksena
on soittaa 80-luvun aitoa metallia asenteella, mutta niin pirun tylsää,
yksinkertaista ja amatöörimäistä biisit ovat, että
pistää ihmetyttämään tämäkin levyn julkaisun
motiiveja. Välillä biisit junnataan läpi tasaisen tappavasti
ja välillä kaahataan 80km/h lasissa lopputuloksen ollessa yhtä
huono molemmilla tavoilla. Kitarasoolot ovat kammottavia ja särähtävät
meikeläisenkin korvaan joka normaalisti sietää aika paljon kamalaakin
tuubaa. Edes biisien ala-aste englannilla tehdyt lyriikat (jotka liikkuvat kolmen
teeman ympärillä seksi, viina ja sota) jaksa huvittaa tipan vertaa.
Levyä ei jaksa edes kuunnella kokonaan läpi painamatta joka biisin
kohdalla minuutin jälkeen skip nappulaa. Kaikkea sitä metallin nimessä
tehdäänkin... 2/10
CALLENISH CIRCLE
Flesh_Power_Dominion
Metal Blade
Joko muisti alkaa vanhalla ukilla pätkimään ja sekoamaan tai
sitten on hollantilaisen Callenish Circlen tyyli muuttunut varsin radikaalisti
hitaasta doomsynkistelystä räväkkään Jöötipori-metalliin.
Helppo on verrata bändin musiikkia erityisesti ruotsalaisten tunnetuksi
tekemään melodiseen death metalliin, sillä sen verran samoilla
linjoilla tässä liikutaan mm. In Flamesin, Soilworkin ja monien muiden
kanssa. Tätäkin musiikkityyliä on viime aikoina moni koittanut
tehdä, mutta harva siinä on hyvin onnistunut. Callenish Circle ehkä hieman
yllättäenkin onnistuu ja vielä erittäin hyvin. Vaikka mitään
kamalan uutta ja omaperäistä ei levyllä kuullakkaan, on levy
sen verran jämäkkää ja aggressiivista soittoa, tuotantoa
ja kappalemateriaalia myöten, että lopputulosta kuuntelee ihan mielellään.
Muista yrittäjistä CC:n biisit eroavat siitä, että niissä ei
kamalia kikkailuja ja tarttuvia melodioita kuulla, vaan koko komeus paiskataan
kuuntelijan rumpukalvoihin kovalla intensiteetillä. Levyn loppupuolella
vetäisty Death-klassikko Pull the Plug toimii hyvin, ja vaikka hirveitä muutoksia
kappale ei olekkaan läpikäynyt, kuulostaa se riittävän
tuoreelta ja omaperäiseltä toimiakseen hyvin. Kun kaikki palaset
on näinkin taitavasti hallussa ja hyvin yhdistettynä, jään
mielenkiinnolla odottelemaan seuraava tuotosta, joka voi hyvinkin räjäyttää potin
ja siirtää bändin tunnettujen nimien sarjaan.
EWIGHEIM
Mord Nicht Ohne Grund
Prophecy Productions
Tuntemattoman saksalaisen suuruuden Ewigheimin debyyttilevyn
yksinkertaisten ja tyylikkään paljaan valkoisten kansien perusteella ei pysty musiikkityyliä paljoakaan
arvailemaan. Yllätys ei kumminkaan ole suuren suuri. kun kaiuttimista
alkaa kuulumaan hillittyä saksaksi laulettua melankolista raskailla kitaroilla
höystettyä goottia. Tyyliltään Ewigheim liikkuu jossain
Lacrimosan ja Crematoryn välimaastossa välillä hairahtaen lähes
Rammsteinmaiseen junttauksen kautta lähes My Dying Briden tunnetuksi tekemään
viululla väritettyyn synkistelyyn jossa ripaus ahdistavaa elektroa.
Tämä musiikin kuvaus saattaa kuullostaa hyvinkin sekavalta, mutta
lopputulos on varsin hillitty ja toimiva sekä omaperäinen pitääkseen
kuuntelijan kiinnostusta yllä loppuun saakka.
Aika ajoin kappaleita vaivaa
lievä tasapaksuus ja rohkeampiakin ratkaisuja ja eri musiikkityylien sekoituksia
olisin mielelläni kuunnellut. Omaan makuun hieman synkempi, raskaampi
ja hitaampi lähestymistapa levyn nimibiisin malliin olisi toiminut vieläkin
paremmin, mutta kyllähän tästäkin on hyvä aloittaa
levytysura. 6/10
INCINERATOR
Thrash Attack
Sound Riot
Paljon kliseisemmäksi ei bändi voi itseään ja levyään
nimetä, mikäli suurina esikuvina on 80-luvun kovat speed/thrash nimet
kuten Slayer, Destruction, Kreator jne. Ei nimi bändiä pahenna jos
ei bändinimeä. Incinerator tarjoaa kyllä aikamoisen aikamatkan
kultaiselle 80-luvulle ja musiikki on kuin suoraan speed/thrashin oppikirjasta
biisien nimiä (Storm of the Thrasher!), soundeja, riffejä, temmonvaihdoksia
kuin laulajan ääntä myöten. Merkillisintä tässä
kuitenkin on, että täydellisen kliseinen kokonaisuus toimii hemmetin
hyvin ja tästä ei voi vanha heviparta kuin nauttia.
Mieleen tulee
myös erittäin voimakkaasti myös saksalainen Deathrow ja tämä
materiaali ei kalpenisi yhtään Satan's Giftin rinnalla. Alun perin
demoksi tarkoitettu 17 minuuttia ja viisi kappaletta sisältävä
tuotos on erittäin tiivis ja sopivankokoinen annos tätä tavaraa
nautittavaksi, isommissa annoksissa puutumisen vaara olisi ilmeinen. Tais olla
ruåttalaasii… 7/10
JUDAS ISCARIOT
To Embrace the Corpses Bleeding
Red Stream
Judas Iscariotin nihilistinen, hypnoottinen ja kylmä black metal on vuosien
saatossa tullut tutuksi kaikille alan miehille ja naisille. Vaikka Akhenatenin
luoma musiikki onkin vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut, on herran mielipiteet,
musiikki ja lyriikat yhtä tinkimättömiä kuin The Cold Earth
Slept Below... levyllä.
Minimalistinen koskettimien käyttö yhdistettynä raakaan ja yksinkertaiseen
soundimaailmaan saa vajaa 10 vuotta sitten lähes täydellisesti kadonneen
kylmän ja synkän black metal luoman ilmapiirin palaamaan 38 minuutin
ajaksi. Musiikissa huokuu Burzumin kaltainen kylmyys ja hypnoottisuus yhdistettynä
Dark Thronemaiseen aggressiivisuuteen ja synkkyyteen. Matkimisesta ja ideoiden
varastamisesta ei Akhenatenin kohdalla voida varsinaisesti puhua, vaan levyllä
on onnistuttu luomaan kahden suuren em. norjalaisen uranuurtajan toimiva musiikillinen
kombinaatio. Vain harvoille ja valituille. 6/10
OCCULT
Rage to Revenge
Painkiller Records
Edelliseen numeroon arvosteltu kahden biisin maistiainen tältä täyspitkältä antoi
osviittaa tulevasta, ja mitään yllätyksiä ei täyspitkä tarjoakaan
Occultin vanhakantaiseen thrash/death -mikstuuraan. Aikaisempaa arvostelua
lainatakseni "tuhnuiset saundit yhdistettynä jämäkkään
soittoon sekä yksinkertaisiin kitarakoukkuihin saavat lopputuloksen yllättävänkin
toimivaksi kokonaisuudeksi" pitää paikkansa myös tämä täyspitkän
kohdalla. Kipakka ja äkäinen, kahdella hieman erilaisella vokalistilla
varustettu meno saa ajoittain vähäisenkin tukan heilumaan ja jalan
vipattamaan, mutta biisien keskinkertaisuus paljastuu ennen pitkää ja
harvat hyvät jipot eivät meinaa jaksaa kannatella biisejä koko
levystä puhumattakaan. 5/10
PENTAGRAM
First Daze Here (The Vintage Collection)
Relapse Records
Todellisille doom friikeille Pentagram orkesteria ei tarvitsisi
esitellä,
mutta muille pieni esittelysananen on paikallaan. Pentagramin juuret juontavat
aina 70-luvun alkuun Black Sabbathin kultakauden aikoihin. Yhtye liikkui varsin
samanlaisilla musiikillisilla synkillä ja psykedeelisilläkin poluilla,
mutta jäi aina suuren mahtavan varjoon. Ilmeisesti markkinoilla ei ollut
tilaa kahdelle samankaltaista musiikkia soittavalle joskin omia erillisiä
polkujaan tallaavalle orkesterille. Pentagram jatkoi ja säilyi pienen diggaripiirin
suosikkina. 90-luvun alkupuolella Peaceville julkaisi kolme Pentagram klassikkoa
CD:nä ja yhtye nousi laajemmalti monen doom diggarin tietoisuuteen.
First Daze Here on kokoelma 70-luvun materiaalia, osa aiemmin aikanaan julkaistu
harvinaiseksi käyneillä singleillä, osa kokonaan ennen julkaisematonta.
Mistään ylijäämämateriaalista levyllä ei ole kysymys,
vaan biisit todella rokkaavat kuin kolmijalkainen hirvi. Kaikista synkintä
Pentagram materiaalia tämä ei ole, mutta yllättävän
hyvä ja kirkas soundinen levy tarjoaa varsin oivallisen 12 biisin paketin
70-luvun Sabbath/Deep Purple vaikutteista tajuntaan painuvaa ja omaperäistä
raskasta tummanpuhuvaa rokkia. Levyn julkaisemista voidaan pitää pienimuotoisena
kulttuuritekona, sillä sen verran helpolla Pentagramin kaltaiset vanhat
mutta hyvät bändit jäisivät unholaan. 7/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti