Inferno #107/2013

Au Pair

Olen pahaa unta

Secret Entertainment

4

Au Pairin joutsenlauluksi jäänyt Olen pahaa unta osoittaa selvästi, että Jyväskylässä osataan olla yhtä kummallisia kuin Porissakin. Bändin neljäs albumi kun muistuttaa suuresti Circlen omintakeisesti maalailevaa Rautatie-albumia vuodelta 2010. Mielleyhtymä on alkuun jopa niin vahva, että se on muodostua melkoiseksi riippakiveksi, mutta pintaa syvemmälle tunkeutumalla Au Pairin omat kasvotkin alkavat hahmottua.

Au Pairin mieltäminen punkin räimeeksi uuden albumin perusteella on virheliike, sillä yhtyeen veikeästi vinksahtaneelta kuulostava ulosanti ammentaa vahvasti psykedeliasta ja progerokista. Tästäkin huolimatta voi silti tuntea, kuinka bändin omaehtoisessa musisoimisessa myös punk-asenne ja tausta edelleen löytyy.

Biisimateriaalin suurin vahvuus on, että kaikesta kiemuroinnistaan huolimatta ne onnistuvat kuulostamaan yksinkertaisilta, herkiltä, hypnoottisilta ja svengaavilta ilman ilmeisiä melodioita tai kertosäkeitä. Tomi Tuomelan erikoinen lausuva laulusoundi ja tyyli voi toki joitain ärsyttää, mutta on melkoisen vaikea kuvitella millä muulla tavalla kummallisia kiehtovan dadaistisia tarinoita sisältäviä sanoituksia voisi osuvammin tulkita.

Jos porilaiset eivät olisi julkaisseet em. maan mainiota albumiaan, olisi Olen pahaa unta entistäkin oivaltavampi testamentti kaikille luoville kylähulluille, jotka vaeltavat omia musiikillisia polkujaan.

Black Star Riders

All Hell Breaks Loose

Nuclear Blast

3

Niin hyvin kuin kuulemani mukaan jo vuosia Thin Lizzynä kiertänyt porukka onkin tonttinsa keikoilla ilman vuonna 1986 edesmennyttä Phil Lynottia hoitanut, oli Laihan Lissun kaikilla kulta-ajan levyillä Nightlifesta (1974) viimeiseksi jääneeseen Thunder And Lightningiin (1983) kitaroineelta Scott Gorhamilta oli lopulta täysin oikea päätös julkaista uutta materiaalia Black Star Riders-nimellä. Useita klassisen rockin merkkipaaluja levyttäneen bändin nimi kun on helpompi painaa lokaan väistämättä klassikkoja heikommaksi jäävillä uusilla biiseillä kuin legendaarisiksi nousseita vanhoja veisuja ammattitaitoisesti vetämällä.

All Hell Breaks Loose on yllättävänkin hyvä yritys kuulostaa Thin Lizzyltä sellaisena kuin se tutuksi tuli yksinkertaisten hienojen melodioidensa, vastustamattoman letkeän, mutta samaan aikaan vahvoja tunnetiloja herättävän groovensa sekä monipuolisesti vaikkapa niin bluesista kuin kotimaansa Irlannin musiikkiperinteestä ammentavien vaikutteiden ansiosta. Kaikkia näitä elementtejä kuullaan myös koko uuden levyn mitalla ja parhaimmillaan kuten vaikkapa päätöskaksikossa Before the War ja Blues Ain't So Bad unohtaa melkein, että kyse on 2010-luvulla sävelletystä uudesta materiaalista eikä jostain 35 vuoden takaisista pöytälaatikon uumenista yllättäen löydetyistä ennen julkaisemattomista biiseistä.

Kappaleiden suurin heikkous on Ricky Warwick, joka asiansa ajavana, mutta vain ihan ok-laulajana on kuitenkin aika kaukana karismaattisesta, samettisen pehmeällä äänellä hienosti erilaisia tunnetiloja tulkitsevasta Lynottista. Ja vaikka musiikki varsin tasalaatuista onkin, puuttuu myös soitosta milloin enemmän, milloin vähemmän sellaista mystistä magiaa ja sielukkuutta, joiden ansiosta hyvät biisit kohoavat muiden yläpuolelle aina klassikkojen joukkoon.

All Hell Breaks Loose on levy, josta haluaisi sen kuultuaankin pitää enemmän kuin mitä lopulta voi. Vaikka se ei niinkään yllättävästi lunasta odotuksia kuin korkeintaan puolittain, ei sitä siltikään voi pitää kovinkaan suurena pettymyksenä. Pikemminkin se on pieni positiivinen yllätys, joka ilman minkäänlaista menneisyyden painolastia ja tulokkaan esikoisjulkaisuna kirvottaisi todennäköisesti enemmänkin kehuja. Niin vahva mielikuvien voima vain on, ja rock taidemuotona jos mikä nojaa niihin vahvasti niin hyvässä kuin pahassakin.

Lighthouse Project

Enne 7"

Omakustanne

3,5

Suomessa sanoma menee parhaiten perille silloin kun sitä levitetään omalla kielellämme. Tähän lopputulokseen on tullut ilmeisesti myös Lighthouse Project useiden täyspitkien ja pikkujulkaisujen jälkeen. Kieltämättä bändin kaoottinen, maaninen ja äänekäs hardcore sekä inhorealistiset, elon ja maailmanmenon negatiivisia puolia käsittelevät suomeksi huudetut tekstit ovatkin tehokas ja toinen toistaan parempaan yllyttävä parivaljakko. Äiti maa kriisissä vegaanisissa kengissä -kaltaista monimerkityksellistä ja nasevan oivaltavaa riimittelyä olisikin erittäin vaikeaa tehdä englanniksi.

Tämä porukka ei usko Irinan teeseihin, vaan se hyökkää heti intromaisella avauskappaleellaan Mykkä ote keskelle toimintaa. Muissakaan biiseissä B-osat eivät seuraa A-osia eikä väkisin kaaliin taottavia kertosäkeitä tunnusteta missään vaiheessa. Tarkasti kontrolloitu poukkoileva sekamelska yhdistettynä solistin hysteriaa lähentelevään vakuuttavaan tulkintaan saa aikaiseksi melko intensiivisesti piinaavan tunnelman, joka samalla sekä vetää kuuntelijaa puoleensa että tyrkkii pois.

Juuri kaikkialla oleva ristiriitaisuus tekee Lighthouse Projectista nykyisellään mielenkiintoisen ja muista erottuvan bändin. Parhaimmillaan tämä kiteytyy kappaleessa Myöhemmin, joka nousee neljän biisin kokonaisuudesta selkeimmin esille. Suuremmissa erissä tämän kaltainen mekkalointi alkaisi jo kääntyä mitä todennäköisimmin itseään vastaan.

Mausoleum Gate

Obsessed by Metal 7"

Semisti Miinuksella

3

Lisää kuopiolaista metallihulluutta jo aiemmin tunnetuksi tulleiden joukkoon, tällä kertaa tosin tyylipuhtaan käppäisen perinnehevin muodossa. Mausoleum Gaten kolme vuotta sitten julkaistu ensidemo Gateways for the Wicked oli lähtökohtaisesti kiinnostava, mutta toteutukseltaan melkoisen karu ja raakilemainen.

Minkäänlaista kehitystä tai muutosta aiempaan verrattuna ei ole tapahtunut ensimmäisellä virallisella julkaisulla. Tätä alleviivaavat etenkin rumpujen osalta myös melkoisen tuhnut, mutta samaan aikaan hellyttävät reenikämppäsoundit sekä ylänuotteja hapuileva puhdas laulutyyli että hivenen kulmikkaasti mukaan sovitetut urkuosuudet seiskan nimikappaleessa. Vaan kun asenteen ja innon kuulee kitaran vonkuessa sooloissa melko maukkaasti, on helppo antaa anteeksi useampikin pieni puute.

Kääntöpuolen osin lähes doom-henkinen Infernal on A-puolen rullaavaa, mutta osin ontoksi jäävää kliseistä heavy metal -anthemia selvästi synkempi. Laululinjat palvelevat asiaankuuluvaa 80-luvun alkuajoilta tuttua mystistä ilmapiiriä huokuvaa biisiä vallan hyvin ja sovituksellisesti kokonaisuus on huomattavasti Obsessed by Metalia harkitumpi ja toimivampi aina puolivälistä alkavaa temmon- ja tunnelmanvaihtoa myöten. Tässäkin kappaleessa soolokitaristi osaa loistaa juuri oikealla tavalla ja oikeissa paikoissa.

Mausoleum Gatella on vielä paljon sekä mietittävää että työstettävää linjassaan, vaikka koko lailla mallikkaasti kuosissaan oleva Infernal onkin ehdottomasti sen koko diskografian paras kappale. Toivottavasti metalli pysyy viisikon pakkomielteenä myös jatkossakin.

Officium Triste

Mors Viri

Hammerheart

4

Officium Triste on yksi niistä bändeistä, jotka eivät aivan ehtineet seilaamaan uuden genren ensiaallolla, ja jonka alkupään tuotokset eivät myöskään ihan olleet pioneerien julkaisujen tasolla. Sitkeästi hollantilaiset ovat kuitenkin jyränneet eteenpäin lähes 20 vuotta, vaikka yhtye kertaalleen jo haudattiin ja kaivettiin pian ylös maan povesta sillä seurauksella, että miehistöä vaihtui ja oman tyylin kanssa oltiin useampi vuosi hukkateillä. Uutta albumiakin on saatu odotella kuutisen vuotta, mutta sitkeästi vuosi toisena jälkeen murheen alhossa napottavat veteraanit ovat Mors Virillä erittäin viriilin kuuloisia veitikoita.

Varsin sitkeästi bändi on kaikki nämä vuodet pitänyt kiinni doom-deathistaan eikä tähän tule muutosta tällä viidennellä täyspitkälläkään. Usein läsnä olevat koskettimet pimpottelevat melankolisia kuvioita, kitarat murahtelevat kaiken aikaa raskaasti ja surumielisesti eikä muhkea murinakaan ilmennä iloa missään kohtaa. Ilahduttavina uusina väripilkkuina toimivat kuitenkin siellä täällä peruskaavaa rikkovat ja mainion luontaisesti kokonaisuuteen istutetut yksinkertaiset melodiat ja osuudet, jotka pääosin on lainattu muista genreistä mm. goottimusiikin puolelta.

Vaikka musiikin kaikki em. elementit ja kikat ovat niin bändille kuin koko tyylilajille tuttuakin tutummat, on kokonaisuus silti ilahduttavan ilmavaa ja monipuolista, josta löytyy oikeissa suhteissa niin alakuloa,kauneutta kuin tarttuvuuttakin. Näin hyvin tehtynä ei tällaisessa järeämmässä tunnelmoinnissa ole mitään vastaavaa pitkiin aikoihin kuultu.

Antaa suurelta osin tylsän uuden musiikin osin kyynistämälle melkoista ilon aihetta huomata, että on vielä olemassa pitkä linjan veteraaneja, jotka pystyvät loihtimaan yksinkertaisista perusaineksista ilman turhia kikkailuja uransa parhaan albumin. Mors Viri yhdessä The Fall of Every Seasonin mainion Amendsin tekevät selvästi tietä mörinätuomion mahdolliselle uudelle tulemiselle.

Sodom

Epitome of Torture

SPV

4

Yli 30 vuotta rässiä keskeytyksettä on kova suoritus, johon ei ole tainnut pystyä kukaan muu kuin Sodom. Niin monien aikalaistensa lailla yhtyeen klassikot on tehty jo 80-luvun loppupuoliskolla (kivenkova kaksikko Persecution Mania-Agent Orange) 90-luvun julkaisujen ollessa lähinnä vaihtelevantasoisia eloonjäämistaisteluita grungea ja muuta MTV:n salamasodan lailla tuuttaamaa pseudoraskasrokkia vastaan.

Vuonna 1999 julkaistu Code Red kuitenkin osoitti, etteivät sakemannit aio antautua. Kun vielä kaksi vuotta myöhemmin yhtye pystyi tekemään parhaimmistoonsa nousseen M-16:sta kaltaisen täsmäiskun sekä tämänkin jälkeen pitäneen tinkimättömän linjansa niin Sodomilla (2006) kuin In War And Piecesillä (2010), kuuluisi Thomas ”Tom Angelripper” Suchille ehdottomasti rautaristin ritariristi kultaisilla tammenlehvillä, miekoilla ja timanteilla menneiden vuosikymmenten aikana osoitetusta urhoollisuudesta ja johtajuudesta.

Niin tymäköitä kuin kaksi edeltävää kiekkoa ovatkin olleet, on niitä silti vaivannut jonkinlainen jähmeys ja tunkkaisuus. Tilanne on selkeästi parantunut mukavan ilmavalla, mutta silti tanakasti etenevällä Epitome of Torturella, jossa tassua paiskaavat tuttu ja turvallinen rätväkkä rässäys sekä runsasmelodinen sopivasti modernisoitu kipakka tykitys. Samankaltaisen onnistuneen kehityskaaren on läpikäynyt myös maanmiehensä Kreator, joka sekin Sodomin lailla elää 2000-luvulla uutta renessanssia vailla minkäänlaista tarvetta eläköitymiseen.

Vanha räksyttävä rakkikoira on kuin onkin oppinut muutaman uuden tempun, joihin leiki kuollutta ei edelleenkään kuulu. Kolmikon järjestyksessään 14. studioalbumi Epitome of Torture on oiva osoitus bändin vahvasta taisteluhalusta sekä onnistuneesta sotastrategiasta, joiden ansiosta se nouseekin kolmikon viiden parhaimman levyn joukkoon. Pränikällä palkitsemisen arvoinen suoritus tämäkin.

Tombstone Highway

Ruralizer

Agonia

3,5

Ei ole kovinkaan ihmeellistä kuunnella italiaanoja soittamassa southern rockista vahvasti vaikutteita ottanutta stoneria, tulihan Sergio Leonekin tunnetuksi jo 60-luvulla elokuvahistorian tunnetuimpiin kuuluvien spagettiwesternien ohjaajana. Forgotten Tombista puolestaan tutuksi tullut Herr Morbid ei näemmä olekaan mikään täyspäiväinen synkistelijä, sillä sama mies löytyy H.M. Outlaw nimellä myös Tombstone Highwaysta rokkaamassa pääbändiään huomattavasti letkeämmin ja rouheammin.

Ruralizerin selkeät, mutta miellyttävän luonnolliselta ja raskaalta kuulostavat soundit ovat lähes esimerkilliset, etenkin mitä tulee kitaroihin. Sama pätee myös mainiosti kappaleisiin istuviin ja hyvällä tyylitajulla vedettyihin sooloihin. Eikä itse sävellyksistäkään löydy mitään puutteita edes etsimällä, vaikka ne samasta tutuksi käyneestä ja osin väljähtyneestä laarista ammentavat kuin vaikkapa rokki ajan Corrosion of Conformity.

Banjolla yksinkertaisen hauskasti väritetty avauskappale Old Blood vetää suupieltä väkisinkin hymyyn ja hyvää mieltä ylläpitävät myös heti perässä ravaavat Acid Overlord ja Graveyard Blues. Iloinen nousuhumala ei kuitenkaan aivan jaksa kantaa loppuun saakka, vaikka tarjoiltu tuliliemi onkin kauttaaltaan täysin samaa, suhteellisen laadukasta olutta ja viskiä. Mountain-klassikko Mississippi Queenin valinta lainakappaleeksi kertoo sekin jo paljon bändin tyylistä ja vaikutteista.

Kun tavallisesta poikkeavaan soitinrepertuaariin kuuluvat niin banjo kuin urutkin, ja niitä myös on parissa kohtaa mallikkaasti käytetty, jää niiden tuomaa lisäväriä kaipaamaan enemmänkin. Nyt harmaassa on eri sävyjen lisäksi kyllä mukana myös mustaa väriksi, mutta laaja-alaisempaa ruskeaa kokonaispaletista jää kaipaamaan. Muuten Ruralizer on täynnä perin amerikkalaista ja miehistä musiikkia, josta myös Suomessa on helppo nauttia.

Vidunder

Vidunder

Crusher

2,5

Nykymaailman menoon kuuluu, että heti kun muutama bändi keksii jonkun ”uuden” musiikkityylin ja saavuttaa vieläpä vähän suosiota underground-musiikkinörttipiirien ulkopuolella, aletaan oitis puhua trendistä. Siitäkin huolimatta, että maailmalla vähänkään skenen ulkopuolella tunnettavuutta saavuttaneita orkestereita on yleensä yhden käden sormien lukumäärä ja että nämäkin harvat ja valitut täyttävät yleisöllä Suomessa käydessään parhaimmillaankin vain keskikokoisia rockklubeja. Kaikesta tästä ärsyttävän yleisestä ylireagoinnista huolimatta nyt esikoisensa julkaisevaa malmölaistrioa tekee mieli itsekin osoittaa sormella ja syyttää perässä hiihtämisestä.

Vidunderia sekä näyttää että kuulostaa täysin 70-lukulaiselta ja sen selvät vaikutteet on tuon ajan blues-sävytteisessä hard rockissa eli retrorockissa kuten sitä nykyään tavataan nimittää. Bändin vikana ei ole ulkokultaisuus, sillä kaikesta sen tekemisestä henkii aitous ja tosissaan oleminen. Sen sijaan leveälahjehippien suurin ongelma on se, että sen musiikki kuulostaa todella häiritsevän paljon samalta kuin mainiot Witchcraftin Firewood (2005) tai Graveyardin nimetön vuonna 2007 julkaistu debyytti. Eikä tässäkään nyt vielä lähtökohtaisesti olisi mitään täysin ylitsepääsemätöntä, mutta kun Vidunderin biisit eivät vain lähde missään vaiheessa sellaiseen komeaan liitoon kuin ilmeisten esikuviensa.

Alle kaksi vuotta kasassa olleen bändin olisi ollut syytä miettiä musiikillista visioitaan ja hioa sävellyksiään hieman pidemmälle, sillä nyt kaikki jää hyvästä pohjaosaamisesta huolimatta ikävän apinoidun ja tunneköyhän oloiseksi. Kun tarjolla jo kerran on mainiosti homman sisältäneitä ja toteuttaneita partajehuja, ei ihan kiva enää riitä kovinkaan pitkälle.

Inferno #106/2013

Appendix

Extraneus

Propaganda

3

Tarvitseeko nykymaailma uutta levyä bändiltä, jonka suppeahkossa diskografiassa kuuluisin äänite on yli 30 vuotta sitten julkaistu debyytti ja jolta suuremmin elämään ei ole jäänyt kuin sen nimikappale Ei raha oo mun valuuttaa? Onhan yhtye toki sätkinyt eteenpäin niin julkaisu- kuin keikkarintamallakin menneinä vuosikymmeninä, mutta toissavuotisen Studio-liven tai vuonna 2006 julkaistun edellisen uutta materiaalia sisältävän oikean studiolevyn ei voi sanoa olleen kovinkaan kunniaksi yhtyeen musiikilliselle perinnölle.

Vuoden takainen albumiklassikot sarjassa tehty keikka Tampereella yhdessä ei antanut kovinkaan mairittelevaa kuvaa poripunkkareiden kunnosta. Meininki kun oli kauttaaltaan laiskanpulskeaa ja näytti pelkästään keski-ikääntyneiden miesten hauskanpidolta ilman minkäänlaista kapinahenkeä toisin kuin lavan jakaneilla ja hirmuisessa tikissä olleilla Riistetyillä ja Lamalla. Onneksi Extraneus ei kuitenkaan ole läheskään niin onneton kuin mitä etukäteen pelkäsin sen olevan.

16 kappaleen joukkoon ei mitään klassikkohittejä ole saatu luotua, vaan eipä sieltä hutejakaan klamydiamaisen Peräseinäjoen lisäksi löydy, jos mukaan ei lasketa ”Vihainen kun koira, yhteiskunnan orja” tai ”Eihän elämässä oo mitään järkee kun päätä särkee ja kutittaa” -tyylistä riimittelyä. Onneksi itse biisit ovat nasevampia ja räväkämpiä Rattuksen 2000-levytysten malliin.

Appendixin hardcore-punk soi metallisen raskaasti ja tiukasti, joskin ilman minkäänlaisia yllätyksiä. Puolet lyhyemmäksi ja noin vartin mittaiseksi minijulkaisuksi tiivistämällä kokonaisuus olisi nykyistä tehokkaampi. Biisilistasta tulisi tuolloin löytyä ainakin avauskolmikko Osasto 6, Vallankumous ja 100 vuotta sitten, mutta myös loppupuolen Johtaja, Vastustan sekä nimikappale Extraneus ansaitsisivat paikkansa.

The Fall of Every Season

Amends

Grau

4,5

90-luvulla musiikillisia vastakohtia hyödyntäviä, melankolista tunnelmointia ärrinmurrinlauilla esittäviä artisteja pukkasi ulos vähän joka suunnasta Opeth, Anathema ja Katatonia etunenässä niin ajankohdallisesti kuin laadullisestikin. Nopeasti päälle painaneen inflaation myötä sukupuuttoon kuoleminen uhkasi ja vain harvat kehittymiskykyiset selvisivät 2000-luvulle.

Yksimiehinen, vuonna 2004 perustettu The Fall of Every Season herättelee terhakasti henkiin pienellä liekillä kitunutta genreä siinä missä esimerkiksi em. isoiksi kasvaneet nimet ovat jo siirtyneet kauaksi musiikillisilta juuriltaan kohti aitoa progea, kevytleijuntaa tai modernia angstailua. Kakkoslevy Amendsilla lyhyellä pariminuuttisella välisoitolla kahteen tasajakoiseen osaan jaettu kokonaisuus on lähes täydellinen arkkityyppi koko tyylilajista ja onneksi se on kaikin puolin mallikelpoisesti toteutettu.

Kaikissa neljässä ja toistakymmentä minuuttia kestävissä runsasmelodisissa alakulokappaleissa kuullaan sekä mureaa murinaa että puhdasta tulkintaa kuin myös mehevälle kevytsärölle vedettyä raskaampaa jyrää tai herkkää akustista kitaranäppäilyä ja kosketinpimputusta. Jos konsepti ja kikat ovatkin jokaisessa biisissä samat, ovat herkän hienoja melodioita täynnä olevat yksilöt kauttaaltaan korviahiveleviä ja sydäntäkoskettavia. Kaiken komeuden takana seisovan norjalaisen Marius Strandin kykyä luoda tutusta tavarasta näinkin mieleenpainuvaa on pakko ihailla.

Amends on samaan aikaan vahva viittaus yli 15 vuoden takaisiin tunnelmiin kuin ajattomalta kuulostava levytys, jonka soidessa raavaampikin mies voi luvan kanssa paljastaa herkän puolensa ja potea niin sydänsuruja kuin yksinäisyyttäkin. Alkuvuoden ehdottomasti kaunein yllätys.

Funeral

Oratorium

Grau

3

Reilussa kahdessakymmenessä vuodessa Funeral ei ole ehtinyt julkaista kuin kuusi albumia, mutta esittämästään musiikkityylistä sekä lukemattomista kitaristi-, basisti- että laulajavaihdoksista johtuen hidas julkaisutahti ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Vuonna 1995 ilmestynyttä ensijulkaisua Tragedies voidaan jopa pitää pienimuotoisena funeral doom -klassikkona, vaikka osa sille annetusta statuksesta johtuukin siitä, että se julkaistiin yhtenä ensimmäisten joukossa aikana, jolloin koko genre otti varovaisia ensiaskeleitaan.

Debyytin jälkeisillä levytyksillä taso on vaihdellut tasaisesti keskinkertaisen molemmin puolin ilman sortumista selkeään kehnouteen tai saavuttamatta varsinaista hyvyyttä. Tyylillisesti hitain ja synkin raahustus on vaihtunut kevyen goottisävyiseen hidasteluun, joka etenkin Oratoriumilla tuo ajoittain mieleen jopa genren suvereenin mestarin My Dying Briden ilman tämän tutuksi tekemää kohtalokasta, rakkaudesta ja menetyksestä kertovaa samettia ja punaviiniä -romantiikkaa.

Oratoriumia voi pitää varsin eeppisenä albumina, sillä suurimmalla osalla sen seitsemästäbiisistä on mittaa yli 10 minuuttia ja säännöllisesti käytettyjen urkumattojen lisäksi tekstien tulkinta hoidetaan puhtaasti miesvoimin sekä yksin että kööreinä vedettynä. Maustehyppysellisenä mukana on toki myös karskimpia osuuksia, joissa herkistely on selkeän miehistä niin riffitasolla kuin laulusuorituksissa.

Niin sujuvasti kuin Funeral nykyisellä kokoonpanollaan tyylinsä hallitseekin läpi koko kiekon, on lopputulos kuitenkin hieman tunneköyhä ja huonolla tapaa ontto. Tyylikeinot ovat biisistä toiseen toistensa vähäisiä variaatioita ja kuuntelukokemuksen jälkeinen olo on houkan kuin turhaan onnellisuusnappeja napsivalla ihmisellä, jolle mikään ei tahdo tuntua oikein miltään. Legendaarisessa Kevyesti keskellä päivää radion toivekonsertissa Oratoriumia olisi mukava tosin kuulla.

  

Hero Dishonest

Alle lujaa

If Society

3,5

Alle lujaa onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä mielenkiintoiselta että ärsyttävältä, mutta onneksi siinä kuitenkin joku vetää puoleensa kerta toisensa jälkeen. Lyhyinä, pääasiallisesti 1-2 minuutin mittaisina purskeina räväkästi vähän joka suuntaan lähes pakkoliikkeiden omaisesti sätkivä hardcore on kuitenkin selkeästi vähemmän skitsofreenista kuin lähes häiriintyneellä tajunnanvirtametodilla kirjoitetut tekstit arkipäiväisistä havainnoista ja kokemuksista. Sanoitusten laatija osaa joko pelottavan hyvin asettua päänsisäisiä ääniä noudattavan henkilön asemaan tai on itse kiireisen avun tarpeessa. Varsin pelottavaa, mutta tekee kieltämättä vaikutuksen.

Puoli tuntia punaisella kolmiolla varustettua Hero Dishonestia aamuin illoin nautittuna on oikea annostus lähes kaikkiin muihin vaivoihin paitsi ahdistukseen ja paniikkihäiriöihin. Lääkitys alkaa vaikuttaa viimeistään kahden viimeisen kappaleen Puren itseäni ettei tääkin ois unta ja Pekkaspäivä kohdalla, joiden 12+ minuutin yhteiskeston aikana laskeutuminen kohti normaalimpaa olotilaa alkaa. Yhdistettynä rauhalliseen musiikkiterapiaan teho on hyvä, vaikkei teksteistä niin uskoisikaan.

Alle lujaa ei ole kaikkia varten ja hyvä niin, koska käytännössä se melkeinpä tarkoittaisi, että mielenterveysongelmien hoitoresursseja pitäisi kasvattaa huomattavasti nykyistä tarvetta suuremmiksi.

Kadavar
Abra Kadavar

Nuclear Blast

4

On melkoisen härskiä, joskin Kadavarin kohdalla täysin luonnollista tällätä albumin kanteen purppurasävyinen bändipotretti orkesterin kolmesta partasuisesta ja pitkätukkaisesta hipinretkusta, joita työnvieroksujiksikin voisi helposti epäillä. Pelkän kansitaiteen muodostamat vahvat mielikuvat 70-luvun alkupuolen groovaavasta heavy rockista osuvat kohdalleen myös levyn sisällön puolesta eikä yhtyeen lähes täydellistä konseptinhallintaa voi kuin ihailla. Sakemannien tyyli kun on selvästi kauttaaltaan vuosien saatossa sisäistettyä eikä pikaisesti muutaman klassikkolevyn kautta opeteltua.

Melkoisen taikatempun yhtye tekeekin toisella täyspitkällä julkaisullaan Abra Kadavarilla, sillä näin autenttisen hienosti, mutta silti riittävän omalla otteella toteutettua Black Sabbathin ja Pentagramin sekä ylipäätään koko aikakauden palvontaa harvoin tulee vastaan. Mitä siitä, jos osa melodioista ja riffeistä on suoraan em. kaksikon tuotannosta lainattua, kun ripaus hawkwindmaista psykedeliaa mukaan sekoittamalla on kuitenkin saatu luotua hyvinkin tutuista aineksista jotain uutta, jollaista ei liikaa nykyaikana kuule.

Levyn kaikki yhdeksän kappaletta rullaavat mainiosti huolimatta mukavasti polveilevista biisirakenteista, ja vaikka mistään raskaasta ja synkästä laahaamisesta ei olekaan kysymys, on kappaleiden pohjavire kauttaaltaan melankolinen tai tummanpuhuva. Kun vielä leppoisen ilmava tuotanto ja säästeliäästi käytetyt urut täydentävät monimuotoisia kappaleita hienosti, ei levyltä varsinaisia vikoja löydy etsimälläkään.

Aivan timanttisia viisuja ei Kadavar osaa vielä kuitenkaan tehdä, mutta pelottavan lähellä ja jo nyt klassikoksi nostettavia sen sävellykset alkavat olla. Abra Kadavar on silti levy, jonka kaltaisen heavy metalin pioneerin Black Sabbathin ensi kesäkuussa ilmestyvän ”13” -albumin toivoisi olevan. Pelkäänpä kuitenkin pettyväni pahoin, mutta onneksi heidän musiikillinen perintönsä elää ja voi hyvin Graveyardin ja Witchcraftin lisäksi myös Kadavarissa.

Mourning Beloveth

Formless

Grau

3

Irlantilaiset tunnetaan jukuripäisenä kansana ja aina 90-luvun alusta asti toiminnassa ollut, mutta todenteolla vasta 2000-luvulla julkaisutoiminnassa aktivoitunut doom-death porukka Mourning Beloveth vain vahvistaa käsitystä. Formless kun ei juurikaan kuulosta erilaiselta kuin aiemmat neljä täyspitkää. Kun kappaleita on saatu vielä sävellettyä kuusi, mutta CD:n kapasiteetti alkaa tulla vastaan jo viiden jälkeen, kannattaa yhden 14 minuuttisen biisin takia julkaista tuplalevy. Perin arvostettavaa kompromissitonta toimintaa.

Tämän sortin tuomionjulistus nojaa yhä edelleen vahvasti MB:n perustamisen aikoihin syntyneen genren peruselementteihin eikä niin bändillä saati itse genrelläkään ole ollut halua eikä oikeastaan tarvettakaan muuttua missään vaiheessa. Massiiviset ja pitkät biisit sekä raskas ja hidas lanaus että melankoliset melodiat yhdistetään usein vastakohtaisuutta korostaviin, aina laulua myöten herkempiin ja kevyempiin osuuksiin. Näistä vakioelementeistä koostuu myös Formless.

Levy on kaikin puolin tuttua ja turvallista peruskauraa, jonka toteutusta ei kuitenkaan käy missään nimessä moittiminen. Pääasiassa Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin levyttämät klassikkot vain määrittelevät Mourning Belovethin edustaman tyylisuunnan sen verran definitiivisesti ja mestarillisesti, että nykyään Formlession kaltaiset perushyvät levyt harvemmin pystyvät enää lastaamaan koko maailman tuskaa kuuntelijan harteille kannettavaksi ja nautittavaksi poislukien todelliset genreintoilijat.

Ocean Chief

Sten

I Hate

3,5

Mjölbyläisen Ocean Chiefin kipparoima S/S Sten omaa melkoisen syväyksen, mutta reilun vuosikymmenen kokemuksella sisävesilaivurit kuljettavat järjestyksessään neljättä, täydessä graniittilastissa hitaasti eteenpäin puksuttavaa paattiaan varmasti ohi vaanivien karikoiden ja matalikkojen. Tuskin ruotsiksi kajahtelevat komennotkaan karkottavat vielä tähän mennessä harvalukuisia laivaan astuneita matkustajia, sillä neljästä pitkästä etapista koostuva ja toista tuntia kestävä matkustusreitti tarjoaa riittävästi mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa reppumatkailusta pitäville.

Ruotsalaisnelikon kaukaisia drone- ja jopa stoner sävyjä sisältävä massiivisesti muriseva doom metal vaikuttaa aluksi genrelle tyypillisesti varsin askeettiselta. Kiitos tälle levylle vakinaiseen vahvuuteen liittyneen minikorgistin, toistojen kautta pintaa syvemmälle uppoutumalla kappaleista alkaa paljastua tyylikkään salakavalasti toteutettuja eri kerroksia, joiden ansiosta levy on huomattavasti mielenkiintoisempi ja omaperäisempi kuin monen alan peruslouhijan tuotokset.

Neljän perusaineksista koostetun ja näinkin massiivisten sekä mittavien teoksien säveltäminen ja niistä vielä kivenkovaa lähestyvän kokonaisuuden kasaaminen ei tässä genressä ole helppoa. Stenillä yhtye tässä kuitenkin jo varsin hyvin onnistuu, vaikka luksusristeilyn laatutasoa se ei aivan vielä saavutakaan. Käsi lippaan -tervehdys on silti jo paikallaan: Hail to the Ocean Chief!

Orchid

The Mouths of Madness

Nuclear Blast

4

Jos oli Orchidin ensimmäinen täyspitkä Capricorn (2011) täysveristä Black Sabbathin viiden ensimmäisen levyn palvontaa niin biisillisesti kuin tuotannollisesti, on kahden EP:n jälkeen ilmestyvä The Mouths of Madness kokonaisvaltaisesti lähempänä vuonna 1975 ilmestynyttä ja ikävän aliarvostettua Sabotagea. Yllättävää kyllä Orchidin tapauksessa tämä hienoinen tyylinmuutos kääntää kehityskaarta ylöspäin siinä missä esikuvallaan albumista alkoi tasainen hajoamista kohti viettävä alamäki.

Niin taitavasti kuin debyytti olikin tehty, jäi kappaleista kuitenkin puuttumaan sama hillitömän grooven ja raskauden yhdistelmä sekä ennen kaikkea käsittämätön niin riffien kuin kertosäkeiden mieleenpainuvuus, joka teki BS:n biiseistä ajattomia todellisia klassikoita. Siinä missä Sapatti ei uudistuessaan kuitenkaan aivan täysin onnistunut, tuntuu amerikkalaiset taas monipuolistuneen ja löytäneen jopa hieman omaa ilmettä, vaikka niin monet melodiat, kitara -ja bassokuviot sekä rytmikikkailut ovat edelleen lähes suoraan lainattu Iommi-Butler-Ward kolmikolta.

Aiempaa rankempi ja vauhdikkaampi ilmaisu aina soundeja myöten istuu Orchidille selvästi hidastelua ja synkistelyä paremmin, sillä nyt viisuissa on enemmän sekä draivia että energiaa, mutta myös haastavuutta ja kiinnostavuutta. Birminghamin nelikon vaikutusta joka käänteessä on edelleen täysin mahdoton olla mainitsematta, mutta melkoisia ihmetekoja täytyy heidänkin tehdä täyttääkseen edes murto-osan valtavista odotuksista ja pistääkseen The Mouths of Madnessista paremmaksi.

Regarde Les Hommes Tomber

Regarde Les Hommes Tomber

LADLO

3

Ranskalaisuus ja taiteellisuus kulkevat usein käsi kädessä ainakin ajatuksentasolla ja 20 vuoden takaisesta draamarainasta nimensä napannut Regarde Les Hommes Tomber vahvistaa mielikuvaa. Mistään Stendahlin syndrooman laukaisevasta taide-elämyksestä ei sentään ole kysymys, mutta tuoreelta kokoonpanolta löytyy selkeästi niin kunnianhimoa kuin osaamistakin tehdä musiikkia genrepakkaa sopivasti sekoitellen.

RLHT:n luomistyön tulos pohjautuu suurelta osin black metaliin, mutta yhtä lailla mukana on myös samassa määrin melankolisen synkkää doom-pohjaista tunnelmointia kuin raskaampaa, sludgea lähestyvää junnausta, josta pahin pörinä ja räkä on kuitenkin siloteltu pois. Kappaleet soljuvat osista ja tunnetiloista toiseen ja takaisin sujuvasti, eikä mistään itsetarkoituksellisesta nirppanokkaisuudesta ole tietoakaan. Yksinkertaisen metal -genremäärittelyn eteen voi halutessaan liittää myös post-etuliitteen, mikäli sana ei allergioita aiheuta.

Niin hyvin kuin paketti fransmanneilla onkin kasassa jo esikoisellaan, ei sinällään helppo ja miellyttävä kuuntelukokemus koskaan syvene sellaisille tasoille, joihin tämän kaltaisin musiikin pitäisi pelkän kurottelun sijasta päästä. Tämän tavoitteen saavuttaminen on henkimaailman asioita, joten harppaus hyvästä keskitasosta kohti merkkiteosta on teoriassa pieni, mutta käytännössä vaikeasti toteuttavissa. En tosin epäile hetkeäkään, etteikö näillä kavereilla jo seuraavalla levyllä hyvät mahdollisuudet siihen olisi.

Rejected

South Karelia Night 7"

Business City Music Promotions

4

Ei ole 15 vuoden reenaaminen, keikkailu ja julkaisutoiminta mennyt hukkaan Lappeen Rantalaisella Rejectedilla. Nyttemin helsinkiläistyneet kaverit lievittävät koti-ikäväänsä kolmen biisin South Karelia Night seiskalla, joka onkin läpeensä vallan iskevää, jymäkkää ja tanakasti perusasioihin nojaavaa punk rockia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nelikon soundi nojaa perinteisen kotimaisen 77:n sijasta hivenen tuoreempaan ja kansainvälisempään meininkiin. Tämän näytteen perusteella Rejectedin ei tarvitse painaa korviaan luimuun ja häntää koipien väliin, vaikka samalle viivalle laittaisi genren tunnetuimpiakin artisteja. Etenkin sinkulan nimiraita varustettuna hyvillä melodioilla ja sooloilla kulkee perhanan tanakasti jopa siihen malliin, että selkeät tulevaisuuden keikkahitin ainekset on jo nyt aistittavissa.

Kappaleiden lyhentyessä loppua kohti alle kolmen ja lähemmäs kahta minuuttia alkaa pientä lurpahtamista tapahtua, vaikka mistään romahduksesta ei voikaan puhua. The Parasite Must Die rullaa vielä pitkälti samoin, joskaan ei aivan yhtä leuhkin eväin kuin edeltäjänsä, mutta pienjulkaisun päättävässä Sweet Deliriumissa onkin jo havaittavissa selkeää tyhjäkäyntiä ja turhanpäiväistä rallattelua.

Rejected on tällä julkaisulla juuri niin energinen, tarttuva ja uskottava kuin se vain parhaimmillaan voi olla. Kaksi oikein hyvää rallia kolmesta on nelosen arvoinen suoritus.

Satan

Life Sentence

Listenable

4,5

Saatana on herra! Ainakin lähes kaikille niille NWOBHM-jatkokurssin suorittaneille, joille vuonna 1983 julkaistu Satanin esikoinen Court in the Act on pakostakin tullut tutuksi. Kyseessä kun sattuu olemaan aidosti aikaansa edellä ollut albumi, joka ehdottomasti ansaitsisi vielä nykyäänkin suuremman yleisön huomion aivan samoin kuin kolme vuotta aiemmin julkaistu Diamond Headin debyytti Lightining to the Nations. Tämä kaksikko kun on vähintäänkin yhtä kova kuin Saxonin, Def Leppardin tai jopa Iron Maidenin samoihin aikoihin ilmestyneet levytykset.

On varsin odottamatonta, että ainoastaan kaksi täyspitkää Satan nimellä julkaissut porukka tekee paluun 2000-luvulla ja vieläpä sillä kaikista legendaarisimmalla kokoonpanolla jolla se debyyttinsä teki. Käsittämättömämpää on kuitenkin se, että paluulevy Life Sentence on puhdasveristä jatkoa siitä, mihin bändi aikoinaan jäi ennen Suspended Sentencen (1987) julkaisua.

Levyn nostattama tunne vanhoista hyvistä ajoista on täysin kokonaisvaltainen, sillä niin levyn kansikuva, ihastuttavat, mutta nykymittapuun mukaan kolkot ja ontot soundit kuin itse biisitkin on 100% ehtaa uuden aallon brittiläistä heavy metalia puhumattakaan omalaatuisesta lähes mystisestä tunnelmasta, joka tuon ajan musiikissa usein vallitsi. Joillekin läpeensä vallitseva käppäisyys voi olla hyvinkin häiritsevä tekijä, mutta itselle juuri siinä piilee koko homman viehätys. Puhumattakaan kovista biiseistä.

Brian Rossin ääni korkeine kiekaisuineen on yhä edelleen hämmästyttävän hienossa kunnossa ja kaksikon Steve Ramsey-Russ Tippins kitaroista irtoaa nykyäänkin nerokkaan yksinkertaisia melodioita sekä riffejä, jotka tunkeutuvat muutaman kieputuksen jälkeen vaivihkaa päähän vain sinne jäädäkseen. Basisti Graeme Englishin ja rumpali Sean Taylorin muodostama rytmin perusta on lähes karua, mutta konstailemattomuudessaan hyvin kokonaisuuteen istuvaa.

Life Sentence on toisen vanhan lähes unohduksiin jääneen legendan Ozin comebackin-kiekon Burning Leather (2011) ohella mainio muistutus siitä, mitä heavy metal tapasi olla. Juuri tällaista meininkiä siistin digitaalinen nykymaailma tarvitsee.

Seal of Beleth

Slow Music for Dead People

omakustanne

4

Kolme miestä ja doomi. Siinä kotimaisen Seal of Belethin konsepti kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan unohtamatta sanoituksissa näkyvää kumarrusta alakerran sarvipäisten herrojen suuntaan. Rotten Soundin lanseeraamasta sloganista Fast Music for Slow People väännetty levyn nimi kertoo niin ikään sisällöstä olennaisen, vaikka orkesterin musiikki tuskin täysin kylmän kankeaksi ketään synkemmästä jynkytyksestä tykkäävää jättääkään.

Selvimmin musiikista aistittavissa olevat vaikuttajat ovat ehdottomasti Cathedralin ja Electric Wizardin vanhempi tuotanto, vaikka satunnaisia kaikuja myös Reverend Bizarresta on kuultavissa. Seal of Beleth on kuitenkin joka suhteessa em. kaksikkoa selkeästi alkukantaisempi ja vailla minkäänlaista huuruilua tai selkeästi tarttuvaa melodisuutta. Poppoon erittäin selkeä ja yksinkertainen jurnutus onnistuu kuitenkin synnyttämään kiehtovan ja lähes hypnoottisen tunnelman, jonka ansiosta albumin useimmat, pitkälti yli toistakymmentä minuuttia kestävät kappaleet kantavat loppuun asti. Myös juuri sopivan säästeliäästi puolimurinan vastavoimana käytetyt puhtaat laulut laajentavat ilmaisua hyvin ilman että eksyttäisiin vahvasti esille vyörytetystä musiikillisesta missiosta harhaoppineisuuden pariin.

Hyvinkääläisten ensilevytys on raskas ja vahva esiinmarssi hyvillä aikomuksilla kivetyllä polulla, jolla harvemmat kuitenkaan kulkevat. Pieniä, lähinnä henkimaailmaa liippaavia seikkoja parantamalla manaamisen lopputulos olisi entistäkin voimallisempaa. Päätöskappale Whore of Azraelin kaltaisissa, mukavan melankolisia ja pikkunättejä melodioita sisältävässä materiaalissa saattaisi piillä Seal of Belethin tie, totuus ja elämä.  

Michael Schenker’s Temple of Rock & Lovedrive Re-Union Tour – Klubi, Tampere 25.4.2013

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta, kuinka arvaamattomista otteista tunnetun kitarasankarin paletti pysyi kasassa Mansessa.

Inferno #105/2013

Annie Mall

Heavy Feathers

Grassbay

3

Harva bändi myöntää ääneen olleensa pitkään harhateillä musiikkinsa kanssa, mutta näin vaan tekee viisi vuotta täyttänyt helsinkiläinen Annie Mall esikoisjulkaisunsa yhteydessä. Aivan vieläkään ei oma linja tunnu täysin löytyneen, sillä niin kypsältä kuin yhtye kaikin puolin kuulostaakin, on sen biiseissä vallan paljon tyylillistä hajontaa. Vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta tässä tapauksessa albumi tuntuu ennemminkin hieman linjattomalta kuin sisällöltään ilahduttavan monipuoliselta.

Laulaja Sini Peltokorvella on kieltämättä kiehtova ja vahva ääni, jolla neiti pystyy tulkitsemaan hyvinkin erilaisia, aina väkisinkin Queens of the Stone Age:n mieleen tuovista Foxholen ja Where Are the Tyrants Made? -kaltaisista stoner rock vedoista kevyemmin tunnelmoiviin viisuihin levyn päättävän Amyn lailla. Hienoimmin viisikko onnistuu herkän savuista ilmapiiriä ja outoa riehakkuutta sisältävässä Die Mice -kappaleessa sekä tätä seuraavassa popisti rokkaavassa Some Die Youngissa.

Nimileikkisällä Annie Mallilla on runsaasti hyviä palikoita osaavissa käsissään, mutta prameampaan lopputulokseen päästäkseen sen pitäisi entistä harkitummin suunnitella mitä se haluaa niistä rakentaa, toimivan hikisen rock-klubin vai täydellisesti lomailuun sopivan kesämökin vesistön rannalla. Molempia kun ei ole mahdollista toteuttaa samalle tontille.

Anthrax

Anthems EP

Nuclear Blast

3

Ajatus Anthraxista coveroimassa 30-40 vuotta vanhoja rock ja AOR-biisejä Rushilta, Thin Lizzyltä, AC/DC:ltä, Cheap Trickiltä sekä Bostonilta että Journeylta voi tuntua aluksi oudolta, mutta onhan yhtye uransa alkuaikojen tunnetuimpien Alice Cooper, Sex Pistols, Black Sabbath, Discharge ja Run DMC yms. lainojen jälkeen esittänyt omia näkemyksiään useista muistakin ei niin itsestään selvistä kappaleista aina U2:sta, The Policeen ja Queeniin. Tämän lisäksi bändin solistilla Joey Belladonnalla on myös aktiivinen em. AOR-legendoja sekä mm. Pink Floydia coveroiva bilebändi Chief Big Way, jossa intiaani laulamisen lisäksi soittaa muuten myös rumpuja.

Omana itsenäisenä julkaisunaan lainalauluja sisältävä EP tuntuu väkisinkin hieman turhalta, etenkin kun nippa nappa yli puolen tunnin mitasta kolmannes tulee Worship Musicilta napatusta Crawlista sekä tämän uudelleen miksatusta versiosta. Onneksi herra Belladonna on iän myötä kehittynyt vain entistäkin paremmaksi laulajaksi. Äänen hallinta, voima ja väri on huomattavasti paremmalla tasolla kuin nuorena jullina, jolloin laulaminen oli kaikessa klassisuudessaan melkoista kiekumista. Ei siis olekaan mikään ihme, että herran suoritus näinkin erilaisissa ja vaikeasti hyvin tulkittavissa kappaleissa on kehumisen arvioista.

Anthraxin versioiden suurin ongelma onkin se, että ne kuulostavat kylmiltä ja steriileiltä verrattuna dynamiikkaa ja vahvoja tunteita tihkuviin alkuperäisiin. Voi kunpa mukaan olisi saatu samanlaista rosoista soittamisen meininkiä kuin The Greater of Two Evilsillä (2004), jossa bändin silloinen vokalisti John Bush teki selvää jälkeä itsensä näköisillä tulkinnoillaan edeltäjiensä Turbinin ja Belladonnan tutuiksi tekemistä veisuista. Eräänlaista coverointiahan se tuokin oli.

Hieman yllättäen parhaiten toimivat versiot Cheap Trickin Big Eyes, melkein Deep Purpleksi muuttunut näkemys Bostonin Smokin' -kappaleesta sekä mukavasti svengaava Keep on Runnin', jonka alkuperäisesittäjä on edelleenkin vahvaa aikuisrokkia julkaisevaa Journey. Rushin Anthem kuulostaa turhan hätäiseltä ja AC/DC:n TNT sekä Thin Lizzyn Jailbreak taas sieluttomasti yksi yhteen vedetyiltä perusrokeilta.

Anthemsilla on tasan puolet hyvää ja toinen puoli ei niin hyvää. Kolmonen on näiden ääripäiden keskiarvo.

Final Assault

King of Shame 7”

Omakustanne

3

Kaksi täyspitkää aiemmin ilmoille tuutannut Final Assault tyytyy tällä kertaa pienempään määrään biisejä ja formaattikin on muuttunut digitaalisesta analogiseksi. Äärimmäisen yksinkertaisiin valkoisiin(!) kansiin tällätty, vahvassa 80-luvun hengessä viivaimella suunniteltu logo paljastaa jo sisällöstä paljon. Rässiähän tämän on oltava, joskaan selkeät crossoverit hajut eivät käy korviin kuin vasta kuunteluvaiheessa.

Seiskan kipakasti starttaava nimiraita hidastuu hetkessä hieman yllättäenkin keskitempoiseksi thrash-hölkäksi, mutta kiitos repivä-äänisen laulaja Jänön ja kireäsoundisten kitaristien Asan ja Jurgin livakan sooloilun biisi ei kuitenkaan taannu tylsäksi junnaukseksi.

Kääntöpuolella kierroksia onkin lisätty sitten reilusti, kun bändi esittää kunnianosoituksensa ilmeisille esikuvilleen. Suicidal Tendenciesin I Feel Your Pain And I Survive sekä Misfitsin Death Comes Ripping vetäistääkin läpi hyvällä asenteella ja intensiteetillä eikä tulkinnoista löydy moitteen sijaa. Eipähän kaksikko ole edes sieltä kuluneimmasta tai koveroidummasta päästä.

Jos uusimaalaisten omassa kappaleessa King of Shame olisi lisänä edes puolet lainojen energiasta tai tarttuvuudesta, olisi kokonaisuus selkeästi parempi. Nyt se painottaa lopputulosta vastustamattomasti kohti hyvää keskitasoa.

Hateform

Sanctuary in Abyss

Spinefarm

3,5

Vastoin hyvin yleistä konsensusta Turku on minusta kaunis ja mukava paikka. Sama pätee myös itse turkulaisiin, joiden mokellus kuulostaa korviini hassulta muttei rumalta. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt turkulaisuutta, itse kun en ole oikeastaan mistään kotoisin. Nyt Spinefarmille päätynyt ja kolmannen levynsä julkaiseva Hateform on niin ikään turkulainen, enkä koskaan ole täysin sisäistänyt heidänkään tuotoksia.

Lähtökohtaisesti orkesterin death metaliin pohjautuva ja hivenen thrashin puoleltakin ammentava musiikki on aina ollut makuuni, mutta kumpikaan kahdesta aiemmasta täyspitkästä ei ole tahtonut avautua sitten niin millään, vaikka kuinka olen halunnut ja useasti läpi pyöritellyt. Sisäistämisongelmani ei ole johtunut tyylillisistä, toteutuksellisista tai soitannollisista seikoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on aina tuntunut olevan liiankin paljon tarttumapintaa. Täysillä mukaan tempautumisen sijasta olen aina jäänyt paikallinen ihmettelemään kuka-mit-häh-kyl määki Turus -tyyppisesti. Tällä uutukaisella ongelmani on selkeästi aiempaa lievempi, vaikka sisältörikkautta ja vauhtia tuntuu silti vieläkin olevan hieman liikaa tällaiselle puoli-savolais-puoli-hämäläiselle.

Albumin taidokkaasti ja ennen kaikkea tyylikkäästi juoksevat kitaramelodiat ja liidit miellyttävät erityisesti korvaa, hyvinä esimerkkeinä Born Exiled ja Sculpture of Flesh. Usein turhankin vaikeasti hahmotettavaksi yltyvä riffittely sekä kauttaaltaan selkeiden kertosäkeiden puute synnyttää turhan suuren ristiriidan ja riittämättömyyden tunteen muuten hienosti toimivan melodisuuden kanssa.

Jos seuraavalla levyllä jatketaan siitä, mihin Sanctuary in Abyssin päättävä mahtava biisikaksikko, huikea lähes 9 minuuttinen instrumentaalieepos Illusion For The Absolved... ja jylhä ...Redemption for The Awake jäävät, alan taatusti ymmärtämään turkulaisia entistä paremmin.

Jumalan Ruoska

Kolme miestä ja beibi LP

Ässä-levyt

2

Tässäpä vasta kokonaisvaltaisen hämmentävä julkaisu. Pitkäsoitto kun taltiointiin jo vuosina 2003-2004, mutta rahojen loputtua ja miehistön vaihduttua itse julkaiseminen jäi. Tosin tämän jälkeen ylä-savolainen orkesteri tosin julkaisi varsinaisen debyyttinsä vuonna 2007 vain hajotakseen vielä samana vuonna. Viime vuonna tapahtuneiden kolme keikan comebackin myötä Kolme miestä ja beibi päätettiin kuitenkin vihdoin ja viimein saattaa ihmisten saataville ja formaattina tietenkin pelkkä vinyyli. Eikä tässä vielä kaikki.

Musiikillisesti Jumalan Ruoska sivaltelee varsin karskia ja rosoista rokkia, jonka juuristosta löytyy myös punkkia, niin asenteellisesti kuin musiikillisestikin. Kun kokonaisuutta sekoitetaan vielä kappaleista riippuen selkeillä twist, jazz, jytä ties minä muine rock-vaikuttein, on albumi melkoisen outo lintu tai kala.

A-puolen varsin menevän avaustrion Katuhässäkkä, Siihen tottuu ja Maantiesotilaat jälkeen samalle tasolle ei pääse kuin B-puolen avaava Haluutsä että mä delaan? Näistä neljästä kappaleesta olisikin saanut kursittua kokoon melko mukavasti toimivan EP:n, nyt loput kahdeksan kappaletta sekoittavat ja taannuttavat kokonaisuutta alle keskinkertaisuuden.

Jumalan Ruoskan omintakeista asennetta ja tyyliä on silti pakko arvostaa vaikkei siitä pitäisikään. Kylähulluja kun harvemmin enää nykyään näkee kylien raiteilla tai keikkalavoilla.

Lovijatar

Hämärän kulkija EP

Omakustanne

3

Lovijattaren juuret ovat vahvasti Etelä-Karjalan helmessä Lappeenrannassa sekä stoner rockissa. Yhtyeen laulaja Tommi Vaittinen kun on ehtinyt vaikuttaa mm. jo 90-luvun puolella toimineessa Shamosissa ja sen eräänlaisessa seuraajassa Elephant Bellissä, joissa myös rumpali Mikko Neuvonen on paukuttanut. Kun bändiä on perustamassa ollut niin ikään lappeenrantalainen Battleloresta tuttu kitaristi Jussi Raivio, on vanha lasten seuraleikki osoittanut jälleen toimivuutensa Suomen pienissä muusikkoympyröissä.

Jos yhtyeen keskeinen ajatus yhdistää suoraan mm. Kalevalaista vanhaa kansanrunoutta, loitsurunoja, S. Albert Kivisen luomia Cthulhu-mytologiatekstejä sekä itkuvirsien teemoja nykyajalle tutumpaan raskaaseen rockiin ei olekaan ideana aivan täysin uniikki, on se silti erittäin kiehtova ajatuksen tasolla ja osaksi myös Lovijatarin toteutuksena.

Lovijatarin laululinjat sekä tenhoavat tekstit toimivat hyvin yhteen, mutta itse musiikki riffeineen ja melodioineen ei tahdo päästä samalle tasolle. Mitä rankemmaksi meininki yltyy, sitä sisällöllisestä konseptistaan irrallisemmalta itse musiikki kuulostaa. Lähes herkän balladimainen Kun usva peittää minut saleihinsa tai sitä seuraava suhteellisen kepeä ja melkeinpä progemaisesti tunnelmoiva Kulje kuu pala päivä EP:n mieleenpainuvimpina kappaleina vain vahvistavat tätä kuulohavaintoa.

Ensijulkaisullaan Hämäränkulkija Lovijatar on heti löytänyt kiehtovan polun pään, jota ei liikoja ole tässä maassa kuljettu. Matkaa sillä on kuitenkin vielä runsaasti taitettavana, ennen kuin edes määränpää on taivaltajille saati seuraajille selvinnyt.

Shades of Nowhere

Nowhere Town

V.R. Label Finland

3,5

Bruce Springsteenin tyylisen american tekeminen hyvin ja vakuuttavasti on kaukana helposta, etenkin jos artisti tai yhtye ei ole sitä imenyt jo äidinmaidosta lähtien sekä vielä elänyt ja hengittänyt tämäkin jälkeen vuosikausia aidoilla tapahtumapaikoilla. Shades of Nowhere onnistuu tässä kaikessa kolmannella albumillaan suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka sen kappaleissa ei olekaan kuin pieni osa Pomon täysin uniikista intensiteetistä ja karismasta.

Enemmän esimerkiksi The Gaslight Anthemin musiikissa Brucea on kuin turkulaisissa jo pelkästään kotimaansa perusteella, mutta samanlaisista pienen ihmisen elämää kuvaavista yksinkertaisista tarinoista myös Shades of Nowhere laulaa. Kappaleiden melankolisesta pohjavireestä löytyy paljon silkkaa poppia, mutta korvia höristämällä vaikutteita löytyy myös sekä punk- että irkkurockista. Näistä osasista bändi on saanut hienosti sovitettua lähes koko levyllisen mainiosti eteneviä ja suurelta osin erittäin tarttuvia kappaleita, joilla se onnistuu kuulostamaan selkeistä vaikutteistaan huolimatta riittävän paljon itseltään.

Nowhere Townilta jää ainoastaan kaipaamaan astetta rosoisempaa otetta sekä entistäkin syvemmälle uppoavia tunnetiloja. Lopputulos jää nyt väkisinkin hieman laimeaksi, vaikka porukalla potentiaalia korjata nämä pienet joskin merkittävät puutteet selkeästi tuntuisikin löytyvän. Toivon mukaan näin käy viimeistään seuraavalla levytyksellä.

Sortokausi

Pelkotila

Aurastar

3,5

Kun amerikkalainen moderni metalliyhtye esittää olevansa rankka, kuulostaa lopputulos niin usein pelkästään itsetarkoituksellisen brutaalilta ja tylsältä junnaamiselta. Vaan annapas olla kun suomipoika tekee samanlaista, niin johan kiinnostaa eri tavalla, kokonaisuus svengaa kivasti ja kurmuutus alkaa olla lähes kauttaaltaan jopa tarttuvaa. Fredin laulun sanoin: se outoa on.

Nimi Sortokausi tuo ennemminkin mieleen hardcore/punk-yhtyeen kuin nicolemaista raskaan melodista nytkytystä hivenen sotajumalamaiseen synkän tarkkaan vyörytykseen yhdistävän porukan, jonka tyylilajia nuoriso kutsuisi käsittääkseni lähinnä deathcoreksi. Vaan eipä kumpikaan nimi bändiä pahenna, etenkin kun viisikko on ehtinyt kypsytellä kokonaisuutta useamman demon ja EP:n ajan sitten perustamisvuotensa 2004.

Sanoituksellisesti yhtyeen paletti on hivenen levällään, sillä niin väkivallan kuin henkisen pahoinvoinnin kuvauksissa yhtyeen sanoma kaikessa geneerisyydessään ei onnistu piinaamaan kaivatulla tavalla. Sen sijaan Suomen ainoata poliittista murhaa, Eugen Schaumanin tapausta tai uskonnollista terrorismia käsitellessään tekstit ovat selkeässä konkreettisuudessaan huomattavasti tehokkaampia.

Jos nasevan mittainen Pelkotila on jo tällaisenaan vallan valmiin kuuloinen paketti ensimmäiseksi täyspitkäksi julkaisuksi, on selkeää potentiaalia omaavalla Sortokaudella silti vielä petraamisen varaa. Auran tyhjästä ilmaantuvan pikkunätin melodian tai Poliittisen murhan hienon lyhyen liidin ja sitä seuraavien kitarakuvioiden sekä koskettimien yhdistelmän kaltaisia säästeliäästi käytettyjä yllätyksiä voisi viljellä vieläkin rohkeammin. Eksoottisina mausteina ne ovat paikallaan jo nyt, mutta suun makureseptoreita kiusaisi mielellään astetta suurempinakin annoksina.

Lost Society & Overkill - Pakkahuone, Tampere 17.4.2013

Amerikkalais-suomalainen kombo osoitti, että laadukkaan thrashin tulevaisuus voi olla niin nuorissa kuin vanhoissa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Lowburn "Soaring High" EP

1. Soaring High 04:52
2. Running On Fumes 02:43
3. The Power It Holds 06:12
4. Moonful of Stars 05:21

Kokonaiskesto: 19:08







Eipä ole mikään ihme, että heti ensimmäisellä julkaisullaan lappeenrantalaisen Lowburnin paletti on lähes just eikä melkein kasassa. Onhan sen laulaja-kitaristilla Tomi Mykkäsellä vankka kokemustausta stoner-haahuilusta ja rokkailusta jo pitkälti 90-luvun puolelta niin Shamosin kuin Elephant Bellinkin riveistä. Kun tähän yhdistetään vielä musisointi mainiossa ja monelle ikävän pimentoon jääneessä Evemasterissa sekä Battleloressa (johon lopuilla kolmella Lowburn-kaverilla on myös kytkös menneisyydessä), niin ammattimiehistähän tässä on kysymys, eikä mistään vasta 2000-luvulla Monster Magnetiin tai Blue Cheeriin hurahtaneista untuvikoista.

Stoner rock on yksi niistä muutamasta musiikin tyylilajista, josta en ole juurikaan jaksanut innostua genrenä 2000-luvulla, mutta jonka harvat pioneerit ovat aikoinaan tehneet yhä edelleenkin hienosti potkivia levyjä. Kuunnellessa ensimmäisiä kertoja "Soaring High" EP:tä mielessä pyörii ainoastaan kysymys, miksi tämän kaltaista musiikkia edelleen tehdään ja etenkin julkaistaan. Sen verran vahvasti pitkään täysin muuttumattomina säilyneiden perusasioiden äärellä Lowburn kuitenkin on. Vastaus alkaa kuitenkin hahmottua     siinä viidennen pyöräytyksen kohdilla, kun kappaleet tunkeutuvat ensin päähän, siitä istumalihaksiin ja viimein myös jalan alle. Jo pelkästään työn ääressä konttorituolissa istuskellessa hyväksyvä nyökyttely, pienimuotoinen hytkyminen sekä varovainen jalan naputus lattiaan rupeaa muodostumaan tahdottomaksi rutiiniksi ja voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyisi yhtyeen keikalla pienessä keskiolutpöhnässä.

Lowburn osaa piru vie tehdä tutuista ja yksinkertaisista aineksista toimivaa rock-musiikkia, joka osoittaa esimerkillisesti, että hyvään lopputuloksen pyrkiessä ei todellakaan tarvitse yrittää luoda jotain uutta ja ihmeellistä, jos vain on todella sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen ja osaa sitä myös hyödyntää omissa luomuksissaan. EP:n kaikissa neljässä kappaleessa näin todellakin on tapahtunut aina messevän muhkeista soundeista lähtien, on kyse sitten tanakasti potkivasta nimiraidasta, vastustamattomasti svengaavasta "Running on Fumesista", vahvasti Monster Magnetilta kuulostavasta ja sopivan niukasti väriksi lisättyä psykedeliaa sisältävästä "The Power It Holds" -biisistä tai mainiosti koko ajan etukenossa jytäävästä "Moonful of Starsista" päätöksestä.

"Soaring High" ei saa edustamaansa genreä nousemaan uuteen kukoistukseen, mutta se taatusti potkii sitä eteenpäin korottaen samalla rimaa, jonka ylittämiseksi Suomen vireän, mutta syvällä undergroundissa luimistelevan stoner-skenen edustajat saavat tehdä kovasti töitä.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Ranger tulee ja tappaa taas

Melkein on unohtunut hehkuttaa Rangerin uutta "Combat Metal" kolmen biisin EP:tä, joka sekin on julkaistu ainoastaan kasettina aivan samoin kuten viime vuonna ilmestynyt "Metal Gear" EP. Kun meininki on entistäkin hurjempaa ja tiukempaa, ja ääriripeisiin rässiveisuihin on hiipinyt vielä hiukan enemmän iskevyyttä, on "Combat Metal" kerrassaan huikea suoritus aina viimeistä instrumentaalikappaletta myöten. Sopivasti siistiytynyt, mutta silti yhä autenttisen sohjoinen reenikämppätuotanto vain korostavat entisestään niin itse musiikin kuin soitonkin energisyyttä, vaikka kultakorvat ja Ipod-sukupolvi muuta väittäisivätkin.

Dekkinsä ja mankkansa jo vuosia sitten hölmöyksissään myyneet, mutta taas tai yhä vinyyliä hankkivia voi lohduttaa tietoa, että ensi kuussa Ranger on aloittamassa mini-LP:n äänitykset. Tarkempi info ja sisältö ei vielä ole tiedossa, mutta eiköhän nämäkin piekkoin selviä. Mustan kullan julkaisua odotellessa kannattaa Internetistä ottaa haltuun "Touch of Death" ja "Supreme Evil" -kappaleet. Se nimittäin kannattaa olet sitten sotahullu militaristi tai aseistakieltäytyjä hippi, pääasia että erinomainen rässi maistuu.

Hiidenhauta "Surma saapuu suota myöten" EP

1. Hiiltyneet 06:29
2. Häpeä 05:07
3. Talvi 07:35
4. Jäällä 1156 04:58
5. Varjot 12:02

Kokonaiskesto: 36:11






Osuvasti kesken pimeimmän talven esikois-EP:nsä lähinnä promotarkoituksiin julkaissut satakuntalainen Hiidenhauta kuulostaa näin vuonna 2013 selkeästi ilahduttavan 90-lukulaiselta. Jos vielä 2000-luvun alussa koskettimin koristeltu ja black metalista ammentava pakanametalli oli suurimmalta osin halvan oloista ja tylsää ideoiden kierrätystä vailla kummoistakaan vakuuttavuutta, on pitkä tauko tehnyt tehtävänsä. Nyt genrestä lepotaukoa saaneet korvat ja mieli jaksavat kuunnella ja osaltaan jopa innostua Hiidenhaudan musiikista.

Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö "Surma saapuu suota myöten" suurena innoittajana ole ollut etenkin alkuaikojen Moonsorrow, joka tosin vasta kahdella viimeisimmällä julkaisullaan "Viides Luku – Hävitetty" (2007) ja "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa" (2011) löysi vihdoin täysin oman, kliseevapaan ja ennen kaikkea uskottavan ja tarttuvan musiikillisen linjansa.

Hiidenhaudan EP on kaikessa konstailemattomuudessaan sekä hyvässä että pahassa varsin karskia. Soundillisesti sitä voisi pitää jopa kolkkona, mutta sekä hyvin erotteleva että selkeä ja puleerausvapaa tuotanto on "demomaisuudessaan" oikeansuuntainen valinta yhtyeen musiikille, vaikka pientä tasojentarkistusta eri instrumentit kaipaisivatkin.

Musiikin keskeisinä elementteinä ovat Rienan heleät naislaulut sekä mittavissa määrin käytetyt yksinkertaiset kosketinmatot ja kuviot, joiden toistuvana vastapainona ovat Fornjoturin rääkynät. Samoja vastakohtiin perustuvia tehokeinoja käytetään uskollisesti ja yksinkertaisesti myös kappaleiden rakenteissa, sillä pääasiallisesti hitaasti ja keskitempoisesti kulkevia biisejä ryyditetään satunnaisilla blasteilla kuten "Häpeässä" tai "Varjot"-kappaleen Finntroll-henkisellä hilipili-osiolla.

Valmiimillaan yhtye on mytologiaa, antikristillisyyttä sekä mystiikkaa käsittelevissä ja vanhaan kalevalamittaan puetuissa sanoituksissaan, joiden kuuntelu ja sisäistäminen ei hävetä missään vaiheessa silloin kuin niistä ylipäätään selkoa saa. Vaikka bändin tyyli onkin jo heti alkuvaiheessaan löytänyt oikeaan suuntaan viettävät selkeät urat, on etenkin sovituksellisissa ratkaisuissa vielä hiottavaa. Pienessä yksinkertaistamisessa sekä entistä eheämpiin kappalekokonaisuuksiin pyrkimisessä ja sitä kautta sujuvuuden ja tarttuvuuden kasvattamisessa Hiidenhaudalla on vielä tekemistä, sillä nyt kaikista viidestä biisistä ainoastaan "Talvi" osuu kokonaisuutena parhaiten maaliinsa. Kansikuva poislukien visuaalista ilmettä kannattaisi myös miettiä hiukan enemmän, sillä nyt otetut promokuvat kun ovat kuin suoraan huonosta saatananpalvontaheviä käsittelevästä dokumentista tai sketsisarjasta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega+
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Inferno #104/2013

Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3

Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.

Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.

Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.

The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4

Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30  minuutin ympäri korvia antava rysäys.

Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.

Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.

Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.

Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4

Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.

Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.

Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.

Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.

New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4

On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.

NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.

Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.

Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5

Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.

Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.

Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.

En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.

Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5

Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.

Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.

On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.

Saxon
Sacrifice
UDR
2,5

Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy  Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.

Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.

Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.

Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.

Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4

Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.

Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.

CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.

Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3

Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.

Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.

Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.