Amerikkalais-suomalainen kombo osoitti, että laadukkaan thrashin tulevaisuus voi olla niin nuorissa kuin vanhoissa.
Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta
tiistai 23. huhtikuuta 2013
torstai 11. huhtikuuta 2013
Lowburn "Soaring High" EP
1. Soaring High 04:522. Running On Fumes 02:43
3. The Power It Holds 06:12
4. Moonful of Stars 05:21
Kokonaiskesto: 19:08
Eipä ole mikään ihme, että heti ensimmäisellä julkaisullaan lappeenrantalaisen Lowburnin paletti on lähes just eikä melkein kasassa. Onhan sen laulaja-kitaristilla Tomi Mykkäsellä vankka kokemustausta stoner-haahuilusta ja rokkailusta jo pitkälti 90-luvun puolelta niin Shamosin kuin Elephant Bellinkin riveistä. Kun tähän yhdistetään vielä musisointi mainiossa ja monelle ikävän pimentoon jääneessä Evemasterissa sekä Battleloressa (johon lopuilla kolmella Lowburn-kaverilla on myös kytkös menneisyydessä), niin ammattimiehistähän tässä on kysymys, eikä mistään vasta 2000-luvulla Monster Magnetiin tai Blue Cheeriin hurahtaneista untuvikoista.
Stoner rock on yksi niistä muutamasta musiikin tyylilajista, josta en ole juurikaan jaksanut innostua genrenä 2000-luvulla, mutta jonka harvat pioneerit ovat aikoinaan tehneet yhä edelleenkin hienosti potkivia levyjä. Kuunnellessa ensimmäisiä kertoja "Soaring High" EP:tä mielessä pyörii ainoastaan kysymys, miksi tämän kaltaista musiikkia edelleen tehdään ja etenkin julkaistaan. Sen verran vahvasti pitkään täysin muuttumattomina säilyneiden perusasioiden äärellä Lowburn kuitenkin on. Vastaus alkaa kuitenkin hahmottua siinä viidennen pyöräytyksen kohdilla, kun kappaleet tunkeutuvat ensin päähän, siitä istumalihaksiin ja viimein myös jalan alle. Jo pelkästään työn ääressä konttorituolissa istuskellessa hyväksyvä nyökyttely, pienimuotoinen hytkyminen sekä varovainen jalan naputus lattiaan rupeaa muodostumaan tahdottomaksi rutiiniksi ja voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyisi yhtyeen keikalla pienessä keskiolutpöhnässä.
Lowburn osaa piru vie tehdä tutuista ja yksinkertaisista aineksista toimivaa rock-musiikkia, joka osoittaa esimerkillisesti, että hyvään lopputuloksen pyrkiessä ei todellakaan tarvitse yrittää luoda jotain uutta ja ihmeellistä, jos vain on todella sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen ja osaa sitä myös hyödyntää omissa luomuksissaan. EP:n kaikissa neljässä kappaleessa näin todellakin on tapahtunut aina messevän muhkeista soundeista lähtien, on kyse sitten tanakasti potkivasta nimiraidasta, vastustamattomasti svengaavasta "Running on Fumesista", vahvasti Monster Magnetilta kuulostavasta ja sopivan niukasti väriksi lisättyä psykedeliaa sisältävästä "The Power It Holds" -biisistä tai mainiosti koko ajan etukenossa jytäävästä "Moonful of Starsista" päätöksestä.
"Soaring High" ei saa edustamaansa genreä nousemaan uuteen kukoistukseen, mutta se taatusti potkii sitä eteenpäin korottaen samalla rimaa, jonka ylittämiseksi Suomen vireän, mutta syvällä undergroundissa luimistelevan stoner-skenen edustajat saavat tehdä kovasti töitä.
Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Ranger tulee ja tappaa taas
Melkein on unohtunut hehkuttaa Rangerin uutta "Combat Metal" kolmen biisin EP:tä, joka sekin on julkaistu ainoastaan kasettina aivan samoin kuten viime vuonna ilmestynyt "Metal Gear" EP. Kun meininki on entistäkin hurjempaa ja tiukempaa, ja ääriripeisiin rässiveisuihin on hiipinyt vielä hiukan enemmän iskevyyttä, on "Combat Metal" kerrassaan huikea suoritus aina viimeistä instrumentaalikappaletta myöten. Sopivasti siistiytynyt, mutta silti yhä autenttisen sohjoinen reenikämppätuotanto vain korostavat entisestään niin itse musiikin kuin soitonkin energisyyttä, vaikka kultakorvat ja Ipod-sukupolvi muuta väittäisivätkin.
Dekkinsä ja mankkansa jo vuosia sitten hölmöyksissään myyneet, mutta taas tai yhä vinyyliä hankkivia voi lohduttaa tietoa, että ensi kuussa Ranger on aloittamassa mini-LP:n äänitykset. Tarkempi info ja sisältö ei vielä ole tiedossa, mutta eiköhän nämäkin piekkoin selviä. Mustan kullan julkaisua odotellessa kannattaa Internetistä ottaa haltuun "Touch of Death" ja "Supreme Evil" -kappaleet. Se nimittäin kannattaa olet sitten sotahullu militaristi tai aseistakieltäytyjä hippi, pääasia että erinomainen rässi maistuu.
Hiidenhauta "Surma saapuu suota myöten" EP
2. Häpeä 05:07
3. Talvi 07:35
4. Jäällä 1156 04:58
5. Varjot 12:02
Kokonaiskesto: 36:11
Osuvasti kesken pimeimmän talven esikois-EP:nsä lähinnä promotarkoituksiin julkaissut satakuntalainen Hiidenhauta kuulostaa näin vuonna 2013 selkeästi ilahduttavan 90-lukulaiselta. Jos vielä 2000-luvun alussa koskettimin koristeltu ja black metalista ammentava pakanametalli oli suurimmalta osin halvan oloista ja tylsää ideoiden kierrätystä vailla kummoistakaan vakuuttavuutta, on pitkä tauko tehnyt tehtävänsä. Nyt genrestä lepotaukoa saaneet korvat ja mieli jaksavat kuunnella ja osaltaan jopa innostua Hiidenhaudan musiikista.
Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö "Surma saapuu suota myöten" suurena innoittajana ole ollut etenkin alkuaikojen Moonsorrow, joka tosin vasta kahdella viimeisimmällä julkaisullaan "Viides Luku – Hävitetty" (2007) ja "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa" (2011) löysi vihdoin täysin oman, kliseevapaan ja ennen kaikkea uskottavan ja tarttuvan musiikillisen linjansa.
Hiidenhaudan EP on kaikessa konstailemattomuudessaan sekä hyvässä että pahassa varsin karskia. Soundillisesti sitä voisi pitää jopa kolkkona, mutta sekä hyvin erotteleva että selkeä ja puleerausvapaa tuotanto on "demomaisuudessaan" oikeansuuntainen valinta yhtyeen musiikille, vaikka pientä tasojentarkistusta eri instrumentit kaipaisivatkin.
Musiikin keskeisinä elementteinä ovat Rienan heleät naislaulut sekä mittavissa määrin käytetyt yksinkertaiset kosketinmatot ja kuviot, joiden toistuvana vastapainona ovat Fornjoturin rääkynät. Samoja vastakohtiin perustuvia tehokeinoja käytetään uskollisesti ja yksinkertaisesti myös kappaleiden rakenteissa, sillä pääasiallisesti hitaasti ja keskitempoisesti kulkevia biisejä ryyditetään satunnaisilla blasteilla kuten "Häpeässä" tai "Varjot"-kappaleen Finntroll-henkisellä hilipili-osiolla.
Valmiimillaan yhtye on mytologiaa, antikristillisyyttä sekä mystiikkaa käsittelevissä ja vanhaan kalevalamittaan puetuissa sanoituksissaan, joiden kuuntelu ja sisäistäminen ei hävetä missään vaiheessa silloin kuin niistä ylipäätään selkoa saa. Vaikka bändin tyyli onkin jo heti alkuvaiheessaan löytänyt oikeaan suuntaan viettävät selkeät urat, on etenkin sovituksellisissa ratkaisuissa vielä hiottavaa. Pienessä yksinkertaistamisessa sekä entistä eheämpiin kappalekokonaisuuksiin pyrkimisessä ja sitä kautta sujuvuuden ja tarttuvuuden kasvattamisessa Hiidenhaudalla on vielä tekemistä, sillä nyt kaikista viidestä biisistä ainoastaan "Talvi" osuu kokonaisuutena parhaiten maaliinsa. Kansikuva poislukien visuaalista ilmettä kannattaisi myös miettiä hiukan enemmän, sillä nyt otetut promokuvat kun ovat kuin suoraan huonosta saatananpalvontaheviä käsittelevästä dokumentista tai sketsisarjasta.
Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega+
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Inferno #104/2013
Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3
Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.
Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.
Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.
The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4
Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30 minuutin ympäri korvia antava rysäys.
Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.
Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.
Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.
Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4
Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.
Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.
Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.
Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.
New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4
On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.
NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.
Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.
Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5
Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.
Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.
Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.
En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.
Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5
Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.
Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.
On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.
Saxon
Sacrifice
UDR
2,5
Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.
Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.
Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.
Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.
Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4
Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.
Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.
CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.
Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3
Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.
Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.
Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.
Bloody Hammers
Soulseller
3
Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.
Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.
Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.
The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4
Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30 minuutin ympäri korvia antava rysäys.
Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.
Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.
Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.
Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4
Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.
Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.
Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.
Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.
New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4
On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.
NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.
Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.
Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5
Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.
Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.
Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.
En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.
Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5
Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.
Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.
On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.
Saxon
Sacrifice
UDR
2,5
Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.
Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.
Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.
Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.
Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4
Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.
Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.
CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.
Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3
Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.
Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.
Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.
torstai 28. helmikuuta 2013
Inferno #103/2013
Dead Samaritan
The Only Good
Samaritan...
Casket Music
3,5
Tämä samarialainen ei
ole se sama laupea yksilö, joka isossa satukirjassa mainitaan, vaan
viiden pirkanmaa-häme akselilla toimivan yksilön muodostama
räyhäkäs death metal porukka, joka vihdoin ja viimein on saanyt
debyyttinsä julkaistuksi noin vuoden mittaisen odottelun jälkeen.
Englantilainen Casket Music on sen sijaan osoittanut laupeutta
tarjoamalle kodin julkaisulle.
Saarivaltakuntaan viittaa
myös Dead Samaritanin tyyli, sillä yhtyeen itsensäkin mainitsemia
Carcass viboja etenkin Necroticism-Heartwork aikakaudelta on
selkeähkösti aistittavissa tylsemmilläkin korvilla. Osa kiitos
tästä kuuluu melkoiselta pirttihirmulta kuulostavalle Valendisille,
jonka monet miehet polvilleen langettavalle, repivän sähäkälle
äänelle on miellyttävää alistua. Tätä osataan hyödyntää
hyvin myös viksusti lyhyen ytimekkäinä pysyttelevissä
kappaleissa, joista löytyy ärhäkkyyden kaverina sopivasti melodiaa
ja tarttuvuutta ilman turhaa sokerointia.
Onnistuneen
tasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta takaraivossa koputtelee
silti tunne, että konseptia voisi toteuttaa vieläkin paremmin. Joko
lisäämällä hivenen aggressiivisuutta ja vauhtia tai satsaamalla
pikkuriikkisen verran enemmän melodioihin ja tarttuvuuteen. Tai
molempia enemmän. Vaan nouseehan tälle peukku jo nytkin ja toivon
mukaan seuraavalla kerralla myös joku muu elin.
Destruction
Spiritual Genocide
Nuclear Blast
3
Teutoonirässin
ehdottomiin suosikkeihin kuuluvan Destructionin vuosituhannen alussa
tapahtunut ns. comeback oli tervetullut, etenkin kun se sai tukea
vahvoista The Antichrist (2001) ja Metal Discharge (2003) albumeista.
Em. levykaksikon jälkeen trio on pysynyt ahkerana niin lavoilla kuin
levyilläkin ilman suurempia uupumuksen merkkejä, mutta omanlaisensa
taantuneisuus ison D:n parilta viimeiseltä levyltä on kuulunut eikä
tämä uutukainen tuo sarjaan varsinaista muutosta.
Kyllähän veteraanit yhä
edelleen ärhäköiltä kuulostavat etunenässä Schmierin tuttu
räksytys sekä yllättävänkin rivakasti että sulavasti kulkeva
Miken riffittely, joiden ansiosta lopputulos on kaukana laiskasta ja
tylsästä. Kun mukaan on ujutettu pienissä määrin hieman
yllättävääkin rentoutta sekä uudenlaista melodisuutta, on naseva
40-minuuttinen ihan pirteän kuuloinen kokonaisuus.
Spiritual Genociden
suurin ongelma vain on se, että bändin viritetty mylly toimii
tarkasti ja varmasti kuin saksalaisen insinöörin tekemä kellopeli,
mutta suurempia rosoja tai särmiä eli kunnon tarttumapintaa siltä
ei tahdo löytyä. Henkisyyden joukkotuho osoittautuukin pelkkänä
levyn nimenä hieman ironiseksi, sillä ainakin tällä kertaa
Destructionin sielu tuntuu olevan vanhan vihtahousun hallussa eikä
transaktion vastineeksi ole saatu kovinkaan jumalaista pieksentää.
Evil Shepherd
Empire
3,5
”Herra on minun
paimeneni, ei minulta mitään puutu” riimillä alkava tunnettu
psalmi numero 23 lienee tuttu myös näille belgialaisille, vaikka
heidän herransa taitaakin asustella siellä kuumana tutussa
paikassa. Ainakin jos suoraviivaisiin B-luokan kauhukuvastoa
sisältäviin teksteihinsä ja tyylikkääseen kansimaalaukseen on
uskomista. Christ Denier!
Vaan eipä puutu Evil
Shepherdilta oivasti mielipuolisuutta lähestyvää riekkumista ja
hyvin lapasessa pysyvää kohkausta musiikistaan, jonka perimä
osoittaa suhteellisen selkeästi 80-luvun Destructioniin ja Sodomiin.
Ja kun vanhan vihtahousun kanssa kerta ollaan samassa jengissä, on
mukana mukavasti mustan eri sävyjä tuomassa monipuolisuutta
rässikaahaukseen. De-baptizer!
Vaikka albumilla onkin
kestoa vain noin klassisen vinyylimitan verran, alkaa temppulaatikon
pohja silti häämöttää levyn puolivälin jälkeen. Tästäkin
huolimatta kakkoskiekko Evil Through Darkness And Darkness Through
Death on ilahduttavan energistä ja hyvin toteutettua vanhan liiton
palvontaa, jossa kuitenkin on omaa ilmettä ja nykyaikaa juuri
sopiva määrä. Worship the Cult!
Handlingnoise
Handlingnoise
omakustanne
2,5
Handlingnoisen yritys nostattaa
ensijulkaisullaan kontrolloitua myrskyä Suomenlahdelle on hyvä,
mutta lopputulos jää boforeilla mitattuna kovimmillaankin vain
navakan tuulen lukemiin. Yhtye kyllä hallitsee jälkimetallisen
ilmaisun kentän varsin hyvin ja ambient-menneisyyden yhä etäisesti
havaittavissa olevat kaiut tuovat sopivan pientä moni-ilmeisyyttä
musiikkiin, mutta hirmumyrskyä edeltävän totaalisen hiljaisuuden,
myrskyn silmään joutumisen ja tuhon jälkeisen voimattomuuden
herättämät tunteet ovat turhan vaimeita sekä vieläpä liian
lähellä toisiaan.
Neljä vuotta kypsytetty debyytti on jo
pian saamassa seuraajan. Toivon mukaan sillä onnistutaan paremmin
saamaan kuuntelija hiljaiseksi musiikillisten voimien edessä.
Lord of the Grave
Green Vapour
The Church Within
2,5
Jos stoner/sludge-seoksen
tunnetuimman edustajan Electric Wizardin omintakeisen hämärä ja
äärimmäisen raskaspoljentoinen huuruilu pohjautuu heavy ja doom
metalin pioneeriin Black Sabbathiin, on Lord of the Graven selkeänä
palvonnan kohteena EW ja sitä kautta myös BS.
Niin bändin, levyn kuin
kappaleidenkin nimet kuten Green Vapour ja Mountain Rites ovat nekin
lähes suoraan viittausta dorsetilaisten tuotosten suuntaan,
ainoastaan sveitsiläisten kansitaide on pikemminkin kököstä 80-
kuin tyylikkäästä B-luokan 60-70-lukujen kauhukuvastosta.
Niin sisällöltään
kuin toteutukseltaan Lord of the Graven kakkosalbumi on täysin
kelvollista, joskin kaikenlaisesta omaperäisyydestä varsin vapaata
möyrintää. Genren opinkappaleiden orjallisen noudattamisen voisi
suhtautumistavasta riippuen nähdä vielä joko hyvänä tai huonona
asiana, mutta kun vaaditunlainen äärimmäisempi intensiteetti jää
musiikista uupumaan, on lopputuloksesta hankala saada kummoisiakaan
säväreitä irti.
0 X í S T
Nil
Ostra & Cold Void
Emanations
3,5
Kotimaista osaamista lamaannuttavan metallin saralla on ollut jo yli
pari vuosikymmentä, vaikka useimmat pioneerit Unholyn tavoin ovat
jääneet pikemminkin palvotuiksi kulttinimiksi kuin nousseet
laajemmin tunnetuiksi genren merkkipaaluiksi. Riihimäkeläinen,
kahdella eri oikealla tavalla kirjoitettavan 0xístin ensimmäinen
täyspitkä albumi jatkaa näitä synkän dark/doom metal genrejen
perinteitä lähes kirjaimellisesti.
Nil voisi hyvin olla
sisältönsä puolesta julkaistu jo rontti 15 vuotta sitten, sillä
sen verran vahvoja musiikillisia yhtymäkohtia sillä on tuon ajan
tekijöihin. Yksinkertaisen jymäkkäsoundiset biisit raahustavat
eteenpäin ilman turhia venkoiluja, joskin kitaroilla tyylikkään
säästeliäästi kudotut simppelit melodiakuviot tuovat pieniä
valonpilkahduksia kokonaisuuteen. Jani Koskelan sopivan räyhäkkä
ja repivä äänenkäyttö on myös paikallaan tulkitsemaan niitä
vähemmän mukavia ajatuksia ja tunnetiloja, joista herra on lähes
yksin vastuussa niin musiikki kuin sanoituspuolellakin.
Bändin musiikin vahvuus
on samalla myös sen pienoinen heikkous. Sen lähes ihailtavan
perinnetietoinen vihaa osin huokuva synkistely on toteutukseltaan
hyvää ja tasapainoista, mutta samalla se ei kuitenkaan pysty
painamaan mieltä aivan sellaiseen syvään murheen alhoon, johon jo
aiemmin julkaistut mestariteokset ovat lähes yksinoikeuden saaneet.
Vaikka vanhassa vara useimmiten parempi, on 0xístillä silti hyvät
eväät pussissaan tehdä jatkossa vieläkin tehokkaammin
painostavampaa musiikkia.
Shades of Deep Water
Constant Pressure 7"
Saturnian/Bubonic
1
Muutaman piiloon jääneen
CDR- ja kasetin kuuden vuoden aikana julkaissut kotimainen Shades of
Deep Water siirtyy vinyyliaikaan. Seiska ei tosin formaattina ole
mikään paras mahdollinen hautajaismarsseja ja tuomiota julistavalle
yhden miehen yhtyeelle, sillä tämän kaltainen laahaus tarvitsee
useimmiten hitusen enemmän pituuden tuomaa massaa taakseen
jaksaakseen polkea kuulijansa syvälle murheen vellovaan suohon.
Vaan eipä voi formaattia
syyttää julkaisun yleisestä kehnoudesta. Suttuiset
treenikämppäsoundit ovat kolkot ja ponnettomat ja kun kumpikin EP:n
kappaleista etenee vielä väärällä tavalla innottomasti genren
syväksi kulutettuja tuttuja uria pitkin, on lopputulos tasaisen
harmaa kaivatun eri sävyjä sisältävän tummanpuhuvuuden sijasta.
(Funeral) doom metal
ilman yksinkertaisen toimivia musiikillisia nyansseja ja vahvaa
tunnepuolen latausta on turhaa. Atlantin kylmiin ja valottomiin
syvyyksiin uppoamisesta kertova nimiraita Constant Pressure tuo
pikemminkin mieleen kastautumisen haalealla vedellä puoliksi
täytettyyn kylpyammeeseen.
Pää Kii
Pää Kii
Stupido
4
Alkuhämmennyksen
kaikkoamisen jälkeen ei oikeastaan ole kovinkaan kummallista
huomata, miksi vajaan vuoden ikäisen Pää Kii -yhtyeen suosio on
heti debyytillä näinkin suuri myös punk-piirien ulkopuolella.
Onhan bändin nokkamies Teemu Bergholm ehtinyt kasvattaa jo pidempään
tunnettavuuttaan lukuisissa aiemmissa yhtyeissään (mm. Nazi Death
Camp, Heartburns, Vaasankatu SS, Kakka-hätä-77) sekä hoonata
selkeitä säveltäjänlahjojaan entistä kirkkaammiksi.
Pää Kiin lähin
vertailukohta on joka suhteessa edesmennyt KH-77, mutta siinä missä
viimeksi mainittu oli niin musiikillisesti kuin tekstillisesti
särmikästä punk rockia, on ensiksi mainittu kauttaaltaan
pahimmasta räästä niistettyä punk pohjaista rokkia, jonka
avaintekijät on iskevyys, elämänmakuisuus, energisyys,
rehellisyys, tarttuvuus ja yksinkertaisuus. PK ei mieti turhia, se
vain soittaa ja sen erittäin hyvin kokonaisuutena toimivien
ominaisuuksien ansiosta se onnistuukin täyttämään jo pidempään
Suomea vallinneen rock-tyhjiön. Tällaista bändiä suomalainen
rokkikansa ja festariyleisö ovat ehkä tietämättäänkin juuri
kaivanneet.
Tätäkin julkaisua
kuunnellessa Bergmanin kykyä tehdä välittömästi tukkaan
tarttuvia kappaleita yksinkertaisista aineksista ei voi kuin ihailla.
Bändin taiteilu rockimman ilmaisun kanssa on lähellä lipsua
turhanpäiväiseksi rallatteluksi, mutta ainakin toistaiseksi se
onnistuu pysyttelemään rockin pahalla puolella. Siksi levyn tahtiin
onkin helppo skipata kahvit.
T&N
Slave to the Empire
Ear
3,5
Dokken oli hieno bändi
80-luvulla ja sen ”tyttömetalli” parani levy levyltä huipentuen
vuonna 1987 julkaistuun Back for the Attack -albumiin, joka oli myös
melkoinen myyntimenestys yhtyeen kotimaassa Amerikassa. Tämän
jälkeen vokalistin Don Dokkenin ja kitaristi George Lynchin sukset
menivät ristiin ja aina näihin päiviin asti jatkunut
miehistösekoilu ja vehtaaminen mahdollisen alkuperäisen kokoonpanon
paluun kanssa ei ole tuottanut kovinkaan merkittäviä julkaisuja
kummassakaan leirissä.
Dokkenin kakkoslevystä
Tooth And Nail (1984) nimensä napannut ja lakiteknisistä syistä
sittemmin sen T&N:ksi lyhentänyt porukka on lähimpänä
alkuperäistä kokoonpanoa mitä tällä hetkellä saattaa. Don ei
mukana sentään ole, mutta tämän kanssa edelleen Dokken nimen alla
rumpaloiva Mick Brown sen sijaan paukuttaa albumilta löytyvällä
viidellä Dokkenin alkuperäisellä kappaleella. Parivaljakko Lynch
ja basisti Jeff Pilsonhan ovat pitäneet yhtä eri yhteyksissä jo
pidempäänkin.
Uusioversioiden
tarpeellisuus tai pikemmin T&N:n debyytille sisällyttäminen on
varsin kaksijakoinen asia. Suurelta osin vierailevien tähtien (mm.
Sebastian Bach Alone Againissa ja Tim ”Ripper” Owens Kiss of
Deathissa) esittäminä Dokken-klassikot toimivat oikeinkin
mallikkaasti pois lukien turhan rajuksi runnottu King's X miehen Doug
Pinnickin tulkitsema Tooth And Nail, mutta eipä tämän nyt
varsinaisesti mikään suuri yllätys ole. Vaikkei Don varsinaisesti
mikään kamalan häävi laulaja ole koskaan ollutkaan, sykkii sydän
silti voimakkaammin alkuperäisille versioille.
Pääosin Lynch-Pilson
kaksikon säveltämä uusi materiaali on kuitenkin varsin hyvää ja
vahvaa tuoden väkisinkin mieleen jo aiemmin useaan kertaan mainitun
Dokkenin. Yllättävää on kuitenkin huomata, kuinka asiallisen
hyvin tonttinsa hoitava laulaja Jeff bassottelunsa lomassa on,
esimerkkeinä nyt vaikkapa Rhythm of the Soul tai klassikko Into the
Fire.
Vaikka onkin ilahduttavaa
huomata, kuinka hyvin herroilta vielä taittuu omanlaisensa melodisen
heavy metalin ja hard rockin yllättävänkin raskas ja
tummasävytteinen ristisiitos, on yli tunnin mittainen Slave to the
Empire väkisinkin hieman sekava ja ennen kaikkea turhan tuhti
pelinavaus. Toivon mukaan seuraavalla julkaisulla virheistä olisi
osattu ottaa oppia.
Vapaa Maa
Maailma pimenee 10”
Omakustanne
3,5
Noin vuosi sitten ilmestyneestä Vapaan
Maan debyyttiseiskasta tuli intoiltua ennakkoon muutaman näytteen
perusteella, mutta kokonaisuutena pikkumusta oli kuitenkin pieni
pettymys. Intensiteetti-, tarttuvuus- sekä omaperäisyystasot eivät
yksinkertaisesti vain olleet niin korkealla, kuin useista eri
bändiyhteyksistä tutuista kavereista koostetulta hardcore-porukalta
voisi olettaa.
Kolme tuumaa kasvaneesta seuraajasta
annetut etukäteismaistiaiset antoivat osviittaa, että eteenpäin
oli menty vähän joka suhteessa. Vaan eipä yhtye ole vieläkään
saavuttanut läheskään kaikkea sitä potentiaalia, johon sillä
kuitenkin tuntuisi eväitä leipälaukustaan löytyvän.
Vapaa Maa ei halua toistaa tuttua
suoraviivaista Suomi '82 HC-meinkiä, vaan luoda niin musiikillisesti
kuin sanoituksellisestikin selkeästi haastavampaa ja
kontrolloidumpaa, rivakasti ja osin varovaisen rokkaavastikin
etenevää mekkalointia, jonka juuret vaikuttaisivat olevan
pikemminkin rapakon toisella puolella muutamaa vuotta myöhäisemmässä
ajassa. A-puolelta peräkkäin löytyvissä Sonkajärven varajeesus
sekä Pää räjähtää!!! kappaleissa yhtyeen missio tulee muita
selkeämmin esille.
Monimutkaisemman tien kulkeminen vie
yleensä aina hitaammin perille, mutta lopussa kiitos voi seistä
entistäkin tanakammin. Ehkä jo seuraavalla, mahdollisesti
entistäkin suuremmalla julkaisulla määränpää alkaa häämöttämään
lähempänä ja kirkkaampana.
Vektor
Outer Isolation REISSUE
Earache
4
Legendaarisen maineensa
puhtaasti 80-ja 90-lukujen taitteen useilla klassikoiksi nousseilla
artisteilla ja levyillä saanut Earache ei enää 2000-luvulla ole
kovasta yrityksestä huolimatta kaksisiakaan uusia kiinnityksiä
tehnyt. Sen omista löydöistä Municipal Wasten Hazardous Mutation
(2005) on viimeisin hyvä levy, sillä niin Violatorin debyytti
Chemical Assault (2006) kuin nyt julkaistava Vektorin kakkoskiekkokin
ovat uusintapainoksia ja alun perin kokonaan muiden tahojen
julkaisemia.
Erittäin monen
80-luvulla aloittaneen thrash-ja speed metal pumpun kolmas levy oli
roimasti kehittyneiden soitto- ja sävellystaitojen myötä selkeästi
monipuolisempia ja teknisempiä kuin aiemmat nuoruuden innolla ja
energialla kyllästetyt suoraviivaisemmat vauhtieepokset esimerkkeinä
nyt vaikkapa Destruction, Deathrow, Sodom, Anthrax, Kreator jne.
Näin kävi myös aina
täysin omia polkujaan kulkeneelle VoiVodille Killing Technologyn
(1987) kanssa eikä tätä kanukkilegendaa voi oikein olla
mainitsematta Vektorin yhteydessä. Yhteneväisyydet kun eivät
rajoitu pelkästään saman kaltaiseen nimeen ja logoon, vaan niitä
löytyy myös runsaasti jenkkien sci-fistisestä ja kiharaisesta
riitasointurässistä. Vektorin omaa ansiota etenkin tällä
kakkoslevyllä on kuitenkin kyky lisätä seokseen sen verran omaa
panosta, että lopputulos on pikemminkin vahvaa kunnianosoitusta
täyden apinoinnin sijasta.
Outer Isolation on
hankala levy sisäistää, sillä sen kappalerakenteet ovat
haastavia, melodiat ja riffit epäsovinnaisia ja koko komeus
kaahataan pääosin läpi helvetinmoisella vauhdilla, joka on koko
ajan vaarassa livetä ylitempon puolelle. Näistäkin
ominaisuuksistaan huolimatta yhtyeen häiriintynyt ulosanti aina
lauluosuuksia myöten on sen verran kiehtovaa, että levyä haluaa ja
ennen kaikkea jaksaa pyörittää uudestaan ja uudestaan niin kauan,
että biisit alkavat väkisinkin upota luutuneempaankin pipon
pidikkeeseen. Heti kaikki tänne mulle nyt -asenteella varustetut
nuorison edustajat tuskinpa tällaisen musiikin päälle tulevat
ymmärtämään.
Tänä vuonna pitäisi
ilmestyä vielä Vektorin uusi tuotos, joka on vielä kuuleman mukaan
konseptialbumi sisältäen yhden vähintäänkin 16 minuuttia
kellottavan veisun. Saapas nähdä kuinka tekniseksi ja mihin
suuntaan kosmosta bändi kolmannella levyllään menee.
Yleislakko
Maailmanpolitiikan
arkipäivää
Blast of Silence
4,5
Turun
punkkareiden sanan säilä sivaltaa kolmannella levyllä entistäkin
laaja-alaisemmin ja napakammin kohti politiikan kiemuroita sekä
yhteiskunnan epäkohtia. Samaa selkeää terävöitymistä on
tapahtunut myös musiikillisesti, vaikka tyylillisesti ei muutoksia
olekaan juuri tapahtunut edeltävään Vapauden rautaiset raamit
(2011) -levyyn verrattuna. Melodioiden, tempojen ja tunnelmien
vaihtelevuus on vain laaja-alaisempaa sekä kokonaisuuden kannalta
selkeästi hallitumpaa.
Yleislakolla on
omintakeisen toimiva tyyli tehdä yksinkertaisen iskeviä ja
useimmiten jopa hilpeiltä tai oikeastaan pikemminkin ilkikuriselta
kuulostavia kappaleita, joiden vastapainona on runsaasti ajatuksia
herättävää tanakkaa tekstiä. Ristiriitaisuus musiikin ja tekstin
välillä saa aikaan mielenkiintoisen läpi levyn vallitsevan
jännitteen, jonka ansiosta yhtye nouseekin useiden genreläistensä
ohi. Ja vaikka sanoitukset ovatkin suoraviivaista sormella
osoittamista, osuvat ne oivaltavina sen verran hyvin maaliinsa, että
vähänkään nykymaailman menoa ihmettelevä ei voi kuin nyökytellä
hyväksyvästi.
Vaikka Yleislakon
juuret ovatkin tukevasti kiinni perinteissä, elää ja ilmaisee se
vahvasti aikaa jota juuri nyt elämme. Ei siis olekaan mikään ihme,
että nelikko on puhjennut kukkaan Maailmanpolitiikan arkipäivää
-albumillaan. Siksipä se onkin vuoden parhaita punk-albumeita.
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Kivesveto Go Go tekee punkkia Kouvolasta
Kouvola on paikka, josta monellakaan ei tunnu olevan hyvää sanaa sanottavanaan. Ehkä juuri siksi kaupunki on innoittanut vuosikymmenten aikana useampaakin punk-yhtyettä aina Maho Neitsyestä Kakkahätä-77:aan ja Kivesveto Go Go:hun. ”Kivareiden” viime tammikuussa julkaisema Mieti elämääs I -seiskatuumainen haisee ja maistuu eletyltä elämältä.
Lue haastattelu Infernon nettisivuilta
Lue haastattelu Infernon nettisivuilta
perjantai 15. helmikuuta 2013
Cause for Effect mökeltää jälleen
Tänään julkaistu "Designed And Manufactued" EP katkaisee Cause for Effectin lähemmäs kolmen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon. Vaikkei mitään mahdottomia periaatteellisia mullistuksia musiikki olekaan kokenut, kuulostavat lyhyet ja mutkikkaat örinäpyrähdykset aiempaa kepeimmältä ja selkeimmältä. Osa syy tähän lienee hyvin erotteleva ja lämmihenkinen soundimaailma, jonka ansiosta CfE:n metka venkoilu tuntuu helpommin lähestyttävältä ja mukavasti uusiutuneelta.
Yhtä vähän itse musiikista ymmärtää kuin aiemmistakaan julkaisuista, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Duon musiikki kun on siitäkin kummallista, että vaikka sitä ei tajuakaan, kuuntelee yhtyettä mielellään ja session jälkeen on aina hyvällä tuulella. Tähän ei moni musiikki pysty.
"low budgetYlläoleva lyriikka kiteyttääkin ainakin yhdeltä osa-alueella mistä CfE:n idelogiassa on kysymys. Siksipä reilu mieskaksikko onkin saattanut ensimmäisen ainoastaan ladattavissa olevan studio EP:nsä saataville ilmaiseksi Bandcampista (mp3, FLAC, AAC) ja Mediafiren (mp3, FLAC, WAV) kautta. Maksaakkin kuulemma saa jos haluaa. Minusta se on jopa suositeltavaa, mutta kuunnelkaa nyt ensin.
recordings
and quickly
recorded
sessions
has something
that lack
in top
produced
albums
and it
is the
atmosphere"
"Audiopotential Motel"
perjantai 8. helmikuuta 2013
Church of the Dead "Vol. 1: Stay Out of My Grave" EP (NightLust)
1. Intro
2. Nekrovulture
3. Beheaded, Scooped & Displayed
4. The Abyss
Kokonaiskesto: 14:21
Church of the Deadin neljältä saarnamiehieltä löytyy runsaasti aiempaa lähetystyökokemusta mm. Lithurian, Dead Shape Figuren, Ghoul Patrolin, De Lirium's Orderin sekä GAFin riveistä, joten yhtyeen hornan katkuinen ja helvetin lieskoja Vanhan testamentin tarinoiden malliin sylkevä death metal -julistus ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Kaikin puolin tehokasta ja uskottavaa se kyllä on saaden epäilemättä istutettua herran pelkoa pyhäkoululaisten mieliin, mutta sielunsa sekä omatuntonsa jo Vihtahousulle aikoja sitten kaupanneiden synnintekijöiden vakuuttaminen onkin jo astetta haastavampi juttu.
Lähtökohtaisesti yhtye tekee asiat hieman toisin, aikoohan se perinteisen täyspitkän sijasta julkaista "Vol. 1: Stay Out of My Grave":n lisäksi viisi muuta EP:tä ("Vol.2: Terror Tales" tulossa toukokuussa 2013, "Vol.3: Rave to the Grave", "Vol.4: Meet Me in the Tomb", "Vol.5 : Forever Dead" ja "Vol.6: A Corpse for the Coffin") seuraavan parin vuoden aikana sitä mukaa kun kappaleita valmistuu. Vaikka itse olenkin albumikokonaisuuksien ystävä, on julkaisupoliittinen ratkaisu helposti ymmärrettävissä ja bändin puolestakin hyvin perusteltu tänään julkaistussa Metalpit blogin haastattelussa.
CotD:n pääsääntöisesti jenkkiläiseen vanhan koulukunnan DM:ään pohjautuva hymnikolmikko on sekä nasevasti että osaavasti tehtyä ja toteutettua. Isä Jukan saarnaaminen on kaikessa jylhyydessään sekä säästeliäästi käytetyssä vaihtelevuudessaan vakuuttavaa, mutta kehumisen arvoista on myös yksinkertaisen riittävä ja tymäkkä pastori Lahden ja diakoni Poutiaisen työskentely kielisoitinten parissa puhumattakaan kanttori Makkosen tahdituksesta.
Mainostettua punk-asennetta ja D-beatiakin löytyy hyppysellinen mausteena etenkin "Nekrovulturesta" ja tällaista räävittömämpää väritystä toivoisi kuulevansa enemmänkin. Rosoiset kuoleman jälkeistä eloa ja lihan iloja ylistävät hymnit svengaavat mainiosti ja ovat toisistaan sopivan erilaisia. Orkesterin ensimmäinen kuolemanpalvelus voisi siltikin olla vieläkin iskevämpää, irstaampaa, löyhkäävempää ja visvaisempaa, sillä vaikka jo nyt seurakunta istuukin tarkkaavaisena penkeissään, jää varsinainen uskonnollinen hurmio silti kuitenkin saavuttamatta.
Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen
maanantai 4. helmikuuta 2013
Atom Fractal Goddess "Thunderbirds Flight" EP
1. Electric Letters 03:34
2. Rocket Ride 02:27
3. Into Machines 04:41
4. Thunderbirds Flight 05:13
5. Miami Haunting 04:43
Kokonaiskesto: 20:38
Tarkoitukseni ei ole alkaa tekemään perinteisiä demo- ja levyarvosteluja saati haastatteluja blogiini, sillä niihin käytössäni on olemassa muut julkaisukanavat. Painopistealue tulee edelleenkin pysymään musiikillisesti varsin laaja-alaisesti erilaisten ja mielenkiintoisten itselöytämieni bändien esilletuomisessa höystettyinä video- tai ääninäyttein sekä omilla mielipiteillä ja näkemyksillä. Aina silloin tällöin minulle kuitenkin tarjotaan tai käsiini ajautuu fyysisiä julkaisuja, josta heikkoina hetkinäni lupaudun arvion kirjoittamaan.
Etelä-Karjalan helmessä huuruisempi rock sekä selkeämpi stoneri tuntuu edelleenkin olevan varsin kova juttu aivan kuten jo paikkunnalla asuessani 90-luvulla. Taidettiinpa kaupunkia kutsua jopa Suomen Seattleksikin jossain vaiheessa grunge-buumia. Atom Fractal Goddess edustaa tätä nuorta ja tuoretta murina/pörinä/surina-bändisukupolvea, jota tuntuu nykyisellään löytyvän Suomesta suorastaan hämmentävän paljon kuten taannoisessa Suomi lanaa, murisee ja rokkaa pintaraapaisussani kävi ilmi. Ei enää niinkään nuorta, mutta yhtä lailla tuoretta LPR:n tarjontaa edustaa myös Lowburn, jonka "Soaring High" debyytti EP:stä tulossa niin ikään ihan arviota vielä tämän kuun aikana.
Rapian kolmisen vuotta mölynneen AFG:n jonkinmoinen konseptijulkaisu "Thunderbirds Flight" EP sisältää raskaalla kädellä louhittua rokkia, josta löytyy niin ripaus psykedeliaa kuin isompi hyppysellinen stoneriakin. Niin monen muun ensijulkaisun tavoin tämänkin viisikon musiikin suurin ongelma tässä vaiheessa on liiallinen kasvottomuus, sillä vaikka vaikka bändillä selkeästi havaittava kova into ja riittävä taito tehdä genren perusrokkipaloja onkin, ei viidestä kappaleesta sen kummemmin edukseen nouse ensimmäistäkään. Ainoastaan päätöskappale "Miami Haunting" sisältää, jos ei nyt mitään omaperäisyyttä, niin ainakin jonkinlaista kiehtovaa tarttuvuutta.
Stoner/psykerock-genreissä jonkinlainen uuden luominen ei tietysti ole mikään itseisarvo tai edes odotettu ominaisuus. Tällöin kappaleista pitäisi kuitenkin löytyä joko todella korkeisiin sfääreihin kohoavaa hörhöilyä ja/tai hikisen vahvaa, väkisin kehoon tunkeutuvaa rokkaavuutta, että siitä jaksaisi innostua. Näitä tekijöitä Atom Fractal Goddesilla ei ainakaan vielä ole. Kunniamaininta on annettava erikseen bändin laulajalle Allulle, jonka monkuava laulutyyli jää ainakin mieleen, vaikka saattaisikin alkaa käymään hermoille täysimittaisella julkaisulla.
Yhtye muuten keikalla Tampereella Vastavirralla 7.2.2013 yhdessä jo aiemmin levyltäkin mainioksi koetun Garden of Wormin sekä samaan soppaan hyvin sekoittuvien, mutta tuntemattomampien Jupiterin ja Bulldamagen kanssa.
Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MM+
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen
EP kuunneltavissa sekä ladattavissa Bandcampissa, mutta saatavilla myös ihan oikeana CD:nä suoraan orkesterilta.
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen
EP kuunneltavissa sekä ladattavissa Bandcampissa, mutta saatavilla myös ihan oikeana CD:nä suoraan orkesterilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)