Black Magic Six on teiden risteyksessä

Kaksi vuotta sitten raju rockduo Black Magic Six oli matkalla kohti tuomiopäivää. Nyt julkaistulla kolmannella albumilla soi raaka blues ja paholainen kurkkii olan takaa entistä tarkkaavaisemmin.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #93/2012

The Black Keys

El Camino

Nonesuch

4,5 Periamerikkalainen jalkapalloäitien suosima Chryslerin puuviiluimitaatiolla varustettu tila-auto on helvetin ruma, mutta kun levynkanteen tällää pelkästään eri värivariaatioisia syslereitä, on jälki merkillisen tyylikästä. Pakkaus antaa hyvin myös osviittaa sisällöstä, sillä The Black Keys duon musiikki ammentaa vaikutteensa 50-, 60- ja 70-lukujen amerikkalaisesta musiikkiperinteestä modernisoiden sitä sopivasti, mutta säilyttäen silti miellyttävän retrohenkisen ilmapiirin.

Albumin soundia ja tyyliä voi kutsua trendikkääksi, mutta ainoastaan ja vain positiivisessa mielessä. Bändissä on paljonkin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, mutta The Black Keysin musiikki suuntautuu enemmän ulospäin, on tunnelmaltaan rennompaa ja sisällöltään monipuolisempaa kuin sittemmin eronneen avioparin muodostaman ja nyt jo hajonneen yhtyeen kätten jälki.

El Camino on kauttaaltaan letkeää ja kroppaa liikuttavaa kuunneltavaa, vaikka siltä löytyy usein myös melankolinen puolensa. Sopivasti rosoa sisältävän albumin hienous ja äärimmäinen kiehtovuus piilee kuitenkin siinä, kuinka saumattoman hienosti sen yksinkertaisissa ja tarttuvissa kappaleissa yhdistyy menneiden vuosikymmenten rock, pop, soul, blues, garage sekä americana lopputuloksen ollessa täysin ajatonta. Ei ihme, että Auerbach-Carney-kaksikon seitsemäs albumi on saanut suitsutusta osakseen, sillä se tulee täysin ansiosta.

Devastracktor

Warhorsepowers And a Megaton of Balls

No Sign of Life

3 Turkulaiset kehuvat palliensa olevan kuin hevosella konsanaan ja kyllähän Devastracktorin viisikon kassit vaikuttavatkin laskeutuneen jo kelpo tovi sitten ja siitä saakka myös rässi lienee soinut soittimissa ja osan aikaa myös omilla instrumenteilla. Tyylitaju tosin vaikuttaa jääneen aina naivististen melkein tyylikästä kansitaidetta myöten yli kahden vuosikymmen päähän, mutta tässä tapauksessa tätä voidaan pitää ainoastaan ja vain etuna.

Orkesterin ensijulkaisu soikin mukavan napakasti ja vanhakantaisen kevyt joskin tarkka äänimaailma miellyttää erityisesti korvaa tänä ääriahdettuna studiotaikuuden aikakautena. Kitarastit Järvinen ja Salmio osaavat tiukan perussahauksen, mutta erityisesti kaksikko kunnostautuu tyylikkään mieleenpainuvissa sooloissa ja melodiaosuuksissa. Vastaavanlaisia yhtä onnistuneita suorituksia tässä genressä harvemmin kuulee.

Yhtyeen heikoin lenkki on kuitenkin vokalistin tasapaksu ja osin ponnetonkin laulutyyli, joka tosin on lähempänä lausumista kuin todellista äänijänteiden repimistä. Myös kertosäkeet kaipaisivat enemmän iskevyyttä, sillä nyt niitä ei muiden säkeistöjen seasta tahdo erottaa. Hevosvoimia kavereilta tuntuukin löytyvän riittävästi jo nyt, mutta maksimaalinen vauhti jää saavuttamatta tehojen huvetessa osin pito-ongelmiin.

Famine Year/Hautaus

Split 7”

Omakustanne

4 Famine Year paiskoo tyrniä crust punk grindiään vakuuttavasti ja eikä neljään piisiin tuhlata aikaa kuin rapia neljä minuuttia. Biiseissä on aimo annos rujoa groovea eikä touhu ole pelkkää kohkaamista ja mekkalointia, vaan mukavasti basson käskyttämistä kappaleista löytyy hyvin sekä mielenkiintoa kohottavaa että ylläpitävää tarttuvuutta ja vaihtelevuutta. Orkesteri osaa olla sopivan äänekäs ja vauhdikas ilman että tämä olisi millään lailla itsetarkoituksellista. A-puoli vilahtaakin ohi ennen kuin hämäläisempi kuulija ehtii edes tajuta, mutta toistoja jää onneksi kaipaamaan lisää.

Vaihdettaessa B-puolelle kierrokset tippuvat melkoisesti jo ihan kirjaimellisestikin eikä vain mitä itse musiikkiin tulee. Hautaus antaa itsestään varsin mielenkiintoisen vaikutelman näin ensijulkaisullaan, sillä sen sludgemainen hidastelu on kiehtovaa ja osuvien vokalisointien osalta varsin häiriintyneen kuuloista riekkumista. Nimettömästä kappaleesta löytyy niin herkempää doom-fiilistelyä, rouheaa rokkaamista kuin synkkää lähes black metal tyylistä rienaamistakin. Tyylilajien kombo kulkee kuusi minuuttia täysin sujuvasti, mutta enemmän olisi jo liikaa.

Räväkkä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta underground toimijalta, jotka selkeistä musiikillisista eroavaisuuksistaan huolimatta muodostavat seiskan eri puolille jaoteltuna vahvan kokonaisuuden.

Lord Vicar

Signs of Osiris

The Church Within

4 Kolme vuotta debyytin jälkeen julkaistava Signs of Osiris on samaan aikaan sekä erittäin kiehtova mutta osaltaan myös hivenen ärsyttävä levy. Sen erittäin perinnetietoinen doom metal on aina soundeja ja kappaleita myöten erittäin hienosti toteutettua, mutta siltikin takaraivossa kutkuttaa jatkuvasti ajatus josko kokonaisuus voisi olla vieläkin iskevämpi. Aivan kuin nelikko ei olisi vieläkään käyttänyt sävellysvaiheessa kaikkia rahkeitaan, joiden olemassaoloa ei itse missään vaiheessa tule epäilleeksi.

Musiikillisesti Lord Vicar on suuresti velkaa vanhalle Black Sabbathille sekä tämän perintöä omalla tyylillään hienosti 80-luvulla jatkaneelle Count Ravenille eikä vähiten tämän debyytilläkin laulaneen Christian ”Chritus” Linderssonin tunnistettavan äänen takia. Komeasti herra edelleenkin suoriutuu tehtävästään aina rauhallisemmasta lämminsävyisestä tulkinnasta korkeuksia kohti yltävään voimakkaaseen ja valittavampaan laulutyyliin.

Kakkonen peittoaa ykkösen, vaikka ero ei lopulta niin suuri olekaan. Albumin päättävä vartin verran kellottava Sign of Osiris Risen on huikea ja monipuolinen eepos, jonka kaltaisia orkesterin toivoisi luovan jatkossa enemmänkin. Ko. kappale osoittaa Lord Vicarin karistaneen viimeisetkin Reverend Bizarren perinnön asettamat apinat selästään.

Orchid

Capricorn

The Church Within

3,5 Enpä ole yhtä taidokasta Black Sabbath imitaatiota kuullut 15 vuoteen sitten Sheavyn Blue Sky Mind -debyytin ja jos nämä amerikkalaiset olisivat julkaisseet Capricornin vuonna 1976, olisi se taatusti mennyt täydestä kuin väärä raha Sabotagen seuraajana Technical Ecstasyn sijasta.

Jos on itse biisit silkkaa doomin esi-isän klassikoiden palvontaa aina tunnelmaa ja bassosoundia myöten, on sitä myös vokalisti Theo Mindellin ääni joskaan ei aivan yhtä korkeana ja nasaalivoittoisena kuin Ozzylla. Eikä yhteneväisyydet jää tähän, sillä myös kappaleiden nimistä kuten Eyes Behind the Wall, Masters of It All tai Electric Father voi myös vetää varsin vahvoja assosiaatioita Sapattiin. Levyn päättävä rauhallinen Albatross ei ihme kyllä ole nimetty Planet Caravan part II:seksi.

Vaan ei Orchidia kaikesta matkimisesta huolimatta voi olla arvostamatta, sen verran hienosti ja tyylillä se kaiken tekee. Jos vain kappaleissa olisi vielä kunnon hoilaamaan pakottavat klassikkokertsit, olisin minä myyty lopullisesti. Tunnustettava tosin on, että enemmän odotan seuraavalta Orchidin levyltä kuin paluun tehneeltä alkuperäisen Black Sabbathin kokoonpanon seuraavalta mahdolliselta julkaisulta.

Seamount

III – Sacrifice

The Church Within

3,5 Jollain ovelalla tavalla Seamountin kolmas albumi kiehtoo, vaikka ensivaikutelma ei sen kummemmin korvakäytäviä kutkuta eikä julkaisun ansaitsemat ja vaatimat toistotkaan nosta levyä aivan kärkiviidennekseen. Sakemannien vanhakantaisen letkeä ja melankolinen doom metalin ja rockin hybridi on vain sen verran onnistuneesti tutuista palasista koottu, että esimerkiksi Saint Vitusin ystävien voisi kuvitella Seamountistakin pitävän.

Levyn kaksi vahvinta tekijää ovat ehdottomasti monessa mukana olleen Phil Swansonin omintakeinen puhdas lauluääni sekä kaihoisa tunnelma, joiden ansiosta se esille monet upottavasta tasapaksuuden hetteiköstä. Toki murea riffiosasto ja mieleenpainuvat kertosäkeet sekä yksinkertaiset melodiat ovat kiekolla myös hyvin esillä, vaikka läheskään jokaiseen kymmeneen biisiin niitä ei olekaan piisannut.

Kolmasosaa tiiviimpänä pakettina tai vastavuoroisesti enemmän alkukolmanneksen kuten avausraita The Ancientin kaltaisia kappaleita sisältävänä III – Sacrifice olisi kuluneen vuoden tuomiopäivän levyjä. Nyt se on sitä ainoastaan kuukausitasolla.

Sorcerer

S/T (reissue)

Forged in Fire/Brainticket

3 Ilmeisesti toissavuotisen comebackin takia ruotsalaisen jo 80-luvun puolivälissä perustetun mutta ilman suurempaa huomiota jääneen Sorcererin pari vuotta hajoamisen jälkeen julkaistu ainut täyspitkä vuodelta -95 julkaistaan nyt uusiksi pakollisella bonuskappaleella sekä uudella masteroinnilla. Tarkempi perehtyminen yhtyeen historiikkiin paljastaa debyytin koostuneen kokoonpanon ainoista demoista vuosilta -89 ja -92.

Jos Sorcererin eeppistä doom metalia a'la Candlemass tai Solitude Aeturnus olisi kuullut ensi kertaa 20 vuotta sitten, olisi itse musiikista ollut taatusti paljon innostuneempi kuin mitä nyt. Toki vokalistin korkealta ja kovaa vedetty laulu kuulostaa edelleenkin hyvältä eikä itse biisejäkään ole ajan hammas nakertanut, mutta sen verran yksinkertaisten perusasioiden ääressä tässä ollaan, että tämä kaikki on vain tehty jo aiemmin sekä myöhemmin paremmin ja mielenkiintoisemmin. Pelkkä kulttistatus kun ei automaattisesti takaa laatua.

Levyllä on toki varsin hyvätkin hetkensä, mutta vajaasta 80 minuutista niitä on ainoastaan vajaa puolet. Näistäkin suurin osa löytyy ensidemolta, vaikka jälkimmäisellä bändin yleisilme onkin astetta kypsempi. Jos tuomion julistaminen on genrenä henki ja elämä, kannattaa Sorcererilla täydentää äänitekokoelmaa. Nightfallin tai Into the Depths of Sorrowin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Soulfallen

The Promise of Hell

Grave New Music

3,5 Kaksi laadukasta täyspitkää julkaissut jyväskyläläisporukka on kokenut kohtalaisia muutoksia sitten Grave New World -albuminsa (2009), sillä levy-yhtiö on vaihtunut Offista omaksi ja pitkän linjan kitaristi Simo Rahikainen on poistunut kokoonpanosta uusimman albumin äänitysten jälkeen.

Em. muutoksilla on tuskin ollut vaikutusta itse musiikillisen linjan suunnanmuutokseen, mutta edellisiltä levyiltä tuttu tuhti, mahtipontinen, melodinen death/black hybridi on vaihtunut selkeästi kepeämpään, harkitumpaan ja melankolisempaan doomahtavampaan metalliin. Kaikuja menneisyydestä löytyy toki yhä runsaasti eikä orkesteri ole hylännyt murina-kärinä akselin vokalisointeja, joka istuu myös hyvin nykyiseen tyyliin. Koskettimien ja orkestraatioiden käyttö on aiempaa herkempää niiden toimiessa pikemminkin mausteena kuin perus raaka-aineena. Synkästä on tullut tummaa, josta kuitenkin löytyy sävyjä aiempaa enemmän.

Tarkkaan harkitut sekä paljon muttei liikaa sisältävät sävellykset vaativat kuulijalta aiempaa enemmän ja tyylinvaihdos onkin pääosin onnistunut. Jotain kiehtovaa Soulfallenista silti tuntuu kadonneen, vaikka sen omaperäisyysaste ei olekaan laskenut, vaan pikemminkin ehkä kasvanut. Ehkä jo seuraavalla levytyksellä päästään portteja pidemmälle kohti vanhan vihtahousun valtakuntaa.

Spiders ei pelästytä vaan ihastuttaa

Pari pientä vinyyliä julkaissut Spiders osoittaa, että retrohenkinen rock elää Ruotsissa hyvin myös The Hellacoptersin jälkeen ja Witchcraftin viettäessä hiljaiseloa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #92/2011

El Camino

The Satanik Magiik

Night Tripper

3 Paha se on lähteä tätäkään ruotsalaista orkesteria suuremmin kritisoimaan, vaikka kovin moneen kertaan aurattuja tasaisen maan stoner-latuja El Camino lykkiikin menemään ensimmäisellä albumillaan. Ainoan oikean eli perinteisen sivakoimistyylin valinnut bändi etenee mukavalla sykkeellä sekä rytmillä ja tekemisen meininki on irtonaista. Kun sekä soitossa, laulussa kuin soundeissakin on vielä sopivan pieni räkä poskella, on helppoa havaita että harjoittelukaudella on monta asiaa tehty oikein.

The Satanik Magiikissa on nimensä mukaisesti kyse vanhan kehnon miellyttämisestä osin myös vanhankantaisen heavy/doom metalin keinoin, mutta massiivinen kirottujen kuoro ulvoo helvetissä sen verran kovaa, että El Caminon täysin asiallisesti mutta perin yllätyksettömästi toteuttama peruspalvonta saa tuskin pirunparkaa lotkauttamaan korvaansa. Oikealla vasemman käden polulla yhtye kuitenkin on, joten kaikki mahdollisuudet sillä on tulla jatkossa saatanan hyväksi bändiksi.

Fastway

Eat Dog Eat

Steamhammer

3,5 Motörheadin kovimmat kiekot julkaisseessa kokoopanossa vuosina 1976-1982 kannuksensa kitaristina ansainneen Edward Allan Clarken perustama Fastway nautti jonkinmoista suosiota 80-luvulla julkaistulla viidellä albumillaan, mutta uutta materiaalia porukalta ei yli 20 ole vuoteen kuultu. Sittemmin liveä, kokoelmaa ja uusioita kyllä on julkaistu, vaan kyllähän Eat Dog East osoittaa että kuudenkympin rajapyykin ohittaneella Fast Eddiellä edelleen on sekä kitara että sävellyskynä tanakasti hyppysissään.

Albumin klassinen ja osin boogie sekä blues pohjainen pelkistetty hard rock soi erittäin leppoisasti, vaikka lipsahtaminen laiskan pulskean puolelle ei kaukana olekaan. Sekä basistin että vokalistin tontin hoitava ex-Little Angels jehu Toby Jepson on mies paikallaan ja panee parastaan molempien instrumenttiensa kanssa levyn parhaimmaksi nousevissa sielukkaassa Dead And Gonessa sekä yksinkertaisen tarttuvassa perusrokkipalassa Sick As a Dog.

Tämän lähemmäksi ei rokin perusarvoja sekä elementtejä voi oikeastaan päästä, mutta Clarken tyylikäs ja svengaava välähdyksittäin jopa Motörheadin mieleen tuova kitarointi pelastaa ja nostaa kiekon keskivertoa paremmaksi. Ammattimies on aina ammattimies.

Glyder

Backroads to Byzantium

Steamhammer

3 Kovin lunkia kuunneltavaa on näiden irkkujen klassisen pehmoinen hard rock, josta voi aistia myös häivähdyksiä AOR:n puolelta. Aiemmat kolme täyspitkää ovat keränneet jonkinmoista suosiota niin kotimaassaan kuin isommalla naapurisaarellakin ja onpahan muualla Euroopassakin keikkailtu mm. Dion, Thunderin, Blye Öyster Cultin sekä Fishin niin rundikamuina kuin lämppäreinäkin. Tästäkin pienoisesta sukseesta huolimatta musiikkibisneksen raadollisuuteen turhautuneina instrumentit ehdittiin kertaalleen jo laittaa naulaan viime vuonna, mutta niin vain sitä taas ollaan tien päällä kohta Bysantiaa matkalla.

Backroads to Byzantium on lähes täydellistä käyttömusiikkia autoiluun, sillä vaikka proteesin painumisesta kohti syyläriä ei ole pelkoa, tekee hyvää joskin hieman surumielistä fiilistä huokuvan levyn tahtiin kuitenkin mieli naputella ohjauspyörää sekä nyökytellä varovaisen hyväksyvästi päätään. Jos kappaleet etenevätkin varmasti ja letkeästi, kaikki osa-alueet ovat sekä kohdallaan että tasapainossa ja pikkunättejä koukkuja löytyy niin sieltä kuin täältäkin, ei albumi kuitenkaan pysty aiheuttamaan suurempia väristyksiä tai riemunkiljahduksia. Hyvin tehtyä, helposti unohdettua.

Obrero

Mortui Vivos Docent

Night Tripper

3,5 Rakkaan länsinaapurimme raskaasta ja vanhasta rokista tykkääviä musikantteja voi harvemmin haukkua Svea-mammanpojiksi, sillä niin monen guben instrumenteista tuntuu irtoavan vähintäänkin vallan kelvollista jälkeä, ja näin on myös Obreron ensimmäisen virallisen studioalbumin kanssa.

Jos yhtyeen tyyli ja kikat ovatkin yksinkertaisia ja tuttuja aina Black Sabbathin ajoilta, svengaa Mortui Vivos Docent kokonaisuutena hyvin. Levyn klassista doom-koulukuntaa edustavat raskaat sekä myös sopivam satunnaisia stoner-vaikutteita sisältävät biisit sekä synkähkö tunnelma osuvat tyylillisesti hyvin kohdalleen eikä toteutustakaan voi haukkua missään vaiheessa. Mm. saksalaisessa thrash-pumppu Protectorissa jo 80-luvulla vaikuttanut vokalisti Martin Missy on tuomari paikallaan, sillä herran eläytyvä, spontaaninoloinen ja osin myös epätoivoa henkivä puhdas laulutyyli on tulkinnallisesti miellyttävää kuunneltavaa.

Obrerosta on vaikea olla pitämättä, jos sen edustama genre yleensäkään miellyttää yhtään, sillä sen verran raskaamman musiikin historiaa tuntevalta, taitavalta sekä hyviä ideoita pursuavalta poppoolta se vaikuttaa. Yhtyeen edustama tyylilaji vain on kaikessa simppeliydessään sen verran haastava, että ainakin vielä näin debyytillään pienten mutta jyvät akanoista erottavien detaljien puute pitää bändin erossa parhaasta A-sarjasta. Suuret divaritason kärkeen vievät linjat Obrerolla sen sijaan on jo hyvin hallussa.

Riot

Immortal Souls

Steamhammer

2,5 Kyllä, Riot on juurikin se samainen 70-luvun puolivälistä lähes taukoamatta kasassa ollut bändi, jonka parhaimmiksi tituleerattujen Narita (1979) ja Fire Down Under (1981) albumien kansikuvat puolestaan ovat menestyneet huonompien levynkansien listauksissa. Yhtyeen maskottina kun sattuu olemaan mystinen hyljepäinen ihmishahmo Johnny nimeltään, joka etenkin näissä kahdessa helakan värisissä kannessa esiintyy varsin hämmentävissä valossa.

Alkuaikojen tuttu jämäkkä ja perinteinen heavy metal on muuttunut jo yli 20 vuotta sitten lähemmäksi power metalia, ja tuota vauhdikasta hölkkää kuullaan tälläkin levyllä turhankin paljon. Hitaammat ja lähempänä alkupään Riotin tyyliä olevat kappaleet kuten Crawling ja Fall Before Me ovat huomattavasti miellyttävämpää ja omailmeisempää kuin tylsäksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nopeammat tuhdisti tuku-tukua sisältävät rallatukset.

Ei käy kieltäminen, etteikö Riotin kitaristikaksikolta Mark Reale ja Mike Flyntz löytyisi taitoa ja näkemystäkin ainakin paikka paikoin, eikä Tony Moorekaan ole vokalistina pöllömpi. Omia korviani vain miellyttää enemmän amerikkalainen 80-lukulainen melodinen ja enemmän perinteiseen heavy metaliin perustuva voimametalli kuin tämän modernimpi eurooppalainen nopeampi ja sisältököyhempi vastineensa. Ensin mainitusta tyylistä on Immortal Soulsilla jäljellä vain rippeet, ikävä kyllä.

Soul Manifest

White Season

Night Tripper

4 Olisi erittäin helppoa erehtyä luulemaan Soul Manifestoa ruotsalaiseksi poppooksi, sillä sen verran hyvällä maulla se rakastaa ja tulkitsee 70-luvun raskaampaa rokkia. Yhteys länsinaapuriimme löytyy tosin levy-yhtiön kautta, vaikka yhtyeen omat juuret ovatkin sekä Ranskassa että Englannissa. Itse musiikki puhuu kuitenkin universaalia kieltään.

Debyyttilevyksi White Season on harvinaisen onnistunut julkaisu tarkastelee sitä mistä vinkkelistä tahansa. Vaikka levy onkin soundillisesti modernilla tapaa jämäkkä ja tuhti, on se samalla myös erittäin lämmin ja syvään hengittävä tuoden hienosti esille musiikin monet eri puolet. Orkesteri kun osaa niin psykedeelisen leijunnan siinä missä suoraviivaisemman rokin kuin raskaamman tunnelmoinninkin löytyvät nämä kohdat sitten vaihtelevasti joko samasta tai eri kappaleista. Jäsenistön tyylitajua ja osaamista täytyy myös ihastella, sillä mitään ei ole liikaa tai väärässä paikassa on kyse sitten sopivaa fiilistä sisältävistä laululinjoista tahi tismalleen oikeassa paikassa mukaan liittyvästä tai lopettavasta urkurista kitarasooloista nyt puhumattakaan.

Kieltämättä Witchcraftin tai Graveyardin tunnetuksi tekemää genreähän tässä ollaan varsin lähellä, mutta kopioksi leimaaminen olisi Soul Manifestin pahanlaista väheksymistä. Jos albumilta onkin vaikeaa nostaa esille yhtään varsinaista iskusävelmää, paikkaa tämän pienen puutteen äärimmäisen vahva ja kompakti kokonaisuus, josta ei turhaa täytetty löydy. Menneitä aikoja joka sekunnilla huokuva White Season on albumi, joka on läpeensä raikasta kuunneltavaa korville vailla ähkyn vaaraa.

Steel Mammoth

Nuclear Rebirth LP

Full Contact

2,5 Kovin muistuttaa porilaisten keksimä NWOFHM (New Wave of Finnish Heavy Metal) nykyisessä muodossaan 30 vuoden takaista brittiläistä vastinettaan ja etenkin sen rujompaa punk-henkistä suuntaa, jonka lipunkantajana Venom toimi. Vaan eipä aikoinaan maailman hurjimman bändin titteliä kantaneelle triolle voi kaikkea glooriaa vaikutteista jakaa, sillä epäilemättä myös Celtic Frostin ja Warfaren alkupään tuotanto on Steel Mammothille varsin tuttua.

Keskimäärin parisen minuuttia per kappale riittää Steel Mammothille esittää asiansa Nuclear Barbaarien karusta elosta, ja lähtökohtaisesti niin graafiset kuin musiikilliset seikat ovatkin kohdallaan. Biisit ovat periaatteessa sopivan simppeleitä, karuja ja rivoja rykäisyjä myös soundillisesti, mutta ikävän harva niistä kuitenkaan toimii yhtä hyvin kuin A-puolen avaava Nightmare As Nauseam. B-puolelle sen sijaan tuntuu valikoituneen astetta hitaampaa ja monipuolisempaa materiaalia, joka tasapainottaakin kokonaisuutta mukavasti.

Nuclear Rebirthiä kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että sen purkittaneet genreä tuntevat musikantit naureskelevat yhtä lailla niin itselleen kuin itse musiikille ja sen kuuntelijoille. Huumoriahan saa toki musiikissa olla mukana, mutta sen sovittaminen yhteen oikean asenteen kanssa onkin huomattavasti haastavampaa. Tässä Steel Mammothilla on vielä petrattavaa, sillä tällaisenaan sen konsepti vaikuttaa hivenen liian sisäänpäin lämpiävältä.

Inferno #91/2011

Bob Malmström

Tala svenska eller dö

Spinefarm

3 Punkkaripiireissä on tapana kumartaa vasemmalle ja pyllistää oikealle, mutta Westendin porvarihurrit kyykyttävät debyytillään mieluummin köyhiä ja toteavat, että ei raha mitään haise. Kaikkihan nimittäin tietävät, että ruotsia äidinkielenään puhuvat ovat parempia ja kauniimpia ihmisiä ja tätä sanomaa Bob Malmström julistaakin proletariaanisen hardcoren keinoin. Kieli poskessa toki.

Orkesterin selkeätä metallipohjaa sisältävät alle pariminuuttiset hc-rallit kulkevat vaivattoman kepeästi eteenpäin ja musiikissa on paljon samaa kuin Impaled Nazarenessa punkeimmillaan. Yhtä kiukkuiseen ja kireään räksytykseen kuin Luttinen ei Carolus Aminoff kuitenkaan yllä, mutta mukavan repivällä äänellä svenska talande bättre folkin edustaja kuitenkin sanoja sylkee. Kappaleista löytyy sopivia genrelle tyypillisen yksinkertaisia mutta sopivan pikkunättejä koukkuja, vaikka Elitenin tarttuvuudella ei haastajia tahdokaan löytyä.

Jos kokonaisuudesta karsitaan siihen paljon lisää tuovat ulkomusiikilliset seikat pois, jää itse musiikilta kaipaamaan astetta aggressiivisempaa, punkimpaa ja roisimpaa otetta. Vaan mitäpä siitä hopealusikka suussa syntyneet hurrit mitään tietäisivät, kermaperseitä kaikki tyynni. Kan jag nu få en påse lakrits eller hur?

Corpsessed

The Dagger & the Chalice EP

Dark Descent

4,5 On ilo huomata, että kotimainen ehta death metal elää ja voi hyvin. Genren uuden tulemisen ja etupäässä nuorten tulokkaiden etunenässä ovat olleet lähinnä mallikkaita pienjulkaisuja aikaisiksi saaneet Vorum ja Stench of Decay, mutta nyt kaksikko täydentyy kolmikoksi Corpsessedin julman kovan ensijulkaisun myötä.

Niin sisällöltään kuin kestoltaankin äärimmäisen kompaktin EP:n intro asettaa tunnelman heti kohdalleen, sillä yhdistelmä taustahälinää ja doom metalin nopeusluokkaa olevaa synkkää riffitunnelmointia ja tuplabasaripapatusta viittaa suoraan kohti mitä tulemaan pitää. Teema jatkuukin komeasti Crypt Infesterissä, jossa bändin sekä sävellykselliset että sovitukselliset taidot tulevatkin hienosti esille. Vaikka kappaleesta löytyy niin hidasta ja fiilistelevää laahausta, keskitempoista junttaa kuin täydellä vauhdilla etenevää mäiskettä, on yllättävätkin temmonvaihdokset saatu todella luonnollisen ja kiehtovan kuuloisiksi ilman että kappaleen pahaenteinen tunnelma muuttuisi tai latistuisi millään tavalla.

Corpsessedin vahvuudet piilevätkin juuri tarkkaan harkitussa monipuolisuudessa, jossa ei kuitenkaan tingitä missään vaiheessa helvetin jyhkeästä tunnelmasta sekä kuinka tehokkaasti se osaa hyödyntää pari eri genren hyvät puolet alkaen periaatteessa yksinkertaisista riffeistä ja kompeista ja luoden näistä omankuuloistaan jälkeä. Jos mukavasti haastavuutta sisältävissä biiseissä ehtiikin tapahtumaan paljon, kuulostavat ne silti pirullisen tarttuvilta ja mukaansatempaavilta.

Vaikka musiikin perusta lepääkin 20 vuoden takaisissa Abhorrencen ja Demigodin kaltaisissa pioneerien tuotoksissa, on lopputulos onnistuttu modernisoimaan silti sopivasti menettämättä mitään olennaista aivan samalla tavoin kuin vaikkapa Necros Christos viimeisimmällä julkaisullaan, jonka suuntaan mielikuvat myös muodostuvat musiikin perusteella. Kun todella tymäkät mutta selkeät sounditkin vielä tukevat sekä ilmapiiriä että musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, voi The Dagger & the Chalicen julistaa vähintäänkin vuoden kotimaiseksi death metal julkaisuksi.

Doomdogs

Unleash the Truth

Doomentia

2,5 Mukavan letkeästi ja vauhdilla lähtee käyntiin rakkaan länsinaapurimme Doomdogsin kakkoskiekko, mutta alkuinnostus alkaa hiipua nopeasti toisen kappaleen jälkeen. Toista tuntia stoner kohtaa vahvasti Black Sabbath vaikutteisen doomin on liikaa, etenkin kun kyse on ilman suurempaa omaa ilmettä kaikkien genren sääntöjen mukaan veivatusta materiaalista. Minkäänlaista yllätystä ei myöskään tuota löytää levyn päätösraitana lainaversio A National Acrobatista.

Kyllä bändiltä tyylitajua tuntuu löytyvän enemmän kuin monelta keskivertobändiltä, mutta suhteellisuudentajussa sillä sen sijaan on vakavia puutteita. Parin oikeasti hyvän biisin ja useamman hyvän kohdan vastapainona tyhjänpäiväistä tai tyhjäkäyntiä sisältävää materiaalia on vain aivan liian paljon. Aika ajoin solistin raspinen ja väkisen äijämäiseltä kuulostava tapa käyttää ääntään alkaa pahasti ärsyttämään, vaikka suurimmalta osin herra leiviskänsä hoitaakin asiallisesti, perusmeiningillä tosin.

Kummastuttaa hieman, miten toista levyä julkaiseva yhtye onnistuukin kuulostamaan välillä hyvältä ja heti perään aloittelevalta demotasolla olevalta porukalta. EP mittaisena Unleast the Truth olisi hyvää keskitasoa, täyspitkänä taas sen alle.

Earth Today

S/T LP

Rusto Osiris

2 Reilussa vuosikymmenessä etelä-suomalaiselle Earth Todaylle on ehtinyt kertyä kourallinen splittejä ja demojulkaisuja, mutta vasta nyt ensimmäinen täyspitkä. Sekin vinyylinä totta kait. Genren alkuaikoja muisteleva hardcore on saanyt sävyjä myös crust punkista sekä grindistä, jotka on kuorrutettu kahden vokalistin mölinällä. Siinä missä toinen ääntelijöistä edustaa perinteisempää jäntevän väkinäistä HC-huutoa, löytyy solistikaverilta äärimmäisen päihtyneen ja syyttä vihaisen punkkarin viimeisillä voimilla tuotettua räksytystä kuulostava tapa ilmaista itseään. Kumpikaan näistä ei säväytä.

Samaa voi sanoa myös itse musiikista. Siinä missä levy on tuotannollisesti turhankin jyhkeä, selkeä ja metallinen, kaipaa soittoon myös sopivaa taidon puutteen tai promillejen tuomaa asennetta ja tahatonta groovea. Näennäisesti levy on kyllä intensiivinen, aggressiivinen ja vauhdikas, mutta ilman musiikkimaailman yhden suurimmista mysteereistä ns. X-tekijän läsnäoloa, varsin onttoa. Paljon muttei riittävästi melua tyhjästä.

Ghoul Patrol

Ghoul Patrol

Spinefarm

4 Harppaus demotasolta levyttäväksi artistiksi muiden maksaessa banjot on nykypäivänä melkoista kolmiloikkaa, mutta kovan työn ja miehistövaihdoksien kautta edenneelle Ghoul Patrolille tämän ilon suo. Bändi kiittää lunastamalla odotukset ja petraapa vielä hiukan omaa ennätystään, sillä kehuja keränneisiin demoihin verrattuna ensimmäinen täyspitkä on kokonaisen kymmeneen kappaleen muodostama omalaatuinen ja onnistunut kokonaisuus.

Ruuminsyöjäpartiolla kun on veikeä taipumus kuulostaa äärimmäisen letkeältä, mutta samaan aikaan jylhältä ja murealta jyräykseltä. Juuri näiden ääripäiden luoma kontrasti luo omanlaisensa jännitteen ja kieron viihdyttävän ilmapiirin koko levylle, josta ei draivia puutu. Satunnaisen säästeliäästi käytetty hillbilly-riffittely ja southern rock -tunnelma ei hämmästytä edes ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaan jotain sen tyyppistä musiikilta tiedostamattomasti on huomannut odottavansakin. Louhimisen sekaan olisi voinut ujuttaa maltillisesti jopa vieläkin enemmän punaniskameininkiä, sen verran luonnollisesti se yhtyeen musiikkiin tuntuu istuvan.

Jokaiselta kolmelta demolta napattujen biisien lisäksi albumilla on yli puolet uutta, mutta ei oikein mitään heikkoa. Death'n'rollin kulmakivi Entombedin Wolverine Blues saa kovan vastauksen lähes 20 vuotta julkaisemisensa jälkeen suomalaisten levyltä, joka amerikkalaisten olisi pitänyt osata ja tajuta tehdä jo kauan aikaa sitten.

Kaula

Avadhuta Gita

Doomentia

2 Kun ulkomusiikilliset seikat nousevat itse sisältöä suurempaan osaan, on jotain yleensä vialla tai sitten on haluttu tehdä todellista taidetta. Kaulan takana oleva mies määrittelee itsensä filosofiksi, säveltäjäksi sekä ääni että multimedia-artistiksi, joten taidetta saapasmaan mies on lähtenyt tekemään, mutta metsään tässä on päädytty ja sinne myös osin eksytty.

Sisällöllisesti debyytti on hidasta, primitiivistä ja osin toistoon perustuvaa yksinkertaista lo-fi black metalia, jossa mukana on hienoisia ambient ja noise vaikutteita. Kokeelliseksikin tätä voisi kutsua myös sillä perusteella, että tekstillinen sisältö on ammennettu suoraan hinduisimin Kali-kultista ja muinaisesta 900-luvulla kirjoitetusta tekstistä, joka levyn nimessäkin esiintyy. Käytännössä albumi on läpeensä tympeää ja tylsää itsensä toistoa aina vokalistin kähinää myöten, ja joka ei onnistu valjastamaan sinällään mukavan vallitsevaa synkkää ilmapiiriä ja musiikin hypnoottista lähestymistapaa edukseen.

Ei ihme ettei tällainen agnostikko ei saa paljoakaan irti levystä, joka kuuleman mukaan onkin pikemminkin enemmän henkistä etsintää kuin perinteinen musiikkijulkaisu. Ainoaa oikeaa hindu black metalia on yhä edelleenkin Impaled Nazarenen Ugra Karma.

Lähdön Aika

S/T 7”

Rusto Osiris

2 Kahdeksassa vuodessa Lähdön Aika on ehtinyt julkaisemaan koko joukon erinäisiä julkaisuja aina splitti-seiskoista, MCD:hen ja kasettialbumeihin ja onpahan joukossa täyspitkä CD:kin. Silti orkesteri tuntuu olevan vasta musiikillisen taipaleensa alussa, sillä turhan linjatonta ja osin hapuilevaa yhtyeen tyyli on eikä itsesäälissä rypevät itseään toistavat sanoituksetkaan onnistu voittamaan sympatioita puolelleen.

Seiskan molemmissa ralleissa kättä paiskaa niin hardcore kuin osin sludgen/doomin puolelle viittaava raskaampi mekkalointi. Seoksen osasista ei tahdota saada tehoja irti, ja mieleen hiipii väkisinkin ajatus, että sekalainen viisikko ei oikein itsekään osaa päättää millaista musiikkia se haluaisi lopulta soittaa. Livenä myörintä saattaisi tehota pistettä paremmin, mutta huonolla tavalla turhan suttuinen äänite ei sekään tahdo vakuuttaa.

My Dying Bride

34.788%...Complete LP

Svart

3,5 Ilmestyessään 1998 My Dying Briden viidettä albumia pidettiin melkoisena outona lintuna, eikä sen osin hyvin kokeileva ja urbaani lähestymistapa musiikkiin viehättänyt läheskään kaikkia goottisävytteiselle doom-deathille sydämensä menettäneitä. Suurelta osin silloisen kitaristin Calvin Robertshawin kynäilemä kiekon tiesi aavisti jo silloin olevan aikaansa edellä aivan kuten Pestilencen Spherisinkin, vaikka eipä ajan kuluminen ole mikään automaattinen tae korvien ja mielen avautumiselle.

Ei prosenttilevy MDB:n parhaimmistoa ole, mutta sen modernissa ja ajan henkeä hyvin kuvaavassa välinpitämättömyyden ilmapiirissä on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa ja vangitsevaa. Paras esimerkki tästä on B-puolen avaava trip hopista vaikutteita vahvasti ammentanut ja äärimmäisen hypnoottinen Heroin Chic, jota tylympää kappaletta ei yhtyeen diskografiasta löydy. Seuraaja pikkunätein koukuin varusteltu Apocalypse Woman kuuluu myös kaikessa etukenossa etenevässä suoraviivaisuudessaan levyn kärkikappaleisiin. Lopuilla levyn kappaleilla bändi tekee perussuorituksen niin hyvässä kuin pahassakin. Kroppaan ei nouse kylmiä väreitä, mutta pelkkänä taustamusiikkina albumia on aika vaikea kuunnella.

Hyvältähän levy edelleenkin kuulostaa lämpimältä vinyyliltä, vaikka hopeinen ja kylmä compact disc lienee onkin se oikeampi formaatti tälle julkaisulle jo pelkän fiiliksensäkin puolesta. Lähes tunnin mittaisen levyn olisi tosin jo pelkkien soundien takia toivonut julkaistavan tuplana eikä graafinen lisämateriaalikaan olisi pahitteeksi ollut muuten varsin pelkistetyssä gatefoldissa.

Myrath

Tales of the Sands

XIII Bis

4 Myrathin sanotaan olevan Tunisian ensimmäinen levy-yhtiölle kiinnitetty metallibändi ja saatekirje kertoo yhtyeen joutuneen jopa studion vartiointihommiin äänittäessään tätä kolmatta albumiaan alkuvuonna maassa sattuneiden mellakoiden aikaan. Perin sympaattista, mutta onneksi itse musiikki on sen verran vahvaa ja vakuuttavaa, että yhtään sympatiapistettä yhtye ei tarvitse.

Helpon käsityksen yhtyeen musiikista saa pudottamalla nimen Evergrey ja lisäämällä tähän pari hyppysellistä light progea, runsaasti koskettimia sekä itämaisia melodioita että rytmityksiä aina lauluosuuksia myöten. Näissä elementeissä ei metalliinkaan sotkettuna ole sinällään vielä mitään kamalan uutta, mutta kun koko paletti on sekä sävellyksellisesti että sovituksellisesti saatu kuulostamaan äärimäisen jouhevalta ja täysin luonnolliselta, alkaa lopputuloskin olla jo varsin ihmeellistä. Ja kun yhtyeestä löytyy vielä laajasti komeaa ääntään hyvillä laululinjoilla käyttävä vokalisti Zaher Zorgatti, ei heikkoja lenkkejä löydy etsimälläkään.

Albumin suurin vahvuus ja ilahduttava piirre piilee kuitenkin siinä, että vaikka sen kappaleissa tapahtuukin paljon ja ne on kuorrutettu runsailla ja hienoilla melodioilla, löytyy perustuksista aina vahvaa ja raskasta kitarointia jonka varaan kaikki oikeaoppisesti nojaa. Maltillisen mittaisen albumi hahmottaminen ei kertakuuntelulla ehkä luonnistu, mutta salakavalasti korvakarkki kuitenkin kuuloelimiin tunkeutuu ja takertuu sen aistinsoluihin pitkäksi aikaa.

Nightsatan

Midnight Laser Warrior LP

Solina/Svart

4 Vuosi sitten debyyttinsä osuvasti laserilla luettavana compact discinä julkaissut Nightsatanin levy-yhtiö Solina palaa ajassa taaksepäin tehdessään yhteistyötä ulkoisesti ja lähes yhtä usein myös sisällöllisesti laadukkaista julkaistuistaan tutun Svartin kanssa. Lopputuloksena on longplay eli avattavilla kansilla ja uusilla kansitaiteilla sekä bonuskappaleella varustettu vinyyliversio, jolla turkulaisten hypnoottinen ja uhkaava musiikki kuulostaa analogisesta formaatista huolimatta oikein hyvältä.

Kahden kanttorin ja yhden sähkörumpalin loihtima instrumentaalinen musiikki ammentaa vahvasti Dario Argenton klassisten 70-luvun kauhuelokuvien hovisäveltäjänä tutuksi tulleen italoprogebändi Goblinin musiikista, jonka erityisesti kieron yksinkertaiset ja piinaavat kosketinkuviot ovat yhä edelleenkin mullistavia. Nightsatanin musiikki on pohjimmiltaan myös hyvin soundtrackmäistä, mutta siitä löytyy yhtä hyvin myös oma osansa 70-luvun space rockista kuin 80- luvun militantista proto-industrialista, dark wavesta kuin post-punkistakin. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy myös useita albumeita 2000-luvulla tehneeseen Zombi-duoon, mutta siinä missä amerikkalaiset kuulostavat horror-rainojen päivältä, olisi Nightsatan niissä yö.

Syntikoiden maalaama tunnelma on keveimmilläänkin lohdutonta ja raskaimmillaan hyvinkin painostavaa eli lähes vastakohtaista mitä trio visuaalinen ja osin huumoripitoinen ilme antaa odottaa. On varsin hämmentävää, kuinka vähillä ja yksinkertaisilla instrumenteilla sekä aineksilla sävelletty retro-futuristinen musiikki voi olla näinkin monipuolista ja kiehtovaa. Päätösraita Steel Diamond part IV:n melodia lainaa joko vahingossa tai tahallisesti Iron Maidenin Wasted Yearsia. Siinäpä lasermetallikytköstä riittämiin.

Pharaoh Overlörd

Out of Darkness LP

Svart/Full Contact

3,5 ”Tuhannen yhtyeen ja julkaisun mies” Jussi Lehtisalon bassottama Pharaoh Overlörd on linjana linjattomuus -periaatteen mukaisesti laajentanut ilmaisuaan junnaavasta yhden riffin instrumentaalirockista on avantgarden kautta ehtaan heavy metaliin, jonka suurin innoittaja lienee 80-luvun hämäristä kolkista esiin tongittu käppähevi, etenkin brittiläinen sellainen. Toki tunnistettava porilainen musiikillinen kierous on musiikissa yhä edelleen läsnä, ei tässä mitään Wheels of Steelia olla versioimassa.

Albumi starttaa lupaavasti lyhyellä akustisella introlla sekä vauhdikkaasti rullaavalla nimikappaleella, joka onkin levyn normaalimpia ja samalla parhaimpia raitoja. Kymmenminuuttisen Devastatorin riffittely tempaa myös mukaansa, mutta loppupuoliskon hypnoottiseksi tarkoitetuttu itseään toistava jumitus kääntyy vähintäänkin puolet liian pitkänä koko kappaletta vastaan. A-puolen päättävä Doomsday Morning nousee myös levyn parhaimmistoon, sillä simppelin keskitempoisessa ja doom-henkisessä kappaleessa on hienoa melankolista ja tummaa tunnelmaa, rikasta instrumentointia sekä yksinkertaisen tarttuva kertosäe.

Periaattessa vinyylin B-puoli pelaa samoilla elementeillä kuin A-siivukin. Synkälle avausraidalle Transylvanian Afternoonille ei kuitenkaan löydy neljästä muusta rivakasta mutta selkeästi tyhjänpäiväisimmistä kappaleesta haastajaa ja tässä kiteytyykin levyn suurin ongelma: materiaalista haluaisi tykätä enemmän kuin käytännössä voi eikä kiekolta löydy kuin puolet hyvää ja loput ihan kivaa. Genren hyvä tuntemus ja vahva näkemys ei kanna Pharaoh Overlördiä tällä julkaisulla kuin karvan yli puoliväliin. Ehkä seuraavalla julkaisulla asiat on paremmin, mutta tyylilajia ei voi lähteä edes arvailemaan.

Speedwolf

Ride with Death

Hell's Headbangers

2 Debyyttinsä julkaisevan Speedwolf-albumin avausraita jaksaa viihdyttää tosihevareille suunnatulla vauhdikkaalla metalillaan, jossa Motörhead-vaikutteet ovat enemmän kuin ilmeisiä. Ride with Death onkin läpileikkauksena kuin kehno variaatio Lemmyn ja kumppaneiden livenä etukenossa soittamasta Overkill-klassikkosta. Amerikkalaisten menoa ja asennetta haluaisi sympatiseerata huomattavasti enemmän kuin mitä itse musiikki antaa myöten.

Vaan kun rumpali tikuttaa identtisillä tuplabasarikompilla lähes kaikki biisit läpi eikä riffeistäkään löydy kummempia variaatioita puhumattakaan läpijuostuista kerosäkeistä tai vokalistin monotoniseksi käyvästä ärjymisestä, on lopputulos tylsää ja tympäisevää. Sopivalla kaljamäärällä bändin voisi juoda pikkaisen paremmaksi, mutta selvinpäin kuunneltuna Speedwolf on kuin mikä tahansa reenikämpällä raskaan rokin perusasioiden äärellä hauskaa pitävä poppoo, jonka jo hieman varttuneemmille hevirokuille on kertynyt soittokokemusta muista yhteyksistä.

Corpsessed on kalman riivaama

Muiden muassa Abhorrence ja Demigod osasivat tehdä ennen vanhaan suomalaista death metalia. Samoista löyhkäävän synkistä lähteistä ammentaa 20 vuotta myöhemmin tuoreempi sukupolvi. Järvenpääläinen kalmakollektiivi Corpsessed julkaisi debyytti-ep:nsä alkukesästä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Goblin, Nightsatan – Korjaamo, Helsinki 1.10.2011

Dario Argenton häiriintyneiden 70–80-lukujen kauhuelokuvien hienoista soundtrackeista vastuussa olevan instrumentaalisen italoprogeyhtyeen saaminen ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään ei tuntunut vielä vähän aikaa sitten kovinkaan todennäköiseltä.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Uriah Heep – Pakkahuone, Tampere 21.09.2011

Kuudella eri vuosikymmenellä musisoinut Uriah Heep olisi ollut mahdollista nähdä 1984 Mikkelissä, mutta tuolloin olin vielä liian nuori ymmärtämään vanhojen pierujen musiikkia. Hämeenlinnan keikka vuonna 1990 meni ohi hieman samoista syistä, olivathan A.R.G., Sodom, Running Wild ja kumppanit tuolloin paljon rajumpia juttuja. Lappeenrannan vuoden 1996 keikkakaan ei jaksanut kiinnostaa, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin samassa kaupungissa koin yhtyeen konsertissa jonkinasteisen valaistumisen: bändi oli aika pirun hyvässä vedossa vielä 35 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja diskografiasta löytyy tunnetuimpien rallien lisäksi monta muutakin hienoa klassikkoa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #90/2011

Queensrÿche

Dedicated to Chaos

Roadrunner

2,5 Queensrychen ura on ollut alusta alkaen hyvin hämmentävä. 80-luvulla erittäin innovatiivisia ja täynnä tunteen paloa olevia albumeita julkaissut yhtye eksyy pahasti 90-luvulla yrittäen uusitua väkisin ajan hengen mukaiseksi. 2000-luvulla suuntaa taas yritetään korjata palaamalla välillä vanhaan ja tekemällä taas uutta, mutta tämän millenniumin aikana julkaistuja levyjä ei voi kutsua kuin adjektiiveilla aikuismainen ja virkamiesmäinen. Kummassakaan sanassa ei sinällään ole mitään vikaa edes musiikkiin liitettynä, mutta hengettömyyteen yhdistettynä näistä tulee harmauden ja tylsän synonyymejä.

Bändin 11. omaa materiaalia sisältä studioalbumi on helppoa ja kepeää kuunneltavaa, joka ei kuitenkaan pysty tarjoamaan oikein minkäänlaisia tunteita saati jätä kovinkaan kaksisia mielikuvia sisällöstä. Musiikki on näennäisen ammattimaista ja rullaavaa aivan kuten byrokratian rattaisiin kuuluva, dokumentteja päivästä toiseen pyörittävä valtion viraston työntekijä, joka hoitaa kyllä työnsä hyvin ja tehokkaasti, mutta ilman minkäänlaista intoa tai omaa ilmettä. Työelämässä tämä useimmiten riittääkin mainiosti hyvään lopputulokseen, mutta musiikkia työkseen tekevien panoksena taas ei.

Dedicated to Chaos on varsin harmiton kokonaisuus, jonka kappaleista mikään ei nouse ylitse muiden niin hyvässä kuin pahassakaan. Neljällä bonuskappaleella yli 70 minuutin mittaiseksi venytetyn spesiaaliversion kuuntelu vaatii tosin jo yhden lakisääteisen kahvipaussin urakan loppuunsaattamiseksi.

Tumma, tummempi, tummin – Sacrilegious Impalement

Suomen virallisessa business cityssä Lahdessa kaikkea ei uhrata kaupallisuuden alttarille. Sacrilegious Impalementin musta metalli on soinut uljaasti pienlevy-yhtiöiden julkaisemana viiden vuoden, kahden ep:n ja kahden täyspitkän verran. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta