Inferno #165/2019

Harhat

Käskyjä ja uhkauksia EP

Kämäset Levyt/Imminent Destruction

3,5

Vaikka maailmassa kaaosta näkee joka puolella, Harhojen musiikista se puolestaan on taas vähentynyt. Kyllähän yhtyeen musiikki on edelleen kihisevää hardcorea, mutta nyt niin teksteissä kuin itse biiseissä mennään suoremmin asiaan. Jälki onkin huomattavasti aiempia kahta julkaisua jämäkämpää, kun nykyinen vallitseva poliittinen ilmapiiri seurauksineen sekä ahdistaa että pistää vihaksi ja tämän kaiken voi vahvasti aistia pikkumustaa kiekkoa pyörittelemällä.

Soundien viilaus palvelee myös orkesterin asiaa. Jälki on edelleen karskia ja rumaa eikä tikuiltakaan voi korvakäytävissä välttyä, mutta pahimmat rosot äänimaailmasta pois karsittuna kappalekuusikko uppoutuu paremmin ja syvemmälle ilman että bändi olisi tinkinyt tavaramerkistään tuumaakaan. Parhaimillaan Harhat on kuitenkin vartinmittaisissa livepläjäyksissään, joissa kappaleiden raivo vapautuu ja saa vielä ekstaboostinsa alkukantaisesta tulkinnasta.

Idle Hands

Don’t Waste Your Time EP

Eisenwald

4,5

Don’t Waste Your Time on paras pienjulkaisu vuosikausiin. Sen voima piilee koskettavassa haikeudessa, jota ei tyypilliseen tapaan säestetäkään hidastelemalla doom-tempoissa. Vaikka tietämykseni em. genren suhteen on perin vähäinen, nimi New Model Army putkahtaa ensimmäisenä mieleen. Tätä mielikuvaa vahvistanee myös Anacrusis-yhtyeen mestarillinen NMA-lainaversio, vuonna -91 ilmestyneellä Manic Impression -albumilta löytyvä I Love the World, jossa syvä kaihoisuus yhdistettiin oudon kiehtovaksi osaksi ärhäkän kulmikasta thrashia.

Idle Handsin sinänsä yksinkertainen, mutta itsensä näköinen tapa yhdistää 80-luvun heavy metalia saman aikakauden vaihtoehtorockiin on kaikessa ilmavuudessaan erittäin onnistunut. Tyylilajit korostavat toistensa kiinnostavimpia puolia mainiosti on kyse sitten vauhdikkaasti rullaavasta Time Crushes Allista tai balladinomaisen herkästä päätöskappaleesta I Feel Nothingista. Jo pelkät biisien nimet alleviivaavat jokaisessa melodiakulussa läpitunkevaa melankoliaa, jota laulaja-kitaristi Gabriel Francon heville hieman epätyypillinen ääni ja omalaatuiset laululinjat vain vahvistavat.

Viisi napakan mittaista, toisiinsa verrattuna yllättävänkin erilaista joskin kokonaisuutena täysin koheranttia ja tarttuvaa kappaletta on todella väkevä pelinavaus uralle. Odotukset kuuleman mukaan vielä tänä vuonna ilmestyvää täyspitkää kohtaan nousevat taivaisiin, mutta haluan vilpittömästi uskoa, että yhtye ne pystyy myös täyttämään. Saapa nähdä osaako yhtye täydentää kappaleidensa magiaa myös livenä, mutta onneksi huhtikuun lopussa Keep It True -festareilla Saksassa tähän tilaisuus tarjoutuukin.

Rome

Le Ceneri Di Heliodoro

Trisol

4

En tiedä miten ihmeessä minulle oli kehittynyt käsitys Romesta hikisenä kumihousugootteiluna, kun yksinomaan Jérôme Reuterin hengentuotoksena syntynyt musiikki on ainakin tämän 13. albumin perusteella juuriltaan tiukasti eurooppalaisen neofolkin maaperässä. Vielä iloisempi yllätys on, että Le Ceneri Di Heliodoro on genressäänkin todella kiehtovan monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan rajoita itseään pelkästään haikeaan menneiden aikojen akustiseen folk-haikailuun, vaan laajentaa reviiriään tyylillä myös vanhan mantereen ulkopuolelle. 

Rome jatkaa ansiokkaasti Death in Junen kaltaisten 80-luvun alussa aloittaneiden genrepioneerien musiikillista perintöä, mutta levyllään kuuluu myös osin samoista lähtökohdista mutta eri suuntaan seuranneina vuosikymmeninä musiikkiaan vieneiden artistien vaikutus. Paikka paikoin ollaankin hyvin lähellä Nick Caven syvän tummasävytteistä kansantarinointia tai Behemothin Nergalin countrya, bluesia ja folkia yhdistelevää sooloprojektia Me And That Mania.

Herkkähipiäisimmät saattavat tulkita levyn sisältöä vähintäänkin epäilyttäväksi edustamansa tyylin lisäksi mm. teksteissä esitetystä huolesta Euroopan yhteneväisyydestä ja Amerikan suhteiden puolesta sekä siellä täällä kuultavista militanttisesta jämäkkyydestä mielikuvia herättävistä musiikillisista tehokeinoista. Mutta sisältöön tarkemmin tutustumalla pirut voivat jäädä maalamatta seinälle ja jäljelle jää kyky nauttia melankolisen kauniista ja koskettavasta musiikista, jolla voi halutessaan myös vaivata päätänsä.