Fungus Exodus
Myco Sapiens
Bestial Burst
3
Kosketinvetoisen black metalin uuden tulemisen myötä ei ole mikään ihme, että sen vanavedessä myös synapimputtelu eli ns. dungeon synth -genre on sekin nostamassa taas päätään. Genrethän liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa, onhan useimmilla ambientin ja elektronisen musiikin pioneerien kuten Tangerine Dreamin tai Klaus Schulzen tuotantoa ihailevilla mustilla kosketinvelhoilla Mortiiksesta Neptune Towersin Fenriziin myös oma vahva musiikillinen BM-historiansa.
Suomalaisen Fungus Exodus -kaksikon mustemmista kytköksistä en tiedä, mutta mahtavat ja mystiset 17 vuotta työstetty Myco Sapiens on em. genrepioneerien lisäksi saanut ilmiselvästi vaikutteensa myös Varg Vikernesin vankilasta käsin sävelletyille ja äänitetyille ambient-levyille Dauði Baldrs (1997) sekä Hliðskjálf (1999). Aikoinaanhan moni Burzumin koko genreä määrittäneelle kylmän raa’alle soundille sielunsa menettänyt naureskeli avoimesti tälle casiolevykaksikolle, mutta jotain maagista tunnelmaa niihinkin kuitenkin sisältyi ja väitänpä, että paljon on ymmärretty vasta jälkeenpäin.
Kolmesta pitkästä kappaleesta koostuva albumi on alussa ja lopussa lähempänä Mortiisin haikean yksinkertaista tunnelmointia kuin mitä keskelle sijoitettu vahvasti Burzumin synakauden mieleen tuova jämäkkä ja kalsa Ascendancy Heralded by Black Trumpets of the Dead. Biisiin sopii yllättävän hyvin myös saatekirjeen mielenkiintoinen ”Conan soundtrack with doom metal drums” -luonnehdinta, vaikka niin sävellys kuin toteutus on kaukana Basil Poledourisin mestarillisesta kädenjäljestä.
Yksinkertaisista elementeistä kasattu Myco Sapiens on omalla tavallaan sympaattinen julkaisu, joka on genrelle ominaiseen tapaan joka suhteessa hieman käppäisen kuuloinen. Tämä on kuitenkin täysin harkittu tyylikeino ja erilaisista lähtökohdista toteutettuna lopputulos olisi todennäköisesti selkeästi huonompi ja enemmän hukassa kuin mitä nyt. Jonkinlaista fokusoitumista ja syvällisempiä tasoja jää tältäkin luolaseikkailulta tosin uupumaan, vaikka lupauksia moisesta onkin kokonaisuuteen piilotettu.
Idle Hands
Mana
Eisenwald
4,5
Idle Hands ei olisi voinut saada parempaa starttia uralleen, kuin mitä viime vuoden lopussa julkaistu viiden biisin minari Don’t Waste Your Time sille antoi. Esitin tuolloin epäilykseni siitä, voiko jo tuolloin seuraajaksi ilmoitettu täyspitkä vastata kerta heitolla korkeuksiin kohonneisiin odotuksiin. Tästä syystä Manan ensikuuntelua piti lykätä tovi, osin mahdollisen pettymyksen pelosta, mutta pääasiassa siksi, että mielentila olisi oikeanlainen. Huoleni olivat turhia, sillä albumi on juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan, mutta vaatii enemmän aikaa saadakseni selvyyden julkaisujen lopulliseen paremmuusjärjestykseen.
Monikaan asia ei levyjen välillä ole muuttunut ja siltikin juuri ne pienet muutokset ovat vieneet yhtyettä eteenpäin ja syventäneet ilmaisuvoimaa entisestään. Idle Hands on edelleen periaatteiltaan pitkälti vanhan koulukunnan heavy metallista ammentava melodinen yhtye, jossa kuuluu myös tyylikkään salakavalalla tavalla vahvoja vaikutteita gootti- ja vaihtoehtorockista. Yhtyeen kiehtovuus piileekin pitkälti siinä, että se on hyvin hankalasti määriteltävissä, sillä mikään em. genreistä ei dominoi toista tai ole edes ilmiselvästi bongattavissa. Ja tätä mikstuuraa jo edellisessä arviossa kehumani Gabriel Francon ääni taipuu tukemaan todella hienosti.
Havaitut erovaisuudet EP:hen verrattuna löytyvät metallipitoisuuden vähenemisestä ja sitä myötä keventyneestä yleissoundissa. Mutta koska haikeus on silti yhä edelleen vahvasti läsnä, on lopputulos kaikkea muuta kuin millään muotoa lussu. On jännää myös huomata, kuinka perus rokkien 3-4 minuutin mitoissa pysyttelevät kappaleet tuntuvat samaan aikaan sekä lyhyenlänniltä että juuri oikean mittaisilta. Joka kuuntelukerran jälkeen huomaa ihmettelevänsä ”joko tämäkin biisi nyt jo loppui” ja koko levyn päättyessä sen on jo laittanut uudestaan soimaan ennen kuin koko aisaan on edes kerinnyt ajattelemaan.
Manalta olisi aivan hyvin voinut jättää poiskin jo EP:llä olleen, yhtyeen metallisimman ja vauhdikkaimman Blade And the Will -biisin, vaikka istuuhan tämä heavy-anthem myös albumikokonaisuuteen saumattomasti. Manan entistä monimuotoisempi tyyli sopii yhtyeelle paremmin kuin hyvin ja vain alleviivaa sen taitoa ja vahvaa näkemystä tekemisistään. Edes taivasrajat eivät näemmä ole Idle Handsille mikään ongelma.
Twisted Tower Dire
Wars in the Unknown
No Remorse
3,5
Twisted Tower Dire on yksi niistä tuhansista pitkän linjan puurtajista, jotka pitävät heavy metalin kultakauden muistoa uskollisesti yllä omilla tekemisillään. Viime vuosituhannen puolella startanneeseen uraan mahtuu puoli tusinaa albumia lähes yhtä monella lafkalla, miehistönvaihdoksia lopullisine menetyksineen kitaristin ja rumpalin ollessa ainoat alkuperäisjäsenet.
Vahvasti amerikanmallisen power metalin hengessä ja osin eeppisestikin soiva Wars in the Unknown soi asiaan kuuluvan kirkasotsaisesti ja mallikkaan tanakasti. Melodioissa ei ole säästelty ilman että niissä olisi minkäänlaista sokerihumalaa aiheuttavaa kuorrutusta ja usein köörein varustetut kertosäkeet ovat nekin kaikessa konstailemattomuudessaan napakoita. Sävellyksistä kuuluukin sekä perehtyneisyys, intohimoinen suhtautuminen että osaaminen lajia kohtaan ja harvemmin tämä perusvaatimuskolmikko on näinkin hyvässä tasapainossa keskenään.
Wars in the Unknown on niitä levyjä, jotka eivät iske välittömästi edes parin kuuntelukerran perusteella, mutta jota jättävät lisäkuunteluita vaativaan kutinan korviin. Niiden myötä se hiipiikin salakavalasti keskitasoa paremmaksi, vaikka katto tuleekin vastaan ennen vuoden parhaimmistoon nousemista. Hyvin tehty, vahva perusmallin heavy metal on nykyisellään turhankin aliarvostettua Suomessa alakulttuurikonossöörit pois lukien.
