Inferno #228/2024

Antioch
Antioch VII: Gates Of Obliteration
Iron Shield
2,5

Tuotteliaat Kanadan ”Anttiossit” paaluttavat jykevää perusheviä, joka on vallan tuttua aiemmilta neljältä pitkältä ja kolmelta pienemmältään. Osaset yhtyeellä ovatkin aina olleet oikeanlaisia ja useimmiten myös kohdallaan aina mellevästä riffittelystä ja sooloilusta kireisiin taajuuksin yltävään solistiin, mutta sovituspuoli onnahtelee tällä kertaa normaalia pahemmin.

Ytimekkyys olisi Antiochin tapauksessa huomattavasti tehokkaampaa kuin kova yritys tehdä reiluja neliminuuttisia ralleja joista yksikään ei kanna mittaansa puhumattakaan vieläkin mittavammista kappalekolmikosta. Julkaisun täysimittaisuus vain pahentaa kokemusta.

Coma Hole
Hand of Severance
Omakustanne
3,5

Vähemmän totta vie voi olla enemmän, tästä paraatiesimerkkinä käy kaksikkona toimivan Coma Holen esikoislevy. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka bändin stoner rockiksi väljästi identifioituva musiikki saadaan groovaamaan todella miellyttävän muhkusti pörisevän basson ja tanakan rummuttelun varassa, vaan mitä ja miten instrumentit näiden lisäksi tekevät.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy laulajattaren tonttia hallitsevan Eryka Firin tapaan laulaa. Se seilaa alati eleettömästä tulkinnasta voimalla vedettyyn ulosantiin käväisten välissä myös välimaastossa välittäen uskottavaa tunnetta hyvin. Sama tyyli koskee myös matalista taajuuksista huolehtivaa toista instrumenttiaan, joka sekin vaeltelee luonnonlapsen lailla näennäisen huolettomasti muttei kuitenkaan päämäärättömästi. Tästä musiikin ylle kutoutuu psykedeelinen tunnelma, joka tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa pelkän huuruilun sijaan.

Rumpalin osaa ei tässä mainiosti toimivassa konseptissa sovi vähätellä, sillä yhteistyö ei koostu vain jämerän ja simppelin perustuksen luomisessa kappaleisiin, vaan lyömäsoittimellakin on tämän lisäksi annettu tilaa ja mahdollisuus liikkua sinne, tänne ja tuonne. Lopputuloksena vain puolesta tusinasta biisejä koostuva kokonaisuus on samaan aikaan sekä selkeän ytimekäs että värikkään monipuolinen.

Disarray
Religious Disease
Jawbreaker
3

Raastavaa rässiä Ruotsista aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, joskin bändi itsessään on nuori, vain parin vuoden ikäinen vyötäisillään yksi aiempi levytys ennen tätä. Lähtökohdiltaan siis kaikki on kiinnostavaa ja ihan lupaavastihan Religious Disease käynnistyykin.

Kun laulaja-kitaristin äänessä on riffien tapaan kireyttä eikä kappaleissakaan himmailla turhia, aiheuttaa levy heti ensimmäisestä biisistä lähtien hyväksyttää nyökkäilyä ja varovaista jalan alle menoa. Into kuitenkin alkaa hiipua tasaisen varmasti minarin kestollisen jälkeen, niin tappavaa ei kappalemateriaali kuitenkaan ole missään kohtaa. Ja loppupuolella olo alkaa olemaan jo melkoisen puutunut, onhan kestoa levyllä sen 50 minuuttia CD- ja MC-versioiden bonusbiisi mukaan laskettuna. Mustan kullan formaatti ei sekään ongelmaa ratkaisi, vaikka kääntö katkaisisikin toviksi elämyksen tarjoten kaksi alkua ja loppua.

Mutta kuunnelkaa nyt ainakin avaus Forbidden Speech, muita kipakampi Bound to Kill -moshausosuuksineen ja suuremmilta osin keskitempoisesti junttaava Realize You're Already Dead ja laittakaa yhtyeen nimi mieleen. Jo tällaisenaankin selkeä lupaus saattaa hyvinkin siirtyä tulevaisuudessa kompaktiuden myötä seuraavalle askelmalle.

Five The Hierophant
Apeiron
Agonia
4

Kvartettimuotoisena toimivalla instrumentaaliyhtye Five The Hierophantilla on harvinaisen oma  selkeä ilmeensä sekä tapansa tehdä musiikkia, vaikkei se olekaan helposti kategorisoitavissa. Verkkaisesti eteneviä kappaleita kun voisi sanoa doomiksi, mutta fonin käyttö tuo mukaan jazzmaisuutta pehmentäen myös tunnelmaa silloin kun yhtye lisää pikkuhiljaa kerros kerrokselta painavuutta ja mustuutta sävellyksiinsä.

Eikä tässä vielä kaikki. Raukean joskin aina tummasävyisen tunnelmoinnin rinnalla hiipii usein salakavalasti hypnoottista jumitusta, joka yltyy paikoitellen jopa rituaalinomaiseksi ja hulluuden rajamaita kuvaavaksi synkistelyksi. Vaikka sävellysten kaava tuleekin tutuksi jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana, onnistuu se silti säilyttämään niin yllätyksellisyytensä että tehokkuutensa.

Tunnelman kehittely vie aikansa, ja niinpä levyn pisimmällä yli kymmenenminuuttisella kappalekaksikolla Initiatory Sickness sekä heti perään tulevalla Uroborosilla Apeiron saavuttaakin kliimaksinsa. Edeltävät kolme kappaletta toimivat esileikkinä viimeisen Tower Of Silence II -biisin ollessa pelkkää raukeaa jälkihehkua.

Gigan
Anomalous Abstractigate Infinitessimus
Willowtip
3,5

Aivoja nyrjäyttävä nimihirviö on samaa myös sisällöltään. Giganin kiharainen ja riitasointuinen death metal etenee harvoin normaalisti tarjoten paljon pureksittavaa etenkin kuuntelijalle, joka hädin tuskin osaa soittaa pianolla Ukko Nooan yhdellä sormella.

Yhtyeen viidennellä albumilla tapahtuu niin paljon kaikkea samaan aikaan ja peräkkäin, että runsaudenpaljous hankaloittaa merkittävästi musiikista kiinni tarttumista. Mutta vaikka Anomalous Abstractigate Infinitessimus tuntuukin sykkivän joka suuntaan hahmottomana massana, onnistuu se silti kietomaan hellän vahvaan otteeseensa jo pelkällä ei tästä maailmasta olevalla omituisuudellaan.