Inferno #228/2024

Antioch
Antioch VII: Gates Of Obliteration
Iron Shield
2,5

Tuotteliaat Kanadan ”Anttiossit” paaluttavat jykevää perusheviä, joka on vallan tuttua aiemmilta neljältä pitkältä ja kolmelta pienemmältään. Osaset yhtyeellä ovatkin aina olleet oikeanlaisia ja useimmiten myös kohdallaan aina mellevästä riffittelystä ja sooloilusta kireisiin taajuuksin yltävään solistiin, mutta sovituspuoli onnahtelee tällä kertaa normaalia pahemmin.

Ytimekkyys olisi Antiochin tapauksessa huomattavasti tehokkaampaa kuin kova yritys tehdä reiluja neliminuuttisia ralleja joista yksikään ei kanna mittaansa puhumattakaan vieläkin mittavammista kappalekolmikosta. Julkaisun täysimittaisuus vain pahentaa kokemusta.

Coma Hole
Hand of Severance
Omakustanne
3,5

Vähemmän totta vie voi olla enemmän, tästä paraatiesimerkkinä käy kaksikkona toimivan Coma Holen esikoislevy. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka bändin stoner rockiksi väljästi identifioituva musiikki saadaan groovaamaan todella miellyttävän muhkusti pörisevän basson ja tanakan rummuttelun varassa, vaan mitä ja miten instrumentit näiden lisäksi tekevät.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy laulajattaren tonttia hallitsevan Eryka Firin tapaan laulaa. Se seilaa alati eleettömästä tulkinnasta voimalla vedettyyn ulosantiin käväisten välissä myös välimaastossa välittäen uskottavaa tunnetta hyvin. Sama tyyli koskee myös matalista taajuuksista huolehtivaa toista instrumenttiaan, joka sekin vaeltelee luonnonlapsen lailla näennäisen huolettomasti muttei kuitenkaan päämäärättömästi. Tästä musiikin ylle kutoutuu psykedeelinen tunnelma, joka tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa pelkän huuruilun sijaan.

Rumpalin osaa ei tässä mainiosti toimivassa konseptissa sovi vähätellä, sillä yhteistyö ei koostu vain jämerän ja simppelin perustuksen luomisessa kappaleisiin, vaan lyömäsoittimellakin on tämän lisäksi annettu tilaa ja mahdollisuus liikkua sinne, tänne ja tuonne. Lopputuloksena vain puolesta tusinasta biisejä koostuva kokonaisuus on samaan aikaan sekä selkeän ytimekäs että värikkään monipuolinen.

Disarray
Religious Disease
Jawbreaker
3

Raastavaa rässiä Ruotsista aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina, joskin bändi itsessään on nuori, vain parin vuoden ikäinen vyötäisillään yksi aiempi levytys ennen tätä. Lähtökohdiltaan siis kaikki on kiinnostavaa ja ihan lupaavastihan Religious Disease käynnistyykin.

Kun laulaja-kitaristin äänessä on riffien tapaan kireyttä eikä kappaleissakaan himmailla turhia, aiheuttaa levy heti ensimmäisestä biisistä lähtien hyväksyttää nyökkäilyä ja varovaista jalan alle menoa. Into kuitenkin alkaa hiipua tasaisen varmasti minarin kestollisen jälkeen, niin tappavaa ei kappalemateriaali kuitenkaan ole missään kohtaa. Ja loppupuolella olo alkaa olemaan jo melkoisen puutunut, onhan kestoa levyllä sen 50 minuuttia CD- ja MC-versioiden bonusbiisi mukaan laskettuna. Mustan kullan formaatti ei sekään ongelmaa ratkaisi, vaikka kääntö katkaisisikin toviksi elämyksen tarjoten kaksi alkua ja loppua.

Mutta kuunnelkaa nyt ainakin avaus Forbidden Speech, muita kipakampi Bound to Kill -moshausosuuksineen ja suuremmilta osin keskitempoisesti junttaava Realize You're Already Dead ja laittakaa yhtyeen nimi mieleen. Jo tällaisenaankin selkeä lupaus saattaa hyvinkin siirtyä tulevaisuudessa kompaktiuden myötä seuraavalle askelmalle.

Five The Hierophant
Apeiron
Agonia
4

Kvartettimuotoisena toimivalla instrumentaaliyhtye Five The Hierophantilla on harvinaisen oma  selkeä ilmeensä sekä tapansa tehdä musiikkia, vaikkei se olekaan helposti kategorisoitavissa. Verkkaisesti eteneviä kappaleita kun voisi sanoa doomiksi, mutta fonin käyttö tuo mukaan jazzmaisuutta pehmentäen myös tunnelmaa silloin kun yhtye lisää pikkuhiljaa kerros kerrokselta painavuutta ja mustuutta sävellyksiinsä.

Eikä tässä vielä kaikki. Raukean joskin aina tummasävyisen tunnelmoinnin rinnalla hiipii usein salakavalasti hypnoottista jumitusta, joka yltyy paikoitellen jopa rituaalinomaiseksi ja hulluuden rajamaita kuvaavaksi synkistelyksi. Vaikka sävellysten kaava tuleekin tutuksi jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana, onnistuu se silti säilyttämään niin yllätyksellisyytensä että tehokkuutensa.

Tunnelman kehittely vie aikansa, ja niinpä levyn pisimmällä yli kymmenenminuuttisella kappalekaksikolla Initiatory Sickness sekä heti perään tulevalla Uroborosilla Apeiron saavuttaakin kliimaksinsa. Edeltävät kolme kappaletta toimivat esileikkinä viimeisen Tower Of Silence II -biisin ollessa pelkkää raukeaa jälkihehkua.

Gigan
Anomalous Abstractigate Infinitessimus
Willowtip
3,5

Aivoja nyrjäyttävä nimihirviö on samaa myös sisällöltään. Giganin kiharainen ja riitasointuinen death metal etenee harvoin normaalisti tarjoten paljon pureksittavaa etenkin kuuntelijalle, joka hädin tuskin osaa soittaa pianolla Ukko Nooan yhdellä sormella.

Yhtyeen viidennellä albumilla tapahtuu niin paljon kaikkea samaan aikaan ja peräkkäin, että runsaudenpaljous hankaloittaa merkittävästi musiikista kiinni tarttumista. Mutta vaikka Anomalous Abstractigate Infinitessimus tuntuukin sykkivän joka suuntaan hahmottomana massana, onnistuu se silti kietomaan hellän vahvaan otteeseensa jo pelkällä ei tästä maailmasta olevalla omituisuudellaan.

Inferno #194/2021

Antioch
V EP
Iron Shield
4

Aiemmin omakustanteisesti (joskin kolme täyspitkäänsä on uusioitu Marqueen toimesta) levynsä julkaissut Antioch on syystäkin kiinnitetty Iron Shieldille, sillä tuorein pitkähkö EP:nsä on parhaimpia kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin.

Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita karistaen vaikut heto pois korvista. Vaan tämän jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Kakkosraita On a Ledgessä mieleen väkisinkin tunkeutuva meininki on kaikista härskeimmillään aivan kuten maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Laulajan virkaa tekevä Nicholas Allaire osaa myös imitoida kohtuu hyvin Rob Halfordin kireää ylärekisteriä - tehokeino jota onneksi käytetään säästeliäästi. Ja kyllähän kappaleissa Judas Priestinkin vaikutus muutenkin myös kuuluu.

Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen ole, sen suurin synti kun löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Niistä kun olisi helposti voinut niistää muutaman minuutin pois terästäen yksilöiden lisäksi myös kokonaisuutta. Nyt turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavan vähäisen tylsistymisen muuten päteviin heavy-veisuihin.

Decrepisy

Emetic Communion

Chaos

4

Jos Decrepisy onkin virkaiältään vielä kovin nuori, löytyy sen miehistöltä runsaasti kokemusta mm. Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Ja sitähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin on: maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisenakin hidastelevaa vyörytystä. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa.

Vaikka neljällä kappaleella onkin mittaa, on kokonaisuus taas juuri sopivan mittainen 35 minuutillaan. Äärimmäisen matalasta murinasta ei yksittäisiä sanoja erotu, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Vaan löytyypä kappaleista myös tummuuden eri sävyjä alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista, joka paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia.

Parin minuutin kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteisellä tunnelmallaan jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostamaan yhä houkuttelevammalta.

Iron Jaws
Decleration of War
Pure Steel
2

Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen. Satan’s Bride onkin kivan räväkkä ja mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala, joka jos ei nyt varsinaisesti nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin saa pitämään sitä ihan lupaavana.

Pettymyshän kokonaisuus on. Alun jälkeen seuraa samasta identtisesti muotista mutta heppoisemmin ideoin puristettua 10 omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Decleration of War onkin malliesimerkki tusinatavarasta.

Praise the Plague
The Obsidian Gate
Lifeforce
2,5

Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post rock -henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulta hyviltä. Tarkempi syventyminen kuitenkin paljastaa varsinaisen kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia.

The Obsidian Gate onkin hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja masentaa, mutta ei heti suoralta kädeltä tiedä mitä haluaisi kuunnella. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty.

Ravager
The Third Attack
Iron Shield
3

Tässä sitä ollaan thrashin ytimessä. Levyä ei edes huononna se, että se on enemmän kallellaan modernimpaan kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti ja soolojakin sekä uskalletaan että osataan vinguttaa nallikelpoisesti. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, ovat saksalaisten peruspalikat kokonaisuudessaan oikeanlaiset.

Minkäänlaista innovatiivisuutta levyltä on tosin turha odottaa. Ja vaikka läheisen verrokin Dew-Scentedin kireystasosta jäädäänkin, on The Third Attack hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi helposti palata.

Sacrifixion
Shower Me in Death EP
Hells Headbangers
3

Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Paukuttaahan sakutrio alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Sodomia, Sarcofagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei suorasta apinoinnista olekaan kyse.

A-puoliskon napakoiden ja nopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta perspuolella tempon tippuessa iskee osittain tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Jää kuultavaksi onko sillä riittävästi leuhkoja eväitä pidemmässä mitassa toimivaan julkaisuun.

Tentation
Le Berceau Des Dieux
Gates of Hell
4,5

Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee kuin tuleekin nykyisellään hyvää heavy metalia. Ensin viime maaliskuussa ilmestynyt lupaavanoloinen Herzelin esikoisalbumi Le Dernier Rempart ja nyt Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Laadun takeena molemmissa Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat jo pidempään olleet aina katsastamisen arvoisia tapauksia.

Siinä missä maanmiestensä musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, on Tentationin ote  metalliin riemastuttavan räväkkää ja vauhdikasta. Mielikuvia löytyy useammastakin kohtaa erityisesti Metallican Kill’em All -levyn niihin kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraation lähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWOBHM-bändit. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla unohtamatta Mercyful Fatea, johon tunnutaan viitattavan jopa tribuutinomaisesti muutamassa kappaleessa.

Vaikutelmaa korostaa just eikä melkein oikealla tavalla kireät soundit, todella hyvä-äänisen laulajan tyyli vetää väkevällä tatsilla sanoitukset omalla äidinkielellään unohtumatta osuviin paikkoihin istutettuja stemmoja ja köörejä. Kun moneen lähtöön olevissa kappaleissa on vielä kauttaaltaan kunnon tanakkaa riffiä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua sekä kertosäkeitä, jotka hiipivät vastustamattomasti tajuntaan vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen.

Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen musiikillaan, vaan heille se on edustanut jo pidemmän aikaa ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Levy myös todistaa, että jos ennen kaikki olikin metallissa paremmin, voi nykyäänkin vielä samoilla opeilla tehdä asioita vähintäänkin yhtä hyvin

Ural Umbo
Roomer
Consouling Sounds
3

Nimenä Ural Umbo ei monellekaan kelloja soita, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoitettu. Sum of R sen sijaan saattaa jo joillekin olla vähän tutumpi ja näiden molempien sekä vielä muutama muukin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Kymmenisen vuotta sitten startannut uran alku oli tuotteliasta aikaa projektille, mutta pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisseen uuden albumin synnyttämisessä iso kiitos kuulunee levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (mm. Dark Buddha Rising).

CD:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Ehkä jopa liikaakin. Albumi voisi aivan hyvin olla valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Markon ääni, joka on enemmän yksi levyn soittimista kuin varsinaista laulua. Mies kun ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle, josta siitäkin löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta läpi levyn.

Niin mitastaan kuin kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu kuitenkin hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen ihmisen ja/tai erityisen mielentilan.