Inferno #126/2015

Alcoholator

Escape from Reality

High Roller

2,5

Katoavan hetken verran todellisuuspakoahan viinanjuonti useimmiten tapaa olla, vaikka aina synkeän huomisen seuratessa karu arki iskee yleensä päälle kahta kauheammin. Kanadalaisella Alcoholatorilla on kakkoskiekollaan tarve perustella olevansa ihan oikea ja tiukka thrash-retkue eikä kuulemma mitään Tankardin tapaista pilerässiä, mutta kolmikon taiteilijanimet Oli Whiskey, Matt Butcher ja Phil Macht kertovat nekin silti omaa selvää kieltään bändin asenteesta musiikillisista vaikuttajista puhumattakaan.

Ja kyllähän bändin biisit yleisesti ottaen ihan nasevasti ja rivakasti rullaavatkin. Lyhyesti ja pikaisesti tarkasteltuna ulkokuori onkin oikeanlainen, mutta sen alta ei kuitenkaan tahdo löytyä oikein yhtään mitään. Sisällön heppoisuus tai pahimmillaan sen puute ei pahemmin vielä häiritse klassista vinyylimittaa noudattavan kiekon alkupuoliskolla, jossa kappaleet pysyttelevät ytimekkäinä ja keskimäärin reilusti alle neljän minuutin mittaisina. Loppua kohti edetessä mitta taas alkaa tulla kirjaimellisestikin täyteen, kun minuutteja kertyy veisuille vähintäänkin se neljä ja pahimmillaan viisi.

Escape from Reality muistuttaakin enemmän tympeää laskuhumalaa kuin riemukasta nousukänniä. Josko seuraavalla levyllä meininki kääntyisi uuteen nousuun.

Famine Year

Lopun alkua 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/If Society

4,5

Helsinkiläisellä Famine Yearilla tuntuu olevan käytössään melkoisen ihmeellinen runsaudensarvi, josta se ammentaa julkaisu julkaisulta kovatasoista kamaa. Eikä koollakaan tunnu olevan mitään väliä, sillä vuonna 2013 ilmestynyt Ja kaiken kruunaa kuolema -täyspitkä oli alusta loppuun saakka ihan yhtä timanttia kuin vuotta aiemmin ilmestynyt Tervetuloa tilastoihin seiskakin. Lopun alkua 7” ei sekään tee poikkeusta, sillä kaikki sen yhdeksän kappaletta aiheuttavat taattua aggressioden purkautumista yhdessä tahdottomien pakkoliikkeiden kanssa.

Periaatteessa bändin biisien kaava on edelleen täysin sama kuin aiemminkin eli sanoituksia myöten helvetillisen nasevaa ja intensiivistä d-beatia hyödyntävää hardcorea, jossa on myös vahva metallinen ote. Tällä pienjulkaisulla painopiste on kuitenkin siirtynyt poispäin tiukimmasta ja osin grindcorea lähestyneestä rypistyksestä enemmän kohti punkkia. Lopputuloksena jo ennestäänkin ytimekkäät kappaleet tuntuvat groovaavan ja hengittävän aiempaa paremmin ilman että ne antaisivat armoa yhtään enempää.

Myös säästeliäästi käytetyt, mutta sitäkin tehokkaammin päähän iskeytävät melodiat pääsevät aiempaa selkeämmin esille. Tästä parhaimpana esimerkkinä on pienjulkaisun päättävä 2,5 minuutin mittainen eeppos Ristilläroikkuja, joka kaikessa kylmäävässä lohduttomuudessaan on edeltävältä EP:ltä löytyvän Huominen-kappaleen veroinen hitti.

Famine Yearin kuuntelu nostattaa odotuksia entistäkin korkeammalle tasolle yhteiskuntarakenteiden romahtamista ja maailmanloppua kohtaan.

Mirror Queen

Scaffolds of the Sky

Tee Pee

2,5

Kreisorista Mirror Queeniksi muodonmuutoksen läpikäyneet nykiläiset sekä näyttävät että kuulostavat ja todennäköisesti myös haisevat ja maistuvat 70-luvulle. Käytännössä tämä tarkoittaa kevyen progesti polveilevaa tuon aikakauden huuruisempaa heavy rokkia, josta kuitenkaan ei selkeitä vaikuttajia pomppaa esille vaikka saate tunnettuja tekijöitä kovasti nimeääkin.

Tyylilaji ja soundi kokeneella bändillä ovatkin lähes just eikä melkein kohdallaan, mutta itse musiikki tuppaa jäämään kauttaaltaan vähän turhankin ohueksi. Jamittelulla vaikuttaisi olevan merkittävä osa bändin sävellysprosessissa, ja vaikka bändi sellaisissa soittotilanteissa varmasti hyvin viihtyykin, ei sama mukaansa tempaava vapauden tunne onnistu välittymään levyltä yhtä vahvana kuulijalle.

Grimmin satuja epäilemättä tukka pystyssä ja huonot housuissa paljon kuunnelleiden jannujen trippailulla on kyllä oma suhteellisen selvä suuntansa, mutta matkan päämäärää ei kuitenkaan koskaan saavuteta. Scaffolds of the Sky kurkottaa kuuseen, vain kapsahtaakseen katajaan joskaan ei pää kainalossa.

Razor

Violent Restitution/Shotgun Justice/Open Hostility

Relapse

4/3.5/3

18 vuotta sitten julkaistun tympeähkön Decibelsin seuraajaa odotellessa on hyvä palautella Razoria farkkuliivijannujen ja mirkkujen mieliin näillä kolmella uusiolla. Siinä missä vuonna 1988 ilmestynyt Violent Restitution päättää kanadalaisten viiden kovan heti Executioner's Song -debyyttialbumista (1985) alkaneen putken, ei sitä seuranneet Shotgun Justice (1990) ja vieläkin vaisumpi Open Hostility (1991) nekään silti mitään rapaa ole. Ovatpahan vain aiempiin liki klassikkoihin verrattuna selkeästi tasapaksumpia tuuttauksia.

Violent Restitution on ehditty julkaista useampaan kertaan myös CD:llä vuosien varrella, mutta nyt levy on em. kahden muun kanssa masteroitu uusiksi ja mukavina bonuksina tarjotaan vielä neljää hurjalla vimmalla vedettyä live-raitaa julkaisuvuoden keikalta. The Marshall Arts-Hypertension -kaksikko potkaisee thrash-sahauksen heti alusta täysille kierroksille eikä bändi hellitä ennen kuin kaikki 14 mottia ovat pinossa. Juuri tällainen intensiivinen myllytys onkin Razorin ominaisin tavaramerkki, joka tällä levyllä ei kuitenkaan enää omaa aivan yhtä tehokasta tarttumapintaa kuin mihin aiemmat levyt totuttivat.

Shotgun Justicen deluxe reissue puolustaa paikkaansa edeltäjäänsä hieman paremmin, levystä kun ei ilmestymisensä jälkeen ole uutta CD-painosta tehty. Sama ärhäkkä pieksentä jatkuu tälläkin levyllä, mutta aivan yhtä vesikauhuista se ei kuitenkaan ole eikä soundeihinkaan ole edes uudelleenkäsittelyn myötä saatu tuotua riittävästi kaivattua tymäkkyyttä. Kokonaisarvosanaa laskee vielä myös astetta tylsemmät biisit. Luksusta julkaisuun tuovat kuusi erilaista versioita albumin kappaleista, joita kuullaan niin karumpisoundisina live-, treeni- kuin alkuperäisenä miksaus- kuin kokonaan vaihtoehtoisina versioina. Mukavia joskaan ei täysin pakollisia lisiä.

Ruuvia on taas kiristetty inasen verran Open Hostilitylle, jonka senkin saatavuus alkuperäisenä CompactDisc-julkaisuna on aiemmin ollut haastavaa. Rumpukoneen tympeä nakutus ja muutenkin ohuehkot soundit yhdistettynä samasta massasta entistä pienemmin variaatioin louhittuihin biiseihin tekee albumista kuitenkin selvästi kolmikon heikoimman. Ei olekaan mikään ihme, että bändi löikin pillit pussiin julkaisua seuraavana vuonna vain palatakseen yhteen viisi vuotta myöhemmin keskinkertaisen Decibelsin (1997) myötä.

Peräti kahdeksan ekstraa ovat taas tämän setin parhaimmat: neljä aiemmin julkaisematonta biisiä vuoden -90 lopulta raakoina treenikämppäversioina potkivat paremmin kuin yksikään varsinaisen levyn biiseistä vaikkei puolissa lauluja edes ole. Myös levylle asti päässeiden kappaleiden instrumentaalidemoversiot ovat nekin kaikin puolin tykimpiä ja korvalle miellyttävämpiä.

Violent Restitutionilta löytyvän Taste the Floorin sanoituspätkä ”I'm not as younged as I used to be but I'll still be thrashing at a hundred and three (you'll see!)” toimikoon edelleen mottonani.

Wardenclyffe

Control All Delete

Ván

2,5

Kitaristi-laulaja Jacob Nordangårdin tohtorinväitöskirjalle soundtrackin luomisesta käynnistyneen Wardenclyffen virallinen esikoisjulkaisu on kaikin puolin kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta yllättävän haalea tuotos. Juuri sellaista, mitä ennakkokuuloisena ja epäileväisenä voi akateemiselta metallilta pessimistisesti olettaa.

Control All Delete ei sentään sekaannu omaan pikkunäppäryyteensä tai yritä epätoivoisesti haastaa kuulijaansa musiikillisella jargonilla, mutta sen perinteistäkin perinteisempiä elementtejä niin laulu- ja sovituspuolella sisältävä doom-death hybridi on vain kaikin puolin innotonta ja laiskaa. Steriilit melodiat eivät väräytä mitään elintä eikä astetta ronskimpi murjominenkaan synkennä mieltä yhtään. Sävellykset kuulostavatkin oppikirjamaisilta, mutta ilman selvää käsitystä siitä, kuinka teoriaa tulisi soveltaa käytäntöön.

Kyllä Control All Deletellä genren perusopinnoista läpi pääsee, mutta korkeintaan tyydyttävällä arvosanalla. Tässä vaiheessa koulutusta näiltä jo jatko-opintoihinsa ehtineiltä musikanteilta olettaisi kuulevansa jotain hieman uudenlaista tulokulmaa musiikkiin kuin nollatutkimukselta muistuttavaa itsestäänselvyyksien toistoa.

Inferno #112/2013

Beastmilk

Climax

Svart

4,5

Karuhkoon demoon ja kolkkoon sekä kulmikkaaseen viime vuonna julkaistuun 7” EP:hen verrattuna Beastmilk on kypsynyt maukkaasti ensimmäiselle täyspitkälleen. Osa ansiosta kuulunee epäilemättä tuottajana häärineelle Converge-kitaristi Kurt Balloulle, mutta luulenpa, että monessa erilaisessa bändissä häärinyt laulaja Mathew ”Kvohst” McNerney on silti imenyt jo äidinmaidossaan vaikutteita kotimaansa 80-luvun alun kohteliaita post punk ja goottisynkistelijöiltä etunenässään Joy Division, The Cure ja The Sisters of Mercy puhtaita lähinnä inspiraation lähteitä punk/HC-tyyleistä unohtamatta. Oma merkityksensä helsinkiläisen yhtyeen soundissa on epäilemättä myös kotimaamme synkistelygenren pioneerit kuten Musta Paraati tai Mana Mana.

Orkesterin itsensä lanseeraama apokalyptinen post-punk -genremääritys on vallan osuva, koska se samalla yhdistää selkeästi niin yhtyeen juuret kuin miltä se itse kuulostaa vuonna 2013. Beastmilk kun on samaan aikaan viileää mutta lämminhenkistä, konemaisen tarkasti kulkevaa mutta myös hillittömästi svengaavaa sekä etäiseltä vaikuttavaa mutta silti vahvasti läsnä olevaa.

Albumin tahdissa voi hukuttautua parhaassa mahdollisessa seurassa eli yksin niin pulloon kuin omiin ajatuksiinsa, mutta toisaalla Genocidal Crushin tai Love in a Cold Worldin tahtiin voisi helposti kuvitella myös joraavansa samanhenkisten tuntemattomien seurassa niin keikalla kuin jatkoillakin. Musiikin samanaikainen herkkyys ja rajuus kohtaisivat kummassakin tilanteessa osuvasti.

Huikeimmillaan Climax synnyttää äärimmäisen vahvan ulkopuolisuuden tunteen ja siitä löytyy sellaisia sielukkaita ja tummanpuhuvia sävyjä, joihin moni bändi genreistä riippumatta on pyrkinyt vain epäonnistuakseen raskaasti. Eräänlaisesta Beastmilkin yllä juuri nyt leijuvasta trendikkyyden aurasta huolimatta bändin aitous mutta myös sydämellisyys on helposti aistittavissa, vaikka aivan pelkkiä superhittejä ei pituudeltaan naseva levy sisälläkään. Niin orkesterin kuin koko levyn imu muodostuukin juuri tästä monipuolisuuden ja ristiriitaisuuden tiiviistä yhdistelmästä, jonka vietäväksi on helppo antautua etenkin parhaillaan vallitsevassa vuodenajassa.

Endstille

Kapitulation 2013

Season of Mist

4

Black metalin nostoväkeen koko 2000-luvun kestäneen uransa kuulunut teutoniryhmä Endstille tekee melkoisen ryhtiliikkeen kahdeksannelle rynnäkölleen. Blitzkriegiksi en tätä silti aivan vielä kutsuiksi, vaikka eteneminen eri asialajien tukemana onkin yllättävän monipuolista, varsin tehokasta ja erittäin vauhdikasta.

Toisen maailmansodan aikaan niin Saksassa kuin Neuvostoliitossakin vallinnut totalitarismi asettaa albumikonseptille oman hyytävän tunnelmansa. Jo alkuasetelmiltaan ilmapiiriä tukee oivasti levyn piirretty kansikuva Kenraali Talven pieksemistä jonossa etenevistä saksalaistaistelijoista yllään punatähtinen neuvostosotilas sekä Polikarpov-laivue. Jatkoa seuraa osin saksaksikin lauletuissa kappaleissa, joiden etunenässä marssii säntillisesti Reich an Jugend. Kansankiihotuspuheella käynnistyvä ja saksalaiseen nuorison laulamaan marssilauluun päättyvä viisu toimii myös mainiona esittelynä levyn lyhyimmälle, vaivaiset 1:50 kestävälle Sick Heil -repäisylle, jossa yhtye onkin räväkimmillään ja suoraviivaisimmillaan.

Kiekon puoliväliin sijoitettu lainaversio Sodomin Blasphemerista lähes 30 vuoden takaa voi kuulematta tuntua huonolta idealta ja melkoiselta tyylirikolta, mutta ihmeen saumattomasti erittäin timmisti vedetty klassikko kokonaisuuteen istuu kuulostaen melkein jopa bändin omalta kappaleelta.

Saksalaisten samaan aikaan melodisesti mutta yksinkertaisesti surisevissa kitarasahauksissa on jotain hypnoottista ja melkoisen kaoottiseksi meno yltyy rumputulen liittyessä mukaan. Kappaleiden hyökkäysstrategiat ovat kuitenkin sen verran tarkkaan mietittyjä ja jopa ovelia, että Endstillen paikoilleen jämähtänyt asemasota kääntyy voitoksi valloittamalla pitkät pätkät vastustajan etulinjaa Kapitulation 2013:sta. Black Metal ist Krieg!

Famine Year

Ja kaiken kruunaa kuolema LP

Filthy Rat/If Society/Face Your Gods/Make a Difference/Build a Pipe Bomb

4,5

Viime syksynä lähes timangisen Tervetuloa tilastoihin 7” EP:n julkaissut Famine Year on siirtynyt pitkäsoittoasteelle. Kuten olettaa saattaakin, pitkä on hyvin suhteellinen käsite puhuttaessa todella ärhäkästä crust punk/hardcore/grindcore -myllytyksestä eikä helsinkiläisnelikon albumin läpipyöräytykseen kulukaan 19 minuuttia kauempaa. Siinä ajassa yhtye ehtii kuitenkin paremmin kuin hyvin pakottamaan kuuntelijan korvista ja kurkusta alas kaiken painavan sanottavansa.

Aiempaan verrattuna musiikissa mikään ei ole muuttunut ja tämä pätee onneksi myös lopputuloksen laatuun. Vaikka kappalemäärä onkin lähes tuplaantunut viiteentoista, pysyy jokainen veto intensiivisyydessään ja tarttuvuudessaan toisten kanssa samalla korkealla tasolla. Vaikka edustamansa genren rajat ovatkin periaatteessa varsin lähellä toisiaan, on Famine Year onnistunut tekemään läpeensä yllättävänkin monipuolisia kappaleita samaan malliin kuin Rotten Soundin armoton pieksentä vuonna 2005 julkaistulla Exitillä. Mielikuvaa vahvistaa myös englannin ja suomen sekoittaminen esityskielenä, joista enemmistössä oleva äidinkielemme vie kuitenkin voiton etunenässään Viides kuolemansynti ja Ensimmäisenmaailman ongelmia -eepos.

Ja kaiken kruunaa kuolema toimisi uljaana muistikirjoituksena bändille, vaikka sillä mitä todennäköisemmin on vielä tulevaisuudessakin paljon mielenkiintoista sanottavaa ja tarjottavaa. Pelkkä levyn läpikuuntelu muistuttaa kevyttä liikuntasuoritusta eikä kaukana ole kunnon hien saaminenkaan pintaan musiikin aiheuttaessa lähes tahdosta riippumattomia pakkoliikkeitä koko kropassa kuunteluolosuhteista riippumatta. Kiropraktikoille aiheutuneekin lisätöitä levyn ostaneista ja keikoilla käyneistä.

Foreseen

Structural Oppression 7"

Take It Back/Collision

3,5

Foreseenin tekemisissä paistaa positiivinen ja vahva ”ite ku tekee, niin saa just sellaisen ku sattuu tulemaan” -asenne, jota ei voi olla arvostamatta. Ekstrapiste sille tekisi mieli antaa jo pelkästään isohkolle pahvin palalle kirjoitetusta sympaattisesta saatekirjeestä, joka on koristeltu pääkallolla. Vaan eipä yhtye sellaisia tarvitse, sillä yhtyeen meuhkaamisella on selkeät musiikilliset arvonsa muutenkin.

Tällä seiskalla pääkaupunkilaiset antavat esimakua tulevasta täyspitkästä, jonka julkaisuun vain kolme vuotta kasassa ollut ja yhden demon sekä splitin aiemmin tehnyt, mutta paljon keikkaillut porukka tuntuukin olevan valmis. Musiikkinsa on varsin helppo jäljittää Yhdysvaltoihin ja 80-luvun thrashiin, joka osaltaan lainasi karskin asenteensa ja ulosantinsa myös hardcoren puolelta. Vertailut omissa kirjoissani legendaariseen Nuclear Assaultiin eivät ole mitenkään liiallisia, sillä samankaltaista omanlaistaan kolkkoutta ja rumuutta löytyy molemmista.

Niin pitkähkössä nimikappaleessa kuin kääntöpuolen selvästi lyhyemmässä Absorb-repäisyssä otetaan perinteisesti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Lähinnä huomio kiinnittyy kuitenkin oikeaoppisen pitkiin ja tuhteihin mosh-osuuksiin sekä reheviin että maukkaisiin sooloihin, jotka tuovatkin lukuisia kertoja aiemmin kuultuun rääpimiseen ja paukutukseen juuri niiden vastapainoksi kaipaamaa syvyyttä ja mielenkiinnon ylläpitäjää.

Vaikka Foreseen onkin lähes perusasioiden keskeisimmässä ytimessä, hoitaa se leiviskänsä silti osaavasti ja ilman minkäänlaista turhaa keekoilua. Niinpä sen voikin sanoa olevan tuhti ruislimppu croissantien seassa. Päälle kun saisi levitettyä vielä vähän lisää kunnon meetvurstia sekä suolakurkkua, niin johan nälkä lähtisi eikä vain siirtyisi.

Leash Eye

Hard Truckin' Rock

Metal Mind

3,5

Tutustuessa Leash Eyen taustoihin voisi olettaa, että Hard Truckin' Rock haisisi perunalle, kaalille ja vodkalle, mutta heti korkkaamisesta aistinelimiin tunkeutuukin miellyttävä viskin, mallasjuoman ja grilliribsien tuoksu. Eipä tullut heti ensimmäisenä saati toisenkaan mieleen, että kokeneiltakaan puolalaisilta taittuisi näin hyvin juureva Amerikan etelän mallinen rockin ja metallin sekoitus.

Bändin kokonaissoundi on varsin muhkea ja vallan letkeä, mutta ennen kaikkea aito. Hammondinraikaaminen luontevana osana kokonaisuutta on oiva lisä, joka antaakin ekstra boogieboostin lähtökohtaisestikin melko tarttuville kappaleille. Polakkien tyylitajua täytyy kehua vielä siinäkin, etteivät he sorru koko ajan tykittämään testosteroninkyllästämään rockia, vaan himmailulle ja jopa jamittelullekin löytyy levyltä oma tilansa.

Levyn kannessakin oleva rekan nuppi uhkuu voimaa ja vääntöä aivan kuten Leash Eyen musiikkikin ja kuvan ulkopuolelle jäävä koko helahoito eli ”18 wheeleri” on lastattu juuri oikeanlaisilla kulutushyödykkeillä. Jos komeutta olisi vain käytetty sopivan asiantuntijan virityspajalla Atlantin tuolla puolen, olisi Megadynamometrin ilmoittamat lukemat taatusti vähintäänkin nelosella alkavia. Vaan hyvin kulkee näinkin, ajaa sitten päivin tai öin tai sekä että.

Ward

Ward LP

Tuska & Ahdistus/Pupu's Bistro/Rämekuukkeli/Johnny Park Avenue

3,5

Harvakseltaan kuljettuja kivisiä polkuja kahdeksan vuotta laahustanut Ward ei suurissa määrin ole taltioinut jälkipolville hengentuotoksiaan, sillä reissurepusta löytyy vain kaksi splittiä niin vinyylinä kuin kasettinakin. Kievareissa ympäri Suomea on elävän yleisön edessä sen sijaan soitettu jokunen kerta enemmän.

Hitaasti kiiruhtaminen tuntuu sopivan yhtyeelle, sillä julkaisu julkaisulta sen ulosanti on alkanut saada yhä enemmän omia tunnistettavia ja oikeista paikoista koskettavia piirteitä. Viisikko kyntää perinteisin metodein täyspitkällään neljä uraa kylmään ja mustaan multaan maamiehen tietolaarista ammennetuin opein, ja vaikka vako voisi olla vieläkin syvempi, onnistuu itäminen kuitenkin hyvin ilman apupaskan levitystä.

Jos albumi alkaakin hieman yksitotisesti Anonymous Callerilla, käynnistää seuraava sellolla väritetty In Denial levyn selkeän kasvupyrähdyksen. Tuottoisin sato korjataan kuitenkin heti B-puolen alussa, jossa äidinkielellämme tulkittu lähes kymmenminuuttinen Riisuttu on juuri sellaista perusjuuresta, joka maistuu ja vie nälän. Ekstra-askeleen verran lopulta muita monipuolisemmin ja vauhdikkaammin etenevä Self Made Hell nitoo kokonaisuuden napakasti yhteen samoin keinoin kuin edeltäjänsäkin.

Debyytillään tamperelaiset alkavat olla jo lähes valmis doomin sekä myös osin sludgesta että death metalista kuin crust punkistakin ammentava ahdistunut jyräryhmä, vaikka enemmänkin erilaisia tummansävyjä ja/tai tuhdimpaa murskausta se voisikin vielä kappalerepertuaariinsa lisätä.

Warrion

Awakening the Hydra

Pure Steel

3

Perustajansa kitaristi Ron Ravi Warrionin mukaan nimetty pumppu jatkaa kunniakkaita vahvasti 80-lukuun kiinnittyneen amerikkalaisen power metalin perinteitä mm. Halloweenin, Abattoirin, Agent Steelen, Obsessionin ja Omenin hengessä. Kovin suuri ihme ei olekaan huomata, että levyllä veivaa ja vierailee useita em. yhtyeiden jäseniä, tosin ainoastaan 2000-luvun inkarnaatioista mutta kumminkin.

Toisin kuin eurooppalaisesta versiosta, US power metalista ei puutu voimaa eikä metallia ja näin ei myöskään ole Warrionin kohdalla. Biiseistä löytyy niin ikään genrelle erittäin tyypillinen haikea ja mystinen ilmapiiri eivätkä kitaristit Tim Thomasin johdolla pihtaile riffeissä tai sooloissa. Kun monesta tuttu Mike Vescerakin vetää vielä kovaa kurottaen tarpeen tulle myös korkealle, käy pian selväksi, että voimakuusikko tietää mitä tekee ja osaa sen myös toteuttaa. Parhaiten tämä kuuluu heti levyn alkuun tällätyssä nimikappaleessa, josta saa lähes samankaltaisia viboja kuin Fates Warningin alkupään tuotannosta.

Awakening the Hydran suurin vika on kuitenkin nuhainen tuotanto sekä kahdeksan varsinaisen kappaleen että niiden sovitusten epätasaisuus, kokonaisuus kun ei aivan tahdo jaksaa kantaa edes rapiaa puolituntista. Etenkin basarit painuvat lähes täydellisesti taustalle pelkkänä etäisenä kuminana ja häviääpä kitaratkin tehossa pintaan miksatulle laululle.

Oikeankaltaiset eväät sielussaan yhtyeellä jo on, mutta leuhkoiksi niitä ei voi kutsua. Toivon mukaan heput eivät kuitenkaan lannistu, vaikka reppunsa risaisia ovatkin.

Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.

Famine Yearin nälkä säilyy

Pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan Famine Yearin perustamisen lähtökohtana oli yksinkertaisesti soittaa tylyä musiikkia. Tavoite saavutettiin heti ensimmäisillä demoilla. Tuliterällä Tervetuloa tilastoihin -seiskatuumaisella bändi ei ainakaan ole löystynyt tippaakaan, vaikka musiikillinen linja tuntuukin hieman jalostuneen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta