Inferno #85/2011

Benedictum

Dominion

Frontiers

2,5 Amerikan ihmemaassa tuottajat voivat tienata työstään huikeita taalamääriä ja lopputulosten valossa osalle se heistä suotakoonkin. Taalanipun sijasta Benedictumin kolmannen albumin tuottanut Ryan Greene sietäisi saada kynsilleen, sillä levyn 62:sta minuutista hänen olisi pitänyt karsia noin puolet pois, sillä täytemateriaalia kokonaisia biisejä myöten on levyllä luvattoman paljon. Myös miksauksestakin vastannut Ryan sietäisi niinikään saada sapiskaa, sillä pintaan nostettu bassorumpu kumisee todella ärsyttävän dominoivasti etenkin levyn alkupuolella, eikä syyttävää sormea voi oikein kohdistaa omaan stereojärjestelmäänkään.

Itse musiikilliset lähtökohdat bändillä on kyllä varsin hyvin hanskassa, sillä vokalisti Veronica Freemanilla on erittäin vahva, kantava ja kiehtova ääni ja Rage for Order-Operation Mindcrime ajan Queensrycheä etäisesti muistuttavissa kappaleissa on paljon hyvää, mielenkiintoista ja haastavaakin kuunneltavaa. Jos yhtye vain saisi itse tai ulkopuolisella avulla fokusoitua osaamisensa paremmin, saattaisi jälki olla todella vakuuttavaa. Nyt huonosti tai kokonaan väärin tehdyt asiat kumoavat musiikin kaikki hyvät puolet taannuttaen kokonaisuuden keskinkertaiseksi.

Legend

Legend LP

Svart

3,5 80-luvun alussa pari täyspitkääkin julkaissut Legend vaikuttaa olevan melkoisen suppean piirin NWOBHM-legenda tai sitten olen itse lähipiirini kanssa vain tietämättömyydessämme autuaita ja tuskattomia. Julkaisun arvoa tai merkitystä sen tuntemattomuus ei kuitenkaan vähennä.

Legendin debyyttiin tutustuminen tekee selväksi miksi yhtyeen tunnettavuus tai merkitys genressään on yhtä piskuinen kuin orkesterin kotipaikka Jerseyn saari. Bad Girlin tai Torturen kaltaiset raskaammin rullaavat heavy metal rallit jäävät hieman puolivillaisiksi eikä Negligencen tai Hiroshiman tapaisista kappaleista tahdo löytyä riittävän raskasta ja hämäräperäistä tunnelmointia kuin satunnaisesti. Aikakaudelle varsin ominainen köpöttelevä soitto sekä sovitukset ja pelkistetyn live-henkinen soundimaailma ovat kuitenkin aina yhtä kiehtovia seikkoja ja varsinaista lepoa korville nykyajan ahdetussa ja kylmässä digitaalisessa maailmassa.

Avattavat paksut kannet lyriikoineen sekä 180 gramman vinyyli ovat yksinkertaiset mutta taatun korkeatasoista laatua, josta onkin tullut Svartin tavaramerkki. Itse kun tekee saa juuri sellaisen kuin sattuu tulemaan. Tämän pääasiassa vinyylijulkaisuihin keskittyneen turkulaisen levy-yhtiön tapauksessa tähän sanontaan voi onneksi aina luottaa.

Thence

These Stones Cry from the Earth

Blackbay

4,5 Shade Empire kaksikon Juha Sirkkiän ja Erno Räsäsen synnyttämä Thence mahtailee debyytillään yhdellä 57 minuuttia kellottavalla raidalla, jonka kuunteleminen vaatii ja ansaitsee keskittymistä sekä toistoja. Teoksen omaksumista helpottaa kuitenkin sen varsin selkeä jakautuminen kahteen pääosaan kokonaisuuden puolivälin tienoilla sekä näiden pääteosten hienovaraisempi pilkkoutuminen muutamaan eri osioon.

Massiivisuudestaan huolimatta yksilö on erittäin eheä ja varsin vaihteleva. Periaatteessa kyse ei ole mistään ylen kompleksisesta ja progressiivisesta opuksesta, vaan näennäisen yksinkertaisesta tunnelmoinnista, joka kuitenkin paljastaa itsestään uusia tyylikkäitä puolia kerta toisensa jälkeen. Kokonaisuuden toimivuudesta kertoo jotain se seikka, että levy olisi epäilemättä tylsä, jos se koostuisi kymmenestä normaalimittaisesta ja rakenteellisesta samalla tyylillä sävelletystä kappaleesta.

Saatekirjeessäkin musiikin vertailukohtana mainittu Anathema kuuluu paikka paikoin hyvinkin vahvasti läpi ja sitä kautta myös nimetyt Porcupine Tree ja Pink Floyd. Liian häiritsevä tekijä tämä ei kuitenkaan ole, etenkin kun lopputulos on näinkin hyvän kuuloista. Hyviltähän aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. These Stones Cry from the Earth on erittäin kiehtova ja mukaansa imaiseva julkaisu, joka kuitenkin jättää vielä hieman petraamisen varaa matkalla täydellisyyteen.

Turmion kätilöt

Perstechnique

Osasto-A

4 Turmion kätilöt ovat koko uransa aikana noudattaneet sanontaa kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Levyjä ja keikkalippuja ostavat yleisö on tykännyt, edellinen levy-yhtiö, media ja osa keikkamyyjistä sen sijaan ei. Täysin omaehtoinen perse edellä puuhun kapuaminen on kuitenkin kannattanut, vaikka helpoin tie se ei varmastikaan ole ollut.

Kaikkien edeltäneiden TK-täyspitkien suurin ongelma ollut joko raakilemaisuus tai suunnaton epätasaisuus. Edeltävä USCH! (2008) oli heikko tuotos millä mittapuulla tahansa mitattuna, Pirun Nyrkistä (2006) olisi saanut kovan EP ja Hoitovirhe-debyytillä (2004) tyyli ja toteutus oli vielä

suurelta osin hakusessa. Perstechniquella näitä ongelmia ei ole, albumi on tasaisen vahva, raskas ja tarttuva peitoten helposti ulkomaan vastaavuuden Painin parit viimeiset ideaköyhät julkaisut. Etenkin levyn aloituskolmikko on jo nyt taattuja keikka- ja radiohittejä, jos nykyiset radiokanavat eivät perseilisi linjanvetoineen ja puhkisoittolistoineen nykyisellä tavalla.

Jos jotain negatiivista haluaa hakemalla hakea, häiritsee edelleen idea muutaman englanninkielisen veisun upottamisesta muuten kokonaan kotimaisella kielellä tehtyjen joukkoon samoin kuin lyriikoiden tason ailahtelevuus. Nämä silti ovat pikkuvikoja, kun materiaali muuten saa 100+ kiloa miesenergiaakin ottamaan koska tahansa muutaman tanssiaskeleen, vaikka selvä mies ei tanssi -oppi onkin muuten iskostunut syvään. Shake that pers baby!

Whitesnake

Forevermore

Frontiers

3,5 Ammattimiesten työnjälkeen voi yleensä aina luottaa, ja niin on Forevermorenkin kanssa, mutta musiikin puolella immateriaalista ja vaikeasti määriteltävää ekstrafiilistä ei kokeneet kehäketutkaan pysty tyhjästä nyhjäisemään. Tunnistettavasti hard rockin ykköskukko edelleenkin elostelee ja letkeästi amerikan malliin tehdyt kappaleet yhä rullaavat, mutta hivenen hengettömältä osa materiaalista kuitenkin kuulostaa aivan kuten sounditkin.

Ei kukaan tosissaan enää voi odottaa yhtyeeltä alku-aikojen mestarillisia bluesin ja raskaan rockin sekoituksesta syntyneitä iskusävelmiä saati iljettävästi daddy rockiksi parjattujen 80-luvun lopun albumien kaltaista radioaallot täyttävää hittirokkia. Skeptisyydestä huolimatta kolme vuotta sitten ilmestynyt paluukiekko Good to Be Bad oli yllättävänkin hyvä ja pirteä esitys yhtyeeltä, joka on tehnyt levy toisensa jälkeen rakkaudesta ja beibeistä laulamisesta suoranaista taidetta. Niin paljon kuin helposti omaksuttavasta ja kuunneltavasta Whitesnaken 11. studioalbumista haluaisikin pitää, jää se silti rintakarvojen mitalla jälkeen edeltäjästään.

Musiikki on täysin tuttua ja turvallista vanilijaa rivakammin kulkevine ralleineen kuin hempeämmin anna mulle lovee -tyyppisine slovareineen. Juuri siksi se tuo väkisinkin enemmän mieleen toimivan ja pitkäkestoisen mutta intohimoa hieman kadottaneen parisuhteen kuin joka pyrstön perään tiirailevan ja mouruavan kollin. Molemmissa on kyllä puolensa, mutta Whitesnaken tapauksessa mitä härskimpi, sen parempi.

Zuul FX

The Torture Never Stops

XIII Bis

3 Tasan arvosteluasteikon puoliväliin asettuneeseen Live Free Or Die -albumiin (2007) verrattuna The Torture Never Stops on pieni kohennus. Mitään olennaista muutosta tahi kehitystä ei silti ole tapahtunut, alavirejunttaus ja tarkka konehenkinen rytmittely tuo edelleen Fear Factoryn mieleen, mutta onpa mukaan hiipinyt myös ripaus Meshuggahia.

Zuul FX osaa jälleen painella oikeita nappuloita, mutta ei vieläkään oikealla tavalla. Kolmannen kiekon jääminen vahvan keskinkertaiseksi on ikävä tosiasia.

Inferno #44/2007

Fu Manchu
We Must Obey
Century Media

3 We Must Obey surisee, pörisee, groovaa ja rokkaa raskaasti niin stonerista tutulla utuisuudella kuin suoraviivaisen vastustamattomastikin. Bändi onkin osittain hämmentävä kombinaatio, mutta Fu Manchu vain osaa esittämänsä musiikkityylin kymmenen levyn ja yli kymmenen vuoden kokemuksella niin tiukasti kuin se vain on mahdollista. Siksi ensimmäinen Century Medialle levytetty albumi ei varmasti varsinaisesti petäkään ketään nelikon ystäviä, mutta samalla se on myös liian aiemmin koettua tuttua joskaan ei mitään huttua.

Jos vuoden 2002 California Crossing oli Fu Manchun mittapuulla kevyehkö ja aurinkoinen levy, on uusimmalla tuotoksella runnomista ja lämpöä lisätty sävellyksiin huomattavasti aiempaa enemmän. Muutaman yllättävänkin rankan vedon ansiosta albumin ääripäät tuntuvat olevan kauempana kuin millään aikaisemmalla levyllä, vaikka koko tuotantoon verrattuna tämä ei pidäkään paikkansa.

Vaikka We Must Obeyn meininki onkin alusta loppuun saakka kohdallaan eikä löysää liiemmin ole, ei levy pakota painamaan motorisoidun menopelin kaasupedaalia pohjaan olkoonkin vaikka kuinka perusamerikkalaisen road movien soundtrack. Vaikka koneessa olisikin riittävästi vääntö, voi renkaat jäädä sutimaan paikalleen jos alustassa ei ole tarpeeksi pitoa.

Hanging Garden
Inherit The Eden
Spikefarm Records

4 Hanging Garden debyytti tekee salakavalan hyökkäyksen soljuessaan sisään kuuntelijan kuuloelimien kautta harmaan aivomassan sopukoihin paikkaan, jossa mielihyväreseptorit sijaitsevat. Rynnäkköä ei suoriteta suoraviivaisella salamasodalla, vaan pikemmin kärsivällisellä väsytystaktiikalla jonka seurauksena kaikenlainen vastarinta murtuu hitaasti mutta varmasti täydelliseksi antautumiseksi. Selkokielelle tiivistettynä tämä tarkoittaa, että vaikka musiikin antama ensivaikutelma olisikin tasaisen harmaa, intensiivinen paneutuminen nostaa musiikin kokonaan eri tasolle.

Kappaleiden perusidea on eteeristen ja haikeiden tunnelmien luominen yhdistettynä Dauntlessistakin tutun multakurkun Ari Niemisen repivään ulosantiin ja raskaampaan vyörytykseen. Tästä vastakkaisasetelmasta löytyy riittävästi mielenkiintoa herättävää ja ylläpitävää dynamiikkaa, jota tehostetaan runsaasti myös vaihtelevin osuuksin. Lähestymistapa vaatii luonnollisesti pitkähkökestoisia kappaleita ja tätä näkemystä myös musiikin tekijät ovat osuvasti hyödyntäneet.

Vaikka herkimmät kohdat tuppaavatakin tuotannollisesti jäämään ajoittain liiaksi taustalle, osaa Inherit The Eden olla samaan aikaan massiivinen ja hauras sekä rujo että kaunis.


Legion Of The Damned
Sons Of The Jackal
Massacre Records

3,5 Occultista Legion Of The Damnediksi mutatoituneen orkesterin kakkosalbumi on niitä tapauksia, josta haluaisi kovasti pitää enemmän mitä levy ansaitsee. Napakasti kaahatut biisit ärjyvät suoraan päin pläsiä death-thrashin hengessä Maurice Swinkelsin rähistessä ja sylkiessä sanoituksia räväkällä äänellä ja tiukalla intensiteetillä. Periaatteessa Sons Of The Jackal on kirotun kiehtova levy, mutta käytännössä kiinnostavuus ei välttämättä ole kovinkaan pitkäkestoista.

Musiikin suurimpia ongelmia on bändin lähes alituinen halu paahtaa koko ajan täydellä vauhdilla ilman suvantoja. Vaikka nopeusriffittely loksahtaakin hyvien sovitusten ansiosta tiukan rullaaviksi ja ennen kaikkea sopivan lyhyiksi ralleiksi, tuppaa musiikki väkisinkin änkeytymään samaan tuubiin alusta loppuun kuunnellessa. Toistuvat kuuntelukerrat laajentavat tuubin halkaisijaa ja asentavat siihen mutkia, mutta mitään Pipeline-pelin syheröä ei kokonaisuudesta mitenkään muodostu.

Vaikka levyltä löytyykin pari keskitempoisempaa veisua ja useampi hitaampi osuus, kaipaisi bändi musiikkiinsa myös muutaman muun lisäkoukun hakiessaan tyrmäystä turpaan-veto tykityksessään. Pistevoiton se kyllä saa jo nykyisillä ansioillaan, vaikka joutuukin täydet kaksitoista erää ottelemaan ammattilaiskehässä.


Nicole
Tasavalta DVD
Biotech Records

3 Nicolen toinen DVD on epäilemättä ristitty samannimisen alkoholituotteen mukaan, jota seinäjokelaisten keskuudessa kuluu paljon yhtä paljon missä absolutisteilla Sisällöllisesti se dokumentoi Suljetut Ajatukset –albumin jälkeistä vuotta 2005 Suomen tasavallassa bändin näkökulmasta Provinssirockin 45 minuutin keikalla, kiertuedokumentilla, kahdella musiikkivideolla ja niiden making of –dokkareilla sekä pakollisilla lotrausekstroilla.

Lähempi tuijottelu paljastaa Tasavallan enemmänkin dokumenttiluonteiseksi kuin musiikki DVD:ksi, koska itse musiikin osuus jää reilusti alle puoleen 153 minuutin kokonaiskestosta. Provinssin keikka ja musiikkivideot ovat kyllä kaikin puolin laadukkaita ja todistavat hyvin rankan ja tarkan orkesterin toimivuuden lavalla ja levyllä, mutta varsinaisia ekstroja ei kukaan todennäköisesti jaksa useampaan kertaan katsella. Videoiden making of:it ovat kyllä periaatteessa kiinnostavia, mutta etenkin Suljetut Ajatukset dokumentointi sisältää aivan liikaa tylsää tyhjäkäyntiä säilyttääkseen mielenkiinnon yllä alusta loppuun.

Kiertue-osuudessa rämmitään kiireellä puolessa tunnissa tärkeimmät keikat ja jälkitunnelmat läpi pakollisine takahuone kupitteluineen läpi, mutta katselijalle tämä ei ole kovinkaan mielenkiintoista saati millään tavalla yllättävää ainoastaan kosteisiin toimintoihin keskittyvistä ekstroista puhumattakaan.

Tasavalta DVD:n tekeminen ja julkaisu on kunnioitettava saavutus itse omaa levy-yhtiötä pyörittävältä bändiltä, mutta ehkä sen sisältöön olisi kannattanut niputtaa myös viime ja kuluvan vuoden aktiviteetit.

Year Of Desolation
Year Of Desolation
Prosthetic Records

2,5 Siinä missä Amerikassa luodaan isojakin musiikinkuluttajamassoja liikuttavia trendejä myös metallin puolella, syntyy näille markkinavoimille myös Year Of Desolationin kaltaisia pieniä vastavoimia. Valitettavan usein hyvä ajatus jää vain merkittävämmäksi ja tärkeämmäksi kuin lopputulos.

Year Of Desolation ilmaisee itseään periaatteessa death metalin eri keinoin niin temmon- kuin melodiavaihteluilla, vaikka laulupuoli onkin lähempänä hardcore-mylvintää. Perinteiset kappalerakenteet onkin heivattu tarkoituksellisesti romukoppaan ja tuloksena onkin levyllinen monimuotoisen ytimekkäitä, joskin oudon töksähtelevästi ennen aikojaan loppuvia kappaleita. Säveltäjien kunnianhimo kohtaa kyllä tekniset kyvyt, muttei hyvää sovituksellista näkemystä.

Vaikka biisit rullaavatkin kerta toisensa jälkeen yhtä mukavasti kuin mitä koko levy soittimessa, on lopullinen anti silti varsin kepeä hyvistä ideoista ja toteutuksesta huolimatta. Orkesterin kakkoslevy onkin niitä äärimmäisen harvinaisia tuotoksia, joita ei voi oikeastaan haukkua muttei myöskään kehua. Orkesterin nimi kannattaakin laittaa mieleen, mutta itse levyn nimen kanssa on vähän niin ja näin.

Zuul FX
Live Free Or Die
8 Machine

2,5 Eipä ole meno Zuul FX:n kakkoskiekolla kamalasti debyytistä muuttunut, vaikka aivan yhtä ilmiselviä Fear Factory viittauksia ei kuullakaan. Aggroa ja orgaanisuutta on ripoteltu sekaan hyppysellinen enemmän, mutta näistä lisämausteista huolimatta kokonaismaku on aiempaa valjumpi. Edes puhtaiden lauluosuuksien ja aiempaa moniulotteisempi ilmaisu ei jaksa kummemmin kiinnostaa ja saa vakavasti pohtimaan onko orkesteri tullut levyn nimen mukaiseen risteyskohtaan jossa jäljellä on jatkon kannalta vain kaksi vaihtoehtoa.

Vaikka Live Free Or Die yrittääkin olla aiempaa rohkeampi ja vapautuneempi, tulee väkisinkin tunne ettei se tiedä mitä aiemmin itselleen asettamista kahleista vapautuneena sen tulisi tehdä. Teksteistä tihkuvaa vihaa ei ole osattu valjastaa riittävän tehokkaasti musiikin vetojuhdaksi ja toisaalta taas hempeämmät osuudet eivät tarjoa riittävästi vastakohtia rankemmalle ulosannille. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta albumi on lattea keskitason tuotos.