Die Apokalyptischen Reiter
All You Need Is Love (XX Anniversary Edition) REISSUE
Nuclear Blast
3
Kahden ensimmäisen Die Apokalyptischen Reiter -albumin kohdalla ei voinut välttyä ajatukselta, että ainoastaan saksalainen voi keksiä yhdistää yllättävästi mutta irrallisen tuntuisesti folk-jollotteluja ja sokerisia kosketinkuvioita muuten ärhäkästi kulkevaan death metaliin. Ja että lopputuloksesta voi tykätä ainoastaan toinen sakemanni.
Tasavuosiensa kunniaksi nyt uusionsa saava All You Need Is Love muutti kumminkin jossain määrin mieleni. Edeltäjiään joka suhteessa ”vakavammin” tehdyn levyn tenho ei juurikaan ole haalistunut, vaikka vaatiikin avointa mieltä ja jonkinmoista ymmärrystä saksalaisuudesta.
Funeral Storm/Synteleia
The Ancient Calling EP
Hells Headbangers
2,5
Funeral Stormin edellinen yhteisjulkaisu Celestial Riten kanssa vuodelta 2017 oli hyvä osoitus helleenisen black metallin nykytilasta ja kaksi vuotta myöhemmin seurannut täyspitkä oli sekin laadukas. Samaa ei voi sanoa kummastakaan The Ancient Calling -splittiseiskan kappaleesta.
Mistress of the Night on alun kuoro-osuutta lukuun ottamatta vallan tunnelmaköyhä veisu, jonka riffittely on silkkaa pastissia Rotting Christin alkuajoista. Tuoreemman tulokkaan Synteleian ote oman puoliskonsa Stellar Return -biisissä on selkeästi vakuuttavampi kaikessa perinnetietoisuudessaan, vaikka väkevyyttä siitäkään ei löydy.
Godsend
In the Electric Mist REISSUE
Petrichor
2,5
Kovimman doom-kiimani aikaan Godsendin gootahtavan letkeä ja lämminhenkinen debyytti As the Shadows Fall (-93) oli ilmestymisensä tienoilla ahkerassa kuuntelussa. Kaksi vuotta myöhemmin ja nyt taas myös trendiformaatissakin julkaistava seuraajansa oli sen sijaan pettymys. Musiikillinen kehittyminen oli muuttanut ilmaisua laveammaksi ja leijuvammaksi, vaikka siellä täällä kitarat vielä vähän murisevatkin.
In the Electric Mist on kestänyt aikaa paremmin kuin odotin, mutta esikoisen varjossa se kuulostaa edelleen sekä turhan linjattomalta että myös vaisulta.
John Carpenter
Lost Themes III: Alive After Death
Sacred Bones
4,5
Mestarillisilla elokuvillaan ja sävellyksillään 70-80-lukujen taitteen molemmin puolin kannuksensa ansainnut John Carpenter on varttuneella iällään keskittynyt musiikin tekoon. Reilussa viidessä vuodessa on perhepiirin avustuksella syntynyt kolme Lost Themes -nimikkeistä albumia, jotka ovatkin maestron ensimmäisiä ei soundtrackeja. Yllättävää ei ole huomata, että nykyaikaan hienoeleisesti päivitetystä soundista huolimatta sävellystyyli on pysynyt täysin tunnistettavana ja niin rautaisena, ettei edes ajan hammas ole siihen pystynyt.
Hivenen hämmästyttävää on kuitenkin huomata, kuinka hienosti Lost Themes III: Alive After Death toimii kokonaisuutena ilman elokuvakytköstä. Tamppaavat rytmit yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja hypnoottisiin pimputuksiin onnistuvat luomaan elokuvamaisia mielikuvia, joissa tilanteiden uhkaavuus aina painostavuuteen saakka on vahvasti läsnä juuri tässä ja nyt tai korkeintaan aivan nurkan takana. Levyn ehdottomia vahvuuksia on myös taidokkaasti valittu draaman kaarta korostava kappalejärjestys, jota on mitä todennäköisimmin mietitty jo sävellysvaiheessa. Tätä olettamusta vahvistaa myös alun Weeping Ghostin teemaan palaaminen loppupuolen The Dead Walkissa.
Ällistyttävintä kuitenkin on havahtua siihen seikkaan, että vaikka John Carpenterin minimalistinen lähestymistapa sävellyksiin on pysynyt identtisenä alkuajoista saakka, ja jos ei nyt suoranaisesti lainaa niin vähän varioi omia aiempia teoksiaan, kuulostaa tämäkin levy silti tuoreelta ja vain omalta itseltään. Tähän ei yksikään uutta renessanssiaan elävän synthwave-genren artisti pysty, vaikka suurin osa heistä on Carpenterilta inspiraatiota ammentanut.
Kankar
Dunkle Millennia
Eisenwald
3
Ennen tämän ensimmäisen täyspitkänsä julkaisua Kankar on ehtinyt hiomaan tyyliään viiden vuoden ja yhden EP:n ajan. Dunkle Millennialle onkin onnistuttu saamaan oma selkeä monimuotoinen ilmeensä, mutta samaan aikaan se kuitenkin jää kiikkumaan merkillisen hahmottomuuden ja mukaansa melkein imaisevan kiehtovuuden välimaastoon lipsahdellen puoleen ja toiseen.
Saksalaisduon ote black metaliinsa on tuotannollisesti korvia hellivän ilmava onnistuen silti kuulostamaan samalla sekä rouhealta että räväkältä. Mitenkään jääkylmää tai repivää ei sen musiikki myöskään ole johtuen pitkälti hitaan ja keskitempon välimaastossa etenevästä pakanahenkisestä ja rokkaavasta lähestymistavasta. Syventävää sävytystä kappaleisiin on taas haettu onnistu blastipyrähdyksistä sekä ajoittain puhdastakin laulua arähtelyn vastapainona sisältävästä tunnelmoinnista.
Dunkle Millenniasta löytyy kunnianhimoista ja vahvaakin näkemystä, josta kuitenkaan ei saada läheskään kaikkia tehoja irti. Osaltaan tämä johtuu liiankin lyhyeksi jäävistä 3-4 minuutin mittaisista kappaleista, jotka useimmiten tuntuvat loppuvan jopa töksähtäen kesken ennen kliimaksinsa saavuttamista.
Mount Mary
Mount Mary LP
Ainoa
3,5
Virkaiältään nuoren kotimaisen Mount Maryn esikoisälpeetä kuunnellessa käy heti ensitahdeista alkaen ilman nimien pudotteluakin selväksi, että musikanteilla ei ole takanaan vain rutosti kilometrejä, vaan myös niiden mukanaan tuomaa taitoa ja näkemystä. Yhtyeen soitannollisesti rikas ja vähän varttuneempaan makuun parhaiten soveltuva klassinen ja osin blues-sävyttynyt rock kun on samaan aikaan tukevasti kiinni niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin. Tämä jos mikä on aidon ajattomuuden merkki.
Letkeän mutta tanakan soitannon päälle Maria Hännisen kelpaa käyttää sielukasta ja somasti raspea sisältävää ääntään. Laulajatteren ammattitaitoa ihastellessa huomaa kuitenkin kaipaavansa vähän kovempaakin revittelyä johon palkeita taatusti riittäisi. Ja mitä enemmän tähän alkaa kiinnittää levyn edetessä huomiota, sitä enemmän haluaisi myös turvallisesti verkkaisen ja keskitempon välimaastossa kulkevilta sävellyksiltä jonkinlaisia satunnaisia irtiottoja, vaikka tyylilaji itsessään ei niitä edellytäkään.
Kun nyt hivenen takakireältä vaikuttavan Mount Maryn päästäisi kunnolla irti aikuismaisen tarkan harkinnan antaessa hitusen enemmän tilaa nuoruuteen liitetylle energiselle spontaaniudelle, laajentuisi sekä kohdeyleisö että lakoamisprosentti. Tämän sadonkorjuun aika ei kuitenkaan ole vielä, vaikka itämisprosentti hyvä jo onkin.
MP
Bursting Out (The Beast Became Human) REISSUE
Relics from the Crypt
3
Jos sivistyksessäsi on aukko ja teutonihevin nälkäsi kyltymätön, voit lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla hommaamalla tämän uusintaversion MP:n esikoisalbumista vuodelta -86. Verrokkina toimikoon Acceptin Breaker-Restless And Wild -levykaksikko, vaikka yleisesti ottaen materiaali ei nimikappaletta lukuun ottamatta ylläkään aivan samalle tasolle.
Loppuun tällätyt viisi livebonaria ovat laimeita niin versioina kuin myöhempien aikojen veisuinakin venyttäen ja tylsistyttäen turhaa muuten nasevaa kokonaisuutta.
Scald
There Flies Our Wail! EP
High Roller
2
Pari vuotta sitten henkiin herätetty venäläinen yhden albumin ihme Scald on katsonut parhaimmakseen tiedottaa asiasta sekä uudesta laulajastaan EP:llä. Ratkaisu on mystinen, sillä eeppistä doom metalia haluaisi kuulla hieman pidemmissä annoksissa kuin mitä seiskatuumaiselle mahtuu.
A-puolen nimibiisi on moneen kertaan kuultua hidastelua vailla minkäänlaista yritystä kulkea rinta rottingilla uudisraivaajien polkuja. Samaa linja jatkuu kääntöpuolen uudelleenäänitetyssä versiosta Eternal Stonesta, jonka perimmäinen tarkoitus lienee esitellä nykyisen ja edesmenneen solistin eroja. Tämän esityksen perusteella sankarin viitta jää kaappiin odottamaan lunastajaansa.
Significant Point
Into the Storm
Dying Victims
4
Significant Pointin ensimmäisen täyspitkän studioalbumin käynnistävä Attacker on lähes täydellinen aloitus. Ei siksi, että se olisi sävellyksenä millään muotoa klassikko, vaan koska se kiteyttää heti kättelyssä mikä on kupletin juoni ja saa väkisinkin hyvälle tuulelle. Ja homman nimihän on vanhan koulukunnan vauhdikas heavy metal, joka kiivaimmillaan hivuttelee kohti speed metalin vauhtilukemia aivan kuten Acceptin Fast As a Shark lähemmäs 40 vuotta sitten.
Kauttaaltaan rempseä Into the Storm on erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Biisit ovat kyllästetty melkoisella kitarailotulituksella riffejä ja sooloilua myöten ja muutenkin musiikki tihkuu kiimaista tekemisen meininkiä, josta selkeästi kuuluu tekijöidensä olevan mukana täydellä sydämellä kaihtavan kaikenlaista metallia nykyisellään piinaavan excel-laskelmoinnin sijasta. Sympatiapisteitä yhtye kerää myös kliseisellä kappalenimistöllään kuten Night of the Axe, Deathrider ja Danger Zone sekä näitä tulkitsevan laulajansa vahvasta aksentista. Kaikki Loudnessin 80-luvun levyjä kuunnelleet tietävät tasan varmasti mitä tarkoitan näillä yksityiskohdilla.
Kun bändi malttaa muutamaan otteeseen hidastaa tempoa ja satsata hitusen enemmän melodioihin You’ve Got the Powerin tapaan, eivät yhteneväisyydet em. japanilaisen metallin pioneeriin ole mitenkään vähäiset. Vexi Salmen Topille kynäilemiin sanoihin ”En purjeita mä reivannut vaan syöksyin myrskyihin” kannattaa tässäkin tapauksessa uskoa, sillä puhurin silmästä löytyy alkuvuoden kirkkaimmin helottava punainen väripilkku.
Suzi Quatro
The Devil in Me
Steamhammer
3
Leppoisan joskin hajanaisen ja liiankin lepsun No Controlin (2019) jälkeen rokkaava isoäiti on napakoittanut otettaan The Devil in Me:llä. Levyn musiikillinen skaala on silti edelleen laveahko, ja vaikka kovin jytämeno onkin olematonta, löytyy albumilta nimibiisin lisäksi silti enemmänkin hyvällä ja tanakalla boogiella varustettua menoa kevyt-bluesin vastapainoksi ja kuuraamaan My Heart And Soul -joululauluslovarin imelyydet korvista.
Toivon mukaan Vanha Kehno tritonus aseenaan tunkeutuu Suzin sydämeen entistäkin syvemmälle seuraavalla julkaisulla.
Vladimír Pavelka
Spomienky
Beyond Eyes
2,5
Vladimír ”Infernal Vlad” Pavelkan kättenjälki luomistöissään oli vakuuttavaa 2010-luvun alkupuoliskolla. Cult Of Firen kaksi ensimmäistä täyspitkää Triumvirát (-12) ja मृत्यु का तापसी अनुध्यान (-13) olivat jo lähestymistavastaan johtuen uniikkeja teoksia eivätkä pelkästään vain tarkasteltuna kotimaansa Tšekin black metal -historian valossa. Samaa voi sanoa myös em. ”sisarbändin” Death Karman debyytistä The History of Death & Burial Rituals Part I (-15), joka sekin oli teemansa lisäksi omalaatuinen yhdistelmä black- ja death metalia.
Omaa soolomateriaalia alkoi myös syntyä vajaa 10 vuotta sitten, mutta vasta nyt sitä on kasassa täysi levyllinen. Temaattisesti puhtaasti instrumentaalinen Spomienky on aikamatka luojansa onnellisen lapsuuden maalaismaisemiin. Räväkimmillään selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy pääbändiensä melodioihin, vaikka yleisote ja tunnelma ovatkin lähempänä Alcestin vuonna 2007 julkaistua Souvenirs d'un autre monde -levyn herkistelevää haaveilua.
Kappaleissa kuultavat kissan kehräys, lintujen sirkutus ja laineiden liplatus ovat kieltämättä sympaattisia yksityiskohtia, joilla on pyritty syventämään lämminhenkisen levyn tunnelmaa entistään, mutta niistäkin huolimatta kaikki kuulostaa korvaan turhan haalealta. Olo onkin kuin katsellessa menneiden aikojen kellertäviksi muuttuneita valokuvia, joihin ei ole minkäänlaista henkilökohtaista sidettä. Samalla tavalla laimeahkoja ovat myös tuotannolliset arvot kuin itse sävellykset erityisesti kitaroinnin osalta, samat jipot ja kuviot kun on kuultu em. yhteyksissä moneen kertaan aiemminkin mutta vain innovatiivisempina.
Levyn tekeminen on epäilemättä herättänyt tekijässään nimensä mukaisesti vahvoja muistoja, mutta kuulijalle ne eivät välity kuin puolittain.
