Inferno #218/2023

Destructor
Blood, Bone, and Fire
Shadow Kingdom
4

Destructorin voi huoletta luokitella kulttiorkesteriksi, jonka sinällään ansaittuihin musiikillisiin meriitteihin perustuva maine juontaa vuonna -85 ilmestyneeseen ja sittemmin moneen kertaan uusintapainoksensa saaneeseen Maximum Destruction -esikoiseen. Lupaava startti tyssäsi kuitenkin vuosikymmenen lopussa, mutta vuosituhannen vaihteesta lähtien yhtye onkin pysytellyt sinnillä aktiivisena julkaisten jopa neljä täyspitkää ja tukun pienempiä levytyksiä.

Kahden alkuperäisen jäsenen laulaja-kitaristi Dave Overkillin ja rumpali Matt Flammablen yhä käskyttämä yhtye on kuin antiteesi kaikella nykyajan metallille. Luupäisesti tykitellään edelleen menemään vallan tanakkaa ja hyväriffistä metallia, jossa meno yltyy kovimmillaan lähes speed metaliksi. Vaikka kitaristit eivät säästele itseään edes sooloissa, pysyttelevät biisit lopulta tiukasti hyvin yksinkertaisten perusasioiden tiukassa ytimessä kaikenlaisia nykyajan hömpötyksiä kikkailuja karttaen.

Kun sounditkin ovat levyllä vielä miellyttävän tymäkät, on kokonaisuudessa väkisin mukaansa tempaavaa vastustamattomuutta. Jos vain kappaleisiin olisi saatu astetta tappavampia kertsejä, tarjoutuisi mahdollisuus olla todella liekeissä veren virratessa ja luiden rutistessa.

Hitten
While Passion Lasts
High Roller
3

Hitten esittää viidennen albuminsa nimessään hyvinkin aiheellisen kysymyksen, jota on tullut pähkäiltyä melko lailla levyä kuunnellessa. Etenkin, kun edelliset Twist of Fate (2018) ja Triumph & Tragedy (2021) ovat olleet hyvinkin korvien myötäisiä ja suuta virneeseen vetäviä tapauksia kaikessa syvään Dokkenin suuntaan kumartamisessaan.

Enää ei ilmeistä esikuvaa palvota ainakaan samassa määrin kuin aiemmin, vaan tilalle on tullut geneerisempi ja sitä myötä myös tylsempi perinteinen Amerikan mallin hard rockin ja metallin seos. Biisit toki ovat yhä kaikin puolin mallikkaasti tehtyjä mitä tulee melodioihin, kertosäkeisiin sekä stemmalauluihin ja repertuaarista löytyy edelleen niin tanakampaa ja vauhdikkaampaa veisua kuin keskitempoisempaa kohtalokkuutta. Mutta tärkein eli biisit lentoon nostattavaa kiimaa ei musiikista tihku.

Liekö kyseessä ikääntymisen mukanaan tuoma energisyyden muuntautuminen aikuismaiseksi lähinnä AOR:sta tutuksi tulleeksi seesteisyydeksi. Parhaimmillaan sekin on kaikessa juustoisuudessaan aivan mahtavaa, mutta While Passion Lasts ei tällaiseen veny, vaan jää energisen rokkaavuuden ja haikeutta huokuvan hönkäilyn keskeltä löytyvään välitilaan.

Kill The King
Kill the King
Omakustanne
2

Reilut neljä minuuttia rässin tahtiin piiskaava Hate Advocacy avaa Kill The Kingin esikoisalbumin ihan kivasti, mutta hyvinkin pian sen jälkeen käy selväksi, että nyt on haukattu aivan liian iso pala. 2000-luvun alkupuolen The Hauntedin etäisesti mieleen tuovalla kolmevarttisella suolletaan kyllä riffejä ja osioita riittämiin, mutta kekseliäisyys ei riitä niin mitenkään kannattamaan aivan turhan mittaviksi venytettyjä kappaleita kokonaisuudesta puhumattakaan.

Intialaisten askelmerkkeinä olevat pehmeä räyhäkkyys ja melodisuus ovat lähtökohtaisesti ihan toimiva kombo, mutta sovittamisen taito yhdistettynä tiivistämiseen olisi syytä jatkossa oppia.

Legendry
Time Immortal Wept
No Remorse
4

Legendryn musiikilliset seikkailut vievät vuosikymmenten taakse aina 70-luvulle saakka, jolloin progessakin haaveiltiin lämminhenkisesti fantasiamaailmoista ilman ylenpalttista soitin- ja sävellyskikkailua. Yhtä lailla sen kappaleissa on myös saumattomana osana 80-luvun alkupuolen eeppistä sankarihevailua niin ettei eroa näiden kahden eri tyylin välillä useinkaan tahdo edes huomata.

Time Immortal Weptissa on osin samoja viboja kuin kerrassaan mainiossa Wytch Hazelin III: Pentecostissa (2020) lähinnä Legendryn laulaja-kitaristi Vidarrin kuulostaessa samalta kuin kollegansa molempia taatusti inspiroineen Jethro Tullin metsätrilogia-ajalta kumpuavissa rauhallisemmissa osuuksissa. Suurin ero on kuitenkin, että siinä missä britit suuntaavat muutoin Thin Lizzyn hard rockin suuntaan, on tämä jenkkitrio paljolti velkaa maanmiestensä Manilla Roadin ja Warlordin hämyheville.

On pahuksen lähellä ettei levy tempaise kunnolla pauloihinsa. Näinkin tosin voi vielä ajan myötä käydä, sen verran kiehtova ja syventymistä vaativa ja paremmin kokonaisuutena kuin yksilöinä toimiva julkaisu on kyseessä. Miellyttävän usvainen ja pääosin livenä taltioitu äänimaisema sekä lähes 12 minuuttinen levyn päättävä nimiraita toimivat komeuden kuninkaan salina ja kruununa.

Popiór
Pomarlisko
Szataniec
3,5

Ensimmäistä levyään julkaiseva Popiór venyttää veikeästi mainostetun thrash metalin rajoja. Kappaleet saati soundit eivät ole kovinkaan ärjyt ja sama pätee myös vain pientä rosoa sisältävään lauluun, joka puhtaana sisältää myös sävykkyyttä. Tästä huolimatta tai pikemminkin tästä johtuen Pomarlisko on selkeästi keskimääräistä pieksemiskiekkoa kiinnostavampi.

Vauhtisokeuttakaan ei podeta missään kohtaa, vaan biisit ovat lähes kauttaaltaan verkkaisen keskitempoisia ja onpahan mukana parit herkät balladitkin, joista niistäkin yhtye suoriutuu moitteettoman uskottavasti. Kun äidinkielensä puola tuo mukaan vielä ripauksen eksotiikkaa, nousee albumi promomassasta esille iloisena yllätyksenä.

Receiver
Whispers of Lore
Gates Of Hell
2

Eeppinen laukkahevi Receiverin malliin on ajatuksen tasolla riittävän kiinnostavaa, jotta sen ottaa testaukseen ja kirjallisen kritiikin kohteeksi. Mutta vaikka bändillä onkin ollut aikaa yli kymmenen vuotta valmistella ensimmäistä täyspitkää levyään, ei lopputulos ole kuin osin onnistunut.

Whispers of Lore on kaikessa tarinankerronnallisessa kirkasotsaisessa uljaudessaan hellyttävään naivia, missä sinällään ei ole mitään väärää mitä tähän genreen tulee. Biiseistä puuttuu vain joka saralla liikaa päteviä ideoita ja biisit ovat väärällä tavalla sekä turhan simppeleitä että kömpelöitä. Joku toinen saattaisi saada käännettyä yhtä heppoisista aineksista koostetun kokonaisuuden omalla mystisemmällä otteellaan positiivisuuden puolelle, mutta tähän eivät kyproslaisten taidot riitä.

Oman pienen ärsytyslisänsä soppaan tuo solistin paikoittain kailotukseksi sortuva ääni, kovasta yrityksestä huolimatta mies kun ei ole kummoinenkaan kultakurkku vetäessään säkeistöjä normaalisti. Albumi osoittautuu selkeäksi raakileeksi, jonka perusteella fantasiamaailmoja tuskin valloitetaan laajemmin kotisaaren rajojen ulkopuolella.

Superlynx
4 10
Argonauta
2,5

En tiedä mahtaako levyn nimi viitata Johanneksen evankeliumiin, mutta linjaanhan se jollain muotoa sopisi, olihan edellinen vuonna 2021 ilmestynyt levy Electric Temple. Mistään Jeesus-metallista ei kuitenkaan taida suoranaisesti ole kyse, vaan norjalaisten tekemiset nojautuvat psykedeelisen doomailun opinkappaleisiin.

Edeltäjäänsä verrattuna värit päällä huuruilun osuus on entistäkin vähäisempää ja synkkyyden kanssa sama juttu. Jäljelle jääkin vain perusmallista hidastelua sävyttömällä naislaululla, joka kuulostaa käytännössä yhden ja saman biisin veivaamiselta pienin variaatioin. Tällä kertaa musiikin luoma hypnoottinen vaikutelma on aiempaa selkeästi vähäisempi ja lopputulos tylsempi.

Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy
3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome
3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose
2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults
2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer
3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse
2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade
4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence
3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur
4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.

Inferno #190/2021

Aggravator
Unseen Repulsions EP
Empire
4,5

Näin sitä pitää rässätä! Aggravatorin kuuden biisin EP:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Samaan syssyyn voi mainita myös Deathin, sillä sen verran tutunoloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja usein vedellään. Harvoin sitä kuulekaan nykyaikana näin päällekäyvää ja runsaan laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan.

Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye vielä onnistuu tyylillä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -coverin omaan muottiinsa, on 20 minuutin mittainen kokonaisuus yksinkertaisesti hemmetin kova.

Blóð
Serpent
Malpermesita
4

Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi toisella levyllään on äärimmäisen yksinkertainen mutta pirullisen tehokas. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. valittaa puhtaan kuulaalla äänellään yltäen välillä piinattuihin rääkymisiin. Näillä toistensa vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doom metalin lohduttomuutta.

Albumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovatkin pitkähköjä, on kokonaismitta hyvin maltillinen 43 minuuttia. Näin se ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan samanaikaisesti mieltä sekä lannistavana että ahdistuksesta voimaa -tyyppisesti saa janoamaan lisää. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden musiikissaan näin hyvin ja Blóðin tapauksessa tämä johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten sisältämistä tehokeinoista.

Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän silloin kun visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Samasta syystä se on varmasti myös monelle liikaa, vaikka kuvailuun käyttäisikin adjektiivia tylsä.

Eri Esittäjiä
Iron and Hell vol. 1
Gates of Hell
3,5

Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka CD:n myynti on romahtanut ja se ei kiinnosta enää ketään koska vinyyli vöyhöti vöyhöti sekä digi-digi-dägä. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen jokaiselle musiikille on oma sopivin formaattinsa. Ja tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin pienjulkaisujen kokoelmalle hopeakiekko jos mikä on täydellinen formaatti.

Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7” singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu aiempaan verrattuna kunnianhimoisesti osioita ja sävyjä myös perinteisemmän heavy metalin saralta. Emma Grönqvistin  kireän kiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nouseekin seuralaisiaan korkeammalle ja onkin parasta, mitä yhtye on tähän mennessä saanut aikaiseksi.

Atom Smasherin kappaleet ovat nekin julkaistu viime vuonna seiskana. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä osaltaan johtuu myös laulajan lievästä nasaalisoundista. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja tästä aiheutuvan pituutensa ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka siltä syvyyttä senkin sävellyksestä jää uupumaan.

Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-EP:nsä, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaasti korkeuksiin kuten yleensä tämän genren artisteilta odottaa. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta lisääviä tuovia valopilkkuja saisi olla enemmänkin.

Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaisemaan täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt vuonna 2017 julkaistu eponyymi EP. Kaikessa 70-lukulaisuudessaan ote musiikkiin on nelikon kepein ja hämyisin. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätös- ja paalupaikka on ansaittua.

Sen lisäksi, että Iron and Hell Vol. 1 on helposti ja huokeasti saatavilla oleva kuunteluystävällinen kokonaisuus, tuntuu myös, että muiden riittävän samankaltaisten joukossa osalliset saavat vertaistukea olleessaan osana suurempaa kokonaisuutta.

Herzel
Le Dernier Rempart
Gates Of Hell
3,5

On hyvin helppoa ymmärtää, miksi uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Laulukielenä ranska on yhä eksoottisen kuuloinen, ja kun tämä yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, löytyy ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista kivasti läpikattavaa tenhoavuutta.

Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä 2020-luvulla, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle.

Lucifuge
Infernal Power
Dying Victims
3

Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempää julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Vaan niinhän se pitää ollakin, kun kyse on rennon timmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista.

Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovinkaan ihmeellisiä sävellyksiä, pärjää se helpostikin keskitason saakka pelkällä räyhäkkäällä otteellaan, jossa fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on tärkeämpää kuin nuottien asettelu oikeille paikoilleen ensin päässä ja lopuksi tietokoneen ruudulla.

SpellForger
Upholders of Evil EP
Personal
3

Tuoreen tulokkaan SpellForgerin voisi helposti olettaa olevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on esikoisjulkaisunsa speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava suht intensiivinen meininki. Oikea lähtöosoite on kumminkin Kaakkois-Aasia, mikä sekin käy hyvin pirtaan.

Upholders of Evililta löytyy runsaasti hyvin soljuvaa ja asiaan sopivaa vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffiä ja sooloilua aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin hiukan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatun laisia primitiivireaktioita.

Superlynx
Electric Temple
Dark Essence
3

Mielikuvat nimestä Superlynx ohjautuvat ensimmäisenä rennon retromaisen rock’n’rollin suuntaan ennemminkin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessäkin on oma verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Ristiriitaisuutta löytyy musiikista enemmänkin, sillä vaikka sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, löytyy taustalta myös synkempiäkin välähdyksiä.

Musiikin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päälle. Jollain lailla tämä onnistuu paikoitellen luomaan myös mielikuvan savuisen raukeasta jazz-klubista ilman että tällaiseen musiikkiin löytyy minkäänlaista yhteyttä.

Oma suuri merkityksensä kappaleissa on myös basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön, kirkkokaiutettu laulu, mikä assosioituu vahvasti myös albumin nimeen. Ei siis mikään ihme, että Jimi Hendrix -viittauksen kautta kolmikko sanookin kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunnekirjon koko skaalan aiheuttaman henkisyyden. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää.

Vaan kun oma maailmankatsomus vaihtelee vähän päivästä riippuen ateismin ja agnostismin välillä, ei Electric Temple saa minua vielä tällä kertaa uskomaan itseensä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä siinä kumminkin piilee ja ehkä valaistumisen aika seuraa jatkossa.

The Limit
Caveman Logic
Svart
3,5

The Limit on hyvin epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa onkin rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä. Kirjaimellista vaariosastoa levyllä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Bobby Liebling Pentragramista lauluissa, hyvin lyhyen uran The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca ja kitaristina New Yorkin punk-skenessä 70-luvun lopussa pyörinyt Sonny Vincent. Orkesterin keski-ikää taas laskevat portugalilaisen doom-bändi Dawnriderin rumpali ja kitaristi joiden mukaan päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä.

Helpoiten levyä sisältöä voi kuvailla The Stoogesin perilliseksi tai lyödä se suoraan proto-punk lokeroon. Löytyypä levyltä myös tuon ajan garage rockin lisäksi selkeätä doomailua, mikä sekään ei ole ihme ottaen huomioon kuka kappaleita tulkitsee. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Bobbyn tuttu pappalespauskin tuo vain oman lisävärinsä muuten tanakasti soitetun ja yllättävänkin energiseen musiikkiin.

Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vaikka aivan maaliin saakka sillä ei päästäkään innostuskäyrän alkaessa kääntyä varovaisesti alaspäin loppua kohti edessä, löytyy kiekolta useampikin hyvällä asenteella vetäisty ralli, jossa tekijöidensä oma soittohistoria ja kokemus kuuluu. Vaikka nuorisoa kiinnostaa ihan muut asiat kuin rock-musiikki, ei se silti ole kuollut vaikka Gene Simmons niin toitottaakin. Ironisesti kyllä tekijöinä pitää näemmä vaan olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan on säilynyt.