Inferno #35/2006

Domination Black
Fearbringer
Poison Arrow Records

 

3,5 Fearbringer-albumin ilmestymisen myötä Karhulan metallimafia kasvaa jälleen yhdellä metalliperheellä, Domination Blackilla. Debyytillään orkesterilla onkin täysin mahdollisuus napata oma pieni osuutensa Suomen metallipiiristä omakseen, vaikka kummisetä-statuksen saavuttaminen jää unelmaksi jonnekin kaukaiseen horisonttiin.

Levyn nimensä mukaisesti kokoonpano pyrkii levittämään pelkoa 70- ja 80-luvuilta tutuin heavy metalin keinoin. Yleistunnelma on raskaan tummahko eikä iloisen räväköitä kitaramelodioita tuplabasaritykityksineen kuulla, mutta kyllä King Diamond säilyy yhä ainoana oikeana kauhumetallin edustajana. Kun solisti Killgastin äänessä on paljon samaa kuin legendaarisessa Rob Halfordissa ja musiikissa metallijumalan soolotuotannon piirteitä, liikkuu kokoonpano oikeassa kurssissa. Se kuuluisa kappaleet pysyvästi kuulijan kaaliin takova viimeinen niitti jää kuitenkin puuttumaan.

Bändillä on kyllä omannäköistä toimivaa ideaa ja otetta, mutta toteutuspuolella näistä ei saada revittyä irti kaikkea potentiaalia. Osan syystä voi vierittää lattean soundimaailman piikkiin, sillä rytmisektion kitaroineen häviää tasaisen ponnettomaksi taustamassaksi laulun dominoidessa kokonaisuutta. Pienen terävöittämisen ja yksinkertaistamisen kautta bändin fani- ja kassavirtojen kasvaminen puroista koskiksi on täysin mahdollista.

Gorilla Monsoon
Damage King
Armageddon Music

4 Gloria Gaynorin vanhassa disco-hitissä ylistetään taivaalta satavia miehiä, mutta Saksassapa puhaltelevatkin toisenlaiset tuulet. Siellä nimittäin trooppisen sateen mukana tulee gorilloita taivaalta alas. Niin kummalliselta kuin nelikon nimi saattaakin vaikuttaa, musiikki todellakin kuulostaa hieman kuuntelijan päälle tiputetuista raskaan leppoisilta kaukaisilta sukulaisiltamme.

Aivan Black Sabbathin apinoinniksi Gorillo Monsoon ei mene, vaikka vokalisti/kitaristi totteleekin taitelijanimeä Jack Sabbath. Orkesterin musiikissa on puolet stonerin letkeyttä ja toinen puoli sludgen raskautta, jotka ovatkin juuri ne molempien genrejen parhaimmat ainesosat. Kun simppeliin mikstuuraan on lisätty vielä oikeanlaisensa perusmausteet ja kokonaisuuden on annettu muhia kunnolla, on levyllisestä tätä soppaa helppo ahtaa itsensä täyteen viikonpäivästä riippumatta.

Perusasiat kuten hyvin tehty makaronilaatikko pysyy vuodesta toiseen koululaisten suosikkina ja vanhassahan se vara usein parempi on. Sama pätee myös Gorilla Monsoonin esittämään groovaavan raskaaseen jyräykseen, joka luottaa pitkälti perusasioihin. Yllätyksellistä levyssä ovat vain Law’n Orderin sekä War To The Wimpsin aloittavat South Park samplet.

Maroon
When Worlds Collide
Century Media

2 Jos Saksa aikoinaan onnistuikin raivaamaan elintilaa Euroopassa suhteellisen menestyksekkäästi, on musiikkirintamalla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta menestys ollut vaatimattomampaa. Näy käy myös taisteluosasto Maroonedin kanssa, vaikka aseistuksena on Amerikan maalta lähtöisin oleva uuden aallon hardcore pohjaan nojaava metalli. Vaadittavaa kurinalaista säntillisyyttä orkesteri omaa, mutta ilman toimivaa sotasuunnitelmaa.

Kovasti kehutaan bändin keikkailleen ympäri Eurooppaa ja onhan kahdeksan olemassa olovuoden aikana ehditty pari täyspitkääkin julkaista parin split-singlen ja MCD:n lisäksi. Aggroa on musiikkiin saatu ilmeisesti tyytymällä pelkkään jäniksenruokaan ja sylkemällä tuoppiin, mutta ravintoa tuoreille saati edes omannäköisille ideoille ei ainakaan ole riittänyt. Musiikki kyllä nykii, kaahaa, ruhjoo, huutaa, mättää ja sisältää jopa muutamia pikkunättejä melodioita kaikkien taiteiden sääntöjen mukaan, mutta turha on alkaa yksittäisiä kappaleita nostamaan massasta esille saati edes koko bändiä samalle viivalle menestyneempien ja mielenkiintoisempien orkesterein kanssa.

Muuten tasokkaiden mutta valitettavan vähän omaperäisyyttä sisältävien julkaisujen määrän kasvaessa on rimaa pakko nostaa korkeammalle. Maroonille käy kuten Juice Leskisen riimeissä ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa, rima pysyy paikallaan kun riman alittaa”.

Pentagram
First Daze Here Too
Relapse Records

3,5 Yksin Pentagramin legendaarisuuden mittareista lienee se, että näiltä suuren yleisön paitsioon jääneiltä doomin esi-isiltä on julkaistu enemmän erilaisia kokoelmia kuin varsinaisia studiolevyjä. Siinä missä neljä vuotta sitten julkaistu First Daze Here palvelee uusia faneja vanhoja paremmin, on sarjan kakkososa suunnattu selkeästi kovan luokan Pentagram fanaatikoille. Viimeistään CD-vihkoseen sullottu kattava historiikki mielenkiintoisine pienine anekdootteineen täydentää lähes kenen tahansa tietämystä ja leikkaapa vielä siinä sivussa muutamalta sitkeältä orkesteriin liitetyltä huhulta siivet.

Vaikka tuplalevyn materiaali olisin saatu mahdutettua nippa nappa yhdelle levylle, on varsinaisen seitsemän kappaleen demon ja viidentoista viisun treeninauhojen erottaminen omiksi kokonaisuuksikseen viisasta. Kolmenkymmenen vuoden takaiset äänitykset eivät nykyajan kultakorvia taatusti tyydytä, mutta kieltämättä nämä hieman suhisevat ja tuhnuiset tallenteet luovat omanlaistansa lisätunnelmaa.

Ykköslevy demo on kuitenkin näistä kahdesta tallenteesta se, joka useammin soittimessa pyörähtää eikä vain parempien soundiensa tai hienon Rolling Stones lainan Under My Thumbin ansiosta. Kappalemateriaali on treeninauhoihin verrattuna tasaisempaa ja sitä ominaisempaa mystisempää Pentagramia jälkimmäisen sortuessa turhankin usein liialliseen trippailuun tunnelman kustannuksella.

Poema Arcanus
Telluric Manifesto
Aftermath Music

3,5 Jo edellisen Iconoclast-albumin kohdalla chileläisen Poema Arcanuksen musiikilliset ambitiot olivat lähes yhtä korkealla kuin sävellystaidot. Massiivisen monimuotoisen tunnelmoinnin ja synkistelyn yhdistelmä kuulosti kyllä omanlaiseltaan, mutta rehevä sisältö ja liiallinen rönsyily estivät musiikin tehokkaan sisäistämisen.

Orkesterin herrat eivät ole eväitään vaihtaneet Telluric Manifestollakaan, sillä tyylilaji on varsin identtinen edeltäjän kanssa. Tehokeinoina käytetään edelleenkin runsaasti koskettimia, puhtaan mieslaulun ja murinan sekoitusta, länsimaista pop-kaavaa tehokkaasti välttäviä pitkiä kappaleita sekä erilaisten tunnelmien heijastamista herkemmillä ja rankemmilla joskus jopa varsin yllättävillä osuuksilla. Näiden keinojen ansiosta yhdeksän kappaletta nivoutuvat tehokkaasti yhdeksi reilun tunnin mittaiseksi kokonaisuudeksi, josta yksilöiden erottaminen on erittäin hankalaa. On puhtaasti makuasia, onko tämä hyvä vai huono asia.

Poema Arcanuksen tapa tehdä albumeistaan mystisiä teoskokonaisuuksia on kieltämättä kiehtova. Kappaleiden ja albumin suurimmaksi ongelmaksi muodostuu kuitenkin varsinaisen draaman kaaren puuttuminen, jonka avulla kuuntelijan mielenkiinto pysyisi varmemmin yllä läpi levyn.

RiverRed
Western Empire
Riverredcords

2 Amerikkalaiset rokkaa tykimmin –sanonta ei RiverRedin kakkosalbumilla pidä täysin paikkaansa, vaikka siisti ryskääminen herroilta mallikkaasti luonnistuukin. Ei tästä kyllä ainakaan mallastuotteet ja hiki haise läpi, vaikka bändi kotisivullaan kovasti uhoaakin kappaleiden tihkuvan väkijuomia ja rokkiraivoa. Siinä orkesteri on kyllä oikeassa, että nupit kaakossa luukutettuna kappaleista alkaa löytyä hieman kaivattua potkua.

Muuten musiikin tarjoama tunne muistuttaakin sitten enemmän kanan kuin muulin potkua. Kappaleissa on kyllä mielenkiintoisia koukkuja, riittävästi vaihtelua ja sovituspuoli ei töki, mutta kappaleet vain tuppaavat valumaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kuin vesi hanhen selästä ikään. Syyttävää sormea voi osittain kohdistaa liian steriilin ja sieluttoman tuotannon suuntaan, mutta kyllähän musiikista sitä resuisuutta ja räkääkin puuttuu. Nyt kuuntelusession jälkeisen hien pyyhkimiseen riittää kevyt otsan taputtelu valkea nenäliinalla, kun haluttu efekti olisi hikinoron virtaaminen vuolaana persvakoon asti.

Riverredin ajoittaiset hypnoottiset rytmit yhdistettynä hienoiseen äkkivääryyteen yrittää saada kuuntelijaa transsiin, mutta raskaammalla kädellä soitettu rock on tyyliltään yksinkertaisesti liian amerikkalaista ja vaihtoehtoista upotakseen tehokkaasti eurooppalaiseen yleisöön.


Scar Symmetry
Pitch Black Progress
Nuclear Blast

4,5 Noin vuosi sitten päätin Scar Symmetryn debyytin arvioni lauseeseen monet tekevät, mutta harvat osaavat. Kakkoskiekko Pitch Black Progress vahvistaa entisestään käsitystäni, että orkesteri todella osaa toteuttaa omaperäiset visionsa entistä kunnianhimoisemmin ja kehittyneemmin.

Herrojen käsissä ruotsalaistyyppinen melodeath käy entistä ahtaammaksi karsinaksi, vaikka se yhä genren peruselementeistä valetun anturan päällä lepääkin. Omaa tyyliä syleillään entistä määrätietoisemmin ja kokonaisuus on muuttunut entistä rohkeammaksi ja monimuotoisemmaksi. Tämä tulee selvästi ilmi niin sävellyksestä kuin vokalistin huikeista laulusuorituksista on kyseessä sitten puhdas- tai örinä tulkinta. Vaikka viisut ovat edelleen tulvillaan mieleenpainuvia ja tyylikkäitä melodioita, entisestään mutkistuneet kappalerakenteet vaativat kuuntelijalta huomattavasti aiempaa enemmän sisäistämistä.

Kehityskaari kohti kakkoslevyä on kaukana sysipimeästä. Scar Symmetryn progressiossa pop-osuudet ovat entistä kevyempiä, teknisyys entistä kompleksisempaa ja rankkuus entistä raskaampaa. Näiden tekijöidensä summana Pitch Black Progress täyttää sille asetetut kovimmatkin ennakko-odotukset ja kestää taatusti ajan patinaa.

Serpent Obscene
Chaos Reign Supreme
Black Lodge

2,5 Serpent Obscenen kolmas kiekko ei tarjoa kärmesmäisen kieroa, mutta kohtuullisen rivoa ja räkäistä old school thrashia. Varsin samoilla linjoilla siis jatketaan kuin vajaa kolme vuotta sitten julkaistulla Devastationilla. Edelliseen albumiin verrattuna musiikkiin on vain puskettu entistä enemmän alkukantaista aggressiivisuutta mm. nopeutuneen keskitempon muodossa.

Orkesterin hallitussa luolamiesmäisessä mekkaloinnissa on alati mukana miellyttävää apinan raivoa. Kokonaisuutta leimaa sopivan pieni ug-henkinen räkäisyys niin musiikissa kuin soundeissa, vaikka ne pohjimmiltaan ovatkin erittäin jämäkkiä. Ensimmäisen kolmanneksen ajan kulmakarvat nousevat mielenkiinnon kasvamisen tahdissa, mutta laskevat hyvinkin nopeasti normaaleille paikoilleen. Korvia rusikoiva sooninen hyökkäys menettää aivan liian nopeasti tehonsa tykityksen jatkuessa taukoamatta identtisen yksinkertaisine tehokeinoineen.

Kohtuus kaikessa on hyvä nyrkkisääntö asiassa kuin asiassa on kyse sitten karkkien mässyttämisestä tai musiikin kuuntelusta. Vaikka arvosana ei tuplaantuisikaan 34 minuutin keston puolittuessa, olisi impakti huomattavasti nasevampi ja audioähky siedettävämpi

Venom
Metal Black
Castle Music

1,5 80-luvun puolivälissä pikkukylän ainoalta todelliselta kangasmerkkejä täynnä olevaa farkkutakkia ja valkoisia varsilenkkareita käyttävältä hevimieheltä lainatut From Hell To The Unknown ja Welcome To Hell edustuvat jollain tapaa huomattavasti rankempaa heavy metalia kuin siihen asti kovimpina pidetyt metallicat ja exodukset. Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin trion ainoa alkuperäisjäsen Conrad T. Lant yrittää palauttaa Venomin kahteen ensimmäiseen albumiin Welcome To Hell (-81) ja Black Metal (-82) yhä kiteytyvän uran.

Jos Venomin hurja imago ja musiikki upposivat aikoinaan teiniin täysillä, ei tänä päivänä samaiselle satanistiselle uhoamiselle voi kun hymistellä. Metal Blackin edeltäjä Resurrection oli kappaleidensa puolesta varsin kelvollista modernia Venomia, mutta nyt kuusi vuotta myöhemmin julkaistu yritys palata musiikillisille juurille hymyilyttää jopa vähemmän kuin imago.

Suttuisen pelkistetyt soundit yhdistettynä tuttuun Motörhead/punk-henkiseen rokki black metaliin sisältää yhä tuttuja etäisiä häivähdyksiä Venomin kulta-ajasta, vaikka kokonaisuus onkin keskimäärin aiempaa raskaampi ja synkempi. Harmi vain, kun muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet ovat auttamattoman tylsiä ja paikallaan polkevia. Jos levyn kestosta nipsaistaisiin vähintään kolmannes pois ja kappalemateriaali pysyttelisi edes Antechristin ja A Good Day To Dien kaltaisten viisujen välimaastossa, olisi kokonaisuus kohtuullista keskitasoa. Nykyisen lopputuloksen perusteella ei vain voi kuin toivoa, että orkesteri olisi hauduattu aikoinaan vaikka elävältä.

Inferno #13/2003

ARCH ENEMY
Anthems of Rebellion
Century Media

Amottin veljesten uutukainen tuotos on taatusti odotettu levytys rankemmanpuolisen metallin saralla, sillä sen verran voimakas näyttö pari vuotta sitten julkaistu Wages of Sin oli. Varsinaisia kapinallisia viisuja ei levy nimestään huolimatta tarjoa, vaikka biisien yleisilme onkin hieman muuttunut aiempaan verrattuna. Kitarat taituroivat yhä totutun mallikkaasti, on kyseessä sitten raskaampi sahaus tai maukkaat melodiat sooloista puhumattakaan. Kappaleista on oiottu turhia mutkia sekä melodioita, ja lopputuloksena onkin edeltäjäänsä suoraviivaisempi kiekko. Menoa on myös rauhoitettu aavistuksen verran keskitempoisempaan suuntaan ja mukaan on tuotu enemmän kokeilevia elementtejä lähinnä kappaleiden rakenteissa sekä koskettimien käytössä. Runsaiden tarttuvien melodioiden sekä vauhdin loistavasti toiminut yhdistelmä on vaihtunut raskaiden ja pikkunättien kitarariffien hienoksi kombinaatioksi. Monien miesmetallistien märkien päiväunien kohteen, Angelan, vokaalit ovat aiempaa kireämpiä sekä räkäisempiä, mutta samalla valitettavasti musiikin tapaan myös yksiulotteisempia. Anthems of Rebellion on levy, joka sisältää alusta loppuun tasaisen laadukasta ja mallikasta murinajyrää, mutta joka on kokonaisuutena kuitenkin aavistuksen verran liian arvattava ja tylsä. Kun kerran onnistuu tekemään loistavaa jälkeä, ei pelkän hyvän tekeminen enää jatkossa tahdo riittää.7/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Convicted
Relapse

Idealistisesti ajateltuna Cryptic Slaughterin kahden ensimmäisen levyn uusintajulkaisuja voisi pitää kulttuuritekona, joka mahdollistaisi sivistyksessä olevien aukkojen paikkaamisen nuoremmalle sukupolvelle. Kyynisesti ajateltuna kyseessä lienee kuitenkin mainostemppu, sillä yhtye on kasannut rivinsä uudelleen ja on kirjoittamassa uutta materiaalia. Olkoon suhtautuminen mikä tahansa, on Convicted kasattu kieltämättä huolella ja tarjoaa paljon mielenkiintoista materiaalia kuuntelijalle. Bonusraidoissakaan ei ole säästetty, sillä Life in Grave -demon lisäksi mukaan on ängetty äänenlaadultaan neljä varsin kehnoa raitaa. Vaikka bändiä onkin tituleerattu merkittäväksi vaikuttajaksi 80-luvulla, ei se periaatteessa edusta mitään mitä D.R.I. ja Suicidal Tendencies eivät olisi samoihin aikoihin tehneet astetta paremmin. Orkesterin hardcoren, punkin ja thrashin crossover on kieltämättä aggressiivista ja sisältää alkukantaista voimaa, mutta ulosanti on yksioikoista ja noudattaa biisi biisiltä samaa kaavaa: hidas alkuosa, mättövaihe ja päälle taas hidastelua. Kaahauskohtauksissa käytetty identtinen rumpukomppi ja laulumelodia alkavat pidemmän päälle käymään todella tylsäksi. Ilman minkäänlaista nostalgian tuomaa tunnetta levy ei jaksa toimia kuin satunnaisena vaihteluna 80-luvun puhkisoitetuille mutta kestäville todellisille klassikoille. 4/10

CRYPTIC SLAUGHTER
Money Talks
Relapse

Orkesterin toinen levy on kasattu hyvin pitkälti samanlaisella konseptilla kuin debyyttikin. Demon on tosin korvannut treeninauha ja livevedot on napattu kahdesta eri keikasta. Vaikka Convicted –debyytin ja Money Talks in välillä ei olekaan kuin vuosi, on niin soitto- kuin tuotantopuolella tapahtunut merkittäviä harppauksia eteenpäin. Vaikka soundit ovatkin levyllä huomattavasti kiillotetummat aiempaan verrattuna, pääsevät niiden ansiosta biisit paremmin esille menettämättä kuitenkaan liiaksi aggressiota tai energiaa. Musiikki paljastaa samalla myös hyvin, mistä esimerkiksi Nuclear Assaultin alkupään lyhyiden menopalojen vaikutteet voisivat olla. Vaikka biiseissä ei varsinaista muutosta olekaan tapahtunut suuntaan tai toiseen, kuulostaa bändi aiempaa tiukemmalta ja monipuolisemmalta. Aiempi järjettömältä kuulostava kohkaus on saatu pienin muutoksin aisoihin ja tuloksena onkin jo huomattavasti paremmin toimivaa materiaalia. Klassikkoksi ei tästäkään levystä löydy vielä kunnon aineksia, mutta kyllä levyn hardcore-thrash kiljupöhnässä varmasti maistuisi.  6/10

DEATH DIES
Product of Hate
BTOD

Evol:in jäsenistöstä siinnyt kokoonpano tykittää hieman vanhakantaisessa hengessä black-thrash mikstuuraa ja onnistuu olemaan yhtä maukasta ja tasalaatuista kuin uunilenkki. Tylsät riffit seuraavat toinen toisiaan eikä kappaleiden rakenteissa tunnu olevaan minkäänlaista kantavaa ideaa. Rumpali puksuttaa yhtä unettavan tasaisesti kuin ylikierroksilla käyvä vanha takatuuppari vokalistin muistuttaessa laulamista yrittävää tuberkuloosipotilasta. Levyn ainoaksi anniksi jääkin Hieronymous Boschin maalauksesta otettu kansitaide. 2/10

DIVINE:DECAY
Maximize the Misery
Osmose

Kymmenen vuoden tauon jälkeen suomalainen speed ja thrash metal on nostamassa taas rumaa, karvaista päätään. Toisella levyllään Divine:Decay jatkaa siitä, mihin Stone ja Airdash aikanaan lopettivat. Vaikka bändin metalliin onkin tuotu hyppysellinen omaa ja ripaus uutta, on kokoonpanon musiikki vähintäänkin yhtä paljon velkaa kahdelle edellä mainitulle orkesterille kuin mitä Peter Fryckman on velkoojilleen. Monet riffit saundeista ja tunnelmasta puhumattakaan ovat silkkaa Stonea hivenen thrashimmalla otteella kun taas vokalistin laulutapa muistuttaa varsin paljon Airdashin Juhan karmeaa käninää. Ponneton ja tasapaksu laulu onkin selkeästi bändin heikoin linkki, sillä muut muusikot suoriutuvat instrumenttiensa kanssa varsin kelvollisesti. Kaikesta edellä mainitusta johtuen yllättävää ei siis olekaan kuulla, että levyn äänittäjänä ja tuottajana on toiminut muuan Janne Joutsenniemi. Levy itsessään ei tarjoa paljoakaan omaa saatikka oivaltavaa, vaan lähinnä vanhojen hyvin tehtyjen juttujen uudelleenlämmittämistä. Tässä ei sinällään olisikaan mitään pahaa, mutta kun musiikkiin ei saada puhallettua minkäänlaista tulta, ei into roihahda kiinnostuksen kipinää pidemmälle. On hyvä, että tällaistakin musiikkia on taas alettu tekemään, mutta huono, ettei sitä osata tehdä riittävän mielenkiintoisesti. 5/10

EDGE OF SANITY
Crimson II
Black Mark

Dan Swanön lahjakkuutta ja nerokkuutta ei käy kieltäminen, eikä herra ole tälläkään kertaa iskenyt kirvestään kiveen eikä soittimiaan santaan. Herra Nero on hoidellut kaikki instrumentit ja laulut itse äänittämisestä, tuottamisesta ja miksaamisesta puhumattakaan, mutta muutama vierailija on sentään uskallettu päästää kitaran ja mikin varteen. Uljaan death metal -eepoksen jatko-osalle on väsätty komeat ja harkitumman oloiset raamit. Teos on jaettu yhdeksään nimettyyn osaan ja itse levy puolestaan 44 eri osaan. Tämä jos mikä helpottaa kuuntelua ja sisäistämistä. Levyn kunnollinen hahmottaminen vaatisi vähintäänkin yhtä monta kuuntelukertaa kuin levyssä on minuutteja. Levyltä löytyy erittäin taidokkaasti yhteen kudottuna mallikasta örinää, hienoa puhdasta laulua, loistavia kitarariffejä sekä hyvin käytettyjä koskettimia. Melodisemman ja progemman materiaalin parissa vietetyt vuodet ovat parantaneet Danin laulua selvästi, mutta vuosien tauosta huolimatta örinäkin tuntuu irtoavan varsin mureasti. Samalla myös musiikkiin on salakavalasti ujutettu progressiivisia elementtejä lähinnä koskettimien käytössä sekä kappalerakenteissa, mikä tuo levylle runsaasti enemmän kestävyyttä ja syvyyttä. Moni biisintekijä sekoaisi taatusti omaan näppäryyteensä näin runsaasti käytettyjen eri instrumenttien kanssa, mutta herra Swanö onnistuu pitämään paketin hienosti kasassa erilaisilla temmon- ja tunnelmanvaihteluilla. Crimson II:n on mahtipontinen ja massiivinen paketti, joka olisi täysin mahdollista pukea jopa musiikkinäytelmän muotoon 8/10

E-FORCE
Evil Forces
Season of Mist

Entinen VoiVodin nokkahahmo Eric Forrest on kasannut uuden E-Force -nimeä tottelevan kokoonpanon ympärilleen. Jäsenten runsas kokemus kuuluu selkeästi myös lopputuloksesta. Biisit pohjautuvat pitkälle speed/thrash metalliin, vaikkei olekaan tempoltaan niitä kaikkein vauhdikkaimpia.

Forrestin miellyttävän karhea laulu yhdessä rumpujen kanssa dominoivat kokonaisuutta kitaroiden väistyessä hieman liian kauaksi taka-alalle. Mukana on myös hitunen teollisuusmetallin ja VoiVodin kaltaista hypnoottisuutta, joka onkin samalla musiikin vahvuus ja heikkous. Vaikka musiikki jyrää kiitettävällä asenteella ja intensiteetillä vastustamattomasti eteenpäin, puuttuu levyltä mielenkiintoa kasvattavaa dynamiikkaa ja vaihtelua. Lyhyinä annoksina tavara olisi taattua toimivaa tykitystä, mutta jos levyn puolessakaan välissä ei ole huomannut biisien vaihtumista, on korvien turtuminen väistämätöntä. Ongelma onkin ehkä tiedostettu, sillä uudemmat noin kolmen minuutin pintaan ja allekin tiivistetyt biisit toimivat paremmin kuin vanhemmat viiden minuutin vedot. Kyllä tästä voi vielä jotain tulla. 5/10

EIDOLON
Apostles of Defiance
Metal Blade

Vaikka Eidolonilla on takanaan kymmenen vuoden kokemus ja viisi täyspitkää, ei kuudes levy kuulosta juurikaan debyyttinsä julkaisevaa bändiä kummemmalta. Jossain melodisen speed ja modernin metallin välimaastossa väljästi harhaileva orkesteri on kitaratyöskentelyltään mukiinmenevän mallikasta ja melodista, mutta lauluosuuksiltaan ja rummutuksiltaan ikävän ponnetonta ja tylsää. Viiden minuutin tietämillä liikkuvat kipaleet sisältävät pituutensa nähden aivan liian vähän kantavia ideoita, joita näinkin pitkän uran tehneellä bändillä pitäisi alkaa löytymään roppakaupalla enemmän. 4/10

EQUINOX
Journey into Oblivion
Still Dead

Heavy metallin bullshit-bingo on hetkessä kasassa, kun lukee levyn mukana tullutta hehkutusta ja ylisanoja tursuavaa saatekirjelmää. Kun luiden ympäriltä on liha kaluttu pois, ei jäljelle jää kuin muutama huomionarvoinen lause. Vaikka vanhojen true-miesten piireissä tuttuja nimiä sisältävä orkesteri onkin ollut kasassa jo kymmenen vuotta, se ei ole saanut aikaiseksi kuin 2 täyspitkää ja lukuisia covereita erilaisilla tribuuteilla. Black, dark ja death metallin kiemuroissa amerikkalaiseen malliin operoiva orkesteri osaa yhdistää ihan näppärästi erilaisia osioita ja oikeanlaisia tummia tunnelmia kokonaisiksi kappaleiksi. Positiivista on kappaleiden moniulotteisuus. Biiseistä löytyy niin hitaampaa, raskasta death metal -ärinää, kuin blast beateilla varustettua bläkkiskaahaustakin, vieläpä kohtalaisen hyvässä harmoniassa. Kaoottiset kitaranvinguttelut sekä melodiat ovat levyn parasta antia, mutta eivät onnistu ikävä kyllä herättämään sen kummempia vilun saati inhotuksen väristyksiä. Levyn nasevasti päättävästä Possessedin Seance-lainasta bändi on onnistunut muokkaamaan itsensä kuuloisen version, jota katsantokannasta riippuen voidaan pitää joko hyvänä tai huonona. Equinox pieksee kyllä suurimman osan tyypillisestä tämän genren jenkkikurasta, mutta tuon saavutuksen arvoa ei voi vielä liikaa arvostaa. 5/10

HOUWITSER
Damage Assessment
Osmose

Hollantilaisen Sinisterin äpärälapsena siinnyt Houwitser edustaa juuri sitä tusinatavaraa huonoimmasta päästä, jota ei mieli tee juurikaan kuunnella mutta jota silti julkaistaan yllättävänkin paljon. Bändin musiikki harhailee päämäärättömästi death metallin läheisyydessä sivuten hetkittäin thrashia, mutta päämääräänsä se ei tunnu löytävän missään vaiheessa. Musiikki muodostuu mielikuvituksettomasta ja tylsästä paukutuksesta, jota yritetään värittää hieman väkinäisillä temmon vaihdoksilla ja thrashista tutuilla raskailla mosh-parteilla. Ja ei kun 3:sta silmään ja taas mennään täysillä samalla kaavalla seuraavasta kappaleesta toiseen. Vaikka Damage Assessment onkin bändin neljäs levytys, ei ihmetytä yhtään, että bändi kaksi aikaisempaa vokalistia ovat saaneet tarpeekseen kahden ensimmäisen levyn jälkeen. Kliseisemmäksi joskaan ei rankemmaksi levyn tekevät useassa kohtaa käytetyt sotahenkiset äänimaisemat konekivääritulituksineen ja kovapintaisen kersantin komentoineen. Yksikään instrumentti ei levyllä pääse loistamaan, vaan ne kaikki puuduttavat tasapaksuudellaan kokonaisuutta entistäkin alemmaksi. Ihmetyttää vaan, kuinka tänä päivänä niinkin pitkän linjan lafka kuin Osmose julkaisee tällaista näinkin selkeää demotason materiaalia. 3/10

LEGEN BELTZA
Insanity
Crash Music Inc


Jeff Watersin miksauksen maineella ratsastavan Legen Beltzan soittamaan speed-metallin vertailukohdaksi on helppo vetää 90-luvun taitteen hieman teknisempi lähestymistapa, jota monet alan pioneerit alkoivat kokeilla vaihtelevalla menestyksellä taitojen karttuessa. Laulaja yrittää saada kovasti suoritukseensa nivusissa asti tuntuvaa potkua, mutta tuloksena on vain varsin ponnetonta huutoa ja lausumista. Kitaristien riffittely on asiankuuluvaa joskin totaalisen tasapaksua, soolopuoli puolestaan varsin maittavaa ja mallikasta. Tyypillistä tusinatavaraa. 4/10

NECRODEATH
Ton(e)s of Hate
Scarlet

Saapasmaan nelikko onnistui yllättämään minut täysin puskasta vuonna 2000 ilmestyneellä Mater of All Evil -levyllään, vaikka herrojen ura onkin alkanut jo reilusti 80-luvun puolella. Kolmeen vuoteen on mahtunut yksi aiempi kiekko Black As Pitch sekä uudistunut bändi ja levy Ton(e)s of Hate. Necrodeathin omalaatuinen ja teknisesti kovatasoinen "progeileva" death-thrash kuulostaa ilkeältä eikä vähiten erittäin tiukan ja terävä-äänisen vokalistin ansiosta. Teknisesti taitava ja hyvän tyylitajun omaava rumpali takoo rytmit erittäin tarkasti, ja kun tämä yhdistetään loistavan kieroihin ja tyylikkääseen kitarointiin, pohjat ovat erittäin hyvät onnistuneelle ja omaperäiselle musiikille.

Aiempiin levytyksiin verrattuna uutukainen esittelee kuitenkin entistä kompleksisempaa materiaalia, jossa tempoa on tiputettu radikaalisti. Vaikka levyltä löytyy yhä paahtoa, on se saanut väistyä entistä raskaamman ja entistä tummasävytteisemmän tyylittelyn tieltä. Hienoinen tyylin muutos on kuitenkin varsin onnistunut ratkaisu taitavien muusikkojen toimesta, vaikka lopputuloksen sisäistäminen ei enää olekaan niin helppoa. 7/10

PLACE OF SKULLS
With Vision
Southern Lord

Todellisten tekijämiesten toinen täyspitkä on juuri sitä vanhan liiton musikaalista tuomion julistamista, jota alan puritaanit pitävät ainoana oikeana. Kahden alan legendan Victor Griffinin ja Scott Weinrichin yhteistyö on saumatonta ja lopputulos on sen mukaista. Usvaiset kitarat yhdistettynä rennon raskaaseen 70-luvun poljentoon on upeaa ja erittäin vakuuttavaa kuunneltavaa. Erityisesti omalaatuiset kitarankuristusta sisältävät soolot ponnahtavat esille biiseistä ja antavat erityisen lisäsäväyksen tumman tunkkaisen mutta sopivan tuotannon kanssa. Place of Skulls ei yritä kuulostaa masentuneelta tai raskaalta, vaan se on aidosti sitä halutessaan. Tyylilajista huolimatta musiikki henkii omalaistansa iloisuutta ja vapautuneisuutta, vaikka omat synkät hetkensä siitäkin löytyy. Levy ei ehkä anna paljoakaan mulle-kaikki-tässä-heti-ja-nyt sukupolvelle, sillä siltä on turha odottaa tarttuvia kertosäkeitä ja helppoja melodioita. With Vision on maanläheistä ja syvältä sydämestä kumpuavaa musiikkia, joka vaatii keskittynyttä kuuntelemista ja antautumista tunnelman vietäväksi. 8/10

SACRED SIN
Hekaton
Demolition

Korkkimaasta ponnistava Sacred Sin on Moonspellin ohella niitä harvoja pitkän linjan kokoonpanoja, jotka ovat onnistuneet pääsemään myös kotimaansa ulkopuolisten metallipäiden tietoisuuteen. MTV:llä 90-luvun alkupuolella julkaistu Darkside video herätti mielenkiintoni ja -95 julkaistu Eye M God olikin mielenkiintoista ja omaperäistä death metalliin juurensa juontavaa teknisempää ja kokeilevampaa materiaalia. Vaikka noista ajoista onkin kulunut jo aika tovi, ei bändi ole keikkailun lisäksi saanut aikaiseksi kuin pari täyspitkää ja nyt julkaistavan Hekaton -levyn. Musiikissakaan ei suuria muutoksia ole tapahtunut, sillä bändi jatkaa varsin samoilla linjoilla kuin aikoinaan. Biiseissä ja niissä luoduissa ilmapiireissä on havaittavissa selkeitä tuon alueen orkestereille tyypillistä mystisyyttä, jota varsin tuhnuinen soundipolitiikka kappaleesta riippuen joko heikentää tai vahvistaa.

Jopa seitsemän minuutin mittoihin venytetyistä kappaleista löytyy julmetusti riffittelyä, naislaulua ja murinaa, mutta liian usein kokonaisuus on kaaottinen ja turhan venytetty. Tunnin mittaisen levyn kruunuksi on vielä aivan turhaan ängetty uusi versio vanhasta biisistä sekä Death- ja Morbid Angel -lainat, jotka lihottavat muutenkin ähkystä kärsivän albumin halkeamispisteeseen. Menneisyyden lupaava tulokas on jäänyt polkemaan paikoilleen ja taakse on jäänyt loistava tulevaisuus. 5/10

SERPENT OBSCENE
Devastation
Black Lodge

Serpent Obscenen toinen täyspitkä tarjoilee mukavasti alkukantaista raivoa tihkuvaa räkäistä ja ärhäkkää death/thrashia. Vauhtia piisaa ja suht suoraviivaisesta mätöstä on aivan turha lähteä hakemaan suurempaa hienostuneisuutta. Vaikka musiikki liikkuukin pääasiassa järjettömän kohkauksen rajamailla, pysyy paketti nippa nappa kasassa kiitos tiukan yhteissoiton. Mukaan on myös onneksi älytty tuoda pienoista vaihtelevuutta, mutta siitäkin huolimatta materiaali on hieman liikaa samasta puusta karkealla kädellä veistettyä. 6/10

SKEPTICISM
Farmakon
Red Stream

Reilu vuosi sitten kahden biisin The Process of Farmakon MCD antoi esimakua odotetusta täyspitkästä, joka pienoisen viivästymisen jälkeen on vihdoin ilmestynyt. Bändin aavistuksen uudistunut musiikillinen ilme olikin tervetullut ja osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Suuria muutoksia ei täyspitkän materiaali ole vuoden saatossa kokenut. Tempoa on nostettu hippusen verran aiemmasta ja urut ovat aiempaa suuremmassa roolissa. Laulu on pääasiassa yhä sitä samaa tuttua mörinää, jota ei taustasta meinaa erottaa ja hyvä niin, sillä muunlaisilla vokalisoinneilla lyriikoiden tulkitseminen ei yksinkertaisesti olisi mahdollista. Tutut elementit pitkine biiseineen, hypnoottisine rytmeineen ja minimalistisine melodioineen on yhä tallella, mutta eri instrumenttien raskas yleissaundi on keventynyt kymmenillä kiloilla. Se mikä lyhyellä julkaisulla vielä toimi erittäin mallikkaasti, tuntuu nyt täyspitkällä hieman valjulta. Totaalisen raskas ja synkkä ilmapiiri on hiipunut osittain taka-alalle ja ero on kuin tavallisella Coca Colalla ja light-versiolla. Mustaa ja periaatteessa maistuvaa, mutta jokin outo epätäyteläinen sivumaku suuhun jää. 7/10

TRISTITIA
Garden of Darkness
Holy

Teemalevyn muotoon puetulle Tristitian uutukaiselle on haettu massiivisen tuomio eepoksen muotoja. Levyn runko koostuu kymmenen minuuttia ja yli kestävistä doom laahauksista, jotka nidotaan toisiinsa lyhyillä vajaan parin minuutin introilla. Ratkaisumallin mahtipontisuudesta huolimatta toteutus on toimiva ja doom metallin perinteiden mukaisesti pitkät biisit luovat sopivasti tunnelmaa. Musiikin puolella bändin on tiputtanut aavistuksen verran selkeitä goottielementtejä pois, vaikka tuttu surumielinen kitaratyöskentely onkin tallella. Laulaja kähisevän laulu/lausuntatyyliä täydentämään kaipaisi edellisten levyjen tapaan voimakasta puhdasta ja matalaa laulua, sillä samalla äänenpainolla veisatut virret ovat hivenen puuduttavia. Vaikka niin puhtaat kitara- kuin kosketinmelodiat ovatkin hienosti toteutettuja, hentoja ja hauraita, jäävät ne turhan usein soimaan taustalle hieman epämääräisinä. Levyä kuunnellessa tuleekin turhan usein tunne, että kappaleet kaipaisivat lisää raavasta lihaa luidensa ympärille vaikka perusainesosat ovat hyvin kohdallaan. 6/10

VARIOUS
Wacken Metal Overdrive DVD
Steamhammer

Vuosien 2001 ja 2002 Wacken Open Air festivaalit digitaalisen audio-visuaalisen nippuun pistävä DVD tarjoaa kohtalaisen hyvän yleiskuvauksen Euroopan suurimmasta metallitapahtumasta, jonne jokaisen itseään hevi-ihmisenä pitävän olisi syytä tehdä pyhiinvaellusmatka kerran elämässään.
Artistitarjontaa esitellään 10 orkesterin voimin ja tästä tuleekin paha miinus: mukaan on kelpuutettu lähes ainoastaan Steamhammerin bändejä varustettuna muutamalla Nuclear Blastin tähdellä. Mukaan on mahdutettu hevinkirjoa laidasta laitaan, mutta sekaan on tungettu liian monta turhaa ja tylsää kokoonpanoa, jotka olisi ollut syytä korvata nimekkäimmillä bändeillä. Keskimäärin kaksi kappaletta esittävät bändit on jaoteltu levyllä kahteen osaan, päivä- ja iltaosioon riippuen heitetyn setin ajankohdasta. Näinkin yksinkertainen ratkaisu on vallan onnistunut ja luo mukavan yhtenäistä tunnelmaa bändistä toiseen siirryttäessä. Biisien väliin tungetut lyhyet haastattelupätkät ovat saman toistoa eli festivaalin ja tunnelman ylistämistä. Onneksi ne ovat ohitettavissa ja yksittäiset biisit valittavissa erillisestä omasta valikostaan. Parhaiten omasta osuudestaan suoriutuvat vanhat konkarit Rage yhdellä klassikollaan, Sodom tuhnuista saundeista huolimatta, erittäin vakuuttavalta kuulostava Dimmu Borgir sekä tietenkin vanhat parrat Motörhead ja Saxon.

Omituinen joskaan ei huono havainto on, että Saxon on joukosta ainoa bändi, joka on saanut mukaan 3 vetoa varustettuna DD5.1 ääniraidalla muiden joutuessa tyytymään PCM stereo ääneen. Koko komeudelle on saatu mittaa parisen tuntia ja ekstroiksi laitetut mallikkaasti toteutetut video ja kuvagalleriat yleisestä festarinmeiningistä täydentävät tapahtuman kokonaiskuvaa erittäin hyvin. DVD on WOA:n kuvauksena varsin hyvä, mutta musiikilliselta anniltaan vain kohtalainen. 6/10

VENOM
Witching Hour
Demolition

Jo Venomin uran aikana ehdittiin julkaista lukemattomia toinen toistaan laaduttomampia kokoelmia ja vielä tänäkin päivänä näitä tungetaan markkinoille. Venom ei myöskään ole Venom ilman klassikoksi muodostunutta originellia trioa ja Witching Hour –levyllä puuttuu itse pääpirun Cronos, jonka tuuraajana 80-luvun lopussa toimi hetken aikaa ex-Atomkraftin basisti Tony Dolan. Kun nämä kaksi ehtoa täytyy tämän kokoelman kohdalla, voi julkaisun motiiveja alkaa aidosti pohtimaan.

Levyn koostumus on aikamoinen sekametalisoppa vanhoista studiossa reenatuista ja äänitetyistä Welcome to Hell :in ja Live Like An Angel :in kaltaisista klassikoista sekä tuon aikaisella kiertueella tallennetuista Prime Evil :in vedoista. Levyn vihkosessa kehutaan laveasti, kuinka ilman minkäänlaisia päällekkäisäänityksiä olevat nauhoitteet onnistuvat vangitsemaan orkesterin hillittömän energian. Suomennettuna tämä tarkoittaa huonoilla saundeilla varustettuja lepsuja vetoja, jotka kalpenevat aneemisen haamun lailla alkuperäisiin levyversioihin verrattuna. Kyllä tämä silti täyden kympin ansaitsee, mutta ei levynä vaan sen muodostavien osasten summana. Biisit 8/10 Levy 2/10