Inferno #172/2019

Bewitcher

Under the Witching Cross

Shadow Kingdom

3

Venomiahan ei saa haukkua silloinkaan, kun siihen syytä olisi ja 2000-luvun tekeleiden kohdalla sanomista onkin piisannut. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat rouheutta isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista menevään mustasävytteiseen heavyynsa, mutta nykylevyihin verrattuna sillä erotuksella, että mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei oikein voi moittia mistään joskaan ei myöskään kehua. Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavy metallisimmillaan. 

Fister

Decade of Depression

Listenable

3,5

10 vuotta kestänyttä masentavaa matkaansa raahustanut Fister juhlistaa asiaa coveroimalla ennakkoluulottomasti metallin suuruuksia ja kultteja kuten Metallicaa, Slayeria, Danzigia, Darkthronea ja Hellhammeria. Useimmitenhan kaikenlaiset cover-julkaisut tribuuttilevyistä puhumattakaan ovat täysin turhia, mutta niin vain jenkkitrio tekee selvää jälkeä tulkinnoillaan yksinkertaisesti vain ruhjomalla ne omaan sludge-muotiinsa. Aiemmin ainoastaan diginä julkaistu The Failure on hyvä päätösniitti levylle tarjoten sekä hyvän vertailukohdan lainoille että myös osoittaen oman materiaalin vahvuuden.

Heavy Feather

Débris & Rubble

The Sign

2,5

Hurrien rakkaus 70-luvun musiikkia kohtaan on ollut ilmeistä jo pitkään ja tähän jatkumoon Heavy Featherin esikoinenkin sojahtaa aina levy-yhtiötään myöten. Kuulasäänisen Lisa Lystamin johdolla bändin menneiden aikojen juureva heavy- ja blues rockin sekoitus on mallikkaasti tiukasti perusasioiden ytimessä, mutta itse sävellykset jäävät turhan puntapuolisiksi. Biiseistä jää puuttumaan kunnon hämyisyyttä ja rosoa, joka kourisi syvemmältä korvia ja aina sydäntä myöten. Débris & Rubble kuulostaakin liikaa tässä ajassa tiukasti kiinni olevalta urbaanilta luonnonlapselta.

Lee Aaron

Power, Soul, Rock’n’Roll CD+DVD

Metalville

2,5

Metallin kuningattareksi aina levyn nimeä myöten jo 80-luvulla nostettu Lee Aaron on parin levyn ajan tehnyt paluuta hard rockin pariin eikä männä vuonna julkaistu Diamond Baby Blues ollut lukuisista covereistaan ja osin sekä bluesin että popin puolelle lipsumisestaan huolimatta yhtään pöllömpi tuotos. Keikkaa ja kysyntää ilmeisesti on ollut vähintäänkin kohtuullisesti, kun nykyinen lafkansa pukkaa pihalle Saksassa vuonna 2017 taltioiduin kanukkirautarouvan uran ensimmäisen konserttitaltioinnin.

Kahdelta eri keikalta yhdistetystä pelkästä audiotaltioinnista löytyy vain puolittaista voimaa, sielua ja rock’n’rollia, mutta elävän kuvan kera kappaleet kuulostavat selkeästi eläväisemmiltä ja tanakammilta etunenässään laulajattaren upeassa kuosissa oleva ääni sekä aikuisen naisen kuuma lavaolemus. DVD-puoliskon viat taas löytyvät sekä kuvauksesta että toteutuksesta. Pääasiassa klubiolosuhteissa taltioidut biisit ovat väreiltään erittäin tummasävytteistä ja kontrastipitoisia, jota aivot ja silmät jaksavat sietää efektinä vain lyhyen aikaa. Leikkausta on myös lähdetty turhaan elävöittämään jakamalla säännöllisesti ruutu lyhyeksi aikaa horisontaalisesti kahtia ja esittelemällä kapeassa alaosassa harmaasävytteisiä soittovilautuksia. Eheästä keikkakokemuksesta nauttimista rapistaa osaltaan myös kaksi ulkoilmafestareilla sekaan tällättyä kappaletta.

Power, Soul, Rock’n’Roll -liven settilista koostuu puoliksi kahden viimeisimmän levyn ja puoliksi vuosien 1984-91 välisestä hard rock -aikaudesta. Puhtaasti best of -tyyppisenä julkaisuna ajateltuna se on hyvä, mutta kokonaisuutena taas valitettavan keskinkertainen.

Metalian

Vortex

High Roller

3

Kanukkimetalianistin juuri sopivan naseva puolituntinen kolmoskiekko on täynnä ilahduttavan energistä ja mainion vauhdikkaasti rullaavaa perinnetietoista heavy metalia asiaankuuluvine kiekaisuineen. Tällaista materiaalia kuuntelee aina mielikseen ja mieluummin kuin alati velloen iänikuisten klassikoiden nostalgiasyövereissä. Vortexin perustukset ovat kyllä kaikkinensa hyvin vankat, mutta ilmeisen esikuvansa Judas Priestin kaltaista tarttuvuutta ja sävellyksellistä syvyyttä voisi olla vähän enemmänkin.

Ordo Rosarius Equilibrio

Let's Play (Two Girls & a Goat)

Out Of Line

2,5

Hieman ytimekkäämmällä nimellä jo 90-luvun alkupuolella startannut Ordo Rosarius Equilibrio  on työstänyt tätä tyttöjen ja vuohen välisestä leikkikenttäkertomusta niin pitkään, että yksi levykin ehti jo ilmestyä kolme vuotta sitten. Vastikään tapahtunut Suomen vierailu kertoo jo sekin kokoonpanon statuksesta ja tunnettavuudesta nykyisessä neofolk-skenessä, joten albumi on ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia tapauksia genressään.

Kaikenlaisista rietastelun iloista kertova Let's Play (Two Girls & a Goat) on niin hyvässä kuin pahassa genrensä arkkityyppi. Taidokkaasti ja tyylikkäästi toteutettu kokonaisuus ei tunnin ja kolmentoista kappaleen mitassa tarjoa mitään mitä ei olisi jo aiemmin itsekin moneen kertaan toteuttanut. Vaihteluakaan ei levyltä liiemmin löydy muutamaa jyhkeämpää ja tummempaa apokalyptisen folkin/martial industrialin suuntaan kepeästi viittaavaa vetoa lukuun ottamatta. Myös hivenen liiaksi nykymaailmassa ajattomuuden sijasta kiinni oleva soundimaailma kuulostaa pienissä määrin häiritsevältä.

Marmatuksestani huolimatta levy on kaikin puolin helppoa ja takuuvarmaa kuunneltavaa, mutta enemmän ja syvemmälle menevää coitusta hekuman huippuineen olisin toivonut perinteisen lauantai-illan suorituksen sijaaan.

Repent

Condemned to Fail

High Roller

1,5

Nämä sakemannet ovat tahkonneet 27 vuotta rässiä, mutta neljäs levynsä Condemned to Fail on ainakin sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme uran jämähtäneen lähtökuoppiinsa. Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albuminnimi muodostaa vahvan mielikuvan, että koko touhuun on kenenkään vaikea uskoa. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi.

Ihmetellä vain voi, kuinka keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut vai onko sanonta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkinana sittenkin täyttä totta?

Screamer

Highway of Heroes

The Sign

3

Kun ruotsalainen retro-heavy-akti levyttää retroilu rock/heavy-julkaisuistaan tunnetuksi tulleelle maanmiestensä lafkalle, ovat askelmerkit selvät jo lähtökuopissa. Screamerin kepeästi rullaava ja hyvin melodinen vanhan heavy metal onkin tyyppiesimerkki The Signin rosterista (mm. Hällas, Iron Lamb ja Night): hyvällä tyylitajulla ja taidolla sävellettyä haikailua vuosikymmenten takaisiin aikoihin, joka kuitenkin kuulostaa samalla ainakin jo noina aikoina eläneelle täysin ajattomalta. Out of the Darkin kaltaisia simppeleitä karkkikertsejä lisäämällä Screamerikin alkaisi erottumaan paremmin tasaisen hyvästä mutta laajasta joukosta.

Inferno #158/2018

Blitzkrieg

Judge Not

Mighty Music

2,5

Iron Angel

Hellbound

Mighty Music

1,5

Spartan Warrior

Hell to Pay

Pure Steel

2

Brittiläistä heavy metalia ilman suurempia taukoja aina vuodesta -80 lähtien tahkonneelle Blitzkriegille on pakko nostaa jo pelkästä sinnikkäästä duunarimentaliteetista hattua. Suurempi menestys kun on yhtyettä aina kaihtanut ja tärkeimmät meriitit ovat edelleen A Time of Changes -debyytti vuodelta 1985 kokonaisuudessaan sekä Metallican lainaversio ko. levyltä löytyvästä yhtyeen nimikappaleesta.

Konkareiden kymmenes albumi Judge Not ei tule statustaan hetkauttamaan suuntaan tai toiseen. Musiikilliset lähtökohdat ovat toki edelleen kiehtovia, mutta jähmeähköjen biisien pinnan alla tuntuu kytevän enemmän potentiaalia kuin mitä niistä lopulta on saatu revittyä irti. Brian Rossin ääni toimii yhä hyvin, mutta hänkin tuntuu silti jollain tapaa pidättelevän palkeitaan toisin kuin Satanissa, jonka 2010-luvun molemmat paluulevyt ovat olleet joka suhteessa pirun tanakoita.

80-luvun puolivälissä junnuaikojen speed & thrash metal -huumassa nyrkkiä tuli puitua voimakkaasti erityisesti saksalaisten yhtyeiden tahtiin. Kasetille äänitetty Iron Angelin kakkoslevy Winds of War (1986) oli hyvin lyhyen aikaa kovinta ikinä, mutta jostain syystä tehosoittoon vauhtikiekko ei koskaan päätynyt ja mielikuvatkin materiaalin laadukkuudesta ovat hiipuneet vuosikymmenten aikana.

Yhtyeen hajottua lähes heti em. levyn jälkeen paluuta on yritetty pariinkin otteeseen saamatta kuitenkaan mitään merkittävää aikaiseksi julkaisurintamalla. Nyt ilmestyvä uran kolmas lätty Hellbound on sekin täysin mitäänsanomatonta setämiesläpsyttelyä, jossa korvaan tökkää ensin karmeat rumpusoundit ja heti perään kaikesta läpi paistava innottomuus ainoan alkuperäisjäsenen Dirk Schröderin tylsähköä ääntelyä myöten. Vauhdikkaassa Ministry of Metalissa on lähes ainoana kappaleena hhavaittavissa etäinen häivähdys vanhoista hyvistä ajoista, mutta vaikutelmaa voi korostaa tieto että se päättää koko kiekon.

Spartan Warrior kuuluu sekin nuoruuteeni kasettiaikaan, jolloin levyjä tilattiin sokkona katalogeista pelkkien kehujen tai kansien perusteella ja joita sitten lainailtiin ja ääniteltiin kavereiden kanssa ristiin. Yhtyeen nimettömän kakkosalbumin (-84) ajattoman tyylikäs kansitaide on jäänyt paremmin mieleen kuin musiikkinsa, joka tuolloinkaan ei edustanut edes parhaimmillaan kuin keskiverto B-luokkaa. Ja kun kasetin A-puolelle tuli äänitettyä samana vuonna ilmestynyt, tuolloin rankinta ja yhä parasta A-luokkaa oleva Ride the Lightning, oli brittibändin taistelu hävitty jo ennen ensiveren vuodattamista.

Vaan eivätpä ole osanneet nämäkään sotaveteraanit vetäytyä lopullisesti eläkkeelle, alkuperäisestä ryhmästä on nykyään tosin jäljellä Wilkinsonit Neil ja Dave, joista ensin mainitun ase on kitara ja jälkimmäinen käyttää astalonaan mikkiä. Hell to Pay on seuraaja 2009 ilmestyneelle paluulevylle ja meno ei onneksi ole mitään pappamaista köpöttelyä, vaan orkesterin esittämä vanhakantainen heavy metal on kaikin puolin aivan jämäkkää. Tasapaksua ja harmaata se taas kylläkin on kuten elinvoimansa säilyttäneiden, mutta nuorempien kelkasta tippuneiden vaarien frisyyrit.

Vanhassa vara parempi kuin uudessa vanhassa.

Boar

Poseidon LP

Lost Pilgrims/Dissonant Society/Impure Muzik/S.K.O.D/Rämekuukkeli

3,5

Kolmen vuoden julkaisuhorroksesta herännyt Boar vaikuttaa olevan äreämpi kuin mitä edellisellä Venificae-albumillaan. Jos tuolloin hortoiltiin leppoisasti, mutta määrätietoisen raskain askelmin ympäri metsikköä, ollaan Poseidonilla jonkinlaisen metamorphoosin kautta muuntauduttu jonkinlaiseksi vesipedoksi, joka on kiinnostunut enemmän tummien vesien pohjamutien kuin vehreän maaperän mullan tonkimisesta.

Muutos ei kuitenkaan ole lopulta mitenkään hirmuisen radikaali. Yhtyeen soitossa on edelleen letkeää groovea, mutta sitä vain räimitään hivenen suoremmin ja painavammin käsin kuin aiemmin. Kappaleiden psykedeelinen väripaletti on sekin samalla kaventunut ja tummentunut  metsänvihreästä kohti metsästäjän ja merenvihreän seosta. Genreinä tämä tarkoittaa rennomman stoner rock -vaikutteiden jäämistä vähemmälle hypnoottisen kraut rock -jumituksen ja raskaamman sludge-runnomisen vallatessa puolestaan enemmän tilaa. 

Hyvinhän tämäkin ajallisesti ilahduttavan kompaktisti toteutettu kappalekuusikko oululaisilta taittuu, vaikka mutrunaamaisempi ilmaisu ei aivan yhtä kiehtovaa olekaan kuin mitä aiempi vähemmän vakava ilmeily. Avauskappale Poseidonin käynnistämään lyhyen tykittävään huminaan päättyy myös koko levy Totally Out of This World -biisin myötä. Albumin kuunteleminen luuppina onkin hyvin luonnollinen ja varteenotettava vaihtoehto.

FM

Atomic Generation

Frontiers

4

Kahden vuoden takainen uudelleenlämmittelyäänite Indiscreet 30 FM:n debyytistä on yksi parhaimmista lajissaan, joista muuten suurin osa on lähes täydellisen turhia muuten kuin että niiden myötä oikeudet musiikkiin palautuvat usein bändeille ilkeiden riistäjien kynsistä. Atomic Generationin perusteella britti-AOR:n veteraaneilla on kuitenkin edelleen annettavaa muutenkin kuin vanhoja muistelemalla, vaikka levy sisällöltään nojaakin toki vahvasti ajattomiin 80-luvun tunnelmiin.

Mikään yllätys ei ole, että kappaleet ovat kauttaaltaan niin pehmeitä, rentoja, rullaavia kuin tarttuviakin eli ammattimaisen tyylikästä ja puhdasoppista Amerikkaa ihan joka suhteessa. 11 viisusta löytyy niin menevämpää palaa, balladia kuin haikeampaa tunnelmointia, jollaista olisi kaivannut hivenen enemmänkin muistuttamaan saarivaltion harmaan sateisesta kelistä Kalifornian ikuisen auringonpaisteen sijaan. Albumin puolivälistä löytyvä Santana-henkinen Playing Tricks on Me torvisektioineen toimii vedenjakajana hyvin niin materiaalin kuin kokonaisuudenkin suhteen.

Vaikka sielu ja sydän olisivatkin läpimärkiä, viimeistään FM:n aurinkoisuus lämmittäisi hymyn kasvoille. 53 minuuttia makeilua vertautuu kuitenkin hieman kieltämättä Maraboun suklaalevyn kokonaan kerralla ahmimiseen. Palaakaan ei voi toiseen kertaan säästää, vaikka sokerin ja rasvan muodostama ällöttävä limaa nostattava kerros tuntuu kurkussa saakka. Niin AOR kuin sokerihumala vaativat oman päivänsä.

Lee Aaron

Diamond Baby Blues

Metalville

3

80-luvulla aina albumia myöten itsensä Metal Queeniksi kruunannut kanadalaislaulujatar Lee Aaronin levytystahti alkoi hiipua 90-luvun loppupuolella mielenkiinnon siirtyessä hard rockista enemmän kohti bluesin, jazzin ja popin esittämistä. Sweden Rockissa vuonna 2011 tehty erikoiskeikka taisi kuitenkin elvyttää hiipuneen rokkikipinän pienimuotoisiin liekkeihin saakka, sillä vuoden 2016 Fire And Gasoline -paluukiekko rokin pariin saa nyt seuraajansa.

Diamond Baby Bluesilta on turha odottaa puhdasveristä paluuta 80-luvulle. Kyllähän levyltä toki Amerikan mallista kepeästi rullaavaa aikuisraskasrockiakin löytyy, mutta nimensä mukaisesti myös bluesahtavampaa ja popimpaa materiaalia aivan kuten osittaisen aikalaisensa Rick Springfieldin uutuuslevyltä, joka tuli arvosteltua parin numeroa sitten. Kokonaisuutena levy kuitenkin herättää kysymyksiä, vaikka muodollisesti pätevä kaikin puolin onkin. Kahdestatoista kappaleesta kun peräti seitsemän on nimittäin lainaversioita. 

55 vuotiaan Lee Aaronin ääni on edelleen hyvässä iskussa, josta parhaimpana esimerkkinä yllättävänkin hieno tulkinta Deep Purple -klassikosta Mistreated. Coveroinnin kohteita ovat mm. myös niin Janet Jackson kuin Willie Dixonkin ja karkeasti voisikin sanoa, että näissä boogie ja blues -vaikutteet ovat selkeämmin esillä kuin itse sävelletyissä biiseissä. Paletti voi vaikuttaa paperilla sekavalta, mutta levyltä aistittuna kokonaisuus on yllättävänkin eheä.

Albumia tekee mieli kuvailla positiivisella adjektiivikolmikolla ammattimainen, hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta silti se jättää harmittoman ja neutraalin maun korviin. Diamond Baby Blues onkin levy, jonka voi laittaa soimaan koska tahansa silloin kun muuta kuunneltavaa ei keksi, mutta vuoden parhaimmat listalle sillä ei ole asiaa. 

Murder Hollow

The Adept MC

Rämekuukkeli-levyt

3

Ennen tätä uusinta EP:tä loppuvuodesta 2015 julkaistu, niin kestoltaan kuin musiikiltaan, järkälemäinen Titan oli muodoltaan sellaista, ettei se juurikaan tarjonnut kiinnekohtia. Musiikki vyöryi hitaasti ja vastustamattomasti ohitse eikä perään voinut kuin jäädä vilkuttamaan. The Adeptilla moni asia on toisin ja tätä myötä myös paremmin, vaikka mistään radikalisoitumisesta ei olekaan kyse.

Tamperelaisten sludgen ja doomin sekainen murjonta tapahtuu edelleen tutun raskaalla työmiehen kädellä ilman turhia kikkailuja. Tällä kertaa sekaan on vain ilmaantunut hyvä annos kieroutunutta groovea, joka maalaa lopputuloksesta rasvaisemman kuuloista kaikessa limaisuudessaan. Annoskoko on nyt myös aiempaa paremmin kohdallaan, sillä kolme 8-10 minuutin välikköön ruhjottua biisiä täyttävät juuri sopivasti ilman nukuttavaa ähkyä.

Bandcamp-versioon verrattuna kasettijulkaisu sisältää selkeästi enemmän usvaista muhjua, joka hieman yllättäenkin pyöristää hivenen verran liikaa kappaleiden iskevyyttä. Tämä on kuitenkin hyvin pitkälti puhdas makuasia aivan kuin sekin, kokeeko Murder Hollowin ylipäätään ruispalojen kaltaisena aina vuodesta toiseen toimivana vain pelkästään tylsän arkipäiväisenä aamupalana.

Shaman Ritual

Sinister Totem MC

Caligari

3,5

Shaman Ritualiin ja sen esikoiseen liittyy annos mystiikkaa, sillä juuri mitään informaatiota kummastakaan ei ole saatavilla edes Internetistä. Julkaisu on sekin tapahtunut jo pitkälti viime vuoden puolella digin ja CD-R:n lisäksi myös muinaisena C-kasettina niin bändin itsensä kuin kahden eri pikkulafkan toimesta. Vaan eipähän black metalissakaan ole parasta ennen päiväystä ja onhan nauha nykyisenä vinyylin syrjäyttäneenä trendiformaattina monelle taas ajankohtainen.

Musiikilta on turha olettaa minkäänlaisia hömpötyksiä hypnoottisista riittimeiningeistä messuamisiin, vaikka nimien perusteella näin voisikin olettaa. Kokoonpanon mustametalli on sen sijaan sopivalla tavalla raakaa mutta silti melodista ja vaihtelevaa aina nopeammasta tykityksestä keskitempoiseen kylmempään tunnelmointiin. Pisimmilläänkin kappaleet ohittavat vaivattomasti ja tyylikkäästi yli viiden- ja jopa kuuden minuutin rajapyykit albumin kokonaismitan jäädessä kuitenkin maltilliseen ja juuri sopivaan reiluun puoleen tuntiin.

Shaman Ritualin vahvuus on sen kyvyssä saavuttaa ja ylläpitää intensiteettiä sekä kuulostaa oikealla tavalla uhkaavalta. Em. ominaisuudet ovat toki genren kulmakiviä, mutta aika harvoin niitä silti on aistittavissa. Sinisterin Totemin perusteella Jyväskylän poppamiehet eivät selvästikään esitä mitään halpoja silmänkääntötemppuja, vaan ovat aidolla asialla, josta voi jo seuraavalla julkaisulla kasvaa jotain vieläkin merkittävämpää.