Inferno #229/2024

Bütcher
On Fowl of Tyrant Wing
Osmose
3,5

Nopeuden sanotaan tappavan, mutta Bütcherin kolmannelta tuotokselta löytyy 666 Goats Carry My Chariot -edeltäjänsä tapaan myös paljon muuta. Vauhti-iloittelujen lisäksi yhtye junttaa menemään neljän vuosikymmenen takaisesta ajasta ammentavaa heavy metaliaan perin värikkäästi ja välillä käväistään jopa häivähdyksellä mustuutta varustellun muinaisen speed - ja thrash metalin puolella Desasterin tapaan.

R Hellshriekerin raspinen tulkinta on nimensä mukaista kireää ja korkeuksia tavoittelevaa tuoden tarinavetoiselle levyn pitkähköihinkin biiseihin oman kaivatun energisen lisäarvonsa. Kehityssuunta yhtyeellä on oikea, mutta varsinaiseen tappolevyyn on vieläkin matkaa.

Diskelmä
Kings of Sex LP
Kontula Kartel/Tuhoutuvat Levyt/Black Floyd's Records
3

Jos viisi vuotta sitten ilmestyneen Kiss of Chaosin kohdalla Fuck Everythingilla (2013) voittavaksi kaavaksi jalostettua linjaa ei oltu kuin korkeintaan karsittu karheimmista rosoista, on nyt muutos suurempi joskin edeltäjänsä viitoittamassa linjassa: ulosanti on selkeästi siistimpää ja metallisempaa varsinaisen hardcoren kustannuksella eikä yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneita pilipali-kuvioitakaan enää viljellä entiseen malliin.

Pirun jämäkkäähän bändin musiikki edelleen on eikä mihinkään tuhlata edelleenkään liikaa aikaa, yhdeksän biisiäkin kun rykäistään 20 minuuttiin. Parhaimmillaan yhtye onkin lyhyehkön rivakoissa puolentoista minuutin tai vähän päälle -repäisyissään kuten Total System Resetissa siinä missä sinällään vaihtelua kokonaisuuteen tuovat tuplamittaiset veisut alkavat taas tuntua nopeasti junnaavilta.

Kaikesta tuttuudestaan ja toimivuudestaan huolimatta jotain aiemmin kovasti kiehtonutta musiikistaan on kadonnut. Poikamaisella raivokkuudellaan riemastuttanut remellys on muuttunut aikuismaisemmaksi ja sitä myötä vakavammaksi. Ja vaikka yksi Diskelmän tärkeimmistä ominaispiirteistä eli aggressio ei olekaan vuosien varrella kadonnut mihinkään, oli ennen kumminkin paremmin.

Godsin
Blind Faith EP
Firecum
2,5

Ensimmäisellä pienjulkaisullaan Godsin kuljettaa thrash metaliaan melodisesti ja kevyen nyrjähtäneesti ilman minkäänlaista vauhti-iloittelua. Lopputulos kuulostaakin pitkälti samalta mitä ulosantiaan kokeellisempaan suuntaan muuttaneet yhtyeet kuten VoiVod tai Coroner tekivät 80-90-lukujen taitteessa saaden alkukantaisempaan räimeeseen tykästyneet faninsa nyrpistämään nenäänsä. Mm. ympäristön tilaa, uskontoja ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta käsittelevät tekstit kuulostavat nekin tutuilta teemoilta yli 30 vuoden takaa.

Kansainvälinen kokoonpano onnistuu Blind Faithilla olemaan raikas ja aiheuttamaan siellä täällä kepeää kutkuttelua. Kuuntelupakkoa ei kuitenkaan pääse syntymään.

Leatherhead
Leatherhead
No Remorse
2,5

Voimaa ja nopeutta muinaiseen Amerikan malliin yhdistettynä ei metallissa nykyään turhan usein kuule ja erityisen mallikkaasti tehtynä se on jo pirun harvinaista. Tällä kreikkalaiseen tapaan toteutetulla konseptilla debyyttiään julkaiseva Leatherhead ei sekään onnistu kuin puolittain perustusten ollessa kelvolliset parempaankin lopputulokseen, mutta yksityiskohtien jättäessä toivomisen varaa.

Jos verrokkeja oikein hakemalla haetaan, niin 80-luvun Helstar olisi lähimpänä. Vauhdikkaimmillaan kuten levyn lyhyimmässä ja heti kärkeen tällätyssä Equinoxissa hivuttaudutaan kohti Agent Steelin korkeuksia solistin ollessa ihan pätevä kiekuja hoitamaan niin uffomies-Cyriisin kaltaisen ulosannin kuin Geoff Tatea muistuttavan matalalta ja rauhallisemmin tunteella vedetyn tulkinnankin.

Koko levyn sekä ihan kappaletasollakin keskeinen ongelma on yksinkertaisesti materiaalin laatu. Se ei missään kohtaa nouse tasaisen hyvästä yhtään paremmaksi edes silloin, kun mukaan on saatu joku mieleen jäävä riffi, melodia tai kertosäe. Edes kauhukonsepti ei pelasta levyä erottumasta vahvasta keskikastista edukseen, sillä sen olemassaoloa ei edes aisti missään kohtaa lyhyen kaunista From Beyond - intro ja loppupuolen The Awakening -välisoitto pois lukien.

Monolithe
Black Hole District
Hammerheart
4

Black Hole District on hyvin monella tapaa tekijöihinsä nimeen viittaava monoliittinen julkaisu. Jo pelkkä rakenne on erikoinen, edeltäähän jokaista viittä tasan kymmen minuutin mittaista kappaletta tasan minuutin kestoiset lyhytsävelmät, joita katsantokannasta riippuen voi kutsua joko alku- tai välisoitoiksi. Ei siis ole yhtään yllättävää, että yhtyeen kymmenes täyspitkä on dystooppinen konseptilevy, jonka inspiraation lähteet löytyvät lähinnä elokuvista.

Monolithen musiikki ei kuitenkaan ole elokuvamaista ainakaan kaikista tutuimmassa mielessä eli pääasiallisesti koskettimilla ja orkestraatioilla luotua maalailua, jonka ympärillä tapahtuu kevyesti metalliin päin viittaavia asioita perinteisin instrumentein ja sävellysteknisin keinoin toteutettuna. Kappaleet ovat alusta loppuun ehtaa haikeaa, melankolista ja ilmavan murakkaa doom deathia, josta löytyy monitasoista sävykkyyttä aina lauluosuuksia myöten.

On aivan perusteltua kutsua albumia teokseksi, koska yksikään sen muodostamista yksilöistä ei nouse selkeästi esille. Biisit karttavat tuttuja rakenteita selkeine kertosäkeineen ja siksi ne vain valuvat verkkaisen vastustamattomasti alusta loppuun syklin toistuessa viidesti läpi koko levyn. Kaikista huolimatta Black Hole District on helppoa kuunneltavaa, mutta sulattelu ja sisäistäminen viekin jo oman pidemmän aikansa.

Pounder
Thunderforged
Shadow Kingdom
3

Kolmanteen albumiinsa päässeen Pounderin perinne-heavy-paalutus on edeltäjänsä tavoin tanakkaa ja mainiosti rullaavaa. Osaaminen ei kuulu vain sävellysten soljuvuutena, vaan myös kitarakaksikon veivaamana monipuolisena tarttumapintana.

Breaking the Worldiin (2021) verrattuna biisit ovat kunnianhimoisempia, mikä kuitenkin syö iskevyyttä. Tyypillinen viiden minuutin kesto tuntuu sekin hitusen liian pitkältä, kyse kun on kumminkin pohjimmiltaan yksinkertaisesta päitä takomaan pistävästä metallista. Kitaroinnin lisäksi laulusta vastaava Matt Harvey (mm. Dekapitator, Exhumed ja Gruesome) hoitaa tonttinsa ihan kelvollisesti, mutta karismaa ja voimaa saisi olla enemmänkin.

Sign Of The Jackal
Heavy Metal Survivors
Dying Victims
3,5

Lähes poikkeuksetta tietää mitä tuleman pitää, kun tutustuu ennestään itselle uusiin sakulafkan kiinnityksiin. Laatukin on aina vähintään vahvaa ja kuuntelua kestävää keskitasoa, mitä tässä ajassa on jo saavutus sekin. Sign Of The Jackalin kolmas täyspitkä nousee jo hyvän puolelle eikä ole kummoisistakaan seikoista kiinni, että kyseessä olisi jo läpeensä kova kiekko.

Italialaisten perinnehevin vahvuus on sen energisyydessä ja kireydessä aina kiihkeästi tulkitsevaa Demons Queenia myöten. Kappaleista löytyy samaa edelleen pauloissaan pitävää viehätystä kuin 80-luvun alkupuolen Acceptista tai Warlockista, joka osaltaan johtuu myös vauhdin pidosta. Avauskappale Breaking the Spellissa tai Watch Outissa onkin paljon samaa kuin Fast As a Sharkissa tai Burning the Witchesissa, mutta kyllä yhtye osaa juntata hitaammilla kierroksilla tarttuvastikin kuten Nightmare Cityssa.

Räväkän startin jälkeen etenkin keskitempoisempi materiaali tuppaa kuitenkin jäämään parempiensa varjoon. Vaikka notkahdus ei olekaan radikaalia, korostaa se kuitenkin selkeästi eri osa-alueiden vähäisemmänkin ilmeikkyyden puutteen merkitystä kokonaisuuden laadukkuuden kannalta.

Inferno #171/2019

B.a.F.

The Infamous B.a.F. Men LP

FaB Hector

2,5

B.a.F.-yhtyeen juurijytäävä 60-lukulainen rock ei varsinaisesti ole aviisimme peruskauraa, mutta otetta ja syvyyttä triosta silti löytyy monia nykyajan Plasto-metalliyhtyeitä enemmän. Letkeät joskin hieman turhan laiskanpulskeaksi jäävät kappaleet kaipaisivat tosin enemmän rasvaisuutta ja garagempaa särmää saadakseen lanteet notkeiksi pelkän varovaisen jalantaputtelun sijasta. Kaksitoistatuumainen EP tuntuu myös liioitetulta formaatilta, etenkään kun musiikkia ei ole juuri minuuttimääräisesti enempää. Todennäköisesti trio on kuitenkin selkeästi parempi livenä kuin levyllä.

Blueintheface

Good Vibes/Sense of Danger LP

Herttoniemen Savuttomat Kasvissyöjät

3

Vaihtoehtorock on näyttäytynyt itselleni usein ärsyttävänä flegmaattisena vikinänä, mutta kotimaisen Blueinthefacen valloittavalla kakkoskiekolla ote on mukavan napakka ja reipas eikä mainostetut ska- ja reggae-mausteet ole onneksi nekään selkeästi kuultavissa kuin muutamassa biisissä. Ennin ääni on mukavan pirtsakka ja sen tekeekin kesäisen vihreältä vinyyliltä kaikuvasta musiikista yllättävän valloittavaa. Eheästä lopputuloksesta kuuleekin selvästi, että kilometrejä jäsenistöllä täytyy olla alla ennestään jo jonkun verran. Sydänhän tässä jopa vähän lämpenee joskaan ei sentään vielä sula.

Cut to Fit

Hopesick MC

Mögähead/Kohina/Tekniikka Pettää/Zen Filth

3,5

Ytimekkäässä saatteessaan Cut to Fitin Jere kiteyttää Hopesickin osuvasti: enemmän primitiivistä mölyä, vähemmän järkeä. Ei kassu silti mitään päätöntä kohkausta ole, vaikka mölyisät grindcore-purskaukset alkukantaisia ovatkin aina livemäistä DIY-tuotantoa myöten. Tehdään mitä ja miten huvittaa -asenne on hioutunut lukuisten keikkojen ja muiden projektien myötä vahvan omapäiseksi näkemykseksi, jonka sisäistäminen vaatii kuuntelijalta paljon normaalia enemmän. Puoliskojen päättävät noiseloopit toimivat hyvin rauhoittavina laskeutumisalustoina kohti normitodellisuutta.

Death SS

Rock ’n’ Roll Armageddon RE

High Roller

3

Eri Esittäjiä

Terror Tales – A Tribute to Death SS

Black Widow

2

Menneinä vuosikymmeninä Italia on tuottanut lukuisia kiehtovia bändejä, joista -77 perustettu ja useampaan kertaan manan majoilla käväissyt, mutta aina henkiin herännyt Death SS on yksi kiehtovimmista. Bändin mystinen ja osin teatraalinen, kauhuteemojen ja pimeyden voimien kanssa leikittelevä heavy metal on ollut parhaimmillaan todella iskevää ja vetoavaa, mutta 2000-luvulla ainoan alkuperäisen jäsenen, laulaja Steve Sylvesterin johtama poppoo on harhaillut liiaksi modernisoitu soundin ja omalla tavallaan merkillisen musiikillisen sekamelskan hetteikössä kasvaakseen kulttistatustaan tunnetummaksi nimeksi. Musiikkia on jouduttu pistämään markkinoille oman levymerkin kautta näkymättömin tuloksin ja nyt tilannetta yrittää korjata laadukkaasta retrohevistään tuttu High Roller julkaisemalla uusiksi alun perin viime syksynä ilmestyneen Rock ’n’ Roll Armageddonin.

Uran alkuaikojen tunnistettava mystinen tunnelma on yhä läsnä biiseissä, joskaan ei yhtä vahvana. Kappaleet itsessään muistuttavat lordimaista hard rockia, mutta sillä erotuksella, että Death SS on huomattavasti vähemmän hittihakuisempi ja tummasävyisyydessään selkeästi uskottavampi. Muutamaan otteeseen bändi heittäytyy jopa miedosti koneistetun metallin pauloihin (Promised Land) tuoden mieleen Marilyn Mansonin, mutta jollain kummallisella tavalla tämäkin on linjassa muun materiaalin kanssa.

Rock ’n’ Roll Armageddonin suurin ongelma kuitenkin on, ettei se muistuta lähellekään uhoamaansa lopun aikojen suurta taistelua. Levy tarjoaa kyllä lupauksia ja ilmentää jopa häivähdyksiä jostain suuremmasta, mutta mukaan lykätyt kolme uusintaversiota 2010-luvun singleistä venyttävät kokonaisuuden lähemmäs tuntia. Tämä vain korostaa joutokäynnin tunnetta, josta erityisesti Madness of Loven ja Your Life Is Now’n kaltaiset tunnelmoinnit onnistuvat taas herättämään. Tälläkään kertaa Death SS:n yritys olla kiinni sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ei onnistu kuin puoliksi.

Ymmärrän kyllä bändien halun esittää keikoilla omia tulkintojaan suosikkiensa kappaleista tai jopa taltioida näitä, mutta lähes poikkeuksetta tribuuttilevyt saisivat jäädä kokonaan julkaisematta. Konseptihan näissä on aina sama: haalitaan mukaan täkyiksi pari tunnetumpaa nimeä ja täydennetään loppulevy tusinapumpuilla, joista useimmat yrittävät tavoitella edes pientä paikkaa auringoista muiden hyvillä sävellyksillä, kun omat taidot eivät sellaisiin riitä. Näin on asioiden laita myös Death SS -tribuutin kohdalla.

Peräti triplalevyn mittaisella julkaisulla nimekkäimmät kunnianosoittajat ovat Watain, Bulldozer, Forgotten Tomb ja Nokturnal Mortum ja loput lähemmäs kolmekymmentä muuta eivät soita kelloja edes nimillään. Ja kuten olettaa saattaa, harva osallistujista saa kovinkaan mielenkiintoista lopputulosta aikaiseksi. Tulkinnat ovat enempi vähempi halvasti ja nopeasti esittäjän oman ilmeen läpi vedettyjä läpiluentoja alkuperäisistä, joiden omaleimainen tunnelma on tämän prosessin myötä saatu tehokkaasti latistettua.

Ainoat mainitsemisen arvoiset versiot löytyvät kakkoskiekolta: Black Oathin tunnelmallinen näkemys The Seventh Sealista, Northwindsin vinksahtaneeksi folkprotoheviksi versioksi taivuttama Lilith sekä Blue Dawnin mystiikkakäsittely Zombiesta. Loput jäävät mitäänsanomattomuudessaan näiden varjoon yltäen parhaimmillaan aivan ok-tasolle. Toksisen maskuliinisuuden hengessä plussia tribuutille voi jakaa myös tyylikkäästi tissejä auliisti esitteleville CD-etiketeille sekä siitä, että jokaiselle artistille on löydetty oma kappale eikä toistoa näin ollen kuulla.

Diskelmä

Kiss of Chaos LP

Omakustanne

4

Ei kannata alkaa korjaamaan sitä mikä ei ole rikki. Tähän viisauteen luottaa kotimainen Diskelmä, jonka ärhäkkä metallinen hardcore ihastutti jo kuusi vuotta sitten julkaistulla Fuck Everything -albumilla. Ja kun maailmanmenokin tuntuu päivä päivältä vain hullummalta, riittää kohteita keskisormen heiluttelulle kaljoittelun ja rässin kuuntelun ohessa.

Kiss of Chaosin ja koko bändin hienous on sen yksinkertaisuus, jota ei pidä kuitenkaan sekoittaa tavanomaisuuteen. Vaikka kappaleiden rappausriffeissä ei sinällään ole mitään ihmeellistä eikä alle kymmenen rivin riimejä biisistä toiseen räyhäävä huutolaulukaan ole mitenkään poikkeuksellisen aggroa, on kahdeksan biisin ja 20 minuutin kokonaisuus äärimmäisestä ytimekkyydestään johtuen todella tehokasta.

Kun päälle ynnätään vielä yhtyeen valloittava tavaramerkki eli lastenlaulumaiset pilipali-melodiat ja soolot, on Diskelmän poikamainen remellys vastustamatonta, haluaa hardcorensa sitten metallisena ja vakavissaan tai metallinsa punkahtavana ja pienellä virneellä varustettuna. 

Dispyt

Livsglädje EP

Elitbolaget

3,5

Jeppisläinen Dispyt myllyttää murakkaa crustia, jossa tosin pykälää vahvempana kuuluu tekijöidensä vahvat death- ja hieman vähäisimmässä määrin myös black metal -taustat. Etenkin laulajan ärinämurina sekä riffiosasto hitaimmillaan että minimalistiset soolot ovat selkeästi kalmanmustia, mutta rytmiikka ja yleinen rumpalointi taas vahvasti D-beatin suuntaan kallellaan. Neljä biisiä runnotaan kevyesti alle kahdeksaan minuuttiin, mikä onkin juuri sopiva mitta ja määrä tätä lajia seiskatuumaisesta formaatista puhumattakaan. Luulisi kelpaavan molemmille seurakunnille, jos raja-aidoista ei pidä liian tiukasti kiinni.

Excuse

Prophets from the Occultic Cosmos

Shadow Kingdom

3,5

Viitisen vuotta sitten tapahtunut ensikosketus Excuse-yhtyeeseen oli varsin vakuuttava. Tuolloin vasta kaksi demoa julkaisseet nuoret helsinkiläismiehet tuuppasivat tulemaan hyvällä intensiteetillä mustennettua thrashia heavy metal -vaikuttein ja Path to Extinction -kakkosdemon Black Witch -raita jäikin laakista kaaliin soimaan. Vuonna 2016 ilmestyneelle Goddess Injustice -minialbumille oli löytynyt jo oikea julkaisijakin, eikä mikään ihme, sillä perinteisempää heavy-kerrointa ja sävellysten haastavuutta kasvattamalla oma ilme oli jalostunut entisestään.

Sama musiikin jalostaminen on jatkunut myös nyt ilmestyvälle Prophets from the Occultic Cosmos -esikoiselle. Oskar Lindströmin räyhäkäs laulu, soiton rouhea tatsi ja rivakat temmot muistuttavat edelleen yhtyeen juurista, vaikka muuten kappaleet eivät ole enää niinkään kaukana Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn sisällöstä. Kitaroinneissa ei ole säästelty missään kohtaa ja perinnetietoisen hyviä riffimyrskyjä sekä raikkaita soolosateita kuullaankin läpi koko levyn.

Debyytin sävellyksissä on myös melko lailla kunnianhimoa, sillä vaikka kestoa kokonaisuudella on optimaalisen vinyylimitan verran, löytyy levyltä vain kuusi kappaletta. Eikä bändillä olekaan minkäänlaisia vaikeuksia tehdä mielenkiintoisia, pääasiallisesti 5-7 minuutin mittaisia teoksia puhumattakaan yli 10 minuuttia kestävästä Watchtower of the Trans-Dimension -päätösraidasta. Jos seuraavalle julkaisulle riffit vielä tästä vähän terävöityvät ja melodiat kiillottuvat, aletaan olla lähellä raakatimanttia.  

The Lord Weird Slough Feg

New Organon

Cruz Del Sur

2

Nimihirviöbändi näyttää näemmä taas pallottelevan alkuperäisen ja trimmatun version välillä ja yhden levyn mittaiseksi jääneen Metal Bladen -diilin jälkeen on myös palattu pitkäaikaisen yhteistyökumppanin huomaan. Lähtökohtaisesti porukan omintakeisesti marssiva primitiivinen heavy metal on aina ollut kiinnostavaa, mutta tälläkään kertaan sen hienoudet eivät tahdo avautua sitten millään. Yksinkertaiset biisit yhdistettynä kolkohkoon tuotantoon kääntyvät osin myös bändiä itseään vastaan, vaikka kovimmille fanaatikoille tämä lienee juuri onkin se juttu.

Quartz

Quartz RE

Dissonance

3,5

Quartz

Live Quartz RE

Dissonance

2,5

Quartz on yksi niistä lukemattomista uuden brittiheviaallon edustajista, joiden ura jäi aikoinaan lyhyehköksi eli vain kuuden vuoden ja kolmen albumin mittaiseksi. Musiikissaan ei mitään varsinaista vikaa ollut, mutta suurempi maine ja kunnia jäi vain herra tietää mistä syystä saavuttamatta kuten niin monelta muultakin aikalaiselta. Ja kuten nykyajan henkeen kuuluu, paluu on tehty jo kuluneen vuosikymmenen alkupuolella, yksi uusi levykin on saatu tänä aikana pihalle ja nyt on näemmä uusioiden vuoro.

Bändi on vuonna -77 julkaistulla eponyymillä debyytillään ollut saarimanteretta pyyhkineen NWOBHM-hyökyaallon ensimmäisten joukossa. Kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan, on levyltä turha odottaa rankempaa ja vauhdikkaampia meininkiä, jollaista alettiin toden teolla kuulla vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen sijaan musiikissa on paljon mukana jo vuosikymmenen alkupuolella tehtyä heavy rockia sekä jytää ja onpahan mukana myös satunnaisia kevyehköjä progevenkoiluosioita.

Levyllä on kauttaaltaan omalaatuinen ja nautittavan hämyinen tunnelma, joka tulee parhaiten esille puolivälin Devil’s Brew -kappaleessa. Jos muihinkin viisuihin olisi saatu ladattua samaa mystisyyttä sekä teroitettua koukut astetta nappaavimmiksi, olisi kyseessä ehta klassikko eikä vain pelkkä hyvä kulttilevy.

Pari vuotta myöhemmin taltioitu, mutta vuoden -80 puolella toisen albumin kanssa samoihin aikoihin ilmestyneen keikkaäänitteen uusintajulkaisua ilmankin olisi pärjännyt. Toki liven myötä soitossa ja soundimaailmassa on oma rosoinen tatsinsa ja sitä myötä kappaleissa levyversioihin verrattuna oma astetta roisimpi ilmapiirinsä, mutta kovinkaan energiseltä ei lopputulos silti kuulosta. Ja kun keikka on mitä ilmeisemmin pätkitty ja kahdeksasta kappaleesta kolme on vielä covereita kulunutta Roll Over Beethovenia myöten, kiinnostaa esikoisalbumin kuuntelu kaksikosta selkeästi enemmän.

Skelator

Cyber Metal

Gates of Hell

2,5

20 vuotta tosiheviä hienoinen virne suupielessään veivannut Skelator starttaa viidennen albuminsa riemukkaissa merkeissä. Bändin alkuaikojen Helloweenia muistuttavassa speed- ja power metalin hybridissä on solistin kiekumisia myöten rempseä ja tarttuva ote, joka kuitenkin lerpahtaa levyn puolivälissä neljän biisin jälkeen. Vaikka periaatteessa muutos ei sävellyksissä olekaan suuri, vaivaa loppupuoliskoa liiallinen vakavuus aina tunnelmaa myöten ja tätä myötä kappaleiden kasvottomuus. EP-mittaisena lopputulos olisi selkeästi kirvestä parempi.

Torche

Admission

Relapse

4,5

Yli 10 vuotta sitten ilmestyneestä Torchen kakkoskiekosta Meanderthal tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu EP:tä ja sinkkuja ovat jostain kumman syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse. Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post rockin kolmiossa, mutta nyt kuvioon on tullut mukaan ihan uusia ulottuvuuksia. Tyylimuutos ei kuitenkaan ole käytännössä kovinkaan suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka.

Kun kappaleissa on hitunenkaan vauhtia enemmän, voi niissä kuulla kaikuja Kyussin kaltaisesta hien valumaan pistävästä paahtavasta desert rockista. Ja kun tempoa taas lasketaan inanen, muuttuu tunnelma lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Näiden kahden musiikillisen mielikuvan välille mahtuu optimaaliseen 36 minuuttiin tosin myös muita musiikkivariaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgehajuun ilman että näitä voisi täysin kohtisuorasti sormella osoittaa.

Admissionin hienous on kuitenkin sen hillittön letkeys yhdistettynä murakan pörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painaudu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Kun tähän kombinaatioon yhdistetään vielä laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, muistuttaa lopputulos täydellisesti laiskanpulskaa kesäpäivää, jolloin on aivan kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä.