Inferno #212/2023

Anti Ritual
Green Terrorism EP
Indisciplinarian
2,5

Green Terrorismilla tanskalaisyhtye suomii olan takaa kapitalismia ja sen vaikutusta ilmastoon. Sanoman perillemenon takaamiseksi on haluttu typistää kappaleet mahdollisimman tiiviiseen muotoon, jotta lopputuloksensa olisi tymäkkä EP.

Seiskatuumainen onkin jykevää tulemista kuuden kappaleen ja kahdeksan minuutin mitassaan tyylilajinaan grindcorestakin vaikutteita ottanut osin mustennettu hardcore. Onhan tämä iskevää, mutta lyhyt mitta tuntuu olevan kauttaaltaan liikaa itseisarvona eikä saa intensiivisyydellään haukkomaan henkeä. Downfall-outro summaakin hyvin kokonaisuuden jääden tunnelmaltaan tyngäksi.

Artch
Another Return (reissue)
Hammerheart
4

Ilmestyessään vuonna -88 Artchin esikoislevytys Another Return on mahtanut olla pienimuotoinen outo lintu eikä vain siksi, että yhtye oli Norjasta. Musiikkinsa kun on luokiteltavissa ei niinkään suureksi ilmiöksi nousseeseen power thrashiin, jonka lippulaivoja etenkin Metal Church oli.

Islantilaista syntyperää olevan Eric Hawkin dickinsonmainen ääni yhdistettynä riffittelyn terävyyttä korostavaan kitarasoundiin ja pintaan nostettuun bassoon luo biiseille tuhdit pohjat. Ja jos yhtyeen musiikki onkin jossain määrin haastavaa ja hittikertsejä kaihtavaa, voittaa se nopeasti puolelleen omaleimaisuudellaan. Tässähän olisi selkeä Salamyhkän paikka!

Askel
Askel MC EP
Gate of Deliria
4

Perin painavaa ja synkkää on Askeleen jurnutus ensimmäisellä eponyymilla julkaisullaan, joka ilmaisjakelun lisäksi on myös kasettiformaattiin saatettu. Sludge-möyrintähän tässä kaiken pohjana on, mutta perinteisempään genreilmaisuun verrattuna tulokulma on pikimustaa lähentyvässä painostavuudessaan armottomampaa.

Syy tähän löytyy kitaristien tavasta liittää kappaleisiin kirskuvaa meluisuutta, joka luo niihin häiriintyneen ja kontrolloidun kaoottisen tunnelman. Omalaatuista niin musiikissa kuin julkaisussa on myös se, että se huipentuu kuusiminuuttiseen The Final Stepiin, jolle edeltävät kolme lyhyempää raitaa tuntuvat tienauraajilta.

Blood Star
First Sighting
Shadow Kingdom
3,5

Ihastusta herättäneestä ja kerrankin oikeita odotuksia täyspitkää kohtaan nostattaneesta The Fear -seiskatuumaisesta on ehtinyt vierähtää lähes kolme vuotta eikä tässä välissä julkaistut muutamat lähinnä cover-irtobiisit ole tulevasta antaneet kovinkaan selvää kuvaa. Heti First Sightingin  ensikuuntelusta käy kuitenkin selväksi, että minkäänlaisia muutoksia ei musiikissa ole lähdetty tekemään. Jenkkinelikon retroileva heavy metal nojaakin yhä edelleen tanakasti aina kauaksi 70-luvulle saakka.

Levy onkin läpeensä miellyttävää kuunneltavaa myös soundillisesti aivan kuten asiaan toki kuuluukin ja tämä pätee myös Madeline Smithin äänenkäyttöön. Kappalerepertuaarissakin on variaatiota aina vauhdikkaammin rokkaavista All for Nothingin kaltaisista veisuista haikeimpiin ja hämyisämpiin kirkkaimpana esimerkkinä The Observers, joskin biisien väliset eroavaisuudet eivät ole lopulta kovinkaan radikaaleja.

Selkein hitti on kuitenkin yksinkertaisen tehokkaasti kertosäkeellään korvaan tarttuva Cold Moon, jonka kaltaisia täkyjä olisi saanut olla mukana muutama muukin. Niin hyvän tasalaatuinen kuin esikoinen onkin tällaisenaan, hiipii takaraivoon tunne, että tiivistettynä minialbumin mittaan kokonaisuus olisi selkeästi valloittavampi.

Century
The Conquest of Time
No Remorse
3

On helppo ymmärtää, miksi true-luokitukseltaan aito ruotsalaisduo on saanut suitsutusta osakseen, vaikka ennen tätä esikoista ei julkaistuja näyttöjä juurikaan ole. Pelkistetyltä soundimaailmaltaankin ehtaa tavaraa olevalta albumilta kun löytyy läpeensä tiukasti heavy metalin ytimessä olevaa pätevää riffittelyä ja mukavan haikeaa melodiaa sekä kertosäettä.

Jos hivenen hentoinen laulu onkin linjassa kaiken muun kanssa, saisi siinä silti olla enemmän voimaa. Nyt etäisesti Satanin Brian Rossin mieleen tuova tulkinta toimii jonkinlaisena käsijarruna musiikista suuremmin nauttimiselle. Vajaa 37 minuuttinen levy kuulostaa myös oudosti mittaansa pidemmältä, vaikkei tylsä olekaan.

Iron Jinn
Iron Jinn
Stickman
2,5

The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 60-luvulle saakka, vaikka yleisesti ottaen ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä.

Heti alun kappalekaksikosta Winding World ja Soft Healers on kuultavissa, kuinka kyse ei ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluonteista rallattelusta. Musiikissa on vahvasti läsnä aina hulluuteen saakka viittaava häiriintyneisyyden tunne aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 80- ja 90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi.

Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin liiallinen sisäänpäin kääntyvyys. Pahimmillaan sorrutaan suorastaan omaan näppärään eksentrisyyteen kuten vaikka vartin mittaisessa päätösraidassa Cage Rage, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja.

Savage Grace
Sign of the Cross
Massacre
3

Kaksi albumia 80-luvun puolivälin kantturoilla julkaissut Savage Grace jäi lähinnä kulttisuosiksi, vaikka musiikkinsa olikin ihan veikeä yhdistelmä speed metalin kanssa sujuvasti sekoittuvaa kotimaansa Amerikan power metalia. Osa huomiosta ja sitä myötä viehätyksestä tuli taatusti myös poliisihahmo Knutsonin tähdittämistä kansista, jotka tästä ajasta tarkasteltuna ovat misogyynisyydessään provokatiivisia, mutta tuohon aikaan enempi vähempi normi.

Yhtyeen ura tyssäsi 90-luvun alussa vain jatkuakseen niin monen muun aikalaisensa lailla 30 vuotta myöhemmin. Tuttua on sekin, että jäljellä ei ole kuin yksi alkuperäisjäsen kitaristi Chris Logue, mutta todennäköisesti juuri siitä johtuen Sign of the Cross on täysin loogista jatkoa edeltäville täyspitkille. On sekä ilahduttavaa että yllättävää huomata, että alkupuolisko levystä onkin parasta materiaalia, mitä bändi on koskaan tehnyt. Vauhdikas avausraita Barbarians at the Gate ottaa luuloja pois ja Stealin' My Heart Away on häpeilemätön niin nimellään kuin kertsin tarttuvuudellaan

Loppu onkin sitten selkeää sävellyksellistä taantumista, joka huipentuu Suomen helppoja naisia ylistävään bonuskappaleeseen Helsinki Nights. 60 vuotta täyttäneen miehen kynästä tällainen retostelu näyttäytyy pelkästään säälittävänä, on tarina sitten totta tai pelkkä märkä päiväuni. Olisi edes hyvä biisi.

Smoulder
Violent Creed of Vengeance
Cruz Del Sur
3,5

Aiemmalla pidemmällä ja lyhyemmällä julkaisullaan kanadalaismetallisteilla on ollut selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on täysimääräisenä jäänyt lunastamatta. Eikä tällä kakkoskiekollakaan vielä täysosumaa tule, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut.

Tyylillisesti ei suuria muutoksia kuulla mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut aiempaa selkeästi tanakampi ilmaisu niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Sarah Annin äänessä on myös voimaa ja sitä myötä vakuuttavuutta aiempaa enemmän, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaaottavalle sanoitukselliselle teemalle.

Jos Smoulderin musiikki ei ennenkään ole ollut kaikista kirkasotsaisinta ja uljainta, on sen eeppisyys Violent Creed of Vengeancella selkeämpää ja paremmin kappaleisiin istutettua. Ylipäätään koko levy huokuu sellaista itsevarmuutta ja paneutumista, joka tuo sille enemmän omaa ilmettä sopivan vähäisesti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen myötä. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olemaan todellista katetta.

Inferno #180/2020

Bismarck

Oneiromancer

Apollon

3

Oneiromancer on perin harmistuttava levytys kaikessa yleisessä hienoudessaan. Sillä on mittaa todella sopivat reilu puoli tuntia ja mahtavan jykevät mutta samalla ilmavan lämminhenkiset soundit. Norjalaisviisikko osaa myös hyödyntää sujuvasti ääripäiden dynamiikkaa yleissoundin määrittävästä murjonnasta leijailuun. Myös satunnaisesti esille ponkaisevat vaikutteet niin black metalista, psykedeliasta kuin letkeän raskaasta stoneristakin istuvat kokonaisuuteen täysin luonnollisesti. Mutta nyt sutii kuin Arvo Kyyrölän traktori erihienossa elokuvassa Kuutamosonaatti.

Vääntöä levyltä kyllä löytyy riittämiin, mutta voima ei vaan välity kuin puoliksi kuulijalle. Tuntuu pikemminkin, että kyseessä on pikemminkin vielä linjaansa hienosäätävän porukan demo tai debyytti kuin toinen täyspitkä. Tästäkin ärsyttävästä puolitekeleisyydestään huolimatta musiikki on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen verran kiehtovaa, että albumia huomaa kuuntelevansa putkeen helpostikin monen monituista kertaa.

Jospa seuraajallaan linja jatkuisi entisenlaisen mutkattomana, mutta rohkeammin syvemmälle viedyin irtiotoin, niin johan alkaa yhtye olla nimensä mukainen taistelulaiva.

Blood Star

The Fear EP

Shadow Kingdom

4,5

Jos Visigothin vanhakantainen power-heavy ei olisikaan säväyttänyt, niin kitaristinsa Jamison Palmerin tuore porukka Blood Star kannattaa painaa mieleen. Tämä kahden biisin EP kun lupailee ensi vuodenvaihteen tienoilla ilmestyvältä esikoiselta melkoisen paljon.

Niin vauhdikas nimikappale kuin keskitempoinen Tortured Earth kunnioittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan perinteitä ollen samalla myös ajatonta. Solistimirkun ääni soljuu vallan mainiosti haikeiden melodioiden ja hyvien riffien mukana täysin oikeaoppisesti. Tässä haisee nahka ja denimi eikä muovi.

Elixir

Voyage of the Eagle

Dissonance

1,5

Toista paluutaan nyt tekevä Elixir on yksi niistä lukemattomista NWOBHM:n porukoista, joiden ura ei urjennut aikoinaan 80-luvun kahdella levyllä, eikä tuottoisalla 2000-luvun alkukymmenelläkään. Voyage of the Eaglen perusteella kummoistakaan toivoa ei ole tässäkään ajassa saavuttaa uutta ja laaja-alaista diggarijoukkoa oman lähiympäristön ulkopuolelta.

Bändi veivaa edelleen perusheavya, jonka vanhakantaiset juuret kuuluvat selkeästi. Koko touhussa on vaan niin aneeminen pohjavire, että edes jalka ei ala varovaisesta naputtamaan kappaleiden tahdissa. Tuotanto on kaikin puolin latteaa, laulaja vetää kapea-alaisesti ja niin innottomasti kuin aamun sanomalehteä lukisi ääneen ja biisien haikeus ja raskaus on sekin hyvin pintapuolista.

Viiden eri vuosikymmenen aikana julkaistut seitsemän Exlicir-täyspitkää ovat kahta lukuun ottamatta tulleet eri lafkojen kautta. Tämä jos mikä kertoo siitä bisneksen muutoksen lisäksi myös siitä, miten menneessä elävien senioreiden musapuuhastelujen yhdistäminen vanhojen vähäistenkin meriittien kantavuuteen uskomiseen on sekä taiteelliselta että kaupallisesta näkökulmasta erittäin hankala yhdistelmä.

Lucifer Star Machine

The Devil’s Breath

The Sign

2,5

Tatuointihihaisten Lucifer Star Machine -ukkojen ulkoinen habitus on kunnossa myös musiikissa. Melodiset punk rock -rallit rullaavat kepeän vaivattomasti ja suurilta osin myös hyvin tarttuvasti saaden kuulijansa tuntemaan, että aurinko paistaa ja kaikilla on hirmu kivaa. Ja varmasti yhtyeen keikalla pikkupöhnässä em. olosuhteiden vallitessa ei huolta huomisesta olisikaan.

Kun The Devil’s Breathille avaa tarkemmin korviaan, ei se vie kuin korkeintaan pikkurillistä palan. Liiankin nätin pinnan alta ei löydy sellaista syvyyttä, johon voisi sukeltaa ilman että pää kolahtaisi heti pohjaan. Uhottu korkeaoktaaninen rock’n’roll on lähinnä tankillinen 95E:tä, joka ei muuksi muutu vaikka muutamat fuckit sanoituksissa ilmoille heitetäänkin. Siksi kappaleet kuulostavatkin enemmän harmittomalta rallattelulta kuin hikipäässä rokkaamiselta.

Keveys ja iskevyys ei tässäkään genressä ole sinällään huono asia, mutta toimiakseen tosissaan vaaditaan hyvien biisien lisäksi esittäjiltään myös karismaa. Sitä Lucifer Star Machinella on vähemmän kuin sävellystaitoa ja noin puolet siitä mitä oikeasti tarvittaisiin. Ihan kivaahan tämä on, mutta mitä sitten?

Rekuiem

Time Will Tell RE

Dissonance

2

Pääasiallisesti brittiheavyn uusintapainoksisiin erikoistunut Dissonance tekee aina lähtökohtaisesti arvostettavaa kulttuurityötä, mutta reissue alun perin yhden demon ja singlen Requiem-nimellä vuonna 1980 julkaisseen bändin comebackin jälkeisestä debyytti on lähempänä turhaketta kuin tarpeellista. Kakkoslevyllehän tässä tietä toki pedataan, mutta odotukset sitä kohtaan ovat tämän näytön perusteella perin maltilliset.

Time Will Tell starttaa jämäkällä Nightmare-kappaleella ihan kiehtovasti, mutta klassiseen tapaan siinä sitten onkin koko levyn kovin kärki. Bändin heavy metal kun etenee kovin verkkaisesti ja innottomasti muuttuen lähes tukahduttavaksi junttapullaksi pian startin jälkeen. Suurin vika piilee aivan liian pitkissä kappaleissa, joista muodostuu bonus-biisin myötä myös ylipitkä tunnin mittainen kokonaisuus. Eikä Paranoidin coveroiminen levylle saakka ole ollut hyvä idea edes vuonna 2006.

Vaikka aivan ok-tason melodioista kuullaankin häivähdyksiä siellä täällä, voisi niissä olla enemmänkin syvempää koskettavuutta yleisestä intensiteetistä puhumattakaan. Tällaisenaan levy on liikaa todellisten setämiesten puuhastelua tekemisen palon ollessa pelkkä hiillos. 

Shitfucker

Sex with Dead Body

Hells Headbangers

3,5

Lukuisten splittien jälkeen Sucks Cocks in Hell (2013) saa seuraajan eikä bändin roiskima  punkahtavan irtonainen death/black/thrash-hybridirytke ole muuttunut mihinkään. Sounditkin kaikuvat kuin jostain em. debyytin hittibiisin Sex Dungeonin oven takaa.

Vaikka kieli onkin syvällä kannikassa aivan kaikessa visuaalista ilmettä myöten, on Shitfucker silti riittävän rasvainen välttääkseen kaiken vesittävän huumorimusiikin leiman. Nautittavan rivosta menostaan huolimatta sävellyksissä voisi silti olla vieläkin härskimpiä irtiottoja.

Solstorm

II

Apollon

2,5

En osaa sanoa onko vika henkilössä vaiko genressä, mutta lähes kaikki post-rock/metal on yli kymmenen vuoden kuulostanut parhaimmillaankin vain ihan kivalta ja vielä useammin päämäärättömältä haahuilulta. Solstormin kakkonen sattuu osumaan näiden välimaastoon.

Norjalaisten plussaksi laskettakoon perinteisen haikeuden rinnalla esiintyvä pahaenteinen ja psykedeelinen tunnelma sekä muutamat kivat ideat siellä täällä. Miinuksia taas ovat kappaleiden voimalla iskevien loppuräjähdyksien puute ja musiikista dynamiikkaa syövä lattea soundimaailma.