Plan E
Oulu Codex LP
Plan E
2,5
Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä ja 20 vuoden takaiset alkuaikojen erikoiset pienjulkaisut ovat nekin hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan ja tätäkin täyspitkää on tehty kymmenen vuoden ajanjakson aikana siellä sun täällä kaikessa rauhassa.
Yhtyeen monista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen useammalla bassolla ja nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan musiikissa ole, sillä mitään vaikeaselkoista jazz-nypytystä yhtye ei esitä. Yleissoundi vain on normaalia rock-musiikkia leppoisampi ja tummempi. Oululaisten musiikin määrittely onkin jo astetta kimurantimpi tehtävä. Kokeelliseksi sitä toki voi kutsua, mutta ei tässä mistään avantgardistisesta tai atonaalisesta hermoja raastavasta käsittämättömästä paskasta ole kysymys.
Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex on laiskanpulskeaa ja unenomaista rokkia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:stä. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta kyllä niin teksteistä kuin musiikistakin paljolti samaa löytyy. Plan E:n on vain kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono asia riippuen pitkälti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on.
Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Se valuu kerta toisensa jälkeen liian huomaamattomasti alusta loppuun kuin paraskin Spotifystä hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Kokemusta ei merkittävästi paranna edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi myös CD:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen.
Them
Manor of the Se7en Gables
SPV
3,5
Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Sweet Hollow -esikoisellaan saksalais-amerikkalainen Them ihastutti totaalisen huikealla King Diamond palvonnallaan, joka pieksi mennen tullen mestarin heikoimmat albumit House of Godin ja Give Me Your Soul...Pleasen nousten jopa vahvan keskitason kärkikahinoihin. Vähemmän yllättäen seuraajallaan yhtye ei pysty odotuksia täyttämään, mutta kun suomalaiseen tapaan pettymystä oli osannut odottaa, ei isku ole lopulta kovinkaan kova. Etenkin kun levy osoittautuu intensiivisten kuunteluiden myötä lopulta aivan hyväksi kokonaisuudeksi.
Uudella albumillaan on bändi pääasiallisen säveltäjänsä kitaristi Markus Ullrichin johdolla ilmiselvästi pyrkinyt tuomaan enemmän omaa ilmettä musiikkiin. Selvimmin tämä kuuluu KK Fossorin Kinkku-falsettien käytössä, jotka on karsittu minimiin sekä kitaroinnissa, jossa ei enää pyritä mallintamaan Andy LaRocquen mestarillisen tunnistettavaa tyyliä lähes pakkomielteenomaisesti. Myös riffien aiempaa aggressiivisempi ote tekee peräeroa Kinkkuun, joskin mainiosti toimivaa monipuolisuutta kuoro-osuuksineen löytyy edelleen myös Themiltä.
Vaikka Manor of the Se7en Gables on kappalemäärältään ja kestoltaan lähes identtinen debyytin kanssa, eivät sen biisit ole sävellyksellisesti samalla korkealla tasolla ja 55 minuuttia tuntuu aavistuksen ylimitoitetulta. Kiehtovan aavemaisilla melodioilla varustettuja osuuksia ei löydy määrällisesti entiseen malliin ja raivokkaampi yleisote ei tätä puutetta pysty korvaamaan. Myös hunajaisia kertosäkeitä soisi kuulevansa enemmän, vaikka levyn tarinaa kuljetetaan riittävän kiinnostavasti ilman suurempaa tarttuvuuttakin.
Ankaralla King Diamond -asteikolla Manor of the Se7en Gables asettautuu 90-luvun loppupuoliskolla ilmestyneen The Spider's Lullabye-The Graveyard-Voodoo -levykolmikon tietämille. Hyvä muttei loistava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti