Dödsrit
Spirit Crusher
Prosthetic
4,5
Useat vähänkään raisummat metalligenret black metal mukaan lukien ovat ottaneet aina keksimisestään lähtien usein vaikutteita myös punkista ja sen eri alalajeista. Etenkin hardcoren vaikutusta thrash-metalliin on turha kieltää, mutta kyllä mustasta metallistakin on löydettävissä yhteneväisyyksiä rujoon crust punkin ja D-beat -räimettä, jos ei nyt suoranaisina musiikillisina ja sanoituksellisina vaikutteina, niin ainakin periaatteiden ja toimintatapojen ehdottomuudessa ollaankin toisiaan jo huomattavasti lähempänä.
Karskit soundit, repivän yksinkertaiset ja kylmät melodiat ja riffit yhdistettynä kipakkaan tempoon on em. usein jollain lailla vastapelureiksikin aseteltujen genrejen peruskuvastoa. Ei siis ole mikään ihme, että elementtejä on yhdistelty puolin ja toisin ja ne ovat sujahtaneet osaksi musiikkia varsin luonnollisella tavalla. Näin tekee myös ruotsalainen Dödsrit kakkoslevyllään, mutta lisääpä sekaan vielä ansiokkaasti post-metalin puolelta tuttua tummempaa fiilistelyä.
Spirit Crusher on hämmästyttävä levy. Pelkästään paperilla tarkasteltuna sille olisi helppo lyödä jonkinlainen ärsyttävä hipster-leima, mutta jo kertakuuntelun perusteella käy selväksi, että kaikesta välittyy sellainen läpitunkeva alkukantaisuus ja henkilökohtaisuus, jollaista ei pysty teeskentelemään. Ahdistus, melankolia ja raivo välittyvät kuulijalle saakka ja sama aitous pätee kauttaaltaan myös musiikilliseen ilmaisuun, joka on täysin sisäistettyä eikä vain opeteltua.
Hämmästyttäväksi kertaheitolla vuoden parhaimmistoon nousevan albumin tekee se, kuinka jopa ärsyttävyyttä lähestyvän yksinkertaisista ideoista ja em. genrejen peruselementeistä se on tunteella kudottu kasaan. Suurimman osan ajasta vallitsevien tunnetilamyrskyjen vaihtuessa muuttaa myös musiikin intensiivisyys ja raastavuus muotoaan lähes ovelan huomaamattomasti punkin ja bläkin välillä. Ja kun on aika haikeamman tunnelmoinnin, siirtyminen kappaleiden sisällä tapahtuu yllättäen mutta soljuvasti. Ei siis mikään ihme, että vain neljästä pitkästä kappaleesta huolimatta kokonaisuus kietoo tiukasti pauloihinsa.
Spirit Crusheria kuunnellessa muutto korpeen kauaksi koko ihmiskunnasta alkaa luojansa Christoffer Österin lailla tuntua entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta.
Hitten
Twist of Fate
High Roller
4
Menneitä hyviä aikoja kultaisine muistoineen on etenkin 2010-luvulla yritetty mallintaa monesti genrestä riippumatta. Teoreettista osaamista asiasta monelta löytyykin, mutta edes napakympin reunamille ei moni osu todellisen luovuuden puutteiden takia. Eikä siihen osu Hittenkään kolmannella albumillaan, mutta nousujohteista uraa lupailevan vakaa heittokäsi sillä kuitenkin tuntuu juuri nyt olevan.
Vaikka yhtyeen itsensä mukaan vaikutteita on imetty tunnetuilta eurooppalaisilta heavypioneereilta sekä rapakon takaa, niin kyllähän espanjalaisten musiikin painopiste on voimakkaasti kallellaan Amerikan suuntaan. Jopa niin paljon, että useampikin kappale aina tällä levyllä debytoivan Alexx Panzan äänenkäyttöä myöten assosioituu vanhaan suosikkiini Dokkeniin. Donin tavoin kaverilla on hyvin miellyttävä ja riittävän sävykäs soundi ja kun kitaristit pistävät George Lynchin hengessä biisistä toiseen parastaan niin riffeissä kuin sooloissa aina kaksinkamppailuita myöten, paljastuu Twist of Fate yllättävänkin kovaksi luuksi.
Siinä missä biisien räväkkyys ja vauhdikkuus onkin ehdottoman positiivinen seikka, jää kokonaisuudelta kumminkin kaipaamaan vähän enemmän herkistelyä satunnaisten osuuksien lisäksi. Sävellysten pienellä trimmauksella ja On the Runin kaltaisia kertosäkeitä hitusen tarttuvimmiksi hoonaamalla Hitten voi hyvinkin palata taistelemaan kynsin ja hampain 80-lukulaisen metallin herruudesta ainakin genreintoilijoiden keskuudessa.
Nuoret Sankarit
Lassie palaa autoon 7”
Suppo Levyt/Woimasointu/Young Guns II
3
Vuonna 2011 ilmestyneellä eponyymilla ensi-EP:llä kuultiin nuorehkojen miesten rempseästi soitettua punk rockia. Muutamaa pikkujulkaisua ja täyspitkää myöhemmin juuri mikään ei ole muuttunut eikä ole tarvinnutkaan. Ikääntymisestä huolimatta joensuulaiset kuulostavat edelleen naiiveilta ja riehakkailta aivan kuten asiaan kuuluukin, on vertailukohtana sitten vaikka ihan genren alkuajat Suomessa.
Suurta sävellyksellistä nerokkuutta ja tarttuvuutta EP:ltä ei löydy ja pienen ihmisen lähes jokapäiväisistä vastoinkäymisistä kertovat sanoitukset vievätkin tässä suhteessa voiton. Nuorten Sankarien perus-punk on kuitenkin soitettu ja taltioitu ilahduttavan livemäisellä tatsilla ja soundeilla, että se ei kuulosta tippaakaan lattealta tai tylsältä.
Pitkälti juuri ilmavuudesta ja pelkistetystä esitystavasta johtuen sutjakasti etenevä kappaleviisikko on hitikkyyden puutteesta huolimatta mukavaa kuunneltavaa vauhdikas Onx mun pakko etunenässä.
Satan
Cruel Magic
Metal Blade
3
Viiden vuoden takaisella paluulevyllään Life Sentence Satan osoitti edelleen olevansa herra brittihevin saralla ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Atom by Atom oli sekin veteraanien varmaa hallintaa. Levykaksikko oli ajattomalta kuulostavaa vahvaa jatkumoa Court in the Act -debyytille (-83) ja tätä seuranneelle Suspended Sentencelle (-87) eikä levylle saakka taltioidussa melkoisen väkevissä live-esiintymisissäkkään ollut moitteen sijaa.
Periaatteessa monikaan asia ei ole muuttunut uudella albumilla, mutta nimestään huolimatta yhtyeen magiasta tuntuu silti jotain olennaista kadonneen. Ehtaa heavy metaliahan tässä edelleen tykitetään, mutta astetta haastavimmiksi muuttuneista sävellyksistä tuntuu kadonneen osa yhtyeen tavaramerkistä eli tarttuvuuden ja voiman konstailemattomasta symbioosista. Riffittelykin kuulostaa vauhdikkaimmillaan liialliselta nypyttämiseltä ja vaikutelmaa korostaa entisestään pelkistetty äänimaailma, joka tasapainoilee kappaleesta riippuen mukavan ilmavan ja kolkohkon rajamaastossa.
Kyllähän Cruel Magic silti keväällä ilmestyneen lähimmän verrokin eli Blitzkriegin Judge Not! -levyn voittaa, vaikka kiehtovista perustuksistaan huolimatta potentiaali jää kummallakin levytyksellä lunastamatta. Satan kuulostaa puutteistaan huolimatta piirun verran mielenkiintoisemmalta ja samaa voi sanoa myös Brian Rossin laululinjoista.
Void Rot
Consumed by Oblivion EP
Everlasting Spew
3
Void Rotin uranavaus tapahtuu nasevamittaisella EP:llä, jossa simppelin vanhakantainen death metal -vyörytys sekaantuu sopivissa määrin yhtä yksinkertaiseen doom metal -nopeuksista tutumpaan synkempään raahustamiseen. Aina matalia murinoita myöten jostain toispuolisista ulottuvuuksista kumpuava kombinaatio on elementeiltään tasapainossa ja kaikessa painostavassa tummuudessaan hyvinkin kiehtovaa.
Erilaisia mustan tai jopa harmaan eri sävyjä jää kappaleista silti kaipaamaan. Nyt EP:llä on kolmen sinänsä hyvän kappaleen sijasta periaatteessa vain yksi eikä eroa tahdo huomata edes pituuksista. Monipuolisuus ei toki ole tässä lajissa mikään ehdoton perusedellytys, mutta kuuntelijansa mentaalipuolella sen merkitys on huomattavasti suurempi. Pienetkin nyanssit kun voivat saada syleilemään tasaisempaakin jurnutusta sen kaihtamisen sijasta.
Consumed by Oblivion kalvaa tällaisenaankin jo koko ruumista, mutta sielua se ei vielä onnistu sisäänsä imaisemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti