torstai 4. syyskuuta 2014

Inferno #118/2014

Abraxas Countdown
Abraxas Countdown 7”
Samsara Exit
3

Yksinkertaisen tyylikkääseen avattavaan nuttuun puetun Abraxas Countdownin pienehköpainoksinen esikoinen antaa jo pelkällä habituksellaankin ymmärtää, että duona toteutetun musiikin kanssa ollaan joka suhteessa täysillä mukana.

Avausraita Requiem for Entertainment ei vielä kuitenkaan kasvata kummoisiakaan odotuksia, sillä sen post-rock henkinen ja vastakohdista tehoa hakeva minimalistinen eteneminen kuulostaa hieman päämäärättömältä koneiden käyntiin polkemiselta. Kääntöpuolen Israel (Azrael Is Real) -biisissä mylly jyskääkin jo hitailla kierroksilla selvästi aloitusta tehokkaammin. Jesumaisessa lopputuloksessa yhdistyykin varsin mukavasti simppeli hypnoottisuus herkempään ja melankolisempaan tunnelmointiin ja juuri tällaisessa materiaalissa yhtye vaikuttaisi olevan omimmillaan.

6,5 minuuttia musiikkia per puoli 33:lla pyörivälle seiskalle tekee kuitenkin soundeista ikävän latteat ja rupiset, vaikka korvat eivät edes jalometallia olisikaan. Kun soundillisesti toimivampi ilmainen nettilataus tarjoaa kaupan päälle vielä hyvin kokonaisuutta täydentävän ja yhdessä B-puolen kanssa kärkeen nousevan godfleshmaisen The Cradle of Grace-bonuskappaleen, voi vain kurtistella kulmiaan sekä formaatti- että kappalevalinnoille.

Selkeistä satsauksistaan huolimatta Abraxas Countdown ei vielä debyytillään ole läheskään valmis, mutta oikeaan suuntaan se silti on matkalla.

Capilla Ardiente
Bravery, Truth And the Endless Darkness
High Roller
3,5

80-luvun loppupuoliskolla ja 90-luvun alussa Candlemass ja Solitude Aeturnus määrittelivät käytännössä kahdestaan ensimmäisillä albumeillaan miltä eeppinen doom metal on. Noiden 20 vuoden takaisten julkaisujen jälkeen uusia yrittäjiä on toki tullut tasaisesti vähissä määrin, mutta varsin harvassa ovat olleet edes lähellekään em. klassikoita päässeet yhtyeet ja julkaissut. Capilla Ardientella tuntuisi löytyvän tähän potentiaalia, vaikka taivaspaikka ei vielä ensimmäisellä levyllään aukeakaan.

Chileläisten musiikin laadukkuus ei varsinaisesti tule suurena yllätyksenä, onhan nelikon jäsenistö suurilta osin tuttua jo aiemmin ansiosta ihan mukavasti mainetta keränneistä tuomionjulistajista kuten Procession ja Poema Arcanvs. Niinpä sisältöä hyvin kuvaavalla, jyhkeällä nimellä ristityn levyn neljä yli 10 minuutin mittaista biisiä ovatkin alusta loppuun saakka monipuolisen tasapainoksia teoksia, jotka yhdessä lyhyehköjen intron ja välisoiton kanssa muodostavat melko ilahduttavan kokonaisuuden.

Capilla Ardienten musiikissa on paljon samaa kuin Ancient Dreamsin (1988) ja Tales of Creationin (1989) aikaisessa Candlemassissa, vaikkei tunnelma yhtä vahvan eeppiseksi kohoakaan. Usein biiseissä edetäänkin samanlaisella yllättävälläkin vauhdilla, jossa siinäkin em. mestari oli erittäin taitava. Eikä kitaristi-laulaja Felipe Plaza Kutzbachin tarvitse hävetä vertailussa Messiah ”The mad monk” Marcoliniiin, sillä sen verran kuulaana ja kantavana hänen äänensä soi.

Bravery, Truth And the Endless Darkness on kaikin puolin jämerä ja taidokas esitys tässä erittäin vaikeassa genressä, vaikka jonkinlaista ytimekkäämpää tarttuvuutta siltä jääkin kaipaamaan. Toivon mukaan tunnelin päässä näkyy valoa tässä asiassa jo seuraavalla levyllä.

Church of Void/Lowburn
Split 7”
Omakustanne
3

Hajanaisen ja ikävän, parhaimmillaankin keskinkertaisen neitsyttäyspitkänsä viime vuonna Svartin kautta julkaissut Church of Void on lyöttäytynyt yhteen ”saman kylän” miesten Lowburnin kanssa, ja tuloksena on pienikokoinen ja painoksinen vinyylijulkaisu eli splitti. Jälkimmäinen porukkahan julkaisi niin ikään esikoisjulkaisunsa viime vuoden puolella ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan maistuvaa stoner-rokkia Soaring High EP:n neljä raitaa olivatkin.

Splitin avaava, tanakan suoraviivaisesti jytäävä Church of Void tuntuu saaneen juonen päästä kiinni debyyttiään selvästi paremmin, vaikkei muutamalla mieluisalla ja yksinkertaisella kitarajipolla varustettu Mad Mortician vielä mikään syvälle kuuloelimeen luikerteleva korvamato olekaan.

Lowburnin Dope Is a Pope rokkaa sekin raskaasti ja sekä samasta äänityspaikasta että miehestä johtuen pitkälti samankaltaisin soundein kuin kaverinsakin. Jostain kumman syystä se tuntuu kuitenkin kadottaneen turhan paljon vielä EP:llä vahvasti huokuneesta usvaisesta letkeydestään, joka tämän kaltaisessa huuruilussa on ykkösprioriteetti.

Kun toinen yllättää hiukan ja toinen pettää saman verran, on lopputulos kokonaisuutena kaikkien inhoama ihan kiva. Sellaisellekin on kuitenkin aikansa ja paikkansa ja aina sekin selvästi paskaa parempi on.

Desert Lord
To the Unknown
Under a Serpent Sun
3,5

Vain vuosi perustamisesta julkaistu Salvation 7” oli kehno startti Desert Lordin levytysuralle, junnaava ja mitäänsanomaton laahaus kun painoi herrojen otsaan oitis negatiivisen stigman. To the Unknown -levyllä oma tyyli tuntuu kuitenkin löytyneen hieman uudesta suunnasta ja letkeän raskas ja rouheahko synkistely kuittaakin esikoisen epäonnistumisen hyvin.

Kuten yhtye nimessäänkin kenties jo vihjaa, löytyy musiikistaan enemmän kuin hyppysellinen ns. desert rockia sekä stoneria, vaikka kotimaastamme lähin aavikkoa edes etäisesti muistuttava paikka löytyykin jumalan selän takaa Kalajoen hiekkasärkiltä. Selvimmin tämä tulee ilmi heti kärkeen vauhdikkaasti kulkevassa Forlorn Caravanissa loppuviisikon pikemminkin vasta matkatessa kohti hiekka-alueen ydintä hitaammin ja raskaammin.

Kumpikin tyyli sopii Desert Lordille hyvin, mutta avaajan ytimekkäämpää lähestymistapaa voisi soveltaa useammassakin kappaleissa. Jos bändi osaakin erilaisin pienin jipoin ja sopivin vaihteluin pitää biisinsä varsin mielenkiintoisena, voisi albumin neljää 8,5-9,5 minuutin raitaa osaavasti laihduttaakin ilman pelkoa anoreksiasta.

To the Unknown yllättää positiivisesti ja nostattaa vieläpä pientä toivoa sen suhteen, että entistä tutummaksi tyylinsä kanssa tuleva porukka saattaa jatkossa pystyä petraamaan vielä tästäkin.

GumoManiacs
Out of Disorder
Golden Core
3

Lähes kaikki niin vanhat kuin uudet sakurässijulkaisuthan nyt vaan on lähtökohtaisesti tsekattava, jos sopivasti eteen sattuu. Laulaja-kitaristi Daniel Reißin lempinimellä Gumo vielä demottanut, mutta debyytilleen nimensä GumoManiacsiksi vaihtaneen porukan kaksi ensimmäistä albumia eivät ole tuttuja edes niminä, mutta hyvä että Out of Disorder nyt sentään.

Ja sitä ihteäänhän levy on alusta loppuun. Musiikin juuret löytyvät kyllä selkeästi vanhakantaisesta pieksennästä, mutta varsin onnistuneesti Gumo yhtyetovereineen on saanut modernisoitua sekä sävellykset että tuotannon ilman että jälki kummassakaan olisi mitenkään liian siistiä tai ahdettua. Lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Exodusin Pleasures of the Flesh (1987) – Fabulous Disaster (1989) -levykaksikko, vaikkei GumoManiacs läheskään yhtä härskiä, oivaltavaa tai tarttuvaa olekaan.

Mitään vikaa ei levystä tahdo löytyä, sille sen koko kappalekymmenikkö rullaa mukavasti eikä kuunteli ala tuntumaan työstä oikein missään vaiheessa. Yhtä lailla siltä uupuu sellaiset syvälle tunkeutuvat koukut, jotka repisivät kuuloelimistä alasimet, jalustimet ja vasarat mukaansa.

Kiekon parhaan biisin tittelistä ei tarvitse edes käydä minkäänlaista taistelua: John Rambo. ”I am John Rambo, they call me a legend of war”

Joint Depression
Lowdown DVD
Sisamassam Zero Production
1,5

Sinnikkäästi aina 90-luvun alusta lähtien lukuisia demoja, livejä ja albumeitakin tahkonneet pohjoisen pojat yllättävät neljännellä levyllään. CD-soitin kun sylkee sen heti kättelyssä pihalle ja ainoastaan itse hopeakiekon tarkempi tutkiskelu paljastaa julkaisun DVD:ksi netin kertoessa tarkemmin, että kyseessä on yksittäisten kappaleiden muodostama musiikkielokuva.

Joint Depression kuulostaa epäilemättä edelleen enempi vähempi samalta kuin miltä se on alusta alkaen kuulostanut ja syntymävuosikymmenelleen tyypilliset raskaammat alternative rock/metal vaikutteet ovat vahvoina läsnä. Vaihtoehtoisuus vain kuulosti jo tuolloinkin korviini muutamaa äärimmäisen harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tylsältä sisäänpäin kääntyneeltä hiplailulta eikä Joint Depressionin kaikin puolin kotikutoinen meininki tee poikkeusta.

Musiikki tuntuukin olevan oululaisille setämiehille pikemminkin yhdessä puuhastelua ja todellisuuspakoa perhe- sekä työelämästä kuin kunnianhimoista luomisen pakon tyydyttämistä. Niin tylyltä kuin toteamus voikin kuulostaa, ei sen tarkoitus ole millään lailla vähätellä tekijöitä ja heidän motiivejaan, vaan kuvailla sillä ainoastaan itse musiikillista lopputulosta. Lowdown kun on muutamaa pientä valopilkkua lukuun ottamatta tympeän demomaista kuunneltavaa, jota kohtaan ei nostata kiinnostusta ppriun vertaa tarjolla oleva elävä kuvakaan.

Lowdown on kovalla innolla, sydämellä ja työllä toteutettu kovin sympaattinen audio-visuaalinen äänite, jonka merkitys ja sisältö ovat koko tekijäkaartille making of -dokumenttiekstroineen taatusti tärkeämpiä kuin mitä ostavalle yleisölle. Sitkeys ja periksi antamattomuus ovat silti kuitenkin aina arvostettavia hyveitä eikä itse tekemistä pidä koskaan väheksyä. Sekin on itsessään jo paljon enemmän kuin mihin monet tyhjännillittäjät koskaan kykenevät.

Koiran Näköinen Nainen
Kesämuistoja 7”
Blast of Silence
2,5

Joskus 20 vuotta sitten, kun muutamat Karkkiautomaatin kaltaiset kepeästi punkahtavat pop-yhtyeet olivat kovassa huudossa, ko. musiikin tyylilaji ärsytti suunnattomasti. Liekö ikääntymisen myötä mies ja maku pehmennyt, kun parisen vuotta nosteessa olleista uuden aallon orkestereista on löytynyt maistuviakin tapauksia Moderni elämä ja Lähtevät kaukojunat etunenässä.

Yksikkönä toimiva Koiran näköinen nainen on parissa vuodessa julkaissut useita kasetteja eikä ensimmäisestä seiskastakaan ole kuin puolisen vuotta. Uutta materiaalia pukkaa kuin liukuhihnalta konsanaan ja tämä kuuluu myös negatiivisesti Kesämuistoja EP:llä. Pienjulkaisun kuudesta kappaleesta kun neljä on juuri huonolla tavalla harmittomia ja kuuntelun jälkeen välittömästi unholaan painuvia vetäisyjä.

Ainoastaan A-puolen päättävä Kari Peitsamo sekä kääntöpuolen keskimmäinen, lyhyen ytimekäs ja eniten punk 22 & Down jättävät jonkinlaisia muistijälkiä. Toivon mukaan kesä 2014 jättää itselle värikkäämpiä musiikkimuistoja kuin mihin tämä bändi tällä julkaisulla pystyy.

Monolith
Dystopia
Final Gate
3

Niin uniikki kuin Ozzyn honotus onkin, ihmeen paljon maailmasta löytyy häntä hyvin imitoivia laulajia. Ensimmäisen täyspitkänsä nyt julkaisevan Monolithin laulaja-basisti Ralf Brummerlohin Osbourne-imitaatio kuuluu kyllä top kolmoseen kuulemistani ja eiköhän lopuillekin yhtyeen kolmesta soittoniekasta Sapatin kuusi ensimmäistä älppyä ole aika tuttuja. Cosmic Fairy -niminen biisi tarjoaa tästä ainakin melko vahvan vinkin.

Vaan eipä sakemannit sentään biisejä 1:1 matki, siinä missä Tony Iommi alkaa Bill Wardin rumpusvengauksen päälle jyrätä riffiä raskaalla kädellä, lähtee Ron Osenbrück huuruilemaan kitaralla kohti kosmisempia ja psykedeelisempiä sfäärejä Andre Dittmannin pyrkiessä seuraamaan kannuillaan. Startin Won't Come Downissa tämä onnistuu melko hyvin, lopun Rainbow'ssa taas selvästi kolhommin ja tylsemmin.

Diagnoosi Monolithin kohdalla on jo aika selvä, mutta taudin oireiden parantamiseksi tai oikeastaan pahentamiseksi kuulijassa lääkityksen merkkiä ja määrää tulisi yhtyeen miettiä tarkemmin. Homeopatia ei tähänkään tautiin auta, mutta jonkinmoisilla luonnonrohtojen käytöllä bändin musiikki voisi laajentaa tajuntaa entistäkin korkeammalle, laajemmalle ja värikkäämmäksi.

Ocean Chief
Universums Härd
I Hate
4

Sitten helmikuussa 2013 ilmestyneen kolmannen Sten-levynsä jälkeen Mjölbyn merikarhu tuntuu muuttaneen kurssiaan melko radikaalistikin kohti korkeuksia. Levyn kokonaiskesto on lähes puolittunut kompaktiin 42 minuuttiin, vaikka kappalemäärä onkin taas melkein tuplaantunut seitsemään. Tätä selittää tasaisesti biisien väleihin upotetut, Ocean Chiefin mitassa lyhyet instrumentaalit, joiden ansiosta raskas kokonaisuus saa tervetulleita uusia tumman eri sävyjä.

Universums Härd on edelleen läpeensä tanakkaa ruotsalaista lanaamista, mutta kosmisia asioita pohtivia sanoituksia kompataan entistä useammin joskin sopivan säästeliäästi lisääntyneellä stoner-groovella ja psykedeliselläkin huuruilulla. Entistä avarampi, joskin edelleen tiukan fokusoitunut ja tinkimätön, lähestymistapa nostaakin musiikin selvästi uudelle tasolle. Nyt raskas kuulostaa entistä raskaammalta, hidas entistä hitaammalta ja kokonaisuus aiempaa kiinnostavammalta.

Monipuolisuus sopii hyvin Ocean Chiefille ja lokikirjaani Universums Härd merkitäänkin yhtyeen tähän mennessä parhaimmaksi julkaisuksi. Tämän levyn soidessa on hyvä miettiä ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä universumin mittakaavassa.

Overkill
White Devil Armory
Nuclear Blast
4

Melkoisen muikeilla sekä tymäkillä Ironbound (2010) ja The Electric Age (2012) lätyillä 2000-luvun alkupuolen kuivan ja nuivan neljän albumin mittaisen kauden kuitannut Overkill on edelleen timmissä kunnossa uniikkinäänisen laulajansa Bobby "Blitz" Ellsworthin tavoin. Näiden 30+ vuotta speed/thrash-hybridiä jyränneiden tahdissa ja laadussa harva nykypäivän opetuslapsistakaan pysyy.

New Jerseyn poppoon kaksi em. viimeisintä levyä ovat olleet leimallisesti, mutta pelkästään positiivisessa mielessä, 2010-luvun tuotoksia niin soundeiltaan kuin biiseiltäänkin. White Devil Armory taas kuulostaa ainakin osittaiselta paluulta 90-luvun tunnelmiin sillä erotuksella, että se on selvästi tasaisempi kokonaisuus kuin vuonna 1999 ilmestynyt Necroshine puhumattakaan tämän neljästä edeltäjästä. Tuopahan uutukainen mieleen ajoittain jopa viimeisenä hyvänä alkuaikojen levynä pidetyn Horrorscopen (1991).

White Devil Armory vyöryyämyreistä ihailtavan vaivattomasti, ja vaikka siltä ei idioottivarmoja iskusäveliä tai tulevia klassikoita löydykään, on materiaali kauttaaltaan ihailtavan tasalaatuista ja aseistariisuuvaa. In Union We Stand edelleen!


Purple Hill Witch
Purple Hill Witch
The Church Within
2,5

Kylmä ja musta metalli tuntuu olevan enemmän norjalaisten juttu kuin haalea ja purppurainen ainakin jos Purple Hill Witchin ensimmäistä täyspitkää albumia käytetään mittapuuna jälkimmäisestä genrestä. Jamihenkinen japsykedeelinen stoner-doom-trio on kotiläksynsä tehnyt vähän liiankin hyvin, sillä ulkoa opettelemisen maku musiikista maistuu sisäistämisen ja siitä vedettyjen omien tulkintojen sijasta.

Soundimaailma levyllä on taustoiltaan mukavan lämminhenkistä muhjua, josta skeba kuitenkin on laitettu erottumaan pintaan selkeänä ja terävänä. Harmi vain, että juuri kitarariffit ovat kaikessa tavanomaisuudessaan tavattoman tylsiä suoraan oppikirjasta revittyjä. Basso sen sijaan venkoilee mielenkiintoisesti välillä hyvinkin omia polkujaan, mutta sekään ei riitä vetämään kokonaisuutta keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Purple Hill Witchiltä puuttuu musiikistaan Church of Miseryn härski, vastustamaton groove, mutta myös Electric Wizardin tonnin painoiset riffit ja jostain syvyyksistä kumpuava painostavuus. Ilman näitä sen debyytti ei vie järkeä tai aiheuta munaskuihin jännää kihelmöintiä kuten asiaan kuuluisi.

Serpent's Aim
Burn Up the Road EP
Omakustanne
2

Omien sanojensa mukaan Serpent's Aim on syntynyt nurin perin, eli suuntaamalla ensin studioon, eikä kylille ja kuppiloille huutelemaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoittaudu lopputuloksena kannalta kovinkaan onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä lähes kaikesta aina instrumenteista ja lauluista itse sävellyksiin vastuussa olevan Benjamin Varosen alle vuoden ikäinen levylle taltioitu visio on selkeä raakile.

Kylillä ja kuppiloissa olisi todellakin kannattanut meuhkata kokonaisena bändinä ennen näiden kuuden biisin julkaisua. Nyttemmin viisikoksi täydentynyt porukka kun olisi taatusti yhteissoiton ja ideoinnin myötä saanut kasvatettua runsaasti enemmän lihaan luiden ympärille, mutta samalla saanut myös karsittua pois suurimmat kömpelyydet.

Ei vanhakantaisetheavy/hard rock -rallit aivan toivottomia ole pois lukien tökeröillä nimilläkin varustetut puoliballadi You sekä tissinläpsyttelynä kulkeva Would You Be My Beast Tonight? Eniten potentiaalia löytyy melko räväkästi ja tarttuvasti etenevistä If I Rockista ja Women Driversista ja My Thick Electric Stickin letkeä perushyvä boogie erottuu selkeästi joukosta edukseen.

Kehnosta levytysuran alusta huolimatta yhtyeelle haluaa toivoa kaikkea hyvää jo pelkästään valitsemansa sympaattisen musiikkityylin takia. Sisuuntumisen ja kovan työn teon kautta porukka pystyy taatusti selkeästi parempaankin.

Zaum
Oracles
I Hate
4

Tavallisuudesta reilummin poikkeavat genrelokeroinnit, on ne sitten asettanut itse artisti tai levy-yhtiönsä, tuppaavat monesti vaikuttamaan pelkältä sanahelinältä ja erottuvuuden tavoittelulta, mutta kanukki-duo Zaumin lanseeraama Middle Eastern Mantra Doom kuvaa hyvin loogisen ajattelun ja järjen tavoittamattomiin pyrkivää musiikkia.

Ei Oracles-esikoisella kebabin käry mitenkään erityisen voimakkaana kaiuttimista leiju, mutta sitarin käyttö kitaran sijasta basson ohella sekä verkkaisesti etenevien pitkien ja varsin minimalististen biisienhypnoottinen rytmitys luo kieltämättä vahvaa tunnelmaa seesteisyyteen pyrkivästä itämaisesta mantrasta. Mistään auringonpaisteisesta ja iloluonteisesta kukkakedoilla tapahtuvasta hippeilystä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Zaumin mumisemat hengellisyyttä huokuvat runot ovat sisällöltään ajattomia ja paikoittain jopa pahaenteisiä.

Tämän Infernon doom-katsauksessa Zaum nousee piikkipaikalle ennakkoluulottomalla ja haastavalla julistuksellaan. Jos kappalenelikon avaava, eteerinen ja tummanpuhuva Zealot ei vakuuta, ei sitä tee loputkaan veisut. Orcales onnistuukin pysäyttämään ja rauhoittamaan kummasti kesken arjen askareidenkin kiinnittämällä huomion itseensä salakavalasti mutta varmasti. Om ah ra pa ca na dhih.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti