ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast
Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin
ensimmäiseltä live-DVD:ltä on
lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin
ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan
hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut
piristymisen merkkejä viime aikoina.
Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja
DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on
puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat
toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali
on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja
puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita
on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä.
Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin
hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen
tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista
efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä.
Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu
niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.
Bonuksena
tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis.
Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy.
Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta
puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan.
Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle
versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10
ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade
Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee
90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin
livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan
tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista
kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol
of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta.
Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu
ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä.
Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin
vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi
mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.
Hifisteille
ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla
kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli
on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta
puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja
samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan
analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.
Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän
kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa
olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi
paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin
orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10
CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media
Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin
TV-studion yhteistyönä on
jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge.
Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen
kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan
lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes
kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee
tietää.
Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu
laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy
häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan
matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20
biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön
tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi
vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo
edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja
Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa
keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla
kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista
suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun
seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään
rupista massaa. 6/10
CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos
Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin
hengessä veivaava Chainsaw
pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään
uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua,
joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti
bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan
ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun
levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta
sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista.
Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon
toivomisen varaa. 5/10
THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade
Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen
ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta,
mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni
on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut
istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta
kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.
Crowned Unholy korjaa
kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat
on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko
komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille
kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version
hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin
death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa
soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista
ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja
vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta
kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy
intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin
keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen
mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia,
mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti
esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10
THE CROWN
The Burning
Blackened
Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti
saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu
uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy.
The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna
huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit
etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana
on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi
osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen
tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10
ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above
Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara
on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin
keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan
uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan,
sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen
ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti.
Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran
ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa
luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10
THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter
Ensilevyllään raskasta doomia paiskova
The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin.
Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta.
Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain
trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden
jälkeen
levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus
ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on
vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin,
mutta perusasiat toimivat aina. 7/10
JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media
Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen
pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri
on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään
ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia
muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?
Jag Panzerin
musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia
ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta.
Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi,
vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä.
Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia
ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita
omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen
legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan
heikentyneen.
Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan.
Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti.
Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten
ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy
etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia
etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa
taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia
ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen
progressiivisuuden sijaan. 6/10
MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary
Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen,
vaan myös osittain
juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella
levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet
asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska
se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust
in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan
arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni,
kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.
Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla
levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin
kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme
albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään
väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti
yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail
the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust
in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi
helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy
taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut
kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi
loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta
löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla
vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti
aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama
keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin
vaikea löytää.
Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa
ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza,
ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan,
mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka
osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin
faneilleen. 8/10
METAL CHURCH
The
Weight of the World
Steamhammer
Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha
20-vuotias työhevonen on jälleen
piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua
jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu
taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa
on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista
ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet
kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.
Tyylillisesti
Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa
niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään
orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin,
vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi.
Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka
herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät
muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka
kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua.
Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän
raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen
tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.
Vaikka
levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös
tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin
samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa
välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn
alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei
iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta
kilosta poltettua savea käy. 6/10
MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter
Pitkähkön uran germaanisen doom metallin
saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä.
Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true
doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta.
Mieslaulajan ääniala
ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat
kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai
mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän
toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista
ideoista ammentavat kappaleet. 6/10
NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media
Viiden vuoden takainen idea julkaista
orkesterin suosikkisävelmiä omina
tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa
täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena,
sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti
19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata
odotella.
Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa
erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista
vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin
outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer,
Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille
metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla
otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki
levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely
pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle.
Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa
hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm
Death hyydy eikä petä. 7/10
POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above
Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa
pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin.
Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan
voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen
simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta
pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu
ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha
rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren
die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10
SAINT VITUS
V
Southern Lord
Kapitalismin luvatussa maassa operoiva
Southern Lord on pitänyt tiukasti
kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan
julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan
omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille
löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.
Julkaisemalla alan piireissä legendaksi
nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen
on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin
vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla
tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä.
Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta
kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu
oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento
ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy
myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa
kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living
Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet
lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin.
Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa
vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.
Jos et
tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on
tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen
musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10
SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus
Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan
lähes 20 vuotta kestänyt
ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista
sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin
eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana
väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt
kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista,
kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan
ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10
SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory
Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti
yllätti kaikessa intensiivisyydessään
ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa
speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella:
laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty
tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia
ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja
ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista
ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin
laukkaan. 8/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti