Michael Schenker’s Temple of Rock & Lovedrive Re-Union Tour – Klubi, Tampere 25.4.2013

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta, kuinka arvaamattomista otteista tunnetun kitarasankarin paletti pysyi kasassa Mansessa.

Inferno #105/2013

Annie Mall

Heavy Feathers

Grassbay

3

Harva bändi myöntää ääneen olleensa pitkään harhateillä musiikkinsa kanssa, mutta näin vaan tekee viisi vuotta täyttänyt helsinkiläinen Annie Mall esikoisjulkaisunsa yhteydessä. Aivan vieläkään ei oma linja tunnu täysin löytyneen, sillä niin kypsältä kuin yhtye kaikin puolin kuulostaakin, on sen biiseissä vallan paljon tyylillistä hajontaa. Vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta tässä tapauksessa albumi tuntuu ennemminkin hieman linjattomalta kuin sisällöltään ilahduttavan monipuoliselta.

Laulaja Sini Peltokorvella on kieltämättä kiehtova ja vahva ääni, jolla neiti pystyy tulkitsemaan hyvinkin erilaisia, aina väkisinkin Queens of the Stone Age:n mieleen tuovista Foxholen ja Where Are the Tyrants Made? -kaltaisista stoner rock vedoista kevyemmin tunnelmoiviin viisuihin levyn päättävän Amyn lailla. Hienoimmin viisikko onnistuu herkän savuista ilmapiiriä ja outoa riehakkuutta sisältävässä Die Mice -kappaleessa sekä tätä seuraavassa popisti rokkaavassa Some Die Youngissa.

Nimileikkisällä Annie Mallilla on runsaasti hyviä palikoita osaavissa käsissään, mutta prameampaan lopputulokseen päästäkseen sen pitäisi entistä harkitummin suunnitella mitä se haluaa niistä rakentaa, toimivan hikisen rock-klubin vai täydellisesti lomailuun sopivan kesämökin vesistön rannalla. Molempia kun ei ole mahdollista toteuttaa samalle tontille.

Anthrax

Anthems EP

Nuclear Blast

3

Ajatus Anthraxista coveroimassa 30-40 vuotta vanhoja rock ja AOR-biisejä Rushilta, Thin Lizzyltä, AC/DC:ltä, Cheap Trickiltä sekä Bostonilta että Journeylta voi tuntua aluksi oudolta, mutta onhan yhtye uransa alkuaikojen tunnetuimpien Alice Cooper, Sex Pistols, Black Sabbath, Discharge ja Run DMC yms. lainojen jälkeen esittänyt omia näkemyksiään useista muistakin ei niin itsestään selvistä kappaleista aina U2:sta, The Policeen ja Queeniin. Tämän lisäksi bändin solistilla Joey Belladonnalla on myös aktiivinen em. AOR-legendoja sekä mm. Pink Floydia coveroiva bilebändi Chief Big Way, jossa intiaani laulamisen lisäksi soittaa muuten myös rumpuja.

Omana itsenäisenä julkaisunaan lainalauluja sisältävä EP tuntuu väkisinkin hieman turhalta, etenkin kun nippa nappa yli puolen tunnin mitasta kolmannes tulee Worship Musicilta napatusta Crawlista sekä tämän uudelleen miksatusta versiosta. Onneksi herra Belladonna on iän myötä kehittynyt vain entistäkin paremmaksi laulajaksi. Äänen hallinta, voima ja väri on huomattavasti paremmalla tasolla kuin nuorena jullina, jolloin laulaminen oli kaikessa klassisuudessaan melkoista kiekumista. Ei siis olekaan mikään ihme, että herran suoritus näinkin erilaisissa ja vaikeasti hyvin tulkittavissa kappaleissa on kehumisen arvioista.

Anthraxin versioiden suurin ongelma onkin se, että ne kuulostavat kylmiltä ja steriileiltä verrattuna dynamiikkaa ja vahvoja tunteita tihkuviin alkuperäisiin. Voi kunpa mukaan olisi saatu samanlaista rosoista soittamisen meininkiä kuin The Greater of Two Evilsillä (2004), jossa bändin silloinen vokalisti John Bush teki selvää jälkeä itsensä näköisillä tulkinnoillaan edeltäjiensä Turbinin ja Belladonnan tutuiksi tekemistä veisuista. Eräänlaista coverointiahan se tuokin oli.

Hieman yllättäen parhaiten toimivat versiot Cheap Trickin Big Eyes, melkein Deep Purpleksi muuttunut näkemys Bostonin Smokin' -kappaleesta sekä mukavasti svengaava Keep on Runnin', jonka alkuperäisesittäjä on edelleenkin vahvaa aikuisrokkia julkaisevaa Journey. Rushin Anthem kuulostaa turhan hätäiseltä ja AC/DC:n TNT sekä Thin Lizzyn Jailbreak taas sieluttomasti yksi yhteen vedetyiltä perusrokeilta.

Anthemsilla on tasan puolet hyvää ja toinen puoli ei niin hyvää. Kolmonen on näiden ääripäiden keskiarvo.

Final Assault

King of Shame 7”

Omakustanne

3

Kaksi täyspitkää aiemmin ilmoille tuutannut Final Assault tyytyy tällä kertaa pienempään määrään biisejä ja formaattikin on muuttunut digitaalisesta analogiseksi. Äärimmäisen yksinkertaisiin valkoisiin(!) kansiin tällätty, vahvassa 80-luvun hengessä viivaimella suunniteltu logo paljastaa jo sisällöstä paljon. Rässiähän tämän on oltava, joskaan selkeät crossoverit hajut eivät käy korviin kuin vasta kuunteluvaiheessa.

Seiskan kipakasti starttaava nimiraita hidastuu hetkessä hieman yllättäenkin keskitempoiseksi thrash-hölkäksi, mutta kiitos repivä-äänisen laulaja Jänön ja kireäsoundisten kitaristien Asan ja Jurgin livakan sooloilun biisi ei kuitenkaan taannu tylsäksi junnaukseksi.

Kääntöpuolella kierroksia onkin lisätty sitten reilusti, kun bändi esittää kunnianosoituksensa ilmeisille esikuvilleen. Suicidal Tendenciesin I Feel Your Pain And I Survive sekä Misfitsin Death Comes Ripping vetäistääkin läpi hyvällä asenteella ja intensiteetillä eikä tulkinnoista löydy moitteen sijaa. Eipähän kaksikko ole edes sieltä kuluneimmasta tai koveroidummasta päästä.

Jos uusimaalaisten omassa kappaleessa King of Shame olisi lisänä edes puolet lainojen energiasta tai tarttuvuudesta, olisi kokonaisuus selkeästi parempi. Nyt se painottaa lopputulosta vastustamattomasti kohti hyvää keskitasoa.

Hateform

Sanctuary in Abyss

Spinefarm

3,5

Vastoin hyvin yleistä konsensusta Turku on minusta kaunis ja mukava paikka. Sama pätee myös itse turkulaisiin, joiden mokellus kuulostaa korviini hassulta muttei rumalta. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt turkulaisuutta, itse kun en ole oikeastaan mistään kotoisin. Nyt Spinefarmille päätynyt ja kolmannen levynsä julkaiseva Hateform on niin ikään turkulainen, enkä koskaan ole täysin sisäistänyt heidänkään tuotoksia.

Lähtökohtaisesti orkesterin death metaliin pohjautuva ja hivenen thrashin puoleltakin ammentava musiikki on aina ollut makuuni, mutta kumpikaan kahdesta aiemmasta täyspitkästä ei ole tahtonut avautua sitten niin millään, vaikka kuinka olen halunnut ja useasti läpi pyöritellyt. Sisäistämisongelmani ei ole johtunut tyylillisistä, toteutuksellisista tai soitannollisista seikoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on aina tuntunut olevan liiankin paljon tarttumapintaa. Täysillä mukaan tempautumisen sijasta olen aina jäänyt paikallinen ihmettelemään kuka-mit-häh-kyl määki Turus -tyyppisesti. Tällä uutukaisella ongelmani on selkeästi aiempaa lievempi, vaikka sisältörikkautta ja vauhtia tuntuu silti vieläkin olevan hieman liikaa tällaiselle puoli-savolais-puoli-hämäläiselle.

Albumin taidokkaasti ja ennen kaikkea tyylikkäästi juoksevat kitaramelodiat ja liidit miellyttävät erityisesti korvaa, hyvinä esimerkkeinä Born Exiled ja Sculpture of Flesh. Usein turhankin vaikeasti hahmotettavaksi yltyvä riffittely sekä kauttaaltaan selkeiden kertosäkeiden puute synnyttää turhan suuren ristiriidan ja riittämättömyyden tunteen muuten hienosti toimivan melodisuuden kanssa.

Jos seuraavalla levyllä jatketaan siitä, mihin Sanctuary in Abyssin päättävä mahtava biisikaksikko, huikea lähes 9 minuuttinen instrumentaalieepos Illusion For The Absolved... ja jylhä ...Redemption for The Awake jäävät, alan taatusti ymmärtämään turkulaisia entistä paremmin.

Jumalan Ruoska

Kolme miestä ja beibi LP

Ässä-levyt

2

Tässäpä vasta kokonaisvaltaisen hämmentävä julkaisu. Pitkäsoitto kun taltiointiin jo vuosina 2003-2004, mutta rahojen loputtua ja miehistön vaihduttua itse julkaiseminen jäi. Tosin tämän jälkeen ylä-savolainen orkesteri tosin julkaisi varsinaisen debyyttinsä vuonna 2007 vain hajotakseen vielä samana vuonna. Viime vuonna tapahtuneiden kolme keikan comebackin myötä Kolme miestä ja beibi päätettiin kuitenkin vihdoin ja viimein saattaa ihmisten saataville ja formaattina tietenkin pelkkä vinyyli. Eikä tässä vielä kaikki.

Musiikillisesti Jumalan Ruoska sivaltelee varsin karskia ja rosoista rokkia, jonka juuristosta löytyy myös punkkia, niin asenteellisesti kuin musiikillisestikin. Kun kokonaisuutta sekoitetaan vielä kappaleista riippuen selkeillä twist, jazz, jytä ties minä muine rock-vaikuttein, on albumi melkoisen outo lintu tai kala.

A-puolen varsin menevän avaustrion Katuhässäkkä, Siihen tottuu ja Maantiesotilaat jälkeen samalle tasolle ei pääse kuin B-puolen avaava Haluutsä että mä delaan? Näistä neljästä kappaleesta olisikin saanut kursittua kokoon melko mukavasti toimivan EP:n, nyt loput kahdeksan kappaletta sekoittavat ja taannuttavat kokonaisuutta alle keskinkertaisuuden.

Jumalan Ruoskan omintakeista asennetta ja tyyliä on silti pakko arvostaa vaikkei siitä pitäisikään. Kylähulluja kun harvemmin enää nykyään näkee kylien raiteilla tai keikkalavoilla.

Lovijatar

Hämärän kulkija EP

Omakustanne

3

Lovijattaren juuret ovat vahvasti Etelä-Karjalan helmessä Lappeenrannassa sekä stoner rockissa. Yhtyeen laulaja Tommi Vaittinen kun on ehtinyt vaikuttaa mm. jo 90-luvun puolella toimineessa Shamosissa ja sen eräänlaisessa seuraajassa Elephant Bellissä, joissa myös rumpali Mikko Neuvonen on paukuttanut. Kun bändiä on perustamassa ollut niin ikään lappeenrantalainen Battleloresta tuttu kitaristi Jussi Raivio, on vanha lasten seuraleikki osoittanut jälleen toimivuutensa Suomen pienissä muusikkoympyröissä.

Jos yhtyeen keskeinen ajatus yhdistää suoraan mm. Kalevalaista vanhaa kansanrunoutta, loitsurunoja, S. Albert Kivisen luomia Cthulhu-mytologiatekstejä sekä itkuvirsien teemoja nykyajalle tutumpaan raskaaseen rockiin ei olekaan ideana aivan täysin uniikki, on se silti erittäin kiehtova ajatuksen tasolla ja osaksi myös Lovijatarin toteutuksena.

Lovijatarin laululinjat sekä tenhoavat tekstit toimivat hyvin yhteen, mutta itse musiikki riffeineen ja melodioineen ei tahdo päästä samalle tasolle. Mitä rankemmaksi meininki yltyy, sitä sisällöllisestä konseptistaan irrallisemmalta itse musiikki kuulostaa. Lähes herkän balladimainen Kun usva peittää minut saleihinsa tai sitä seuraava suhteellisen kepeä ja melkeinpä progemaisesti tunnelmoiva Kulje kuu pala päivä EP:n mieleenpainuvimpina kappaleina vain vahvistavat tätä kuulohavaintoa.

Ensijulkaisullaan Hämäränkulkija Lovijatar on heti löytänyt kiehtovan polun pään, jota ei liikoja ole tässä maassa kuljettu. Matkaa sillä on kuitenkin vielä runsaasti taitettavana, ennen kuin edes määränpää on taivaltajille saati seuraajille selvinnyt.

Shades of Nowhere

Nowhere Town

V.R. Label Finland

3,5

Bruce Springsteenin tyylisen american tekeminen hyvin ja vakuuttavasti on kaukana helposta, etenkin jos artisti tai yhtye ei ole sitä imenyt jo äidinmaidosta lähtien sekä vielä elänyt ja hengittänyt tämäkin jälkeen vuosikausia aidoilla tapahtumapaikoilla. Shades of Nowhere onnistuu tässä kaikessa kolmannella albumillaan suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka sen kappaleissa ei olekaan kuin pieni osa Pomon täysin uniikista intensiteetistä ja karismasta.

Enemmän esimerkiksi The Gaslight Anthemin musiikissa Brucea on kuin turkulaisissa jo pelkästään kotimaansa perusteella, mutta samanlaisista pienen ihmisen elämää kuvaavista yksinkertaisista tarinoista myös Shades of Nowhere laulaa. Kappaleiden melankolisesta pohjavireestä löytyy paljon silkkaa poppia, mutta korvia höristämällä vaikutteita löytyy myös sekä punk- että irkkurockista. Näistä osasista bändi on saanut hienosti sovitettua lähes koko levyllisen mainiosti eteneviä ja suurelta osin erittäin tarttuvia kappaleita, joilla se onnistuu kuulostamaan selkeistä vaikutteistaan huolimatta riittävän paljon itseltään.

Nowhere Townilta jää ainoastaan kaipaamaan astetta rosoisempaa otetta sekä entistäkin syvemmälle uppoavia tunnetiloja. Lopputulos jää nyt väkisinkin hieman laimeaksi, vaikka porukalla potentiaalia korjata nämä pienet joskin merkittävät puutteet selkeästi tuntuisikin löytyvän. Toivon mukaan näin käy viimeistään seuraavalla levytyksellä.

Sortokausi

Pelkotila

Aurastar

3,5

Kun amerikkalainen moderni metalliyhtye esittää olevansa rankka, kuulostaa lopputulos niin usein pelkästään itsetarkoituksellisen brutaalilta ja tylsältä junnaamiselta. Vaan annapas olla kun suomipoika tekee samanlaista, niin johan kiinnostaa eri tavalla, kokonaisuus svengaa kivasti ja kurmuutus alkaa olla lähes kauttaaltaan jopa tarttuvaa. Fredin laulun sanoin: se outoa on.

Nimi Sortokausi tuo ennemminkin mieleen hardcore/punk-yhtyeen kuin nicolemaista raskaan melodista nytkytystä hivenen sotajumalamaiseen synkän tarkkaan vyörytykseen yhdistävän porukan, jonka tyylilajia nuoriso kutsuisi käsittääkseni lähinnä deathcoreksi. Vaan eipä kumpikaan nimi bändiä pahenna, etenkin kun viisikko on ehtinyt kypsytellä kokonaisuutta useamman demon ja EP:n ajan sitten perustamisvuotensa 2004.

Sanoituksellisesti yhtyeen paletti on hivenen levällään, sillä niin väkivallan kuin henkisen pahoinvoinnin kuvauksissa yhtyeen sanoma kaikessa geneerisyydessään ei onnistu piinaamaan kaivatulla tavalla. Sen sijaan Suomen ainoata poliittista murhaa, Eugen Schaumanin tapausta tai uskonnollista terrorismia käsitellessään tekstit ovat selkeässä konkreettisuudessaan huomattavasti tehokkaampia.

Jos nasevan mittainen Pelkotila on jo tällaisenaan vallan valmiin kuuloinen paketti ensimmäiseksi täyspitkäksi julkaisuksi, on selkeää potentiaalia omaavalla Sortokaudella silti vielä petraamisen varaa. Auran tyhjästä ilmaantuvan pikkunätin melodian tai Poliittisen murhan hienon lyhyen liidin ja sitä seuraavien kitarakuvioiden sekä koskettimien yhdistelmän kaltaisia säästeliäästi käytettyjä yllätyksiä voisi viljellä vieläkin rohkeammin. Eksoottisina mausteina ne ovat paikallaan jo nyt, mutta suun makureseptoreita kiusaisi mielellään astetta suurempinakin annoksina.

Lost Society & Overkill - Pakkahuone, Tampere 17.4.2013

Amerikkalais-suomalainen kombo osoitti, että laadukkaan thrashin tulevaisuus voi olla niin nuorissa kuin vanhoissa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Lowburn "Soaring High" EP

1. Soaring High 04:52
2. Running On Fumes 02:43
3. The Power It Holds 06:12
4. Moonful of Stars 05:21

Kokonaiskesto: 19:08







Eipä ole mikään ihme, että heti ensimmäisellä julkaisullaan lappeenrantalaisen Lowburnin paletti on lähes just eikä melkein kasassa. Onhan sen laulaja-kitaristilla Tomi Mykkäsellä vankka kokemustausta stoner-haahuilusta ja rokkailusta jo pitkälti 90-luvun puolelta niin Shamosin kuin Elephant Bellinkin riveistä. Kun tähän yhdistetään vielä musisointi mainiossa ja monelle ikävän pimentoon jääneessä Evemasterissa sekä Battleloressa (johon lopuilla kolmella Lowburn-kaverilla on myös kytkös menneisyydessä), niin ammattimiehistähän tässä on kysymys, eikä mistään vasta 2000-luvulla Monster Magnetiin tai Blue Cheeriin hurahtaneista untuvikoista.

Stoner rock on yksi niistä muutamasta musiikin tyylilajista, josta en ole juurikaan jaksanut innostua genrenä 2000-luvulla, mutta jonka harvat pioneerit ovat aikoinaan tehneet yhä edelleenkin hienosti potkivia levyjä. Kuunnellessa ensimmäisiä kertoja "Soaring High" EP:tä mielessä pyörii ainoastaan kysymys, miksi tämän kaltaista musiikkia edelleen tehdään ja etenkin julkaistaan. Sen verran vahvasti pitkään täysin muuttumattomina säilyneiden perusasioiden äärellä Lowburn kuitenkin on. Vastaus alkaa kuitenkin hahmottua     siinä viidennen pyöräytyksen kohdilla, kun kappaleet tunkeutuvat ensin päähän, siitä istumalihaksiin ja viimein myös jalan alle. Jo pelkästään työn ääressä konttorituolissa istuskellessa hyväksyvä nyökyttely, pienimuotoinen hytkyminen sekä varovainen jalan naputus lattiaan rupeaa muodostumaan tahdottomaksi rutiiniksi ja voi vain kuvitella millaiseksi meno yltyisi yhtyeen keikalla pienessä keskiolutpöhnässä.

Lowburn osaa piru vie tehdä tutuista ja yksinkertaisista aineksista toimivaa rock-musiikkia, joka osoittaa esimerkillisesti, että hyvään lopputuloksen pyrkiessä ei todellakaan tarvitse yrittää luoda jotain uutta ja ihmeellistä, jos vain on todella sisäistänyt musiikin syvimmän olemuksen ja osaa sitä myös hyödyntää omissa luomuksissaan. EP:n kaikissa neljässä kappaleessa näin todellakin on tapahtunut aina messevän muhkeista soundeista lähtien, on kyse sitten tanakasti potkivasta nimiraidasta, vastustamattomasti svengaavasta "Running on Fumesista", vahvasti Monster Magnetilta kuulostavasta ja sopivan niukasti väriksi lisättyä psykedeliaa sisältävästä "The Power It Holds" -biisistä tai mainiosti koko ajan etukenossa jytäävästä "Moonful of Starsista" päätöksestä.

"Soaring High" ei saa edustamaansa genreä nousemaan uuteen kukoistukseen, mutta se taatusti potkii sitä eteenpäin korottaen samalla rimaa, jonka ylittämiseksi Suomen vireän, mutta syvällä undergroundissa luimistelevan stoner-skenen edustajat saavat tehdä kovasti töitä.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Ranger tulee ja tappaa taas

Melkein on unohtunut hehkuttaa Rangerin uutta "Combat Metal" kolmen biisin EP:tä, joka sekin on julkaistu ainoastaan kasettina aivan samoin kuten viime vuonna ilmestynyt "Metal Gear" EP. Kun meininki on entistäkin hurjempaa ja tiukempaa, ja ääriripeisiin rässiveisuihin on hiipinyt vielä hiukan enemmän iskevyyttä, on "Combat Metal" kerrassaan huikea suoritus aina viimeistä instrumentaalikappaletta myöten. Sopivasti siistiytynyt, mutta silti yhä autenttisen sohjoinen reenikämppätuotanto vain korostavat entisestään niin itse musiikin kuin soitonkin energisyyttä, vaikka kultakorvat ja Ipod-sukupolvi muuta väittäisivätkin.

Dekkinsä ja mankkansa jo vuosia sitten hölmöyksissään myyneet, mutta taas tai yhä vinyyliä hankkivia voi lohduttaa tietoa, että ensi kuussa Ranger on aloittamassa mini-LP:n äänitykset. Tarkempi info ja sisältö ei vielä ole tiedossa, mutta eiköhän nämäkin piekkoin selviä. Mustan kullan julkaisua odotellessa kannattaa Internetistä ottaa haltuun "Touch of Death" ja "Supreme Evil" -kappaleet. Se nimittäin kannattaa olet sitten sotahullu militaristi tai aseistakieltäytyjä hippi, pääasia että erinomainen rässi maistuu.

Hiidenhauta "Surma saapuu suota myöten" EP

1. Hiiltyneet 06:29
2. Häpeä 05:07
3. Talvi 07:35
4. Jäällä 1156 04:58
5. Varjot 12:02

Kokonaiskesto: 36:11






Osuvasti kesken pimeimmän talven esikois-EP:nsä lähinnä promotarkoituksiin julkaissut satakuntalainen Hiidenhauta kuulostaa näin vuonna 2013 selkeästi ilahduttavan 90-lukulaiselta. Jos vielä 2000-luvun alussa koskettimin koristeltu ja black metalista ammentava pakanametalli oli suurimmalta osin halvan oloista ja tylsää ideoiden kierrätystä vailla kummoistakaan vakuuttavuutta, on pitkä tauko tehnyt tehtävänsä. Nyt genrestä lepotaukoa saaneet korvat ja mieli jaksavat kuunnella ja osaltaan jopa innostua Hiidenhaudan musiikista.

Ei ole pienintäkään epäilystä siitä, etteikö "Surma saapuu suota myöten" suurena innoittajana ole ollut etenkin alkuaikojen Moonsorrow, joka tosin vasta kahdella viimeisimmällä julkaisullaan "Viides Luku – Hävitetty" (2007) ja "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa" (2011) löysi vihdoin täysin oman, kliseevapaan ja ennen kaikkea uskottavan ja tarttuvan musiikillisen linjansa.

Hiidenhaudan EP on kaikessa konstailemattomuudessaan sekä hyvässä että pahassa varsin karskia. Soundillisesti sitä voisi pitää jopa kolkkona, mutta sekä hyvin erotteleva että selkeä ja puleerausvapaa tuotanto on "demomaisuudessaan" oikeansuuntainen valinta yhtyeen musiikille, vaikka pientä tasojentarkistusta eri instrumentit kaipaisivatkin.

Musiikin keskeisinä elementteinä ovat Rienan heleät naislaulut sekä mittavissa määrin käytetyt yksinkertaiset kosketinmatot ja kuviot, joiden toistuvana vastapainona ovat Fornjoturin rääkynät. Samoja vastakohtiin perustuvia tehokeinoja käytetään uskollisesti ja yksinkertaisesti myös kappaleiden rakenteissa, sillä pääasiallisesti hitaasti ja keskitempoisesti kulkevia biisejä ryyditetään satunnaisilla blasteilla kuten "Häpeässä" tai "Varjot"-kappaleen Finntroll-henkisellä hilipili-osiolla.

Valmiimillaan yhtye on mytologiaa, antikristillisyyttä sekä mystiikkaa käsittelevissä ja vanhaan kalevalamittaan puetuissa sanoituksissaan, joiden kuuntelu ja sisäistäminen ei hävetä missään vaiheessa silloin kuin niistä ylipäätään selkoa saa. Vaikka bändin tyyli onkin jo heti alkuvaiheessaan löytänyt oikeaan suuntaan viettävät selkeät urat, on etenkin sovituksellisissa ratkaisuissa vielä hiottavaa. Pienessä yksinkertaistamisessa sekä entistä eheämpiin kappalekokonaisuuksiin pyrkimisessä ja sitä kautta sujuvuuden ja tarttuvuuden kasvattamisessa Hiidenhaudalla on vielä tekemistä, sillä nyt kaikista viidestä biisistä ainoastaan "Talvi" osuu kokonaisuutena parhaiten maaliinsa. Kansikuva poislukien visuaalista ilmettä kannattaisi myös miettiä hiukan enemmän, sillä nyt otetut promokuvat kun ovat kuin suoraan huonosta saatananpalvontaheviä käsittelevästä dokumentista tai sketsisarjasta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega+
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Inferno #104/2013

Bloody Hammers
Bloody Hammers
Soulseller
3

Musiikillisilta lähtökohdiltaan Bloody Hammers on oikealla asialla. Sen musiikki lepää vahvasti 70-lukulaisessa synkemmän puoleissa heavy rockissa, jossa on paljon samankaltaisia doomia kuin vaikkapa Black Sabbathista tai Pentagramissa. Autenttisen simppelit ja jyhkeät soundit sekä lämminhenkinen tunnelma tekevät kuuntelukokemuksesta mukavan intiimin, jonka suurimpina joskaan ei dominoivina osatekijöinä on jännän vähäeleisesti laulava, mutta hyvän äänen omaava laulaja sekä harvakseltaan käytetyt koskettimet.

Yksinkertaisuus lähestymis- ja toteutumistapa sopii yhtyeen musiikkiin hienosti, mutta turhan monet kappaleet tuntuvat silti raakileilta ja identtisistä perusrumpukompeista ja riffeistä koostetuilta. Parhaimmillaan Roky Ericksonia nimellään kunnioittava porukka saa kuitenkin aikaiseksi vallan hienoa jälkeä kuten simppelin tarttuvan kertosäkeen sisältävässä Fear No Evilissa tai hartaan haikeassa Say Goodbye to the Sunissa.

Vasta viime vuonna perustetun bändin olisi syytä ollut kehitellä biisejään hieman kauemmin ennen ensijulkaisuaan. Ajatonta ja kiireetöntä musiikkia soittavilla ja underground-lafkalle levyttävillä amerikkalaisilla kun ei luulisi olleen mikään hätä saada tuotostaan kuuluville. Nimi kannattaa silti painaa mieliin jo nyt ja unohtaa kaikki ennakkoluulot ja höpinät occult rock trendistä.

The Carnival
Huonon veren oireet LP
Krypta/Rusto Osiris
4

Pitkälti yli 10 vuotta toiminut ja lähes yhtä monella vinyylillä esiintynyt The Carnival uskaltautuu vasta nyt julkaisemaan ensimmäisen kokopitkän LP:nsä, joka onkin eri naseva 13 biisin ja 30  minuutin ympäri korvia antava rysäys.

Useimmista hardcorelaisista helsinkiläistyneet kajaanilaiset erottaa selkeästi joskin hieman turhankin säästeliäästi käytetyt viittaukset toisen aallon black metalin suuntaan. Äärimmäisen pelkistetyn, joskin selkeän äänimaailman lisäksi sekä kappalerakenteet että riffittely ovat paljolti velkaa mm. Celtic Frostille ja ennen kaikkea Darkthronelle. Levyn pisin, yli viisi minuuttia kellottava hidastempoinen ja hypnoottinen Tunnustus onkin sitten jo selkeä kunnianosoitus Burzumille.

Kuitenkin enemmän punkin puoleen painottuvassa julkaisussa tuttuja taas ovat omanlaisensa aggressiivisen rivakka rokkigroove, äänijänteitä säästelemätön huutava laulutyyli ja sillä tulkitut sanoitukset sekä vaikeasti määriteltävissä, mutta helposti kokonaisvaltaisesti kuultavissa oleva asenne.

Huonon veren oireet ei ole mitenkään ainutlaatuinen yritys yhdistää periaatteessa kahta hyvinkin eri laidoilla olevaa genreä toisiinsa, mutta hyvin ja luonnollisesti ilman minkäänlaisia ristiriitoja se tehtävässään onnistuu.

Lost Society
Fast Loud Death
Nuclear Blast
4

Jos 2000-luvun alkupuolella koettiinkin Suomessa jonkinmoinen thrash-buumi Deathchainin kahden ensimmäisen levyn johdolla, ei hommasta kasvanut mitään sen suurempaa ilmiötä. Siemenet ilmeisesti kylvettiin hedelmälliseen maaperään jo tuolloin, sillä viimeisen vajaan viiden vuoden sisään kellareista on putkahdellut esiin useampikin mielenkiintoinen demojulkaisu perässään keikkalavoilla kohkaavia nuorehkoja vanhan liiton vauhtimetallia ja pieksentää rakastavia miehenalkuja.

Kolme vuotta sitten perustettu Lost Society saa lentävän lähdön uralleen, sillä kansainvälisen Global Battle Of the Bands -skaban osakilpailuvoitto ja sitä myötä diili Nuclear Blastin kanssa takaa suuren näkyvyyden ilman useiden omakustannejulkaisujen ja pienkeikkojen kautta skeneä tarkkaan seuraavien avulla rakennettua tukea. Pitkäaikaisempi menestyminen vaatii aina kovaa työtä, mutta onnenkantamoisiakin aina tarvitaan.

Loud Societyn musiikki on nopeaa ja useimmiten hivenen lähempänä speed- kuin thrash metalia, vaikka monet nykyisin pitävätkin genrejen erovaisuuksia veteen piirrettynä viivana. Fast Loud Death on kauttaaltaan äärimmäisen hyväntuulista vauhti-iloittelua 2-3 minuuttia kestävine kappaleineen ja samaa linjaa vaikuttavat noudattavan myös sanoitukset kuin legendaarisen Ed Repkan kansitaidekin. Paketti on läpeensä napakka ja tyyli yhtyeelle äärimmäisen hyvin istuva. Hienointa musiikissa on kuitenkin se, että vaikka se kunnioittaakin vahvasti perinteitä, on yksittäisten vertailukohtien nimeäminen vaikeaa muutamaa satunnaista Stonelta kuulostavaa juttua lukuun ottamatta.

Lähes kokonaan täysikäisyyden rajapyykin saavuttanut jyväskyläläisporukka ei tarvitse markkinointikoneiston ikätekijällä ruinaamia sympatiapisteitä, sillä musiikista löytyy riittävästi aitoa sisältöä sellaisenaankin. Aivan Forced Killin, Speedtrapin tai uusimman ihastukseni Rangerin kaltaisten underground tekijöiden intensiivisyyteen ei Lost Societyn jäpikäiset vielä aivan yllä, mutta rässiliivit auki lepattaen perässä tullaan ja komeasti.

New Keepers of the Water Towers
Cosmic Child
Listenable
4

On bändejä, joidenka pelkän nimen perusteella pystyy kohtuu osuvasti arvuuttelemaan millaista musiikkia ne esittävät. Ja on bändejä, joiden nimi herättää enemmän kysymyksiä kuin mitä se antaa vastauksia. New Keepers of the Water Towersin musiikki on näennäisestä helppoudestaan huolimatta yhtä vaikeasti sisäistettävää kuin sen nimikin ja yhtäällä nimi ei taas kuvaa musiikkia juuri ollenkaan ja toisaalla taas se tekee sen paremmin kuin hyvin.

NkotWT:n hyvin mielenkiintoa ylläpitävä kevytprogeilu polveilee hienosti ja hallitusti, vaikka kappaleilla runsaasti mittaa onkin. Kieltämättä yhteneväisyyksiä maanmiestensä Opethin 2000-luvun taitteen tuotantoon on paikka paikoin hyvinkin selkeästi havaittavissa, mutta esimerkiksi örrimörri-puhdas laulu komboa ei Vesitornien uudet vartijat hyödynnä, akustisia kitaroita, kepeän heleitä osuuksia yhdistettyinä astetta raskaampiin jyräyksiin kylläkin.

Hyvistä sovituksista, kauniista melodioista ja miellyttävästä sekä herkästä tunnelmastaan huolimatta Cosmic Child ei sovellu tippaakaan taustamusiikiksi, vaan se vaatii itselleen kaiken huomion kuin uhmaikäinen pikkulapsi ikään. Erona vain on, että tätä kersaa jaksaa aidosti ihastella ja kuunnella vielä vuosien päästäkin.

Nyrkkitappelu
Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks
Svart
2,5

Sanotaan, että hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä lapsia ja näin on näyttänyt osittain käyvän myös Nyrkkitappelun 23 minuuttia kestävän ensimmäisen ”täyspitkän” kohdalla. Nyrkkitappelun kohdalla tietynlainen ureakalloisuus on tosin tähän mennessä ollut pelkkä hyve, sillä nuorten miesten selkeästi kuultavissa oleva röyhkeä asenne on ollut merkittävä lisätekijä yhtyeen tarttuvassa garage-, katu- ja punk rock sopassa. Virtsaa ja virtaa löytyy toki yhä, mutta aiempaa laimeampana seoksena.

Lyhyenlännän Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocksin julkaiseminen on hivenen vaikeasti perusteltavissa. Onhan sen kymmenestä kappaleesta kaksi jo aikoinaan alunperin pieniksi nettihiteiksi noussutta Voi pyhä äiti, nyt mennään! Ja Tyttöjen farkut julkaistu jo lähes vuosi sitten ekalla seiskatuumaisella ja toiset kaksi eli Hyvännäköinen aikuiseksi ja Vihaan mun bändikavereita taas helmikuun alussa julkaistulla toisella pikkumustalla.

Bändi on selkeästi hionut suurimpia (punk)-rosoja pois musiikistaan ja samalla se on myös menettänyt jotain olennaisen kiehtovaa itsestään taantuen ikävästi kohti laimeaa Tehosekoitinta. Selkeimmin tämä kuuluu uusista kappaleista, joista parhaiten esille kohoavat ainoastaan Tahdon olla hippi sekä Vihaan mun bändikavereita. Aiempaa silotellumpi tuotanto on tylsistyttänyt terää aika lailla myös kahdesta em. iskusävelmästä.

En tiedä kummalla on ollut kiire saada uutta materiaalia markkinoille, bändillä vai levy-yhtiöllä, mutta nyt levy jää jonkinlaiseksi kokoelman ja perinteisen studioalbumin välimuodoksi olematta kunnolla oikein kumpaakaan. Pettymyshän tämä on, mutta toivottavasti kyseessä on vain pelkkä yksittäinen notkahdus eikä osoitus aikuistumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä.

Quadrivium
Methocha
Soulseller
3,5

Matkiminen on imartelun jaloin muoto sanotaan. Arcturusin perustaneiden Sverdin ja Hellhammerin sekä myöhemmin mukaan liittyneiden janttereiden on syytä olla otettuja ei vain omista parhaimmillaan mahtavuuteen yltäneistä tekemisistään, vaan myös maanmiestensä Quadriviumin musiikista. Methochan kun voisi lähes kokonaisuudessaan väittää olevan vuonna 2011 uudelleen kasatun Arcturusin uutta paluuta juurille -tyylistä materiaalia ja väite menisi vielä monille täydestä kuin väärä raha.

Suorasta matkimisesta huolimatta Quadriviumille on annettava täysin tunnustus lopputuloksesta, sillä se ei missään vaiheessa edes yritä mennä yli siitä, missä aita on matalin ja onnistuupa vielä varsin komeasti kauttaaltaan luomaan useista eri tasoista koostettuja kappaleita, joissa ei uppouduta missään vaiheessa kikkailevaan tekotaiteelliseen avantgarde-paskaan. Tasapaino laveahkosti melodioilla maalailevien ja kolmen(!) eri vokalistin laululinjoilla väritetyin osuuksien ja harvakseltaan käytetyn rähinälaululla varustetun räväkämmän BM-paukutuksen välillä on sekin kauttaaltaan toimivaa.

On puhtaasti makuasia, rakastaako em. imitaatiota vai kokeeko sen ainoastaan häiritseväksi. Mahdollista uutta A-materiaalia into piukeana odotteleville ja/tai Sideshow Symphoniesiin (2005) pettyneille Methocha tarjoaa kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoista lohdutusta.

Saxon
Sacrifice
UDR
2,5

Tuntemattomaksi jääneessä yhteydessä maailman parhaimmaksi keskinkertaiseksi heavy-yhtyeeksi tituleerattu Saxon on kunnioitettavan mittaisen ja pääosin tinkimättömän uransa alussa julkaissut useammankin klassikon, mutta onpahan se pystynyt vielä 2000-luvullakin julkaisemaan hyviä levyjä kuten The Inner Sanctum (2007) sekä Into the Labyrinth (2009). Tässä valossa 20. studiolevy  Sacrifice on ikävä notkahdus jopa kahden vuoden takaiseen edeltäjäänsä Call to Armsiin verrattuna.

Vanhat heviherrat ovat omien sanojensa mukaan halunneet palata juurelleen, mutta tuoda samalla mukaan tuoretta otetta. Laulaja Biff Byfordin lisäksi tuottajaksi onkin pestattu modernin soundin tunnetuin nappimaakari Andy Sneap, mutta kuka rehellisesti sanottuna haluaa Saxoninsa kuulostavan nykyaikaiselta? Etenkin kitaroissa on kyllä kireyttä kaikin puolin, mutta valittu äänimaailma vain korostaa herra Byfordin edelleen hyvässä kunnossa olevaa ääntä sekä laululinjoja että muutamaa hyvää kertosäettä kauttaaltaan varsin riffiköyhien kappaleiden kustannuksella.

Normaalisti klassinen vinyylimitta on useimmissa tapauksissa pelkkä hyve, mutta Sacrificen kohdalla kyse tuntuu olevan enemmänkin materiaalipulasta. Digipackin bonuslevylle tehdyt uudet versiot viidestä enemmän tai vähemmän Saxon-klassikosta eivät nekään suuria hurraa huutoja aiheuta. Crusader -albumin ainoasta hyvästä eli nimikappaleesta tehty orkestraatio kuulostaa halvalta kadottaen alkuperäisen vahvan tunnelman täysin. Modernisoidut uudelleenäänitykset Just Let Me Rockista ja Forever Freestä ovat kaikessa tymäkkyydessään tympeitä ja akustiset tulkinnat Requiemista sekä Frozen Rainbowista ainoastaan hyvin asiansa ajavia kuriositeetteja.

Toivon mukaan Sacrifice ei ole osoitus kokeneiden kehäkettujen muuttumisesta kehäraakeiksi.

Sokea Piste
Välikäsi
Ektro
4

Välikäsi on piinaava levy. Sokea Piste on ladannut ensimmäisen täyspitkänsä täyteen sellaista maailmantuskaa, että se on lannistaa kuuntelijansakin alleen, vaikka aurinko kuinka paistaisi ja elämä olisi kaikin puolin raiteillaan. Tämän rinnalla monen metallibändin musiikissaan laajasti viljelemä suomimelankolia alkaa kuulostaa bilemusiikilta.

Yhtyeen musiikki yhdistää tehokkaasti 80-luvun post punkkia äänekkäästi kirskuviin kitaroihin ja hypnoottisiin rytmeihin. Erityisen onnistuneesti tämä on toteutettu avauskaksikossa Kriittinen tila-Kylmä asema, jotka ovatkin albumin tarttuvimpia kappaleita. Näiden jälkeen biisien taso ei suinkaan tipu, mutta ne vain alkavat vaatia kuulijaltaan entistä enemmän kuuntelukertoja ja sisäistämistä. Vanhemmassa materiaalissa selkeämmin esille tulevien punk vaikutteiden vähentyminen ja sovituksien tarkempi tuumaaminen ovat tehneet Sokealle pisteelle vain hyvää, sillä nyt sen kasvoille on noussut entistä keskittyneempi ja omaperäisempi ilme.

CD:n ostajille Ektro tarjoaa kaupantekijäisinä yhtyeen aiemmat 7” ja 12” vinyylijulkaisut samalle hopeakiekolle ympättynä. Mustan kullan perään himoavat saavat herkkunsa Tuska & Ahdistus ja Karkia Mistikan yhteistyönä tuloksena. Toista tuntia Sokeaa Pistettä putkeen kuunneltuna on mielentilasta riippuen joko erittäin ahdistavaa tai puhdistavaa. Kokemuksen jälkeen silmät taatusti kuitenkin avautuvat meitä ympäröivälle maailmanmenolle vähintäänkin ohikiitävän hetken ajaksi.

Witchgrave
Witchgrave
High Roller
3

Witchgrave-kaksikon keväällä 2010 ilmestynyt neljän biisin The Devils Night esikoisjulkaisu nostatti hymynkaretta suupieliin 80-luvun heavy metalin ja sarjakuvamaisella paholaisen palvonnallaan ja nyt täysikokoiseksi bändiksi kasvanut ruotsalaispoppoo tuuttaa samalla sapluunalla toteutettua aitoa asiaa täyspitkän verran.

Motörhead-asennetta tihkuvista ja Venomin Cronosin soundilla tulkituista kappaleista löytyy selkeitä palvonnan kohteita niin Mercyful Fatesta kuin oikeastaan koko NWOBHM-genrestä ylipäätään vanha Iron Maiden etunenässä. Vaikka herrojen musiikillinen näkemys heavyn kulta-ajasta onkin pysynyt edelleen vahvana ja ideat on jalostettu entistä tarttuvimmiksi, ei edes napakat 31 minuuttia kestävä kokonaisuus silti jaksa ilahduttaa tarvittavalla intensiteetillä ja osumatarkkuudella kuin noin puolet ajasta.

Seuraavaan neljään kappaleeseen typistettynä julkaisu olisi pisteen verran parempi: Rites of the Dead, The Apparition, The Last Supper sekä Shun the Light. Näissä ideat ovat omaperäisimpiä, kitaramelodiat maukkaimpia ja tyhjäkäynti vähäisintä.

Inferno #103/2013

Dead Samaritan

The Only Good Samaritan...

Casket Music

3,5

Tämä samarialainen ei ole se sama laupea yksilö, joka isossa satukirjassa mainitaan, vaan viiden pirkanmaa-häme akselilla toimivan yksilön muodostama räyhäkäs death metal porukka, joka vihdoin ja viimein on saanyt debyyttinsä julkaistuksi noin vuoden mittaisen odottelun jälkeen. Englantilainen Casket Music on sen sijaan osoittanut laupeutta tarjoamalle kodin julkaisulle.

Saarivaltakuntaan viittaa myös Dead Samaritanin tyyli, sillä yhtyeen itsensäkin mainitsemia Carcass viboja etenkin Necroticism-Heartwork aikakaudelta on selkeähkösti aistittavissa tylsemmilläkin korvilla. Osa kiitos tästä kuuluu melkoiselta pirttihirmulta kuulostavalle Valendisille, jonka monet miehet polvilleen langettavalle, repivän sähäkälle äänelle on miellyttävää alistua. Tätä osataan hyödyntää hyvin myös viksusti lyhyen ytimekkäinä pysyttelevissä kappaleissa, joista löytyy ärhäkkyyden kaverina sopivasti melodiaa ja tarttuvuutta ilman turhaa sokerointia.

Onnistuneen tasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta takaraivossa koputtelee silti tunne, että konseptia voisi toteuttaa vieläkin paremmin. Joko lisäämällä hivenen aggressiivisuutta ja vauhtia tai satsaamalla pikkuriikkisen verran enemmän melodioihin ja tarttuvuuteen. Tai molempia enemmän. Vaan nouseehan tälle peukku jo nytkin ja toivon mukaan seuraavalla kerralla myös joku muu elin.

Destruction

Spiritual Genocide

Nuclear Blast

3

Teutoonirässin ehdottomiin suosikkeihin kuuluvan Destructionin vuosituhannen alussa tapahtunut ns. comeback oli tervetullut, etenkin kun se sai tukea vahvoista The Antichrist (2001) ja Metal Discharge (2003) albumeista. Em. levykaksikon jälkeen trio on pysynyt ahkerana niin lavoilla kuin levyilläkin ilman suurempia uupumuksen merkkejä, mutta omanlaisensa taantuneisuus ison D:n parilta viimeiseltä levyltä on kuulunut eikä tämä uutukainen tuo sarjaan varsinaista muutosta.

Kyllähän veteraanit yhä edelleen ärhäköiltä kuulostavat etunenässä Schmierin tuttu räksytys sekä yllättävänkin rivakasti että sulavasti kulkeva Miken riffittely, joiden ansiosta lopputulos on kaukana laiskasta ja tylsästä. Kun mukaan on ujutettu pienissä määrin hieman yllättävääkin rentoutta sekä uudenlaista melodisuutta, on naseva 40-minuuttinen ihan pirteän kuuloinen kokonaisuus.

Spiritual Genociden suurin ongelma vain on se, että bändin viritetty mylly toimii tarkasti ja varmasti kuin saksalaisen insinöörin tekemä kellopeli, mutta suurempia rosoja tai särmiä eli kunnon tarttumapintaa siltä ei tahdo löytyä. Henkisyyden joukkotuho osoittautuukin pelkkänä levyn nimenä hieman ironiseksi, sillä ainakin tällä kertaa Destructionin sielu tuntuu olevan vanhan vihtahousun hallussa eikä transaktion vastineeksi ole saatu kovinkaan jumalaista pieksentää.

Evil Shepherd

Evil Through Darkness And Darkness Through Death

Empire

3,5

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” riimillä alkava tunnettu psalmi numero 23 lienee tuttu myös näille belgialaisille, vaikka heidän herransa taitaakin asustella siellä kuumana tutussa paikassa. Ainakin jos suoraviivaisiin B-luokan kauhukuvastoa sisältäviin teksteihinsä ja tyylikkääseen kansimaalaukseen on uskomista. Christ Denier!

Vaan eipä puutu Evil Shepherdilta oivasti mielipuolisuutta lähestyvää riekkumista ja hyvin lapasessa pysyvää kohkausta musiikistaan, jonka perimä osoittaa suhteellisen selkeästi 80-luvun Destructioniin ja Sodomiin. Ja kun vanhan vihtahousun kanssa kerta ollaan samassa jengissä, on mukana mukavasti mustan eri sävyjä tuomassa monipuolisuutta rässikaahaukseen. De-baptizer!

Vaikka albumilla onkin kestoa vain noin klassisen vinyylimitan verran, alkaa temppulaatikon pohja silti häämöttää levyn puolivälin jälkeen. Tästäkin huolimatta kakkoskiekko Evil Through Darkness And Darkness Through Death on ilahduttavan energistä ja hyvin toteutettua vanhan liiton palvontaa, jossa kuitenkin on omaa ilmettä ja nykyaikaa juuri sopiva määrä. Worship the Cult!

Handlingnoise

Handlingnoise

omakustanne

2,5

Handlingnoisen yritys nostattaa ensijulkaisullaan kontrolloitua myrskyä Suomenlahdelle on hyvä, mutta lopputulos jää boforeilla mitattuna kovimmillaankin vain navakan tuulen lukemiin. Yhtye kyllä hallitsee jälkimetallisen ilmaisun kentän varsin hyvin ja ambient-menneisyyden yhä etäisesti havaittavissa olevat kaiut tuovat sopivan pientä moni-ilmeisyyttä musiikkiin, mutta hirmumyrskyä edeltävän totaalisen hiljaisuuden, myrskyn silmään joutumisen ja tuhon jälkeisen voimattomuuden herättämät tunteet ovat turhan vaimeita sekä vieläpä liian lähellä toisiaan.

Neljä vuotta kypsytetty debyytti on jo pian saamassa seuraajan. Toivon mukaan sillä onnistutaan paremmin saamaan kuuntelija hiljaiseksi musiikillisten voimien edessä.

Lord of the Grave

Green Vapour

The Church Within

2,5

Jos stoner/sludge-seoksen tunnetuimman edustajan Electric Wizardin omintakeisen hämärä ja äärimmäisen raskaspoljentoinen huuruilu pohjautuu heavy ja doom metalin pioneeriin Black Sabbathiin, on Lord of the Graven selkeänä palvonnan kohteena EW ja sitä kautta myös BS.

Niin bändin, levyn kuin kappaleidenkin nimet kuten Green Vapour ja Mountain Rites ovat nekin lähes suoraan viittausta dorsetilaisten tuotosten suuntaan, ainoastaan sveitsiläisten kansitaide on pikemminkin kököstä 80- kuin tyylikkäästä B-luokan 60-70-lukujen kauhukuvastosta.

Niin sisällöltään kuin toteutukseltaan Lord of the Graven kakkosalbumi on täysin kelvollista, joskin kaikenlaisesta omaperäisyydestä varsin vapaata möyrintää. Genren opinkappaleiden orjallisen noudattamisen voisi suhtautumistavasta riippuen nähdä vielä joko hyvänä tai huonona asiana, mutta kun vaaditunlainen äärimmäisempi intensiteetti jää musiikista uupumaan, on lopputuloksesta hankala saada kummoisiakaan säväreitä irti.

0 X í S T

Nil

Ostra & Cold Void Emanations

3,5

Kotimaista osaamista lamaannuttavan metallin saralla on ollut jo yli pari vuosikymmentä, vaikka useimmat pioneerit Unholyn tavoin ovat jääneet pikemminkin palvotuiksi kulttinimiksi kuin nousseet laajemmin tunnetuiksi genren merkkipaaluiksi. Riihimäkeläinen, kahdella eri oikealla tavalla kirjoitettavan 0xístin ensimmäinen täyspitkä albumi jatkaa näitä synkän dark/doom metal genrejen perinteitä lähes kirjaimellisesti.

Nil voisi hyvin olla sisältönsä puolesta julkaistu jo rontti 15 vuotta sitten, sillä sen verran vahvoja musiikillisia yhtymäkohtia sillä on tuon ajan tekijöihin. Yksinkertaisen jymäkkäsoundiset biisit raahustavat eteenpäin ilman turhia venkoiluja, joskin kitaroilla tyylikkään säästeliäästi kudotut simppelit melodiakuviot tuovat pieniä valonpilkahduksia kokonaisuuteen. Jani Koskelan sopivan räyhäkkä ja repivä äänenkäyttö on myös paikallaan tulkitsemaan niitä vähemmän mukavia ajatuksia ja tunnetiloja, joista herra on lähes yksin vastuussa niin musiikki kuin sanoituspuolellakin.

Bändin musiikin vahvuus on samalla myös sen pienoinen heikkous. Sen lähes ihailtavan perinnetietoinen vihaa osin huokuva synkistely on toteutukseltaan hyvää ja tasapainoista, mutta samalla se ei kuitenkaan pysty painamaan mieltä aivan sellaiseen syvään murheen alhoon, johon jo aiemmin julkaistut mestariteokset ovat lähes yksinoikeuden saaneet. Vaikka vanhassa vara useimmiten parempi, on 0xístillä silti hyvät eväät pussissaan tehdä jatkossa vieläkin tehokkaammin painostavampaa musiikkia.

Shades of Deep Water

Constant Pressure 7"

Saturnian/Bubonic

1

Muutaman piiloon jääneen CDR- ja kasetin kuuden vuoden aikana julkaissut kotimainen Shades of Deep Water siirtyy vinyyliaikaan. Seiska ei tosin formaattina ole mikään paras mahdollinen hautajaismarsseja ja tuomiota julistavalle yhden miehen yhtyeelle, sillä tämän kaltainen laahaus tarvitsee useimmiten hitusen enemmän pituuden tuomaa massaa taakseen jaksaakseen polkea kuulijansa syvälle murheen vellovaan suohon.

Vaan eipä voi formaattia syyttää julkaisun yleisestä kehnoudesta. Suttuiset treenikämppäsoundit ovat kolkot ja ponnettomat ja kun kumpikin EP:n kappaleista etenee vielä väärällä tavalla innottomasti genren syväksi kulutettuja tuttuja uria pitkin, on lopputulos tasaisen harmaa kaivatun eri sävyjä sisältävän tummanpuhuvuuden sijasta.

(Funeral) doom metal ilman yksinkertaisen toimivia musiikillisia nyansseja ja vahvaa tunnepuolen latausta on turhaa. Atlantin kylmiin ja valottomiin syvyyksiin uppoamisesta kertova nimiraita Constant Pressure tuo pikemminkin mieleen kastautumisen haalealla vedellä puoliksi täytettyyn kylpyammeeseen.

Pää Kii

Pää Kii

Stupido

4

Alkuhämmennyksen kaikkoamisen jälkeen ei oikeastaan ole kovinkaan kummallista huomata, miksi vajaan vuoden ikäisen Pää Kii -yhtyeen suosio on heti debyytillä näinkin suuri myös punk-piirien ulkopuolella. Onhan bändin nokkamies Teemu Bergholm ehtinyt kasvattaa jo pidempään tunnettavuuttaan lukuisissa aiemmissa yhtyeissään (mm. Nazi Death Camp, Heartburns, Vaasankatu SS, Kakka-hätä-77) sekä hoonata selkeitä säveltäjänlahjojaan entistä kirkkaammiksi.

Pää Kiin lähin vertailukohta on joka suhteessa edesmennyt KH-77, mutta siinä missä viimeksi mainittu oli niin musiikillisesti kuin tekstillisesti särmikästä punk rockia, on ensiksi mainittu kauttaaltaan pahimmasta räästä niistettyä punk pohjaista rokkia, jonka avaintekijät on iskevyys, elämänmakuisuus, energisyys, rehellisyys, tarttuvuus ja yksinkertaisuus. PK ei mieti turhia, se vain soittaa ja sen erittäin hyvin kokonaisuutena toimivien ominaisuuksien ansiosta se onnistuukin täyttämään jo pidempään Suomea vallinneen rock-tyhjiön. Tällaista bändiä suomalainen rokkikansa ja festariyleisö ovat ehkä tietämättäänkin juuri kaivanneet.

Tätäkin julkaisua kuunnellessa Bergmanin kykyä tehdä välittömästi tukkaan tarttuvia kappaleita yksinkertaisista aineksista ei voi kuin ihailla. Bändin taiteilu rockimman ilmaisun kanssa on lähellä lipsua turhanpäiväiseksi rallatteluksi, mutta ainakin toistaiseksi se onnistuu pysyttelemään rockin pahalla puolella. Siksi levyn tahtiin onkin helppo skipata kahvit.

T&N

Slave to the Empire

Ear

3,5

Dokken oli hieno bändi 80-luvulla ja sen ”tyttömetalli” parani levy levyltä huipentuen vuonna 1987 julkaistuun Back for the Attack -albumiin, joka oli myös melkoinen myyntimenestys yhtyeen kotimaassa Amerikassa. Tämän jälkeen vokalistin Don Dokkenin ja kitaristi George Lynchin sukset menivät ristiin ja aina näihin päiviin asti jatkunut miehistösekoilu ja vehtaaminen mahdollisen alkuperäisen kokoonpanon paluun kanssa ei ole tuottanut kovinkaan merkittäviä julkaisuja kummassakaan leirissä.

Dokkenin kakkoslevystä Tooth And Nail (1984) nimensä napannut ja lakiteknisistä syistä sittemmin sen T&N:ksi lyhentänyt porukka on lähimpänä alkuperäistä kokoonpanoa mitä tällä hetkellä saattaa. Don ei mukana sentään ole, mutta tämän kanssa edelleen Dokken nimen alla rumpaloiva Mick Brown sen sijaan paukuttaa albumilta löytyvällä viidellä Dokkenin alkuperäisellä kappaleella. Parivaljakko Lynch ja basisti Jeff Pilsonhan ovat pitäneet yhtä eri yhteyksissä jo pidempäänkin.

Uusioversioiden tarpeellisuus tai pikemmin T&N:n debyytille sisällyttäminen on varsin kaksijakoinen asia. Suurelta osin vierailevien tähtien (mm. Sebastian Bach Alone Againissa ja Tim ”Ripper” Owens Kiss of Deathissa) esittäminä Dokken-klassikot toimivat oikeinkin mallikkaasti pois lukien turhan rajuksi runnottu King's X miehen Doug Pinnickin tulkitsema Tooth And Nail, mutta eipä tämän nyt varsinaisesti mikään suuri yllätys ole. Vaikkei Don varsinaisesti mikään kamalan häävi laulaja ole koskaan ollutkaan, sykkii sydän silti voimakkaammin alkuperäisille versioille.

Pääosin Lynch-Pilson kaksikon säveltämä uusi materiaali on kuitenkin varsin hyvää ja vahvaa tuoden väkisinkin mieleen jo aiemmin useaan kertaan mainitun Dokkenin. Yllättävää on kuitenkin huomata, kuinka asiallisen hyvin tonttinsa hoitava laulaja Jeff bassottelunsa lomassa on, esimerkkeinä nyt vaikkapa Rhythm of the Soul tai klassikko Into the Fire.

Vaikka onkin ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin herroilta vielä taittuu omanlaisensa melodisen heavy metalin ja hard rockin yllättävänkin raskas ja tummasävytteinen ristisiitos, on yli tunnin mittainen Slave to the Empire väkisinkin hieman sekava ja ennen kaikkea turhan tuhti pelinavaus. Toivon mukaan seuraavalla julkaisulla virheistä olisi osattu ottaa oppia.

Vapaa Maa

Maailma pimenee 10”

Omakustanne

3,5

Noin vuosi sitten ilmestyneestä Vapaan Maan debyyttiseiskasta tuli intoiltua ennakkoon muutaman näytteen perusteella, mutta kokonaisuutena pikkumusta oli kuitenkin pieni pettymys. Intensiteetti-, tarttuvuus- sekä omaperäisyystasot eivät yksinkertaisesti vain olleet niin korkealla, kuin useista eri bändiyhteyksistä tutuista kavereista koostetulta hardcore-porukalta voisi olettaa.

Kolme tuumaa kasvaneesta seuraajasta annetut etukäteismaistiaiset antoivat osviittaa, että eteenpäin oli menty vähän joka suhteessa. Vaan eipä yhtye ole vieläkään saavuttanut läheskään kaikkea sitä potentiaalia, johon sillä kuitenkin tuntuisi eväitä leipälaukustaan löytyvän.

Vapaa Maa ei halua toistaa tuttua suoraviivaista Suomi '82 HC-meinkiä, vaan luoda niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin selkeästi haastavampaa ja kontrolloidumpaa, rivakasti ja osin varovaisen rokkaavastikin etenevää mekkalointia, jonka juuret vaikuttaisivat olevan pikemminkin rapakon toisella puolella muutamaa vuotta myöhäisemmässä ajassa. A-puolelta peräkkäin löytyvissä Sonkajärven varajeesus sekä Pää räjähtää!!! kappaleissa yhtyeen missio tulee muita selkeämmin esille.

Monimutkaisemman tien kulkeminen vie yleensä aina hitaammin perille, mutta lopussa kiitos voi seistä entistäkin tanakammin. Ehkä jo seuraavalla, mahdollisesti entistäkin suuremmalla julkaisulla määränpää alkaa häämöttämään lähempänä ja kirkkaampana.

Vektor

Outer Isolation REISSUE

Earache

4

Legendaarisen maineensa puhtaasti 80-ja 90-lukujen taitteen useilla klassikoiksi nousseilla artisteilla ja levyillä saanut Earache ei enää 2000-luvulla ole kovasta yrityksestä huolimatta kaksisiakaan uusia kiinnityksiä tehnyt. Sen omista löydöistä Municipal Wasten Hazardous Mutation (2005) on viimeisin hyvä levy, sillä niin Violatorin debyytti Chemical Assault (2006) kuin nyt julkaistava Vektorin kakkoskiekkokin ovat uusintapainoksia ja alun perin kokonaan muiden tahojen julkaisemia.

Erittäin monen 80-luvulla aloittaneen thrash-ja speed metal pumpun kolmas levy oli roimasti kehittyneiden soitto- ja sävellystaitojen myötä selkeästi monipuolisempia ja teknisempiä kuin aiemmat nuoruuden innolla ja energialla kyllästetyt suoraviivaisemmat vauhtieepokset esimerkkeinä nyt vaikkapa Destruction, Deathrow, Sodom, Anthrax, Kreator jne.

Näin kävi myös aina täysin omia polkujaan kulkeneelle VoiVodille Killing Technologyn (1987) kanssa eikä tätä kanukkilegendaa voi oikein olla mainitsematta Vektorin yhteydessä. Yhteneväisyydet kun eivät rajoitu pelkästään saman kaltaiseen nimeen ja logoon, vaan niitä löytyy myös runsaasti jenkkien sci-fistisestä ja kiharaisesta riitasointurässistä. Vektorin omaa ansiota etenkin tällä kakkoslevyllä on kuitenkin kyky lisätä seokseen sen verran omaa panosta, että lopputulos on pikemminkin vahvaa kunnianosoitusta täyden apinoinnin sijasta.

Outer Isolation on hankala levy sisäistää, sillä sen kappalerakenteet ovat haastavia, melodiat ja riffit epäsovinnaisia ja koko komeus kaahataan pääosin läpi helvetinmoisella vauhdilla, joka on koko ajan vaarassa livetä ylitempon puolelle. Näistäkin ominaisuuksistaan huolimatta yhtyeen häiriintynyt ulosanti aina lauluosuuksia myöten on sen verran kiehtovaa, että levyä haluaa ja ennen kaikkea jaksaa pyörittää uudestaan ja uudestaan niin kauan, että biisit alkavat väkisinkin upota luutuneempaankin pipon pidikkeeseen. Heti kaikki tänne mulle nyt -asenteella varustetut nuorison edustajat tuskinpa tällaisen musiikin päälle tulevat ymmärtämään.

Tänä vuonna pitäisi ilmestyä vielä Vektorin uusi tuotos, joka on vielä kuuleman mukaan konseptialbumi sisältäen yhden vähintäänkin 16 minuuttia kellottavan veisun. Saapas nähdä kuinka tekniseksi ja mihin suuntaan kosmosta bändi kolmannella levyllään menee.

Yleislakko

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Blast of Silence

4,5

Turun punkkareiden sanan säilä sivaltaa kolmannella levyllä entistäkin laaja-alaisemmin ja napakammin kohti politiikan kiemuroita sekä yhteiskunnan epäkohtia. Samaa selkeää terävöitymistä on tapahtunut myös musiikillisesti, vaikka tyylillisesti ei muutoksia olekaan juuri tapahtunut edeltävään Vapauden rautaiset raamit (2011) -levyyn verrattuna. Melodioiden, tempojen ja tunnelmien vaihtelevuus on vain laaja-alaisempaa sekä kokonaisuuden kannalta selkeästi hallitumpaa.

Yleislakolla on omintakeisen toimiva tyyli tehdä yksinkertaisen iskeviä ja useimmiten jopa hilpeiltä tai oikeastaan pikemminkin ilkikuriselta kuulostavia kappaleita, joiden vastapainona on runsaasti ajatuksia herättävää tanakkaa tekstiä. Ristiriitaisuus musiikin ja tekstin välillä saa aikaan mielenkiintoisen läpi levyn vallitsevan jännitteen, jonka ansiosta yhtye nouseekin useiden genreläistensä ohi. Ja vaikka sanoitukset ovatkin suoraviivaista sormella osoittamista, osuvat ne oivaltavina sen verran hyvin maaliinsa, että vähänkään nykymaailman menoa ihmettelevä ei voi kuin nyökytellä hyväksyvästi.

Vaikka Yleislakon juuret ovatkin tukevasti kiinni perinteissä, elää ja ilmaisee se vahvasti aikaa jota juuri nyt elämme. Ei siis olekaan mikään ihme, että nelikko on puhjennut kukkaan Maailmanpolitiikan arkipäivää -albumillaan. Siksipä se onkin vuoden parhaita punk-albumeita.

Kivesveto Go Go tekee punkkia Kouvolasta

Kouvola on paikka, josta monellakaan ei tunnu olevan hyvää sanaa sanottavanaan. Ehkä juuri siksi kaupunki on innoittanut vuosikymmenten aikana useampaakin punk-yhtyettä aina Maho Neitsyestä Kakkahätä-77:aan ja Kivesveto Go Go:hun. ”Kivareiden” viime tammikuussa julkaisema Mieti elämääs I -seiskatuumainen haisee ja maistuu eletyltä elämältä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Cause for Effect mökeltää jälleen

Tänään julkaistu "Designed And Manufactued" EP katkaisee Cause for Effectin lähemmäs kolmen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon. Vaikkei mitään mahdottomia periaatteellisia mullistuksia musiikki olekaan kokenut, kuulostavat lyhyet ja mutkikkaat örinäpyrähdykset aiempaa kepeimmältä ja selkeimmältä. Osa syy tähän lienee hyvin erotteleva ja lämmihenkinen soundimaailma, jonka ansiosta CfE:n metka venkoilu tuntuu helpommin lähestyttävältä ja mukavasti uusiutuneelta.

Yhtä vähän itse musiikista ymmärtää kuin aiemmistakaan julkaisuista, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Duon musiikki kun on siitäkin kummallista, että vaikka sitä ei tajuakaan, kuuntelee yhtyettä mielellään ja session jälkeen on aina hyvällä tuulella. Tähän ei moni musiikki pysty.

"low budget
recordings
and quickly

recorded
sessions

has something
that lack

in top
produced
albums
and it

is the
atmosphere"

"Audiopotential Motel"

Ylläoleva lyriikka kiteyttääkin ainakin yhdeltä osa-alueella mistä CfE:n idelogiassa on kysymys. Siksipä reilu mieskaksikko onkin saattanut ensimmäisen ainoastaan ladattavissa olevan studio EP:nsä saataville ilmaiseksi Bandcampista (mp3, FLAC, AAC) ja Mediafiren (mp3, FLAC, WAV) kautta. Maksaakkin kuulemma saa jos haluaa. Minusta se on jopa suositeltavaa, mutta kuunnelkaa nyt ensin.