Inferno #103/2013

Dead Samaritan

The Only Good Samaritan...

Casket Music

3,5

Tämä samarialainen ei ole se sama laupea yksilö, joka isossa satukirjassa mainitaan, vaan viiden pirkanmaa-häme akselilla toimivan yksilön muodostama räyhäkäs death metal porukka, joka vihdoin ja viimein on saanyt debyyttinsä julkaistuksi noin vuoden mittaisen odottelun jälkeen. Englantilainen Casket Music on sen sijaan osoittanut laupeutta tarjoamalle kodin julkaisulle.

Saarivaltakuntaan viittaa myös Dead Samaritanin tyyli, sillä yhtyeen itsensäkin mainitsemia Carcass viboja etenkin Necroticism-Heartwork aikakaudelta on selkeähkösti aistittavissa tylsemmilläkin korvilla. Osa kiitos tästä kuuluu melkoiselta pirttihirmulta kuulostavalle Valendisille, jonka monet miehet polvilleen langettavalle, repivän sähäkälle äänelle on miellyttävää alistua. Tätä osataan hyödyntää hyvin myös viksusti lyhyen ytimekkäinä pysyttelevissä kappaleissa, joista löytyy ärhäkkyyden kaverina sopivasti melodiaa ja tarttuvuutta ilman turhaa sokerointia.

Onnistuneen tasapainoisesta kokonaisuudesta huolimatta takaraivossa koputtelee silti tunne, että konseptia voisi toteuttaa vieläkin paremmin. Joko lisäämällä hivenen aggressiivisuutta ja vauhtia tai satsaamalla pikkuriikkisen verran enemmän melodioihin ja tarttuvuuteen. Tai molempia enemmän. Vaan nouseehan tälle peukku jo nytkin ja toivon mukaan seuraavalla kerralla myös joku muu elin.

Destruction

Spiritual Genocide

Nuclear Blast

3

Teutoonirässin ehdottomiin suosikkeihin kuuluvan Destructionin vuosituhannen alussa tapahtunut ns. comeback oli tervetullut, etenkin kun se sai tukea vahvoista The Antichrist (2001) ja Metal Discharge (2003) albumeista. Em. levykaksikon jälkeen trio on pysynyt ahkerana niin lavoilla kuin levyilläkin ilman suurempia uupumuksen merkkejä, mutta omanlaisensa taantuneisuus ison D:n parilta viimeiseltä levyltä on kuulunut eikä tämä uutukainen tuo sarjaan varsinaista muutosta.

Kyllähän veteraanit yhä edelleen ärhäköiltä kuulostavat etunenässä Schmierin tuttu räksytys sekä yllättävänkin rivakasti että sulavasti kulkeva Miken riffittely, joiden ansiosta lopputulos on kaukana laiskasta ja tylsästä. Kun mukaan on ujutettu pienissä määrin hieman yllättävääkin rentoutta sekä uudenlaista melodisuutta, on naseva 40-minuuttinen ihan pirteän kuuloinen kokonaisuus.

Spiritual Genociden suurin ongelma vain on se, että bändin viritetty mylly toimii tarkasti ja varmasti kuin saksalaisen insinöörin tekemä kellopeli, mutta suurempia rosoja tai särmiä eli kunnon tarttumapintaa siltä ei tahdo löytyä. Henkisyyden joukkotuho osoittautuukin pelkkänä levyn nimenä hieman ironiseksi, sillä ainakin tällä kertaa Destructionin sielu tuntuu olevan vanhan vihtahousun hallussa eikä transaktion vastineeksi ole saatu kovinkaan jumalaista pieksentää.

Evil Shepherd

Evil Through Darkness And Darkness Through Death

Empire

3,5

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” riimillä alkava tunnettu psalmi numero 23 lienee tuttu myös näille belgialaisille, vaikka heidän herransa taitaakin asustella siellä kuumana tutussa paikassa. Ainakin jos suoraviivaisiin B-luokan kauhukuvastoa sisältäviin teksteihinsä ja tyylikkääseen kansimaalaukseen on uskomista. Christ Denier!

Vaan eipä puutu Evil Shepherdilta oivasti mielipuolisuutta lähestyvää riekkumista ja hyvin lapasessa pysyvää kohkausta musiikistaan, jonka perimä osoittaa suhteellisen selkeästi 80-luvun Destructioniin ja Sodomiin. Ja kun vanhan vihtahousun kanssa kerta ollaan samassa jengissä, on mukana mukavasti mustan eri sävyjä tuomassa monipuolisuutta rässikaahaukseen. De-baptizer!

Vaikka albumilla onkin kestoa vain noin klassisen vinyylimitan verran, alkaa temppulaatikon pohja silti häämöttää levyn puolivälin jälkeen. Tästäkin huolimatta kakkoskiekko Evil Through Darkness And Darkness Through Death on ilahduttavan energistä ja hyvin toteutettua vanhan liiton palvontaa, jossa kuitenkin on omaa ilmettä ja nykyaikaa juuri sopiva määrä. Worship the Cult!

Handlingnoise

Handlingnoise

omakustanne

2,5

Handlingnoisen yritys nostattaa ensijulkaisullaan kontrolloitua myrskyä Suomenlahdelle on hyvä, mutta lopputulos jää boforeilla mitattuna kovimmillaankin vain navakan tuulen lukemiin. Yhtye kyllä hallitsee jälkimetallisen ilmaisun kentän varsin hyvin ja ambient-menneisyyden yhä etäisesti havaittavissa olevat kaiut tuovat sopivan pientä moni-ilmeisyyttä musiikkiin, mutta hirmumyrskyä edeltävän totaalisen hiljaisuuden, myrskyn silmään joutumisen ja tuhon jälkeisen voimattomuuden herättämät tunteet ovat turhan vaimeita sekä vieläpä liian lähellä toisiaan.

Neljä vuotta kypsytetty debyytti on jo pian saamassa seuraajan. Toivon mukaan sillä onnistutaan paremmin saamaan kuuntelija hiljaiseksi musiikillisten voimien edessä.

Lord of the Grave

Green Vapour

The Church Within

2,5

Jos stoner/sludge-seoksen tunnetuimman edustajan Electric Wizardin omintakeisen hämärä ja äärimmäisen raskaspoljentoinen huuruilu pohjautuu heavy ja doom metalin pioneeriin Black Sabbathiin, on Lord of the Graven selkeänä palvonnan kohteena EW ja sitä kautta myös BS.

Niin bändin, levyn kuin kappaleidenkin nimet kuten Green Vapour ja Mountain Rites ovat nekin lähes suoraan viittausta dorsetilaisten tuotosten suuntaan, ainoastaan sveitsiläisten kansitaide on pikemminkin kököstä 80- kuin tyylikkäästä B-luokan 60-70-lukujen kauhukuvastosta.

Niin sisällöltään kuin toteutukseltaan Lord of the Graven kakkosalbumi on täysin kelvollista, joskin kaikenlaisesta omaperäisyydestä varsin vapaata möyrintää. Genren opinkappaleiden orjallisen noudattamisen voisi suhtautumistavasta riippuen nähdä vielä joko hyvänä tai huonona asiana, mutta kun vaaditunlainen äärimmäisempi intensiteetti jää musiikista uupumaan, on lopputuloksesta hankala saada kummoisiakaan säväreitä irti.

0 X í S T

Nil

Ostra & Cold Void Emanations

3,5

Kotimaista osaamista lamaannuttavan metallin saralla on ollut jo yli pari vuosikymmentä, vaikka useimmat pioneerit Unholyn tavoin ovat jääneet pikemminkin palvotuiksi kulttinimiksi kuin nousseet laajemmin tunnetuiksi genren merkkipaaluiksi. Riihimäkeläinen, kahdella eri oikealla tavalla kirjoitettavan 0xístin ensimmäinen täyspitkä albumi jatkaa näitä synkän dark/doom metal genrejen perinteitä lähes kirjaimellisesti.

Nil voisi hyvin olla sisältönsä puolesta julkaistu jo rontti 15 vuotta sitten, sillä sen verran vahvoja musiikillisia yhtymäkohtia sillä on tuon ajan tekijöihin. Yksinkertaisen jymäkkäsoundiset biisit raahustavat eteenpäin ilman turhia venkoiluja, joskin kitaroilla tyylikkään säästeliäästi kudotut simppelit melodiakuviot tuovat pieniä valonpilkahduksia kokonaisuuteen. Jani Koskelan sopivan räyhäkkä ja repivä äänenkäyttö on myös paikallaan tulkitsemaan niitä vähemmän mukavia ajatuksia ja tunnetiloja, joista herra on lähes yksin vastuussa niin musiikki kuin sanoituspuolellakin.

Bändin musiikin vahvuus on samalla myös sen pienoinen heikkous. Sen lähes ihailtavan perinnetietoinen vihaa osin huokuva synkistely on toteutukseltaan hyvää ja tasapainoista, mutta samalla se ei kuitenkaan pysty painamaan mieltä aivan sellaiseen syvään murheen alhoon, johon jo aiemmin julkaistut mestariteokset ovat lähes yksinoikeuden saaneet. Vaikka vanhassa vara useimmiten parempi, on 0xístillä silti hyvät eväät pussissaan tehdä jatkossa vieläkin tehokkaammin painostavampaa musiikkia.

Shades of Deep Water

Constant Pressure 7"

Saturnian/Bubonic

1

Muutaman piiloon jääneen CDR- ja kasetin kuuden vuoden aikana julkaissut kotimainen Shades of Deep Water siirtyy vinyyliaikaan. Seiska ei tosin formaattina ole mikään paras mahdollinen hautajaismarsseja ja tuomiota julistavalle yhden miehen yhtyeelle, sillä tämän kaltainen laahaus tarvitsee useimmiten hitusen enemmän pituuden tuomaa massaa taakseen jaksaakseen polkea kuulijansa syvälle murheen vellovaan suohon.

Vaan eipä voi formaattia syyttää julkaisun yleisestä kehnoudesta. Suttuiset treenikämppäsoundit ovat kolkot ja ponnettomat ja kun kumpikin EP:n kappaleista etenee vielä väärällä tavalla innottomasti genren syväksi kulutettuja tuttuja uria pitkin, on lopputulos tasaisen harmaa kaivatun eri sävyjä sisältävän tummanpuhuvuuden sijasta.

(Funeral) doom metal ilman yksinkertaisen toimivia musiikillisia nyansseja ja vahvaa tunnepuolen latausta on turhaa. Atlantin kylmiin ja valottomiin syvyyksiin uppoamisesta kertova nimiraita Constant Pressure tuo pikemminkin mieleen kastautumisen haalealla vedellä puoliksi täytettyyn kylpyammeeseen.

Pää Kii

Pää Kii

Stupido

4

Alkuhämmennyksen kaikkoamisen jälkeen ei oikeastaan ole kovinkaan kummallista huomata, miksi vajaan vuoden ikäisen Pää Kii -yhtyeen suosio on heti debyytillä näinkin suuri myös punk-piirien ulkopuolella. Onhan bändin nokkamies Teemu Bergholm ehtinyt kasvattaa jo pidempään tunnettavuuttaan lukuisissa aiemmissa yhtyeissään (mm. Nazi Death Camp, Heartburns, Vaasankatu SS, Kakka-hätä-77) sekä hoonata selkeitä säveltäjänlahjojaan entistä kirkkaammiksi.

Pää Kiin lähin vertailukohta on joka suhteessa edesmennyt KH-77, mutta siinä missä viimeksi mainittu oli niin musiikillisesti kuin tekstillisesti särmikästä punk rockia, on ensiksi mainittu kauttaaltaan pahimmasta räästä niistettyä punk pohjaista rokkia, jonka avaintekijät on iskevyys, elämänmakuisuus, energisyys, rehellisyys, tarttuvuus ja yksinkertaisuus. PK ei mieti turhia, se vain soittaa ja sen erittäin hyvin kokonaisuutena toimivien ominaisuuksien ansiosta se onnistuukin täyttämään jo pidempään Suomea vallinneen rock-tyhjiön. Tällaista bändiä suomalainen rokkikansa ja festariyleisö ovat ehkä tietämättäänkin juuri kaivanneet.

Tätäkin julkaisua kuunnellessa Bergmanin kykyä tehdä välittömästi tukkaan tarttuvia kappaleita yksinkertaisista aineksista ei voi kuin ihailla. Bändin taiteilu rockimman ilmaisun kanssa on lähellä lipsua turhanpäiväiseksi rallatteluksi, mutta ainakin toistaiseksi se onnistuu pysyttelemään rockin pahalla puolella. Siksi levyn tahtiin onkin helppo skipata kahvit.

T&N

Slave to the Empire

Ear

3,5

Dokken oli hieno bändi 80-luvulla ja sen ”tyttömetalli” parani levy levyltä huipentuen vuonna 1987 julkaistuun Back for the Attack -albumiin, joka oli myös melkoinen myyntimenestys yhtyeen kotimaassa Amerikassa. Tämän jälkeen vokalistin Don Dokkenin ja kitaristi George Lynchin sukset menivät ristiin ja aina näihin päiviin asti jatkunut miehistösekoilu ja vehtaaminen mahdollisen alkuperäisen kokoonpanon paluun kanssa ei ole tuottanut kovinkaan merkittäviä julkaisuja kummassakaan leirissä.

Dokkenin kakkoslevystä Tooth And Nail (1984) nimensä napannut ja lakiteknisistä syistä sittemmin sen T&N:ksi lyhentänyt porukka on lähimpänä alkuperäistä kokoonpanoa mitä tällä hetkellä saattaa. Don ei mukana sentään ole, mutta tämän kanssa edelleen Dokken nimen alla rumpaloiva Mick Brown sen sijaan paukuttaa albumilta löytyvällä viidellä Dokkenin alkuperäisellä kappaleella. Parivaljakko Lynch ja basisti Jeff Pilsonhan ovat pitäneet yhtä eri yhteyksissä jo pidempäänkin.

Uusioversioiden tarpeellisuus tai pikemmin T&N:n debyytille sisällyttäminen on varsin kaksijakoinen asia. Suurelta osin vierailevien tähtien (mm. Sebastian Bach Alone Againissa ja Tim ”Ripper” Owens Kiss of Deathissa) esittäminä Dokken-klassikot toimivat oikeinkin mallikkaasti pois lukien turhan rajuksi runnottu King's X miehen Doug Pinnickin tulkitsema Tooth And Nail, mutta eipä tämän nyt varsinaisesti mikään suuri yllätys ole. Vaikkei Don varsinaisesti mikään kamalan häävi laulaja ole koskaan ollutkaan, sykkii sydän silti voimakkaammin alkuperäisille versioille.

Pääosin Lynch-Pilson kaksikon säveltämä uusi materiaali on kuitenkin varsin hyvää ja vahvaa tuoden väkisinkin mieleen jo aiemmin useaan kertaan mainitun Dokkenin. Yllättävää on kuitenkin huomata, kuinka asiallisen hyvin tonttinsa hoitava laulaja Jeff bassottelunsa lomassa on, esimerkkeinä nyt vaikkapa Rhythm of the Soul tai klassikko Into the Fire.

Vaikka onkin ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin herroilta vielä taittuu omanlaisensa melodisen heavy metalin ja hard rockin yllättävänkin raskas ja tummasävytteinen ristisiitos, on yli tunnin mittainen Slave to the Empire väkisinkin hieman sekava ja ennen kaikkea turhan tuhti pelinavaus. Toivon mukaan seuraavalla julkaisulla virheistä olisi osattu ottaa oppia.

Vapaa Maa

Maailma pimenee 10”

Omakustanne

3,5

Noin vuosi sitten ilmestyneestä Vapaan Maan debyyttiseiskasta tuli intoiltua ennakkoon muutaman näytteen perusteella, mutta kokonaisuutena pikkumusta oli kuitenkin pieni pettymys. Intensiteetti-, tarttuvuus- sekä omaperäisyystasot eivät yksinkertaisesti vain olleet niin korkealla, kuin useista eri bändiyhteyksistä tutuista kavereista koostetulta hardcore-porukalta voisi olettaa.

Kolme tuumaa kasvaneesta seuraajasta annetut etukäteismaistiaiset antoivat osviittaa, että eteenpäin oli menty vähän joka suhteessa. Vaan eipä yhtye ole vieläkään saavuttanut läheskään kaikkea sitä potentiaalia, johon sillä kuitenkin tuntuisi eväitä leipälaukustaan löytyvän.

Vapaa Maa ei halua toistaa tuttua suoraviivaista Suomi '82 HC-meinkiä, vaan luoda niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin selkeästi haastavampaa ja kontrolloidumpaa, rivakasti ja osin varovaisen rokkaavastikin etenevää mekkalointia, jonka juuret vaikuttaisivat olevan pikemminkin rapakon toisella puolella muutamaa vuotta myöhäisemmässä ajassa. A-puolelta peräkkäin löytyvissä Sonkajärven varajeesus sekä Pää räjähtää!!! kappaleissa yhtyeen missio tulee muita selkeämmin esille.

Monimutkaisemman tien kulkeminen vie yleensä aina hitaammin perille, mutta lopussa kiitos voi seistä entistäkin tanakammin. Ehkä jo seuraavalla, mahdollisesti entistäkin suuremmalla julkaisulla määränpää alkaa häämöttämään lähempänä ja kirkkaampana.

Vektor

Outer Isolation REISSUE

Earache

4

Legendaarisen maineensa puhtaasti 80-ja 90-lukujen taitteen useilla klassikoiksi nousseilla artisteilla ja levyillä saanut Earache ei enää 2000-luvulla ole kovasta yrityksestä huolimatta kaksisiakaan uusia kiinnityksiä tehnyt. Sen omista löydöistä Municipal Wasten Hazardous Mutation (2005) on viimeisin hyvä levy, sillä niin Violatorin debyytti Chemical Assault (2006) kuin nyt julkaistava Vektorin kakkoskiekkokin ovat uusintapainoksia ja alun perin kokonaan muiden tahojen julkaisemia.

Erittäin monen 80-luvulla aloittaneen thrash-ja speed metal pumpun kolmas levy oli roimasti kehittyneiden soitto- ja sävellystaitojen myötä selkeästi monipuolisempia ja teknisempiä kuin aiemmat nuoruuden innolla ja energialla kyllästetyt suoraviivaisemmat vauhtieepokset esimerkkeinä nyt vaikkapa Destruction, Deathrow, Sodom, Anthrax, Kreator jne.

Näin kävi myös aina täysin omia polkujaan kulkeneelle VoiVodille Killing Technologyn (1987) kanssa eikä tätä kanukkilegendaa voi oikein olla mainitsematta Vektorin yhteydessä. Yhteneväisyydet kun eivät rajoitu pelkästään saman kaltaiseen nimeen ja logoon, vaan niitä löytyy myös runsaasti jenkkien sci-fistisestä ja kiharaisesta riitasointurässistä. Vektorin omaa ansiota etenkin tällä kakkoslevyllä on kuitenkin kyky lisätä seokseen sen verran omaa panosta, että lopputulos on pikemminkin vahvaa kunnianosoitusta täyden apinoinnin sijasta.

Outer Isolation on hankala levy sisäistää, sillä sen kappalerakenteet ovat haastavia, melodiat ja riffit epäsovinnaisia ja koko komeus kaahataan pääosin läpi helvetinmoisella vauhdilla, joka on koko ajan vaarassa livetä ylitempon puolelle. Näistäkin ominaisuuksistaan huolimatta yhtyeen häiriintynyt ulosanti aina lauluosuuksia myöten on sen verran kiehtovaa, että levyä haluaa ja ennen kaikkea jaksaa pyörittää uudestaan ja uudestaan niin kauan, että biisit alkavat väkisinkin upota luutuneempaankin pipon pidikkeeseen. Heti kaikki tänne mulle nyt -asenteella varustetut nuorison edustajat tuskinpa tällaisen musiikin päälle tulevat ymmärtämään.

Tänä vuonna pitäisi ilmestyä vielä Vektorin uusi tuotos, joka on vielä kuuleman mukaan konseptialbumi sisältäen yhden vähintäänkin 16 minuuttia kellottavan veisun. Saapas nähdä kuinka tekniseksi ja mihin suuntaan kosmosta bändi kolmannella levyllään menee.

Yleislakko

Maailmanpolitiikan arkipäivää

Blast of Silence

4,5

Turun punkkareiden sanan säilä sivaltaa kolmannella levyllä entistäkin laaja-alaisemmin ja napakammin kohti politiikan kiemuroita sekä yhteiskunnan epäkohtia. Samaa selkeää terävöitymistä on tapahtunut myös musiikillisesti, vaikka tyylillisesti ei muutoksia olekaan juuri tapahtunut edeltävään Vapauden rautaiset raamit (2011) -levyyn verrattuna. Melodioiden, tempojen ja tunnelmien vaihtelevuus on vain laaja-alaisempaa sekä kokonaisuuden kannalta selkeästi hallitumpaa.

Yleislakolla on omintakeisen toimiva tyyli tehdä yksinkertaisen iskeviä ja useimmiten jopa hilpeiltä tai oikeastaan pikemminkin ilkikuriselta kuulostavia kappaleita, joiden vastapainona on runsaasti ajatuksia herättävää tanakkaa tekstiä. Ristiriitaisuus musiikin ja tekstin välillä saa aikaan mielenkiintoisen läpi levyn vallitsevan jännitteen, jonka ansiosta yhtye nouseekin useiden genreläistensä ohi. Ja vaikka sanoitukset ovatkin suoraviivaista sormella osoittamista, osuvat ne oivaltavina sen verran hyvin maaliinsa, että vähänkään nykymaailman menoa ihmettelevä ei voi kuin nyökytellä hyväksyvästi.

Vaikka Yleislakon juuret ovatkin tukevasti kiinni perinteissä, elää ja ilmaisee se vahvasti aikaa jota juuri nyt elämme. Ei siis olekaan mikään ihme, että nelikko on puhjennut kukkaan Maailmanpolitiikan arkipäivää -albumillaan. Siksipä se onkin vuoden parhaita punk-albumeita.

Kivesveto Go Go tekee punkkia Kouvolasta

Kouvola on paikka, josta monellakaan ei tunnu olevan hyvää sanaa sanottavanaan. Ehkä juuri siksi kaupunki on innoittanut vuosikymmenten aikana useampaakin punk-yhtyettä aina Maho Neitsyestä Kakkahätä-77:aan ja Kivesveto Go Go:hun. ”Kivareiden” viime tammikuussa julkaisema Mieti elämääs I -seiskatuumainen haisee ja maistuu eletyltä elämältä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Cause for Effect mökeltää jälleen

Tänään julkaistu "Designed And Manufactued" EP katkaisee Cause for Effectin lähemmäs kolmen vuoden mittaiseksi venyneen levytystauon. Vaikkei mitään mahdottomia periaatteellisia mullistuksia musiikki olekaan kokenut, kuulostavat lyhyet ja mutkikkaat örinäpyrähdykset aiempaa kepeimmältä ja selkeimmältä. Osa syy tähän lienee hyvin erotteleva ja lämmihenkinen soundimaailma, jonka ansiosta CfE:n metka venkoilu tuntuu helpommin lähestyttävältä ja mukavasti uusiutuneelta.

Yhtä vähän itse musiikista ymmärtää kuin aiemmistakaan julkaisuista, mutta sen ei kannata antaa häiritä. Duon musiikki kun on siitäkin kummallista, että vaikka sitä ei tajuakaan, kuuntelee yhtyettä mielellään ja session jälkeen on aina hyvällä tuulella. Tähän ei moni musiikki pysty.

"low budget
recordings
and quickly

recorded
sessions

has something
that lack

in top
produced
albums
and it

is the
atmosphere"

"Audiopotential Motel"

Ylläoleva lyriikka kiteyttääkin ainakin yhdeltä osa-alueella mistä CfE:n idelogiassa on kysymys. Siksipä reilu mieskaksikko onkin saattanut ensimmäisen ainoastaan ladattavissa olevan studio EP:nsä saataville ilmaiseksi Bandcampista (mp3, FLAC, AAC) ja Mediafiren (mp3, FLAC, WAV) kautta. Maksaakkin kuulemma saa jos haluaa. Minusta se on jopa suositeltavaa, mutta kuunnelkaa nyt ensin.

Church of the Dead "Vol. 1: Stay Out of My Grave" EP (NightLust)

1. Intro
2. Nekrovulture
3. Beheaded, Scooped & Displayed
4. The Abyss

Kokonaiskesto: 14:21





Church of the Deadin neljältä saarnamiehieltä löytyy runsaasti aiempaa lähetystyökokemusta mm. Lithurian, Dead Shape Figuren, Ghoul Patrolin, De Lirium's Orderin sekä GAFin riveistä, joten yhtyeen hornan katkuinen ja helvetin lieskoja Vanhan testamentin tarinoiden malliin sylkevä death metal -julistus ei varsinaisesti tule minään yllätyksenä. Kaikin puolin tehokasta ja uskottavaa se kyllä on saaden epäilemättä istutettua herran pelkoa pyhäkoululaisten mieliin, mutta sielunsa sekä omatuntonsa jo Vihtahousulle aikoja sitten kaupanneiden synnintekijöiden vakuuttaminen onkin jo astetta haastavampi juttu.

Lähtökohtaisesti yhtye tekee asiat hieman toisin, aikoohan se perinteisen täyspitkän sijasta julkaista "Vol. 1: Stay Out of My Grave":n lisäksi viisi muuta EP:tä  ("Vol.2: Terror Tales" tulossa toukokuussa 2013, "Vol.3: Rave to the Grave", "Vol.4: Meet Me in the Tomb", "Vol.5 : Forever Dead" ja "Vol.6: A Corpse for the Coffin") seuraavan parin vuoden aikana sitä mukaa kun kappaleita valmistuu. Vaikka itse olenkin albumikokonaisuuksien ystävä, on julkaisupoliittinen ratkaisu helposti ymmärrettävissä ja bändin puolestakin hyvin perusteltu tänään julkaistussa Metalpit blogin haastattelussa.

CotD:n pääsääntöisesti jenkkiläiseen vanhan koulukunnan DM:ään pohjautuva hymnikolmikko on sekä nasevasti että osaavasti tehtyä ja toteutettua. Isä Jukan saarnaaminen on kaikessa jylhyydessään sekä säästeliäästi käytetyssä vaihtelevuudessaan vakuuttavaa, mutta kehumisen arvoista on myös yksinkertaisen riittävä ja tymäkkä pastori Lahden ja diakoni Poutiaisen työskentely kielisoitinten parissa puhumattakaan kanttori Makkosen tahdituksesta.

Mainostettua punk-asennetta ja D-beatiakin löytyy hyppysellinen mausteena etenkin "Nekrovulturesta" ja tällaista räävittömämpää väritystä toivoisi kuulevansa enemmänkin. Rosoiset kuoleman jälkeistä eloa ja lihan iloja ylistävät hymnit svengaavat mainiosti ja ovat toisistaan sopivan erilaisia. Orkesterin ensimmäinen kuolemanpalvelus voisi siltikin olla vieläkin iskevämpää, irstaampaa, löyhkäävempää ja visvaisempaa, sillä vaikka jo nyt seurakunta istuukin tarkkaavaisena penkeissään, jää varsinainen uskonnollinen hurmio silti kuitenkin saavuttamatta.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

Atom Fractal Goddess "Thunderbirds Flight" EP

1. Electric Letters 03:34
2. Rocket Ride 02:27
3. Into Machines 04:41
4. Thunderbirds Flight 05:13
5. Miami Haunting 04:43

Kokonaiskesto: 20:38




Tarkoitukseni ei ole alkaa tekemään perinteisiä demo- ja levyarvosteluja saati haastatteluja blogiini, sillä niihin  käytössäni on olemassa muut julkaisukanavat. Painopistealue tulee edelleenkin pysymään musiikillisesti varsin laaja-alaisesti erilaisten ja mielenkiintoisten itselöytämieni bändien esilletuomisessa höystettyinä video- tai ääninäyttein sekä omilla mielipiteillä ja näkemyksillä. Aina silloin tällöin minulle kuitenkin tarjotaan tai käsiini ajautuu fyysisiä julkaisuja, josta heikkoina hetkinäni lupaudun arvion kirjoittamaan.

Etelä-Karjalan helmessä huuruisempi rock sekä selkeämpi stoneri tuntuu edelleenkin olevan varsin kova juttu aivan kuten jo paikkunnalla asuessani 90-luvulla. Taidettiinpa kaupunkia kutsua jopa Suomen Seattleksikin jossain vaiheessa grunge-buumia. Atom Fractal Goddess edustaa tätä nuorta ja tuoretta murina/pörinä/surina-bändisukupolvea, jota tuntuu nykyisellään löytyvän Suomesta suorastaan hämmentävän paljon kuten taannoisessa Suomi lanaa, murisee ja rokkaa pintaraapaisussani kävi ilmi. Ei enää niinkään nuorta, mutta yhtä lailla tuoretta LPR:n tarjontaa edustaa myös Lowburn, jonka "Soaring High" debyytti EP:stä tulossa niin ikään ihan arviota vielä tämän kuun aikana.

Rapian kolmisen vuotta mölynneen AFG:n jonkinmoinen konseptijulkaisu "Thunderbirds Flight" EP sisältää raskaalla kädellä louhittua rokkia, josta löytyy niin ripaus psykedeliaa kuin isompi hyppysellinen stoneriakin. Niin monen muun ensijulkaisun tavoin tämänkin viisikon musiikin suurin ongelma tässä vaiheessa on liiallinen kasvottomuus, sillä vaikka vaikka bändillä selkeästi havaittava kova into ja riittävä taito tehdä genren perusrokkipaloja onkin, ei viidestä kappaleesta sen kummemmin edukseen nouse ensimmäistäkään. Ainoastaan päätöskappale "Miami Haunting" sisältää, jos ei nyt mitään omaperäisyyttä, niin ainakin jonkinlaista kiehtovaa tarttuvuutta.

Stoner/psykerock-genreissä jonkinlainen uuden luominen ei tietysti ole mikään itseisarvo tai edes odotettu ominaisuus. Tällöin kappaleista pitäisi kuitenkin löytyä joko todella korkeisiin sfääreihin kohoavaa hörhöilyä ja/tai hikisen vahvaa, väkisin kehoon tunkeutuvaa rokkaavuutta, että siitä jaksaisi innostua. Näitä tekijöitä Atom Fractal Goddesilla ei ainakaan vielä ole. Kunniamaininta on annettava erikseen bändin laulajalle Allulle, jonka monkuava laulutyyli jää ainakin mieleen, vaikka saattaisikin alkaa käymään hermoille täysimittaisella julkaisulla.

Yhtye muuten keikalla Tampereella Vastavirralla 7.2.2013 yhdessä jo aiemmin levyltäkin mainioksi koetun Garden of Wormin sekä samaan soppaan hyvin sekoittuvien, mutta tuntemattomampien Jupiterin ja Bulldamagen kanssa.

Arvosana
0 = Megaton
M = Megatiivinen
MM = MikroMega
MM+

MMM = MiniMega
MMMM = Megamainen
MMMMM = Megalomaaninen

EP kuunneltavissa sekä ladattavissa Bandcampissa, mutta saatavilla myös ihan oikeana CD:nä suoraan orkesterilta.

Inthraced ja Joensuun herätysjuhlat

Olen jo viime vuonna ilahtuneena pannut merkille, kuinka jo vuosia sitten täydellisen tylsäksi taantunut melodic death metal -genre on taas alkanut osoittaa virkoamisen merkkejä. Vuoden 2012 loppukolmanneksessa julkaistut mainiot Pain Confessorin "Incarcerated" sekä Mors Principium Estin "...And Death Said Live" näyttivät, että härmässä ei ole unohdettu mitä sanat melodic, death ja metal genressä oikein tarkoittavatkaan. Antaa niiden ruotsalaisten ja muiden hoidella kaikenlainen tissinläpsyttely ja miehisten genitaalien suuntaan hönkiminen mitä metalliin tulee. Enkä nyt ala tässä väittelemään death metalin syvimmästä olemuksesta tai mikä on oikeaa ja väärää DM:ää. Kyllä minä ainakin tiedän ja teidänkin pitäisi tietää.

Joensuulainen Inthraced-nelikko osoittaa viime vuoden puolella julkaistulla EP:llään, että nuorissa voi hyvinkin olla metallin tulevaisuus. Kolmen biisin "The New Awakening" on juuri oikealla tavalla sekä taidokasta, vauhdikasta että ärhäkkää ja vieläpä niin, että siltä löytyy yllättävänkin paljon omaa ilmettä jo tässä vaiheessa uraa. Jos nyt pieniä Insomnium, Children of Bodom ja jopa Dissection viboja onkin kuultavissa siellä täällä, on yhtyeen musiikki esimerkiksi huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin mihin ainoastaan kiertueiden takia identtisen tylsällä sapluunalla uusia levyjä tehtaileva CoB on sinällään kelvollisen "Hate Crew Deathrollin" (2003) jälkeen pystynyt.

Vaikka pieniä sovituksellisia ja tuotannollisia raakilemaisuuksia EP:ltä löytyykin, kuulostaa yhtye muuten varsin valmiilta ja ennen kaikkea varmasti vielä tästäkin musiikillisesti kehittyvältä tapaukselta. Kummasti näitä kolmea kipaletta on tämän tekstin synnyttämisen aikana jaksanut useamman kerran putkeen kuunnella, jaksathan siis sinäkin?

Salamyhkä: Bethlehem "Dark Metal" (1994)

PIMEYDEN YTIMESSÄ

Kaikkea se saksalainen ahdistunut muusikko keksii, kuin uuden metalligenren.

Teksti: Miika ”Mega” Kuusinen

Siinä missä Venomin Black Metal -albumi (1982) määritteli uudenlaisen musiikkityylin Possessedin Death Metal -kappaleen (1985) yhdessä Death-orkesterin kanssa nimetessä kokonaisen genren, on Bethlehem pitkälti yksin vastuussa dark metalin synnystä. Eikä vain kastamalla sitä debyyttialbuminsa mukaan, vaan antamalle sille myös merkittävän musiikillisen alkusykäyksen, jossa pimeys oli kaukana hämärästä. Dark Metalilla päivä painuu mailleen ja koko sen keston ajan vallitsee yön musta ja lohduton pimeys.

Thrashia veivanneesta Morbid Visionista lätkimään lähteneet basisti Jürgen Bartschin sekä kitaristi Klaus Mattonin lähipiirissä osin oman käden kauttakin tapahtuneet useat kuolemantapaukset sekä yleinen masentava ja urbaani ilmapiiri että henkinen lamaantuminen imaisivat kaksikon mustaan aukkoon. Ainoa pakotie ja selviytymiskeino syvistä sielun syövereistä kohti valoa oli luoda musiikkia, joka kumpuaisi suoraan alitajunnasta. Alkoholi ja tupakka saivat kilpailevan ja äärimmäisen tehokkaan luonnonmukaisen lääkkeen, jonka ansiosta rumasta syntyikin jotain kaunista ja lohduttavaa.

Kolmen demon ajan kypsynyt visio kristallisoitui vuonna 1994 julkaistulle Dark Metal -debyytille. Vaikka albumilla yhdistyykin hidas ja painostava doom metal omanlaisensa tunnelmalisänsä tuoviin black metal -elementteihin, ei musiikissa ole kuitenkaan kyse usein niin tyypillisesti käsitellystä pahuudesta, vaan nimenomaan henkilökohtaisen mentaalitason pimeydestä. Tästä dark metalissa on kysymys.

Albumin ajaton vahvuus piilee siinä, että vaikka se on niin tuotannoltaan kuin biiseiltäänkin varsin yksinkertaista ja ajoittain jopa hiukan kömpelöä, piilee sen melodioissa ja yleisessä raskaassa ilmapiirissä omalaatuista syvälle porautuvaa tenhoa. Tähän päästäkseen yhtyeen ei tarvinnut käyttää mitään ylimääräisiä kuorrutuksia kuten naislauluja tai edes juurikaan koskettimia, sillä perinteisellä kitara-basso-rummut-laulu kombinaatiolla luodut tunnelmat ovat enemmän kuin riittäviä.

Osasta Dark Metalin kappaleista löytyy myös yllättävät hetkensä, ja yleensä juuri silloin kun sen tasaiseen piinaavaan mateluun on alkanut uppoutua. Bändi saattaa herättää kuuntelijansa takaisin reaalimaailmaan vetelemällä avokämmenellä ympäri korvia lyhyellä blast beat-kaahauksella tai yllättävällä, jopa lohdullisia säveliä sisältävällä tunnelmanmuutoksella vain palatakseen takaisin luojiensa omaan päänsisäisen ahdistavan olotilan kuvailuun. On helppoa kuvitella, että juuri tällaiselta syvä masennus tuntuu niine harvoine hyvine hetkineen.

Jos musiikki onkin selkeästi korvin kuultavassa ahdistuneisuudessaan painostavaa, onnistuu se jollain ihmeen keinoilla lääkitsemään myös kuuntelijaansa. Esimerkiksi Funereal Owlbloodia kuunnellessa on helppo ymmärtää Bartschin ajatusmaailmaa omien samaa kehää pyörien yöllisten ja painostavien ajatusten purkautuessa syksyisen aamun sarastuksessa.



Esikoisensa jälkeen orkesteri on laajentanut levy levyltä niin musiikillista kuin sanoituksellista repertuaariaan uppoutumalla entistä syvemmälle hulluuteen ja surrealistisiin teemoihin molemmilla saroilla. Seuraajallaan Dictius Te Necarella (1996) (latinaa, suomeksi sinun tulee/pitää tappaa itsesi) oli vielä kiehtova julkaisu, mutta lukuisten miehistönvaihdosten myötä (mm. kolme rumpalia ja kitaristia sekä yhdeksän eri laulajaa) bändi tuntuu kadottaneen näkemyksensä pahan kerran. Tai ehkä sen ainoalla alkuperäisellä jäsenellä Jürgen Bartschilla menee vain nykyään liian hyvin, sillä Bethlehemin tapauksessa taide syntyi todellakin kärsimyksestä ilman minkäänlaista romantisointia.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että mm. omien sisäisten demoniensa kanssa pitkään kamppaillut ja niitä musiikiksi kääntänyt Niklas Kvarforth on nimennyt Dark Metalin yhdeksi suurista vaikuttajistaan. Tämä on varsin selkeästi aistittavissa etenkin Shiningin alkupään tuotannossa ja onpahan Niklas ehtinyt vaikuttamaan Bethlehemin vokalistinakin vuosina 2009-2011 kahdella toistaiseksi uusimalla julkaisuilla

Julkaistu Inferno #102/2012

Inferno #102/2012

Mors Principium Est

...And Death Said Live

AFM

4,5

On melkoisen merkillistä, kuinka upean Liberation=Termination -levyn (2007) jälkeen useiden kitaristien- ja biisintekijävaihdosten kanssa vuosia kamppailleet porilaiset kuulostavat edelleen ainoastaan ja vain itseltään. Hienointahan tässä kaikessa on kuitenkin se, että ...And Death Said Live on näinkin kova kokonaisuus. Uusien jäsenten suhteen merta edemmäs on todellakin kannattanut mennä kalaan.

Mors Principium Est on edelleen melkoista ilotulitusta melodisen death metalin saralla, mutta se ei monien muiden lailla tyydy pelkkiin pikkunätteihin pamauksiin, vaan tykittää räväkästi ja melkoisella vauhdilla ilmoille massiivisen näytöksen täynnä toinen toistaan komeampia ja äänekkäämpiä muodostelmia. Lukuisia eri sävyjä sisältävällä väriloistolla ei kuitenkaan peitellä muuten köyhää sisältöä, sillä niin riffeissä ja etenkin hienoissa melodioissa löytyy enemmän kuin mitä ruotsalaisten virkaveljien viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuilta tuotoksilta yhteensä.

Oletettavasti lähellä kuolemaa käyneelle bändille tämä neljäs albumi on nimensä mukaisesti uusi uljas alku. Samalla se on myös, jos ei nyt melodödögenren selkeä virstanpylväs, niin ainakin melkoinen persauksiin tökätty piristysruiske yhdessä pieni tovi sitten julkaistun Pain Confessorin Incarceratedin kanssa.

Shining

Redefining Darkness

Spinefarm

4,5

Reilu viisitoista vuotta maailmaa ja itseään musiikilla piinannut Niklas Kvarforth on kasvanut pojasta mieheksi yhdessä tunnetuimman luomuksensa Shiningin kanssa. Yhtyeen alkupuoliskon julkaisuilla ilmoille oksennettu suoraviivainen angsti ja pahaolo on jalostunut levy levyltä lähes vaivihkaa huomattavasti kontrolloidummaksi synkistelyksi, jonka monitahoisuus ja totaalisuus on selkeästi aiempaa vaikuttavampaa myös musiikiltaan. Keulahahmon luovuutta ruokkivat henkilökohtaiset ongelmat eivät siis edelleenkään vaikuta kadonneen mihinkään, mutta niistä on opittu ammentamaan ja puhumaan entistäkin vapautuneemmin.

Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna viime keväänä julkaistu neljän biisin Lots of Girls Gonna Get Hurt cover EP antoi jo viitteitä siitä mitä tuleman pitää, vaikka se sisällöllisesti ja toteutukseltaan olikin selkeä välityö. Shining ei nimittäin koskaan aiemmin ole ollut näin kepeä, monipuolinen ja jopa osittain kokeellinenkin, vaikka toki sen musiikki on edelleen syvän melankolista ja tummaa sisältäen yhä selkeitä viittauksia myös black metalin suuntaan. Uusiutunut tyyli istuu sille täysin luontevasti ja osoittaapa albumi vielä samalla, ettei yhtye edelleenkään seuraa ketään, vaan etenee vakaasti itsenäisenä mihin suuntaan kulloinkin sattuu haluamaan.

Viiden varsinaisen kappaleen sekä Olli ”Puppe” Ahvenlahden soittama vaikuttava pianoinstrumentaali Det Stora Grå muodostavat intensiivisen kokonaisuuden, joka onnistuu poikkeuksellisesti herättämään erilaisia ajatuksia ja tunnetiloja kerta toisensa jälkeen. Tähän harva nykylevytys enää pystyy.

Sons of Kings

Emersion

Omakustanne

3,5

Kotimaista alkuperää oleva Sons of Kings yrittää puhtaasti instrumentaalisen musiikkinsa voimin saada kuuntelijansa levitoimaan ja onnistuukin siinä osittain. Albumin kahteen lähes samanmittaiseen pitkään kappaleeseen uppoutumalla jalat tahtovatkin irtautua maasta vaaksan verran, mutta maan vetovoiman voittaminen ja korkeimpiin sfääreihin tempaiseminen ei siltä ainakaan vielä onnistu.

Turkulaisnelikon avaruusalus käyttää polttoaineenaan sekä kraut- että spacerokkia kuin psykedeliaa ja ambientia, ja tämän sekoituksen avulla se nouseekin hitaasti ja varmasti kohti korkeuksia määränpäänään tuntemattomien planeettojen epäsäännölliset kiertoradat. Rauhallisella tempolla etenevä musiikki on puettu näennäisen pelkistettyyn ulkoasuun, josta löytyy myös häivähdys epämääräistä uhkaavuutta ilman synkän ja painostavan tunnelman läsnäoloa. Rakennuspalikkoina on käytössä lähes hypnoottisuuteen taipuvainen toisto ja jumitus, jonka päälle on kirjailtu pienin, improvisaatiolta kuulostavin kitara- ja kosketinmelodioin kudottua äänimattoa. Epämääräisestä muodostaan huolimatta niin kappale- kuin levykokonaisuuskin pysyy silti jämäkästi kasassa.

Orkesterin kakkosalbumi Emersion onkin kiehtova kokemus, jolta silti toivoisi ja odottaisi osittain räväkämpää ja vieläkin syvemmälle erilaisten musiikillisten ulottuvuuksien syövereihin heittäytyvää lähestymistapaa. Sons of Kings on jo hyvää matkaa korkeuksissa, mutta määränpää sillä ei ole vielä täysin selvinnyt.

Vortech

Devoid of Life

Omakustanne

3

Kunnioitettavan ahkerasti ja itsepintaisesti Vortech julkaisee itse albumeitaan Devoid of Lifen ollessa jo viides täyspitkä tänä vuonna kahdettatoista elinvuottaan viettävältä kotimaiselta porukalta. Levyä ja etenkin edukseen erottuvaa The Apocalypse-Grains of Reality päätöskaksikkoa kuunnellessa käy selväksi, että hiljaa hyvä tulisi. Enkä nyt puhu äänenvoimakkuudesta.

Musiikki etenee pääosin erittäin kiivaalla tempolla rumpujen nakuttaessa kuin MG-42 konsanaan muiden instrumenttien ja suu vaahdossa käskyjä ärisevän vokalistin tukiessa kiivasta kuolemaan saakka johtavaa musiikillista salamasotaa.

Vortechin koneistettua tunnelmaa sisältävä death metal ei loppujen lopuksi kuitenkaan eroa paljoakaan useista moderneista ja viimeiseen saakka tuotannollisesti tuunatuista sekä soundillisesti kiristetyistä äärimetalliyhtyeistä. Mäiskeen kun toivoisi olevan joko entistä rohkeammin ja syvemmälle koneiseen sekaantuvaa vehkeilyä tai selkeästi rehellisempää ja rujompaa brutalopaukutusta. Nyt siellä täällä hyviäkin ideoita väläyttelevä, joskin osin vauhtisokeudesta kärsivä musiikki jää näiden kahden ääripään väliseen epämääräiseen limboon leijumaan.

Devoid of Life on turhankin intensiivinen ja tuhti paketti sellaisenaan nautittavaksi. Orkesterista tällaisenaan pitävät saavat kyllä rahoilleen vastinetta, sillä varsinaisen yhdeksän biisin lisäksi saa bonuksena kaupan päälle kokonaiskeston lähes tuplaavat kahdeksan live- sekä demoraitaa.

Black Crucifixion naulitsee kuuljansa paikoilleen

Vaikka rovaniemeläislähtöisellä Black Crucifixionilla onkin ikää jo yli 20 vuotta, on yhtye epäilemättä jäänyt monelle black metaliin syvemmällekkin sukeltaneelle hieman vieraaksi johtuen rauhallisesta julkaisu- sekä keikkatahdista, mutta myös bändin varsin omaehtoisesta tavasta toimia musiikin suhteen.

Vuonna 2006 ilmestyneellä "Faustian Dream" -täyspitkällä käynnistynyt "comeback" sekä sen jälkeiset keikat että puolet uutta materiaalia ja toisen puolen liveä sisältänyt "Hope of Retaliation" (2011) keräsivät mukavasti kehuja. "Hope of Retaliation" on niitä harvinaisia levyjä, joihin olen useamman kerran halunnut ja yrittänyt paneutua, mutta koskaan se ei ole laskenut minua sisäänsä. Aivan kuin se hyljeksisi minua. 8.3.2013 ilmestyvän kolmannen pitkäsoiton "Coronation of King Darkness" kanssa tilanne on täsmälleen päinvastainen. Se imaisi heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta pauloihinsa eikä ole sen jälkeen höllännyt otettaan piirun vertaa.

Inferno uutisoi vähän aika takaperin nettisivuillaan, kuinka Black Crucifixion tulevalla albumilla kuullaan  myös suomalaisen progen legendoihin kuuluvasta Wigwamista tutuksi tulleen Pekka "Rekku" Rechardtin kitarointia.  Vierailun taustoja selvitellään tarkemmin myös tammikuun lopussa ilmestyneessä Inferno #1/2013, ja kuten jutustakin selviää, kyse ei ole minkäänlaisesta harkitusta kuriositeettia julkaisua kohtaan aiheuttavasta julkisuustempusta.

"Coronation of King Darkness" on heti ensikokemuksesta lähtien äärimmäisen kiehtova ja tarttuva julkaisu, jossa on alati läsnä omanlaisensa alkukantainen, synkkä ja vahva tunnelataus. Tunnelmassa, joskaan ei niinkään itse musiikissa, on paljon samaa kuin aikalaisensa Beheritin erittäin väkevässä, vuonna 2009 ilmestyneessä "Engramissa". Vaikka mistään proge-vaikutteisesta black metalista ei olekaan kysymys, on musiikki todella monipuolista ja polveilevaa niin kappaleiden välillä kuin niiden sisälläkin. Bändi ei myöskään missään vaiheessa sorru haahuilemaan joutavanpäiväisesti kauaksi juuristaan eikä ole alkanut myöskään sekoitella trendeikkäästi eri genrejä toisiinsa. Jos atmosfääri ei aina aivan pikimusta olekaan, on siinä paljon korvia miellyttäviä sävyjä 90-luvun dark metalin puolelta. Myös normaalisti hieman vierastamani suomen ja englannin kielen sotkeminen kappaleiden sanoitusten välillä kuulostaa täysin luonnolliselta ratkaisulta sanoman esilletuonnissa.

"Hope of Retaliation oli verryttelyä tätä varten ja sillä löytyi suunta nykyisen Black Crucifixionin soundille, jota olimme ensimmäistä kertaa bändin historiassa pystyneet hiomaan myös keikoilla ja kitaristimme E.R.Killin kanssa. Siksi sillä levyllä oli omat puoliskonsa paitsi uudelle studiomateriaalille niin myös vanhemman kaman uusille live-versioille. Halusimme avata jutun juonen myös ulkopuolisille.
Ehkä uusi levykin on vain näkemyksemme siitä, miltä black metal voisi - tai miltä sen pitäisi - tänä päivänä kuulostaa. Itselleni Coronation of King Darkness on suoraa jatkumoa vuoden 1992 The Fallen One of Flamesille."

Yhtyeen käskynhaltijan Fornin Megan Metallille esittämää lausuntoa on helppo uskoa. "What the Night Birds Sang" maistiainen laulakoon Black Crucifixionin ja "Coronation of King Darknessin" puolesta.

Yleislakko koskettaa monia

Turun tauti -nimityksen saanut ilmiö riivasi Yleislakon kotikaupunkia 80-luvulla. Mikäli tämä punk-nelikko olisi ollut olemassa jo tuolloin, olisi se epäilemättä antanut sanan säilänsä sivaltaa tarkasti kohti asiaan sotkeutuneita paikallispolitiikkoja. Loppuvuodesta 2012 julkaistulla Maailmanpolitiikan arkipäivää -nimisellä kolmannella levyllään huutia saavat niin koti- kuin ulkomaanpolitiikka ja sen tekijät.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta